Archive for marraskuu 2008

Syyskokous

marraskuu 23, 2008

GSD:n puoluepoliittisen siiven Kaso ry:n syyskokous järjestetään tänään klo 18 Olutkellari Helsingin kabinetissa (Hallituskatu 3). Tervetuloa!

Taloudellisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden murros globaalin finanssikapitalismin taustalla

marraskuu 19, 2008

GSD:n kolmiosainen kirjoitussarja rahoitusmarkkinoiden kriisistä päättyy tähän Jussi Ahokkaan kirjoitukseen globaalin finanssikapitalismin nousun taustalla tapahtuneista taloudellisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden muutoksista. Rahoitusmarkkinoiden kriisiin johtaneen kehityksen ymmärtäminen laajempana yhteiskunnallisena murroksena on ensiarvoisen tärkeää tulevien poliittisten kamppailujen kannalta. Ilman selkeää ja kokonaisvaltaista käsitystä finanssikapitalismin rakenteista toisenlaisen, globaalille finanssikapitlsmille vaihtoehtoisen kehityksen hahmottaminen ei ole mahdollista.

Kirjoitussarjassa julkaistut analyysit ovat luettavissa hieman laajempina joulukuussa julkaistavassa GSD:n rahoitusmarkkinoiden kriisiä käsittelevässä työpaperissa.

murrosGlobaalin finanssikapitalismin nousun myötä sekä taloudelliset että yhteiskunnalliset rakenteet ovat muuttuneet radikaalisti. Taloudellinen todellisuus on muuttunut talouden finansoitumisen myötä kaksijakoiseksi. Talous voidaan tällä hetkellä jakaa rahoitusmarkkinoiden määrittelemään finanssitalouteen sekä tuotannon määrittelemään reaalitalouteen. Myös kapitalistisen yhteiskunnan valtarakenteessa on tapahtunut käänteentekevä muutos. Aikaisemmin kapitalistinen yhteiskunta ja sen sisällä ilmenevät vastakkainasettelut voitiin ymmärtää teollisuuskapitalistien (tuotantovälineiden omistajien) sekä työläisten (tuotantovälineitä omistamattomien, työvoiman myyjien) välisinä kamppailuina. Globaalin finanssikapitalismin aikakaudella yhteiskunnallinen valta on siirtynyt kolmannelle osapuolelle, poikkikansalliselle sijoittajaluokalle (finanssipääoman tuotoilla ja koroilla eläjät). Molempia edellä mainittuja kehityskulkuja on syytä tarkastella yksityiskohtaisemmin.

Reaalitaloudesta finanssitalouteen ja takaisin

Yksityisen sektorin ylivelkaantumisen, rahoitusmarkkinoiden ja pääomanliikkeiden vapautumisen, rahoitusinnovaatioiden sekä rahoitusmarkkinoilla räjähdysmäisesti levinneen spekulatiivisen toiminnan seurauksena syntyi uusi taloudellinen todellisuus, jota voidaan kutsua finanssitaloudeksi. 2000-luvun loppua kohti kuljettaessa yhä suurempi osa finanssitalouden toiminnasta oli tullut täysin riippumattomaksi reaalitalouden kehityksestä. Uudenlaiset rahoitusinstrumentit ja niiden ympärille kehittyneet riskimarkkinat alkoivat elää omaa elämäänsä ja näillä markkinoilla toimineet tahot uskoivat riskimarkkinoiden olevan hyvin pitkälle riippumattomia reaalitalouden tapahtumista. Tämä oli tietysti virheellinen arvio ja reaalitaloudesta lähtenyt shokki käynnistikin vuoden 2007 elokuussa riskimarkkinoiden ja finanssitalouden kriisin, jonka pahimmat seuraukset ovat vielä tässä vaiheessa edessä.

Kun spekulaation ilmentämät riskimarkkinat laajenivat, ajautui reaalitalous samanaikaisesti finanssitalouden rengiksi. Koska reaalitaloudessa toimivat yritykset tarvitsevat rahoitusta investointeihinsa, oli niiden toimittava rahoitusmarkkinoiden ehdoilla, jotka useimmissa tapauksissa olivat menestyksekkään liiketoiminnan vastaisia. Kun yritysten toimintaa tulisi arvioida useampien kymmenien vuosien perspektiivillä, sijoittajien ja investointien potentiaalisten rahoittajien perspektiivi oli yhä useammin muutama viikko ja pahimmassa tapauksessa muutama päivä tai tunti. Toisen ongelman yritysten toiminnalle oli asettanut tuotto-odotusten vääjäämättömästi jatkunut kasvu. Kun aikaisemmin reaalitaloudessa toimivaan yritykseen sijoitetulle pääomalle vaadittiin 3-5 prosentin tuottoa, olivat tuotto-odotukset nousseet 2000-luvun lopulla 15-20 prosenttiin. Koska riskimarkkinoilla tällaiset tuotot olivat arkipäivää, oli myös yritysten sopeuduttava rahoitusmarkkinoiden asettamalle vaatimustasolle. Tuotantolaitosten lakkauttaminen läntisissä korkeiden palkansaajakorvausten maissa ja uusien perustaminen Kiinan ja Intian kaltaisissa matalan palkkatason maissa on ollut yritysten ainoa mahdollisuus vastata rahoitusmarkkinoiden vaatimuksiin. Teollisuuden äärimmäisen nopea rakennemuutos Suomessa, Euroopassa ja muissa läntisissä teollisuusmaissa on ollut seurausta ennen kaikkea finanssitalouden laajentumisen aiheuttamista reaalitaloudellisista komplikaatioista.

Investointien rahoittamisen vaikeus ja pääoman siirtyminen yhä suuremmassa määrin imaginaarisille riskimarkkinoille on johtanut osaltaan myös siihen, että läntisissä teollisuusmaissa talouskasvu on hiipunut hiipumistaan 1970-luvun alusta alkaen. Samalla työttömyysaste on kivunnut näissä maissa ja talouden resurssit ovat olleet jatkuvasti vajaakäytössä. Pitkälti investoinneista riippuvainen kokonaiskysynnän taso on jäänyt kauas täystyöllisyystasosta, lukuun ottamatta viimeisiä 3-5 vuotta. Valitettavasti tällä ajanjaksolla kokonaiskysynnän kasvun takana on ollut epäterveellinen ja monilta osin holtiton yksityisen sektorin velkaantumiskierre. Kotitalouksien ja yksityisten yritysten, erityisesti pankkien ja muiden rahoituslaitosten, velkaantuminen on ollut ekspansiivista.

Kun velkakupla alkaa viimein tyhjentyä, myös kokonaiskysynnässä tapahtuvat muutokset ovat dramaattisia. Yksityisten investointien ja yksityisen kulutuksen romahtaminen tulee aiheuttamaan reaalitaloudelle pitkäkestoisia ongelmia. Kotitalouksien velanmaksukyky tulee heikkenemään sekä korkotason nousun että työllisyystilanteen heikkenemisen seurauksena. Vaikka ongelmat eivät alun perin liittyneet ainakaan suoranaisesti reaalitalouteen, aiheuttaa finanssitalouden romahtaminen äärimmäisen voimakasta heiluntaa myös reaalitaloudessa. Imaginaarisen finanssitalouden kerryttämän laskun maksavat lopulta reaalitalouden toimijat, ennen kaikkea kotitaloudet sekä julkinen valta.

Yhteiskunnallisten valta-asemien muuttuminen

Globaalin finanssikapitalismin syntyä ja kehitystä voidaan tarkastella myös laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä. Kapitalismi voidaan ymmärtää luokkajärjestelmänä, jonka sisäinen dynamiikka perustuu taloudellisten luokkien valta-asemissa tapahtuviin muutoksiin. Muutosten takana ovat sekä ideologiset kamppailut että materiaalisessa todellisuudessa tapahtuvat murrokset. Finanssikapitalismin kehitystä määrittelevät molemmat. Ideologinen kamppailu kulminoituu ennen kaikkea 1970-luvun alussa tapahtuneeseen talousteoreettiseen murrokseen, jossa sodan jälkeistä aikaa määritellyt keynesiläinen talousparadigma korvautui Milton Friedmanin ja kumppaneiden edistämällä monetaristisella paradigmalla. Tästä eteenpäin myös materiaalista todellisuutta lähdettiin muokkaamaan uudenlaisen taloudellisen näkemyksen varassa, mikä johti muun muassa pääomanliikkeiden vapauttamiseen ja rahoitusmarkkinoiden jatkuvaan laajenemiseen. Näiden kehityskulkujen seurauksena syntyivät myös reaalitaloudesta irrallinen finanssitalous ja sen rinnalla tällä hetkellä kapitalistista järjestelmää vavisuttava maailmanlaajuinen velkakupla.

1970-luvulle asti reaalitalous määritteli yhteiskunnallista todellisuutta ja taloudellisien luokkien välinen jännite kohdistui teollisuuskapitalistien sekä työläisten luokan välille. Sijoittajien ja korolla eläjien luokka oli pitkälti suljettuna yhteiskunnallisen kamppailun ulkopuolelle. Ennen kaikkea tähän oli syynä keynesiläisen talousideologian ylivoima ja keynesiläiseen talousteoriaan perustuneet toimenpiteet, jotka olivat johtaneet rahoitusmarkkinoiden säätelyyn ja julkisen vallan roolin kasvattamiseen talouden ohjauksessa. Nixonin shokin ja Bretton Woods -järjestelmän purkamisen jälkeen (1971) yhteiskunnallinen kenttä oli jälleen avoinna sijoittajaluokan toiminnalle. Tämän tilan voimakkaimmin poikkikansalliseksi taloudelliseksi luokaksi muodostunut sijoittajaluokka hyödynsi äärimmäisen tehokkaalla tavalla. Sekä ideologisen kamppailun (uusliberalismi) voitot että materiaalisessa todellisuudessa aikaansaadut reformit (mm. rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen ja matalan inflaation talouspolitiikka) tukivat sijoittajaluokan pyrkimyksiä ja yhteiskunnallinen todellisuus alkoi lopulta toimia lähes täydellisesti sijoittajaluokan tahdon mukaisesti.

Sijoittajaluokan yhteiskunnallisen vallan kasvu tarkoitti teollisuuskapitalistien ja työläisten luokan yhteiskunnallisen vallan vähenemistä. Yritysten joustavuus sijoittajien tahdon edessä ja ammattiyhdistysliikkeen hampaattomuus työläisten etujen ajamisessa ovat tätä kehitystä hyvin kuvaavia ilmiöitä. Ay-liike kävi työtaistelua enää välillisesti teollisuuskapitalistia vastaan, sillä todelliset rajat neuvotteluille asetettiin sijoittajaluokan toimesta. Työläisten luokan etuliikkeen yksi suurimmista ongelmista on ollut se, ettei yhteiskunnallisten valtasuhteiden muutosta ole ymmärretty, minkä vuoksi ammattiyhdistysliikkeen käytännön toimintamallit vastaavat edelleen 60-luvun tilannetta. Yhtälailla suuryritykset ovat olleet voimattomia vastustamaan spekulatiivisia pääomanliikkeitä ja rahoitusmarkkinoiden ylivaltaa, minkä vuoksi myös niiden toiminta on vaikeutunut huomattavasti.

On selvää, että tämänhetkinen finanssitalouden kriisiytyminen tulee muuttamaan taloudellisten luokkien yhteiskunnallista asemaa. Tällä kertaa, kuten myös 1930-luvulla, muutos tulee olemaan nopea ja se on peräisin ennen kaikkea materiaalisten olosuhteiden muutoksesta. Velkakuplan puhkeaminen tulee koettelemaan sijoittajaluokkaa sen olemassaolon rajoille asti. Luonnollisesti tämä avaa tilaisuuden muille taloudellisille luokille voimistaa yhteiskunnallista asemaansa ja muokata taloudellisesta todellisuudesta omia tarkoitusperiään vastaava. Tähän työhön tarvitaan sekä teoreettista ja ideologista näkemystä että poliittista voimaa ajaa läpi tarvittavia käytännön reformeja. Tässä vaiheessa on epäselvää, löytyykö esimerkiksi työläisten luokalta ja sen tämänhetkisiltä edustajilta valmiuksia tarttua tarjoutuvaan yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuteen.

Takaisin reaalitalouteen työläisten luokan ehdoilla

1940-luvulla toteutetut reformit eivät sellaisenaan toimi 2000-luvun globaalissa yhteiskunnassa. Ideologiset ja teoreettiset näkemykset, joihin toisen maailmansodan jälkeinen taloudellinen järjestelmä perustui, ovat kuitenkin edelleen käyttökelpoista lähestulkoon sellaisinaan. Kapitalistisen talousjärjestelmän krooninen ongelma on edelleen riittämätön kokonaiskysyntä ja taloudellisten resurssien vajaakäyttö. Jos haluamme luoda toimivan talousjärjestelmän, meidän on pidettävä huoli kokonaiskysynnän riittävän korkeasta tasosta. Tällä tavalla voimme saavuttaa täystyöllisyystilanteen, jossa yksikään taloudelliseen työläisten luokkaan kuuluva ei ole tahtonsa vastaisesti työttömänä (kitkatyöttömyyttä lukuun ottamatta). Täystyöllisyys ja taloudellisten resurssien täysimääräinen hyödyntäminen on kannatettava asia myös teollisuuskapitalistien näkökulmasta, sillä korkea taloudellisen aktiivisuuden taso tarkoittaa tälle luokalle suurempia voittoja.

Huomio on kiinnitettävä reaalitalouteen ja kaikki ihmiskunnan taloudelliset resurssit on laitettava palvelemaan reaalitalouden etua. Tällä tavalla voimme tuottaa nopeammin ja tehokkaammin ne materiaaliset tarpeet, jotka ovat välttämättömiä kaikkien ihmisten hyvinvoinnille. Rahoitusmarkkinoiden tulee olla olemassa pelkästään reaalitalouden ehdoilla ja sijoittajaluokkaa sinällään ei tarvita. Jos ja kun reaalitalouden kehitys kasvattaa työläisten luokan yhteiskunnallista valtaa, mahdollistaa se muun muassa jatkuvan työajan lyhentämisen ja lopulta jopa tuotantosuhteiden uudelleenmäärittelyn. Tässä mielessä toimivan kapitalistisen talousjärjestelmän emansipatorinen potentiaali on valtava.

Edelliset kaavailut jäävät kuitenkin toteutumatta, jos yhteiskunnallinen valtakamppailu kääntyy tässäkin finanssitalouden kriisitilanteessa sijoittajaluokan eduksi. Mitään ei tule ottaa annettuna, sillä ideologinen vastustus taloudellisen työläisten luokan hallitsevalle valta-asemalle on edelleenkin äärimmäisen suuri. Sen vuoksi työläisten luokan etuja ajavien tahojen, ennen kaikkea ay-liikkeen, vasemmistopuolueiden ja lukuisten erilaisten kansalaisjärjestöjen, on oltava valmiita esittämään poliittiset vaatimuksensa perusteellisesti ja riittävään syvälliseen analyysiin perustuen. Muutoin tämänhetkinen maailmantalouden kriisi voidaan liittää kapitalismin ja ihmiskunnan historiaan yhtenä epäonnistumisena edellisten ja sitä seuraavien joukossa. Ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta tämä voidaan nähdä lohduttomana kuvana.

Jussi Ahokas

Globaalin talouskriisin syyt ja seuraukset

marraskuu 12, 2008

GSD:n talouskriisiä tarkasteleva kirjoitussarja jatkuu tällä Jussi Ahokkaan analyysilla globaalien rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisen syistä ja seurauksista. Kirjoituksessa verrataan nykyistä kriisiä Hyman P. Minskyn teoriaan rahoitusmarkkinoiden epävakaudesta. Minskyn teorian perusolettamukset rahoitusmarkkinoiden historiallisesta kehityksestä näyttävät toteutuvan nykyisen kriisin kohdalla uskomattoman tarkasti. Lisäksi kirjoituksessa pohditaan niitä toimenpiteitä, joilla uhkaava talouskatastrofi voitaisiin muuttaa hallituksi taantumaksi. Kirjoituksen lopussa pohditaan globaalin talousjärjestelmän tulevaisuuden näkymiä ja hahmotellaan mahdollisia kehityskulkuja. Kirjoitussarjan viimeinen osa julkaistaan ensi viikolla ja se käsittelee globaalin finanssikapitalismin noususta seuranneita muutoksia taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa rakenteissa.

kriisi3Globaali talouskriisi on saavuttanut vaiheen, jossa rahoitusmarkkinoiden ongelmat siirtyvät osaksi reaalitaloutta. Vaikka finanssikriisistä on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia liuskoja tekstiä, vain harvoissa analyyseissa on pystytty valottamaan viimeaikaisen kehityksen taustalla olevia mekanismeja. Analyysin puutteellisuus on johtanut myös siihen, että kriisin ratkaisemiseksi ei ole löydetty oikeanlaisia työkaluja. Julkisen vallan toiminta ympäri maailmaa on ollut lähinnä viimehetken reagointia, jonka avulla kriisiä on pystytty vain jossain määrin hillitsemään. Kriisin ratkaisemiseksi ja maailmantalouden ongelmien voittamiseksi hallitusten ja muiden julkisten tahojen toimet eivät ole olleet riittäviä. Tämän tekstin tarkoituksena on pureutua syvemmälle kriisin taustoihin ja pohtia niitä toimenpiteitä, joilla seuraavina vuosina kohdattavasta maailmantalouden lamasta selvitään mahdollisimman vähin vaurioin.

Ylivelkaantuminen, spekulaatio ja innovatiiviset rahoitusmarkkinat

Yleisesti on ymmärretty. että rahoitusmarkkinoiden kriisin aiheuttivat Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden subprime-roskalainat, jotka levisivät erityyppisten paketoitujen rahoitusinstrumenttien sisällä ympäri maailmaa. Käytyään arvottomiksi lainapaperit saastuttivat investointipankkien ja tavallisten liikepankkien taseet romahduttaen edelleen rahoitusmarkkinoiden luottamuksen. On totta, että subprime-lainat toimivat kriisin laukaisevana tekijänä, mutta kylvötyöt kriisille oli tehty jo huomattavasti aikaisemmin. Kriisin tärkeimpinä tekijöinä voidaan pitää maailmantaloudessa jo 1960-luvun lopulla käynnistynyttä yksityisen sektorin velkaantumiskehitystä ja viimeisten vuosikymmenien aikana rahoitusmarkkinoilla yhä rajummaksi käynyttä spekulaatiota. Jälkimmäistä on voimistanut entisestään 1970-luvun alusta alkaen jatkuvasti vapautuneet rahoitusmarkkinat, jotka teknologisen kehityksen myötä tarjosivat 2000-luvulle tultaessa sijoittajien käyttöön suunnattoman suuren määrän erilaisia rahoitusinnovaatioita.

Innovatiivisten rahoitusinstrumenttien avulla pääoman nopeasta kerryttämisestä ja tähtitieteellisten voittojen tekemisestä tuli arkipäivää ja euforinen usko rahoitusmarkkinoiden ikuiseen kasvuun tarttui yhä useampiin yksilöihin ja instituutioihin. Lopulta globaaliin talouskriisiin johtanutta kehitystä ovat olleet ruokkimassa investointipankkien ja muiden rahoitusinstituutioiden lisäksi sekä keskuspankit että valtioiden finanssiministeriöt. Jatkuva rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkaminen, lainoittajien vapaa ja holtiton toiminta sekä sijoittajien etuja palveleva raha- ja finanssipolitiikka ovat olleet erityisesti viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan maailmantalouden kehitystä määritteleviä trendejä. Seurauksena näistä kehityskuluista olemme päässeet todistamaan maailmanhistorian suurimman velkakuplan syntymistä ja nyt myös sen puhkeamista. Kapitalistisen järjestelmän laajenemisen rajat ovat jälleen kerran tulleet ylitetyiksi.

Minsky ja mekanismi rahoitusmarkkinoiden kriisin takana

Rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisen takana olevista tekijöistä merkittävin on ehdottomasti velkarahalla tapahtunut spekulatiivinen sijoitustoiminta. 1930-luvun lamaa tutkineen Hyman P. Minskyn (1980,1982) mukaan rahoitusmarkkinoilla on tendenssi siirtyä spekulatiiviseen vaiheeseen tietynlaisen historiallinen prosessin kautta. Rahoitusmarkkinoiden ollessa terveellä pohjalla sijoitukset kohdistuvat reaalitaloudellisiin investointeihin, joiden myötä syntyvä talouskasvu toimii samalla tarvittavan velkarahoituksen takuuna. Talouden kasvaessa nopeasti yritysten arvo kasvaa, mikä tekee arvopapereilla spekuloinnin kannattavaksi. Yhä enemmän spekulaatiota tehdään velkarahalla ja kasvavien voittojen toivossa myös rahoituslaitosten lainananto lisääntyy.

Käynnistynyt kehitys johtaa yhä riskialttiimpiin sijoituksiin sekä investointeihin ja arvopaperispekulaatio lisääntyy lisääntymistään. Markkinoille ilmestyy yhä enemmän nk. ponzi-sijoittajia, joiden kassavirta on jatkuvasti velanhoitokuluja pienempi, mutta jotka arvopapereiden hintojen noustessa pystyvät tekemään voittoja laajenevilla rahoitusmarkkinoilla. Kun laajeneminen lopulta pysähtyy, alkavat vaikeudet. Hintojen kasvun taittuessa useat sijoittajat joutuvat myymään arvopapereitaan selvitäkseen lainojensa lyhennyksistä.

Tässä vaiheessa ponzi-sijoittajien tilanne on jo toivoton ja ensimmäiset konkurssit tapahtuvat nopeasti. Yhä useampi sijoittaja joutuu pakkomyynteihin ja arvopapereiden hinnat laskevat radikaalisti. Velan ja vastaavien suhde kasvaa. Uusia lainoja tarjotaan vähemmän ja rahoitusmarkkinoiden likviditeetti supistuu rajusti. Pian uusia investointeja reaalitalouteen tehdään vain murto-osa velkakuplan huipputasoon verrattuna ja talouden kasvu hidastuu. Syntyy taantuma, jota usein seuraa hintojen jatkuva lasku. Matalan inflaation tai deflaation tilanteessa velkojen maksu tulee lopullisesti mahdottomaksi ja aikaisemmin kestävällä pohjalla tehdyt sijoituksetkin tulevat tappiollisiksi. Lopputuloksena on syvä ja pitkäkestoinen lama.

Mitä on tehtävä?

Kun Minskyn havaintoja 1930-luvun lamasta verrataan tähän päivään, voidaan huomata, että kaikki palaset näyttävät loksahtavan paikoilleen. Vaikka vielä viime kesänä oltiin vakuuttuneita maailmaa uhkaavasta inflaation ja stagnaation yhdistelmästä, ovat viimeaikaiset näkymät vahvistaneet deflaation riskin olevan erittäin suuri. Pankkisektorin tukipaketit ja rahoitusmarkkinoiden likviditeetin jatkuva lisääminen eivät ole saaneet aikaan inflatorista painetta, joka vielä viime keväänä oli pääoman paniikkiliikkeiden myötä tietyillä markkinasegmenteillä erittäin suuri. Päinvastoin likviditeetin lisääminen ja rahapoliittinen elvyttäminen näyttävät välttämättömiltä toimilta jatkossakin deflaation voittamiseksi.

Näistä lähtökohdista on hyvä jatkaa pohtien niitä keinoja, joilla maailmantaloutta kohtaavasta taantuman, deflaation sekä ylivelkaantumisen yhdistelmästä selvitään ilman katastrofia. Kuten arvata saattaa, yksinkertaista ratkaisua tilanteeseen on vaikea löytää. Mahdollisuus myös täysin vääränlaisille toimenpiteille on olemassa, mistä 1930-luvulla tehdyt virheet muistuttavat. Kuten silloin, myös tällä kertaa vastuu maailmantalouden tilanteesta on sysätty julkisen vallan harteille. Ekspansiivisen rahapolitiikan ja keskuspankkien ohjauskorkojen intensiivisen laskemisen lisäksi julkisen vallan on pidettävä huolta kokonaiskysynnän riittävyydestä reaalitaloudessa. On selvää, että yksityisen velan vaikutus kokonaiskysyntään tulee vähenemään rajusti lähitulevaisuudessa. Kokonaiskysynnän pieneneminen on tärkein tekijä hidastuvan talouskasvun ja kasvavan työttömyyden takana. Kun yksityiset investoinnit jäätyvät, on julkisen talouden laajennuttava sekä julkisten investointien että julkisten työllisyysohjelmien kautta.

Myös julkisia tulonsiirtoja on lisättävä ja tulonjakoa on muutettava niiden ryhmien eduksi, joiden rajakulutusalttius on kaikista suurin. Täystyöllisyyteen pyrkivän talouspolitiikan keinot on viimein otettava käyttöön täysimääräisinä. On myös ymmärrettävä, ettei syntynyttä tilannetta voida ratkaista ilman julkisen sektorin velkaantumista. Yksityisen talouden kaivamaa kuoppaa ei voida tasoittaa pitämällä julkinen talous tasapainossa tulojen ja menojen suhteen. Julkisen talouden säästöt ja leikkaukset ovat tulevien vuosien aikana huonointa mahdollista talouspolitiikkaa. Julkisen sektorin pitkän aikavälin velkaantumista ehkäistään parhaiten palauttamalla reaalitalous mahdollisimman nopeasti kasvu-uralle, mikä vaatii seuraavien vuosien aikana maailman tasolla tuhansien miljardien eurojen edestä julkisia investointeja, tulonsiirtoja sekä muita työllisyyttä edistäviä toimia.

Myös yksityisen sektorin velkaongelman ratkaisemiseen paras ja itse asiassa ainoa lääke löytyy reaalitalouden kasvusta. Mitä suurempi velan määrä on suhteessa vuotuiseen arvonlisäykseen, sitä pidempi aika velan kuolettamiseen menee. Jos reaalitalouden kasvu pysähtyy useiksi vuosiksi eteenpäin, velan suhteellinen osuus tulee nousemaan entisestään. Erityisesti korkeiden korkojen tilanteessa yksityiset toimijat joutuvat ahdinkoon ja seurauksena on jatkuva konkurssiaalto. Markkinakorkojen pitäminen kohtuullisella tasolla tulee olla jatkossakin keskuspankkien toimintaa ohjaavalla tavoitelistalla korkealla sijalla. Jos konkursseja kaikesta huolimatta tapahtuu, on julkisen vallan taattava riittävä osa velkojien saatavista. Muussa tapauksessa kumulatiivinen kehitys kaataa yhä uusia yrityksiä ja rahoittajia, mahdollisesti jopa eläkeyhtiöitä. Velkojen takaaminen tuottaa globaalisti julkiselle sektorille seuraavan tuhansien miljardien eurojen menoerän. Tämän sekä reaalitalouden tukipakettien rahoittamiseksi verotusta on korotettava useiksi vuosiksi eteenpäin. Erityisesti varallisuuden ja pääoman verotusta on lisättävä. Näillä toimenpiteillä yksityisen sektorin velkaongelmasta voidaan selvitä seuraavien 10-15 vuoden kuluessa. Julkista velkaa tullaan maksamaan pois vielä pitkään tämän jälkeen.

Globaalin talousjärjestelmän tulevaisuus

Kuten edellä esitetyt ratkaisumallit osoittavat, maailma on kulkemassa hetkellisesti kohti julkisen vallan voimakkaasti säätelevää taloudellista järjestelmää. Siirtymävaiheeseen ja kriisin jälkihoitoon esitetyt toimenpiteet ovat enemmän tai vähemmän välttämättömiä. Luottamalla ortodoksisen taloustieteen tarjoamiin kokonaiskysynnän kehitystä rajoittaviin talouspoliittisiin ratkaisuihin, kuten julkisten menojen leikkauksiin, rakenteellisin veronalennuksiin sekä nimellispalkkojen alennuksiin kriisi reaalitaloudessa tulee pitkittymään entisestään. On viimein ymmärrettävä ja myönnettävä, että kapitalistisen talousjärjestelmän sisäänrakennettu ongelma on kokonaiskysynnän riittämättömyys. Asia, jonka Keynes (1936) ja Kalecki (1937) toivat kaikkien meidän – myös uusklassisten taloustieteilijöiden – tietoon jo 1930-luvulla.

Globaali finanssikapitalismi näyttää tulleen karulla tavalla tiensä päähän ja sen aikaansaamat ongelmat vaativat monilta osin talouden siirtämistä julkisen vallan ohjaukseen. Tästä ei kuitenkaan voida päätellä, millainen globaali talousjärjestelmä seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana muodostuu. Joka tapauksessa on selvää, ettei säätelemättömien rahoitusmarkkinoiden aikakauden virheitä haluta toistaa ainakaan lähitulevaisuudessa. Rahoitusmarkkinoiden reformi on jo tässä vaiheessa todennäköinen ja kysymys liittyykin siihen, millä tavalla globaalit rahoitusmarkkinat järjestetään uudelleen. Spekulaation kitkemiseksi on esitetty ainakin valuutanvaihtoverojen sekä globaalien pääomaverojen käyttöönottoa sekä arvopaperikaupan kokonaisvaltaista uudelleenjärjestelyä.

Käytännössä viimeksi mainittu tarkoittaisi sitä, että nykyisestä osakejärjestelmästä luovuttaisiin ja se korvattaisiin velkakirjajärjestelmällä, jossa yritysten velkapapereiden arvolle asetettaisiin erääntymispäivä, jolloin velkakirjat lunastettaisiin takaisin ennalta määritellyllä hinnalla. Tällaisessa tilanteessa sijoittajien tehtäväksi jäisi pelkästään yritysten reaalitaloudellisten menestyksen arviointi, jolloin sijoituspäätökset heijastelisivat yritysten todellisia toimintaedellytyksiä. Globaalien rahoitusmarkkinoiden ja maailmankaupan rahoituksen tasapainottamiseksi kaavailtu globaalin reservivaluutan käyttöönotto olisi niin ikään oivallinen askel kohti vakaampaa globaalia talousjärjestelmää. Huomiota on kiinnitettävä myös lainamarkkinoille ja lainanantajien toimintaan. Lainamarkkinoille on luotava säännöksiä, joilla myös lainanantajat joutuvat kantamaan osansa riskeistä. Roskalainojen viimeaikainen historia osoittaa, ettei lainanantajien kyky arvioida lainanottajien maksukykyä ole riittävä markkinaeuforian vallitessa.

Se, kuinka voimakkaasti julkinen valta tulee säätelemään reaalitaloutta, riippuu ennen kaikkea siitä, miten voimakkaasti kriisin jälkihoidossa nojaudutaan julkisen talouden varaan. Tarttumalla jo tässä vaiheessa täystyöllisyyspolitiikkaan ja ymmärtämällä kysynnänsäätelyn merkitys on selvää, että myös tulevaisuuden talousjärjestelmä perustuu lähtökohtaisesti julkisen vallan aktiiviselle ohjaukselle. Ideologiset kamppailut voivat kuitenkin kääntää kehityksen uudelleen markkinaehtoiseksi ja pääoman tällä hetkellä pienenevä valta yhteiskunnallisessa kehityksessä voi pian olla uudestaan kasvamassa. Pahimmassa tapauksessa tämä kehitys avaa ovet uudelle velkaantumis- ja spekulaatiokierteelle ja ihmiskunta tulee kohtamaan samanlaisen tai entistä suuremman taloudellisen kriisin vielä tämän vuosisadan aikana. Jo tällä hetkellä ja erityisesti tulevien vuosien kokemusten jälkeen on vaikea uskoa, että tällainen kehitys voisi päästä uudestaan käyntiin. Ihmiskunnan muisti on kuitenkin erittäin lyhyt ja kapitalistisen järjestelmän sisäiset voimat saattavat olla jälleen kerran liian voimakkaita vastustettaviksi.

Jussi Ahokas

Leikin loppu

marraskuu 8, 2008

Ennakkotiedoista poiketen kirjoitussarja rahoitusmarkkinoiden kriisistä alkaa jo tänään tällä Lauri Holapan kirjoituksella. Kirjoituksessa käsitellään laaja-alaisesti finanssikriisiin johtaneita historiallisia kehityskulkuja ja pohditaan ratkaisuja sekä maailmantalouden tämänhetkisiin ongelmiin että rahoitusmarkkinoiden tulevaisuuden järjestelyihin. Kirjoitussarjan seuraava osa ilmestyy ensi viikolla ja siinä syvennetään tässä kirjoituksessa esitettävää analyysia erityisesti rahoitusmarkkinoiden kriisiytymistendenssin sekä reaalitalouden pelastamiseksi vaadittavien toimenpiteiden osalta.

leikinloppu1

Finanssimarkkinoita ryhdyttiin liberalisoimaan innokkkaasti 1970-luvun alussa, kun Richard Nixonin hallinto päätti yksipuolisesti romahduttaa kiinteisiin valuuttakursseihin ja pääomakontrolleihin perustuneen Bretton Woods -järjestelmän. Nixon perusti päätöksensä Chicagon koulukunnan oppeihin, joita erityisesti taloustieteilijät Milton Friedman ja George Stigler markkinoivat republikaanihallitukselle. Heidän mukaansa julkisen vallan piti vetäytyä markkinoiden sääntelemisestä, jotta hintamekanismi ei ajautuisi pitkän aikavälin epätasapainoon.

1970-luvun alussa Friedmanin ja Stiglerin kollega Chicagon yliopistosta, Eugene Fama, sovelsi monetaristisen talousteorian perusolettamuksia rahoitusmarkkinoiden teoretisointiin. Fama kehitti niin sanotun tehokkaiden markkinoiden hypoteesin (EMH), johon valtavirtaisen taloustieteen rahoitusmarkkinamallinnukset edelleen perustuvat. EMH:n mukaan arvopapereiden hinnat heijastavat informaatiota ”markkinafundamenteista”. Fundamenteilla tarkoitetaan yritysten liiketoiminnan kannalta keskeisiä tekijöitä. Toisin sanoen hyvin hoidettujen ja kysyttyjä hyödykkeitä myyvien yritysten osakkeet arvostetaan korkealle. Näin ollen myös osakkeista väännettyjen johdannaisten hinnat heijastavat vain saatavilla olevaa informaatiota.

Faman järkeilyn seuraukset ovat ilmeisiä: markkinat on riisuttava turhasta sääntelystä, jotta hintainformaatio ei vääristy. Julkisen vallan tehtäväksi jää ainoastaan markkinoiden avoimuuden ja hyvien juridisten käytäntöjen turvaaminen.

EMH ja sen jatkosovellukset ovat kuitenkin epäonnistuneet toistuvien finanssikriisien selittämisessä. Jostain syystä hintamekanismi ei tunnu toimivan niin jouhevasti kuin valtavirtataloustiede olettaa. Selitys hintamekanismin epäonnistumiselle voidaan löytää 1930-luvun puolivälistä. Tuolloin John Maynard Keynes julkaisi Yleisen teoriansa, jossa hän korosti rahoitusmarkkinoiden fundamentaalista epävakautta. Keynesin mukaan kapitalistisen talouden kriisit juontuvat finanssimarkkinoiden ja reaalitalouden erkaantumisesta.

Keynesin mielestä sijoittajien on lähes mahdotonta arvioida yritysten tulevaisuuden menestystä. Sen sijaan on helpompaa analysoida muiden sijoittajien näkemyksiä. Arvaamalla oikein muiden sijoittajien odotuksia voidaan rahoitusmarkkinoilla tehdä huimia spekulatiivisia voittoja. Tämän vuoksi spekulaatio – eikä reaalitaloudellinen harkinta – on sijoitustoiminnan peruspiirre.

Keynes kuvasi aikanaan finanssimarkkinoiden mielettömyyttä osuvasti: ”Olemme saavuttaneet kolmannen asteen, jossa omistamme älymme ennustamaan, mitä keskimääräinen mielipide olettaa keskimääräisen mielipiteen olevan.”

Velka ja deflaatio

Spekulaatio on aina haitallista, koska se kohdentaa pääomaa epätehokkaasti ja näin rakenteellisesti heikentää esimerkiksi työllisyystilannetta. Jättimäiseksi ongelmaksi spekulaatio muotoutuu kuitenkin vasta, kun se yhdistyy liialliseen velanottoon.

Keynesin työn jatkaja Hyman P. Minsky kehitti 1970-luvun lopussa finanssimarkkinoiden epävakaisuushypoteesin, jolla hän kuvasi velan ja spekulaation yhteyttä. Minsky havaitsi, että talouden palatessa kasvu-uralle kriisin jälkeen alkavat rahoituslaitokset ja muut suursijoittajat höllentää vakavaraisuussuojauksiaan. Ne hyväksyvät uudenlaisia velkarakenteita, koska arvopapereiden hinnat kehittyvät suotuisasti.

Buumin jatkuessa lainaa hankitaan arvopapereiden tulevaa hintakehitystä vastaan. Arvopapereiden hinnat eivät voi kuitenkaan loputtomasti nojata kolmannen asteen spekulatiiviseen päättelyyn, vaan lopulta myös reaalitalouden tapahtumat alkavat vaikuttaa hinnanmuodostukseen. Esimerkiksi subprime-johdannaiset olivat niin kauan houkuttelevia sijoituskohteita, kunnes ensimmäiset tiedot amerikkalaisten asuntovelallisten maksuvaikeuksista alkoivat kantautua rahoittajien korviin.

Tällä hetkellä finanssikriisissä ollaankin astumassa sen dramaattisimpaan vaiheeseen. Nykytilanteessa velkaa ei enää voida rahoittaa lisävelanotolla, koska luottamus arvopapereiden hinnan nousuun on kadonnut. Parhaillaan on käynnistymässä prosessi, jota suuren laman aikaan oman omaisuutensa menettänyt taloustieteilijä Irving Fisher nimitti velka–deflaatio-mekanismiksi.

Lähtötilanteessa finanssialan yritykset eivät suoriudu enää velkasitoumuksistaan. Tämän vuoksi ne joutuvat paniikkimyymään omistuksiaan. Paniikkimyynti taas johtaa hintojen alentumiseen eli deflaatioon. Tämä puolestaan johtaa dollarin ja muutamien muiden kriisistä kärsineiden valuuttojen arvon menetykseen. Yritysten taseita ryhtyy painamaan dollarimääräisten arvopapereiden hinnan alentuminen, mikä johtaa rahoituslaitosten tulosten heikentymiseen ja konkursseihin. Samalla deflaatio syö yritysten voittoja, minkä takia niiden on leikattava tuotantoaan.

Tästä kaikesta seuraa ensinnäkin suora kokonaiskysynnän alentuminen työttömyyden lisääntymisen myötä. Toiseksi kokonaiskysyntä alenee vielä lisää, kun luottamus tulevaisuuden näkymiin romahtaa eikä pääomia kohdennu investointeihin. Tilannetta heikentää vielä se, että reaalikorot nousevat tällaisessa tapauksessa helposti pilviin.

Useiden rahoitusalan jättiyritysten maksuvaikeudet ja investointipankki Lehman Brothersin konkurssi kertovat siitä, että syöksykierre deflaatiota kohden on jo käynnistynyt. Yhdysvaltain yksityissektorilla on velkaa noin 41 biljoonaa dollaria. Vaikka osa velasta onkin tuotannollisiin investointeihin sidottua tai hävinnyt jo savuna ilmaan, on jäljelle jäävä velkapotti poskettoman kokoinen. Maineikas rahoitustaloustieteilijä Steve Keen on arvioinut, että spekulatiivisen velkakuplan puhkeaminen johtaa Yhdysvaltojen kokonaiskysynnän alentumiseen 30 prosentilla. Lähes saman kokoluokan pommi odottaa myös Eurooppaa.

Jos Keenin arvio on edes lähellä totuutta, maailmantalous on syöksymässä kaikkien aikojen pahimpaan kriisiin. Siitä selviäminen edellyttää poikkeuksellisia toimia. Muutamien satojen miljardien pääomitusohjelmat tai pankkivalvonnan tehostaminen eivät pelasta maailmaa massatyöttömyydeltä ja mittaamattomalta inhimilliseltä hädältä. Länsimainen talous- ja yhteiskuntajärjestys sellaisena kuin me sen nyt tunnemme on kuilun partaalla.

Kapitalismin pelastaminen…

Massiivinen kysyntästimulaatio on ainoa tapa taistella uhkaavaa deflaatiota vastaan. Ongelmana on kuitenkin se, että velkarahalla elvyttäminen ei tässä tilanteessa onnistu, koska lainaa on saatavilla heikosti ulkomailta. Tehokkain tapa tukea kokonaiskysyntää on vaikuttaa funktionaaliseen (eli työn ja pääoman väliseen) tulonjakoon.

Ennen kaikkea varallisuutta olisi pystyttävä verottamaan nykyistä aggressiivisemmin. Laiska pääoma on verotuksen avulla saatava siirrettyä investointeihin. Toinen tehokas keino olisi väliaikainen pääomatuloverotuksen korotus. Merkittävällä veronkorotuksella voittojen kotiuttamista voitaisiin siirtää tulevaisuuteen ja nyt kannustaa pääoman uudelleeninvestointeihin. Myös korkeimpien ansiotulojen verotuksessa on kiristämisvaraa kaikkialla.

Uusilla julkisilla varoilla on tuettava kysyntää ja työllisyyttä mahdollisimman tehokkaasti. Tämä edellyttää niiden kohdentamista lähes täysimääräisesti julkisiin investointeihin. Esimerkiksi uusiutuvan energian tuotantoon voidaan globaalisti suunnata huomattavia resursseja. Kysyntäoperaatio olisi toteutettava globaalisti koordinoiden, jotta pääomapaolta vältyttäisiin. Operaatioon tarvittaisiin maailmanlaajuisesti kymmeniä biljoonia euroja. Nykyiset pelastuspaketit eivät riitä kuin töyssyjen tasoittamiseen.

…ja mullistaminen

Rahoituskriisi kertoo kuitenkin siitä, että maailman finanssiarkkitehtuuri on uudistettava perinpohjaisesti. Keskeisintä olisi vaikuttaa hinnanmuodostukseen arvopaperimarkkinoilla. Spekulatiiviset kuplat johtavat liialliseen velkaantumiseen, mikä taas synnyttää deflaation.

Erään kiinnostavan ratkaisun ovat kehittäneet Steve Keen ja systeemiteoreetikko Trond Andresen. He ovat esittäneet, että osakkeet pitäisi määritellä uudelleen joukkovelkakirjojen kaltaisiksi instrumenteiksi. Keenin ja Andresenin mallissa osakkeilla olisi kiinteä voimassaoloaika, jonka umpeuduttua osakkeet liikkeellelaskenut yritys ostaisi ne takaisin sovitulla hinnalla. Tällaisessa järjestelmässä osakkeiden hinta vastaisi ainoastaan yrityksen odotettua liikevoittoa.

Kannustavuusongelmien poistamiseksi järjestelmää voitaisiin muuttaa siten, että ostajilla olisi mahdollisuus ostaa osakkeet myös perinteisessä muodossa. Tällöin osakkeille asetettaisiin transaktiovero, joka perittäisiin niiden myynnin yhteydessä. Veroaste alenisi sen myötä, kuinka pitkään ostaja pitäisi osaketta itsellään.

Tällaisella reformilla osakkeiden spekulatiivinen yliarvostus saataisiin kuriin. Samalla pääoma kohdentuisi niille aloille, joilla on aitoa tuotannollista potentiaalia. Tällä tavalla myös maailman työllisyyskehitys saataisiin pitkästä aikaa palautettua positiiviselle uralle.

Spekulaation kitkeminen myös hyödyke- ja valuuttamarkkinoilta on välttämätöntä. Finanssikriisin seuraukset ovat olleet nähtävissä esimerkiksi ruoka- ja öljyfutuurimarkkinoilla. Hedge-rahastot ovat siirtäneet sijoituksiaan romahtaneilta it- ja asuntolainamarkkinoilta ruokaan ja raaka-aineisiin. Tämän seurauksena muun muassa riisin ja soijan hinnat ovat karanneet käsistä. Myös valuuttamarkkinat ovat reagoineet kriisiin nopeasti. Esimerkiksi Islannin kruunun arvo on romahtanut lähes 50 prosentilla vuoden alkuun verrattuna.

Transaktioveroa voitaisiin käyttää sekä hyödyke- että valuuttamarkkinoiden hillitsemiseen. Valuutanvaihtoveron käyttöönotto olisi helpointa, koska verosta on kehitetty lukuisia konkreettisesti toimeenpantavissa olevia malleja. Professorit Heikki Patomäki ja Lieven Denys ovat jopa laatineet kansainvälisen sopimusluonnoksen valuutanvaihtoveron toimeenpanemista varten.
Veroilla kerättäisiin varoja myös globaalin kokonaiskysynnän säätelemiseksi. Tällä tavalla finanssimarkkinoiden jäljelle jäävää epävakaisuutta voitaisiin tasata. Tällainen ratkaisu avaisi tilaa myös muille globaaleille veromuodoille, kuten vaikkapa ympäristöveroille.

Lauri Holappa

Kirjoitus perustuu osittain Lauri Holapan ja Otto Bruunin Voima-lehden numerossa 9/2008 ilmestyneeseen finanssikriisikatsaukseen.

Mistä rahoitusmarkkinoiden kriisissä on oikeasti kysymys?

marraskuu 6, 2008

tpEnsi viikolla GSD:n blogissa käynnistyy kolmiosainen kirjoitussarja otsikolla ”Mistä rahoitusmarkkinoiden kriisissä on oikeasti kysymys?”. Finanssikriisiä ja globaalia finanssikapitalismia käsittelevät kirjoitukset ilmestyvät viikon välein. Blogikirjoitukset perustuvat joulukuussa julkaistavaan GSD:n työpaperiin, jossa rahoitusmarkkinoiden kriisin syitä ja seurauksia käsitellään vieläkin laajemmin.

Demokraattisen puolueen sallittava kritiikkiä

marraskuu 6, 2008

demariVaalit osoittivat politiikan raadollisuuden, kuten Uutispäivä Demarissakin (29.10.08) todettiin. Raadolliselta voi tuntua se, että harjoitettua politiikkaa ja kampanjan sisällöllistä antia tarkastellaan vaalien jälkeen kriittisesti. Tämä on kuitenkin aivan välttämätöntä, mikäli puolue ei halua hiljaa näivettyä pois.

On selvää, että SDP:ssä on jotain vikaa, kun se ei enää houkuta ihmisiä jäsenikseen tai äänestäjikseen. Raadollista on myös se, että kansa hylkää – riippumatta vuosikymmenten takaisista urotöistä. Tämän ei pitäisi olla yllättävää. Ei 2000-luvulla auta enää ratsastaa viime vuosisadan sosialidemokraattisilla saavutuksilla. Ihmisiä kiinnostaa se, millaista politiikkaa harjoitetaan tällä hetkellä, ja näissä vaaleissa SDP sai mitä ansaitsi. Nyt saatu kunnallisvaalitulos oli huonoin sitten vuoden 1960, ja puolueen

suhteellinen ääniosuus vielä laski toissa kevään eduskuntavaalien rökäletappiosta. Suurimmat menetykset koettiin vahvimmilla ja tärkeimmillä kannatusalueilla.Vaalitappion karvaus on saanut toverit etsimään syyllisiä. Erilaisia näkemyksiä kampanjan epäonnistumisesta on esitetty. Unelmakampanjaa on syytetty kepeäksi, vaalimökkiä pieneksi tai vanhoja konkareita epälojaaleiksi. On vieläpä todettu, että niiden, jotka eivät olleet ehdolla tai saaneet tarpeeksi ääniä, ei pitäisi kommentoida lopputulosta. Puolueen toimintaan osallistumiseksi on näin ollen määritelty onnistunut vaalikampanjointi, ei pyrkimys ottaa osaa poliittisten suuntaviivojen määrittämiseen.

Onko todellakin niin, että puolueelle suurin osa jäsenistä kelpaa vain kulisseiksi ja ahkeraksi talkooväeksi, mutta ei ottamaan kantaa politiikan sisältöihin? Minne on kadonnut puoluekokouksessa esitetty vaatimus avoimesta keskustelusta?

On erittäin surullista, että SDP:stä on tullut organisaatio, jonka tavoitteeksi on muodostunut itsesäilytys. Jos kuka tahansa poliittisista näkemyksistä riippumatta tai niiden puutteesta huolimatta kelpaa ehdokkaaksi, kunhan vain nostaa kannatuslukuja, on selvää, ettei puolueen toiminnassa ole kyse enää poliittisista sisällöistä vaan ulkokohtaisista seikoista: kannatuksesta, mikä pitää pyörät pyörimässä ja turvaa työpaikat puoluekoneistossa.

Oman toiminnan kriittinen tarkasteleminen on aina vaikeinta. Nyt on kuitenkin pakko. Nykyinen uudistuslinja ei ole uskottava. Muiden kuin demarimaailmassa elävien puolueaktiivien tai uskollisimpien tukijoiden joukossa se herättää lähinnä hilpeyttä. Jos puolueen sisäistä kritiikkiä ja ehdotuksia uusiksi toimintatavoiksi ja poliittisiksi sisällöiksi ei haluta kuulla, on syytä miettiä, mitä sana ”demokratia” tekee puolueen nimessä.

Elina Aaltio
Jussi Ahokas
Lauri Holappa
Anssi Häkkinen
Marja Lahtinen
Sonia Meltti
Joonas Rahkola
Piia Vaara

Kirjoitus on julkaistu Uutispäivä Demarissa 5.11.2008 väittäen virheellisesti, että allekirjoittajana olisi ainoastaan Elina Aaltio. Myös muut kirjoituksen laatimiseen osallistuneet ja sen KASO ry:n kokouksessa hyväksyneet haluavat kantaa oman vastuunsa kirjoituksen sisällöstä.

Niinistön-Kataisen ja Vanhasen linjoista

marraskuu 4, 2008

pojat

Sauli Niinistö esitti taannoin hallituksen ehdottamista veronkevennyksistä luopumista. Häntä on ehditty kiittelemään tästä, ja joissain yhteyksissä Niinistön vaatimus on tulkittu jopa vasemmistolaiseksi. Vaikka rakenteellisista veronkevennyksistä luopumista voidaan sinänsä pitää erittäin positiivisena, Niinistön vaatimus on kuitenkin syytä nähdä laajemmin osana hänen ajamaansa talouspoliittista linjaa. Tälle linjalle on oleellista pyrkimys julkisen talouden tasapainoon kaikissa tilanteissa. Niinistön vaatimus on nähtävä osana tätä pyrkimystä: kun julkisen talouden rahoitusasema on taantuman uhatessa heikkenemässä, veronalennuksista on luovuttava, jotta julkinen talous ei painuisi alijäämäiseksi. Niinistö ei siis usko elvyttävään talouspolitiikkaan.

Valtiovarainministeri Katainen on samoilla linjoilla. Viime viikkojen keskustelussa hän on toistuvasti vaatinut valtion tulojen ja menojen pitämistä tasapainossa. Niinistöstä poiketen Katainen on kuitenkin puolustanut sovittuja veronkevennyksiä, mikä tekee hänen linjastaan suorastaan pelottavan. Yhdessä uhkaavan taantuman kanssa Kataisen vaatimukset tasapainoisesta julkisesta taloudesta ja veronkevennyksistä tarkoittavat julkisten menojen leikkauksia. Ilman niitä yhtälö olisi mahdoton. Kokoomus onkin alkanut puhua jo julkisen talouden säästöistä.

Pääministeri Vanhanen on sen sijaan sanoutunut irti tasapainoisen julkisen talouden vaatimuksesta. Hän on todennut, että taantumassa valtion tulojen ja menojen ei tarvitse olla tasapainossa, vaan julkisen vallan on syytä harjoittaa elvyttävää politiikkaa. Veronalennuksiakin Vanhanen on perustellut niiden elvyttävällä vaikutuksella. Lisäksi Vanhanen on todennut, että myös muita elvyttäviä instrumentteja on tarvittaessa syytä käyttää. Tämä on se oleellinen Vanhasen ja Niinistön-Kataisen linjan ero: edellinen uskoo keynesiläiseen kysynnänsäätelypolitiikkaan, jälkimmäinen on vanhanaikaista suu säkkiä -myöten politiikkaa, joka olisi nykyisessä taloustilanteessa suoranaisesti haitallista.

Vanhanen on siis oikeassa siinä, että elvyttävä talouspolitiikka on nykyisessä tilanteessa järkevää ja vastuullista. Nyt aloitettava massiivinen veroelvytys ei kuitenkaan ole paras keino. Seuraava taulukko valottaa asiaa. Taulukossa on esitetty veronkevennysten ja julkisten menojen lisäämisen vaikutus reaaliseen Bkt:hen muutamien politiikkainstrumenttien osalta. Luvut ovat arvioita Yhdysvalloista, mutta ovat täälläkin suuntaa-antavia.

fiscaltaul

Luvut kertovat sen, että kustannustehokkain vaikutus kokonaiskysyntään saadaan joko lisäämällä suoraan julkista kulutusta ja investointeja tai lisäämällä tulonsiirtoja pienituloisille. Veronalennusten tehot ovat huomattavasti heikommat. Tätä taustaa vasten erityisesti Kataisen linja massiivisista veronkevennyksistä yhdistettynä julkisten menojen leikkauksiin olisi nykytilanteessa myrkkyä: veronkevennykset lisäisivät kokonaiskysyntää vähemmän kuin menoleikkaukset pienentäisivät sitä.

Joonas Rahkola