Posts Tagged ‘luokka’

Alas porvarihallitus! ja muita huomioita postpoliittisesta ”luokkataistelusta”

huhtikuu 19, 2010

Punaiset barrikadit vuonna 2010 sijaitsevat kassojen välittömässä läheisyydessä.Palvelualojen ammattiliitto PAM on siirtynyt uuteen vaiheeseen kamppailussaan oikeudenmukaisuuden puolesta. Se on julkaissut verkkosivuillaan ”Häpeälistan” yrityksistä, jotka pysyivät auki myymäläväen lakosta huolimatta viime viikon perjantaina. Vahva implikaatio mustan listan julkaisemisessa on, että meidän oikeamielisten, jotka kunnioitamme järjestäytymisoikeutta, tulisi boikotoida tai ainakin paheksua syvästi näitä rikkurointiin rohkaisevia firmoja. Boikotoinnissa on kuitenkin se ongelma, että listalla ovat jo nyt kaikki päivittäistavaraketjut ja yksityiset tukkurit, joita minulle tulee pääkaupunkiseudulla mieleen. Paheksua voin tietysti, mutta perustellusti voi kysyä, ketä se enää tässä vaiheessa palvelee?

En väitä, etteikö PAMin lakko olisi ollut perusteltu, tai etteivätkö yritykset murtaa sitä (joita niitäkin, laillisen esimiestyön lisäksi, oli) olisi sinänsä tuomittavia. PAMin aktiiveilleen ja tämmöisille poliittisesti samanhenkisille symppareilleen tarjoama vaikutuskanava ei kuitenkaan suoraan liity työtaisteluun eikä työnjohdon provokaatioihin; se olettaa, että kaupan myyjien lakko on niin arkemme perusrakenteita järisyttävä asia, että kenellä tahansa pitäisi olla syytä liittyä yksityisenä ihmisenä sitä kannattavaan kansanliikkeeseen. Työmarkkinapolitiikan keinojen loputtua on jatkettu identiteettipolitiikan keinoin.

PAM ei ole ensimmäinen liitto, joka tällä tavoin nojaa yleiseen mielipiteeseen, eikä olisi ensimmäinen, joka menestyykin mobilisoinnissaan. Jo Tehyn ja SuPerin lakossa 2007 löytyi porukkaa, jotka olivat valmiita lähtemään kaduille syyttämään porvarihallitusta ammattiryhmän hädästä. Se, että sairaanhoitajien ammattiryhmä sattui olemaan kokoomusvaltainen, ei hidastanut monien vasemmistolaisten (minunkin) asettumista solidaarisuusrintamaan – tärkeää ei ollut se, että duunarit ja toimihenkilöt olisivat perinteisesti osoittaneet solidaarisuutta neuvottelupöydässä, vaan se, että päästiin vastustamaan porvarihallitusta.

Nämä ajatukset lähtivät päässäni liikkeelle, kun kuuntelin Eero Heinäluoman poliittista tilannekatsausta SDP:n Helsingin piirin kevätkokouksessa. Minulla ei ollut videokameraa, joten en voi laittaa Youtubeen videota kaikista niistä kerroista, kun puheessa mainittiin ”hallitus” tai ”porvarihallitus”, mutta viraalimahdollisuuksia selvästi olisi – nuo sanat nimittäin toistuivat todella monta kertaa. (Ehkä sitten vappupuheesta.) Toki tämä oli puhe puolueaktiiveille, jotka itsekin mielellään kiroavat porvarihallitusta kahvipöydän äärellä, mutta vasemmiston oppositiopolitiikka tuntuu laajemminkin kiteytyvän muutamaan hokemaan, joiden joukossa esiintyy aina ”porvarihallitus petti lupauksensa!” tai ”porvarihallitus on epäonnistunut!”

Ehkä se on tottakin. Porvarihallitus tuskin lienee lunastanut suomalaisen oikeiston odotuksia lumedemokratian lopusta, siirtymästä sinivalkoiseen ei-sosialistiseen aikaan, jossa ay-liike murskataan, Vasemmistoliitto kielletään ja Tiitisen lista vie punikit valtakunnanoikeuden eteen. Mutta tätä porukkaa, joka edelleen elää kevään 1918 hengessä, on loppujen lopuksi aika vähän, ja hekin harjoittavat poliittista ajatteluaan puoluekantansa taakse linnoittautuneina. On syytä epäillä, että sama pätee myös niihin, jotka toisella puolella 1918-revanssia odottavat porvarihallituksen kaatumista kielet pitkinä.

Olkoon se porvarihallitus tai ei, Suomen nykyinen hallitus ei missään nimessä nojaudu varsinaisen oikeiston tukeen keskeisen kannatuksensa (tai, useimmissa kysymyksissä, agendansa) osalta. Sen kansansuosio nojaa ennen kaikkea inertiaan; siihen, että ihmiset tulevat keskimäärin kohtuullisen hyvin toimeen eivätkä koe, että heillä olisi velvollisuutta arvioida poliittista prosessia kriittisesti. Päin vastoin, suomalaisten poliittinen tietämys ja kiinnostus ovat eurooppalaisessakin vertailussa poikkeuksellisen alhaisella tasolla. Jos keskivertokansalainen ei osaa nimetä hallituksessa tällä hetkellä olevia puolueita, mitä porvarihallituskritiikki antaa hänelle? Ei varmaan paljoakaan.

Suomessa on lisäksi suuri joukko ihmisiä, jotka suhtautuvat kriittisesti myös muihin hallituksiin kuin porvarisellaisiin. Parlamentaarisen demokratian paradoksi, etenkin suomalaisessa hypervakaan parlamentarismin ja pitkälle edenneen kapitalismin yhteiskunnassa, on se, että kannatuksen puutteesta huolimatta karavaani kulkee, hallitukset muodostetaan ja päätökset tehdään. Tätä prosessia pitempään seuranneet oppivat suhteellisen pian huomaamaan, että tietty konsensuksen yleisvire säilyy päätöksenteossa halki hallituskokoonpanojen ja vaalikausien. Apatia ruokkii virkamiesvaltaa, ja virkamiesvallan tuoma stagnaatio poliittista apatiaa.

Tällä olen pyrkinyt osoittamaan, että suomalaisessa politiikassa on hyvin suppea joukko ihmisiä, jotka tietävät politiikasta sekä tarpeeksi paljon että tarpeeksi vähän reagoidakseen ”Alas porvarihallitus!”-kritiikkiin. Tämä puhetapa on itsetuhoista, koska se on epäpoliittista; se nojaa ennen kaikkea kuulijan affektiiviseen haluun kuulua työväenrintamaan, ei poliittisiin realiteetteihin. Ja vuodesta 1917 lähtien tällä identiteetillä varustettujen ihmisten määrä on jatkuvasti vähentynyt, kuten on tehnyt makrotasolla myös vasemmiston kannatus.

Identiteettiin vetoaminen on ongelmallista myös siksi, että tällainen pelkistäminen salpaa aktiivisesti äänestäjien ja kansalaisten muutenkin heikkoa kykyä hahmottaa monimutkaisia sisältökysymyksiä ja laajoja kokonaisuuksia. Ymmärrykseni mukaan sellaiset nyansoituneet, mietityt ja perustellut poliittiset ohjelmat, kuin Vasemmistoliiton ohjelma-asiakirja tai SDP:n tulevaisuuspaperi tai maahanmuuttolinjaus, on tarkoitettu vakaviksi keskusteluavauksiksi. Silloin ei voida samaan aikaan toisella suulla toistaa vain, että porvarihallitus paha, sateenkaari/punamulta/sinipuna hyvä. Politiikka on joko haastavaa ja kompleksista tai demagogista ja yksinkertaista; molempia se ei voi olla samaan aikaan.

Siitä huolimatta, puhutaanko porvarihallituksesta vasemmiston vaalipropagandassa vai ei, olisi vasemmiston selvitettävä itselleen, keitä poliittisesti määriteltynä ovat ne ihmiset, joiden se haluaa itseään äänestävän ja kannattavan. Ainakaan SDP:n kannattajakunta ei enää ole yhtenäinen yhteiskuntaluokka, jonka energia voitaisiin ohjata kamppailuun valtaapitävää luokkaa vastaan – saati sitten luokkavaltaan pohjaavan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseen. Luokkapolitiikalla ja etenkin uusien pienten, löyhästi määriteltyjen luokkien asiakysymysten ympärille muodostamilla kompakteilla voi olla yhä merkitystä suomalaisessa poliittisessa kamppailussa, mutta se vaatii tosiasioiden tunnustamista ja muuttuneen ympäristön uudelleenmäärittelyä. Merkittävin suomalaisen politiikan jakolinja tällä hetkellä syntyy joka tapauksessa äänestävän enemmistöluokan valta-asemasta vetäytyvään vähemmistöluokkaan nähden.

Anssi Häkkinen

Kirjoittajalla oli ajoittain tylsää piirikokouksessa.

Mainokset

Taloudellisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden murros globaalin finanssikapitalismin taustalla

marraskuu 19, 2008

GSD:n kolmiosainen kirjoitussarja rahoitusmarkkinoiden kriisistä päättyy tähän Jussi Ahokkaan kirjoitukseen globaalin finanssikapitalismin nousun taustalla tapahtuneista taloudellisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden muutoksista. Rahoitusmarkkinoiden kriisiin johtaneen kehityksen ymmärtäminen laajempana yhteiskunnallisena murroksena on ensiarvoisen tärkeää tulevien poliittisten kamppailujen kannalta. Ilman selkeää ja kokonaisvaltaista käsitystä finanssikapitalismin rakenteista toisenlaisen, globaalille finanssikapitlsmille vaihtoehtoisen kehityksen hahmottaminen ei ole mahdollista.

Kirjoitussarjassa julkaistut analyysit ovat luettavissa hieman laajempina joulukuussa julkaistavassa GSD:n rahoitusmarkkinoiden kriisiä käsittelevässä työpaperissa.

murrosGlobaalin finanssikapitalismin nousun myötä sekä taloudelliset että yhteiskunnalliset rakenteet ovat muuttuneet radikaalisti. Taloudellinen todellisuus on muuttunut talouden finansoitumisen myötä kaksijakoiseksi. Talous voidaan tällä hetkellä jakaa rahoitusmarkkinoiden määrittelemään finanssitalouteen sekä tuotannon määrittelemään reaalitalouteen. Myös kapitalistisen yhteiskunnan valtarakenteessa on tapahtunut käänteentekevä muutos. Aikaisemmin kapitalistinen yhteiskunta ja sen sisällä ilmenevät vastakkainasettelut voitiin ymmärtää teollisuuskapitalistien (tuotantovälineiden omistajien) sekä työläisten (tuotantovälineitä omistamattomien, työvoiman myyjien) välisinä kamppailuina. Globaalin finanssikapitalismin aikakaudella yhteiskunnallinen valta on siirtynyt kolmannelle osapuolelle, poikkikansalliselle sijoittajaluokalle (finanssipääoman tuotoilla ja koroilla eläjät). Molempia edellä mainittuja kehityskulkuja on syytä tarkastella yksityiskohtaisemmin.

Reaalitaloudesta finanssitalouteen ja takaisin

Yksityisen sektorin ylivelkaantumisen, rahoitusmarkkinoiden ja pääomanliikkeiden vapautumisen, rahoitusinnovaatioiden sekä rahoitusmarkkinoilla räjähdysmäisesti levinneen spekulatiivisen toiminnan seurauksena syntyi uusi taloudellinen todellisuus, jota voidaan kutsua finanssitaloudeksi. 2000-luvun loppua kohti kuljettaessa yhä suurempi osa finanssitalouden toiminnasta oli tullut täysin riippumattomaksi reaalitalouden kehityksestä. Uudenlaiset rahoitusinstrumentit ja niiden ympärille kehittyneet riskimarkkinat alkoivat elää omaa elämäänsä ja näillä markkinoilla toimineet tahot uskoivat riskimarkkinoiden olevan hyvin pitkälle riippumattomia reaalitalouden tapahtumista. Tämä oli tietysti virheellinen arvio ja reaalitaloudesta lähtenyt shokki käynnistikin vuoden 2007 elokuussa riskimarkkinoiden ja finanssitalouden kriisin, jonka pahimmat seuraukset ovat vielä tässä vaiheessa edessä.

Kun spekulaation ilmentämät riskimarkkinat laajenivat, ajautui reaalitalous samanaikaisesti finanssitalouden rengiksi. Koska reaalitaloudessa toimivat yritykset tarvitsevat rahoitusta investointeihinsa, oli niiden toimittava rahoitusmarkkinoiden ehdoilla, jotka useimmissa tapauksissa olivat menestyksekkään liiketoiminnan vastaisia. Kun yritysten toimintaa tulisi arvioida useampien kymmenien vuosien perspektiivillä, sijoittajien ja investointien potentiaalisten rahoittajien perspektiivi oli yhä useammin muutama viikko ja pahimmassa tapauksessa muutama päivä tai tunti. Toisen ongelman yritysten toiminnalle oli asettanut tuotto-odotusten vääjäämättömästi jatkunut kasvu. Kun aikaisemmin reaalitaloudessa toimivaan yritykseen sijoitetulle pääomalle vaadittiin 3-5 prosentin tuottoa, olivat tuotto-odotukset nousseet 2000-luvun lopulla 15-20 prosenttiin. Koska riskimarkkinoilla tällaiset tuotot olivat arkipäivää, oli myös yritysten sopeuduttava rahoitusmarkkinoiden asettamalle vaatimustasolle. Tuotantolaitosten lakkauttaminen läntisissä korkeiden palkansaajakorvausten maissa ja uusien perustaminen Kiinan ja Intian kaltaisissa matalan palkkatason maissa on ollut yritysten ainoa mahdollisuus vastata rahoitusmarkkinoiden vaatimuksiin. Teollisuuden äärimmäisen nopea rakennemuutos Suomessa, Euroopassa ja muissa läntisissä teollisuusmaissa on ollut seurausta ennen kaikkea finanssitalouden laajentumisen aiheuttamista reaalitaloudellisista komplikaatioista.

Investointien rahoittamisen vaikeus ja pääoman siirtyminen yhä suuremmassa määrin imaginaarisille riskimarkkinoille on johtanut osaltaan myös siihen, että läntisissä teollisuusmaissa talouskasvu on hiipunut hiipumistaan 1970-luvun alusta alkaen. Samalla työttömyysaste on kivunnut näissä maissa ja talouden resurssit ovat olleet jatkuvasti vajaakäytössä. Pitkälti investoinneista riippuvainen kokonaiskysynnän taso on jäänyt kauas täystyöllisyystasosta, lukuun ottamatta viimeisiä 3-5 vuotta. Valitettavasti tällä ajanjaksolla kokonaiskysynnän kasvun takana on ollut epäterveellinen ja monilta osin holtiton yksityisen sektorin velkaantumiskierre. Kotitalouksien ja yksityisten yritysten, erityisesti pankkien ja muiden rahoituslaitosten, velkaantuminen on ollut ekspansiivista.

Kun velkakupla alkaa viimein tyhjentyä, myös kokonaiskysynnässä tapahtuvat muutokset ovat dramaattisia. Yksityisten investointien ja yksityisen kulutuksen romahtaminen tulee aiheuttamaan reaalitaloudelle pitkäkestoisia ongelmia. Kotitalouksien velanmaksukyky tulee heikkenemään sekä korkotason nousun että työllisyystilanteen heikkenemisen seurauksena. Vaikka ongelmat eivät alun perin liittyneet ainakaan suoranaisesti reaalitalouteen, aiheuttaa finanssitalouden romahtaminen äärimmäisen voimakasta heiluntaa myös reaalitaloudessa. Imaginaarisen finanssitalouden kerryttämän laskun maksavat lopulta reaalitalouden toimijat, ennen kaikkea kotitaloudet sekä julkinen valta.

Yhteiskunnallisten valta-asemien muuttuminen

Globaalin finanssikapitalismin syntyä ja kehitystä voidaan tarkastella myös laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä. Kapitalismi voidaan ymmärtää luokkajärjestelmänä, jonka sisäinen dynamiikka perustuu taloudellisten luokkien valta-asemissa tapahtuviin muutoksiin. Muutosten takana ovat sekä ideologiset kamppailut että materiaalisessa todellisuudessa tapahtuvat murrokset. Finanssikapitalismin kehitystä määrittelevät molemmat. Ideologinen kamppailu kulminoituu ennen kaikkea 1970-luvun alussa tapahtuneeseen talousteoreettiseen murrokseen, jossa sodan jälkeistä aikaa määritellyt keynesiläinen talousparadigma korvautui Milton Friedmanin ja kumppaneiden edistämällä monetaristisella paradigmalla. Tästä eteenpäin myös materiaalista todellisuutta lähdettiin muokkaamaan uudenlaisen taloudellisen näkemyksen varassa, mikä johti muun muassa pääomanliikkeiden vapauttamiseen ja rahoitusmarkkinoiden jatkuvaan laajenemiseen. Näiden kehityskulkujen seurauksena syntyivät myös reaalitaloudesta irrallinen finanssitalous ja sen rinnalla tällä hetkellä kapitalistista järjestelmää vavisuttava maailmanlaajuinen velkakupla.

1970-luvulle asti reaalitalous määritteli yhteiskunnallista todellisuutta ja taloudellisien luokkien välinen jännite kohdistui teollisuuskapitalistien sekä työläisten luokan välille. Sijoittajien ja korolla eläjien luokka oli pitkälti suljettuna yhteiskunnallisen kamppailun ulkopuolelle. Ennen kaikkea tähän oli syynä keynesiläisen talousideologian ylivoima ja keynesiläiseen talousteoriaan perustuneet toimenpiteet, jotka olivat johtaneet rahoitusmarkkinoiden säätelyyn ja julkisen vallan roolin kasvattamiseen talouden ohjauksessa. Nixonin shokin ja Bretton Woods -järjestelmän purkamisen jälkeen (1971) yhteiskunnallinen kenttä oli jälleen avoinna sijoittajaluokan toiminnalle. Tämän tilan voimakkaimmin poikkikansalliseksi taloudelliseksi luokaksi muodostunut sijoittajaluokka hyödynsi äärimmäisen tehokkaalla tavalla. Sekä ideologisen kamppailun (uusliberalismi) voitot että materiaalisessa todellisuudessa aikaansaadut reformit (mm. rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen ja matalan inflaation talouspolitiikka) tukivat sijoittajaluokan pyrkimyksiä ja yhteiskunnallinen todellisuus alkoi lopulta toimia lähes täydellisesti sijoittajaluokan tahdon mukaisesti.

Sijoittajaluokan yhteiskunnallisen vallan kasvu tarkoitti teollisuuskapitalistien ja työläisten luokan yhteiskunnallisen vallan vähenemistä. Yritysten joustavuus sijoittajien tahdon edessä ja ammattiyhdistysliikkeen hampaattomuus työläisten etujen ajamisessa ovat tätä kehitystä hyvin kuvaavia ilmiöitä. Ay-liike kävi työtaistelua enää välillisesti teollisuuskapitalistia vastaan, sillä todelliset rajat neuvotteluille asetettiin sijoittajaluokan toimesta. Työläisten luokan etuliikkeen yksi suurimmista ongelmista on ollut se, ettei yhteiskunnallisten valtasuhteiden muutosta ole ymmärretty, minkä vuoksi ammattiyhdistysliikkeen käytännön toimintamallit vastaavat edelleen 60-luvun tilannetta. Yhtälailla suuryritykset ovat olleet voimattomia vastustamaan spekulatiivisia pääomanliikkeitä ja rahoitusmarkkinoiden ylivaltaa, minkä vuoksi myös niiden toiminta on vaikeutunut huomattavasti.

On selvää, että tämänhetkinen finanssitalouden kriisiytyminen tulee muuttamaan taloudellisten luokkien yhteiskunnallista asemaa. Tällä kertaa, kuten myös 1930-luvulla, muutos tulee olemaan nopea ja se on peräisin ennen kaikkea materiaalisten olosuhteiden muutoksesta. Velkakuplan puhkeaminen tulee koettelemaan sijoittajaluokkaa sen olemassaolon rajoille asti. Luonnollisesti tämä avaa tilaisuuden muille taloudellisille luokille voimistaa yhteiskunnallista asemaansa ja muokata taloudellisesta todellisuudesta omia tarkoitusperiään vastaava. Tähän työhön tarvitaan sekä teoreettista ja ideologista näkemystä että poliittista voimaa ajaa läpi tarvittavia käytännön reformeja. Tässä vaiheessa on epäselvää, löytyykö esimerkiksi työläisten luokalta ja sen tämänhetkisiltä edustajilta valmiuksia tarttua tarjoutuvaan yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuteen.

Takaisin reaalitalouteen työläisten luokan ehdoilla

1940-luvulla toteutetut reformit eivät sellaisenaan toimi 2000-luvun globaalissa yhteiskunnassa. Ideologiset ja teoreettiset näkemykset, joihin toisen maailmansodan jälkeinen taloudellinen järjestelmä perustui, ovat kuitenkin edelleen käyttökelpoista lähestulkoon sellaisinaan. Kapitalistisen talousjärjestelmän krooninen ongelma on edelleen riittämätön kokonaiskysyntä ja taloudellisten resurssien vajaakäyttö. Jos haluamme luoda toimivan talousjärjestelmän, meidän on pidettävä huoli kokonaiskysynnän riittävän korkeasta tasosta. Tällä tavalla voimme saavuttaa täystyöllisyystilanteen, jossa yksikään taloudelliseen työläisten luokkaan kuuluva ei ole tahtonsa vastaisesti työttömänä (kitkatyöttömyyttä lukuun ottamatta). Täystyöllisyys ja taloudellisten resurssien täysimääräinen hyödyntäminen on kannatettava asia myös teollisuuskapitalistien näkökulmasta, sillä korkea taloudellisen aktiivisuuden taso tarkoittaa tälle luokalle suurempia voittoja.

Huomio on kiinnitettävä reaalitalouteen ja kaikki ihmiskunnan taloudelliset resurssit on laitettava palvelemaan reaalitalouden etua. Tällä tavalla voimme tuottaa nopeammin ja tehokkaammin ne materiaaliset tarpeet, jotka ovat välttämättömiä kaikkien ihmisten hyvinvoinnille. Rahoitusmarkkinoiden tulee olla olemassa pelkästään reaalitalouden ehdoilla ja sijoittajaluokkaa sinällään ei tarvita. Jos ja kun reaalitalouden kehitys kasvattaa työläisten luokan yhteiskunnallista valtaa, mahdollistaa se muun muassa jatkuvan työajan lyhentämisen ja lopulta jopa tuotantosuhteiden uudelleenmäärittelyn. Tässä mielessä toimivan kapitalistisen talousjärjestelmän emansipatorinen potentiaali on valtava.

Edelliset kaavailut jäävät kuitenkin toteutumatta, jos yhteiskunnallinen valtakamppailu kääntyy tässäkin finanssitalouden kriisitilanteessa sijoittajaluokan eduksi. Mitään ei tule ottaa annettuna, sillä ideologinen vastustus taloudellisen työläisten luokan hallitsevalle valta-asemalle on edelleenkin äärimmäisen suuri. Sen vuoksi työläisten luokan etuja ajavien tahojen, ennen kaikkea ay-liikkeen, vasemmistopuolueiden ja lukuisten erilaisten kansalaisjärjestöjen, on oltava valmiita esittämään poliittiset vaatimuksensa perusteellisesti ja riittävään syvälliseen analyysiin perustuen. Muutoin tämänhetkinen maailmantalouden kriisi voidaan liittää kapitalismin ja ihmiskunnan historiaan yhtenä epäonnistumisena edellisten ja sitä seuraavien joukossa. Ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta tämä voidaan nähdä lohduttomana kuvana.

Jussi Ahokas