Archive for helmikuu 2009

Taloustieteen paradoksi

helmikuu 27, 2009

paulsFinanssikriisi on tehnyt näkyväksi valtavirtaisen taloustieteen ongelmat. Vielä syksyn 2007 alussa uusklassiset ekonomistit olivat vakuuttuneita maailmantalouden nopean kasvun ja positiivisen kehityksen jatkumisesta pitkälle tulevaisuuteen. Todellisuus iski nopeasti vasten kasvoja, kun rahoitusmarkkinoilta käynnistynyt kriisi levisi vuoden 2008 aikana kaikkialle maailmantalouteen. Vuoden 2009 alussa tulevaisuuden näkymät ovat synkimmät sitten 1930-luvun laman.

On käsittämätöntä, että valtavirtaisen taloustieteen hegemoninen asema ei ole toistaiseksi juurikaan horjunut tämän täydellisen epäonnistumisen jälkeen. On suorastaan absurdia seurata talousuutisointia, jossa valtavirtaisen ajattelun sisäistäneet ekonomistit ”ennustavat” kriisin päättymistä ja maailmantalouden nopeaa käännöstä parempaan. Lisäksi on turhauttavaa nähdä, kuinka samat ekonomistit toimivat neuvonantajina finanssiministeriöissä ympäri maailmaa hahmotellen talouspolitiikkaa, jonka avulla kriisistä olisi tarkoitus selvitä mahdollisimman pienin vaurioin. Kuinka ihmeessä nämä voisivat ymmärtää kriisin taustalla olevia mekanismeja tässä vaiheessa, kun vielä vuosi sitten ekonomistit eivät edes tienneet näiden mekanismien olemassaolosta? On enemmän kuin todennäköistä, että suurin osa ”talousmiehistä” antaa lausuntojaan ja politiikkasuosituksiaan täydellisessä sumussa ymmärtämättä edes perusasioita käynnissä olevasta kriisistä. Se, että tällainen toiminta on mahdollista, on todellinen taloustieteen paradoksi.

Vaihtoehtoisten selityksien tarjoajille on auennut kriisin edetessä parempia väyliä omien analyysiensä esittämiseen julkisuudessa (esim. Nouriel Roubini & Steve Keen). Tästä huolimatta talouspoliittista keskustelua hallitsevat edelleen valtavirtaisen suuntauksen teoriaperinteestä johdetut prinsiipit. Vaikka jotkut uusklassisen taloustieteen edustajat ovat myöntäneet epäonnistumisensa, suuri enemmistö näyttää puolustavan edelleen tieteenalansa erinomaisuutta (ks. esim. Kanniainen). Kritiikki valtavirtaista taloustiedettä vastaan on kuitenkin kasvamassa sekä julkisessa että akateemisessa keskustelussa. Nyt onkin aika haastaa ortodoksinen perinne todenteolla. Maailma ei tarvitse osakseen enää yhtään uusklassinen taloustieteen epäonnistumista ja tästä seuraavaa taloudellista kriisiä.

Jussi Ahokas

Seuraavassa muutamia poimintoja valtavirtaisen taloustieteen viimeaikaisesta kritiikistä:

Geoffrey M. Hodgson

Colander et. al.

Anatole Kaletsky

Steve Keen

Mainokset

Mistä todella syntyy julkisen talouden tasapainottamisen tarve?

helmikuu 27, 2009

Edellisessä kirjoituksessa Jussi arvioi keinoja julkisen talouden tasapainottamiseksi. Tarkastellaan hieman tarkemmin, miksi Suomen julkisessa taloudessa pitkään ollut rakenteellinen ylijäämä on ihan yhtäkkiä vaihtunut vaikeasti paikattavaksi massiiviseksi alijäämäksi. Akuutti talouskriisi ja elvytys ovat tietysti yksi syy, ja niistä syntyvän alijäämän kattamisella hallituskin on toimenpiteitään perustellut.

Hallitus ei sen sijaan ole ihan kauheasti mainostanut omia rakenteellisia julkisen sektorin tulojen leikkaustoimenpiteitään tasapainotustarpeen taustalla. Kuluvan hallituskauden aikana veroja ym. maksuja on alennettu n. 3 miljardilla eurolla, joka on yli 1,5 % BKT:stä. Se on aika paljon. Nämä veronalennustoimenpiteet hallitus on tehnyt:

Ruuan ja rehun ALV:n alennus         500 milj.
Yleinen tuloveronkevennys               870 milj.
Eläkkeiden verotuksen kevennys     200 milj.
Kotitalousvähennyksen laajennus   75 milj.
Metsäverotuksen huojennukset       110 milj.
Osinkojen lähdeveron huojennus    15 milj.
Perintö- ja lahjaveron alennus        140 milj.
Autoveron muutokset                      216 milj.
Kela-maksun poisto                         833 milj.

Yhteensä                                       2 959 milj.

Osa muutoksista on toki ihan suotaviakin. Mutta silti suurin osa tuosta summasta on talouskasvun edistämisen kannalta yhtä tyhjän kanssa, ja hyöty valuu lähinnä erilaisten hallituksen taustaryhmien taskuihin. Nämä sitten rahoitetaan tarjoamalla keppiä palkansaajille.

Joonas Rahkola

Erilaisia ratkaisuja ”julkisen talouden tasapainottamiseen pitkällä aikavälillä”

helmikuu 25, 2009

portaatHallituspuolueiden vaalikauden puolivälin politiikkariihessä päätettiin eläkeiän porrasteisesta korotuksesta 65 vuoteen. Tämän toimenpiteen tarkoituksena on varmistaa tulevaisuuden julkiset palveluntuotantoresurssit sekä tämänhetkisestä taantumasta aiheutuvien velkamenojen asteittainen kuolettaminen turvaamalla riittävän nopea talouskasvu pitkällä aikavälillä.

Mitään uutta hallituksen tavoitteessa ei ole, ja olikin vain ajan kysymys, milloin tähän toimenpiteeseen ryhdyttäisiin. Ihmisten eliniän kasvu ja työikäisen väestönosan pieneminen aiheuttaa väistämättä tarpeen rakenteellisille uudistuksille julkisen talouden rahoituksen turvaamiseksi. Kun näitä uudistuksia ovat suunnittelemassa porvaripuolueet (tai mitkä puolueet hyvänsä), on keinovalikoima hyvin rajallinen.

Lähtökohtana ja perusprinsiippinä on edelleen ajatus siitä, että talouden haasteet tulevat pelkästään tarjontapuolelta. Siis, että työvoiman tarjonta tulee rajoittamaan talouskasvua ja siten julkisen talouden tasapainoa, kun työikäisten määrä vähenee suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä. Missään vaiheessa ei ole osoitettu kiinnostusta työvoiman kysynnän riittämättömyyteen ja pohdittu aktiivisesti sitä, millä tavalla kysyntää voitaisiin nostaa myös pitkällä aikavälillä ja mitä tästä voisi seurata.

Kokonaiskysynnän riittämättömyys ei ole pelkästään kriisiajan ongelma, vaikka silloin puuttellisesta kysynnästä seuraavat ongelmat näyttäytyvätkin kaikista selkeimmin. Kysynnän riittämättömyys on kapitalistisen tuotantojärjestelmän krooninen ongelma, jonka korjaamiseksi tarvitaan kysyntää lisäävää talouspolitiikkaa. Jos siirrämme tuloja niille ihmisryhmille, jotka kuluttavat suhteellisesti eniten ja jos täytämme julkisilla investoinneilla toteutuneiden yksityisten investointien jälkeen jäljelle jääneen kysyntäkuopan, voimme puhua rakenteellisista uudistuksista, joilla työvoiman kysyntää lisätään merkittävästi ja nopeasti. Lisääntynyt kysyntä johtaa työllisyyden kasvuun ja tätä kautta nopeampaan talouskasvuun. Kysynnän kasvu lisää myös työvoimaan osallistuvien määrää, mikä poistaa osaltaan liiallisia paineita tarjontapuolelta.

Kysynnän lisääminen vaikuttaa työvoimapulaan myös toista kautta. Nopea kasvu ja täystyöllisyys kasvattavat intensiivejä tuottavuutta kehittävien toimien luomiselle, sillä täystyöllisyystilanteessa työvoiman loppuminen on todellinen uhka. On vaikea kuvitella, että hallituksen puheet työvoiman loppumisesta 20 vuoden päästä saisivat aikaan suurta reaktiota kvartaaliajatteluun tottuneissa yrityksissä. Jos puolestaan koko taloudesta (ei vain yksittäisiltä sektoreilta) alkaa loppua työvoima ja palkkakustannukset alkavat kasvaa, on yrityksillä välitön motiivi etsiä ratkaisuja tuottavuuden kasvattamiseksi.

Täystyöllisyystilanteessa julkiset tulot olisivat huomattavasti korkeammalla tasolla, mikä mahdollistaisi laajan julkisen sektorin ylläpitämisen menojen kasvupaineesta huolimatta. Yksittäisten ihmisten eläkkeelle siirtymistä ei myöskään tarvitsisi pidentää, jos kaikkien työurat olisivat yhtenäisiä, mihin täystyöllisyys luonnollisesti johtaisi. Jossain mitassa voitaisiin puhua jopa työajan ja -uran lyhentämisestä. Kysynnänsäätely ja aktiivinen talouspolitiikka johtaisivat talouden resurssien tehokkaaseen käyttöön, eikä nykyisen kaltaista kysynnän vähyydestä johtuvaa ”rakenteellista” työttömyyttä olisi.

Parhaalla mahdollisella tavalla kysynnänsäätely toimisi, jos se pystyttäisiin toteuttamaan ensiksi esimerkiksi Euroopan ja lopulta koko maailman tasolla. Vapaiden pääomanliikkeiden aikakaudella yksittäisten kansallisvaltioiden on mahdotonta pyrkiä täystyöllisyyteen pääomapaon pelossa. Koska työllisyyden kasvu lisää inflaatiopaineita, myös Euroopan unionin anti-inflatorinen talouspolitiikka asettaa aktiiviselle talouspolitiikalle rajoitteita.

Näiden rajoitteiden purkamisen tuleekin olla keskeinen osa niitä rakenteellisia uudistuksia, joita Suomenkin hallitus pyrkii toteuttamaan. Pääomanliikkeiden hillitseminen esimerkiksi globaalilla verojärjestelmällä on yksi vaihtoehto kansallisvaltioiden talouspoliittisen päätöksenteon palauttamiseksi. Tätäkin paremmin toimisi järjestelmä, jossa kansallisvaltiot luopuisivat omasta talouspolitiikastaan globaalin demokraattisen instituution hyväksi. (Tässä kappaleessa esitetyt reformit ovat tietysti jo niin utopistisia, ettei niitä kannata ottaa vakavasti, jos tavoitteena on pitäytyä päivänpoliittisessa orientaatiossa.)

Kysynnänsäätelyä ja aktiivista talouspolitiikkaa vastassa on nationalismin sekä pääoman lisäksi eräs merkittävä instituutio, nimittäin uusklassinen taloustiede. Tämä myös tarjonnan taloustieteeksi tituleerattu valtavirtainen teoreettinen suuntaus sokaisee edelleen valtiovarainministeriöiden virkamiesten ja sitä kautta taloudesta päättävien poliitikkojen näkökenttää. Parhaillaan käynnissä olevan kriisin taustalla ovat juuri tämän talousteoreettisen suuntauksen pohjalta johdetut ”politiikkasuositukset”. Olisiko viimein aika avata silmät ja etsiä vaihtoehtoisia näkemyksiä kapitalistisen talouden mekanismien ymmärtämiseksi? Porvarihallituksen, kuten niin monien muidenkin maiden poliittisten tahojen vastaus tähän kysymykseen näyttää olevan kielteinen.

Jussi Ahokas

Öljyn hinta finanssikriisin indikaattorina, osa 5

helmikuu 10, 2009

Tammikuun aikana öljyn hinnan kehitys kääntyi nousuun ensimmäisen kerran sitten viime vuoden huhtikuun. Käännökseen vaikuttivat oleellisesti Lähi-idässä käydyt taistelut ja öljyntuottajamaiden jatkuvat tuotannonvähennykset. Tammikuun keskihinnaksi muodostui 41,75 dollaria, joka oli noin 2 prosenttia  joulukuun keskihintaa korkeampi.

Seuraavassa kuviossa on esitetty öljyn hinnan (WTI) kehitys vuoden 2006 helmikuusta vuoden 2009 tammikuuhun:

oljy5

Neljänkymmenen dollarin tynnyrihintaa voidaan pitää tästä eteenpäin vedenjakajana. Mikäli hinta painuu lähitulevaisuudessa tätä alemmalle tasolle, on öljyn kysynnän supistuminen odotettua voimakkaampaa, mikä puolestaan kertoo maailmantalouden entistä voimakkaammasta taantumisesta.

Jos hinta puolestaan jatkaa nousuaan kohti öljyntuottajien asettamaa 75 dollarin tavoiterajaa, voidaan kaikkein pahimmat lamapelot haudata. Tällainen nousu nimittäin vaatisi merkittävää kasvua öljyn globaalissa kysynnässä, mikä puolestaan voi seurata pelkästään reaalitalouden toipumisesta. Öljyn hintakehityksen seuraaminen on näin ollen kiinnostavaa myös lähitulevaisuudessa.

Jussi Ahokas

Anteeksi!

helmikuu 9, 2009

jykahenna

Emme todellakaan tarkoittaneet sitä, mitä sanoimme.

Terijoen hallitus.

Katkerien ihmisten puolue.

Eihän Paavo Lipponenkaan oikeasti halunnut tavata Mauri Pekkarista ja Esko Ahoa nahkurin orsilla.

Elvytystä vai julkisen sektorin alasajoa?

helmikuu 3, 2009

Palkansaajien tutkimuslaitos julkaisi tänään tähän asti synkimmän talousennusteen. PT:n julkistuksen suhdanne-ennustetta mielenkiintoisempi anti liittyy kuitenkin hallituksen tähänastisen elvytyspolitiikan analyysiin. Sen mukaan hallituksen elvytyspolitiikka ei ole todellisuudessa niin massiivista, kuin on esitetty, ja lisäksi se on suunnattu tehottomasti. Pieni lisäanalyysi osoittaa, että elvytyksen sijasta meneillään näyttäisi olevan laaja julkisen sektorin rakenteellisen supistamisen projekti.

Hallituksen harjoittaman elvytyksen todellisesta suuruudesta on ollut vaikea saada selkoa. Julkisuudessa esillä olleet suuruusarviot ovat olleet mitä sattuu, esittäjästä ja tarkoitusperistä riippuen. PT:n nyt esittämän arvion mukaan finanssipolitiikan aktiiviset elvyttävät päätökset ovat suuruudeltaan n. 1 % BKT:sta. Tästä menoelvytyksen (julkinen kysyntä ja investoinnit sekä tulonsiirrot) osuus on n. 0,1 % BKT:sta, eli menopolitiikka on kaikesta kohkaamisesta huolimatta lähes neutraalia. Laskelmassa menojen muutos on tulkittu elvyttäväksi, mikäli se ylittää julkisten menojen trendikasvun (1,5 %), mikä on ainoa järkevä tapa mitata elvytyksen suuruutta. Loput n. 0,9 % BKT:sta syntyy verojen ja maksujen alennuksista (ml. työnantajan kela-maksun poisto ja tuloveron alennus).

Kuten PT:n analyysissäkin todetaan, elvyttäminen alentamalla veroja ja maksuja on tehotonta. Niiden avulla saatava kokonaiskysynnän lisäys on huomattavasti menoelvytyksen avulla aikaan saatavaa pienempi, jolloin myös vaikutus työllisyyteen jää heikoksi. Yritysten ongelmana on nyt tilauskirjojen tyhjyys, eivätkä ne täyty sosiaalivakuutusmaksuja alentamalla. Samoin kansalaisten säästämisalttius on taantumassa korkeampi, joten veroelvytys ei lisää yksityistä kulutusta kovinkaan tehokkaasti. Lisäksi veroelvytys kohdentuu enemmän suurituloisille, joilla jo lähtökohtaisesti pienempi osa tulon lisäyksestä lisää kulutusta.

Tehokkain elvyttävä vaikutus saataisiin suoraan julkista kulutusta ja investointeja sekä tulonsiirtoja kasvattamalla. Jos elvytys olisi toteutettu pelkästään menoja lisäämällä, työllisyys olisi PT:n mukaan voinut kasvaa jopa 60 000 henkilöllä. Nyt tehtävien toimenpiteiden työllisyysvaikutus on hallituksen ylioptimistisen arvion mukaan 25 000. Todellinen vaikutus lienee huomattavasti tätäkin pienempi.

Hallitus on ilmoittanut, että elvytyksen nojalla tehtävien julkisten menojen lisäysten on oltava luonteeltaan tilapäisiä. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla tehtävien verojen ym. maksujen alentamisen kohdalla, vaan ne ovat lähes kaikki luonteeltaan pysyviä. Näin ollen tehdyt elvytysratkaisut tuottavat julkisen sektorin tuloihin pysyvästi noin 1,6 miljardin euron aukon. Toistaiseksi tämä täytetään lainarahalla. Pian on alettava kuitenkin miettiä, miten syntynyt rahoitusalijäämä paikataan. Ei ole vaikea arvata, että silloin lääkkeeksi tarjotaan menoleikkauksia, eli pidemmällä aikavälillä nyt tehtävä elvytys johtaakin julkisen sektorin pienenemiseen.

Elvytyksen nojalla toteutettava julkisen sektorin supistaminen on itse asiassa aika kätevää, jos halutaan saada huomio pois siitä, mitä todella on tapahtumassa: elvytetään ensin pienentämällä tuloja rakenteellisesti, ja suoritetaan tasapainotus karsimalla menoja. Näin harjoitettava talouspolitiikka näyttää vastuulliselta ja aktiiviselta, ja julkinen sektori pienenee kuin huomaamatta!

Kuvaavaa hallituksen ”elvytyspolitiikalle” on se, että sen nojalla on kyllä perusteltu milloin mitäkin verojen ja maksujen alennusta, mutta tulonsiirtojen kasvattaminen ei siihen millään sovi. Esimerkiksi sosiaaliturvaan tehtävät parannukset (takuueläke, lapsilisien ym. tukien indeksiin sitominen) toteutetaan vasta kahden vuoden kuluttua, vaikka niiden synnyttämä kokonaiskysynnän lisäys olisi nyt paljon merkittävämpi kuin minkään tehdyn veronalennustoimenpiteen.

Joonas Rahkola

Järki ja tunteet

helmikuu 3, 2009

Järjen ja tunteiden välinen kamppailu käy kiivaana. On vaikea sanoa, kumpaa tulisi painottaa enemmän poliittisessa toiminnassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Jokainen muodostakoon asiasta oman mielipiteensä. Joko järjellä tai tunteella.