Tää on mulle ihan kreikkaa, tai vastuullinen ja kosmopoliittinen Suomi Euroopan talouskriisissä

Helvettiin Kreikka ja kreikkalaiset! Eikö niin? Poliittisessa viestinnässä kerrotaan tarinoita, ja viime viikolla meille kerrottiin, kuinka Kreikan hallitus tuhlaa rahaa, kuinka kreikkalaisille virkamiehille maksetaan hyvää palkkaa, kuinka irtissanomissuoja Olympic Airwaysilla oli hyvä, kuinka siellä on vielä valtiollisia yrityksiä! Tämä oli tarina EU:n julkistalouksien rahoituskriisistä (”Kreikan kriisistä”).

En muista, kerrottiinko missään iltapäivälehdessä, että kreikkalaiset ovat niin laiskoja, että pitävät keskellä päivää siestoja. Olisi ehdottomasti pitänyt, se olisi istunut tähän diskurssiin saumattomasti. Syyllistä ei tarvinnut etsiä, sillä se oli jokaisen tiedossa heti: tuo taloudessaan leväperäinen ja ahkeruudessaan puuttellinen Välimeren ihminen, ruskea ja karvainen – toinen! Me täällä järkevässä, ilmastoltaankin kohtuullisessa pohjoisessa emme koskaan voisi joutua moiseen kriisiin, sillä meillä on kuri ja järjestys. Jonkin verran tämä erosi siitä kansanomaisemmasta rasismista, joka velloo Suomessa vastaanottokeskusten sijoittamiskeskusteluissa ja raiskausuutisten nettikommenteissa, mutta eivätpä nämä Etelä-Eurooppa-stereotypiat myöskään kohdanneet juuri ollenkaan poliittisen korrektiuden filtteriä. Siksi Uuden SDP:n ja Uuden Vasemmistoliiton oli erinomaisen helppo antaa äänensä Kreikka-lainaa vastaan: kyllä kansa nämä tietää.

Reiluuden nimissä, toki vasemmistolla oli myös positiivinen agenda Kreikka-lainan suhteen. Keskustelun kannalta siitä ei kuitenkaan tullut uskottavaa ja relevanttia. Hallitus nimittäin otti nimenomaan nuivuuden ja tylyyden Kreikkaa kohtaan myös omiin nimiinsä: Jyrki Kataisen viesti joukoilleen lainasta oli nimenomaan ”Kreikka ei ansaitsisi mitään, mutta ollaksemme vastuullisia eurooppalaisia on meidän pankeille laina annettava”. Hän korosti Suomen ajaneen asiassa mahdollisimman tiukkaa linjaa (jopa poikkeuksellisen tiukkaa: suomalaisesta poikkeuksellisuudesta muuten suosittelen tätä Anna Rastaan artikkelia). Tässä on nähtävissä selviä yhtymäkohtia kokoomuksen maahanmuuttopoliittiseen linjaan: kukaan ei väitä, että puolue olisi suvaitsevainen, mutta työperäinen maahanmuutto on kuitenkin nenää pidellen hyväksyttävä, sillä hegemonia määrää meidät hoitamaan työvoimapulaa sillä tavoin. Parasta mahdollista uusliberaalia postpolitiikkaa: ymmärrämme kansan huolen, mutta olemme niin vastuullisia ettemme tee sille mitään.

Vastuulliset eurooppalaiset talousmiehet ovatkin dominoineet keskustelua EU:n tämänhetkisen kriisin taloudellisesta puolesta miten tahtovat. Ehkä eniten huomiota on herättänyt EU-komission suomalaisen suomalaistalousasian suomalaiskomissaarin Olli ”Suomi” Rehnin esitys, että komissio tästälähin tarkkailisi euromaiden budjetteja ja huomauttaisi lipsumisista. Lakiteknisesti kyse on niin merkittävästä puuttumisesta jäsenmaiden suvereniteettiin, ettei sellaista olisi voitu kuvitellakaan nykyisiä perussopimuksia laadittaessa. Nyt Suomen hallitus kuitenkin antaa hankkeelle täyden tukensa. Jotkut ovat jopa uskaltaneet toivoa, että talouskriisin hoito veisi EU:ta pitemmälle demokraattisen liittovaltion suuntaan.

Kuinka vastuullista talouskurin tiukentaminen vastauksena rahoituskriisiin sitten on? Ei kovin. EKP:lta oli hyvä päätös suostua setelirahoittamaan lainoja jäsenmaiden likviditeetin ylläpitämiseksi, mutta se olisi ollut täysin perusteltua jo viime vuonna, kun maailmantalouden rahavarannon pohja alkoi häämöttää. Jos kriisi oltaisiin toden teolla haluttu ehkäistä, tämänsuuruinen setelirahoitus olisi pitänyt järjestää reaalitaloudelliseen elvytykseen jo toissa vuonna, jolloin käynnissä pidetyllä kasvumoottorilla oltaisiin voitu ruokkia velkaantumisasteen hallittua vähentämistä. Tämän kevään elvytyspaketti oli auttamattomasti myöhässä, ja lähinnä osoitti markkinoille, että euroalueen velkaantuneita kansantalouksia voidaan uhata spekuloimalla. Eilen Kreikka, tänään Espanja, huomenna ehkä Belgia?

Kuten tässä blogissa on jo vuosia kerrottu, nykytalouden kriisissä on kysymys ennen kaikkea velasta. Nyt muutkin alkavat sen havaita. Velan tason on mahdollistanut hillitön spekulatiivinen finanssipääoman laajeneminen, joka on lyhyessä ajassa tehnyt kansallisvaltioista toisen luokan pelaajia. Jos kansallista talouspolitiikkaa halutaan ylipäätään vielä tehdä, on ensiarvoisen tärkeää rakentaa ylikansallisia keinoja säännellä näitä finanssimarkkinoita ja kehittää uusia verotuksellisia ja laillisia keinoja rahavirtojen kanavoimiseksi demokraattisen hallinnan piiriin. Siihen ei auta budjettivajeiden kieltäminen perustuslaissa, eikä ainakaan se, että Suomi samalla vastustaa yritystäkin eurooppalaisen tason sääntelyyn.

En ole tämän porukan kansantalousekspertti, enkä viitsi laatia kriisiennusteita. EU:n kehityksestä olen kiinnostunut, ja rahaliitto selvästi kaipaa kipeästi vahvempia instituutioita. Suhtaudun kuitenkin suurella epäilyllä sellaiseen eurooppalaiseen projektiin, joka rakentuu uusliberaalin talousortodoksian ja arjalaisen ylemmyydentunteen pilareille. Kysymys on kreikkalaisesta käsitteestä, demokratiasta: ylikansallisessa yhteisössä meidän on hyväksyttävä toisemme samanarvoisiksi ihmisiksi olemme sitten pohjoisesta tai etelästä kotoisin, ja kenenkään meistä ei tarvitse alistua jumalallisten markkinavoimien imperialismille. Muuten rakentamamme yhteisö ei ole agora vaan mausoleumi.

Anssi Häkkinen

Advertisement

Alas porvarihallitus! ja muita huomioita postpoliittisesta ”luokkataistelusta”

Palvelualojen ammattiliitto PAM on siirtynyt uuteen vaiheeseen kamppailussaan oikeudenmukaisuuden puolesta. Se on julkaissut verkkosivuillaan ”Häpeälistan” yrityksistä, jotka pysyivät auki myymäläväen lakosta huolimatta viime viikon perjantaina. Vahva implikaatio mustan listan julkaisemisessa on, että meidän oikeamielisten, jotka kunnioitamme järjestäytymisoikeutta, tulisi boikotoida tai ainakin paheksua syvästi näitä rikkurointiin rohkaisevia firmoja. Boikotoinnissa on kuitenkin se ongelma, että listalla ovat jo nyt kaikki päivittäistavaraketjut ja yksityiset tukkurit, joita minulle tulee pääkaupunkiseudulla mieleen. Paheksua voin tietysti, mutta perustellusti voi kysyä, ketä se enää tässä vaiheessa palvelee?

En väitä, etteikö PAMin lakko olisi ollut perusteltu, tai etteivätkö yritykset murtaa sitä (joita niitäkin, laillisen esimiestyön lisäksi, oli) olisi sinänsä tuomittavia. PAMin aktiiveilleen ja tämmöisille poliittisesti samanhenkisille symppareilleen tarjoama vaikutuskanava ei kuitenkaan suoraan liity työtaisteluun eikä työnjohdon provokaatioihin; se olettaa, että kaupan myyjien lakko on niin arkemme perusrakenteita järisyttävä asia, että kenellä tahansa pitäisi olla syytä liittyä yksityisenä ihmisenä sitä kannattavaan kansanliikkeeseen. Työmarkkinapolitiikan keinojen loputtua on jatkettu identiteettipolitiikan keinoin.

PAM ei ole ensimmäinen liitto, joka tällä tavoin nojaa yleiseen mielipiteeseen, eikä olisi ensimmäinen, joka menestyykin mobilisoinnissaan. Jo Tehyn ja SuPerin lakossa 2007 löytyi porukkaa, jotka olivat valmiita lähtemään kaduille syyttämään porvarihallitusta ammattiryhmän hädästä. Se, että sairaanhoitajien ammattiryhmä sattui olemaan kokoomusvaltainen, ei hidastanut monien vasemmistolaisten (minunkin) asettumista solidaarisuusrintamaan – tärkeää ei ollut se, että duunarit ja toimihenkilöt olisivat perinteisesti osoittaneet solidaarisuutta neuvottelupöydässä, vaan se, että päästiin vastustamaan porvarihallitusta.

Nämä ajatukset lähtivät päässäni liikkeelle, kun kuuntelin Eero Heinäluoman poliittista tilannekatsausta SDP:n Helsingin piirin kevätkokouksessa. Minulla ei ollut videokameraa, joten en voi laittaa Youtubeen videota kaikista niistä kerroista, kun puheessa mainittiin ”hallitus” tai ”porvarihallitus”, mutta viraalimahdollisuuksia selvästi olisi – nuo sanat nimittäin toistuivat todella monta kertaa. (Ehkä sitten vappupuheesta.) Toki tämä oli puhe puolueaktiiveille, jotka itsekin mielellään kiroavat porvarihallitusta kahvipöydän äärellä, mutta vasemmiston oppositiopolitiikka tuntuu laajemminkin kiteytyvän muutamaan hokemaan, joiden joukossa esiintyy aina ”porvarihallitus petti lupauksensa!” tai ”porvarihallitus on epäonnistunut!”

Ehkä se on tottakin. Porvarihallitus tuskin lienee lunastanut suomalaisen oikeiston odotuksia lumedemokratian lopusta, siirtymästä sinivalkoiseen ei-sosialistiseen aikaan, jossa ay-liike murskataan, Vasemmistoliitto kielletään ja Tiitisen lista vie punikit valtakunnanoikeuden eteen. Mutta tätä porukkaa, joka edelleen elää kevään 1918 hengessä, on loppujen lopuksi aika vähän, ja hekin harjoittavat poliittista ajatteluaan puoluekantansa taakse linnoittautuneina. On syytä epäillä, että sama pätee myös niihin, jotka toisella puolella 1918-revanssia odottavat porvarihallituksen kaatumista kielet pitkinä.

Olkoon se porvarihallitus tai ei, Suomen nykyinen hallitus ei missään nimessä nojaudu varsinaisen oikeiston tukeen keskeisen kannatuksensa (tai, useimmissa kysymyksissä, agendansa) osalta. Sen kansansuosio nojaa ennen kaikkea inertiaan; siihen, että ihmiset tulevat keskimäärin kohtuullisen hyvin toimeen eivätkä koe, että heillä olisi velvollisuutta arvioida poliittista prosessia kriittisesti. Päin vastoin, suomalaisten poliittinen tietämys ja kiinnostus ovat eurooppalaisessakin vertailussa poikkeuksellisen alhaisella tasolla. Jos keskivertokansalainen ei osaa nimetä hallituksessa tällä hetkellä olevia puolueita, mitä porvarihallituskritiikki antaa hänelle? Ei varmaan paljoakaan.

Suomessa on lisäksi suuri joukko ihmisiä, jotka suhtautuvat kriittisesti myös muihin hallituksiin kuin porvarisellaisiin. Parlamentaarisen demokratian paradoksi, etenkin suomalaisessa hypervakaan parlamentarismin ja pitkälle edenneen kapitalismin yhteiskunnassa, on se, että kannatuksen puutteesta huolimatta karavaani kulkee, hallitukset muodostetaan ja päätökset tehdään. Tätä prosessia pitempään seuranneet oppivat suhteellisen pian huomaamaan, että tietty konsensuksen yleisvire säilyy päätöksenteossa halki hallituskokoonpanojen ja vaalikausien. Apatia ruokkii virkamiesvaltaa, ja virkamiesvallan tuoma stagnaatio poliittista apatiaa.

Tällä olen pyrkinyt osoittamaan, että suomalaisessa politiikassa on hyvin suppea joukko ihmisiä, jotka tietävät politiikasta sekä tarpeeksi paljon että tarpeeksi vähän reagoidakseen ”Alas porvarihallitus!”-kritiikkiin. Tämä puhetapa on itsetuhoista, koska se on epäpoliittista; se nojaa ennen kaikkea kuulijan affektiiviseen haluun kuulua työväenrintamaan, ei poliittisiin realiteetteihin. Ja vuodesta 1917 lähtien tällä identiteetillä varustettujen ihmisten määrä on jatkuvasti vähentynyt, kuten on tehnyt makrotasolla myös vasemmiston kannatus.

Identiteettiin vetoaminen on ongelmallista myös siksi, että tällainen pelkistäminen salpaa aktiivisesti äänestäjien ja kansalaisten muutenkin heikkoa kykyä hahmottaa monimutkaisia sisältökysymyksiä ja laajoja kokonaisuuksia. Ymmärrykseni mukaan sellaiset nyansoituneet, mietityt ja perustellut poliittiset ohjelmat, kuin Vasemmistoliiton ohjelma-asiakirja tai SDP:n tulevaisuuspaperi tai maahanmuuttolinjaus, on tarkoitettu vakaviksi keskusteluavauksiksi. Silloin ei voida samaan aikaan toisella suulla toistaa vain, että porvarihallitus paha, sateenkaari/punamulta/sinipuna hyvä. Politiikka on joko haastavaa ja kompleksista tai demagogista ja yksinkertaista; molempia se ei voi olla samaan aikaan.

Siitä huolimatta, puhutaanko porvarihallituksesta vasemmiston vaalipropagandassa vai ei, olisi vasemmiston selvitettävä itselleen, keitä poliittisesti määriteltynä ovat ne ihmiset, joiden se haluaa itseään äänestävän ja kannattavan. Ainakaan SDP:n kannattajakunta ei enää ole yhtenäinen yhteiskuntaluokka, jonka energia voitaisiin ohjata kamppailuun valtaapitävää luokkaa vastaan – saati sitten luokkavaltaan pohjaavan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseen. Luokkapolitiikalla ja etenkin uusien pienten, löyhästi määriteltyjen luokkien asiakysymysten ympärille muodostamilla kompakteilla voi olla yhä merkitystä suomalaisessa poliittisessa kamppailussa, mutta se vaatii tosiasioiden tunnustamista ja muuttuneen ympäristön uudelleenmäärittelyä. Merkittävin suomalaisen politiikan jakolinja tällä hetkellä syntyy joka tapauksessa äänestävän enemmistöluokan valta-asemasta vetäytyvään vähemmistöluokkaan nähden.

Anssi Häkkinen

Kirjoittajalla oli ajoittain tylsää piirikokouksessa.

Konservatiivi keskellä kylää

Tämän pedofilian sekä isänmaallisuuden värittämän Suuren viikon sunnuntaina on asianmukaista kirjoittaa vuosittainen kirkko-apologiani. Sillä samalla, kun puhumme evankelisluterilaisesta kirkosta hauskoine lieveilmiöineen, puhumme myös suomalaisista, tästä edelleen maailman protestanttisimmasta kansasta.

Viimeisin Suomen kirkkoa koskeva lööppijulkisuuden aihe taitaa olla se, että Helsingin vuotuiseen Via Crucis -näytelmään on tänä vuonna palkattu Jeesuksen rooliin japanilainen naisnäyttelijä (Yoko Oh No?). Tämä on luonnollisesti herättänyt hilpeyttä. Aiheeseen kernaasti tarttuneiden median humööri-ihmisten mielestä tapahtumassa kiteytyy kaikki se, minkä vuoksi kirkko on nolo asia.

Aivan aluksi haluaisin todeta, että demari (tai vasemmistoliittolainen), joka pilkkaa kirkkoa vanhentuneeksi instituutioksi joka epätoivoisesti yrittää olla moderni ja cool, heittelee isoja kiviä lasisessa talossa. Mutta vaikka esitystapa olisikin korni, Helsingin evl ja ohjaaja Miira Sippola yrittävät tällä näytelmällä edistää sellaisia kuluneita arvoja kuin ympäristötietoisuus, yhteisvastuu, tasa-arvo… Hetkinen! Eivätkös näistä useimmat olleet julkisdiskurssissa aika positiivisia, jopa toivottuja asioita ihan välittömässä lähimenneisyydessä? Miksi ne nyt ovatkin sivistyneis-edistyneistöstä noloja; siksikö, että niistä keskustelee kirkko?

Karl Marxin kirjoitusta uskonnosta ”kansan oopiumina” pudotellaan usein uskontokriittisissä keskusteluissa, joten siteerataan se nyt tässä kokonaan sellaisena kuin se Deutsch–Französische Jahrbücherissa ilmestyi.

»Uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta kohtaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia.»

Karismaattisia rituaaleja ja nättejä filigraaneja televisiosta katsellessa unohtuu usein, että uskonto tosiaan on kurjuutta – virtuaalista kurjuutta, joka peittää ja samalla protestoi sitä todellisen maailman kurjuutta, joka Marxin tekstissä tietenkin kiteytyy kapitalismiin. Me tunnemme oopiumin huumausaineena, mutta Marxille se oli paras silloin saatavilla oleva kipulääke: ”sydämettömän maailman sydän”, siis sorretun kansan toivonkipinä riistämisen määrittelemässä maailmassa. Ja 20. vuosisadan maallistumiskehityksestä huolimatta tuskin voidaan väittää, että siihen arkielämässään turvaavat, ne kansaneläkkeen perusosalla kituuttelevat mummot jotka edelleen käyvät jumalanpalveluksissa, olisivat ainakaan vähemmän sorrettuja.

Klassiset 1800-luvun lopun marxistit kritisoivat uskontoa, koska autuaan Pius IX:n aikaan Lännen kristillinen kirkko oli paitsi sorretun kansan turva, myös yksi keskeisimmistä tuon sorron ylläpitäjistä ja kapitalististen, patriarkaalisten valtarakenteiden tukipilari. Ateismi oli hyvin houkutteleva vaihtoehto, kun mainittu Pius IX ja hänen seuraajansa Pyhä Pius X kielsivät katolilaisilta kirkonkirouksen uhalla äänestämisen Italian ”jumalattomassa demokratiassa”. Noista ajoista ollaan kuitenkin tultu aika kauas.

Toki taantumus ja kirkko katsovat edelleen samaa kansansuosion kaivoa – mutta tähän etsintään ovat viime aikoina liittyneet myös postmoderni, ei-kristillinen rasistinen populismi ja jossain määrin myös vasemmisto. Via Crucikseen palatakseni, Päivi Räsänen pomppasi kuin vieteriukko Kotimaahan esittämään aiheesta omaa kannanottoaan, ei siksi, että olisi näytelmästä mitään tiennyt, vaan siksi, että tämmöiset lööppijulkisuutta ja kahvipöytäkeskustelua herättävät ilmiöt ovat niitä harvoja kanavia, joita pitkin poliitikko vielä voi lähestyä ”kansaa”. Ja uskonnolliset kysymykset, jos mitkä, ovat hedelmällistä maaperää räväköille mielipiteille ja juureville kansanmiehille.

Äsken linkkaamani kristilliskonservatiivisen Kotimaa-lehden uusi verkkosivusto, Kotimaa24, edustaa innovaatiota populismin kentällä. Lehden entisiä sivuja, jotka oli tehty normaalin verkkolehden kaavan mukaan, ei lukenut juuri kukaan. Uusitussa palvelussa uutistuotannon paikan on ottanut niin sanottu ”kansalaismedia”, eli epälukuinen määrä blogeja ja keskustelufoorumeja, joissa juurevat ihan itse pääsevät aggregoimaan mielipiteitään kirkosta, Jeesuksesta, homoista, ja vähän kaikesta muustakin maan ja taivaan välillä. Tämä on nopeasti liittynyt suomalaisen nettipopulismin jymymenestysten joukkoon.

Tämä kertoo paljon suomalaisen kansalaiskeskustelun luonteesta tällä hetkellä. Internet on mahdollistanut mielipiteiden vaihdon suoraan myös kouluttamattomilta ja tiedostamattomilta kansalaisilta toisille, ilman sivistyneis-edistyneistön väliintuloa ja kontrollia, kenties ensimmäistä kertaa Suomen historiassa. Tässä keskustelussa on täysin mahdollista puhua asiaa, tehdä agitaatiota tai levittää huhuja yhtäläisellä kredibiliteetillä; media kykenee osallistumaan siihen vain häivyttämällä oman, moderoivan tiedonvälitysluonteensa kokonaan pois, kuten Uusi Suomi ja nyt Kotimaa ovat tehneet. Samalle kaivolle on odotettavissa lisääkin katsojia, sillä yhä suurempi osa kansalaisista muodostaa yhä suuremman osan mielipiteistään tämän sosiaalisen myllyn kautta. Yhdysvalloissa on jo pitkään ollut pelkästään kunniaksi kunnon kansanmiehelle, jos tämä ymmärtää hylätä poliittisen korrektiuden kyllästämän valtavirtamedian ja perustaa päätöksensä kavereiden kertomaan. Koska Suomessa?

Tämä kansalaismielipiteen analyysi siksi, että Suomessa kirkko on varsin erikoislaatuisessa asemassa. Se on edelleen yhteydessä kansan syviin riveihin ja niiden kiinnostuksen kohde; tämän osoitti viimeksi Tapani Ruokasen broidin arkkipiispavaalissa saama hurmoksellinen äänivyöry, joka perustui lähinnä siihen, että jonkun kertoman mukaan hän ei tykkää homoista. Toisaalta kirkko on onnistunut säilyttämään tähän kansalaisliikehdintään nähden yllättävänkin edistyksellisen, paikoin jopa emansipatorisen yhteiskuntapoliittisen linjan, joka mukailee ja edistää suomalaisen vasemmiston makroagendaa paljon tarkemmin kuin vaikkapa joidenkin ay-johtajien viimeaikaiset ulostulot. Valitettavasti sitä mukaa, kun tämä kehitys on paljastunut, kirkon painoarvo yhteiskunnallisessa keskustelussa on supistunut – vähän samaan tapaan, kuin kävi vuorollaan korkeimmalle oikeudelle ja presidentti-instituutiolle, kun niihin ruvettiin valitsemaan demareita.

En toki tarkoita tällä sitä, että suomalaisen vasemmiston pitäisi lähteä mukaan vastahurmokseen, langeta alttarin eteen polvilleen tai hyväksyä Kari Mäkinen messiaakseen. Edes pelkästään LGBT-oikeuksista kiinnostuneiden ei kannata hänestä olla turhan innoissaan, sillä värittömästä Mäkisestä tuskin tulee piispainkokouksen ja kirkkovaltuuston enemmistöä komentavaa mielipidejohtajaa. Ja vaikka tulisikin, sillä ei joka tapauksessa ole merkitystä niin kauan kuin tämä aloite tai jokin sen seuraaja ei mene eduskunnassa läpi.

Tarkoitan kuitenkin sitä, että suomalaisten demokraattisten sosialistien, joilla tässä tarkoitan vasemmistodemareita, suurta osaa vasemmistoliitosta ja tiettyä vihreiden siipeä, pitäisi vähitellen opetella suhtautumaan kirkkoon vakavammin. Se on nimittäin onnistunut siinä, mitä nämä ”demokraattiset” voimat ovat kerta toisensa jälkeen yrittäneet ja epäonnistuneet: luomaan moraalisperäisen yhteiskuntavastuun diskurssin, jolla on laajempaa kannatusta myös alimmissa sosioekonomisissa kerroksissa. Kirkko tekee oikein jotain, mitä vasemmisto tällä hetkellä ei. Poliittisen puolueen ei tarvitse muuttua metafysiikaksi, mutta politiikan toimijoiden pitäisi osata tarkkailla yhteiskunnallista vaikuttamista ja olla valmiita tarttumaan siihen, mikä toimii. Sellaisen itsekriittisen pragmatismin puute on vasemmiston tämänhetkisen alennustilan suurin syy.

Anssi Häkkinen

Kirjoittaja on taantumusta vastustava sosialisti, uskontoa vastustava ateisti ja pragmaattisuutta vastustava idealisti, mutta ennen kaikkea nörtti.

Historian loppu

Vuosi sitten SDP:n puoluekokouksessa Hämeenlinnassa tehtiin historiaa: Jutta Urpilainen valittiin SDP:n ensimmäiseksi naispuheenjohtajaksi. Nyt olemme tämän puheenjohtajan johdolla tehneet jälleen historiaa: Alustavan laskennan mukaan SDP sai europarlamenttivaaleissa 17.5 prosenttia annetuista äänistä. Lukuunottamatta 60-luvun kekkosvaaleja kyseessä on puolueen huonoin ääniosuus valtakunnallisissa vaaleissa koskaan sen 110-vuotisen taipaleen aikana. En varmasti puhu vain itseni puolesta kun sanon, että tällainen historian tekeminen voitaisiin vähitellen lopettaa.

Maailman ainoiden ylikansallisten parlamenttivaalien seuranta on täällä Globaalisosialidemokraattien blogissa ollut luvattoman heikkoa. Emme valitettavasti ole suomalaisessa mediassa yksin: kirjoittaessani tätä vaalien jälkeisenä iltapäivänä Yleisradion ja Helsingin totuuden sivuilla on vaalien kokonaistuloksesta edelleen saatavilla vain eilisiä ovensuukyselytuloksia. Tarkempaa analyysia eurooppalaisen ja globaalin sosialismin tilasta joudutaan siis odottamaan vielä jonkin aikaa. Ajattelin kuitenkin, että jonkinlainen jälkipyykin pesu pelkästään Suomen vaalipiirinkin tuloksista olisi paikallaan, sillä aihe sivuaa läheisesti kansallisen puolueemme tilaa, joka perinteisesti on kiinnostanut blogin lukijoita.

En surukseni ole itse päässyt osallistumaan vaalityöhön siinä määrin kuin olisin halunnut (ja olisi pitänyt), mutta sen verran tiedän, ettei vaali-innosta ja ahkeruudesta kentällä ole ollut pulaa. Aktiivit, suomalaisen sosialidemokratian kaaderikärki, ottivat nämä vaalit vähintään yhtä vakavasti kuin mitkä tahansa muut ja ponnistelivat herkeämättä menestyksen hyväksi. Siksi tätä analyysia ei pidä ottaa besserwisseröintinä puoluetoiminnan takarivistä, eikä se myöskään ole sitä kuuluisaa itseruoskintaa. Suomalaisen sosialidemokratian ahdinko johtuu suurista rakenteellisista tekijöistä. Niitä käsittelin jo aikaisemmassa kirjoituksessani kunnallisvaaleista, mutta tämän vaalin yksiselitteisempi tulos tarjoaa tilaisuuden tarkastella niiden vaikutuksia myös vaalitaktisella tasolla. Eteenpäin siis, Tarmo Ropposen viitoittamalla tiellä.

Vaalilistoista

Aivan aluksi on todettava, että median kritiikki sosialidemokraattien ja vasemmistoliiton listojen heikkoudesta oli tavallaan sittenkin oikeassa. Tavallaan, sillä kummaltakaan listalta ei toki puuttunut pätevyyttä, hyviä ajatuksia tai aitoa intoa. Erityisesti SDP:n lista oli täynnään hienoa MEP-materiaalia. Se oli lähes kauttaaltaan sosiaalisesti edistyksellinen, ja demarien eurovaalilistoja aikaisemmin leimannut nurkkakuntaisen nationalismin ja lipposlaisen ytimiin-hurmoksen sekamelska oli korvautunut kypsällä ja asiantuntevalla, mutta silti kriittisellä uskolla EU:n mahdollisuuksiin. Näissä vaaleissa uudenlaiset listat kuitenkin kohtasivat samat vanhat äänestäjät.

Vaalitulos osoittaa, että istuvat mepit tarjosivat suurille puolueille helpon keinon motivoida äänestäjiä uurnille. Kaikki muut suuria äänimääriä keränneet ehdokkaat olivat merkittäviä kansallisia poliittisia julkkiksia (paitsi vaalien ainoa todellinen poikkeusehdokas, Riikka Manner, johon palaan myöhemmin). Eurovaalit ovat menettäneet uutuudenviehätyksensä ja yllätyksellisyytensä sitten 90-luvun, mutta äänestysprosentti ei ole noussut; ainoa selitys tälle ilmiölle on se, että viime vuosikymmenen vaalien suuret liikkuvat äänestäjämassat ovat korvautuneet tapaäänestäjillä.

Siksi on väärä vaalianalyysi sanoa vain, että vasemmisto ei saanut kannattajiaan liikkeelle. Nimenomaan peruskannattajat olivat liikkeellä. Vasemmisto ei kuitenkaan, toisin kuin suuret porvaripuolueet, pystynyt tarjoamaan tälle konservatiiviselle ja mielipiteistään varmalle väelle samanlaista tuttua ja turvallista ehdokaspakettia kuin mitä vaikkapa eduskuntavaaleissa on totuttu odottamaan. Tämä vieraantuminen, odotusten ja puolueen tarjoaman vaihtoehdon epäsuhta, johti tapauksesta riippuen joko kotiin jäämiseen tai äänen luisumiseen tutummalle ja turvallisemmalle vaihtoehdolle.

Timo Soinin työväenluokan keskuudesta niittämä äänivyöry oli varmasti osittain protestiääniä, mutta osittain täysin päinvastaista: Soini pystyi tarjoamaan ymmärrettävämmän, poliittisesti yksiselitteisemmän ja siksi turvallisemman tuntuisen vaihtoehdon kuin nahkaansa luova ”varsinainen vasemmisto”. Sama ilmiö ulottui myös urbaaniin, liberaaliin keskiluokkaan. Vihreiden ex-ministereillä ryyditetty lista pyyhkäisi vasemmiston tuoreempien kasvojen ohitse etelän suurissa kaupungeissa. Tämä ei ole puheenvuoro uudistumista vastaan, sillä entinen linja olisi tasan sama hitaasti hiipuvan kannatuksen linja. Vaalitulos kuitenkin osoittaa kiistattomasti, että tämän äänestäjäkunnan keskuudessa vasemmiston kasvojenpesu on jäänyt vieraaksi prosessiksi. Suomessa ei (ainakaan vielä) ole Obama-ilmiötä.

Demarimeiningistä

Yksittäisistä ehdokkaista puhuttaessa ei käyne sivuuttaminen pääsiäisen ihmettä, Alithós Anésti vaan teillekin. Vaikka ortodoksinen kirkko onkin minulle sattuneesta syystä tuttu, ja uskovien mukanaolosta työväenliikkeessä olen pelkästään hyvilläni (kansa näes kaipaa oopiumiaan), en ole ollut kovin kannustava Mitro Revon ehdokkuutta kohtaan. Feministinä en ymmärrä hänen sukupuoliperspektiiviään ja hänen sosialistista, modernistista vakaumustaankin epäilen. Uskon kuitenkin, että hän tulee tekemään europarlamentissa vilpitöntä työtä paremman yhteiskunnan tavoitteiden eteen kaikkien kykyjensä mukaan. Ei hän ole sosialismille häviö, jos kohta ei voittokaan.

Sen sijaan kiistän voimakkaasti sen käsityksen, että Repo olisi pelastanut SDP:n suuremmalta tappiolta näissä vaaleissa, ja tuohon käsitykseen liittyvän SDP:n pelastajan viitan asettelun Jyrki Konolan harteille. En nimittäin etsinnöistä huolimatta ole löytänyt yhtään henkilöä, joka olisi äänestänyt SDP:tä Revon takia. Sen sijaan olen löytänyt paljon tapademareita, joihin Revon lämpö ja karisma on purrut – ja miksei. Onhan Repo joviaalina kansanmiehenä varmasti lähimpänä perinteisen työväenpoliitikon imagoa, mitä SDP:n listalta löytyi. Tuttua ja turvallista.

Luvut tukevat tätä johtopäätöstä. Revon kannatus on suurin juuri SDP:n perinteisillä metsästysmailla: pääkaupunkiseudulla, Turussa, Tampereen-Hämeenlinnan akselilla ja Kymijokilaaksossa. Jos joku luuli Keski- ja Itä-Suomen ortodoksien lämpenevän pappismiehelle, niin selvästi luuli väärin. Mikäli tämän joku vaalitutkija vääräksi osoittaa, sitten uskon, mutta tässä istuessani minun on oikeastaan vaikea edes kuvitella ihmistä, joka kääntyisi äänestämään demareita Mitro Revon takia; mitä sellaista hän tarjosi, mitä puolue ei muutenkin tarjoa?

Tästä samasta ilmiöstä piikittelin puoluejohtoa jo kunnallisvaalien jälkeen, mutta nyt alkaisi olla aika tehdäkin asialle jotain. Ei nimittäin ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta, kun SDP:lle myydään kyynelsilmin ”hienoa, ihanaa” miestä/naista, jolla on suuri sydän ja mahdollisesti suuret saappaat ja leveät hartiat – ja kaikki myyjät ovat aina ikidemareita. Ensi kerralla kannattaa vilkaista myös kvantitatiivista faktaa. Hyvä puolue osaa pitää ovensa auki siten, että mukaan pääsee ajatuksia ja ehdokkaita, jotka vetoavat muihinkin kuin puolueen ydinkannattajakuntaan. En edelleenkään kannata B-kokoomukseksi, B-vihreiksi tai, paratkoon, B-vassareiksi ryhtymistä, mutta vain demareihin vetoavalla politiikalla saa vain demariäänet. Ja ne tulevat laariin muutenkin.

Muista ehdokastyypeistä

Julkkisehdokkaista on puhuttu paljon, mutta tulosten valossa Brysseliin lähtevien urheilijoiden ja missien aika lienee Suomessa ohi. Kokoomus tarjosi näitä jos jonkinlaisia, mutta ainoat mainittavammin menestyneet ”ei-poliitikot” olivat juuri poliittisessa julkisuudessa profiloituneet Petri Sarvamaa ja Risto E.J. Penttilä (hänkin sitä paitsi ex-kansanedustaja). SDP:kin on nyt varmaan läksynsä oppinut.

Mielenkiintoisempi ehdokaskategoria ovat minusta niin sanotut toivoehdokkaat. Kaikkien puolueiden listoilta yritti nimittäin läpi nuoria, valtakunnanpolitiikassa vielä ryvettymättömiä poliittisia aktivisteja, ja monista on puolue-establishment antanut ymmärtää, että heistä on odotettavissa suuria tuloksesta riippumatta. Lähes kaikki nuoret toivot joutuivat kuitenkin pettymään, sillä näiden vaalien äänestäjäkunta ei jaksanut innostua tulevaisuusperspektiivistä samassa määrin kuin puolueiden oma väki. Vasemmisto oli panostanut näihin ehdokkaisiin eniten – esimerkiksi Pilvi Torstista (sd.) ja Jussi Saramosta (vas.) kohistiin kovasti etukäteen – ja siksi myös kärsi heidän tappioistaan eniten.

Tämä ei kuitenkaan ole ehdokkaiden omaa syytä. Mainitut Torsti ja Saramo edustavat molemmat puolueidensa ehdotonta parhaimmistoa älyllisesti ja ideologisesti. Varsinkaan vasemmistopuolueet eivät silti onnistuneet välittämään ehdokkaiden ympärille kehittämäänsä innostusta äänestäjille. Syy siihen on jälleen kerran vieraantuminen. Poliittinen, etenkin vasemmistolainen, aktivismi on Suomessa pienen piirin harrastus, jossa kaikki tuntevat toisensa, mutta harvoja kuvion ulkopuolelta. Tästä eliitiksi ymmärretystä joukosta käsin on vaikeaa esitellä ehdokasta, vaikka hyvääkin, kansan ”syvien rivien” keskuuteen ja odottaa heidän hyväksyntäänsä tuosta vain, vaikka käytettävissä olisi paljonkin resursseja. Sen saivat kokea myös ay-liikkeen ehdokkaat Reijo Paananen (sd.) ja Kyösti Suokas (vas.). Uusista vasemmistolaisista kasvoista ehkä parhaiten menestyi Petra Paasilinna, joka tosin myös selvimmin esiintyi ”vanhan SDP:n” historiallisen jatkuvuuden edustajana – merkki sekin näiden vaalien tunnelmasta. Nuorelle poliitikolle on täysin legitiimi reitti hankkia kannatuksensa ensin puolueen olemassaolevien äänestäjien keskuudesta. Samalla on kuitenkin varottava sitä, ettei tule imaistuksi puolueen olemassaolevaan imagoon ja menetä tuoreus- ja kiinnostavuusarvoaan.

Mutta olihan näissä vaaleissa myös läpi mennyt nuori toivo, Keskustan Riikka Manner. Vaikka keskustanuoret ovatkin hänestä innoissaan, Manner ei kuitenkaan juuri kampanjoinut ”nuorena”. Puoluetoimisto ei myöskään yrittänytkään kruunata häntä valitukseen, vaan tuki häntä paljon konkreettisemmalla tavalla. Mannerista tehtiin alueellinen ehdokas kotiseudulleen Itä-Suomeen: kaikki muut keskustalaiset ehdokkaat alueelta rajattiin pois listalta, ja koko Savo-Karjalan maaseudun keskustalainen puoluekoneisto valjastettiin Mannerin vaalivankkurien eteen Paavo Väyrysen ja kaikkien itäsuomalaisten keskustakansanedustajien painavalla tuella. Tämä antoi Mannerille jo vaalien lähtökuopissa horjuttamattoman tukialueen, joka poiki paitsi äänivyöryn kolmessa vaalipiirissä, myös runsaasti valtakunnallista huomiota. Vaikea noilla eväillä oli epäonnistua.

Yksikään muu puolue ei onnistunut hyödyntämään alueellisuutta näin hyvin. SDP:n Liisa Jaakonsaari kampanjoi pohjoissuomalaisuudellaan, mutta pystyi kansallisesti tunnettuna hahmona tekemään myös hyvän valtakunnallisen vaalikampanjan; hänen äänisaaliinsa Helsingin vaalipiirissä itse asiassa päihitti SDP:n kolmosen, Kimmo Kiljusen, joka sentään on kotoisin naapurikaupungista. Valtakunnallisissa vaaleissa kannattaa alueellisiakin äänisaaliita miettiessä asettaa ehdokkaita, joilla kuitenkin on jonkinlaista kansallista vetovoimaa. SDP asetti sen sijaan keskisuomalaisen ex-kansanedustajan Kalevi Olinin, joka keräsi omasta entisestä vaalipiiristään yli yksitoista kertaa niin paljon ääniä kuin seuraavaksi parhaastaan. Jopa vihreät olivat kompastua aluepolitiikkaan: heidän 20 ehdokkaastaan peräti kahdeksan oli helsinkiläisiä ja kolme lisää lähialueilta, vaikka Heidi Hautala osoittautui Helsingin vaalipiirissä täysin suvereeniksi. Toisen paikan jääminen niin tiukoille kuin se heillä jäi johtui epäilemättä pääkaupunkiseudun ylitarjonnasta.

Keskustan operaatio Manner osoittaa, että hupenevasta kannattajakunnasta huolimatta puolueesta löytyy vielä iskukykyä. Huonojen galluptulosten ja Matti Vanhasen horjuvan suosion takana piilee edelleen tehokas koneisto, jonka taakse SDP:n oli auttamatta jääminen suurten puolueiden jumboksi.

Tulevaisuudesta

Puutun vielä yhteen epäkohtaan, joka minua näissä vaaleissa jäi kaivelemaan, nimittäin RKP:n odottamattomaan vaalimenestykseen. RKP meni vaaleihin ”Mångfald ger mervärde” -ohjelmalla, joka samalla korosti sekä puolueen itselleen ottamaa kielipoliittista erityisstatusta että, kuin sen takaa kieltä näyttäen, oikeistoliberaalia talousohjelmaa. On kerrassaan käsittämätöntä, että finanssikapitalismin kriisin keskellä näin avoimen uusliberaalia agendaa edustava puolue voi saada ”automaattisen” europarlamenttipaikan tulematta vakavasti haastetuksi median tai vasemmiston taholta. Tiedän, että RKP halutaan nähdä harmittomana vapaamielisenä kielipuolueena, mutta tämä puolue kuitenkin konkreettisesti punkee esimerkiksi EU-parlamenttiin ehdokkaita, jotka vastustavat työaikadirektiivin sijasta työajan yhteiskunnallista sääntelyä yleensä. Juuri RKP:n aseman tapaisia tabuja pitäisi vähitellen opetella murtamaan, jos Suomessa halutaan oikeasti tehdä uudenlaista politiikkaa eikä vain palvella samaa yhteiskunnallista konsensusta eri vaatteissa.

Mitä siis jää käteen? Sosialidemokraattien keskuudessa muutenkin harvinainen muutos-optimismi on näissä vaaleissa törmännyt vaihtoehdottomuuden muuriin. SDP:n ja Vasemmistoliiton kannatus jatkaa hupenemistaan vanhan duunari-ikäluokan kuoleman mukana ilman merkkiäkään siitä, että päänavausta uusien sukupolvien kannattajakuntiin olisi tapahtumassa. Ja niin kauan kuin puoluetoiminnan elitisoitumista ei saada käännettyä, ei hyvilläkään ehdokkailla kyetä välittämään uutta imagoa. Nyt on kaksi vuotta aikaa vetää johtopäätöksiä, mutta SDP voi kokemuksesta neuvoa Vasemmistoliittoa siinä, että pelkkä keulakuvan vaihto ei uudistumiseksi riitä.

Näistä vaaleista on kuitenkin opittu se, että jos työväestön äänistä kilpaileekin kolme puoluetta, demografisista ja maailmanpoliittisista syistä niistä kaksi on erottamattomasti samassa veneessä. Vasemmistoliitto ei tule pystymään, Arhinmäenkään johdolla, punavihreään irtiottoon jos SDP:n stagnaatio painaa edelleen vasemmistolaisuutta yleensä kohti pohjaa. Toisaalta SDP itse ei kykene muuttamaan kurssiaan – oikealle tai vasemmalle – ilman sellaista radikaalia heräämistä äänestäjäkunnassaan, jonka vain todellinen poliittinen murros pystyy tuottamaan.

Mutta todellista murrosta tarvitaankin, sillä poliittinen historia ei suinkaan lopu tähän. Finanssikriisin aikaansaamat myrskyt maailmanpolitiikassa ovat vasta lähdössä liikkeelle. Kukaan ei vielä voi ennustaa, millaiseksi maailman uusi järjestys tulee muotoutumaan. Kokemukseni perusteella tarvitaan muutaman vuoden viive, mutta muutos tulee lopulta herättämään pohjoisen lintukotommekin unestaan. Ja siihen ei soinilainen populismi kykene vastaamaan, sillä perussuomalaisuuteen kiteytyy vallitsevan järjestelmän kritiikki, mutta todellisella muutoksella on jo sataviisikymmentä vuotta ollut nimi. Se on sosialismi.

Anssi Häkkinen

Kahdeksas pelaaja

Globaalisosialidemokraateilla on syytä tyytyväisyyteen: kunnallisvaaliprojektimme oli ehdokkaiden nuoruuteen ja resurssien vähyyteen nähden hyvin menestyksellinen. SDP:n laajemman helpotuksen eduskuntavaalien kaltaisen täydellisen katastrofin välttämisestä ei kuitenkaan pitäisi jättää varjoonsa sitä tosiseikkaa, että kunnallistason vaalitulos oli puolueelle huonoin 44 vuoteen. Martti Korhonen nosti vaali-iltana esiin vasemmiston kokonaiskannatuksen pitempiaikaisen laskevan trendin: näissä kunnallisvaaleissa se saavutti erään käännekohtansa, jota allekirjoittanut oli odottanutkin jo jonkin aikaa.

Elämme tällä viikolla erilaisessa suomalaisessa politiikassa kuin viime viikolla. Syy siihen on selvä: Suomessa on nyt kahdeksan merkittävää puoluetta. Perussuomalaisten kannatus on suurempi kuin RKP:lla ja kristillisdemokraateilla. Se ylittäisi muualla Euroopassa yleisen viiden prosentin äänikynnyksen. Yksittäisten kansanedustajien ja paikallisten agitaattorien sijasta Perussuomalaiset ovat nyt legitiimi valtakunnallinen verkosto, todellinen vaihtoehto, joka tavoittelee myös toimeenpanovaltaa.

Se, mihin tämä uusi voima poliittisella kartalla sijoittuu, jakaa tietysti mielipiteitä. Helsingin Sanomien Unto Hämäläisen mielipide – ”Jutta Urpilaisesta vasemmalle” – on sekin monitulkintainen. SDP:n suhteen Perussuomalaisiin ymmärtäminen vaatii itse sosialidemokratian monisyisempää ymmärrystä.

Kuten SDP:ssä vähänkään pitemmän aikaa toimineet tietävät, puolue on kolmipäinen khimaira. Oikeisto-, keskusta- ja vasemmistofraktio uskovat kaikki vetävänsä suunnilleen samaan suuntaan samalla, kun ne näykkivät toisiaan ja syyttelevät toisiaan kannatuksen vuotamisesta naapuripuolueille. Mutta jos tämä vaalitulos jotakin todistaa, niin sen, että veneen kaikki laidat vuotavat yhtä lailla: jokainen kilpailjapuolue on pystynyt lisäämään kannatustaan SDP:n kustannuksella.

SDP:n oikeistotendenssi pitää kohderyhmänään urbaania, keskiluokkaista toimihenkilöväestöä. Tätä kasvavaa osuutta palkansaajista yritetään viekoitella lupauksilla loivemmasta veroprogressiosta yhdistettynä tehostettuihin, tarpeen vaatiessa yksityistettyihin palveluihin. Oikeistofraktion ongelma on, että Kansallinen Kokoomus pystyy täyttämään sosiaalisen kysynnän tällaiselle puolueelle jokseenkin täysin. SDP:n tarjoama lisäporkkana, lupaus sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, ei toimihenkilöille tunnu konkreettiselta eikä yleensä oikeistotendenssin vaalilupauksissa konkretisoidukaan. Keskustasosialidemokraattinen tendenssi on vielä pahemmin hukassa: Sen unelmakampanjaan kiteytyvät yritykset sosialidemokraattisen imagon uudistamiseksi tuntuvat olevan suunnitellut vetoamaan sellaiseen äänestäjäkuntaan, jota kaikista todisteista päätellen ei ole olemassa lainkaan.

Vasemmistososialidemokratialla on raskas historiallinen painolasti. Sen tehtävänä tulisi olla emansipatorinen työväenluokan, sorretun proletariaatin, mobilisaatio: raskautettujen kansanjoukkojen kiihottaminen barrikadeille. Postmodernin suomalaisen vasemmiston kuva on kuitenkin kaikkea muuta kuin tätä. Sekä SDP:n vasemmistosiivellä että Vasemmistoliitossa on suuria vaikeuksia innostaa tätä oletettua tyytymättömien joukkoa marssimaan tai yleensä osallistumaan politiikkaan. Suuri osa vasemmiston kannatuksesta perustuu puhtaasti inertiaan: SDP:n ja SKDL:n entinen kannattajakunta äänestää elämänsä ehtoopuolella vanhan puolueidentiteettinsä perijöitä. Nuoret toimijat ovat molemmissa vasemmistopuolueissa järkyttävän usein näiden vanhojen kannattajien lapsia.

Paavo Arhinmäki on monessa suhteessa oikeassa puhuessaan betonilähiöissä itävästä tyytymättömyydestä nykyiseen yhteiskunnalliseen järjestykseen. Mutta edes Arhinmäki ei ole pystynyt kanavoimaan tätä tyytymättömyyttä poliittiseksi aktiivisuudeksi; hänen kannattajansa kyllä kampanjoivat näön vuoksi itäisessä Helsingissä, mutta hänen todellista kannatuspohjaansa ovat keskisen Helsingin puulähiöiden tiedostavat akateemiset kansalaiset. Tälle äänestäjäkunnalle vasemmistolaisuus on identiteettivalinta, ei sosioekonomisten olosuhteiden aikaansaama pakko. Se kannattajakunta, jota niin vasemmistoliittolaiset kuin vasemmistodemaritkin toivoisivat pystyvänsä mobilisoimaan, valuu vääjäämättä Perussuomalaisten laariin.

Siksi on historiallinen vääryys verrata Perussuomalaisia konservatiivis-kansalliseen fasistiseen liikehdintään tai edes eurooppalaiseen maahanmuuttajavastaiseen populistioikeistoon. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö esimerkiksi Jussi Halla-Aho olisi ”monikultturismin ja holtittoman maahanmuuttopolitiikan vastustaja”. Perussuomalaisten kannatus vain ei perustu siihen. Timo Soinin pitkäaikainen tavoite on ollut tehdä Perussuomalaisista jotain aivan muuta: perustaa uusi populistinen, vasemmistolainen luokkapuolue, johon markkinaohjattua yhteiskunnallista konsensusta kohtaan tunnettu tyytymättömyys voi kanavoitua. Maahanmuuttajavastaisuus, aivan samoin kuin ”rötösherrat kiinni”-retoriikka, ovat vain tapoja mainostaa tätä ulkopuolisen asemaa ja murtaa uusliberaalin hegemonian sementoimia diskursiivisia tabuja.

Nyt Soini on lähempänä tätä tavoitetta kuin koskaan. Perinteisen vasemmiston syrjäyttäminen vaihtoehtoja tarjoavan, radikaalin uudistajan asemasta on aivan kirjaimellisesti ovella; sen korvaajaksi uhkaa muodostua tarkoitushakuinen populismi ilman todellista yhteiskunnallista analyysiä tai sosiaalista omaatuntoa. Tämän uhkan torjuminen tulee vaatimaan vasemmiston täyden huomion. Sen on tehtävä suurempia uhrauksia kuin kenties koskaan aikaisemmin historiassaan yrittäessään tarjota kansalaisille todellista vaihtoehtoa sortumatta silti tasa-arvon ja solidaarisuuden periaatteiden pettämiseen. Mutta sen on onnistuttava: muuten kaiken emansipatorisen politiikan ydin, muutoksen toivo itse, valuu populistiseen viemäriin.

Anssi Häkkinen

Kuntavaalien jälkeen

Sunnuntaisten kuntavaalien jälkeen ainakin yksi asia tuli selväksi. Lukuisia puhetilaisuuksia otsikoilla ”Mikä vasemmistoa vaivaa?”, ”Vasemmiston kriisi” tai ”Onko vasemmistolla tulevaisuutta?” tullaan järjestämään myös jatkossa.

GSD:n ehdokkaiden menestys vaaleissa oli hyvä. Helsingissä Elina Aaltio saavutti 499 ääntä ja varavaltuutetun paikan. Ensikertalaiselle tulos on jopa erinomainen, kun huomioon otetaan vielä SDP:n jyrkkä alamäki Helsingin vaalipiirissä. Espoossa Sonia Meltti ja Inari Juntumaa saavuttivat niin ikään kunnioitettavat äänimäärät (Sonia 128 ääntä ja Inari 65 ääntä), vaikka valtuustopaikat jäivätkin tällä kertaa hankkimatta.

Vääjäämättömästi lähestyvä maailmantalouden taantuma tulee vaikuttamaan oleellisesti siihen, millaisia päätöksiä Suomen kunnissa tullaan seuraavan neljän vuoden aikana tekemään. On harmillista, että kunnissa ja erityisesti suurissa kaupungeissa päätöksiä tehdään näinä vuosina oikeistolaisten voimien vetäminä. Suomalaisen oikeiston viime aikoina toistelemat talouspoliittiset näkemykset, kuten ”julkista taloutta tulee hoitaa niin kuin kotitaloutta” tai ”tulot ja menot on pidettävä tasapainossa” tulevat aiheuttamaan paljon ongelmia kansantaloudelle ja kansalaisille.

Hetkellä, jolloin kokonaiskysynnän riittämättömyys on tärkein taloudellista kehitystä hidastava tekijä, säästäminen ja menojen leikkaaminen on huonointa mahdollista talouspolitiikkaa. Syvän taantuman tai laman iskeytyessä Suomeen koko voimallaan on julkisen vallan pyrittävä voimakkaaseen talouden elvytykseen. Tämä on tarvittaessa rahoitettava lisäämällä julkista velkaa. Velanoton välttely ja julkisten menojen leikkaaminen on kuitenkin sitä talouspolitiikkaa, jota tulemme tulevaisuudessa näkemään. Tästä saamme kiittää niitä kaikkia tekijämiehiä ja -naisia, joilla toivoa riittää huomattavasti enemmän kuin kykyä taloudelliseen analyysiin ja kriittiseen yhteiskunnalliseen toimintaan.

Kansalaiset maksavat ja vasemmisto on oikeassa

Väistämätön tapahtui ja Yhdysvaltojen liittovaltio otti haltuunsa asuntoluotottajat FNMA:n sekä FHLMC:n. Amerikkalaisille veronmaksajille haltuunotosta lyötiin ainakin sadan miljardin hintalappu. Todellinen hinta selviää vasta vuosien päästä.

Maailmalla pörssikurssit lähtivät välittömästi nousuun. Sijoittajat uskovat hallituksen liikkeen rauhoittavan globaaleita rahoitusmarkkinoita siinä määrin, että globaali epävarmuus alkaa viimein hellittää. Ilo saattaa kuitenkin olla vielä tässä vaiheessa ennenaikaista. Niin syväksi on rahoitusmarkkinoiden kriisi muodostunut.

Maailmantalouden kriisitilanteen ratkaisemiseksi on esitetty viime aikoina erilaisia ratkaisuja. Rahoitusmarkkinoiden reformin lisäksi keskusteuun ovat nousseet reaalitalouteen vaikuttavat talouspoliittiset toimet. Vasemmalta on vaadittu globaalin kysynnän lisäämistä maailmanlaajuisen työttömyyden hillitsemiseksi. Oikealta esitetyt puheenvuorot ovat puolestaan vaatineet kysynnän supistamista inflaation taltuttamiseksi. Tämän puheenvuoron mukaan vasemmisto on – tällä kertaa – oikeassa.

Vasemmisto etsii

Edellisessä kirjoituksessa pohdittiin täystyöllisyyden saavuttamisen vaikeutta ja haikailtiin Keynesin ajatuksiin perustuvan talouden ohjauksen perään. Viimeaikaisessa eurooppalaisen vasemmiston sisäisessä keskustelussa työn ja tuotannon kysymyksiä on problematisoitu laajemminkin. Suomessa merkittävin julkinen pamfletti työn tulevaisuudesta on ehdottomasti General Intellectin Vasemmisto etsii työtä. Teos käsittelee pääasiassa työn muutosta ja analysoi siitä juontuvaa siirtymää fordistisesta teollisuusyhteiskunnasta postfordistiseen tietokykykapitalismiin. Tästä näkökulmasta katsottuna täystyöllisyys, palkkatyökeskeisyys ja kontrolloiva hyvinvointivaltio ovat suurimpia esteitä pääomaa vastaan käytävän kamppailun tiellä. Traditionaalisen vasemmiston perustavoitteet todetaan haitallisiksi tai oikeastaan typeriksi yksi toisensa jälkeen. Myös syytös vasemmiston vastarinnan moraalisesta luonteesta esitetään useaan otteeseen.

”Uuden” vasemmiston mielestä poliittinen taistelu käydään kulttuurisella tasolla ja se saa voimansa yksilöiden haluista sekä pyrkimyksistä kohti parempaa tulevaisuutta. Ihmisten itsenäisyys ja moniulotteinen autonomia on tavoite, jonka perustalle yhä mielekkäämpää ja sosiaalisesti rikkaampaa elämää voidaan rakentaa. Koska taloudelliset suhteet ovat kapitalistisessa järjestelmässä laajimmin itsenäisyyttämme rajoittavia, on autonomien poliittiseksi tavoitteeksi rakentunut perustulo ja jokaiselle yksilölle taattu toimeentulo. Perustulon oikeutus syntyy työn muutoksesta kohti yhteiskunnallista työtä, jossa tuottavia suoritteita ei enää arvioida tavaramäärien vaan tuotetun tiedon perusteella.

Näkemykset ovat traditionaalisen vasemmiston näkökulmasta utopistisia. Vanha vasemmisto vannoo edelleen perinteisten poliittisten kamppailujen nimeen. Vaikka hyvinvointivaltion ja palkkatyötaisteluiden olisi pitänyt olla ennen kaikkea työvälineitä työväen emansipaatioon ja taloudellisesta riistosta vapautumiseen, muodostui niistä hyvin nopeasti vasemmistolle itsetarkoitus. Kapitalistiluokan tehokkaan vastakamppailun seurauksena sekä hyvinvointivaltio että ay-liikkeen yhteiskunnallinen valta ovat murentuneet ja vapauttaneet pääoman rakentamaan uudenlaisia ja entistä kattavampia sortorakenteita. Myös uusi yhteiskunnallinen työ on pystytty rajaamaan mitä suurimmissa määrin pääoman logiikkaa noudattavan tilan sisäpuolelle. Muutamat autonomiset tilat on ymmärretty vain nuorison sukupolvikamppailuna eikä todellisena vaihtoehtona kapitalistiselle todellisuudelle.

Näyttää siltä, etteivät uusi eikä vanha vasemmisto ole onnistuneet valtaamaan alaa jatkuvasti viime vuosikymmeninä vahvistuneelta kapitalismilta. Päin vastoin. Pääomanliikkeiden jatkuva vapauttamien 1970-luvun alusta lähtien saattaa ulospäin näyttää pelkältä tekniseltä ratkaisulta, mutta todellisuudessa tämä on ollut yhteiskunnallisen kamppailun kannalta käänteentekevä muutos. Marxin Pääoman toisen osan teoreettiset havainnot pääoman luonteesta ja kapitalismin logiikasta ovat näyttäytyneet empiirisessä todellisuudessamme uskomattoman selkeästi. Yhteiskunnallinen muutos ei olekaan peräisin pelkästään työläisten haluista. Itseasiassa kapitalistin halut lisäarvon kertymisen kiihdyttämiselle ovat muokanneet historiallista todellisuuttamme paljon voimakkaammin.

Nyt on aika iskeä takaisin. Vasemmiston on löydettävä keinot kamppailuun pääomaa vastaan ja keinoja on syytä etsiä laaja-alaisesti. Traditionaalisen ja uuden vasemmiston polittiset tavoitteet eivät ole yhdistettävissä lyhyellä tähtäimellä. Vaikeuksia kamppailulle tuottaa erityisesti perinteisen vasemmiston älyllinen kriisi, josta on seurannut tärkeimpien yhteiskunnallisten tavoitteiden karkaaminen vasemmiston harjoittaman politiikan näköpiiristä. Täystyöllisyyttä ja hyvinvointivaltiota tarvitaan edelleen välineinä yhteiskunnallisen vallan hankkimiseen ja tuotantosuhteiden uudelleenmäärittämiseen. Vaikka ne samalla parantavat ihmisten jokapäiväisiä elämän mahdollisuuksia hyvinvointia kasvattaen, ei tämä saa hämärtää käsitystä siitä, että todelliset kamppailut ovat vasta alkamassa. Hyvinvointivaltio ilman jokaisen yksilön emansipaatioprosessia osoittautuu lopulta historialliseksi välivaiheeksi uusien kamppailujen murskatessa sen tieltään.

Emansipoiva hyvinvointivaltio puolestaan mahdollistaa pääoman lopullisen syrjäyttämisen ja uudenlaisten tuotantosuhteiden määrittelyn. Voimakas hyvinvointivaltio on osoitus työväen kamppailusta ja vain sen kautta on luotavissa perustuloon perustuva yhteiskunnallinen järjestelmä. Emansipoiva hyvinvointivaltio kiihdyttää työläisten kamppailua ja on poliittisesti ratkaisevassa roolissa työn ja pääoman välisessä taistelussa. Pääoman alaisuudesta vapautettu työ on pelkästään yhteiskunnallista ja Keynesin täystyöllisyys saa uudenlaisen muodon. Yksilöiden taloudellinen autonomia ja vapaus toteutuvat täysimääräisinä ja julkinen valta muistuttaa vähemmän kontrolloivaa kansallisvaltiota. Poliittisten valtasuhteiden muutos muuttaa julkisen rakenteita muutoinkin vähemmän kontrolloiviksi ja lopulta hävittää valtion siinä muodossa kuin se tänä päivänä ymmärretään.

Vaikka uuden ja traditionaalisen vasemmiston halut vaikuttavat ensitarkastelulla yhteensovittamattomilta, löytyy tarpeeksi syvälle kaivautumalla yhteinen ydin. Vaikka antiteettinen lähestymistapa onkin epämuodikasta, kiteytyy kapitalistisen järjestelmän analyysi työläisten kohdalla aina pääoman vastaiseen kamppailuun. Vasemmiston on hyödynnettävä kaikki mahdolliset keinot pääoman vallan murskaamiseksi. Ongelmallista kieltämättä on, että eri vasemmistolaisten ajatussuuntien keinot näyttäytyvät tällä hetkellä syvästi ristiriitaisina. Kapitalistille vasemmiston kahtiajako ja sisäinen kamppailu kelpaa enemmän kuin mainiosti.

Jussi Ahokas

Keskustelua Vasemmisto etsii työtä -teoksesta sekä vasemmiston sisäisestä vastakkainasettelusta löytyy muun muassa Vasemmistofoorumin verkkosivuilta: Pertti Honkanen esittää huomioita perinteisen vasemmiston näkökulmasta ja Teppo Eskelinen pohdiskelee vasemmiston eriäviä vastarinnan muotoja.