Posts Tagged ‘luokkataistelu’

Alas porvarihallitus! ja muita huomioita postpoliittisesta ”luokkataistelusta”

huhtikuu 19, 2010

Punaiset barrikadit vuonna 2010 sijaitsevat kassojen välittömässä läheisyydessä.Palvelualojen ammattiliitto PAM on siirtynyt uuteen vaiheeseen kamppailussaan oikeudenmukaisuuden puolesta. Se on julkaissut verkkosivuillaan ”Häpeälistan” yrityksistä, jotka pysyivät auki myymäläväen lakosta huolimatta viime viikon perjantaina. Vahva implikaatio mustan listan julkaisemisessa on, että meidän oikeamielisten, jotka kunnioitamme järjestäytymisoikeutta, tulisi boikotoida tai ainakin paheksua syvästi näitä rikkurointiin rohkaisevia firmoja. Boikotoinnissa on kuitenkin se ongelma, että listalla ovat jo nyt kaikki päivittäistavaraketjut ja yksityiset tukkurit, joita minulle tulee pääkaupunkiseudulla mieleen. Paheksua voin tietysti, mutta perustellusti voi kysyä, ketä se enää tässä vaiheessa palvelee?

En väitä, etteikö PAMin lakko olisi ollut perusteltu, tai etteivätkö yritykset murtaa sitä (joita niitäkin, laillisen esimiestyön lisäksi, oli) olisi sinänsä tuomittavia. PAMin aktiiveilleen ja tämmöisille poliittisesti samanhenkisille symppareilleen tarjoama vaikutuskanava ei kuitenkaan suoraan liity työtaisteluun eikä työnjohdon provokaatioihin; se olettaa, että kaupan myyjien lakko on niin arkemme perusrakenteita järisyttävä asia, että kenellä tahansa pitäisi olla syytä liittyä yksityisenä ihmisenä sitä kannattavaan kansanliikkeeseen. Työmarkkinapolitiikan keinojen loputtua on jatkettu identiteettipolitiikan keinoin.

PAM ei ole ensimmäinen liitto, joka tällä tavoin nojaa yleiseen mielipiteeseen, eikä olisi ensimmäinen, joka menestyykin mobilisoinnissaan. Jo Tehyn ja SuPerin lakossa 2007 löytyi porukkaa, jotka olivat valmiita lähtemään kaduille syyttämään porvarihallitusta ammattiryhmän hädästä. Se, että sairaanhoitajien ammattiryhmä sattui olemaan kokoomusvaltainen, ei hidastanut monien vasemmistolaisten (minunkin) asettumista solidaarisuusrintamaan – tärkeää ei ollut se, että duunarit ja toimihenkilöt olisivat perinteisesti osoittaneet solidaarisuutta neuvottelupöydässä, vaan se, että päästiin vastustamaan porvarihallitusta.

Nämä ajatukset lähtivät päässäni liikkeelle, kun kuuntelin Eero Heinäluoman poliittista tilannekatsausta SDP:n Helsingin piirin kevätkokouksessa. Minulla ei ollut videokameraa, joten en voi laittaa Youtubeen videota kaikista niistä kerroista, kun puheessa mainittiin ”hallitus” tai ”porvarihallitus”, mutta viraalimahdollisuuksia selvästi olisi – nuo sanat nimittäin toistuivat todella monta kertaa. (Ehkä sitten vappupuheesta.) Toki tämä oli puhe puolueaktiiveille, jotka itsekin mielellään kiroavat porvarihallitusta kahvipöydän äärellä, mutta vasemmiston oppositiopolitiikka tuntuu laajemminkin kiteytyvän muutamaan hokemaan, joiden joukossa esiintyy aina ”porvarihallitus petti lupauksensa!” tai ”porvarihallitus on epäonnistunut!”

Ehkä se on tottakin. Porvarihallitus tuskin lienee lunastanut suomalaisen oikeiston odotuksia lumedemokratian lopusta, siirtymästä sinivalkoiseen ei-sosialistiseen aikaan, jossa ay-liike murskataan, Vasemmistoliitto kielletään ja Tiitisen lista vie punikit valtakunnanoikeuden eteen. Mutta tätä porukkaa, joka edelleen elää kevään 1918 hengessä, on loppujen lopuksi aika vähän, ja hekin harjoittavat poliittista ajatteluaan puoluekantansa taakse linnoittautuneina. On syytä epäillä, että sama pätee myös niihin, jotka toisella puolella 1918-revanssia odottavat porvarihallituksen kaatumista kielet pitkinä.

Olkoon se porvarihallitus tai ei, Suomen nykyinen hallitus ei missään nimessä nojaudu varsinaisen oikeiston tukeen keskeisen kannatuksensa (tai, useimmissa kysymyksissä, agendansa) osalta. Sen kansansuosio nojaa ennen kaikkea inertiaan; siihen, että ihmiset tulevat keskimäärin kohtuullisen hyvin toimeen eivätkä koe, että heillä olisi velvollisuutta arvioida poliittista prosessia kriittisesti. Päin vastoin, suomalaisten poliittinen tietämys ja kiinnostus ovat eurooppalaisessakin vertailussa poikkeuksellisen alhaisella tasolla. Jos keskivertokansalainen ei osaa nimetä hallituksessa tällä hetkellä olevia puolueita, mitä porvarihallituskritiikki antaa hänelle? Ei varmaan paljoakaan.

Suomessa on lisäksi suuri joukko ihmisiä, jotka suhtautuvat kriittisesti myös muihin hallituksiin kuin porvarisellaisiin. Parlamentaarisen demokratian paradoksi, etenkin suomalaisessa hypervakaan parlamentarismin ja pitkälle edenneen kapitalismin yhteiskunnassa, on se, että kannatuksen puutteesta huolimatta karavaani kulkee, hallitukset muodostetaan ja päätökset tehdään. Tätä prosessia pitempään seuranneet oppivat suhteellisen pian huomaamaan, että tietty konsensuksen yleisvire säilyy päätöksenteossa halki hallituskokoonpanojen ja vaalikausien. Apatia ruokkii virkamiesvaltaa, ja virkamiesvallan tuoma stagnaatio poliittista apatiaa.

Tällä olen pyrkinyt osoittamaan, että suomalaisessa politiikassa on hyvin suppea joukko ihmisiä, jotka tietävät politiikasta sekä tarpeeksi paljon että tarpeeksi vähän reagoidakseen ”Alas porvarihallitus!”-kritiikkiin. Tämä puhetapa on itsetuhoista, koska se on epäpoliittista; se nojaa ennen kaikkea kuulijan affektiiviseen haluun kuulua työväenrintamaan, ei poliittisiin realiteetteihin. Ja vuodesta 1917 lähtien tällä identiteetillä varustettujen ihmisten määrä on jatkuvasti vähentynyt, kuten on tehnyt makrotasolla myös vasemmiston kannatus.

Identiteettiin vetoaminen on ongelmallista myös siksi, että tällainen pelkistäminen salpaa aktiivisesti äänestäjien ja kansalaisten muutenkin heikkoa kykyä hahmottaa monimutkaisia sisältökysymyksiä ja laajoja kokonaisuuksia. Ymmärrykseni mukaan sellaiset nyansoituneet, mietityt ja perustellut poliittiset ohjelmat, kuin Vasemmistoliiton ohjelma-asiakirja tai SDP:n tulevaisuuspaperi tai maahanmuuttolinjaus, on tarkoitettu vakaviksi keskusteluavauksiksi. Silloin ei voida samaan aikaan toisella suulla toistaa vain, että porvarihallitus paha, sateenkaari/punamulta/sinipuna hyvä. Politiikka on joko haastavaa ja kompleksista tai demagogista ja yksinkertaista; molempia se ei voi olla samaan aikaan.

Siitä huolimatta, puhutaanko porvarihallituksesta vasemmiston vaalipropagandassa vai ei, olisi vasemmiston selvitettävä itselleen, keitä poliittisesti määriteltynä ovat ne ihmiset, joiden se haluaa itseään äänestävän ja kannattavan. Ainakaan SDP:n kannattajakunta ei enää ole yhtenäinen yhteiskuntaluokka, jonka energia voitaisiin ohjata kamppailuun valtaapitävää luokkaa vastaan – saati sitten luokkavaltaan pohjaavan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseen. Luokkapolitiikalla ja etenkin uusien pienten, löyhästi määriteltyjen luokkien asiakysymysten ympärille muodostamilla kompakteilla voi olla yhä merkitystä suomalaisessa poliittisessa kamppailussa, mutta se vaatii tosiasioiden tunnustamista ja muuttuneen ympäristön uudelleenmäärittelyä. Merkittävin suomalaisen politiikan jakolinja tällä hetkellä syntyy joka tapauksessa äänestävän enemmistöluokan valta-asemasta vetäytyvään vähemmistöluokkaan nähden.

Anssi Häkkinen

Kirjoittajalla oli ajoittain tylsää piirikokouksessa.

Mainokset

Koulu ja poliittinen kasvatus marxilaisessa teoriassa – Gramsci ja Althusser

Touko 24, 2008

Marxilaisessa teoriassa kasvatuksen on nähty olevan kiinteässä yhteydessä yhteiskunnalliseen luokkataisteluun ja sorrettujen luokkien kamppailuun vapaudesta. Vaikka Marxin ja Engelsin kirjoituksissa koulutukseen viitataan vain harvoin, monet heidän seuraajansa ovat tutkineet koulutuksen yhteiskunnallista merkitystä kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämisessä Marxin historialliseen materialismiin nojautuen. Samalla he ovat tulleet kehittäneeksi eteenpäin myös marxilaista teoriaa esimerkiksi laajentamalla luokkataistelun kenttää taloudellisen alan ulkopuolelle. Tässä mielessä kiinnostavia teoreetikkoja ovat italialainen kommunisti Antonio Gramsci sekä ranskalainen strukturalistinen marxisti Louis Althusser. Jossain määrin yhtenevinä heidän ajatuksiaan koulutuksen merkityksestä yhteiskunnallisena voimana voidaan tarkastella rinnakkain.

Gramscin kohdalla koulutus sisältyy hänen teoriaansa kulttuurisesta hegemoniasta, jolla Gramsci kuvaa hallitsevien luokkien valtaa sorrettuja luokkia kohtaan. Ennen kaikkea hegemoniateoria pyrkii selittämään, millä tavalla alistettujen luokkien hallitseminen on ylipäätään mahdollista ja minkälaisilla yhteiskunnallisilla toimilla tätä hallintaa edistetään. Althusserin kohdalla koulutus liittyy puolestaan läheisesti hänen ideologiateoriaansa ja teoriaansa ideologisista valtiokoneistoista. Myös Althusserin tarkoituksena oli osoittaa ne vallan ja hallinnan muodot, jotka uusintavat kapitalistisen järjestelmän tuotantosuhteet. Ideologisten valtiokoneistojen tehtäväksi jää tässä jaottelussa koko systeemin koossapitäminen ideologian keinoin.

Hegemoniakoneistot. lukutaito ja ”terve järki”

Gramscin ajattelussa hegemonia voidaan käsittää hallitsevan luokan kyvyksi hallita saattamalla oma ideologiansa yleisesti hyväksytyksi ideologiaksi. Tällöin valtasuhde hallittuihin perustuu myöntymykseen, joka syntyy sekä valtiollisesta hallinnasta että kansalaisyhteiskunnan yksityisen hegemoniakoneiston toiminnasta. Koulun Gramsci katsoo kuuluvan juuri yksityisten hegemoniakoneiston piiriin. Vaikka koulutuksella voidaan nähdä olevan myös positiivisia seurauksia, jotka johtavat usein ihmisten sosiaalisten olosuhteiden parantumiseen, se on kiinteästi yhteydessä myös hegemonian säilymiseen ja voimistumiseen.

Gramsci kiinnitti huomiota erityisesti lukutaidon merkitykseen yhteiskunnallisten valtasuhteiden säilyttäjänä. Ilman koulutusta ja lukutaitoa jäävien ihmisten osallistuminen yhteiskunnalliseen toimintaan on käytännössä mahdotonta, minkä vuoksi koulutuksen ja lukutaidon opettamisen tarkoituksellinen laiminlyönti voidaan nähdä totaalisen sorron ilmentymä. Toisaalta lukutaitokaan ei vapauta ihmisiä sorrosta vaan muuttaa sen suorasta hallinnasta hegemoniseen ja ideologiseen hallintaan.

Lukutaidon myötä ihmiset voivat omaksua hallitsevan luokan asettaman totuuden ja hyväksyä sen myötä olemassa olevat poliittiset ja sosiaaliset rakenteet. Siinäkin tapauksessa, että nämä rakenteet johtaisivat heidän kannaltaan epätoivottavaan yhteiskunnalliseen järjestykseen. Lukutaidon myötä ihmisistä tulee myös tiiviimmin kulutusyhteiskunnan jäseniä, jotka tehokkaasti tuhlaavat kovalla työllään ansaitsemansa palkan tavaroihin, joita he eivät todellisuudessa tarvitsisi. Näin ollen lukemaan opittuaan ihmisistä tulee tiedostamattaan yhä tiiviimmin osa vallitsevaa järjestelmää.

Laajemmin käsitettynä koulun tehtäväksi hegemonian säilyttämisessä ja edistämisessä tulee eräänlaisen nöyrän, kritiikittömän ”terveen järjen” luominen. Tämä ”terve järki” on vastakkainen kriittiselle ja aktiivisesti maailmaan suhtautuvalle tietoisuudelle. Täyttämällä ihmisten arkiajattelun vallitsevan järjestelmän totuuksilla koulujärjestelmä tulee alistaneeksi oppilaansa hegemonialle. Gramsci ymmärsi, että koulutuksen ongelmat eivät olleetkaan pelkästään kouluopetuksen sisällöissä, eikä myöskään opettajien kyvyttömyydessä. Opetusta määrittelevät yhteiskunnalliset ja sosiaaliset valtasuhteet tekevät lähtökohtaisesti onnistuneen kasvatuksen erittäin vaikeaksi ellei jopa mahdottomaksi.

Koulutuksellinen ideologinen valtiokoneisto

Althusser määrittelee koulun yhdeksi ideologisista valtiokoneistoista. Koulutuksellisen ideologisen valtiokoneiston lisäksi hän määrittelee uskonnollisen, perheen muodostaman, oikeudellisen, poliittisen, ammatillisen, tiedotuksen sekä kulttuurin ideologiset valtiokoneistot. Näistä tärkeimmän parin muodostavat nyky-yhteiskunnassa koulu ja perhe, joista ensimmäinen on korvannut historian saatossa aikaisemmin kaikkein merkityksellisimmän eli uskonnollisen valtiokoneiston. Kirkon vallan voidaan Althusserin mukaan katsoa siirtyneen koululle. Koulutuksellinen ideologinen valtiokoneisto vastaa hyvin pitkälle Gramscin määritelmää koulusta yksityisen hegemoniakoneiston osana.

Althusser esittää kaikkien ideologisten valtiokoneistojen palvelevan lähtökohtaisesti yhtä ja samaa päämäärää, tuotantosuhteiden eli kapitalististen riistosuhteiden uusintamista. Jokaisella niistä on omat erityispiirteensä ja toimintatapansa. Salakavalimmalla tavalla uusintamistyöhön osallistuu kuitenkin yksi ideologinen valtiokoneisto, jonka toimintaan tästä johtuen ei välttämättä osata koskaan kohdistaa tarpeeksi kritiikkiä. Tämä koneisto on koulu, jota ilman hallitsevan ideologian levittäminen nykyisenkaltaisessa mittasuhteessa ei välttämättä olisi lainkaan mahdollista.

Koulun erityispiirre on ennen kaikkea siinä, että se vastaanottaa länsimaissa kaikkien yhteiskuntaluokkien jälkeläiset yksi toisensa jälkeen. Lisäksi se toimii ihmisten tietoisuuteen vaikuttavalla tavalla juuri silloin, kuin yksilöt ovat haavoittuvimmillaan, niin sanotusti koulun ja kodin puristuksissa. Itse asiassa koulun ja yliopiston valta lapseen ja nuoreen aikuiseen kestää voimakkaana siihen asti, kunnes nämä saavuttavat aikuisuutensa ja siirtyvät toteuttamaan tuotantotehtäväänsä. Tässä vaiheessa kaikki koulutusmäärästään ja lopullisesta tutkinnostaan riippumatta ovat saaneet osakseen rautaisannoksen hallitsevan ideologian totuutta, moraalia, kansalaistaitoa ja filosofiaa.

Se, että koulua ei nähdä yleensä näin merkittävänä yhteiskunnallisena vaikuttajana esimerkiksi verrattuna poliittiseen järjestelmään johtuu siitä, että vallalla oleva koulutusideologia pyrkii tietoisesti peittämään oman roolinsa porvarillisen ideologian sanansaattajana. Nykyäänkin käytävät keskustelut koulun ja opetuksen tunnuksettomuudesta, puolueettomuudesta sekä neutraalisuudesta voidaan liittää osaksi tätä naamiointiprosessia. Tällä tavoin koulusta on tehty täysin luonnollinen osa arkiajatteluamme, johon se samalla omilla käytännöillään tulee aktiivisesti vaikuttaneeksi.

Gramscin tavoin Althusser on sitä mieltä, ettei olemassa olevan kouluinstituution puitteissa ole mahdollista toteuttaa ideologian vastaista projektia. Vaikka jotkut opettajat tähän aktiivisesti pyrkisivätkin, olemassa olevat koulutuksellisen ideologian rakenteet ovat liian voimakkaita vastustettaviksi. Kun suuri osa opettajista vielä toimii ymmärtämättä järjestelmän heihin kohdistavaa pakkoa ja toteuttavat työnsä parhaita mahdollisia keinoja hyväksikäyttäen, syntyy koulutusideologiasta yhtä luonnollinen osa yhteiskuntaa kuin kirkko oli vielä muutama vuosisata sitten.

Koulutus vastahegemonian rakentamisen välineenä

Nykyisessä muodossaan koulu ja yhteiskunnallinen kasvatus näyttävät johtavan pelkästään kapitalistisen järjestelmän tuotantosuhteiden uusintamiseen. Yhtälailla koulu ja kasvatus voivat kuitenkin palvella myös vallankumouksen päämääriä. Erityisesti Gramsci näki koulutuksen uudelleenjärjestelemisen ja poliittisen kasvatuksen olevan keskeisessä roolissa vallankumouksessa.

Mielenkiintoisen poliittisen kasvatuksen ja vallankumouksen välisestä yhteydestä Gramscin ajattelussa tekee hänen näkemyksensä vallankumouksesta vastahegemonian ja uuden historiallisen blokin rakentamisena. Näiden tarkoitusperien toteuttamiseksi poliittisen kasvatuksen on liikuttava yhtäaikaisesti sekä psykologisella, institutionaalisella että yhteiskunnallisella tasolla. Vain tällä tavoin koulutus voi nousta luokkataistelun välineeksi ja kohottaa työväen luokkatietoisuuden tarvittavalle tasolle. Tätä kautta, murtamalla olevassa olevan ”terveen järjen” ja arkiajattelun rajoja, yksilön on mahdollista nousta kapitalistisen järjestelmän palkkatyöläisestä sosialistisen järjestelmän vapaaksi tuottajaksi sekä kollektiiviseksi yksilöksi.

Gramscilla vallankumous on mahdollinen vain poliittisen koulutuksen kautta. Tämän tulee puolestaan perustua dialektisuudelle, joka lopulta yhdistää intellektuaalisen ja pedagogisen aktiivisuuden sekä tuotantovoimat. Tässä työssä keskeiseen rooliin nousevat orgaaniset intellektuellit, joiden tehtäväksi tulee dialektisen poliittisen kasvatuksen ylläpitäminen ja kehittäminen vallankumouksellisen muutoksen ja yhteiskunnallisten vallanvaihdon edistämiseksi.

Poliittisen koulutuksen tulee perustua intellektuellien ja työväestön kiinteään dialogiin. Opetuksen tulee olla aktivoivaa ja sen lopullisena tavoitteena on saavuttaa aktiivinen luokkatietoisuus. Ennen kaikkea Gramsci näki tämän tapahtuvan työläisen itsetietoisuutta kehittämällä. Tässä työssä sekä kollektiivinen reflektio että itsereflektio tulevat tarpeellisiksi. Itsetietoinen ja samalla luokkatietoinen yksilö pystyy irtautumaan kapitalistisen järjestelmän hänelle tarjoamasta osasta ja eräänlaisesta henkisestä ”katarrista”, kuten Gramsci värikkäästi työläisen psykologista tilaa ilman poliittisen kasvatuksen vaikutusta kuvasi.

Poliittisen kasvatuksen ja opetuksen kautta syntyvän vallankumouksellisen potentiaalin hyödyntäminen tapahtuu ennen kaikkea kansalaisyhteiskunnan kentällä, jonka Gramsci Hegelin tapaan mielsi osaksi valtiota. Hyödyntämällä sosiaalisten voimien muodostuminen kaikilla kulttuurisen perusrakenteen tasolla, työväenluokka saa mahdollisuuden vastahegemonisen projektin käynnistämiseen ja uuden historiallisen blokin muodostamiseen. Tämä kaikki ei siis tapahdu pelkästään tuotantovoimien ja niiden määräämien riistosuhteiden kautta. Marxin valtioteorian laajentaminen ja kansalaisyhteiskunnan nostaminen osaksi superstruktuuria antaa myös poliittiselle koulutukselle aivan uudenlaisen merkityksen Gramscin teoriassa.

Opiskelu on luokkataistelua

Althusserin marx-tulkinnalle ominaista on luokkataistelun nostaminen historiallisen yhteiskunnallisen kehityksen keskiöön. Kapitalistisen järjestelmän sisällä on käynnissä jatkuva luokkataistelu, jossa niin työväenluokka kuin porvariluokkakin pyrkii edistämään omia tavoitteitaan. Talouden alueella tapahtuva luokkataistelu kiteytyy Althusserin mukaan palkan ja työajan ympärille. Vaikka Althusser pitää taloudellista sfääriä yhteiskunnallisena perusrakenteena, hän ymmärtää Gramscin tavoin myös muiden taistelukenttien merkityksen. Tässä mielessä ideologiset valtiokoneistot ilmenevät yhtä aikaa sekä luokkataistelun kohteena että luokkataistelun kenttänä. Näin on myös koulutuksellisen ideologisen valtiokoneiston kohdalla.

Koulutuksellisen ideologisen valtiokoneiston piirissä käytävä luokkataistelu kiteytyy taisteluksi siitä, miten koulutusjärjestelmä pystytään valjastamaan oman hegemonian edistäjäksi. Koulutusjärjestelmän on pyrittävä yksilöiden luokkatietoisuuden kohottamiseen siten, että ihmiset löytävät omat luokka-asemansa ja ymmärtävät osansa luokkataistelussa. Samalla he alkavat ymmärtää yhä enemmän kapitalistisen järjestelmän mekanismeista.

Yksilöllisellä tasolla Althusser kehottaa lähestymään marxismia Pääoman kautta. Lukemalla ja opiskelemalla Pääomaa marxilaisen teorian vallankumouksellinen luonne aukeaa silmiemme eteen. On koettava omakohtaisesti sekä teoreettisen käytännön jokapäiväinen todellisuus että vallankumouksellisten luokkien luokkataistelukäytännön jokapäiväinen todellisuus. Tämä tarkoittaa sitä, että filosofian ja teorian lisäksi on ymmärrettävä joukot ja massat historian lopullisena tekijänä. Teoria on opittava yhdessä joukkojen kanssa.

Muotoilemalla teorian ja käytännön välisen yhteyden edellisellä tapaa kiinteäksi, Althusser lähestyy Gramscin teoriaa orgaanisista intellektuelleista sekä heidän ja massojen välisestä dialogiin perustuvasta yhteydestä. Tässäkin mielessä näiden marxilaisten teoreetikkojen ja filosofien näkemykset koulutuksen merkityksestä sekä hegemonian säilyttämisessä että toisaalta vallankumouksen välineenä ovat pitkälti yhteneviä.

Marxilaisen kasvatusteorian merkitys tänään

Yhteiskunnallisesti edellä esitettyjen teorioiden merkitys on edelleenkin hyvin suuri. Vaikka 1900-luvun lopulla työväenliikkeen ja poliittisen vasemmiston saavuttamien voittojen ketjun voidaan nähdä katkenneen uusliberaalin hegemonian noustua määrääväksi globaaliksi ideologiaksi, eivät kapitalistisen järjestelmän perusteet ole muuttuneet mihinkään. Päinvastoin Althusserin ja Gramscin näkemykset koulutuksesta saattavat olla tänä päivänä ajankohtaisempia kuin koskaan.

Marxilaisen teorian sisällä näiden teorioiden kautta voidaan lähestyä ehkä koko marxilaisen perinteen ja poliittisen vasemmiston suurinta ongelmaa, jonka ratkaisun epäonnistuminen on johtanut koko vasemmiston hajaannukseen. Tämä kysymys koskee luokkatietoisuutta ja ennen kaikkea sitä, miten luokkatietoisuus yksilöissä syntyy. Tähän kysymykseen Marx ei koskaan antanut tyhjentävää vastausta, vaan käsitteli luokkatietoisuuden kehittymistä lähinnä taloudellisten riistosuhteiden välttämättömänä lopputuloksena. Postmodernilla individualismin aikakaudella, jota edelsi voimakkaiden hyvinvointivaltioiden aikaansaama riistosuhteita lieventänyt kausi, luokkatietoisuuden kehittyminen on tässä mielessä erittäin epätodennäköistä.

Poliittisella kasvatuksella, joka perustuu dialogiin, kriittisyyteen sekä aktiivisuuteen, uusliberaalin hegemonian tuottamat ajatusmallit ovat murrettavissa. Tarjoamalla ihmisille vaihtoehtoinen todellisuus, jonka muovaamiseen he itse osallistuvat aktiivisina subjekteina, synnytetään samalla vastahegemonia, joka erityisesti kansalaisyhteiskunnan kentällä tulee haastamaan vallitsevan järjestyksen. Vallankumouksellinen tai vastahegemoninen kamppailu tapahtuu yhtä aikaa sekä ideologisella että materiaalisella tasolla. Kerätessään itseensä yhä enemmän tiedostavia yksilöitä vastahegemoniasta syntyy joukkoliike, joka kriittisen massan saavutettuaan muuttuu hallitsevaksi historialliseksi blokiksi. Poliittisen kasvatuksen tehtävänä on tämän jälkeen säilyttää aikaansaatu emansipatorinen hegemonia, missä työssä se tulee edelleen nojaamaan sille välttämättömiin periaatteisiin, kriittisyyteen ja dialektiikkaan.

Gramscin kuuluisa lausahdus ”Jokainen on filosofi”, voidaan nähdä kehotuksena kriittisen tietoisuuden kohottamiseen yksilöllisellä tasolla. Tietoisuuden kehitystä voidaan kuitenkin myös tukea ja parhaiten tämä tapahtuu kriittisen sekä dialektisen poliittisen kasvatuksen kautta.

Jussi Ahokas