Historiallinen sopimisen rajoitus

Pohjoismaissa ja Suomessa on ylpeilty yhteiskuntarauhalla, jonka sanomme pohjautuvan sopimusyhteiskuntaan. Kun yhdessä sovitaan, kaikki sitoutuvat. Työntekijöiden ja työnantajien yhteistyöllä pohjoismaissa on kuulemma selätetty työn ja pääoman ristiriita.

Työn, työntekijöiden ja pääoman, jota edustaa työnantaja, ristiriidan ydin on vallassa. Toiset myyvät työtään vailla päätösvaltaa siihen sekä vailla mahdollisuutta nauttia työnsä hedelmistä. Toiset omistavat ja päättävät ilman varsinaisen työn tekemistä. Työläiset eivät ole osallistuneet päätöksentekoon työssä – eivätkä yhteiskunnassa. Valta molemmissa on ollut samalla yhteiskuntaluokalla; pääoman haltijoilla.

Voimaa ja mallia työntekijöiden järjestäytymiseen on saatu tuontituotteena. Toki tehtaat tehdasolosuhteineen ja siten työväenluokan syntyminenkin on oikeastaan saatu tuontituotteena.

Ristiriita on siis täällä päin sanottu selätetyn. Jokseenkin tasaveroinen neuvotteluasetelma työntekijöiden ja –antajien välillä on rakennettu työlainsäädännöllä. Näin on tosiaan voitu taata yhteiskuntarauha, vakaat olot ja yhteiskunnan kehittymisen kokonaisuutena. Tasa-arvoinen yhteiskunta on rauhallinen jokaiselle yhteiskuntaluokalle.

Ensimmäisen kerran työntekijöiden ja työnantajien oikeuksista ja velvollisuuksista kirjattiin lakiin jo vuonna 1922. Tuolloin laadittiin ensimmäinen työsopimuslaki. Myöhemmin laadittiin myös työehtosopimuslaki. Vuoden 1919 perustuslaissa vahvistettiin jokaiselle laaja joukko kansalaisoikeuksia, aina oikeudesta vaikuttaa päätöksentekoon. Työväenluokkaa tämä alkoi koskea jo yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myötä, kun äänioikeus laajennettiin myös työtätekevään enemmistöön.

Vuonna 1939, kesken talvisodan, työnantajien keskusjärjestö ilmoitti, että ryhtyy neuvottelemaan työntekijöiden keskusjärjestön kanssa. Kansainvälinen tilanne varsin konkreettisesti, ellei hyvinkin pakottavasti, vaikutti sisäpoliittiseen käänteeseen. Tämän muistamme kuitenkin romanttisesti ”tammikuun kihlauksena”. Jo ennen tuota oli solmittu paljon paikallisia työehtosopimuksia, mutta ilmoitus ja siitä alkaneet neuvottelut mahdollistivat yleissitovat työehtosopimukset.

Kaiken tämän seurauksena pohjoismaissa on yhteiskuntaluokasta voinut siirtyä toiseen. 1960-luvun hyvinvointivaltion luomisaikaan ymmärrettiin, että sosiaalimenot vahvistavat talouskasvua, sillä ne luovat ostovoimaa. Niin ikään yhteiskuntarauhan, turvallisuuden ja luottamuksen kannalta on olennaista, että jokaisella on mahdollisuus ja tosiasiallinen vapaus ponnistaa haluamansa kaltainen elämä.

Ammattiliittojen sopimisoikeus vahvistaa talouskasvua – sopimisoikeuden rajoittaminen heikentää. Työehtojen minimiä määrittää työoikeus, minkä lisäksi työehtoja säännellään työntekijän ja työnantajan työsopimuksella, paikallisilla sopimuksilla, vakiintunein käytännöin sekä viimekätisesti työnantajan direktio-oikeudella – tai toisaalta viimekätisesti perustuslailla. On aina mahdollisuus sopia paremmin kuin lain minimitaso määrittää.

Oikeus sopia on keskeisimpiä oikeuskäytäntömme perusteita. Sitä rajoitetaan vain väärinkäytösten estämiseksi.

Tai no, vitsi vitsi, ei enää.

Historiallinen sopimisoikeuden (perustuslain vastaisesti) rajoittaminen lainsäädännöllä korjaa tilanteen kertaheitolla. Tässä sitä on kiinnostava uusi ulottuvuus 2010-luvun työn ja pääoman ristiriitaan esimerkiksi kansainvälisesti ja historiallisesti vertaillen.

Linkin takaa voimme vertailla eri maiden sopimuksia; toisissa työehdoista sovitaan kansallisesti, toisissa alakohtaisesti ja joissakin kokonaan paikallisesti. Vaikea sanoa, mihin kaavaillut lainsäädännölliset sopimusrajoitukset näistä kategorioista edes mahtuisivat.

Inari Juntumaa

Advertisement

Reilun verotuksen merkki

Verotuksen epäoikeudenmukaisuus on ollut julkisen keskustelun keskeinen teema jo muutaman vuoden ajan, oli kyseessä Amazon Google tai Terveystalo. Julkisuudessa olleiden esimerkkitapausten keskeisenä teemana on ollut verotuksen läpinäkymättömyys, joka vaikeuttaa kansalaisten mahdollisuuksia selvittää yritysten verotoiminnan oikeudenmukaisuutta. Toiseksi, julkinen keskustelu on keskittynyt myös kansainvälisen verojärjestelmän sääntöjen epäoikeudenmukaisuuteen, jossa esimerkiksi siirtohinnoittelusäännöt ja valtioiden väliset verosopimukset edelleen tarjoavat mahdollisuuden haitalliseen verosuunnitteluun. Lisäksi veroparatiisiyhtiöt ovat olleet julkisuudessa, sillä niiden tarjoavat mahdollisuudet sekä liiketoimien salailuun, että alhaiseen verotukseen tarjoavat otolliset mahdollisuuden verosuunnitteluun.

Nyt keskustelussa on kolmas aloite. Siinä keskitytään kuluttajien ja kaupunkien mahdollisuuteen vaikuttaa sertifikaattien kautta verotuksen avoimuuteen sekä väärin rakennettujen verosääntöjen soveltamiseen. Aloite on osoitus verokeskustelun kypsymisestä yritysvastuuasiaksi. Britanniassa vuonna 2012 perustettu Fair Tax Mark (reilun verotuksen merkki) pyrkii sertifioimaan yrityksiä, joilla ei ole mitään peiteltävää omien veroasioiden suhteen, ja jotka haluavat mielellään avata kirjansa kolmannen osapuolen varmistettavaksi ja tarkistettavaksi. Fair Tax Mark on lähinnä avoimuusstandardi, eikä vielä itsessään ole vakuutus että verot on maksettu kaikkiin niihin maihin, jossa yritys tekee voittoja, sillä verolakien tulkinta kuuluu tietenkin vain veroviranomaisten tehtävänkuvaan. Fair Tax Mark kuitenkin auttaa veroviranomaisia merkittävästi tarjoamalla lisätietoja yrityksen verokäytännöistä. Lisäksi se pyrkii selventämään tulkinnanvaraisia asioita verotuksessa.

Jokaisen maan verojärjestelmät kun ovat erilaisia, niiden tarkastelu vaatisi erilaisia läpinäkyvyyskäytäntöjä. Siksi britannialainen Fair Tax Mark ei vielä sellaisenaan soveltuisi Suomen oloihin. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa työntekijöiden bonuksien maksaminen veroparatiisiyhtiöihin on mainittu veroparatiisikeskustelussa, mutta Suomessa taas pankkisektorilla tätä käytäntöä ei ole. Suomessa taas konserniavustuksessa on erilaisia tulkintoja kuin muissa EU-maissa, ja Suomessa ei ilmeisesti käytetä ennakkoverosopimuksia yhtä ahkerasti kuin Britanniassa. Jokaisessa maassa on myös erilaisia verokannustimia ja –vähennyksiä, joita joskus käytetään myös kansainvälisessä verosuunnittelussa.

Verojärjestelmät ovat varsin epäloogisia kansalaisten oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Esimerkiksi yritys pystyy siirtämään tulojaan eri maihin siirtäessään esimerkiksi patenttisalkkunsa tai sisäisiä lainojaan eri tytäryhtiöihin, joiden välistä kauppaa sääntelevät siirtohinnoittelusäädökset. Nämä säännöt perustuvat verrannollishintoihin, eli hintoihin joita joku muu on veloittanut toisistaan riippumattomien yritysten välisessä kaupassa. Periaatteessa hintojen siis pitäisi olla markkinahintaisia. Ongelma syntyykin kun tietyille palveluille tai patenteille ei yksinkertaisesti ole markkinahintaa (esim. Googlen hakukaava), tai kun verotuksen asuinperiaate määritellään esimerkiksi Amazon-yhtiön tietokonepalvelimen kotimaan mukaan, vaikka asiakas ei koskaan fyysisesti kävisikään Irlannin tai Luxemburgin veroparatiiseissa ostaessaan eri tavaroita.

Kansalaisille oikeudenmukainen verotus on myös monimutkainen asia, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana on syntynyt käsitys, että verot tulisi maksaa siellä missä voittoja myös tehdään. Keskustelu onkin ajautumassa siihen suuntaan, että tulisi tarkastella tarkemmin yritysten kirjanpitoa maakohtaisen raportoinnin näkökulmasta, jotta liikevaihto, voitot, pääomat, työntekijäkulut, verot, lainat, konserniavustukset ja muut taloudelliset indikaattorit pyrittäisiin raportoimaan maakohtaisesti. Tarkkaa tilivelvollisuutta yrityksillä tuskin koskaan on kuluttajilleen ja tavallisille kansalaisille, mutta tietynlainen avoimempi selvitys olisi tarpeellista ottaen huomioon monimutkaiset moraaliset kysymykset, joita verotus myös herättää. Raportoinnin osana pitäisi myös kertoa, jos on isoja satunnaiseriä tai muita puitteita, jotka vaikuttavat verotettavaan tuloon, jotta lukuja osattaisiin tulkita oikein.

Fair Tax Mark pyrki tarjoamaan tämän läpinäkyvyyden ja raportoinnin tason. Jotta raportointia voitaisiin käyttää kulutuksen ohjaamiseen verovastuullisiin yrityksiin Suomessakin, tulisi jonkin tahon perustaa sertifikaation järjestelmä Suomeenkin seuraten täten brittikansalaisaktiivien esimerkkiä. Sertifikaatti voisi myös ajan myötä toimia verovastuullisten julkisten hankintojen perustana, koska sitä kautta kunnat voisivat kirjoittaa reilun verotuksen merkin kriteerit julkisten hankintojensa vaatimuskriteereihin, jonka täyttämiseksi reilun verotuksen merkki hyväksyttäisiin osana julkisia hankintoja. Jotta tämä onnistuisi, pitäisi jo olla merkittävä osa yrityksiä, jotka vapaaehtoisesti suostuisivat raottamaan kirjojaan sertifikaatiota varten ja täten saavuttamaan reilun verotuksen merkin, jos sellainen Suomeen luotaisiin. Eli missä olisivat reilun verotuksen pioneerit, jotka ensin avaavat kirjansa?

Fair Tax Markin -liikkeen johtava asiantuntija Leonie Nimmo saapuu vierailulle Suomeen. Hän kertoo uutta tietoa veroparatiisiyhtiöiden vastaisen työn saavutuksista ja tilanteesta Euroopassa. Tilaisuus pidetään torstaina 9.4. klo 10-12 Sokos-hotellissa: kabinetti Hamsteri, Kluuvikatu 8. Tilaisuudessa puhuu myös Reijo Kostiainen (Ex-UPM:n talousjohtaja), joka on nostanut esiin Fortumin veroparatiisikytkentöjä. Asiantuntija Matti Ylösen moderoimassa keskustelussa ovat mukana lisäksi veroparatiisialoitteen Helsingin kaupungille tehnyt kaupunginvaltuutettu Thomas Wallgren ja hyvinvointipolitiikan tutkija VTT Johannes Kananen.

Matti Kohonen

Dynaaminen apatia

TOP 4 nyt: perussuomalaisten tussahdus, keskustalaisten ja vihreiden paluumuutot, tulisiko puolueiden tuloksia verrata edellisiin kunnallis- vai eduskuntavaaleihin sekä alhainen äänestysaktiivisuus. Muutoin tulos oli business as usual, eli Kokoomus jatkoi suurimpana ja SDP toiseksi suurimpana ja pienpuolueiden pienissä kannatusosuuksissa oli kokonaisuuteen nähden pieniä muutoksia.

Yleisesti ottaen en usko paljoakaan vaalikampanjoinnin merkitykseen, vaan nähdäkseni vaalituloksiin vaikuttavat hieman pidemmät arviot puolueen linjasta, luotettavuudesta, uskottavuudesta, johdosta ja yleisestä meiningistä. Eniten kampanjoilla on merkitystä jos ne ovat selvässä ristiriidassa muun puoluetta (tai ääntenlaskumenettelyä tuntemattomien äänestäjien tapauksessa ehdokasta, esim.) koskevan käsityksen kanssa tai jos kampanjan aikainen näkyvyys on erittäin suurta tai sitä ei ole juuri lainkaan tai jos puolueen puheenjohtaja epä- tai onnistuu selvästi paneeleissa. Kampanjaa ei siis kannata jättää väliinkään, mutta esim. ennen kampanjaa tuntemattomalla ehdokkaalla ei ole kovin paljoa tehtävissä.

Kirjoitin vähän myös eduskuntavaalien jälkeen. Juttuni olivat niin hyviä, että voisin suurimmaksi osaksi toistaa ne tässäkin, erityisesti osallistumisen merkityksestä jakolinjana sekä nukkuvista.

Tussahdus

Perussuomalaisten historiallisen, vuoden takaisen vaalivoiton jälkeen puolueen kannatus on jokseenkin tasaisesti laskenut (esim.). En voi olla liittämättä laskevaa kannatuskäyrää teemaan, joka on eduskuntavaalien jälkeen hallinnut perussuomalaista mediassa: maahanmuuttokysymykset. Ennen eduskuntavaaleja perussuomalaisten nousua selitettiin useilla seikoilla: miehen asia, duunarin asia, maahanmuuttokysymykset, EI, eriarvoisuus, karismaattinen puheenjohtaja. Näistä ainakin kolmas taitaa kuitenkin olla aiheuttamaansa hälinää huomattavasti vähäisempi. Kai kaikki huomasivat, kuinka puheenjohtaja vaali-iltana korosti perussuomalaisten eteenpäinmenoa todeten, että oli useita maahanmuuttajataustaisia ehdokkaita. Kyllä vain, Jussi Halla-aho sai mielettömän saaliin Helsingissä. Kyllä vain, Helsingin Sanomat luokitteli viime vuonna tuoreet 39 kansanedustajaa, ja yksi luokittelukriteeri oli jonkinlainen aktiivisuus maahanmuuttaja-asioissa. Tällaisen merkin sai neljäsosa tuoreista edustajista. Noin 3/4 ei saanut.

Ei-puolueelle on kuitenkin edelleen tilausta. 2000-luvun yhteiskunnallinen kehitys alhaisine luottamuksineen politiikkaan ja poliitikkoihin, julkisten instituutioiden aleneva kapasiteetti auttaa kun tarvitaan, ansiosidonnaiselta työttömyysturvalta perusturvalle putoavien jatkuva kasvu – ilman että ”kukaan” tekee ”mitään” kertovat joka päivä, että tyytymättömyydelle on painavia ja inhimillisiä järkisyitä.

Ennen eduskuntavaaleja kuulin, että kyselyjen tuloksia korjataan. Tuolloin monet vastaajat, jotka kertoivat aikovansa äänestää perussuomalaista, kertoivat tehneensä niin aiemminkin. Jälkimmäisiä vastauksia kuitenkin antoivat useammat, kuin vaalitulosten mukaan on mahdollista. Arveltiin, että osa näistä ei kuitenkaan äänestä puoluetta. Toisin kävi. En tiedä, oliko nyt kyselyissä tehty vastaavaa korjausta toisin päin, mikä selittäisi kannatuksen jäämisen oletuksia alhaisemmaksi – jotka nekin olisivat olleet häviö vuotta aiempaan.

Vihreän tunnusvärin puolueet

Jo aiemmin perussuomalasten leiriin siirryttiin sosialidemokraattien ja muun vasemmiston riveistä. Lähempänä eduskuntavaaleja liikennettä alkoi olla myös keskustasta ja kokoomuksesta. Tämä osuus olisi saattanut olla suurempi, jos vaalit olisivat olleet hieman myöhemmin. Keskustaan näytti jääneen liberaalisiipi. Paavo Väyrysen presidentinvaalikampanja toi kuitenkin monet konservatiivit takaisin. Myös puheenjohtajan vaihto auttoi tässä prosessissa, vaikkei tuon joukon leimallista edustajaa valittukaan tehtävään. Nykyinen puheenjohtaja oli kuitenkin jonkinlainen sopiva kompromissi.

Vihreät ovat kokoaan suurempia; varsinaisten jäsenten osuus on vanhempiin puolueisiin verrattuna alhainen. Eduskuntavaaleissa punavihersiipi siirtyi vasemmalle, mutta jokin ryhmä heistä palasi. Puolue vaikuttaa pysyvän pienehkönä. Mahtaisiko syynä puolueen pysyvään kokoon olla se, että vasemmisto-oikeisto –jaottelu on edelleen olennainen kaikissa keskeisissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä talous- ja sosiaalipolitiikasta ideologioiden jaotteluun ja maailman jäsentämiseen, jopa ihmiskuvaan? (Mm. siten jaottelun ideologisuus liittyy myös identiteettiin, kuten nykyisin muistetaan toistella)

”Hoppee ei oo häppee”

Kokoomuksen hiljaiset signaalit liittyvät puolueen keskilinjasta oikealla oleilevaan nuorisoon. Siellä oleilee myös perinteisiä ”kypäräpäisiä pappeja” ja muuta tällä hetkellä puolueen päätöksenteossa vähemmistössä olevaa joukkoa, mikä on mahdollistanut puoluekokoustasoa myöten nuorten saaman vastakaiun puolueen sisällä. Ryhmien sisällä valta aaltoilee ja aina jokin laita vuotaa. Tulevia johtajakisailuja odotellessa.

Myös SDP:ssa nuoriso sai vastakaikua, mutta meidän tapauksessamme kyseessä oli tällä kertaa pikemminkin vasemmistosiipi. Pelkillä nuorten äänillä ei varapuheenjohtajisto vaihtunut.

Kummassakaan tapauksessa muutokset eivät ole olennaisella tavalla heijastuneet puolueen linjassa tai johtamisessa. Vielä. Matti Niemen valinta Helsingin piirin puheenjohtajaksi ei muuttaisi keskeisesti piirin ideologista sijaintia, mutta sukupolvikysymyksenä heijastusvaikutuksineen valinta on olennaisempi. Tavallisesti tunnen epäluuloa, kun jonkun ehdokkaan taakse ryhmitytään sekä vasemmalta että oikealta, mutta tässä tapauksessa tulen äänestämään Mattia osastomme piirikokousedustajana luottavaisin mielin.

Puolueen kannatus on edelleen varsin alhainen. Keskeiset syyt kannatuksen alenemiselle eivät ole poistuneet ja ne ovat yhteiskunnallisia. Tilannetta ei paranna se, että nyt ollaan hallituksen kakkospuolue.

Muut, the others

Muidenkin pienten puolueiden kannatus pysyttelee samoissa sfääreissä. Erot eri puolilla maata ovat toki olennaisia niin suurilla kuin pienillä puolueilla, mikä korostuu kuntapuolella. Alueiden eroavaisuudet tulevat lisääntymään valtio-ohjauksen yhä vähetessä, jolloin kunnassa kulloinkin vallalla olevien päättäjien merkitys korostuu. Tämä ei tietenkään koske vain poliittista vastuuta kantavia päättäjiä, vaan myös virkamiesten merkitys on kasvanut ja kasvaa kunnallisen itsehallinnon aallon myötä.

Kristillisdemokraatit ovat hallituksessa myös kompensoidakseen sitä, että konservatiiviset perussuomalaiset eivät ole. Oli selvää, että perussuomalaisten kasvanut kunnalliskannatus oli lähes kaikkien muiden puolueiden tapaan kristillisiltä pois. Vasemmistoliitoltakin se oli pois, ei vähiten koska puolueessa on käynnissä sama demografinen muutos kuin SDP:ssäkin tunnetaan; edellisissä kunnallisvaaleissa keskiverto SDP:n helsinkiläinen kunnallisvaaliehdokas oli HS:n vertailun mukaan korkeakoulutettu nuori nainen.

Kokoomuksella vuotaa oikea laita, vasemmistossa päin vasen laita. Ahdasta on keskellä päin.

Yhtään en siis yhdy lässytyksiin vaaliväsymyksestä tai mitä niitä on. Osallistuminen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen palautuu yhteiskuntaan. Kun yhteiskunta muuttuu, muuttuu myös yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Jotkin aikatyhjiöön sijoitetut oikeistolaiset apatiaa ihannoivat puheenvuorot ovat niin älyttömiä, ettei tee mieli muuta kuin lyödä Wilkinsonilla & Picketillä päähän. Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Inari Juntumaa

Ps. Myös Esan arviot olivat oikein osuvia. Kunnollisen linkkilistan tekeminen on luettujen arvioiden vähäisestä määrästä johtuen laiskalle turhan vaikeaa.

Globaalisosialidemokraatit: Demokraattista vaikuttamista vähennetty

Kannanotto puoluekokouksesta

Sdp:n kolmipäiväinen puoluekokous päättyi viime lauantai-iltana. Perjantain henkilövalinnat olivat ilahduttavia, sillä varapuheenjohtajat ja puoluesihteeri valittiin demokraattisesti salista äänestämällä ja valittuihin voi olla tyytyväinen. Huuma ei kuitenkaan kestänyt kokouksen loppuun asti.

Asiakysymyksiä puoluekokouksessa ei käsitelty juuri lainkaan. Eurooppa-asiakirja ja puolet aloitteista lähetettiin lauantai-illalla kokouksen päätteeksi puoluevaltuustoon käsiteltäväksi. Tapahtunutta pidettiin harmillisena työtapaturmana. Osaksi syytettiin myös uutta muutosesitysjärjestelmää. Kyse oli kuitenkin vain siitä, että järjestäviä tahoja asiasisältöjen käsittely ei kiinnostanut yhtä paljon kuin henkilövalinnat, taputtaminen ja Coldplay.

Edellisessä puoluekokouksessa rajattiin ensimmäistä kertaa substanssivaliokuntien jäsenyys vain noin puolelle kokousedustajista. Tällä kertaa substanssivaliokuntia ei aloitteiden käsittelyä varten ollut lainkaan. Kahta asiakirjaa ja yli kahtasataa aloitetta muutosesityksineen ei kuitenkaan käsitellä suuressa salissa muutamassa tunnissa, varsinkaan ilman valiokuntia. Sähköisen kommentointijärjestelmän soveltuvuutta salikäyttöön olisi myös tullut testata etukäteen.

Lopputuloksena kokous epäonnistui siinä tehtävässään, mikä puoluekokouksella tulisi olla demokratian ja deliberaation edistämisessä. Tätä ei voi sivuuttaa – olipa kyse sitten tahallisesta asiakysymysten vähättelystä tai pelkästä välinpitämättömyydestä.

Osastomme on koko olemassaolonsa ajan panostanut aktiiviseen ja kriittiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja etsinyt rohkeasti uusia tasa-arvoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta lisääviä ratkaisuja monimutkaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Osastomme oli tälläkin kertaa laatinut lukuisia aloitteita, muutosesityksiä ja kommentteja etukäteen. Osastomme käytti valmisteluihin enemmän tunteja kuin asiakysymysten käsittelyyn käytettiin itse puoluekokouksessa. Keskeinen agendamme oli Euroopan keskuspankin mandaatin muuttaminen. Uudenmaan piirin puheenjohtaja Esko Ranto ehti käydä leimaamassa esityksemme ”harhaiseksi”. Koska Eurooppa-ohjelman(kin) käsittely keskeytettiin, emme päässeet perustelemaan näkemyksiämme ja vastaamaan meitä kohtaan esitettyyn kritiikkiin.

Mahdollisuus käydä demokraattista keskustelua evättiin kokousedustajilta ja korkein päätösvalta siirrettiin puoluevaltuustolle, eli nurinkurisesti puoluekokousta alemmalle päätöksentekoelimelle. Siellä osastollamme ei ole edustajaa, joten puoluekokous oli meille erityisen tärkeä. Ainoa mahdollisuus osallistua aloitteiden ja ohjelmien lopulliseen käsittelyyn tulee olemaan sähköisessä muodossa ja ainoastaan neuvoa-antavana ennen puoluevaltuuston kokousta.

Ainoa ilahduttava asia lauantai-illan tapahtumissa oli uuden puoluesihteerin aktiivisuus hänen etsiessään ratkaisua sekasortoiseksi ajautuneeseen kokoukseen. Tuore puoluesihteeri Reijo Paananen kävi vilpittömästi pahoittelemassa tapahtunutta, vaikkei hän ollut vastuussa käynnissä olleen kokouksen järjestelyistä. Tällainen virheen avoin myöntäminen ja aktiivinen pyrkimys ongelman välittömäksi korjaamiseksi toi pientä uskoa puolueen parempaan tulevaisuuteen.

Vuoden 2014 puoluekokousta odottaen,

Elina Aaltio,  puoluekokousedustaja

Inari Juntumaa, puoluekokousedustaja

Elisa Lipponen, varaedustaja

Joonas Rahkola, varaedustaja

Lisätietoja:
Elisa Lipponen
Globaalisosialidemokraatit, varapuheenjohtaja
040 1547986

On vaaleja pidelty

Hallituspuolueilta siirtyi viime viikolla oppositiolle 27 paikkaa. Loput 7 perussuomalaisten 34 paikan lisäyksestä tulivat opposition sisäisenä uusjakona.

Yleisintä on viimeisen 15v aikana ollut hävitä eduskuntavaaleissa ja sen seurauksena siirtyä oppositioon toisen päähallituspuolueen eli ns. peesaajan paikalta. Useimmin hävinnyt Keskusta on tosin hävinnyt monelta paikalta, mutta Kokoomus on pitkän punamultakauden jälkeen vuodesta 1987 eteenpäin hävinnyt vain kerran; tuolloin peesaajan paikalta. SDP on sittemmin hävinnyt vain peesaajana.

Sinipunapohjaisia hallituksia on 15v aikana ollut kolme ja sinivihreitä kaksi. Punamultapohjaa kokeiltiin kerran vaikka pääministeri kesken vaihtuikin. Sinipunapohja rokottaa SDP:ta – kun sitä johtaa Kokoomus.

Päinvastoin kuin kolmissa edellisissä vaaleissa neljän vuoden aikana, nyt SDP:n suosio viime metreillä jopa hieman nousi, vaikka puheenjohtajakiertuealkukevään 2008 suosiosta (joka on korkein päättyneellä oppositiokaudella) ollaan kaukana. Iltapäivälehdistössä huomattiin, että pääoppositiopuolueen paitsiossa pitäminen kasvattaa oppositiohaastajan suosiota. Puheenjohtajan profiilinmuutos oli kiistatta iso prosessi. Kannattajia tuli. Paluumuuttajuudesta pidättäytyjien suurin syy kuulosti olevan Lipposen kauden politiikka. So what?

Päätöksenteossa parhaiten saavat äänensä kuuluviin parhaiten resursoidut etujärjestöt. Kansalaisille tärkeät asiat kanavoituvat puolueiden kautta yhteiskunnalliseen päätöksentekoon melko huonosti. Kaikilla on rahakkaita taustajärjestöjä, mutta mittavimmista summista on puhuttu kentän oikealla laidalla. Sitäkin voidaan miettiä, kun sinipunapohjan elämää suunnitellaan.

Puolueet ja 2011

Nyt ei voittanut vasemmisto eikä oikeisto; Kokoomukselta lähti saman verran paikkoja kuin SDP:ltä ja Vasemmistoliitolta yhteensä. Yhteensä vihervasemmistolta lähti 11 paikkaa. Eräs syy Vihreiden tappioon on varmastikin se, että vihervasemmistosiipi on sieltä kuulemma liudentunut. Tässä mielessä Suomen Vihreät poikkeavat useista kansainvälisistä sisarjärjestöistään.

Ei ole yhtä ”perussuomalaista” poliittista toimijuutta. Kuten ei muidenkaan puolueiden kohdalla, tuskin heidänkään kohdallaan järin erityinen osa puoluetta äänestäneistä teki valintaa poliittisen ohjelman perusteella. Yleensä äänestyspäätöksiin ovat vaaliohjelmia enemmän tainneet vaikuttaa puolueen aiempi toiminta sekä sopivan ehdokkaan löytyminen.

Puolueet on perinteisesti sijoitettu vasemmisto-oikeisto –akselille. Perussuomalaisten moninaiset agendat maahanmuuttokysymyksistä köyhien asiaan osoittavat sen konkretisoivan toisen mallin: janan sijaan ympyrä havainnollistaa sitä, että äärivasemmisto ja äärioikeisto voivat olla toisiaan lähempänä kuin maltillisia vasemmisto- tai oikeistopuolueita.

Poliittisen järjestelmän rytminvaihdos

Yhdenmukaisuuden, turvallisuuden ja perinteiden pitäminen tärkeänä sekä kansallishenkiset sävyt ovat tulleet 2000-luvun mittaan tehdyissä arvomittauksissa aiempaa tärkeämmiksi. Arvot heijastuvat myös poliittiseen toimintaan. Tämän on arvioitu syntyneen vastareaktiona yhteiskunnan lyhytjännitteisyydelle mutta toisaalta myös päätöksenteon lipumiselle kauemmas ihmisten itsensä ulottuvilta; turvallisuus ja vaikutusmahdollisuudet liittyvät yhteen.

Konservatiivisuuden kasvu tuntuu näppituntumalla mm. Kokoomuksen riveissä. Liberalisoituminen taas tuntuu vastaavalla menetelmällä mitattuna Vasemmistoliiton riveissä. Perussuomalaisilla ei ole arvokonservatiivisuuteen yksinoikeutta.

Sen sijaan päätöksenteon lipuminen kauemmas arjesta, yleinen hallitsemattomuus tai vaikkapa ulkoistamisongelmien sekä hintojen nousun vastuullisten vaikea tavoitettavuus taisikin nyt nousta esiin. Syyttävä sormi osoitti ajan henkeä, maan tapaa, status quo’a – mitäpä muutakaan?

Vastoin ajan henkeä ja maan tapaa, vaalien suurin voittaja ei tainnut olla suurin vaalirahoituksen saaja. Mikään mainoskampanjapuolueista ei voittanut. ”Uuden Suomen” ”haltuunotto” johti tappioon.

On tervettä, että eriarvoisuuden kasvusta seuraa vahvoja yhteiskunnallisia muutosvoimia. Sosioekonomisen kahtiajakautumisen voi havaita Helsingin metroradan varrella, metropolialueen junalinjoista puhumattakaan. Esimerkiksi kielenkäytön erot tekevät uudet yhteiskuntaluokat näkyviksi. Eriarvoistuminen lisää sosiaalista kilpailua ja stressiä, jolloin ilmapiiri kovenee. Kahtia ja useammin jakaudutaan monilla tavoilla.

On tervettä, jos kansalaisille tärkeät asiat kanavoituvat puolueiden kautta poliittiseen päätöksentekoon. Meritokratia ei ole demokratia. Kansainvälisiä esimerkkejä suorankin demokratian toteuttamisesta riittää.

Sen sijaan 30% äänioikeutetuista ei äänestänyt näissä vaaleissa ketään. Lievätkö yhtään samaa joukkoa kuin nyt vaikkapa ne noin 50 000 nuorta, jotka eivät ole työmarkkinoilla eivätkä opiskele? He, joiden toimeentuloa Lex Soininvaara leikkasi?

Ehkä uusi puolueita jakava linja nouseekin hierarkkisuudesta. Jos Vasemmistoliitto ja Perussuomalaiset edustavat suoraa toimintaa, mutta arvoakselin eri ulottuvuuksia, tulee ensi vuodesta jälleen mielenkiintoinen vaalivuosi.

”Maahanmuuttokriitikoiden” äänennousuista huolimatta tai juuri siksi uuden eduskunnan enemmistö kannattaa kehitysavun nostamista. ”Ilmastonmuutoskriitikoiden” äänennousuista tai juuri siksi uuden eduskunnan enemmistö vastustaa ydinvoimaa. Vasemmistoliittoon on tullut sen lyhyen historian suurin jäsenryntäys.

Kyllä kansa tietää.

Inari Juntumaa

Win-win –situation?

Silloin tällöin kuulemme argumentteja, joiden mukaan taloudellinen eriarvoisuus tarkoittaa sosioekonomisesti heikommilla olevien osattomuutta, mutta paremmassa asemassa oleville tilanne olisi otollinen. Richard Wilkinson and Kate Pickett kuitenkin osoittavat tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan The Spirit Level. Why Equality is Better for Everyone että tämä ei pidä paikkaansa, vaan taloudellisesti eriarvoisissa yhteiskunnissa alempiosaisuus aiheuttaa fyysisiä ja psyykkisiä ongelmia läpi koko yhteiskunnan; koko ns. keskiluokkakin taistelee aina asemansa parantamiseksi, ja ainoat, jotka eivät suoranaisesti kärsi eriarvoisuudesta, ovat ne muutamat jotka ovat kaikkein parhaimmassa asemassa. He kärsivät tällaisessa yhteiskunnassa sen sijaan välillisesti; myös he voisivat paremmin yhteiskunnassa, jossa olisi mm. enemmän luottamusta ja vähemmän väkivaltaa.

Kirjassa käydään luku luvulta läpi, kuinka ylipaino, mielenterveysongelmat (mukaan lukien huume- ja alkoholiriippuvuus), sosiaaliseen liikkuvuuden hitaus, teiniraskaudet, väkivalta, heikot koululaisten oppimistulokset, alhaisempi elinikä sekä vankien osuus väestöstä esiintyvät runsaslukuisempina yhteiskunnissa, joiden taloudellinen eriarvoisuus on suurempaa. Kirjoittajat käyttävät kahta aineistoa:

1. Aineiston saatavuuden kautta valikoituneet parikymmentä valtiota maailman rikkaimpien valtioiden joukosta
2. Yhdysvaltojen osavaltiot

Kolmas maailma ei ole näissä aineistoissa siis edustettuna. Molemmat käytetyt aineistot todistavat samaa tarinaa.

Kirja pakottaakin kysymään, mitä voimme tällaisen todistusaineiston edessä väittää yksilöiden omista valinnoista rikkaimmissa länsimaissa ja Yhdysvalloissa, jos suoriudumme koulussa todennäköisesti paremmin norjalaisena kuin ranskalaisena tai jos todennäköisemmin päädymme teiniäidiksi saksalaisena kuin japanilaisena. Amerikkalaisen vapauden ihmeen, luokkakierron ja omalla työllä menestymisen, aika oli ja meni; nyt puheet yksilön vapaudesta ja mahdollisuudesta ovat lähinnä illuusiota ja vastuun siirtämistä sinne missä sitä ei ole: se on hiljentämistä ja syyllistämistä samalla kun vahvimmassa asemassa olevat voivat jatkaa vallitsevien rakenteiden ylläpitoa.

Onko tämä kehitys luonnonlain kaltainen? Miellyttävästi Wilkinson ja Pickett esittelevät kirjan loppuosassa, kuinka ihmiset ovat geneettisesti lähempänä sosiaalisia kuin väkivaltaisia ja kilpailullisia apinarotuja sekä että enemmistön ihmiskunnan historiasta olemme paria viimeistä tuhatta vuotta lukuun ottamatta eläneet tasa-arvoisissa yhteisöissä. Kirjoittajat myös kuvailevat esimerkkejä mekanismeista, joilla tasa-arvoa voidaan lisätä. Esimerkiksi työntekijöiden tulisi (ulkopuolisten sijoittajien sijaan) omistaa yritykset, sillä tällainen egalitarismi lisäisi emansipaatiota, tuottavuutta, yhteisöllisyyttä ja sosiaalisuutta sekä toisi tuloerot demokraattiseen kontrolliin ja jakaisi varallisuutta uudelleen (työntekijöille). Onkin aiheen kysyä, millainen orjuuden muoto on tämä, jossa työntekijöitä ostetaan ja myydään yrityskauppojen yhteydessä ja työn tulos kuuluu sijoittajille ja omistajille joilla ei ole yhteyttä työn tekemiseen. Kirjoittajat esittelevät, kuinka ammattiyhdistysliikkeen heikkous on yhdistävä tekijä maissa, joissa työehtoja ja –olosuhteita on heikennetty. Wilkinson ja Pickett jopa esittelevät, kuinka tasa-arvoa voidaan lisätä ilmastonmuutosta hidastaen.

Kirja pakottaa myös kysymään, minne me olemme menossa. Suomi esiintyy taulukoissa vähäisen taloudellisen eriarvoisuuden maana, mutta kuten tiedämme, että eriarvoisuutemme lisääntyy OECD-maiden kärkivauhtia.

Kirjoittajat eivät usko että eriarvoisuuden kasvusta voidaan syyttää uusliberalismia. Kuitenkin he toteavat että kilpailun lisääminen ja julkisen sektorin kaventaminen ovat uusliberalistisia tavoitteita sekä esittelevät kuinka eriarvoisuus räjähti Iso-Britanniassa Thactherin kaudella (eikä merkittävästi laskenut Majorin eikä Blairin kausina). Yleisesti ottaen kirjoittajat haluavat irtisanoutua poliittisista ideologioista peräänkuuluttaessaan, että tasa-arvon lisääminen hyödyttää yhteiskunnassa kaikissa asemissa olevia. Vastuullisina kansalaisina tutkijajoukko on perustanut sivuston, josta löytyy lisätietoa, esitelmäpohjia ja kampanjaideoita: The Equality Trust

Palataan vielä Suomeen. Täällä ulkomaisten sijoittajien omistamat ylikansalliset suuryritykset voittavat julkisen sektorin tarjouskilpailuja esimerkiksi mielenterveyspotilaiden hoidossa polkuhinnoillaan pakottaen paikalliset pienyrittäjät sivuun, vaikkei näillä suuryrityksillä olisi vielä edes toimintaa paikkakunnilla. Suomen julkinen sektori siis itse tukee toimintaa, jonka taloudellinen tuotto menee ulkomaisille suuromistajille sen sijaan että itse toiminta olisi pääosassa. Samalla kun tuloeromme kasvavat kiitovauhtia, julkinen sektori pakottaa pienomisteisia terveysalan paikallisyrityksiä lopulta myymään itsensä ylikansallisille sijoittajille. Suunta on siis ainakin kahdella tavalla vastoin Wilkinsonin ja Pickettin mallia. Näin ollen voimme olettaa että (jo nyt tuloeroihin nähden poikkeuksellisen korkeat) ylipainoisuus ja väkivalta lisääntyvät. Lisäksi voidaan olettaa että koulutulokset laskevat, sosiaalinen liikkuvuus hidastuu entisestään sekä teiniraskaudet ja mielenterveysongelmat lisääntyvät. Kuten kirjoittajat osoittavat, yhteiskuntien ei kuitenkaan olisi pakko muuttua tällaisiksi.

Wilkinson ja Pickett huomaavat Japanin pieniin tuloeroihin vedoten, että laaja julkinen sektori ei itsessään ole tasa-arvon edellytys, vaan myös ennen tulonsiirtoja saatavien tulojen pienet erot johtavat yhteiskuntaan, jossa tuloerot ovat pieniä. Muiden esimerkkien valossa kuitenkin nimenomaan tulonsiirrot ovat avainasemassa taloudellisen eriarvoisuuden alentamisessa.

Ollaanko vasemmistossakin jonkin kuvitteellisen ahneen keskiluokan edessä varpaillaan, eikä selkeästi yhteiskuntaa tasa-arvoittavia ratkaisuja uskalleta ehdottaa? Kuten kirjassa todetaan, tasa-arvoisempi yhteiskunta kuitenkin parantaa kaikkien hyvinvointia: siis myös koko laajan ns. keskiluokan. Sielläkin tunnetaan nahoissaan, mitä kiristynyt kilpailu merkitsee. Kuten tässäkin kirjassa tutkimuksin havainnoidaan, sosiaaliset suhteet lisäävät onnellisuutta ja jopa fyysistä terveyttä. Siksi statuskilpailu, johon eriarvoisuus pakottaa, johtaa ongelmiin. Siksi liika varovaisuus politiikan muutoksessa johtaa lyhyeen poliittiseen tulevaisuuteen, ja surullisempaa on vain se, jos päättäjät ovat huolissaan vielä lyhyemmästä tulevaisuudesta.

Kirjaa ollaan kuulemma kääntämässä suomeksi.

Muutamia linkkejä: Wikipedia, The Guardianin kirja-arvio sekä BBC:n uutinen aiheesta.

Inari Juntumaa

Kesän saldoa

Kesän 2010 puoluekokousletkajenkka on nyt tanssittu läpi. Keskusta on taas kerran siirtynyt uuteen, urbaanimpaan, liberaalimpaan aikaan, Kokoomuksessa on toteutettu jäsendemokratiaa ja SDP:n puoluetoimistoon on valittu Messias, josta tässä blogissa tullaan varmaan kuulemaan lisääkin.

Lisäksi jonkinlainen sukupolvenvaihdos on kiistämättä tapahtunut. Puoluesihteereitä Laaninen ja Puhakka lukuunottamatta yksikään kuuden suurimman eduskuntapuolueen johtajista ei enää kuulu suuriin ikäluokkiin. Tätä voisi kuvailla jopa muutokseksi – ellei olisi kahta asiaa.

Yksi, vaikka politiikantoimittajilla epäilemättä olikin hauskaa kepulogiasta blogatessaan ja paneeleita järjestäessään, kaikki ratkaisut kesän puoluekokouksissa olivat loppujen lopuksi täysin yllätyksettömiä. Se kuuluisa sokea kanakin osasi ennustaa tulokset jo puolitoista kuukautta takaperin. Innovaatioiden Suomi ei löydy järjestödemokratian Suomesta.

Kaksi, 40- ja 50-luvuilla syntyneistä puoluejohtajista on ehkä siirrytty 60- ja 70-luvuilla syntyneisiin – mutta joka tapauksessa kyse on ihmisistä, jotka ovat kasvaneet maailmaan, jossa idänkauppa veti ja ulkofilettä ostettiin lihakaupasta ruskeaan paperiin käärittynä. Uusliberaalin globalisaation maailma on heille edelleen jotain uutta ja ihmeellistä, kun sekä edeltävä että jälkeen tullut sukupolvi ovat siihen jo alkaneet kyllästyä. Todelliseen muutosliikkeen johtajiksi tarvittaisiin ihmisiä, jotka eivät ole niin loputtoman tyytyväisiä nykyisyyteen – mitä tämän päivän kolmi- nelikymppinen poliittinen eliitti tapaa olla. (Arhinmäkeen tämä luonnehdinta pätee vain varauksin, mutta nk. äärivasemmistossa täytyykin jo viran puolesta änkyröidä että olisi uskottava.)

Mutta jokin on muuttunut, jo ennen kuin yhtään puoluekokousta oli pidetty. Se muutos näkyy tässä:

Se ei toki ole muutos, että HS.fi:n lukijakunta ei vakuutu SDP:n politiikasta – näihin kyselyihin vastaavat ovat juuri niitä ihmisiä joiden viekoittelemiseen Joseph Goebbels kehitti pienimmän yhteisen nimittäjän.

Mutta se, että on olemassa käsite ”SDP:n entistä railakkaampi politiikka”, johon voidaan viitata myös muissa lehdissä kuin Demarissa ja ihmiset tietävät mitä se tarkoittaa, on vaalivoiton siemen. Jos kevään 2011 eduskuntavaalit todella ovat ”fiilisvaalit”, niin tämä on juuri sitä itteään. Mutta millaisessa maailmassa elämme tuon vaalivoiton seurauksena? Maailman muuttamiseen tarvitaan nimittäin muutakin kuin fiilistä.

---

Globaalisosialidemokraatit toivottaa hyvää kesää tutuille ja tuntemattomille tovereille. Yhdistyksen toiminta jatkuu syksyllä: johtokunnan ensimmäinen kokous on 26. elokuuta ja ehkä kehitämme jotain ex tempore -toimintaa jo ennen sitä.

Vero-Nalle ja valtio rahan perässä

Hiljaisen uutiskesän haaviin tarttuivat tällä kertaa Björn Wahlroosin misantrooppiset kommentit EU:n talouspolitiikasta Financial Timesissa sekä Keskuskauppakamarin veroselvitys, jossa suositellaan verotuksen painopisteen siirtämistä välillisiin veroihin ja julkisen talouden supistamista. Nallen moraalis-poliittista kannanottoa ehdittiin heti paheksumaan (eilen myös Mauri ”tällä viikolla Kepun vasemmistosiipi” Pekkarisen toimesta). Kauppakamarin taloudellis-teknistä selvitystä ei kukaan ole paheksunut – vaikka asiallisesti ottaen niillä on sama sisältö.

Elinkeinoministeri Pekkarisen tosin olisikin vaikea paheksua Kauppakamarin verokantaa, sillä hallitus, jonka johtoon hän viikonloppuna pyrkii, on kirjannut ohjelmaansa samaisen tavoitteen ja toteuttanut sitä: välitöntä verotusta, siis työn, pääoman ja yritysvoittojen verotusta, on leikattava. Tämä on itse asiassa ollut Suomen seitsemän viimeisen hallituksen tavoite, puoluepohjaan katsomatta – tosin aina eri perustein. Oikeisto on puhunut välittömän verotuksen kansainvälistä kilpailukykyä heikentävästä vaikutuksesta. Vasemmisto on hyväksynyt leikkaukset keventääkseen ”palkansaajan” verotaakkaa. Keskusta pelaa molempiin maaleihin. Ja vaihtoehtopuolue vihreät on allekirjoittanut tavoitteen tässä hallituksessa vastineeksi lupauksista, että ympäristöä kuormittavan kulutuksen verotusta sen sijaan kiristetään. (Muuten: eipä ole kiristetty.)

Progressiivinen tuloverotus on kerta toisensa jälkeen todettu tehokkaaksi keinoksi hallita tuloerojen kasvua ja siten vähentää yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Suomessa tuloverotuksen leikkaukset ja tuloerojen kasvu ovat tutkimusten mukaan kulkeneet käsi kädessä (tämä suhde on viimeksi osoitettu tässä VATTille viime vuonna tehdyssä väikkärissä). Välillinen verotus taas, kuten tiedämme, on regressiivistä: mitä vähemmän tuloja, sitä suuremman osan rahoistaan tulee käyttäneeksi kulutukseen. Mutta välillisiin veroihin liittyy toinenkin ongelma, jota on tutkittu vähemmän, vaikka arkijärjellä se tuntuu ilmiselvältä: niistä ei saa rahaa.

Tätä ehkä havainnollistaa parhaiten esimerkki nykypäivän liiketaloudesta. Kuka haluaisi sijoittaa urheilustadioniin, jossa on pelkästään satatuhatta halvinta C-katsomon istumapaikkaa? Ei kukaan; halvimmista tapahtumalipuista ei saa edes omiaan pois. Nykyisin lähes kaikki suuremmat yleisötapahtumat nojaavat katteen tekemiseksi kalliiden VIP-aitioiden myymiseen ja erikoishintaisiin yrityslippuihin. Samasta syystä Airbusin uuteen A380-superjumboon saa ahdettua vaikka 850 matkustajaa, jos myy pelkkiä ahtaita turistipenkkejä, mutta useimmat lentoyhtiöt varaavat koneissaan tilaa suurelle ykkös- ja bisnesluokalle. Tällöin lentokoneen kokonaispaikkamäärä putoaa 525:een, mutta täyteen myytyjen bisnespaikkojen kate on paljon parempi. (850-paikkaista ’bussia on oikeastaan tilattu vain Japanin kotimaanlentojen käyttöön; Japanissa sattuu olemaan Aasian tasaisin tulonjako.) Jopa niinkin halpaa peruspalvelua kuin postia tarjoavan yhtiön kotisivuilla on jo pitkään joutunut ensi töikseen valitsemaan, onko (haluttu ja arvostettu) yritysasiakas vai pelkkä tavallinen tallaaja.

Siis: hyvin harva firma haluaa 2000-luvulla köyhiä asiakkaikseen: he tietävät hyvin, että ylimpien tuloluokkien silmiinpistävässä kulutuksessa liikkuvat paljon isommat rahat. Keskuskauppakamari haluaa kuitenkin valtioiden hankkivan rahansa mieluummin köyhiltä kuin rikkailta – ja valtiot tottelevat kuuliaisesti. Miksi raha yhteiskunnassa on sitten valunut verokarhun valvovan silmän ohi? Miten näin on päässyt käymään?

Ensimmäinen syy on se, että tuloerojen kasvu on ylittänyt 30- ja 40-luvun hyvinvointivaltiosuunnittelijoiden hurjimmatkin odotukset. Ei ole ollenkaan liioiteltua sanoa, että vaikka maailma onkin vauraampi kuin koskaan aikaisemmin, tuo vauraus on myös jakautunut epätasaisemmin kuin missään aikaisemmassa historian vaiheessa. Rooman keisarikunnan myöhäisvaihetta pidetään historiankirjoissa joutilaan, ylivauraan rappioaateliston kulta-aikana, mutta silloinkin Rooman armeijan kenraalin reaalitulot olivat ”vain” 65-kertaiset tavalliseen sotilaan ansioihin nähden. Nykypäivän New York Cityssä hyvätuloisimmat ansaitsevat keskimäärin 95 kertaa niin paljon kuin pienituloiset; suuryrityksen johtajan palkka voi ylittää maan keskipalkan 350-kertaisesti.

Tätä tuloerojen kasvua – ja sen vaikutuksia yhteiskunnalliseen turvallisuuteen ja hyvinvointiin – ovat dokumentoineet Richard Wilkinson ja Kate Pickett kirjassaan The Spirit Level. Heidän monitahoisessa ratkaisussaan eriarvoisuuden vähentämiseen verot ovat tärkeä komponentti – ja etenkin sellaiset verot, jotka leikkaavat tehokkaasti kaikkein ylimmän desiilin palkkojen kasvua, joka 1990-luvulta asti on saanut jatkua rajatta. Saattaa kuulostaa pikkumaiselta ja pohjoismaisen universalismin vastaiselta säätää vero, joka lankeaa vain kaikkein hyvätuloisimmalle prosentille väestöstä, mutta yhä suurempi osa palkkojen kokonaissummasta kulkee vain tämän prosentin pusseihin. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa, tai riittävä, toimenpide.

Toinen, ja tärkeämpi, syy valtioiden verotulojen (suhteelliselle) tyrehtymiselle on se, että yhä suurempi osa kansantuotteessa ja kauppataseissa liikkuvasta rahasta ei enää kierrä palkkojen kautta lainkaan. Siihen ei voida puuttua välillistä verotusta korottamalla, sillä se on isänmaatonta rahaa, joka kuluttaa reaalitaloudessa vain välttämättömimpiin ylellisyyksiin ja vain sieltä, mistä halvimmalla saa. Suomalaisissa tilastoissa tämän rahan määrää mittaa suure nimeltä funktionaalinen tulonjako: se kertoo, kuinka suuri osa rahasta (oik. arvonlisäyksestä) on työn tulosta, kuinka suuri osa pääoman korkoa korolle. Suomessa pääoman osuus supistui 1990-luvun pankkikriisissä alle 10 prosenttiin, mutta on sen jälkeen jatkuvasti laajentunut: pian palkat ja työ edustavat absoluuttisestikin vähemmistöosaa siitä rahasta, joka yhteiskunnassamme liikkuu.

Kun porvarislehdissä puhutaan siitä, kuinka hyvinvointivaltion ja laajan sosiaaliturvan rahoittaminen ei ”enää” ole mahdollista, ja supistuksia on tehtävä, puhutaan viime kädessä juuri tästä. Hyvinvointivaltion rahoituskriisi on todellinen, mutta se ei johdu siitä, että hyvinvointi olisi tullut mahdottoman kalliiksi, vaan siitä, että pääoma on alkanut paeta valtioiden ohi. Tax Justice Networkin ja Attac-liikkeen tavoite, ”vero-oikeudenmukaisuus”, ymmärretään jopa näissä järjestöissä itsessään usein liian kapeasti veronkierron ja veroparatiisien kitkemiseksi. Todellisuudessa tarvitaan myös rakenteellisia muutoksia: uusia, globaaleja keinoja verottaa uusia, globaaleja pääoman muotoja. Jopa globaali valuutanvaihtovero on lähinnä maltillista näpertelyä verrattuna siihen, miten paljon rahaa verotuksen ulottumattomiin on siirretty.

Globaalin vallan näkökulmasta tätä ilmiötä on tarkastellut amerikkalainen maailmanpolitiikan tutkija David Rothkopf kirjassaan Superclass. Hänen mukaansa pääomien vapaa liikkuvuus yhdistettynä funktionaalisen tulonjaon pääomavaltaistumiseen on antanut pääoman haltijoille todellista valtaa päättää maailman kohtalosta. Rothkopfin mukaan uusliberaalin maailmantalouden mekanismit hyödyttävät viime kädessä eniten vain noin 6000 ihmisen suur-suurkapitalistijoukkoa; näitä ihmisiä hän kutsuu superluokaksi.

Kuuluvatko Nalle Wahlroos ja Keskuskauppakamari tähän superluokkaan? Tuskin. Itse asiassa siihen tuskin kuuluvat edes ne IMF:n johtajat, jotka mielellään neuvovat Suomea ja muita maita supistamaan julkista sektoriaan. Ainakin Nalle kuitenkin varmasti haluaisi kuulua. Ja Matti Tuomala on itse asiassa oikeassa kutsuessaan Wahlroosia ”wannabe-rikkaiden sankariksi”. Kuten esimerkiksi monien EU-maiden haluttomuus lähteä mukaan Saksan johtamaan finanssisääntelyregiimiin osoitti, aina löytyy niitä hyödyllisiä hölmöjä, jotka haluavat kirjoittaa säännöt parhaiten menestyviä suosiviksi siinä toivossa, että pääsisivät itse menestyksestä osallisiksi. Ja valkoiset länsimaiset miehet – jotka useimmiten näitä päätöksiä tekevät – ovat jo lähtökohtaisesti lähempänä sitä menestystä kuin kukaan muu.

Valtiolle ei kuitenkaan ole rationaalinen tavoite tulla rikkaaksi kapitalistiksi. Globaalissa talousjärjestelmässä, jossa egoistiset yksilötoimijat kilpailevat, myös valtioiden tulisi tavoitella valistuneesti omaa etuaan. Se etu on tehdä maailmantalouden rahavirrat näkyviksi ja panna ne verolle. Finanssikriisi on osoittanut, että pelätyt rahoitusmarkkinat tarvitsevat valtioita enemmän kuin se niitä. Tukipakettien ja välillisten verojen sijasta tarvitaan välitöntä puuttumista: progressiivisia pääoma- ja pörssiveroja ja johdannaiskaupan ankaraa rajoittamista. Uusliberalismin ajan verottaja on vuosikymmenten ajan hissutellut silkkihansikkaat käsissään, ”never wake a sleeping giant”, mutta nyt olisi aika tehdä kuten toinen englantilainen sananlasku sanoo: ”Follow the money.”

Anssi Häkkinen

Katainen ja Geithner

Suomea on leikkisästi nimitetty Pikku-Amerikaksi. Nimitys juontaa juurensa suomalaisten halusta jäljitellä ja mielistellä Atlantin takaista suurvaltaa.  Mutta mitä jos tilanne kääntyisikin päälaelleen. Tekisikö se Yhdysvalloista Suur-Suomen? Yhdysvaltojen ja Suomen valtiovarainministereiden lausuntoja vertailemalla voidaan väittää, että jälkimmäinen kehityskulku on jo käynnissä.

Yhdysvaltain valtiovarainministeri Timothy Geithner on viime aikoina joutunut vakuuttelemaan julkisuudessa, etteivät Euroopan ongelmat tule vaikuttamaan Yhdysvaltojen nousu-uralle päässeen talouden suorituskykyyn.  Geithner on ottanut oppia asiassa suomalaiselta kolleegaltaan Jyrki Kataiselta (Euroopan parhaalta valtiovarainministeriltä), joka oli täysin vakuuttunut vielä kaksi ja puoli vuotta sitten siitä, etteivät subprime-kriisin vaikutukset tule koskaan leviämään Suomeen saakka.

Historia on kuitenkin osoittanut Kataisen erehtyneen. Globaalin talouden ristikkäisvaikutusten voimakkuus tulee todennäköisesti yllättämään myös Geithnerin. Tässä tapauksessa Yhdysvaltojen valtiovarainministeri kulkee vääjäämättömästi pohjoisen kolleegansa viitoittamaa tietä.

Vapaat rahoitusmarkkinat ajoivat Kreikan kriisiin

Kreikan ajautuminen taloudelliseen ahdinkoon on ollut vain ajan kysymys siitä asti, kun globaali finanssijärjestelmä kriisiytyi vuoden 2008 aikana. Kreikan ongelmien taustalla on monia rakenteellisia syitä, jotka eivät ole toistaiseksi tulleet esiin julkisessa keskustelussa.

Julkisuudessa Kreikan talouskriisiä on selitetty ensisijaisesti tilastojen väärentämisellä ja poikkeuksellisilla työmarkkinakäytännöillä. Esimerkiksi toistuvasti on esitetty väitteitä kreikkalaisten alhaisesta eläköitymisiästä ja lyhyistä työpäivistä. Tosiasiassa kreikkalaisten keskimääräinen vuotuinen työmäärä on suurin koko Länsi-Euroopassa. Myös työn tuottavuus on kehittynyt Kreikassa viime vuosina suotuisasti. Todelliset syyt Kreikan ongelmiin liittyvätkin Euroopan talouden rakenteisiin ja maailman rahoitusmarkkinoiden epävakauteen.

Merkittävä tekijä kriisin taustalla on Kreikan talouden tuotantorakenne, jossa vientiin menevien tuotteiden osuus on vähäinen. Kreikan negatiivinen vaihtotase osoittaa, että kotimaista kysyntää suuntautuu ulkomaille enemmän kuin ulkomaista kysyntää Kreikkaan. Tämä vaikuttaa oleellisesti maan kokonaiskysynnän tasoon ja talouskasvun mahdollisuuksiin.

Vaihtotaseen alijäämä on tärkeä syy Kreikan valtion velkaantumisen taustalla. Jotta maan tuotanto on pystytty pitämään viime vuosina kasvu-uralla ja työllisyyskehitys suotuisana, on valtion täytynyt turvautua laajamittaisiin kysyntää lisääviin toimenpiteisiin. Vaikka julkisella kulutuksella on rahoitettu paljon tuontimaiden talouksia, on kysynnän lisäämisellä ollut selkeitä positiivisia vaikutuksia myös Kreikan talouteen.

Valtion velan kasvusta ei olisi seurannut merkittäviä ongelmia, jos Kreikan talous olisi pysynyt kasvu-uralla. Finanssikriisiä seurannut taantuma romahdutti kuitenkin yksityisen tuotannon myös Kreikassa, minkä seurauksena talous jäi entistä enemmän julkisen sektorin kannateltavaksi. Kun vuosittaiset alijäämät alkoivat paisua, alkoi myös velan kokonaismäärä kerätä uudenlaista huomiota osakseen.

Ennen kaikkea Kreikan velkaantumiseen kiinnitettiin huomiota globaaleilla velkamarkkinoilla, jotka olivat muun rahoitusmarkkinan tavoin toipuneet finanssikriisistä erittäin nopeasti ensisijaisesti Yhdysvaltojen ja Englannin keskuspankkien pelastustoimien seurauksena. Spekulaation yltyessä valtion velan hinta alkoi nousta aiheuttaen Kreikalle jatkuvasti enemmän ongelmia erääntymässä olevien velkojen maksun kanssa.

Pienenä taloutena ja Euroopan rahaliittoon sidottuna Kreikka ei ole pystynyt vastaamaan vaikeuksiinsa rahapolitiikalla. Finanssikriisin ydinalueilla Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa keskuspankkien toimet riittivät vakuuttamaan markkinat siitä, ettei mahdollisuutta valtiontalouden romahtamiseen ole. Euroopan keskuspankki ei sen sijaan ole ollut valmis tukemaan Kreikkaa ja muita velkakriisistä kärsiviä maita yhtä voimakkaasti eikä tarpeeksi aikaisin.

Tällä hetkellä Euroopassa eletään suuren epävarmuuden keskellä ja syyllisten etsintä on käynnistetty. Syyttävä sormi on osoittanut milloin kreikkalaisiin poliitikkoihin, milloin yltiöpäistä lainaamista harjoittaneisiin yksityisiin pankkeihin. Ongelmat liittyvät kuitenkin ensisijaisesti globaalin talouden rakenteisiin ja Kreikan epäedulliseen asemaan tässä järjestelmässä.

Epävakaa spekulatiiviseen sijoitustoimintaan perustuva rahoitusjärjestelmä, toimimaton rahajärjestelmä ja epätasapainoinen tuotantojärjestelmä ovat yhdessä aiheuttaneet Kreikan talouden kriisin. Ratkaisuja Kreikan tilanteeseen ja lääkkeitä vastaavien kriisien estämiseen tulevaisuudessa tuleekin etsiä näiden järjestelmien sisältä.

Ensimmäiseksi Euroopan keskuspankin on ryhdyttävä tukemaan velkaisia euroalueen maita ostamalla näiden velkakirjoja, samalla tavalla kuin Yhdysvaltain keskuspankki osti roskaksi muuttuneita arvopaperistettuja asuntolainoja. Näin spekulatiiviselle markkinalle annetaan signaali siitä, ettei valtion konkurssi ole mahdollinen.

Pidemmällä aikavälillä rahoitusmarkkinoiden epävakautta on vähennettävä pääomakontrolleja luomalla ja velalla tapahtuvaa spekulaatiota kitkemällä. Lisäksi eurooppalaista tuotantojärjestelmää on tasapainotettava EU-alueen laajuisella kysynnänsäätelyllä ja tulojen uudelleenjaolla. Ilman näitä reformeja Kreikan kriisi ei jää yksittäistapaukseksi.

Jussi Ahokas

Kirjoitusta ei julkaistu Helsingin Sanomien mielipideosiossa ennen Suomen eduskunnan päätöstä Kreikan tukemisesta.