Kapitalismi ja antikapitalistinen SDP

Tämä kirjoitus aloittaa sarjan, jossa pyritään, kuten on toivottu, avaamaan poliittisessa ohjelmassamme sekä GSD:n toiminnassa käytettyjä käsitteitä laajemmalle yleisölle. Samalla allekirjoittaneella on tietysti hyvä tilaisuus käsitellä ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä. Ja mistä olisikaan parempi aloittaa kuin tuosta kaikkien suosimasta leimakirveestä ja yhdestä suomalaisen poliittisen keskustelun tulenaroimmista termeistä, kapitalismista.

Kapitalismipuhe

Kommentoin tässä osittain Pertti Rauhion, Tero Hirvilammin, Raimo Luoman ja Jari Luodon Suomen Kuvalehdessä julkaisemaa kolumnia, jonka perimmäinen tarkoitus on minulle vielä hämärän peitossa, mutta joka sisälsi mm. virkkeen ”Antikapitalististen ääriliikkeiden suosimaa uusliberaali-leimaa käytetään helposti kenestä tahansa markkinatalouden hyväksyvästä henkilöstä.” Tämä kiinnitti huomioni, koska olin aina kuvitellut, että kuulun yhdessä Rauhion, Hirvilammin, Luoman ja Luodon kanssa nimenomaan antikapitalistiseen, sosialistiseen liikkeeseen.

Hyväksyn toki sen analyysin, että ”uusliberalismi”-termin käyttäminen leimakirveenä ei aina ole korrektia, sillä minustakin siinä on kyse tarkasti määriteltävissä olevasta yhteiskuntatieteellisestä ja historiallisesta käsitteestä – eri asia on sitten se, että kolumnin seuraavissa kappaleissa oleva sisältö kuuluu juuri uusliberaalin historiallisen blokin diskursiivisiin välineisiin. Antikapitalismia pyrittiin kuitenkin kolumnissa käyttämään myös leimakirveen tavoin, kritisoimaan markkinatalouteen ja ns. realistiseen talouspolitiikkaan vastahankaisesti suhtautuvia tahoja – vaikka myös kapitalismilla, ja siten sen vastustamisella, on aivan yhtä tarkka poliittinen määritelmä. Kapitalismi ei nimittäin tarkoita ideologiaa tai poliittista suuntausta, jolla olisi olemassa vastustajia – se viittaa tuotannon muotoon, ja antikapitalistit ovat niitä, jotka kannattavat tuon tuotantomuodon kaikenkattavuuden rajoittamista yhteiskunnallisin keinoin.

Kapitalismi samaistetaan sitä ihannoivissa puheenvuoroissa usein länsimaiseen demokratiaan ja markkinatalouteen yleensä, mutta tämä on retorista harhaanjohtamista. Kapitalismin arkikielestä määritellyksi käsitteeksi kohottaneet saksalaiset, sosialistinen Karl Marx ja porvarillinen Max Weber, ovat yhtä mieltä sen tärkeimmistä tunnusmerkeistä, ennen kaikkea vapaasta ja avoimesta pääomamarkkinasta, joka sallii varallisuuden ja materiaalisen hyötyjen kasautumisen valtion valvomien omistussuhteitten kautta. Kapitalistinen tuotanto on siis tuotantoa, joka nimensä mukaisesti mahdollistaa ja rohkaisee pääoman kasautumista pääomaa jo omistavalle toimijalle, kapitalistille. Tämä kasautumisen laki, ei siis vapaat markkinat sinänsä, on se kapitalismi, jota työväenliikkeen historiallinen korpus kritisoi (ja joskus demonisoi) ja jota kapitalismia kiittävät toimijat eivät juuri koskaan eksplisiittisesti halua muistaa, vaikka implisiittisesti juuri heidän toiveensa hyötyä pääomien kasautumisesta on kapitalismin ylistyksen syynä.

Kuinka rikkoa koneita

Antikapitalistinen liikehdintä on viimeisen vuosisadan ajan ollut jatkuvasti läsnä maailmanpolitiikassa, ja määritelmällisesti paljon laajemmassa mielessä kuin ”Anti-Capitalist”-t-paitoja painattavat trotskilaiset suostuvat uskomaan. Yhdysvalloissa vuosien 1905 ja 1935 välillä toimeenpannut antitrust-lait ja yritystoiminnan ja pääomaliikkeiden sääntelytoimenpiteet edustavat yhtä historian suurimmista antikapitalistisista projekteista, joka tapahtui leimallisesti liberaalin poliittisen projektin piirissä. Bretton Woods -järjestelmä pyrki rajoittamaan pääomainvestointien vapaata liikkumista valtiosta ja valuutasta toiseen ja oli vikoineenkin siten antikapitalistinen. Viime aikoina on pääomalle luonteenomaista kasautumista pyritty rajoittamaan mm. globaalisti rajoittamalla ruoalla käytävää johdannaiskauppaa ja keinottelua ja kansallisesti rajoittamalla pääoman oikeutta ostaa itselleen poliittisia palveluksia – siis puolueille tehtävien rahalahjoitusten määrää. Tällä kapealla määritelmällä Matti Vanhanen on siis merkittävä suomalainen antikapitalisti, vaikkei varmaan kuulukaan yhteenkään ääriliikkeeseen.

Tämän saivartelumääritelmän ulkopuolellakin politiikan historia on täynnä ryhmittymiä, joiden agenda on ollut määrätietoisen antikapitalistinen ja pääomien kasautumisen ja siitä aiheutuvien tuloerojen purkamiseen pyrkivä. Sosialistinen/sosialidemokraattinen liike on näistä merkittävimpiä, ei vähiten siksi, että sosialidemokraattisin toimenpitein toteutettu tuloerojen tasaaminen on ollut merkittävimpiä käytännön voittoja, joita pääomakasautumien purkamisessa on koskaan saavutettu. Edes se ei edusta antikapitalismin maltillisinta muotoa, sillä loppujen lopuksi antikapitalismi ei ole mitään sen kummempaa kuin sosioekonomisesti epätasa-arvoisen yhteiskunnan ja sen aiheuttaman epävarmuuden ja kamppailujen kritiikkiä. Vaikkapa John Edwardsin presidentinvaaliehdokkuuskampanja Yhdysvalloissa oli leimallisen antikapitalistinen. Australialainen popbändi Savage Garden myi yli kolme miljoonaa levyä näin ”radikaalilla” antikapitalistisella sanomalla:

”I believe the struggle for financial freedom is unfair
I believe the only ones who disagree are millionaires”
– Savage Garden: Affirmation

Hyvän puolue

Minun uskoni sosialidemokraattina on, että puolueeni on antikapitalistinen, ja että sen täytyy olla antikapitalistinen ollakseen puolue hyvän puolella. Olen tietoinen siitä, että kapitalismi-sanan käyttö on nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä provokaatio, mutta GSD haluaakin provosoida yhteiskuntaamme keskusteluun kapitalismin luonteesta. Niiden, jotka haluavat käyttää kapitalismia positiivisena käsitesisältönä, olisi nyt tarkemmin määriteltävä, mitä he omalta kapitalismiltaan haluavat ja millaisia emansipaation mahdollisuuksia siinä näkevät.

GSD ei vastusta markkinamekanismin käyttöä markkinataloudessa, mutta se vaatii, että kokonaisyhteiskunnallisessa suunnittelussa toteutetaan sellaista sääntelyä, joka estää pääoman keskittymisen laajenevan uusintamisen. Tätä tuskin Rauhio, Hirvilammi, Luoma ja Luotokaan pitäisivät talouspopulismina, eikä se siksi ole tarkoitettukaan. Se on perusta johdonmukaiselle poliittiselle ohjelmalle, joka tähtää tasa-arvoiseen, hierarkiattomaan yhteiskuntaan ja kansalaisen vapauttamiseen taloudellisten pakkojen kahleista. Siinä olisi SDP:lle sellainen pitkäjänteinen talouspoliittinen projekti, josta samassa Suomen Kuvalehdessä sellaista vaatineen Paavo Lipposenkin sietäisi olla tyytyväinen.

Anssi Häkkinen

Advertisement

Rekrytointialassa on virhe

Olen jo pidemmän aikaa ajatellut kirjoittaa rekrytointi- ja vuokratyöfirmoista. Pätkätöistä on käyty jo useamman vuoden problematisoivaa yhteiskunnallista keskustelua, mutta huolestuneisuuden sijasta kaipaisin jo suorempaa kielenkäyttöä; tuttavapiiristäni saamani kokemuksen perusteella usein ei ole liioittelua puhua riistosta. Tilastojenkin mukaan rekrytointiala on kasvanut nopeasti ja jotain tarttiskin tehdä.

Keskustelu pätkätöistä ja prekaarisuudesta löi tosiaan läpi muutama vuosi takaperin. Nimesimme tuolloin esimerkiksi JSDN:n vaalilehtemme Pätkätyöläiseksi. Poliittisen luokan keskuudessa on nykyisin olemassa ainakin huolestunut tietoisuus pätkätöistä. Toiseksi ammattiliitoissa tehdään työtä vuokratyöläisten aseman parantamiseksi. Silti ongelmien laajuuden huomioon ottaen toivoisi, että rekrytointifirmojen tapa teettää töitä saataisiin nykyistä näkyvämmin yleiseen ja kriittiseen keskusteluun. Tästä aiheesta, jos jostain, tulisi repiä skandaaliotsikoita iltapäivälehdissä. Kaipasin pätkä- ja vuokratyökysymystä näkyvämmin esille myös SDP:n puheenjohtajapaneeleihin.

Ohessa kuulemiani epäkohtia vuokra- ja rekrytointialalta:

• Henkilö A tekee rekrytointifirman kautta ravintola-alan töitä. Vuoroja tulee kuitenkin harvakseltaan ja ne voidaan peruuttaa muutamaa tuntia ennen vuoron alkua tai vuoron alkaessa. Joihinkin baareihin tulee vain yksi keikka. Silti vuokratyönantaja odottaa, että henkilö A hankkii omilla rahoillaan jokaisen työnantajan vaatiman vaatekoodin. Kyllä rusetti ja musta kauluspaita on välttämätöntä hankkia!
• Henkilö B tekee varastoalan töitä rekrytointifirman kautta. Sitten varastolla avautuu vakituinen työpaikka ja henkilö B palkataan toimeen. Rekrytointifirma uhkaa kuitenkin lopettaa yhteistyönsä varaston kanssa, jos henkilö B palkataan. Vuokratyöfirmalla ja varastolla on epävirallinen karanteenisopimus, jonka mukaan vuokratyöfirman palkollisia ei saa palkata kolmeen kuukauteen varastolle. Niinpä B ei voi jatkaa varastolla.
• Henkilö C tekee vuokratyöfirmalle muuttoalan töitä. Henkilö C ilmoittaa tekstiviestillä vuokratyönantajalle ne päivät ja ajat, jolloin hän on käytettävissä töihin. Aikojen ilmoittaminen ei kuitenkaan velvoita työnantajaa järjestämään töitä. Käytännössä keikkoja tulee harvakseltaan ja vuokra olisi hyvä maksaa. Niinpä henkilö C menee myös toisen vuokratyöfirman palvelukseen. Tulee kuitenkin päivä, jolloin C on ilmoittanut molemmille työnantajille olevansa käytettävissä töihin, ja jolloin molemmat firmat antavat C:lle samanaikaisen keikan. C joutuu peruuttamaan toisen työkeikoistaan. Vuokratyönantajan mukaan tämä ei saa toistua tai tulee potkut.
• Henkilö D asuu Helsingissä. D saa edellisenä iltana työnantajalta tekstiviestin, että huominen keikka on Vantaalla. Kahden bussinvaihdon jälkeen työmatkaksi tulee tunti ja viisitoista minuuttia suuntaan. Matkalta ei saa palkkaa. Huono juttu on myös, että Helsingin bussikortilla ei pääse Vantaalle. Niinpä on ostettava seutulippu, joten matkojen yhteishinnaksi tulee lähes 8 euroa. Työnantaja ei tue matkakustannuksissa tai D ei osaa vaatia niitä. Kait matkat saa joskus takaisin työmatkavähennyksissä. Keikka itsessään kestää viisi tuntia.
• Henkilö E on töissä rekrytointifirmassa keskisuuressa kaupungissa. Hän tuskastuu vuokratyöntekijöiden huonoon kohteluun ja kirjoittaa rekrytointifirmoista kriittisen yleisönosastokirjoituksen. Jostain kumman syystä E:n firmalta saamat keikat loppuvat siihen. Kertaakaan ei enää pyydetä keikalle. Tässä tapauksessa irtisanomissuojasta ei ole paljon hyötyä, sillä firma ei ole velvoitettu tarjoamaan keikkoja, ja siinä mielessä mitään irtisanomissuojaa ei ole.
• Henkilö F on töissä rekrytointifirmassa ja sairastuu. TES:in mukaan sairaslomaa voi saada, jos on työskennellyt saman firman palveluksessa kuukauden. Kriteeri määräytyy kuitenkin viime kuussa tehtyjen tuntien mukaan. F:n työnantaja on kuitenkin pelannut korttinsa ”järkevästi” ja antanut työntekijöilleen vain niin vähän tunteja, että hänet on vapautettu sairaslomavastuusta.

Rekrytointiala perustuu joustoon. Yritys tarvitsee henkilökuntaa lyhyellä varoitusajalla tai vain pienen aikaa vuodesta. Sanotaan, että myös työntekijä on joustavassa asemassa. Mihin tämä jousto sitten perustuu? Miten taata, että asiakasyritys saa tarvitsemansa tekijät haluamaansa aikaan?

Rekrytointifirmat etsivät jatkuvasti uutta työvoimaa. Tämä ei silti tarkoita, että töitä löytyisi. Näin saadaan nimittäin aikaan tavoiteltu jousto, tuo nykypäivän hoetuin mantra. Jousto ei koskaan ole molemminpuolista. Mikäli töitä on enemmän kuin tekijöitä, yritykset joustavat. Jos taas työntekijöitä riittää, mutta töitä ei, joutuu työntekijä joustamaan. On helppo sanoa, että mitään vuoroa ei ole pakko ottaa vastaan. Jos töitä ole vähään aikaan kuulunut, työ kuin työ kyllä kelpaa. Rekrytointifirmojen voi olla vaikea löytää työntekijöitä sairaslomasijaisuuksiin muutaman tunnin varoitusajalla. Tilannetta helpottaa huomattavasti, jos yrityksellä on listoillaan muutamatyöntekijä, jotka eivät ole tehneet vähään aikaan lainkaan töitä.

Mikäli markkinatilanne on suotuisa, on mahdollista löytää hyvä työpaikka rekrytointialalta. Eikö työlainsäädännön tarkoitus ole kuitenkin suojella työntekijää tietyiltä uhilta ilman, että luotamme markkinoiden toimintaan?

Antti Alaja

Hyödyllinen sivusto vuokratyötä tekeville: http://www.vuokratyo.org

Uusi linkkilista – Rahoitusmarkkinakriisi

Blogiin on luotu uusi linkkilista, jonne tullaan lisäämään globaalia rahoitusmarkkinoiden kriisiä käsitteleviä sivustoja. Ensimmäinen linkki johtaa ekonomisti Steve Keenin blogiin, jossa tarkastellaan rahoitusmarkkinoiden kehitystä ennen kaikkea Australian näkökulmasta. Keenin esittämät analyysit kertovat erinomaisen hyvin, mistä tämänhetkisessä kriisissä on pohjimmiltaan kysymys.

Lukupiiri jatkuu tiistaina 3.6.

GSD:n lukupiiri jatkaa toimintaansa tiistaina 3.6. klo 17.30 alkaen Lenin-puistossa (Alppila). Tapaaminen Linnanmäen ratikkapysäkillä (kolmosen ratikat). Käsittelyssä Liken (Into-kustannus) uutuus Mahatma Gandhin ”Vapaudesta”. Sateen sattuessa suuntaamme läheiseen soittoruokalaan.

Facebook-ryhmä avattu

Globaalisosialidemokraatit on löydettävissä nyt myös Facebookissa. Tule mukaan ryhmään ja kutsu kaverisikin.

Koulu ja poliittinen kasvatus marxilaisessa teoriassa – Gramsci ja Althusser

Marxilaisessa teoriassa kasvatuksen on nähty olevan kiinteässä yhteydessä yhteiskunnalliseen luokkataisteluun ja sorrettujen luokkien kamppailuun vapaudesta. Vaikka Marxin ja Engelsin kirjoituksissa koulutukseen viitataan vain harvoin, monet heidän seuraajansa ovat tutkineet koulutuksen yhteiskunnallista merkitystä kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämisessä Marxin historialliseen materialismiin nojautuen. Samalla he ovat tulleet kehittäneeksi eteenpäin myös marxilaista teoriaa esimerkiksi laajentamalla luokkataistelun kenttää taloudellisen alan ulkopuolelle. Tässä mielessä kiinnostavia teoreetikkoja ovat italialainen kommunisti Antonio Gramsci sekä ranskalainen strukturalistinen marxisti Louis Althusser. Jossain määrin yhtenevinä heidän ajatuksiaan koulutuksen merkityksestä yhteiskunnallisena voimana voidaan tarkastella rinnakkain.

Gramscin kohdalla koulutus sisältyy hänen teoriaansa kulttuurisesta hegemoniasta, jolla Gramsci kuvaa hallitsevien luokkien valtaa sorrettuja luokkia kohtaan. Ennen kaikkea hegemoniateoria pyrkii selittämään, millä tavalla alistettujen luokkien hallitseminen on ylipäätään mahdollista ja minkälaisilla yhteiskunnallisilla toimilla tätä hallintaa edistetään. Althusserin kohdalla koulutus liittyy puolestaan läheisesti hänen ideologiateoriaansa ja teoriaansa ideologisista valtiokoneistoista. Myös Althusserin tarkoituksena oli osoittaa ne vallan ja hallinnan muodot, jotka uusintavat kapitalistisen järjestelmän tuotantosuhteet. Ideologisten valtiokoneistojen tehtäväksi jää tässä jaottelussa koko systeemin koossapitäminen ideologian keinoin.

Hegemoniakoneistot. lukutaito ja ”terve järki”

Gramscin ajattelussa hegemonia voidaan käsittää hallitsevan luokan kyvyksi hallita saattamalla oma ideologiansa yleisesti hyväksytyksi ideologiaksi. Tällöin valtasuhde hallittuihin perustuu myöntymykseen, joka syntyy sekä valtiollisesta hallinnasta että kansalaisyhteiskunnan yksityisen hegemoniakoneiston toiminnasta. Koulun Gramsci katsoo kuuluvan juuri yksityisten hegemoniakoneiston piiriin. Vaikka koulutuksella voidaan nähdä olevan myös positiivisia seurauksia, jotka johtavat usein ihmisten sosiaalisten olosuhteiden parantumiseen, se on kiinteästi yhteydessä myös hegemonian säilymiseen ja voimistumiseen.

Gramsci kiinnitti huomiota erityisesti lukutaidon merkitykseen yhteiskunnallisten valtasuhteiden säilyttäjänä. Ilman koulutusta ja lukutaitoa jäävien ihmisten osallistuminen yhteiskunnalliseen toimintaan on käytännössä mahdotonta, minkä vuoksi koulutuksen ja lukutaidon opettamisen tarkoituksellinen laiminlyönti voidaan nähdä totaalisen sorron ilmentymä. Toisaalta lukutaitokaan ei vapauta ihmisiä sorrosta vaan muuttaa sen suorasta hallinnasta hegemoniseen ja ideologiseen hallintaan.

Lukutaidon myötä ihmiset voivat omaksua hallitsevan luokan asettaman totuuden ja hyväksyä sen myötä olemassa olevat poliittiset ja sosiaaliset rakenteet. Siinäkin tapauksessa, että nämä rakenteet johtaisivat heidän kannaltaan epätoivottavaan yhteiskunnalliseen järjestykseen. Lukutaidon myötä ihmisistä tulee myös tiiviimmin kulutusyhteiskunnan jäseniä, jotka tehokkaasti tuhlaavat kovalla työllään ansaitsemansa palkan tavaroihin, joita he eivät todellisuudessa tarvitsisi. Näin ollen lukemaan opittuaan ihmisistä tulee tiedostamattaan yhä tiiviimmin osa vallitsevaa järjestelmää.

Laajemmin käsitettynä koulun tehtäväksi hegemonian säilyttämisessä ja edistämisessä tulee eräänlaisen nöyrän, kritiikittömän ”terveen järjen” luominen. Tämä ”terve järki” on vastakkainen kriittiselle ja aktiivisesti maailmaan suhtautuvalle tietoisuudelle. Täyttämällä ihmisten arkiajattelun vallitsevan järjestelmän totuuksilla koulujärjestelmä tulee alistaneeksi oppilaansa hegemonialle. Gramsci ymmärsi, että koulutuksen ongelmat eivät olleetkaan pelkästään kouluopetuksen sisällöissä, eikä myöskään opettajien kyvyttömyydessä. Opetusta määrittelevät yhteiskunnalliset ja sosiaaliset valtasuhteet tekevät lähtökohtaisesti onnistuneen kasvatuksen erittäin vaikeaksi ellei jopa mahdottomaksi.

Koulutuksellinen ideologinen valtiokoneisto

Althusser määrittelee koulun yhdeksi ideologisista valtiokoneistoista. Koulutuksellisen ideologisen valtiokoneiston lisäksi hän määrittelee uskonnollisen, perheen muodostaman, oikeudellisen, poliittisen, ammatillisen, tiedotuksen sekä kulttuurin ideologiset valtiokoneistot. Näistä tärkeimmän parin muodostavat nyky-yhteiskunnassa koulu ja perhe, joista ensimmäinen on korvannut historian saatossa aikaisemmin kaikkein merkityksellisimmän eli uskonnollisen valtiokoneiston. Kirkon vallan voidaan Althusserin mukaan katsoa siirtyneen koululle. Koulutuksellinen ideologinen valtiokoneisto vastaa hyvin pitkälle Gramscin määritelmää koulusta yksityisen hegemoniakoneiston osana.

Althusser esittää kaikkien ideologisten valtiokoneistojen palvelevan lähtökohtaisesti yhtä ja samaa päämäärää, tuotantosuhteiden eli kapitalististen riistosuhteiden uusintamista. Jokaisella niistä on omat erityispiirteensä ja toimintatapansa. Salakavalimmalla tavalla uusintamistyöhön osallistuu kuitenkin yksi ideologinen valtiokoneisto, jonka toimintaan tästä johtuen ei välttämättä osata koskaan kohdistaa tarpeeksi kritiikkiä. Tämä koneisto on koulu, jota ilman hallitsevan ideologian levittäminen nykyisenkaltaisessa mittasuhteessa ei välttämättä olisi lainkaan mahdollista.

Koulun erityispiirre on ennen kaikkea siinä, että se vastaanottaa länsimaissa kaikkien yhteiskuntaluokkien jälkeläiset yksi toisensa jälkeen. Lisäksi se toimii ihmisten tietoisuuteen vaikuttavalla tavalla juuri silloin, kuin yksilöt ovat haavoittuvimmillaan, niin sanotusti koulun ja kodin puristuksissa. Itse asiassa koulun ja yliopiston valta lapseen ja nuoreen aikuiseen kestää voimakkaana siihen asti, kunnes nämä saavuttavat aikuisuutensa ja siirtyvät toteuttamaan tuotantotehtäväänsä. Tässä vaiheessa kaikki koulutusmäärästään ja lopullisesta tutkinnostaan riippumatta ovat saaneet osakseen rautaisannoksen hallitsevan ideologian totuutta, moraalia, kansalaistaitoa ja filosofiaa.

Se, että koulua ei nähdä yleensä näin merkittävänä yhteiskunnallisena vaikuttajana esimerkiksi verrattuna poliittiseen järjestelmään johtuu siitä, että vallalla oleva koulutusideologia pyrkii tietoisesti peittämään oman roolinsa porvarillisen ideologian sanansaattajana. Nykyäänkin käytävät keskustelut koulun ja opetuksen tunnuksettomuudesta, puolueettomuudesta sekä neutraalisuudesta voidaan liittää osaksi tätä naamiointiprosessia. Tällä tavoin koulusta on tehty täysin luonnollinen osa arkiajatteluamme, johon se samalla omilla käytännöillään tulee aktiivisesti vaikuttaneeksi.

Gramscin tavoin Althusser on sitä mieltä, ettei olemassa olevan kouluinstituution puitteissa ole mahdollista toteuttaa ideologian vastaista projektia. Vaikka jotkut opettajat tähän aktiivisesti pyrkisivätkin, olemassa olevat koulutuksellisen ideologian rakenteet ovat liian voimakkaita vastustettaviksi. Kun suuri osa opettajista vielä toimii ymmärtämättä järjestelmän heihin kohdistavaa pakkoa ja toteuttavat työnsä parhaita mahdollisia keinoja hyväksikäyttäen, syntyy koulutusideologiasta yhtä luonnollinen osa yhteiskuntaa kuin kirkko oli vielä muutama vuosisata sitten.

Koulutus vastahegemonian rakentamisen välineenä

Nykyisessä muodossaan koulu ja yhteiskunnallinen kasvatus näyttävät johtavan pelkästään kapitalistisen järjestelmän tuotantosuhteiden uusintamiseen. Yhtälailla koulu ja kasvatus voivat kuitenkin palvella myös vallankumouksen päämääriä. Erityisesti Gramsci näki koulutuksen uudelleenjärjestelemisen ja poliittisen kasvatuksen olevan keskeisessä roolissa vallankumouksessa.

Mielenkiintoisen poliittisen kasvatuksen ja vallankumouksen välisestä yhteydestä Gramscin ajattelussa tekee hänen näkemyksensä vallankumouksesta vastahegemonian ja uuden historiallisen blokin rakentamisena. Näiden tarkoitusperien toteuttamiseksi poliittisen kasvatuksen on liikuttava yhtäaikaisesti sekä psykologisella, institutionaalisella että yhteiskunnallisella tasolla. Vain tällä tavoin koulutus voi nousta luokkataistelun välineeksi ja kohottaa työväen luokkatietoisuuden tarvittavalle tasolle. Tätä kautta, murtamalla olevassa olevan ”terveen järjen” ja arkiajattelun rajoja, yksilön on mahdollista nousta kapitalistisen järjestelmän palkkatyöläisestä sosialistisen järjestelmän vapaaksi tuottajaksi sekä kollektiiviseksi yksilöksi.

Gramscilla vallankumous on mahdollinen vain poliittisen koulutuksen kautta. Tämän tulee puolestaan perustua dialektisuudelle, joka lopulta yhdistää intellektuaalisen ja pedagogisen aktiivisuuden sekä tuotantovoimat. Tässä työssä keskeiseen rooliin nousevat orgaaniset intellektuellit, joiden tehtäväksi tulee dialektisen poliittisen kasvatuksen ylläpitäminen ja kehittäminen vallankumouksellisen muutoksen ja yhteiskunnallisten vallanvaihdon edistämiseksi.

Poliittisen koulutuksen tulee perustua intellektuellien ja työväestön kiinteään dialogiin. Opetuksen tulee olla aktivoivaa ja sen lopullisena tavoitteena on saavuttaa aktiivinen luokkatietoisuus. Ennen kaikkea Gramsci näki tämän tapahtuvan työläisen itsetietoisuutta kehittämällä. Tässä työssä sekä kollektiivinen reflektio että itsereflektio tulevat tarpeellisiksi. Itsetietoinen ja samalla luokkatietoinen yksilö pystyy irtautumaan kapitalistisen järjestelmän hänelle tarjoamasta osasta ja eräänlaisesta henkisestä ”katarrista”, kuten Gramsci värikkäästi työläisen psykologista tilaa ilman poliittisen kasvatuksen vaikutusta kuvasi.

Poliittisen kasvatuksen ja opetuksen kautta syntyvän vallankumouksellisen potentiaalin hyödyntäminen tapahtuu ennen kaikkea kansalaisyhteiskunnan kentällä, jonka Gramsci Hegelin tapaan mielsi osaksi valtiota. Hyödyntämällä sosiaalisten voimien muodostuminen kaikilla kulttuurisen perusrakenteen tasolla, työväenluokka saa mahdollisuuden vastahegemonisen projektin käynnistämiseen ja uuden historiallisen blokin muodostamiseen. Tämä kaikki ei siis tapahdu pelkästään tuotantovoimien ja niiden määräämien riistosuhteiden kautta. Marxin valtioteorian laajentaminen ja kansalaisyhteiskunnan nostaminen osaksi superstruktuuria antaa myös poliittiselle koulutukselle aivan uudenlaisen merkityksen Gramscin teoriassa.

Opiskelu on luokkataistelua

Althusserin marx-tulkinnalle ominaista on luokkataistelun nostaminen historiallisen yhteiskunnallisen kehityksen keskiöön. Kapitalistisen järjestelmän sisällä on käynnissä jatkuva luokkataistelu, jossa niin työväenluokka kuin porvariluokkakin pyrkii edistämään omia tavoitteitaan. Talouden alueella tapahtuva luokkataistelu kiteytyy Althusserin mukaan palkan ja työajan ympärille. Vaikka Althusser pitää taloudellista sfääriä yhteiskunnallisena perusrakenteena, hän ymmärtää Gramscin tavoin myös muiden taistelukenttien merkityksen. Tässä mielessä ideologiset valtiokoneistot ilmenevät yhtä aikaa sekä luokkataistelun kohteena että luokkataistelun kenttänä. Näin on myös koulutuksellisen ideologisen valtiokoneiston kohdalla.

Koulutuksellisen ideologisen valtiokoneiston piirissä käytävä luokkataistelu kiteytyy taisteluksi siitä, miten koulutusjärjestelmä pystytään valjastamaan oman hegemonian edistäjäksi. Koulutusjärjestelmän on pyrittävä yksilöiden luokkatietoisuuden kohottamiseen siten, että ihmiset löytävät omat luokka-asemansa ja ymmärtävät osansa luokkataistelussa. Samalla he alkavat ymmärtää yhä enemmän kapitalistisen järjestelmän mekanismeista.

Yksilöllisellä tasolla Althusser kehottaa lähestymään marxismia Pääoman kautta. Lukemalla ja opiskelemalla Pääomaa marxilaisen teorian vallankumouksellinen luonne aukeaa silmiemme eteen. On koettava omakohtaisesti sekä teoreettisen käytännön jokapäiväinen todellisuus että vallankumouksellisten luokkien luokkataistelukäytännön jokapäiväinen todellisuus. Tämä tarkoittaa sitä, että filosofian ja teorian lisäksi on ymmärrettävä joukot ja massat historian lopullisena tekijänä. Teoria on opittava yhdessä joukkojen kanssa.

Muotoilemalla teorian ja käytännön välisen yhteyden edellisellä tapaa kiinteäksi, Althusser lähestyy Gramscin teoriaa orgaanisista intellektuelleista sekä heidän ja massojen välisestä dialogiin perustuvasta yhteydestä. Tässäkin mielessä näiden marxilaisten teoreetikkojen ja filosofien näkemykset koulutuksen merkityksestä sekä hegemonian säilyttämisessä että toisaalta vallankumouksen välineenä ovat pitkälti yhteneviä.

Marxilaisen kasvatusteorian merkitys tänään

Yhteiskunnallisesti edellä esitettyjen teorioiden merkitys on edelleenkin hyvin suuri. Vaikka 1900-luvun lopulla työväenliikkeen ja poliittisen vasemmiston saavuttamien voittojen ketjun voidaan nähdä katkenneen uusliberaalin hegemonian noustua määrääväksi globaaliksi ideologiaksi, eivät kapitalistisen järjestelmän perusteet ole muuttuneet mihinkään. Päinvastoin Althusserin ja Gramscin näkemykset koulutuksesta saattavat olla tänä päivänä ajankohtaisempia kuin koskaan.

Marxilaisen teorian sisällä näiden teorioiden kautta voidaan lähestyä ehkä koko marxilaisen perinteen ja poliittisen vasemmiston suurinta ongelmaa, jonka ratkaisun epäonnistuminen on johtanut koko vasemmiston hajaannukseen. Tämä kysymys koskee luokkatietoisuutta ja ennen kaikkea sitä, miten luokkatietoisuus yksilöissä syntyy. Tähän kysymykseen Marx ei koskaan antanut tyhjentävää vastausta, vaan käsitteli luokkatietoisuuden kehittymistä lähinnä taloudellisten riistosuhteiden välttämättömänä lopputuloksena. Postmodernilla individualismin aikakaudella, jota edelsi voimakkaiden hyvinvointivaltioiden aikaansaama riistosuhteita lieventänyt kausi, luokkatietoisuuden kehittyminen on tässä mielessä erittäin epätodennäköistä.

Poliittisella kasvatuksella, joka perustuu dialogiin, kriittisyyteen sekä aktiivisuuteen, uusliberaalin hegemonian tuottamat ajatusmallit ovat murrettavissa. Tarjoamalla ihmisille vaihtoehtoinen todellisuus, jonka muovaamiseen he itse osallistuvat aktiivisina subjekteina, synnytetään samalla vastahegemonia, joka erityisesti kansalaisyhteiskunnan kentällä tulee haastamaan vallitsevan järjestyksen. Vallankumouksellinen tai vastahegemoninen kamppailu tapahtuu yhtä aikaa sekä ideologisella että materiaalisella tasolla. Kerätessään itseensä yhä enemmän tiedostavia yksilöitä vastahegemoniasta syntyy joukkoliike, joka kriittisen massan saavutettuaan muuttuu hallitsevaksi historialliseksi blokiksi. Poliittisen kasvatuksen tehtävänä on tämän jälkeen säilyttää aikaansaatu emansipatorinen hegemonia, missä työssä se tulee edelleen nojaamaan sille välttämättömiin periaatteisiin, kriittisyyteen ja dialektiikkaan.

Gramscin kuuluisa lausahdus ”Jokainen on filosofi”, voidaan nähdä kehotuksena kriittisen tietoisuuden kohottamiseen yksilöllisellä tasolla. Tietoisuuden kehitystä voidaan kuitenkin myös tukea ja parhaiten tämä tapahtuu kriittisen sekä dialektisen poliittisen kasvatuksen kautta.

Jussi Ahokas

Sosialidemokraattinen projekti on vasta alussa

Sosialidemokraattisen projektin on katsottu alkaneen viime vuosisadan alussa työväen joukkoliikkeenä ja huipentuneen sotien jälkeen länsimaisten hyvinvointivaltioiden rakentamisena. Projektin myötä käsillämme on yhteiskunta, jossa materiaalista eriarvoisuutta yhteiskuntaluokkien välillä on pystytty vähentämään huomattavalla tavalla. Vaikka viimeaikainen yhteiskunnallinen kehitys on asettanut haasteita hyvinvointivaltioille, saamme tulevaisuudessakin elää Euroopassa tämän maailman muihin alueisiin verrattuna sosiaalisesti tasavertaisessa ja turvallisessa yhteiskunnassa. Kaiken kaikkiaan sosialidemokraattinen projekti näyttää onnistuneen hyvin niiden tavoitteiden toteuttamisessa, mitä se vuosisata sitten ohjelmissaan itselleen asetti.

Tarkemmin katsoessamme voimme kuitenkin huomata sosialidemokratian epäonnistuneen ehkä kaikkein tärkeimmässä sille asetetussa tehtävässä, nimittäin ihmisten emansipaation edistämisessä. Vapautuminen kapitalistisen järjestelmän valtarakenteista ei näytä olevan meille tänä päivänä missään määrin mahdollista. Maailman kohtaaminen kriittisesti ja vaihtoehtoisen maailmanjärjestyksen näkeminen todellisena mahdollisuutena ei todellakaan ole osa ihmisten arkiajattelua. Päinvastoin vallitsevan järjestelmän asettama todellisuus hyväksytään lähestulkoon kyseenalaistamatta eikä sen sisäisiä valtarakenteita kyetä välttämättä edes havaitsemaan. Vaikka kykenemme näkemään yksittäisiä epäkohtia, kuten kolmannen maailman hädän tai eriarvoisuuden kasvun kotimaassamme, emme kykene tavoittamaan yhteiskunnallisia valtasuhteita niiden takana. Tätä kautta alistumme vallitsevan todellisuuden meille tarjoamaan totuuteen ja kohtaamme maailman epäkohdat realiteetteina, joihin meidän on vain sopeuduttava.

Jotta tietoisuutemme maailman rakenteista kehittyisi, tarvitsemme monipuolista yhteiskunta-analyysia. Jotta voisimme saada aikaan todellisia muutoksia, tarvitsemme todellisia vaihtoehtoja. Sosialidemokratiaan nojautuen on mahdollista analysoida kriittisesti vallitsevaa järjestelmää ja määritellä rakenteet sellaiselle yhteiskunnalle, joka myös todellisuudessa mahdollistaa ihmisten vapautumisen. Siksi sosialidemokraattisten puolueiden on pyrittävä määrätietoisella teoreettisella työllä haastamaan vallitsevia ideologisia rakenteita. Näyttämällä suuntaa ja osoittamalla todellisuuden moniulotteisuus, puolue haastaa myös yksilöt kohtaamaan yhteiskunnan kriittisesti. Näin sosialidemokraattiset puolueet johtavat maailman jälleen edistyksen ja emansipaation tielle. Tässä valossa sosialidemokraattinen projekti on vasta alussa.

Jussi Ahokas

GSD Suomen sosiaalifoorumissa

Globaalisosialidemokraatit järjesti sunnuntaina 18.5. tapahtuman Suomen sosiaalifoorumissa Tampereella yhdessä SONK:n Internationalismi -työryhmän kanssa. Tilaisuus oli jatkoa seminaarisarjalle ”Gramsci, kapitalismi ja vastahegemonian mahdollisuudet”. Tämänkertaisessa sessiossa pohdittiin yhteiskunnallisten liikkeiden toiminnallisia mahdollisuuksia globaalin kapitalismin aikakaudella otsikolla ”Gramsci, yhteiskunnalliset liikkeet ja muutos”. Alustamassa ja keskustelemassa kanssamme olivat Teivo Teivainen ja Juha Koivisto, jotka kumpikin työskentelevät Helsingin yliopiston palveluksessa.

Alun perin round table -keskusteluna järjestettäväksi kaavailtu tapahtuma ajautui heti alussa positiivisen ongelman eteen. Paikalle saapui nimittäin niin suuri joukko osallistujia, ettei tilaisuudelle aluksi osoitettu tila vetänyt kaikkia halukkaita sisään. Sessio keskeytyikin hetkeksi koko porukan siirtyessä suurempaan auditoriotilaan.

Keskustelu tapahtumassa aaltoili monipuolisesti ja näkökulmia haettiin sekä Gramscin ajattelun ytimestä että yleisemmästä ekonomismin kritiikistä, jota Teivo Teivainen suositteli yhdistäväksi rajapinnaksi tämän päivän vastahegemonisille yhteiskunnallisille liikkeille. Juha Koivisto pohti kommentissaan muun muassa maailman valtahegemonian tilassa tapahtuneita muutoksia ja vastavoimien jatkuvaa voimistumista.

Osastomme puheenvuoroista vastasivat Anssi Häkkinen ja Lauri Holappa, jotka pohtivat puheenvuoroissaan poliittisten liikkeiden tilaa ja mahdollisuuksia globaalin kapitalismin puristuksissa erityisesti ideologisista lähtökohdista käsin. Yleisökeskustelun myötä esiin nousi käsitys teoreettisen ja analyyttisen työn tärkeydestä poliittisille liikkeille. Pohdittavaksi nousi myös kysymys siitä, millä tavoin yhteiskunnalliset massaliikkeet onnistuvat tavoitteissaan kohota merkittäväksi yhteiskunnalliseksi voimaksi. Tähän kysymykseen yksinkertaisen vastauksen löytäminen ei kuitenkaan ollut seminaarin puitteissa mahdollista.

Tilaisuus osoitti, että teoreettis-filosofiselle yhteiskunnalliselle analyysille näyttää löytyvän yhä suurempaa kysyntää, niin myös Gramscin ajattelulle. Tässä mielessä analyyttinen jatkokeskustelu näiden näkökulmien kautta näyttää olevan yhtä kiinnostavaa kuin Paavo Lipposen kirjan pohjalta käytävä keskustelu Ilkka Kanervan ( SK 22/08 ) mielestä. Seuraavassa seminaarisarjan tapahtumassa GSD tulee kohdistamaan huomion gramscilaisen teorian nykysuuntauksiin, jotka elävät voimakkaana muun muassa maailmanpolitiikan tutkimusperinteessä.

Anti-Lindblom

Yhteiskunnallisten liikkeiden toiminta perustuu aina itseymmärrykselle liikkeen olemassaolon syistä. SDP:n itseymmärrys on jo pitkään pohjautunut realismin käsitteelle. Olen todistanut useita kertoja, kuinka sosialidemokraatit saunailloissaan luovat yhteisöllisyyttä nauramalla hipeille, aktivisteille ja muille porkkananpurijoille. Vaihtoehto heidän haihatteluilleen löytyy uskottavasta ja maltillisesta sosialidemokratiasta.

Tämä asenne kiteytyy Seppo Lindblomin viime vuonna ilmestyneessä kirjassa Politiikka karkumatkalla. Postipankin entinen pääjohtaja Lindblom on eläkepäivillään ryhtynyt kolmastieläisen sosiaaliliberalismin keulakuvaksi Suomessa. Lindblomin teesit ovat selkeitä sekä usein kuultuja: hyvinvointivaltion ekspansio on tullut tiensä päähän, oikeiston ja vasemmiston erottelu on menettänyt merkityksensä ja poliittinen pragmaattisuus on palautettava kunniaan. Näiden heittojen varaan Lindblom on rakentanut niin väitöskirjansa kuin tuoreen pamflettinsakin. Ne ovat lumonneet hänen hengenheimolaisensa ja monet ovatkin olleet valmiita kanonisoimaan Lindblomin SDP:n Viralliseksi Ideologiksi.

Politiikka karkumatkalla eroaa perinteisestä realismin saarnaamisesta sen radikaalin luonteen vuoksi. Lindblomin kirja ei ole suomalaisen yhteiskuntapolitiikan tai sosialidemokratian puolustuspuhe. Päinvastoin. Pikemminkin se on aggressiivinen hyökkäys vallassa olevaa utooppista ja yli-idealistista sosialidemokratiaa kohtaan.

Kyllä. Luitte aivan oikein.

Mahtaileva Hakaniemi

Lindblomin mukaan suomalaisen politiikan kriisi on seurausta puolueiden epärealistisista lupauksista ja mahtailusta suurilla yhteiskunnallisilla reformeilla. Lindblomin mukaan suomalaiset puolueet rakentavat mahtipontisia visioita tulevaisuuden yhteiskunnasta, vaikka mitään mahdollisuuksia tällaisille reformeille ei ole.

Lindblom toistelee pamfletissaan väitteitä hyvinvointivaltion epäonnistumisista. Erityisesti Lindblomia kismittää epäonnistunut talouspolitiikka, jota hän tuntuu pitävän liian vasemmistolaisena (sic!). Näkemyksiään Lindblom perustelee ennen kaikkea heikohkolla työllisyyskehityksellä.

Lindblom ei kuitenkaan syyllisty liialliseen empiriaan. Suurin osa hänen heitoistaan perustellaan joko jankkaamisella tai viittauksilla johdantokurssitason yhteiskuntateoriaan. Hän kirjoittaa individualismin noususta, globalisaatiosta ja ”rationaalisesta” talouspolitiikasta. Tuntuu siltä, että nämä kaikki ovat syitä uusliberalisoida yhteiskuntapolitiikkaa.

Syiden ja seurausten välisiä tarkkoja vaikutussuhteita Lindblom ei vaivaudu analysoimaan. Kirjoitelmansa alussa hän itsekin myöntää tekstissään olevan ”jotakin vaistonvaraista… kun ei itsekään pysty tarkoin erittelemään ja kirjaamaan pohdiskelujensa syyn ja seurauksen ketjuja”. Minkäänlainen ongelma tämä ei tietenkään ole Lindblomin mielestä.

Suomi – pieni poloinen

Lindblomin kirja on vain yksi puheenvuoro viime vuosina ilmestyneiden EVAn raporttien, pekkahimasten innovaatioselvitysten ja muiden Uutta Suomea konstruoineiden kirjoitusten joukossa. Tärkeäksi Lindblomin kirjan tekee se, että sen teksti on suunnattu vasemmistolle. Sitä voidaan pitää kolmastieläisen uudistusohjelman koosteena ja ikonisena mallina.

Lindblomin kirjan kantavana teesinä on Paavo Lipposen tunnetuksi tekemä hokema ”politiikkaa on tehtävä ajassa”. Iskulauseen taustalla on ajatus politiikan tasoista. Politiikan aika muovautuu ”kansainvälisellä tasolla”, jossa uudet taloudelliset pakkorakenteet, elämäntavat ja ideat syntyvät. ”Kansallinen taso” taas on politiikan ja yhteiskunnallisen toiminnan tila.

Politiikan kriisi on tällaisessa ajattelussa seurausta siitä, että kansainvälisellä tasolla on tapahtunut muutoksia, jotka ovat kaventaneet kansallisen tason liikkumatilaa. Näin ollen on realismin nimissä luovuttava ekspansiivisesta yhteiskuntapolitiikasta ja taloudellisen demokratian tavoittelusta.

Tämän poliittisen realismin opin suurin ongelma on siinä, että se on luonteeltaan fundamentaalisen epärealistinen. Ajatus politiikan tasoista on lähtöisin 1500-luvulta. Se kehitettiin turvaamaan liberaalikapitalistinen maailmanjärjestys – ei kuvaamaan maailmaa sellaisena kuin se tosiasiassa on.

Kapitalismi nojautuu possessiivisen individualismin ajatukselle. Tämän mukaan yksilöiden vapaus perustuu koskemattomuuteen. Tästä juontaa juurensa myös ajatus omistusoikeuksista: vain yksilöt itse saavat määrätä omaisuutensa käytöstä. Tällainen vapausajattelu edellyttää privatisoitujen tilojen perustamista.

Käännekohta privatisaatioprosessissa tapahtui noin 500 vuotta sitten. Tuolloin modernin kartografian avulla alettiin erottaa omistuksellisia entiteettejä toisistaan. Kartografian kehittymisen myötä syntyi alueellisesti jakautunut valtiojärjestelmä. Järjestelmä noudatti possessiivisen individualismin logiikkaa: jokaisella yksiköllä on luovuttamaton päätäntävalta omaisuuteensa liittyvissä kysymyksissä.

Kapitalistinen talousjärjestelmä ei kuitenkaan missään vaiheessa eriytynyt alueellisesti. Kapitalistiset tuotantoketjut muotoutuivat jo kolonialismin kaudella globaaleiksi – maailmankaupan historia on vieläkin pidempi. Myös pääomamarkkinat rupesivat toimimaan maailmanlaajuisesti heti järjestäytyneiden valuuttamarkkinoiden kehittymisen jälkeen. Kapitalistiset poliittiset prosessit ovat niin ikään olleet maailmanlaajuisia jo kapitalismin alkuajoista lähtien. Rothschildin pankkisuvun kaltaiset kapitalistiset eliitit ovat toimineet 1700-luvulta lähtien kapitalistisessa pehmeässä tilassa, joka on määrittynyt pääoman toimintalogiikan – eikä territoriaalisuuden – mukaan.

Realistinen vaihtoehto

Luonnollisena politiikan tilana ”kansallista tasoa” on alettu pitää vasta 1900-luvulta lähtien. Nationalismin nousu on muuttanut poliittisten liikkeiden itseymmärrystä. Internationalistinen sosialismikin sai lopulta irvokkaan päätöksen, kun proletaarit massamittaisesti tappoivat toisiaan isänmaallisuuden nimissä kahdessa maailmansodassa.

Nationalismi on kuitenkin vain ideologia muiden joukossa. Sen vahvuus perustuu siihen, että se ei esitä normatiivisia väitteitä tulevaisuuden yhteiskunnasta ja politiikasta. Se pyrkii kuvaamaan sitä, mikä on normaalia ja mikä luonnollista. Nationalismi perustuu uhille ja toiseudelle. Se pelottelee meitä vierailla tavoilla, jotka voivat uhata kaikkea sitä mitä kansakuntamme on rakentanut.

Nationalistisella politiikalla ei ole kuitenkaan koskaan saavutettu muutosta yhteiskunnan taloudellisessa rakenteessa. Hyvinvointivaltioiden nousu toisen maailmansodan jälkeen oli seurausta niistä globaaleista valtakamppailuista, jotka sosialistit ja keynesiläiset onnistuivat voittamaan suuren laman jälkeen. Näiden valtakamppailujen seurauksena rakennettiin Bretton Woods -järjestelmä reguloimaan maailmantaloutta. Ilman pääomataseiden sulkemista ja Bretton Woods -järjestelmän kaksoissuojausmekanismia ”kansallisen tason” kamppailut olisivat jääneet merkityksettömiksi.

Todella realistinen vaihtoehto kansallisvaltiokeskeiselle puuhastelulle on globaali demokratisaatio. Politiikka on aina ollut maailmanpolitiikkaa. Keskeisimmät poliittiset kamppailut on käyty tasottomissa pehmeissä tiloissa. Tärkeimpien poliittisten päätösten vaikutussuhteet eivät ole koskaan rajautuneet kansallisiksi. Kansallisvaltiotason vaikuttaminen on politiikan skientologiaa: fiktiivistä hölynpölyä, johon kuitenkin uskotaan sokeasti.

Voidaan tietenkin kysyä, missä tiloissa vaikkapa globaalia sosiaalipolitiikkaa voidaan toteuttaa. ”Kansallisella tasolla” kun olisi parlamentit ja kaikki. Juuri tämä on kuitenkin poliittisen toiminnan ydintä. Nykyisenkaltaista parlamentaarista demokratiaa ei olisi ilman sosialistista työväenliikettä. Sen taistelu avasi ja demokratisoi uusia poliittisia tiloja. Nämä tilat eivät kuitenkaan riitä. Myös maailmantalouden rakenteet on politisoitava. Erityisesti globaalien rahoitusmarkkinoiden ehdollistamisvalta on purettava.

Politiikka on karkumatkalla. Seppo Lindblomin eväillä sitä ei kuitenkaan koskaan saada kiinni.

Lauri Holappa

Artikkeli julkaistu SONK:n kuukauden kolumnina toukokuussa 2008.

Finanssikapitalismi tappaa jo ihmisiä nälkään

Maailmanlaajuinen inflaatio on johtanut nopeasti syvenevään ruokakriisiin. Monenlaisia selityksiä on esitetty ilmiön perimmäisistä syistä, mutta vain harvat puheenvuorot ovat nostaneet esiin spekulaation merkityksen tässä globaalissa taloudellisessa kriisissä. Itse asiassa monissa puheenvuoroissa on ehditty jo kiistämäänkin sijoittajien osallisuus hintojen yhä nopeutuvaan kasvuun.

Selitykset, joissa ruokakriisi on asetettu yksiselitteisesti ruoan tarjonnan riittämättömyydestä johtuvaksi ongelmaksi, ovat puutteellisia. Biopolttoaineiden valmistaminen elintarvikkeista on vähentänyt ruoan tarjontaa vain marginaalisesti. Viimeaikaiset sadot maailmassa eivät ole olleet katastrofaalisen huonoja. Ruoan tarjonnassa ei siis ole tapahtunut sellaisia muutoksia, jotka selittäisivät nykyistä vauhtia kohoavat hinnat. Vastauksen on tällöin löydyttävä kysyntäpuolelta.

Ruoan kysyntää ovat pitkällä aikavälillä kasvattaneet maailman väestönkasvu ja talouskasvu. Lyhyellä aikavälillä kysynnän kasvu ei kuitenkaan juonnu näistä. On täysin epärealistista kuvitella, että viimeisten kuukausien aikana väestön kasvu olisi nopeutunut huomattavasti ja ihmisten kulutusmahdollisuudet kehitysmaissa olisivat kasvaneet radikaalisti. Ruoan, kuten muidenkin raaka-aineiden, kysynnän nopea kasvu on seurausta globaalista rahoitusmarkkinoiden kriisistä ja sijoittajien lisääntyneestä kysynnästä näitä hyödykkeitä kohtaan.

Kun epävarmuus rahoitusmarkkinoilla on kasvanut Yhdysvaltain asuntoluottokriisin jälkeen, ovat sijoittajat etsineet kuumeisesti itselleen uusia markkinoita ja sijoituskohteita. Koska myös reaalitaloutta varjostavat odotukset taantumasta, ovat raaka-ainemarkkinat tällä hetkellä paras mahdollinen sijoituskohde. Rahoitusmarkkinoiden viime vuosien laajentuminen on johtanut maailmanlaajuisesti rahan ja velan määrän räjähdysmäiseen kasvuun. Siksi myös sijoituskysyntä on tällä hetkellä voimakkaampaa kuin koskaan aikaisemmin. Kohdistuessaan rajalliselle maailmanmarkkinoiden sektorille tämä kysyntä saa aikaan suuria ongelmia, joita juuri nyt olemme joutuneet inflaation muodossa todistamaan.

Ensimmäistä kertaa globaali finanssikapitalismi on päätynyt tilanteeseen, jossa sen voidaan selkeästi osoittaa tappavan ihmisiä nälkään spekulaation ja voitontavoittelun nimissä. Järjestelmä on asettanut itsensä perimmäisten kysymysten äärelle. Jos globaali yhteisö ei ala toimenpiteisiin spekulaation kitkemiseksi esimerkiksi ruokafutuurikaupan kieltämisellä ja elintarvikkeiden hintojen maailmanlaajuisella sääntelyllä, tulevat nälkäisten ihmisten väkivaltaisuudet ja mielenosoitukset leviämään pian ympäri maailman. Jälleen kerran mitataan länsimaiden solidaarisuuden tasoa muuta maailmaa kohtaan. Tällä kertaa on vastattava selkeään ja yksinkertaiseen kysymykseen: sijoittajien voitot vai ihmisten elämä?

Jussi Ahokas

Mielipidekirjoitus julkaistu Helsingin Sanomissa 17.5.2008.