Hallituspuolueiden vaalikauden puolivälin politiikkariihessä päätettiin eläkeiän porrasteisesta korotuksesta 65 vuoteen. Tämän toimenpiteen tarkoituksena on varmistaa tulevaisuuden julkiset palveluntuotantoresurssit sekä tämänhetkisestä taantumasta aiheutuvien velkamenojen asteittainen kuolettaminen turvaamalla riittävän nopea talouskasvu pitkällä aikavälillä.
Mitään uutta hallituksen tavoitteessa ei ole, ja olikin vain ajan kysymys, milloin tähän toimenpiteeseen ryhdyttäisiin. Ihmisten eliniän kasvu ja työikäisen väestönosan pieneminen aiheuttaa väistämättä tarpeen rakenteellisille uudistuksille julkisen talouden rahoituksen turvaamiseksi. Kun näitä uudistuksia ovat suunnittelemassa porvaripuolueet (tai mitkä puolueet hyvänsä), on keinovalikoima hyvin rajallinen.
Lähtökohtana ja perusprinsiippinä on edelleen ajatus siitä, että talouden haasteet tulevat pelkästään tarjontapuolelta. Siis, että työvoiman tarjonta tulee rajoittamaan talouskasvua ja siten julkisen talouden tasapainoa, kun työikäisten määrä vähenee suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä. Missään vaiheessa ei ole osoitettu kiinnostusta työvoiman kysynnän riittämättömyyteen ja pohdittu aktiivisesti sitä, millä tavalla kysyntää voitaisiin nostaa myös pitkällä aikavälillä ja mitä tästä voisi seurata.
Kokonaiskysynnän riittämättömyys ei ole pelkästään kriisiajan ongelma, vaikka silloin puuttellisesta kysynnästä seuraavat ongelmat näyttäytyvätkin kaikista selkeimmin. Kysynnän riittämättömyys on kapitalistisen tuotantojärjestelmän krooninen ongelma, jonka korjaamiseksi tarvitaan kysyntää lisäävää talouspolitiikkaa. Jos siirrämme tuloja niille ihmisryhmille, jotka kuluttavat suhteellisesti eniten ja jos täytämme julkisilla investoinneilla toteutuneiden yksityisten investointien jälkeen jäljelle jääneen kysyntäkuopan, voimme puhua rakenteellisista uudistuksista, joilla työvoiman kysyntää lisätään merkittävästi ja nopeasti. Lisääntynyt kysyntä johtaa työllisyyden kasvuun ja tätä kautta nopeampaan talouskasvuun. Kysynnän kasvu lisää myös työvoimaan osallistuvien määrää, mikä poistaa osaltaan liiallisia paineita tarjontapuolelta.
Kysynnän lisääminen vaikuttaa työvoimapulaan myös toista kautta. Nopea kasvu ja täystyöllisyys kasvattavat intensiivejä tuottavuutta kehittävien toimien luomiselle, sillä täystyöllisyystilanteessa työvoiman loppuminen on todellinen uhka. On vaikea kuvitella, että hallituksen puheet työvoiman loppumisesta 20 vuoden päästä saisivat aikaan suurta reaktiota kvartaaliajatteluun tottuneissa yrityksissä. Jos puolestaan koko taloudesta (ei vain yksittäisiltä sektoreilta) alkaa loppua työvoima ja palkkakustannukset alkavat kasvaa, on yrityksillä välitön motiivi etsiä ratkaisuja tuottavuuden kasvattamiseksi.
Täystyöllisyystilanteessa julkiset tulot olisivat huomattavasti korkeammalla tasolla, mikä mahdollistaisi laajan julkisen sektorin ylläpitämisen menojen kasvupaineesta huolimatta. Yksittäisten ihmisten eläkkeelle siirtymistä ei myöskään tarvitsisi pidentää, jos kaikkien työurat olisivat yhtenäisiä, mihin täystyöllisyys luonnollisesti johtaisi. Jossain mitassa voitaisiin puhua jopa työajan ja -uran lyhentämisestä. Kysynnänsäätely ja aktiivinen talouspolitiikka johtaisivat talouden resurssien tehokkaaseen käyttöön, eikä nykyisen kaltaista kysynnän vähyydestä johtuvaa ”rakenteellista” työttömyyttä olisi.
Parhaalla mahdollisella tavalla kysynnänsäätely toimisi, jos se pystyttäisiin toteuttamaan ensiksi esimerkiksi Euroopan ja lopulta koko maailman tasolla. Vapaiden pääomanliikkeiden aikakaudella yksittäisten kansallisvaltioiden on mahdotonta pyrkiä täystyöllisyyteen pääomapaon pelossa. Koska työllisyyden kasvu lisää inflaatiopaineita, myös Euroopan unionin anti-inflatorinen talouspolitiikka asettaa aktiiviselle talouspolitiikalle rajoitteita.
Näiden rajoitteiden purkamisen tuleekin olla keskeinen osa niitä rakenteellisia uudistuksia, joita Suomenkin hallitus pyrkii toteuttamaan. Pääomanliikkeiden hillitseminen esimerkiksi globaalilla verojärjestelmällä on yksi vaihtoehto kansallisvaltioiden talouspoliittisen päätöksenteon palauttamiseksi. Tätäkin paremmin toimisi järjestelmä, jossa kansallisvaltiot luopuisivat omasta talouspolitiikastaan globaalin demokraattisen instituution hyväksi. (Tässä kappaleessa esitetyt reformit ovat tietysti jo niin utopistisia, ettei niitä kannata ottaa vakavasti, jos tavoitteena on pitäytyä päivänpoliittisessa orientaatiossa.)
Kysynnänsäätelyä ja aktiivista talouspolitiikkaa vastassa on nationalismin sekä pääoman lisäksi eräs merkittävä instituutio, nimittäin uusklassinen taloustiede. Tämä myös tarjonnan taloustieteeksi tituleerattu valtavirtainen teoreettinen suuntaus sokaisee edelleen valtiovarainministeriöiden virkamiesten ja sitä kautta taloudesta päättävien poliitikkojen näkökenttää. Parhaillaan käynnissä olevan kriisin taustalla ovat juuri tämän talousteoreettisen suuntauksen pohjalta johdetut ”politiikkasuositukset”. Olisiko viimein aika avata silmät ja etsiä vaihtoehtoisia näkemyksiä kapitalistisen talouden mekanismien ymmärtämiseksi? Porvarihallituksen, kuten niin monien muidenkin maiden poliittisten tahojen vastaus tähän kysymykseen näyttää olevan kielteinen.
Jussi Ahokas
Finanssikriisi on tehnyt näkyväksi valtavirtaisen taloustieteen ongelmat. Vielä syksyn 2007 alussa uusklassiset ekonomistit olivat vakuuttuneita maailmantalouden nopean kasvun ja positiivisen kehityksen jatkumisesta pitkälle tulevaisuuteen. Todellisuus iski nopeasti vasten kasvoja, kun rahoitusmarkkinoilta käynnistynyt kriisi levisi vuoden 2008 aikana kaikkialle maailmantalouteen. Vuoden 2009 alussa tulevaisuuden näkymät ovat synkimmät sitten 1930-luvun laman.
gsdsuomi.wordpress.com 