Posts Tagged ‘kapitalismi’

Vero-Nalle ja valtio rahan perässä

kesäkuu 10, 2010

Kuva: KumppaniHiljaisen uutiskesän haaviin tarttuivat tällä kertaa Björn Wahlroosin misantrooppiset kommentit EU:n talouspolitiikasta Financial Timesissa sekä Keskuskauppakamarin veroselvitys, jossa suositellaan verotuksen painopisteen siirtämistä välillisiin veroihin ja julkisen talouden supistamista. Nallen moraalis-poliittista kannanottoa ehdittiin heti paheksumaan (eilen myös Mauri ”tällä viikolla Kepun vasemmistosiipi” Pekkarisen toimesta). Kauppakamarin taloudellis-teknistä selvitystä ei kukaan ole paheksunut – vaikka asiallisesti ottaen niillä on sama sisältö.

Elinkeinoministeri Pekkarisen tosin olisikin vaikea paheksua Kauppakamarin verokantaa, sillä hallitus, jonka johtoon hän viikonloppuna pyrkii, on kirjannut ohjelmaansa samaisen tavoitteen ja toteuttanut sitä: välitöntä verotusta, siis työn, pääoman ja yritysvoittojen verotusta, on leikattava. Tämä on itse asiassa ollut Suomen seitsemän viimeisen hallituksen tavoite, puoluepohjaan katsomatta – tosin aina eri perustein. Oikeisto on puhunut välittömän verotuksen kansainvälistä kilpailukykyä heikentävästä vaikutuksesta. Vasemmisto on hyväksynyt leikkaukset keventääkseen ”palkansaajan” verotaakkaa. Keskusta pelaa molempiin maaleihin. Ja vaihtoehtopuolue vihreät on allekirjoittanut tavoitteen tässä hallituksessa vastineeksi lupauksista, että ympäristöä kuormittavan kulutuksen verotusta sen sijaan kiristetään. (Muuten: eipä ole kiristetty.)

Progressiivinen tuloverotus on kerta toisensa jälkeen todettu tehokkaaksi keinoksi hallita tuloerojen kasvua ja siten vähentää yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Suomessa tuloverotuksen leikkaukset ja tuloerojen kasvu ovat tutkimusten mukaan kulkeneet käsi kädessä (tämä suhde on viimeksi osoitettu tässä VATTille viime vuonna tehdyssä väikkärissä). Välillinen verotus taas, kuten tiedämme, on regressiivistä: mitä vähemmän tuloja, sitä suuremman osan rahoistaan tulee käyttäneeksi kulutukseen. Mutta välillisiin veroihin liittyy toinenkin ongelma, jota on tutkittu vähemmän, vaikka arkijärjellä se tuntuu ilmiselvältä: niistä ei saa rahaa.

Superjumbon bisnesluokkaa.Tätä ehkä havainnollistaa parhaiten esimerkki nykypäivän liiketaloudesta. Kuka haluaisi sijoittaa urheilustadioniin, jossa on pelkästään satatuhatta halvinta C-katsomon istumapaikkaa? Ei kukaan; halvimmista tapahtumalipuista ei saa edes omiaan pois. Nykyisin lähes kaikki suuremmat yleisötapahtumat nojaavat katteen tekemiseksi kalliiden VIP-aitioiden myymiseen ja erikoishintaisiin yrityslippuihin. Samasta syystä Airbusin uuteen A380-superjumboon saa ahdettua vaikka 850 matkustajaa, jos myy pelkkiä ahtaita turistipenkkejä, mutta useimmat lentoyhtiöt varaavat koneissaan tilaa suurelle ykkös- ja bisnesluokalle. Tällöin lentokoneen kokonaispaikkamäärä putoaa 525:een, mutta täyteen myytyjen bisnespaikkojen kate on paljon parempi. (850-paikkaista ’bussia on oikeastaan tilattu vain Japanin kotimaanlentojen käyttöön; Japanissa sattuu olemaan Aasian tasaisin tulonjako.) Jopa niinkin halpaa peruspalvelua kuin postia tarjoavan yhtiön kotisivuilla on jo pitkään joutunut ensi töikseen valitsemaan, onko (haluttu ja arvostettu) yritysasiakas vai pelkkä tavallinen tallaaja.

Siis: hyvin harva firma haluaa 2000-luvulla köyhiä asiakkaikseen: he tietävät hyvin, että ylimpien tuloluokkien silmiinpistävässä kulutuksessa liikkuvat paljon isommat rahat. Keskuskauppakamari haluaa kuitenkin valtioiden hankkivan rahansa mieluummin köyhiltä kuin rikkailta – ja valtiot tottelevat kuuliaisesti. Miksi raha yhteiskunnassa on sitten valunut verokarhun valvovan silmän ohi? Miten näin on päässyt käymään?

Ensimmäinen syy on se, että tuloerojen kasvu on ylittänyt 30- ja 40-luvun hyvinvointivaltiosuunnittelijoiden hurjimmatkin odotukset. Ei ole ollenkaan liioiteltua sanoa, että vaikka maailma onkin vauraampi kuin koskaan aikaisemmin, tuo vauraus on myös jakautunut epätasaisemmin kuin missään aikaisemmassa historian vaiheessa. Rooman keisarikunnan myöhäisvaihetta pidetään historiankirjoissa joutilaan, ylivauraan rappioaateliston kulta-aikana, mutta silloinkin Rooman armeijan kenraalin reaalitulot olivat ”vain” 65-kertaiset tavalliseen sotilaan ansioihin nähden. Nykypäivän New York Cityssä hyvätuloisimmat ansaitsevat keskimäärin 95 kertaa niin paljon kuin pienituloiset; suuryrityksen johtajan palkka voi ylittää maan keskipalkan 350-kertaisesti.

Tätä tuloerojen kasvua – ja sen vaikutuksia yhteiskunnalliseen turvallisuuteen ja hyvinvointiin – ovat dokumentoineet Richard Wilkinson ja Kate Pickett kirjassaan The Spirit Level. Heidän monitahoisessa ratkaisussaan eriarvoisuuden vähentämiseen verot ovat tärkeä komponentti – ja etenkin sellaiset verot, jotka leikkaavat tehokkaasti kaikkein ylimmän desiilin palkkojen kasvua, joka 1990-luvulta asti on saanut jatkua rajatta. Saattaa kuulostaa pikkumaiselta ja pohjoismaisen universalismin vastaiselta säätää vero, joka lankeaa vain kaikkein hyvätuloisimmalle prosentille väestöstä, mutta yhä suurempi osa palkkojen kokonaissummasta kulkee vain tämän prosentin pusseihin. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa, tai riittävä, toimenpide.

Toinen, ja tärkeämpi, syy valtioiden verotulojen (suhteelliselle) tyrehtymiselle on se, että yhä suurempi osa kansantuotteessa ja kauppataseissa liikkuvasta rahasta ei enää kierrä palkkojen kautta lainkaan. Siihen ei voida puuttua välillistä verotusta korottamalla, sillä se on isänmaatonta rahaa, joka kuluttaa reaalitaloudessa vain välttämättömimpiin ylellisyyksiin ja vain sieltä, mistä halvimmalla saa. Suomalaisissa tilastoissa tämän rahan määrää mittaa suure nimeltä funktionaalinen tulonjako: se kertoo, kuinka suuri osa rahasta (oik. arvonlisäyksestä) on työn tulosta, kuinka suuri osa pääoman korkoa korolle. Suomessa pääoman osuus supistui 1990-luvun pankkikriisissä alle 10 prosenttiin, mutta on sen jälkeen jatkuvasti laajentunut: pian palkat ja työ edustavat absoluuttisestikin vähemmistöosaa siitä rahasta, joka yhteiskunnassamme liikkuu.

Kun porvarislehdissä puhutaan siitä, kuinka hyvinvointivaltion ja laajan sosiaaliturvan rahoittaminen ei ”enää” ole mahdollista, ja supistuksia on tehtävä, puhutaan viime kädessä juuri tästä. Hyvinvointivaltion rahoituskriisi on todellinen, mutta se ei johdu siitä, että hyvinvointi olisi tullut mahdottoman kalliiksi, vaan siitä, että pääoma on alkanut paeta valtioiden ohi. Tax Justice Networkin ja Attac-liikkeen tavoite, ”vero-oikeudenmukaisuus”, ymmärretään jopa näissä järjestöissä itsessään usein liian kapeasti veronkierron ja veroparatiisien kitkemiseksi. Todellisuudessa tarvitaan myös rakenteellisia muutoksia: uusia, globaaleja keinoja verottaa uusia, globaaleja pääoman muotoja. Jopa globaali valuutanvaihtovero on lähinnä maltillista näpertelyä verrattuna siihen, miten paljon rahaa verotuksen ulottumattomiin on siirretty.

Globaalin vallan näkökulmasta tätä ilmiötä on tarkastellut amerikkalainen maailmanpolitiikan tutkija David Rothkopf kirjassaan Superclass. Hänen mukaansa pääomien vapaa liikkuvuus yhdistettynä funktionaalisen tulonjaon pääomavaltaistumiseen on antanut pääoman haltijoille todellista valtaa päättää maailman kohtalosta. Rothkopfin mukaan uusliberaalin maailmantalouden mekanismit hyödyttävät viime kädessä eniten vain noin 6000 ihmisen suur-suurkapitalistijoukkoa; näitä ihmisiä hän kutsuu superluokaksi.

Kuuluvatko Nalle Wahlroos ja Keskuskauppakamari tähän superluokkaan? Tuskin. Itse asiassa siihen tuskin kuuluvat edes ne IMF:n johtajat, jotka mielellään neuvovat Suomea ja muita maita supistamaan julkista sektoriaan. Ainakin Nalle kuitenkin varmasti haluaisi kuulua. Ja Matti Tuomala on itse asiassa oikeassa kutsuessaan Wahlroosia ”wannabe-rikkaiden sankariksi”. Kuten esimerkiksi monien EU-maiden haluttomuus lähteä mukaan Saksan johtamaan finanssisääntelyregiimiin osoitti, aina löytyy niitä hyödyllisiä hölmöjä, jotka haluavat kirjoittaa säännöt parhaiten menestyviä suosiviksi siinä toivossa, että pääsisivät itse menestyksestä osallisiksi. Ja valkoiset länsimaiset miehet – jotka useimmiten näitä päätöksiä tekevät – ovat jo lähtökohtaisesti lähempänä sitä menestystä kuin kukaan muu.

Valtiolle ei kuitenkaan ole rationaalinen tavoite tulla rikkaaksi kapitalistiksi. Globaalissa talousjärjestelmässä, jossa egoistiset yksilötoimijat kilpailevat, myös valtioiden tulisi tavoitella valistuneesti omaa etuaan. Se etu on tehdä maailmantalouden rahavirrat näkyviksi ja panna ne verolle. Finanssikriisi on osoittanut, että pelätyt rahoitusmarkkinat tarvitsevat valtioita enemmän kuin se niitä. Tukipakettien ja välillisten verojen sijasta tarvitaan välitöntä puuttumista: progressiivisia pääoma- ja pörssiveroja ja johdannaiskaupan ankaraa rajoittamista. Uusliberalismin ajan verottaja on vuosikymmenten ajan hissutellut silkkihansikkaat käsissään, ”never wake a sleeping giant”, mutta nyt olisi aika tehdä kuten toinen englantilainen sananlasku sanoo: ”Follow the money.”

Anssi Häkkinen

Mainokset

Sosialidemokratia ei lietso epäluuloa

huhtikuu 27, 2010

Viikonlopun maahanmuuttoaiheinen keskustelu sai liikkeelle monia puolueen jäseniä, mukana myös Anssi. Itsekin osallistuin Helsingin Sanomissa tänään julkaistun kannanoton muokkaamiseen. Kannanotto löytyy alta. Versio on hyvä. Muutoin asiaan liittyy muitakin näkökulmia.

Ensinnäkään ajatusta siitä, että työnantajalle on edullisinta palkata halpatyövoimaa, ei saa ottaa annettuna. Nykyinen talousjärjestelmämme suosii tällaista toimintaa, ja varsinaisen tavoitteemme on tietenkin oltava vallitsevan talousjärjestelmän muuttaminen.

Toiseksi väestörakenteen muutoksen aiheuttamasta tulevasta työvoimapulasta on puhuttu iäisyyksiä. Uhkia liioitellaan. Vaikka joukolle työantajia sopii ajatus halpatyövoiman tuonnista, ovat tällaiset johtopäätökset vääriä.

Kolmanneksi työntekijöitä lähettävien maiden aivovienti lisää globaalia epätasa-arvoa. Näihin rakenteellisiin ongelmiin on kiinnitettävä huomiota eikä kyse ole vain siitä, minkä hinnan suomalaiset maksavat työntekijöille. Lisäksi niin suomalaisten kuin muunmaalaisten työnantajien on noudatettava asiallisia työehtoja niin Suomessa kuin muuallakin alaisten ollessa niin suomalaisia kuin muunmaalaisia. Kansallinen näkökulma näihin kysymyksiin on liian suppea.

Neljänneksi rekrytoitava työvoima koostuu ihmisistä eikä ole kvartaalittaista kauppatavaraa. Vastentahtoinen keikkatyöläisyys on näiden ihmisten kannalta yhtä ongelmallista kansainvälisesti kuin kotimaiset vastentahtoiset määräaikaisuudetkin.

Viidenneksi alkuperäinen asia oli kai lopulta se, että hallitus aikoo vähentää työlupamenettelyssä tarveharkintaa. Nykyisellään ajatuksena on, ettei työlupaa myönnetä henkilöille, joiden osaamista vastaava henkilö löytyy kotimaasta. Suurimmat ongelmat liittyvät lainsäädäntöön ja viranomaisvalvontaan. Näin päästäänkin itse kirjoitukseen.

Inari Juntumaa

* * *

Sosialidemokratia ei lietso epäluuloa

(Hesarissa otsikko muutettu muotoon: Heinäluoman näkemykset maahanmuutosta kyseenalaisia)

SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Eero Heinäluoma esitti (Hufvudstadsbladet 24.5.) kyseenalaisia näkemyksiä maahanmuutosta. Mikäli Heinäluoma halusi puhua A- ja B-luokan työmarkkinoiden syntymisestä ja kritisoida hallituksen kaavailemia uudistuksia työlupamenettelyyn (Uutispäivä Demari 26.5.), se olisi pitänyt sanoa selkeästi.

Nyt Heinäluoman haastattelu lähetti väärän viestin: maahanmuuttajat vievät suomalaisten työpaikat ja tekevät heistä työttömiä. Hän ei nähnyt, että Suomella olisi tarvetta työperäiselle maahanmuutolle tulevalla vaalikaudella, mahdollisesti ei seuraavallakaan.

Työperäisellä maahanmuuttajalla on työpaikka tänne tullessaan. Työnantaja on rekrytoinut hänet suoraan tai välillisesti. Suomalaisten työehtojen mukaan täällä työskentelevä maahanmuuttaja ei ole suomalaiset töistä syrjäyttävää halpatyövoimaa. Maahanmuuttajiin työmarkkinoilla kohdistuva hyväksikäyttö ja työehtojen polkeminen on hyväksikäyttävien työnantajien, ei maahanmuuttajien syytä.

EU-jäsenenä Suomi on sitoutunut työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen EU:n alueella. Työehtojen noudattamista on valvottava työntekijän kansalaisuudesta riippumatta. Perusteltu reaktio maahanmuuttajien työehtojen polkemiseen ei ole maahanmuuttajien syyttäminen vaan heidän auttamisensa vaatimalla samoja työehtoja kaikille ja valvomalla työehtojen toteutumista.

EU:n ulkopuolelta tapahtuva työperäinen maahanmuutto on marginaalista verrattuna EU:n sisäiseen työvoiman liikkuvuuteen. Pelottelu EU:n ulkopuolelta tulevien maahanmuuttajien aiheuttamalla työttömyydellä on asiatonta maassa, jonka ikärakenne muuttuu nopeammin kuin missään muualla.

On mahdotonta vaatia, että ensin hoidetaan oma työttömyys ennen kuin työperäinen maahanmuutto sallitaan. Työttömyyttä esiintyy aina hieman niin koko taloudessa kuin kaikilla aloillakin. Vaatimus siitä, että ensin hoidetaan oma työttömyys, on vaatimus rajojen sulkemisesta. Rajojen sulkeminen vain pahentaisi työttömyysongelmaamme. Sen esittäminen ratkaisuna työttömyyteen käyttää hyväksi ihmisten hämmennystä työttömyyden kasvun ja maailman kansainvälistymisen edessä.

Sosialidemokratia on maailmanlaajuinen solidaarisuusliike, joka puolustaa heikkoja ja sorrettuja kaikkialla, missä he puolustamista tarvitsevat. Sdp:n poliittisten johtajien julkisuudessa esittämien näkemyksien on oltava linjassa tämän kanssa. Maahanmuuttokeskusteluun liittyvä epämääräisyys korostaa poliittisten johtajien vastuuta selittää asioita ja ohjata ajattelua sen sijaan että ne pahimmillaan lisäävät aiheetonta epäluuloa maahanmuuttajia kohtaan.

Saija Jokela

Pilvii Torsti

Inari Juntumaa

Ulla-Maija Rajakangas

Riitta Seppälä

Sami Siltaloppi

Pertti Rauhio

Matti Silvonen

Kati Oksman

Anu Ylianttila

Irma Marttila

Kaarin Taipale

Heikki Koponen

Helsinkiläisten puolueosastojen puheenjohtajia

Alas porvarihallitus! ja muita huomioita postpoliittisesta ”luokkataistelusta”

huhtikuu 19, 2010

Punaiset barrikadit vuonna 2010 sijaitsevat kassojen välittömässä läheisyydessä.Palvelualojen ammattiliitto PAM on siirtynyt uuteen vaiheeseen kamppailussaan oikeudenmukaisuuden puolesta. Se on julkaissut verkkosivuillaan ”Häpeälistan” yrityksistä, jotka pysyivät auki myymäläväen lakosta huolimatta viime viikon perjantaina. Vahva implikaatio mustan listan julkaisemisessa on, että meidän oikeamielisten, jotka kunnioitamme järjestäytymisoikeutta, tulisi boikotoida tai ainakin paheksua syvästi näitä rikkurointiin rohkaisevia firmoja. Boikotoinnissa on kuitenkin se ongelma, että listalla ovat jo nyt kaikki päivittäistavaraketjut ja yksityiset tukkurit, joita minulle tulee pääkaupunkiseudulla mieleen. Paheksua voin tietysti, mutta perustellusti voi kysyä, ketä se enää tässä vaiheessa palvelee?

En väitä, etteikö PAMin lakko olisi ollut perusteltu, tai etteivätkö yritykset murtaa sitä (joita niitäkin, laillisen esimiestyön lisäksi, oli) olisi sinänsä tuomittavia. PAMin aktiiveilleen ja tämmöisille poliittisesti samanhenkisille symppareilleen tarjoama vaikutuskanava ei kuitenkaan suoraan liity työtaisteluun eikä työnjohdon provokaatioihin; se olettaa, että kaupan myyjien lakko on niin arkemme perusrakenteita järisyttävä asia, että kenellä tahansa pitäisi olla syytä liittyä yksityisenä ihmisenä sitä kannattavaan kansanliikkeeseen. Työmarkkinapolitiikan keinojen loputtua on jatkettu identiteettipolitiikan keinoin.

PAM ei ole ensimmäinen liitto, joka tällä tavoin nojaa yleiseen mielipiteeseen, eikä olisi ensimmäinen, joka menestyykin mobilisoinnissaan. Jo Tehyn ja SuPerin lakossa 2007 löytyi porukkaa, jotka olivat valmiita lähtemään kaduille syyttämään porvarihallitusta ammattiryhmän hädästä. Se, että sairaanhoitajien ammattiryhmä sattui olemaan kokoomusvaltainen, ei hidastanut monien vasemmistolaisten (minunkin) asettumista solidaarisuusrintamaan – tärkeää ei ollut se, että duunarit ja toimihenkilöt olisivat perinteisesti osoittaneet solidaarisuutta neuvottelupöydässä, vaan se, että päästiin vastustamaan porvarihallitusta.

Nämä ajatukset lähtivät päässäni liikkeelle, kun kuuntelin Eero Heinäluoman poliittista tilannekatsausta SDP:n Helsingin piirin kevätkokouksessa. Minulla ei ollut videokameraa, joten en voi laittaa Youtubeen videota kaikista niistä kerroista, kun puheessa mainittiin ”hallitus” tai ”porvarihallitus”, mutta viraalimahdollisuuksia selvästi olisi – nuo sanat nimittäin toistuivat todella monta kertaa. (Ehkä sitten vappupuheesta.) Toki tämä oli puhe puolueaktiiveille, jotka itsekin mielellään kiroavat porvarihallitusta kahvipöydän äärellä, mutta vasemmiston oppositiopolitiikka tuntuu laajemminkin kiteytyvän muutamaan hokemaan, joiden joukossa esiintyy aina ”porvarihallitus petti lupauksensa!” tai ”porvarihallitus on epäonnistunut!”

Ehkä se on tottakin. Porvarihallitus tuskin lienee lunastanut suomalaisen oikeiston odotuksia lumedemokratian lopusta, siirtymästä sinivalkoiseen ei-sosialistiseen aikaan, jossa ay-liike murskataan, Vasemmistoliitto kielletään ja Tiitisen lista vie punikit valtakunnanoikeuden eteen. Mutta tätä porukkaa, joka edelleen elää kevään 1918 hengessä, on loppujen lopuksi aika vähän, ja hekin harjoittavat poliittista ajatteluaan puoluekantansa taakse linnoittautuneina. On syytä epäillä, että sama pätee myös niihin, jotka toisella puolella 1918-revanssia odottavat porvarihallituksen kaatumista kielet pitkinä.

Olkoon se porvarihallitus tai ei, Suomen nykyinen hallitus ei missään nimessä nojaudu varsinaisen oikeiston tukeen keskeisen kannatuksensa (tai, useimmissa kysymyksissä, agendansa) osalta. Sen kansansuosio nojaa ennen kaikkea inertiaan; siihen, että ihmiset tulevat keskimäärin kohtuullisen hyvin toimeen eivätkä koe, että heillä olisi velvollisuutta arvioida poliittista prosessia kriittisesti. Päin vastoin, suomalaisten poliittinen tietämys ja kiinnostus ovat eurooppalaisessakin vertailussa poikkeuksellisen alhaisella tasolla. Jos keskivertokansalainen ei osaa nimetä hallituksessa tällä hetkellä olevia puolueita, mitä porvarihallituskritiikki antaa hänelle? Ei varmaan paljoakaan.

Suomessa on lisäksi suuri joukko ihmisiä, jotka suhtautuvat kriittisesti myös muihin hallituksiin kuin porvarisellaisiin. Parlamentaarisen demokratian paradoksi, etenkin suomalaisessa hypervakaan parlamentarismin ja pitkälle edenneen kapitalismin yhteiskunnassa, on se, että kannatuksen puutteesta huolimatta karavaani kulkee, hallitukset muodostetaan ja päätökset tehdään. Tätä prosessia pitempään seuranneet oppivat suhteellisen pian huomaamaan, että tietty konsensuksen yleisvire säilyy päätöksenteossa halki hallituskokoonpanojen ja vaalikausien. Apatia ruokkii virkamiesvaltaa, ja virkamiesvallan tuoma stagnaatio poliittista apatiaa.

Tällä olen pyrkinyt osoittamaan, että suomalaisessa politiikassa on hyvin suppea joukko ihmisiä, jotka tietävät politiikasta sekä tarpeeksi paljon että tarpeeksi vähän reagoidakseen ”Alas porvarihallitus!”-kritiikkiin. Tämä puhetapa on itsetuhoista, koska se on epäpoliittista; se nojaa ennen kaikkea kuulijan affektiiviseen haluun kuulua työväenrintamaan, ei poliittisiin realiteetteihin. Ja vuodesta 1917 lähtien tällä identiteetillä varustettujen ihmisten määrä on jatkuvasti vähentynyt, kuten on tehnyt makrotasolla myös vasemmiston kannatus.

Identiteettiin vetoaminen on ongelmallista myös siksi, että tällainen pelkistäminen salpaa aktiivisesti äänestäjien ja kansalaisten muutenkin heikkoa kykyä hahmottaa monimutkaisia sisältökysymyksiä ja laajoja kokonaisuuksia. Ymmärrykseni mukaan sellaiset nyansoituneet, mietityt ja perustellut poliittiset ohjelmat, kuin Vasemmistoliiton ohjelma-asiakirja tai SDP:n tulevaisuuspaperi tai maahanmuuttolinjaus, on tarkoitettu vakaviksi keskusteluavauksiksi. Silloin ei voida samaan aikaan toisella suulla toistaa vain, että porvarihallitus paha, sateenkaari/punamulta/sinipuna hyvä. Politiikka on joko haastavaa ja kompleksista tai demagogista ja yksinkertaista; molempia se ei voi olla samaan aikaan.

Siitä huolimatta, puhutaanko porvarihallituksesta vasemmiston vaalipropagandassa vai ei, olisi vasemmiston selvitettävä itselleen, keitä poliittisesti määriteltynä ovat ne ihmiset, joiden se haluaa itseään äänestävän ja kannattavan. Ainakaan SDP:n kannattajakunta ei enää ole yhtenäinen yhteiskuntaluokka, jonka energia voitaisiin ohjata kamppailuun valtaapitävää luokkaa vastaan – saati sitten luokkavaltaan pohjaavan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseen. Luokkapolitiikalla ja etenkin uusien pienten, löyhästi määriteltyjen luokkien asiakysymysten ympärille muodostamilla kompakteilla voi olla yhä merkitystä suomalaisessa poliittisessa kamppailussa, mutta se vaatii tosiasioiden tunnustamista ja muuttuneen ympäristön uudelleenmäärittelyä. Merkittävin suomalaisen politiikan jakolinja tällä hetkellä syntyy joka tapauksessa äänestävän enemmistöluokan valta-asemasta vetäytyvään vähemmistöluokkaan nähden.

Anssi Häkkinen

Kirjoittajalla oli ajoittain tylsää piirikokouksessa.

Taloudellisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden murros globaalin finanssikapitalismin taustalla

marraskuu 19, 2008

GSD:n kolmiosainen kirjoitussarja rahoitusmarkkinoiden kriisistä päättyy tähän Jussi Ahokkaan kirjoitukseen globaalin finanssikapitalismin nousun taustalla tapahtuneista taloudellisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden muutoksista. Rahoitusmarkkinoiden kriisiin johtaneen kehityksen ymmärtäminen laajempana yhteiskunnallisena murroksena on ensiarvoisen tärkeää tulevien poliittisten kamppailujen kannalta. Ilman selkeää ja kokonaisvaltaista käsitystä finanssikapitalismin rakenteista toisenlaisen, globaalille finanssikapitlsmille vaihtoehtoisen kehityksen hahmottaminen ei ole mahdollista.

Kirjoitussarjassa julkaistut analyysit ovat luettavissa hieman laajempina joulukuussa julkaistavassa GSD:n rahoitusmarkkinoiden kriisiä käsittelevässä työpaperissa.

murrosGlobaalin finanssikapitalismin nousun myötä sekä taloudelliset että yhteiskunnalliset rakenteet ovat muuttuneet radikaalisti. Taloudellinen todellisuus on muuttunut talouden finansoitumisen myötä kaksijakoiseksi. Talous voidaan tällä hetkellä jakaa rahoitusmarkkinoiden määrittelemään finanssitalouteen sekä tuotannon määrittelemään reaalitalouteen. Myös kapitalistisen yhteiskunnan valtarakenteessa on tapahtunut käänteentekevä muutos. Aikaisemmin kapitalistinen yhteiskunta ja sen sisällä ilmenevät vastakkainasettelut voitiin ymmärtää teollisuuskapitalistien (tuotantovälineiden omistajien) sekä työläisten (tuotantovälineitä omistamattomien, työvoiman myyjien) välisinä kamppailuina. Globaalin finanssikapitalismin aikakaudella yhteiskunnallinen valta on siirtynyt kolmannelle osapuolelle, poikkikansalliselle sijoittajaluokalle (finanssipääoman tuotoilla ja koroilla eläjät). Molempia edellä mainittuja kehityskulkuja on syytä tarkastella yksityiskohtaisemmin.

Reaalitaloudesta finanssitalouteen ja takaisin

Yksityisen sektorin ylivelkaantumisen, rahoitusmarkkinoiden ja pääomanliikkeiden vapautumisen, rahoitusinnovaatioiden sekä rahoitusmarkkinoilla räjähdysmäisesti levinneen spekulatiivisen toiminnan seurauksena syntyi uusi taloudellinen todellisuus, jota voidaan kutsua finanssitaloudeksi. 2000-luvun loppua kohti kuljettaessa yhä suurempi osa finanssitalouden toiminnasta oli tullut täysin riippumattomaksi reaalitalouden kehityksestä. Uudenlaiset rahoitusinstrumentit ja niiden ympärille kehittyneet riskimarkkinat alkoivat elää omaa elämäänsä ja näillä markkinoilla toimineet tahot uskoivat riskimarkkinoiden olevan hyvin pitkälle riippumattomia reaalitalouden tapahtumista. Tämä oli tietysti virheellinen arvio ja reaalitaloudesta lähtenyt shokki käynnistikin vuoden 2007 elokuussa riskimarkkinoiden ja finanssitalouden kriisin, jonka pahimmat seuraukset ovat vielä tässä vaiheessa edessä.

Kun spekulaation ilmentämät riskimarkkinat laajenivat, ajautui reaalitalous samanaikaisesti finanssitalouden rengiksi. Koska reaalitaloudessa toimivat yritykset tarvitsevat rahoitusta investointeihinsa, oli niiden toimittava rahoitusmarkkinoiden ehdoilla, jotka useimmissa tapauksissa olivat menestyksekkään liiketoiminnan vastaisia. Kun yritysten toimintaa tulisi arvioida useampien kymmenien vuosien perspektiivillä, sijoittajien ja investointien potentiaalisten rahoittajien perspektiivi oli yhä useammin muutama viikko ja pahimmassa tapauksessa muutama päivä tai tunti. Toisen ongelman yritysten toiminnalle oli asettanut tuotto-odotusten vääjäämättömästi jatkunut kasvu. Kun aikaisemmin reaalitaloudessa toimivaan yritykseen sijoitetulle pääomalle vaadittiin 3-5 prosentin tuottoa, olivat tuotto-odotukset nousseet 2000-luvun lopulla 15-20 prosenttiin. Koska riskimarkkinoilla tällaiset tuotot olivat arkipäivää, oli myös yritysten sopeuduttava rahoitusmarkkinoiden asettamalle vaatimustasolle. Tuotantolaitosten lakkauttaminen läntisissä korkeiden palkansaajakorvausten maissa ja uusien perustaminen Kiinan ja Intian kaltaisissa matalan palkkatason maissa on ollut yritysten ainoa mahdollisuus vastata rahoitusmarkkinoiden vaatimuksiin. Teollisuuden äärimmäisen nopea rakennemuutos Suomessa, Euroopassa ja muissa läntisissä teollisuusmaissa on ollut seurausta ennen kaikkea finanssitalouden laajentumisen aiheuttamista reaalitaloudellisista komplikaatioista.

Investointien rahoittamisen vaikeus ja pääoman siirtyminen yhä suuremmassa määrin imaginaarisille riskimarkkinoille on johtanut osaltaan myös siihen, että läntisissä teollisuusmaissa talouskasvu on hiipunut hiipumistaan 1970-luvun alusta alkaen. Samalla työttömyysaste on kivunnut näissä maissa ja talouden resurssit ovat olleet jatkuvasti vajaakäytössä. Pitkälti investoinneista riippuvainen kokonaiskysynnän taso on jäänyt kauas täystyöllisyystasosta, lukuun ottamatta viimeisiä 3-5 vuotta. Valitettavasti tällä ajanjaksolla kokonaiskysynnän kasvun takana on ollut epäterveellinen ja monilta osin holtiton yksityisen sektorin velkaantumiskierre. Kotitalouksien ja yksityisten yritysten, erityisesti pankkien ja muiden rahoituslaitosten, velkaantuminen on ollut ekspansiivista.

Kun velkakupla alkaa viimein tyhjentyä, myös kokonaiskysynnässä tapahtuvat muutokset ovat dramaattisia. Yksityisten investointien ja yksityisen kulutuksen romahtaminen tulee aiheuttamaan reaalitaloudelle pitkäkestoisia ongelmia. Kotitalouksien velanmaksukyky tulee heikkenemään sekä korkotason nousun että työllisyystilanteen heikkenemisen seurauksena. Vaikka ongelmat eivät alun perin liittyneet ainakaan suoranaisesti reaalitalouteen, aiheuttaa finanssitalouden romahtaminen äärimmäisen voimakasta heiluntaa myös reaalitaloudessa. Imaginaarisen finanssitalouden kerryttämän laskun maksavat lopulta reaalitalouden toimijat, ennen kaikkea kotitaloudet sekä julkinen valta.

Yhteiskunnallisten valta-asemien muuttuminen

Globaalin finanssikapitalismin syntyä ja kehitystä voidaan tarkastella myös laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä. Kapitalismi voidaan ymmärtää luokkajärjestelmänä, jonka sisäinen dynamiikka perustuu taloudellisten luokkien valta-asemissa tapahtuviin muutoksiin. Muutosten takana ovat sekä ideologiset kamppailut että materiaalisessa todellisuudessa tapahtuvat murrokset. Finanssikapitalismin kehitystä määrittelevät molemmat. Ideologinen kamppailu kulminoituu ennen kaikkea 1970-luvun alussa tapahtuneeseen talousteoreettiseen murrokseen, jossa sodan jälkeistä aikaa määritellyt keynesiläinen talousparadigma korvautui Milton Friedmanin ja kumppaneiden edistämällä monetaristisella paradigmalla. Tästä eteenpäin myös materiaalista todellisuutta lähdettiin muokkaamaan uudenlaisen taloudellisen näkemyksen varassa, mikä johti muun muassa pääomanliikkeiden vapauttamiseen ja rahoitusmarkkinoiden jatkuvaan laajenemiseen. Näiden kehityskulkujen seurauksena syntyivät myös reaalitaloudesta irrallinen finanssitalous ja sen rinnalla tällä hetkellä kapitalistista järjestelmää vavisuttava maailmanlaajuinen velkakupla.

1970-luvulle asti reaalitalous määritteli yhteiskunnallista todellisuutta ja taloudellisien luokkien välinen jännite kohdistui teollisuuskapitalistien sekä työläisten luokan välille. Sijoittajien ja korolla eläjien luokka oli pitkälti suljettuna yhteiskunnallisen kamppailun ulkopuolelle. Ennen kaikkea tähän oli syynä keynesiläisen talousideologian ylivoima ja keynesiläiseen talousteoriaan perustuneet toimenpiteet, jotka olivat johtaneet rahoitusmarkkinoiden säätelyyn ja julkisen vallan roolin kasvattamiseen talouden ohjauksessa. Nixonin shokin ja Bretton Woods -järjestelmän purkamisen jälkeen (1971) yhteiskunnallinen kenttä oli jälleen avoinna sijoittajaluokan toiminnalle. Tämän tilan voimakkaimmin poikkikansalliseksi taloudelliseksi luokaksi muodostunut sijoittajaluokka hyödynsi äärimmäisen tehokkaalla tavalla. Sekä ideologisen kamppailun (uusliberalismi) voitot että materiaalisessa todellisuudessa aikaansaadut reformit (mm. rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen ja matalan inflaation talouspolitiikka) tukivat sijoittajaluokan pyrkimyksiä ja yhteiskunnallinen todellisuus alkoi lopulta toimia lähes täydellisesti sijoittajaluokan tahdon mukaisesti.

Sijoittajaluokan yhteiskunnallisen vallan kasvu tarkoitti teollisuuskapitalistien ja työläisten luokan yhteiskunnallisen vallan vähenemistä. Yritysten joustavuus sijoittajien tahdon edessä ja ammattiyhdistysliikkeen hampaattomuus työläisten etujen ajamisessa ovat tätä kehitystä hyvin kuvaavia ilmiöitä. Ay-liike kävi työtaistelua enää välillisesti teollisuuskapitalistia vastaan, sillä todelliset rajat neuvotteluille asetettiin sijoittajaluokan toimesta. Työläisten luokan etuliikkeen yksi suurimmista ongelmista on ollut se, ettei yhteiskunnallisten valtasuhteiden muutosta ole ymmärretty, minkä vuoksi ammattiyhdistysliikkeen käytännön toimintamallit vastaavat edelleen 60-luvun tilannetta. Yhtälailla suuryritykset ovat olleet voimattomia vastustamaan spekulatiivisia pääomanliikkeitä ja rahoitusmarkkinoiden ylivaltaa, minkä vuoksi myös niiden toiminta on vaikeutunut huomattavasti.

On selvää, että tämänhetkinen finanssitalouden kriisiytyminen tulee muuttamaan taloudellisten luokkien yhteiskunnallista asemaa. Tällä kertaa, kuten myös 1930-luvulla, muutos tulee olemaan nopea ja se on peräisin ennen kaikkea materiaalisten olosuhteiden muutoksesta. Velkakuplan puhkeaminen tulee koettelemaan sijoittajaluokkaa sen olemassaolon rajoille asti. Luonnollisesti tämä avaa tilaisuuden muille taloudellisille luokille voimistaa yhteiskunnallista asemaansa ja muokata taloudellisesta todellisuudesta omia tarkoitusperiään vastaava. Tähän työhön tarvitaan sekä teoreettista ja ideologista näkemystä että poliittista voimaa ajaa läpi tarvittavia käytännön reformeja. Tässä vaiheessa on epäselvää, löytyykö esimerkiksi työläisten luokalta ja sen tämänhetkisiltä edustajilta valmiuksia tarttua tarjoutuvaan yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuteen.

Takaisin reaalitalouteen työläisten luokan ehdoilla

1940-luvulla toteutetut reformit eivät sellaisenaan toimi 2000-luvun globaalissa yhteiskunnassa. Ideologiset ja teoreettiset näkemykset, joihin toisen maailmansodan jälkeinen taloudellinen järjestelmä perustui, ovat kuitenkin edelleen käyttökelpoista lähestulkoon sellaisinaan. Kapitalistisen talousjärjestelmän krooninen ongelma on edelleen riittämätön kokonaiskysyntä ja taloudellisten resurssien vajaakäyttö. Jos haluamme luoda toimivan talousjärjestelmän, meidän on pidettävä huoli kokonaiskysynnän riittävän korkeasta tasosta. Tällä tavalla voimme saavuttaa täystyöllisyystilanteen, jossa yksikään taloudelliseen työläisten luokkaan kuuluva ei ole tahtonsa vastaisesti työttömänä (kitkatyöttömyyttä lukuun ottamatta). Täystyöllisyys ja taloudellisten resurssien täysimääräinen hyödyntäminen on kannatettava asia myös teollisuuskapitalistien näkökulmasta, sillä korkea taloudellisen aktiivisuuden taso tarkoittaa tälle luokalle suurempia voittoja.

Huomio on kiinnitettävä reaalitalouteen ja kaikki ihmiskunnan taloudelliset resurssit on laitettava palvelemaan reaalitalouden etua. Tällä tavalla voimme tuottaa nopeammin ja tehokkaammin ne materiaaliset tarpeet, jotka ovat välttämättömiä kaikkien ihmisten hyvinvoinnille. Rahoitusmarkkinoiden tulee olla olemassa pelkästään reaalitalouden ehdoilla ja sijoittajaluokkaa sinällään ei tarvita. Jos ja kun reaalitalouden kehitys kasvattaa työläisten luokan yhteiskunnallista valtaa, mahdollistaa se muun muassa jatkuvan työajan lyhentämisen ja lopulta jopa tuotantosuhteiden uudelleenmäärittelyn. Tässä mielessä toimivan kapitalistisen talousjärjestelmän emansipatorinen potentiaali on valtava.

Edelliset kaavailut jäävät kuitenkin toteutumatta, jos yhteiskunnallinen valtakamppailu kääntyy tässäkin finanssitalouden kriisitilanteessa sijoittajaluokan eduksi. Mitään ei tule ottaa annettuna, sillä ideologinen vastustus taloudellisen työläisten luokan hallitsevalle valta-asemalle on edelleenkin äärimmäisen suuri. Sen vuoksi työläisten luokan etuja ajavien tahojen, ennen kaikkea ay-liikkeen, vasemmistopuolueiden ja lukuisten erilaisten kansalaisjärjestöjen, on oltava valmiita esittämään poliittiset vaatimuksensa perusteellisesti ja riittävään syvälliseen analyysiin perustuen. Muutoin tämänhetkinen maailmantalouden kriisi voidaan liittää kapitalismin ja ihmiskunnan historiaan yhtenä epäonnistumisena edellisten ja sitä seuraavien joukossa. Ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta tämä voidaan nähdä lohduttomana kuvana.

Jussi Ahokas

Euroopan sosiaalifoorumi 2008

syyskuu 23, 2008

Vuoden 2008 Euroopan sosiaalifoorumi Malmössä päättyi sunnuntaina. Viiden sosiaalifoorumipäivän aikana tarjolla oli satoja seminaareja, työpajoja ja muita mielenkiintoisia tapahtumia. Ilmeisesti Suomessa sosiaalifoorumin tapahtumista uutiskynnyksen ylitti ainoastaan perjantai-illan kadunvaltaustapahtuma ja sen tiimoilla sattuneet pienimuotoiset hulinoinnit. Vaikka median kautta saatava kuva sosiaalifoorumin sisällöistä ja käytännöistä näyttäytyy negatiivisena, on sosiaalifoorumiprosessin merkitys globaalin kansalaisyhteiskunnan järjellisenä, rauhanomaisena ja positiivisena keskustelu- ja toimintatilana erittäin suuri. Tämän Euroopan sosiaalifoorumi Ruotsissa jälleen osoitti.

GSD:n näkökulmasta mielenkiintoisimmat seminaarit käsittelivät parhaillaan käynnissä olevaa finanssikriisiä sekä yleistä kapitalismin analyysia. Muun muassa Attacin järjestämät tilaisuudet tarjoilivat monipuolista analyysia rahoitusmarkkinoiden tilanteesta ja tulevaisuuden vaihtoehdoista. Teoreettisemmin kapitalismia analysoitiin esimerkiksi Rosa Luxemburg Stiftungin järjestämässä tilaisuudessaVarieties of European Capitalism”, jossa puhujien joukossa oli myös uusliberalismin ja sosialidemokratian kriisin välistä yhteyttä tutkinut professori J. Magnus Ryner.

GSD oli mukana järjestämässä seminaaria, joka pidettiin torstaina Rosengårdin kaupunginosan urheiluhallissa. GSD:n lisäksi tapahtumaan olivat järjestäneet alustajia ruotsalainen Sosialistisk debatt sekä ranskalainen UTOPIA. Ensimmäinen on Ruotsin vasemmistopuoluetta lähellä olevan CMS:n toimittama aikakauslehti ja jälkimmäinen Ranskan sosialistipuolueen sekä Ranskan vihreiden piirissä toimiva ajatushautomoverkosto.

Seminaarin tarkoituksena oli tarkastella kriittisesti ja analyyttisesti uusliberalismia taloudellisena järjestyksenä ja pohtia sekä esittää vaihtoehtoja uusliberalismille. Tilaisuus koostui neljästä alustuksesta. Avauspuheenvuoron piti ruotsalainen vasemmistopuolueen kansanedustaja Ulla Andersson, joka käsitteli ansiokkaasti uusliberalismin ja kansallisen talouspolitiikan välistä yhteyttä. Keskeisiä Anderssonin esittämiä havaintoja olivat täystyöllisyyspolitiikasta luopuminen, valtion taloudellisen ja talouspoliittisen vallan jatkuva kaventuminen, Ruotsin keskuspankin epädemokraattinen asema sekä hyvinvointivaltion ylläpidon ja kehittämisen kannalta välttämättömien menojen leikkaaminen.

Anderssonin alustuksen jälkeen olivat vuorossa GSD:n puheenvuorot, joista vastasivat Lauri Holappa ja Jussi Ahokas. Laurin alustuksessa tarkasteltiin uusliberalismia historiallisena ilmiönä ja määriteltiin uusliberalismi finansoitumiseen sekä deterritorialisaatioon perustuvaksi luokkaprojektiksi. Jussin alustuksessa jatkettiin taloudellisen luokkakamppailun määrittelyä ja pohdittiin vaihtoehtoja globaalin taloudellisen järjestelmän uudelleenjärjestämiseksi.

Viimeisen valmistellun puheenvuoron seminaarissa käytti ranskalaisen UTOPIA-verkoston aktiivi Jean-Paul Chidac. Hän esitteli verkostonsa toimintaperiaatteita sekä keskeisiä sisällöllisiä kysymyksiä. Näitä olivat muun muassa taloudellisen kasvun uudelleenmäärittely, työn arvoon liittyvä analyysi sekä talouden ja ympäristön välisen suhteen analyyttinen tarkastelu.

Alustukset kirvoittivat satapäisessä yleisössä lukuisia kommentteja ja kysymyksiä. Kommentit vaihtelivat modernisaation kritiikistä globaalin ja lokaalin kamppailun rajapintojen tarkasteluun. Yleisö vaikutti kiinnostuneelta erityisesti GSD:n agendaan ja keskustelua riitti vielä seminaarin varsinaisen osuuden päättymisenkin jälkeen. Kokonaisuudessaan seminaari oli onnistunut tapahtuma, vaikka tekniset ongelmat sekä esitystekniikan että tulkkauksen kanssa vaikeuttivatkin käytännön toimintaa.

GSD:n toimijat ovat osallistuneet aktiivisesti sosiaalifoorumiprosessiin sen kaikilla tasoilla. Seminaareja on järjestetty viime vuosien aikana sekä maailman, Euroopan että Suomen sosiaalifoorumeissa. Sosiaalifoorumiprosessi on osoittautunut erinomaiseksi osallistumiskanavaksi erilaisiin globaalin kansalaisyhteiskunnan prosesseihin. Samalla se on mahdollistanut verkostoitumisen erityyppisten toimijoiden kanssa ympäri maailmaa.

GSD:n poliittisen toiminnan kannalta sosiaalifoorumiprosessi tulee tulevaisuudessakin olemaan keskeisessä roolissa. Sosialidemokraattisen politiikan siirtäminen globaalille tasolle ei ole onnistunut riittävän hyvin internationalismin perinteen sisällä. Esimerkiksi Sosialistiseen internationaaliin verrattuna sosiaalifoorumitodellisuus on huomattavasti dynaamisempi ja moniulotteisempi, minkä vuoksi se soveltuu erittäin hyvin globaalien poliittisten prosessien edistämiseen.

Seuraava suuri sosiaalifoorumitapahtuma järjestetään ensi vuoden tammikuussa Brasilian Belemissä. Amazonin sademetsien keskellä vaihtoehtoisen maailman rakentaminen tulee jatkumaan voimakkaana. Myös GSD tulee olemaan aktiivisesti mukana tässä rakennustyössä.

Vasemmisto etsii

heinäkuu 29, 2008

Edellisessä kirjoituksessa pohdittiin täystyöllisyyden saavuttamisen vaikeutta ja haikailtiin Keynesin ajatuksiin perustuvan talouden ohjauksen perään. Viimeaikaisessa eurooppalaisen vasemmiston sisäisessä keskustelussa työn ja tuotannon kysymyksiä on problematisoitu laajemminkin. Suomessa merkittävin julkinen pamfletti työn tulevaisuudesta on ehdottomasti General Intellectin Vasemmisto etsii työtä. Teos käsittelee pääasiassa työn muutosta ja analysoi siitä juontuvaa siirtymää fordistisesta teollisuusyhteiskunnasta postfordistiseen tietokykykapitalismiin. Tästä näkökulmasta katsottuna täystyöllisyys, palkkatyökeskeisyys ja kontrolloiva hyvinvointivaltio ovat suurimpia esteitä pääomaa vastaan käytävän kamppailun tiellä. Traditionaalisen vasemmiston perustavoitteet todetaan haitallisiksi tai oikeastaan typeriksi yksi toisensa jälkeen. Myös syytös vasemmiston vastarinnan moraalisesta luonteesta esitetään useaan otteeseen.

”Uuden” vasemmiston mielestä poliittinen taistelu käydään kulttuurisella tasolla ja se saa voimansa yksilöiden haluista sekä pyrkimyksistä kohti parempaa tulevaisuutta. Ihmisten itsenäisyys ja moniulotteinen autonomia on tavoite, jonka perustalle yhä mielekkäämpää ja sosiaalisesti rikkaampaa elämää voidaan rakentaa. Koska taloudelliset suhteet ovat kapitalistisessa järjestelmässä laajimmin itsenäisyyttämme rajoittavia, on autonomien poliittiseksi tavoitteeksi rakentunut perustulo ja jokaiselle yksilölle taattu toimeentulo. Perustulon oikeutus syntyy työn muutoksesta kohti yhteiskunnallista työtä, jossa tuottavia suoritteita ei enää arvioida tavaramäärien vaan tuotetun tiedon perusteella.

Näkemykset ovat traditionaalisen vasemmiston näkökulmasta utopistisia. Vanha vasemmisto vannoo edelleen perinteisten poliittisten kamppailujen nimeen. Vaikka hyvinvointivaltion ja palkkatyötaisteluiden olisi pitänyt olla ennen kaikkea työvälineitä työväen emansipaatioon ja taloudellisesta riistosta vapautumiseen, muodostui niistä hyvin nopeasti vasemmistolle itsetarkoitus. Kapitalistiluokan tehokkaan vastakamppailun seurauksena sekä hyvinvointivaltio että ay-liikkeen yhteiskunnallinen valta ovat murentuneet ja vapauttaneet pääoman rakentamaan uudenlaisia ja entistä kattavampia sortorakenteita. Myös uusi yhteiskunnallinen työ on pystytty rajaamaan mitä suurimmissa määrin pääoman logiikkaa noudattavan tilan sisäpuolelle. Muutamat autonomiset tilat on ymmärretty vain nuorison sukupolvikamppailuna eikä todellisena vaihtoehtona kapitalistiselle todellisuudelle.

Näyttää siltä, etteivät uusi eikä vanha vasemmisto ole onnistuneet valtaamaan alaa jatkuvasti viime vuosikymmeninä vahvistuneelta kapitalismilta. Päin vastoin. Pääomanliikkeiden jatkuva vapauttamien 1970-luvun alusta lähtien saattaa ulospäin näyttää pelkältä tekniseltä ratkaisulta, mutta todellisuudessa tämä on ollut yhteiskunnallisen kamppailun kannalta käänteentekevä muutos. Marxin Pääoman toisen osan teoreettiset havainnot pääoman luonteesta ja kapitalismin logiikasta ovat näyttäytyneet empiirisessä todellisuudessamme uskomattoman selkeästi. Yhteiskunnallinen muutos ei olekaan peräisin pelkästään työläisten haluista. Itseasiassa kapitalistin halut lisäarvon kertymisen kiihdyttämiselle ovat muokanneet historiallista todellisuuttamme paljon voimakkaammin.

Nyt on aika iskeä takaisin. Vasemmiston on löydettävä keinot kamppailuun pääomaa vastaan ja keinoja on syytä etsiä laaja-alaisesti. Traditionaalisen ja uuden vasemmiston polittiset tavoitteet eivät ole yhdistettävissä lyhyellä tähtäimellä. Vaikeuksia kamppailulle tuottaa erityisesti perinteisen vasemmiston älyllinen kriisi, josta on seurannut tärkeimpien yhteiskunnallisten tavoitteiden karkaaminen vasemmiston harjoittaman politiikan näköpiiristä. Täystyöllisyyttä ja hyvinvointivaltiota tarvitaan edelleen välineinä yhteiskunnallisen vallan hankkimiseen ja tuotantosuhteiden uudelleenmäärittämiseen. Vaikka ne samalla parantavat ihmisten jokapäiväisiä elämän mahdollisuuksia hyvinvointia kasvattaen, ei tämä saa hämärtää käsitystä siitä, että todelliset kamppailut ovat vasta alkamassa. Hyvinvointivaltio ilman jokaisen yksilön emansipaatioprosessia osoittautuu lopulta historialliseksi välivaiheeksi uusien kamppailujen murskatessa sen tieltään.

Emansipoiva hyvinvointivaltio puolestaan mahdollistaa pääoman lopullisen syrjäyttämisen ja uudenlaisten tuotantosuhteiden määrittelyn. Voimakas hyvinvointivaltio on osoitus työväen kamppailusta ja vain sen kautta on luotavissa perustuloon perustuva yhteiskunnallinen järjestelmä. Emansipoiva hyvinvointivaltio kiihdyttää työläisten kamppailua ja on poliittisesti ratkaisevassa roolissa työn ja pääoman välisessä taistelussa. Pääoman alaisuudesta vapautettu työ on pelkästään yhteiskunnallista ja Keynesin täystyöllisyys saa uudenlaisen muodon. Yksilöiden taloudellinen autonomia ja vapaus toteutuvat täysimääräisinä ja julkinen valta muistuttaa vähemmän kontrolloivaa kansallisvaltiota. Poliittisten valtasuhteiden muutos muuttaa julkisen rakenteita muutoinkin vähemmän kontrolloiviksi ja lopulta hävittää valtion siinä muodossa kuin se tänä päivänä ymmärretään.

Vaikka uuden ja traditionaalisen vasemmiston halut vaikuttavat ensitarkastelulla yhteensovittamattomilta, löytyy tarpeeksi syvälle kaivautumalla yhteinen ydin. Vaikka antiteettinen lähestymistapa onkin epämuodikasta, kiteytyy kapitalistisen järjestelmän analyysi työläisten kohdalla aina pääoman vastaiseen kamppailuun. Vasemmiston on hyödynnettävä kaikki mahdolliset keinot pääoman vallan murskaamiseksi. Ongelmallista kieltämättä on, että eri vasemmistolaisten ajatussuuntien keinot näyttäytyvät tällä hetkellä syvästi ristiriitaisina. Kapitalistille vasemmiston kahtiajako ja sisäinen kamppailu kelpaa enemmän kuin mainiosti.

Jussi Ahokas

Keskustelua Vasemmisto etsii työtä -teoksesta sekä vasemmiston sisäisestä vastakkainasettelusta löytyy muun muassa Vasemmistofoorumin verkkosivuilta: Pertti Honkanen esittää huomioita perinteisen vasemmiston näkökulmasta ja Teppo Eskelinen pohdiskelee vasemmiston eriäviä vastarinnan muotoja.

Kapitalismi ja antikapitalistinen SDP

Touko 29, 2008

Tämä kirjoitus aloittaa sarjan, jossa pyritään, kuten on toivottu, avaamaan poliittisessa ohjelmassamme sekä GSD:n toiminnassa käytettyjä käsitteitä laajemmalle yleisölle. Samalla allekirjoittaneella on tietysti hyvä tilaisuus käsitellä ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä. Ja mistä olisikaan parempi aloittaa kuin tuosta kaikkien suosimasta leimakirveestä ja yhdestä suomalaisen poliittisen keskustelun tulenaroimmista termeistä, kapitalismista.

Kapitalismipuhe

Kommentoin tässä osittain Pertti Rauhion, Tero Hirvilammin, Raimo Luoman ja Jari Luodon Suomen Kuvalehdessä julkaisemaa kolumnia, jonka perimmäinen tarkoitus on minulle vielä hämärän peitossa, mutta joka sisälsi mm. virkkeen ”Antikapitalististen ääriliikkeiden suosimaa uusliberaali-leimaa käytetään helposti kenestä tahansa markkinatalouden hyväksyvästä henkilöstä.” Tämä kiinnitti huomioni, koska olin aina kuvitellut, että kuulun yhdessä Rauhion, Hirvilammin, Luoman ja Luodon kanssa nimenomaan antikapitalistiseen, sosialistiseen liikkeeseen.

Hyväksyn toki sen analyysin, että ”uusliberalismi”-termin käyttäminen leimakirveenä ei aina ole korrektia, sillä minustakin siinä on kyse tarkasti määriteltävissä olevasta yhteiskuntatieteellisestä ja historiallisesta käsitteestä – eri asia on sitten se, että kolumnin seuraavissa kappaleissa oleva sisältö kuuluu juuri uusliberaalin historiallisen blokin diskursiivisiin välineisiin. Antikapitalismia pyrittiin kuitenkin kolumnissa käyttämään myös leimakirveen tavoin, kritisoimaan markkinatalouteen ja ns. realistiseen talouspolitiikkaan vastahankaisesti suhtautuvia tahoja – vaikka myös kapitalismilla, ja siten sen vastustamisella, on aivan yhtä tarkka poliittinen määritelmä. Kapitalismi ei nimittäin tarkoita ideologiaa tai poliittista suuntausta, jolla olisi olemassa vastustajia – se viittaa tuotannon muotoon, ja antikapitalistit ovat niitä, jotka kannattavat tuon tuotantomuodon kaikenkattavuuden rajoittamista yhteiskunnallisin keinoin.

Kapitalismi samaistetaan sitä ihannoivissa puheenvuoroissa usein länsimaiseen demokratiaan ja markkinatalouteen yleensä, mutta tämä on retorista harhaanjohtamista. Kapitalismin arkikielestä määritellyksi käsitteeksi kohottaneet saksalaiset, sosialistinen Karl Marx ja porvarillinen Max Weber, ovat yhtä mieltä sen tärkeimmistä tunnusmerkeistä, ennen kaikkea vapaasta ja avoimesta pääomamarkkinasta, joka sallii varallisuuden ja materiaalisen hyötyjen kasautumisen valtion valvomien omistussuhteitten kautta. Kapitalistinen tuotanto on siis tuotantoa, joka nimensä mukaisesti mahdollistaa ja rohkaisee pääoman kasautumista pääomaa jo omistavalle toimijalle, kapitalistille. Tämä kasautumisen laki, ei siis vapaat markkinat sinänsä, on se kapitalismi, jota työväenliikkeen historiallinen korpus kritisoi (ja joskus demonisoi) ja jota kapitalismia kiittävät toimijat eivät juuri koskaan eksplisiittisesti halua muistaa, vaikka implisiittisesti juuri heidän toiveensa hyötyä pääomien kasautumisesta on kapitalismin ylistyksen syynä.

Kuinka rikkoa koneita

Antikapitalistinen liikehdintä on viimeisen vuosisadan ajan ollut jatkuvasti läsnä maailmanpolitiikassa, ja määritelmällisesti paljon laajemmassa mielessä kuin ”Anti-Capitalist”-t-paitoja painattavat trotskilaiset suostuvat uskomaan. Yhdysvalloissa vuosien 1905 ja 1935 välillä toimeenpannut antitrust-lait ja yritystoiminnan ja pääomaliikkeiden sääntelytoimenpiteet edustavat yhtä historian suurimmista antikapitalistisista projekteista, joka tapahtui leimallisesti liberaalin poliittisen projektin piirissä. Bretton Woods -järjestelmä pyrki rajoittamaan pääomainvestointien vapaata liikkumista valtiosta ja valuutasta toiseen ja oli vikoineenkin siten antikapitalistinen. Viime aikoina on pääomalle luonteenomaista kasautumista pyritty rajoittamaan mm. globaalisti rajoittamalla ruoalla käytävää johdannaiskauppaa ja keinottelua ja kansallisesti rajoittamalla pääoman oikeutta ostaa itselleen poliittisia palveluksia – siis puolueille tehtävien rahalahjoitusten määrää. Tällä kapealla määritelmällä Matti Vanhanen on siis merkittävä suomalainen antikapitalisti, vaikkei varmaan kuulukaan yhteenkään ääriliikkeeseen.

Tämän saivartelumääritelmän ulkopuolellakin politiikan historia on täynnä ryhmittymiä, joiden agenda on ollut määrätietoisen antikapitalistinen ja pääomien kasautumisen ja siitä aiheutuvien tuloerojen purkamiseen pyrkivä. Sosialistinen/sosialidemokraattinen liike on näistä merkittävimpiä, ei vähiten siksi, että sosialidemokraattisin toimenpitein toteutettu tuloerojen tasaaminen on ollut merkittävimpiä käytännön voittoja, joita pääomakasautumien purkamisessa on koskaan saavutettu. Edes se ei edusta antikapitalismin maltillisinta muotoa, sillä loppujen lopuksi antikapitalismi ei ole mitään sen kummempaa kuin sosioekonomisesti epätasa-arvoisen yhteiskunnan ja sen aiheuttaman epävarmuuden ja kamppailujen kritiikkiä. Vaikkapa John Edwardsin presidentinvaaliehdokkuuskampanja Yhdysvalloissa oli leimallisen antikapitalistinen. Australialainen popbändi Savage Garden myi yli kolme miljoonaa levyä näin ”radikaalilla” antikapitalistisella sanomalla:

I believe the struggle for financial freedom is unfair
I believe the only ones who disagree are millionaires

Savage Garden: Affirmation

Hyvän puolue

Minun uskoni sosialidemokraattina on, että puolueeni on antikapitalistinen, ja että sen täytyy olla antikapitalistinen ollakseen puolue hyvän puolella. Olen tietoinen siitä, että kapitalismi-sanan käyttö on nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä provokaatio, mutta GSD haluaakin provosoida yhteiskuntaamme keskusteluun kapitalismin luonteesta. Niiden, jotka haluavat käyttää kapitalismia positiivisena käsitesisältönä, olisi nyt tarkemmin määriteltävä, mitä he omalta kapitalismiltaan haluavat ja millaisia emansipaation mahdollisuuksia siinä näkevät.

GSD ei vastusta markkinamekanismin käyttöä markkinataloudessa, mutta se vaatii, että kokonaisyhteiskunnallisessa suunnittelussa toteutetaan sellaista sääntelyä, joka estää pääoman keskittymisen laajenevan uusintamisen. Tätä tuskin Rauhio, Hirvilammi, Luoma ja Luotokaan pitäisivät talouspopulismina, eikä se siksi ole tarkoitettukaan. Se on perusta johdonmukaiselle poliittiselle ohjelmalle, joka tähtää tasa-arvoiseen, hierarkiattomaan yhteiskuntaan ja kansalaisen vapauttamiseen taloudellisten pakkojen kahleista. Siinä olisi SDP:lle sellainen pitkäjänteinen talouspoliittinen projekti, josta samassa Suomen Kuvalehdessä sellaista vaatineen Paavo Lipposenkin sietäisi olla tyytyväinen.

Anssi Häkkinen