Archive for heinäkuu 2008

Hyi hyi porvarihallitus!

heinäkuu 30, 2008

Ensimmäiset uutiset ensi vuoden budjetti- ja verolinjauksista kertovat tuttua sanomaa. Porvarihallituksen veronalennukset toteutetaan kaikissa tuloluokissa samalla prosentilla. Koko toimi maksaa yhteensä 800 miljoonaa euroa. Veronalennuksia perustellaan kotitalouksien ostovoiman kasvattamisella ja kulutuskysynnän ylläpitämisellä talouden laskusuhdannepelkojen kasvaessa.

Joopa joo. Jos tämä olisi todellinen syy veronalennuksille, ne kohdennettaisiin pelkästään pieni- ja keskituloisiin kotitalouksiin, joiden rajakulutusalttius on huomattavasti korkeampi korkeimpien tuloluokkien edustajiin verrattuna. Tässä tapauksessa veronalennukset siirtyisivät lähes täysimääräisinä kulutukseen. Porvarihallituksen veronalennukset ovat ennen kaikkea ideologisia ja niiden tavoitteena on purkaa hyvinvointivaltiota pala palalta. Vai miten on mahdollista, että ”veronkevennysvaraa” löytyy aina, vallitsi taloudessa sitten nousu- tai laskusuhdanne?

Noniin. Nyt on haukuttu porvarihallitusta. Seuraavaksi esitetään toive, että oppositio tekee kaikkensa veronkevennysten kohdistamiseksi kaikkien tulonsaajien sijasta pelkästään pieni- ja keskituloisille. Eivät opposition vaatimukset tietenkään mitään vaikuta, mutta onhan sitä aina hyvä kirkastaa omaa kilpeään äänestäjien edessä. Seuraavat vaalit häämöttävät kuitenkin jo muutaman kuukauden päässä. Ja sitten kun meillä on valta, voimme jälleen suorittaa veronalennuksia tasaisesti kaikissa tuloluokissa.

Kyllä politiikka on hienoa!

Vasemmisto etsii

heinäkuu 29, 2008

Edellisessä kirjoituksessa pohdittiin täystyöllisyyden saavuttamisen vaikeutta ja haikailtiin Keynesin ajatuksiin perustuvan talouden ohjauksen perään. Viimeaikaisessa eurooppalaisen vasemmiston sisäisessä keskustelussa työn ja tuotannon kysymyksiä on problematisoitu laajemminkin. Suomessa merkittävin julkinen pamfletti työn tulevaisuudesta on ehdottomasti General Intellectin Vasemmisto etsii työtä. Teos käsittelee pääasiassa työn muutosta ja analysoi siitä juontuvaa siirtymää fordistisesta teollisuusyhteiskunnasta postfordistiseen tietokykykapitalismiin. Tästä näkökulmasta katsottuna täystyöllisyys, palkkatyökeskeisyys ja kontrolloiva hyvinvointivaltio ovat suurimpia esteitä pääomaa vastaan käytävän kamppailun tiellä. Traditionaalisen vasemmiston perustavoitteet todetaan haitallisiksi tai oikeastaan typeriksi yksi toisensa jälkeen. Myös syytös vasemmiston vastarinnan moraalisesta luonteesta esitetään useaan otteeseen.

”Uuden” vasemmiston mielestä poliittinen taistelu käydään kulttuurisella tasolla ja se saa voimansa yksilöiden haluista sekä pyrkimyksistä kohti parempaa tulevaisuutta. Ihmisten itsenäisyys ja moniulotteinen autonomia on tavoite, jonka perustalle yhä mielekkäämpää ja sosiaalisesti rikkaampaa elämää voidaan rakentaa. Koska taloudelliset suhteet ovat kapitalistisessa järjestelmässä laajimmin itsenäisyyttämme rajoittavia, on autonomien poliittiseksi tavoitteeksi rakentunut perustulo ja jokaiselle yksilölle taattu toimeentulo. Perustulon oikeutus syntyy työn muutoksesta kohti yhteiskunnallista työtä, jossa tuottavia suoritteita ei enää arvioida tavaramäärien vaan tuotetun tiedon perusteella.

Näkemykset ovat traditionaalisen vasemmiston näkökulmasta utopistisia. Vanha vasemmisto vannoo edelleen perinteisten poliittisten kamppailujen nimeen. Vaikka hyvinvointivaltion ja palkkatyötaisteluiden olisi pitänyt olla ennen kaikkea työvälineitä työväen emansipaatioon ja taloudellisesta riistosta vapautumiseen, muodostui niistä hyvin nopeasti vasemmistolle itsetarkoitus. Kapitalistiluokan tehokkaan vastakamppailun seurauksena sekä hyvinvointivaltio että ay-liikkeen yhteiskunnallinen valta ovat murentuneet ja vapauttaneet pääoman rakentamaan uudenlaisia ja entistä kattavampia sortorakenteita. Myös uusi yhteiskunnallinen työ on pystytty rajaamaan mitä suurimmissa määrin pääoman logiikkaa noudattavan tilan sisäpuolelle. Muutamat autonomiset tilat on ymmärretty vain nuorison sukupolvikamppailuna eikä todellisena vaihtoehtona kapitalistiselle todellisuudelle.

Näyttää siltä, etteivät uusi eikä vanha vasemmisto ole onnistuneet valtaamaan alaa jatkuvasti viime vuosikymmeninä vahvistuneelta kapitalismilta. Päin vastoin. Pääomanliikkeiden jatkuva vapauttamien 1970-luvun alusta lähtien saattaa ulospäin näyttää pelkältä tekniseltä ratkaisulta, mutta todellisuudessa tämä on ollut yhteiskunnallisen kamppailun kannalta käänteentekevä muutos. Marxin Pääoman toisen osan teoreettiset havainnot pääoman luonteesta ja kapitalismin logiikasta ovat näyttäytyneet empiirisessä todellisuudessamme uskomattoman selkeästi. Yhteiskunnallinen muutos ei olekaan peräisin pelkästään työläisten haluista. Itseasiassa kapitalistin halut lisäarvon kertymisen kiihdyttämiselle ovat muokanneet historiallista todellisuuttamme paljon voimakkaammin.

Nyt on aika iskeä takaisin. Vasemmiston on löydettävä keinot kamppailuun pääomaa vastaan ja keinoja on syytä etsiä laaja-alaisesti. Traditionaalisen ja uuden vasemmiston polittiset tavoitteet eivät ole yhdistettävissä lyhyellä tähtäimellä. Vaikeuksia kamppailulle tuottaa erityisesti perinteisen vasemmiston älyllinen kriisi, josta on seurannut tärkeimpien yhteiskunnallisten tavoitteiden karkaaminen vasemmiston harjoittaman politiikan näköpiiristä. Täystyöllisyyttä ja hyvinvointivaltiota tarvitaan edelleen välineinä yhteiskunnallisen vallan hankkimiseen ja tuotantosuhteiden uudelleenmäärittämiseen. Vaikka ne samalla parantavat ihmisten jokapäiväisiä elämän mahdollisuuksia hyvinvointia kasvattaen, ei tämä saa hämärtää käsitystä siitä, että todelliset kamppailut ovat vasta alkamassa. Hyvinvointivaltio ilman jokaisen yksilön emansipaatioprosessia osoittautuu lopulta historialliseksi välivaiheeksi uusien kamppailujen murskatessa sen tieltään.

Emansipoiva hyvinvointivaltio puolestaan mahdollistaa pääoman lopullisen syrjäyttämisen ja uudenlaisten tuotantosuhteiden määrittelyn. Voimakas hyvinvointivaltio on osoitus työväen kamppailusta ja vain sen kautta on luotavissa perustuloon perustuva yhteiskunnallinen järjestelmä. Emansipoiva hyvinvointivaltio kiihdyttää työläisten kamppailua ja on poliittisesti ratkaisevassa roolissa työn ja pääoman välisessä taistelussa. Pääoman alaisuudesta vapautettu työ on pelkästään yhteiskunnallista ja Keynesin täystyöllisyys saa uudenlaisen muodon. Yksilöiden taloudellinen autonomia ja vapaus toteutuvat täysimääräisinä ja julkinen valta muistuttaa vähemmän kontrolloivaa kansallisvaltiota. Poliittisten valtasuhteiden muutos muuttaa julkisen rakenteita muutoinkin vähemmän kontrolloiviksi ja lopulta hävittää valtion siinä muodossa kuin se tänä päivänä ymmärretään.

Vaikka uuden ja traditionaalisen vasemmiston halut vaikuttavat ensitarkastelulla yhteensovittamattomilta, löytyy tarpeeksi syvälle kaivautumalla yhteinen ydin. Vaikka antiteettinen lähestymistapa onkin epämuodikasta, kiteytyy kapitalistisen järjestelmän analyysi työläisten kohdalla aina pääoman vastaiseen kamppailuun. Vasemmiston on hyödynnettävä kaikki mahdolliset keinot pääoman vallan murskaamiseksi. Ongelmallista kieltämättä on, että eri vasemmistolaisten ajatussuuntien keinot näyttäytyvät tällä hetkellä syvästi ristiriitaisina. Kapitalistille vasemmiston kahtiajako ja sisäinen kamppailu kelpaa enemmän kuin mainiosti.

Jussi Ahokas

Keskustelua Vasemmisto etsii työtä -teoksesta sekä vasemmiston sisäisestä vastakkainasettelusta löytyy muun muassa Vasemmistofoorumin verkkosivuilta: Pertti Honkanen esittää huomioita perinteisen vasemmiston näkökulmasta ja Teppo Eskelinen pohdiskelee vasemmiston eriäviä vastarinnan muotoja.

Olisipa aina kesä ja noususuhdanne

heinäkuu 22, 2008

Tänään julkaistu Tilastokeskuksen kesäkuun työvoimatutkimus osoitti työllisyysasteen nousseen lähelle 75 prosenttia. Siis tasolle, joka on asetettu monissa puheenvuoroissa (esim. täällä ja täällä) pitkän aikavälin (välttämättömäksi) tavoitteeksi suomalaiselle yhteiskunnalle. Valitettavasti kesäkuun lukua vääristää kausivaihtelu, joka on suurinta juuri kesäaikaan ennen kaikkea koululaisten ja opiskelijoiden kesätöihin siirtymisen johdosta. Kuitenkin myös trendin mukainen työllisyysaste on osoittanut mukavaa kasvua ja se huitelee nyt jossain 71 prosentin tienoilla, enää neljän prosentin päässä pitkän aikavälin tavoitteesta. Työllisyysasteen kasvuun on vaikuttanut jo usean vuoden kestänyt noususuhdanne, joka ei Suomen taloudessa vieläkään näytä suuria taittumisen merkkejä.

Odotettavissa kuitenkin on, ettei noususuhdanne tule jatkumaan enää pitkään. Maailmantalouden ongelmat iskevät pitkälti vientiin nojaavan Suomen talouteen ennemmin tai myöhemmin. On melko todennäköistä, että seitsemää lihavaa vuotta seuraa seitsemän laihaa vuotta ja laskusuhdanteesta tulee pitkäkestoinen. Tässä tilanteessa myös työllisyystilanne tulee heikkenemään ja 75 prosentin työllisyysastetavoite karkaamaan entistä kauemmaksi. Kun pitkän aikavälin tavoite voidaan saavuttaa vain nousuhdanteen huipulla ja kesäkauden aikana, alkaa tavoite kuulostaa pikemminkin utopialta. Työllisyyskehityksen kannalta Suomen taloudessa näyttää olevan pahoja rakenteellisia ongelmia, joiden korjaamiseksi ei viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ole onnistuttu tekemään mitään. Riittämätön työllisyys ja liian suuri työttömyys ovat kansantaloutemme suurimmat ongelmat nyt ja lähitulevaisuudessa.

Jotain siis pitäisi tehdä. Miten olisivat kokonaisvaltaiset veronalennukset? Työmarkkinoiden joustavuuden lisääminen? Maltilliset palkkaratkaisut? Panostukset innovaatioihin ja osaamiseen? Jos nämä keinot eivät näytä sittenkään tuottavan tulosta, on suositeltavaa etsiä lisää neuvoja tästä legendaarisesta teoksesta, jonka kirjoittamisen tärkeimpänä motiivina oli työttömyyden hävittäminen maailmasta lopullisesti.

Seuraavat askeleet

heinäkuu 16, 2008

SDP:n puheenjohtajakamppailun voittanut Jutta Urpilainen kampanjoi ”kisassa” kolmella abstraktilla teesillä. SDP:stä oli hänen johdollaan tuleva kokoava arvopuolue, avoin kansalaispuolue ja johtava tulevaisuuspuolue. Uusi SDP ei enää olisi kapeasti ajatteleva eturyhmäpuolue, vaan kaikille ihmisille avoin, turvallinen ja yhdistävä puolue, jonka tehtävänä on viitoittaa tietä Suomen ja jokaisen suomalaisen paremmalle tulevaisuudelle.

Lievistä nationalistisista vireistä huolimatta tavoitteet ovat hyviä. Yhteiseen ideologiaan nojaava aktiivisesti kansalaisyhteiskunnassa vaikuttava edistyksellinen puolue on varmasti jokaisen demokraattisessa yhteiskunnassa elävän kansalaisen mielestä erinomainen asia. Itseasiassa tällaisten puolueiden olemassaolo voisi pelastaa länsimaisen demokratian siltä kriisiltä, johon se on vääjämättömästi ajautumassa. Kansalaisten luottamuksen demokraattiseen järjestelmään ja politiikkaan voivat palauttaa sellaiset poliittiset liikkeet, jotka osoittavat todellisen muutoksen mahdolliseksi ja kansalaisten valinnat merkityksellisiksi.

Mutta onko Uudesta SDP:stä sittenkään kehkeytymässä osa edistyksellistä poliittista liikehdintää? Tässä vaiheessa tätä on tietysti mahdotonta sanoa, mutta Uuden SDP:n ensiaskeleiden arviointi voi kertoa jotain. Hallituksen toimien arvostelun lisäksi SDP:n uuden johdon suusta on saatu kuulla vielä tässä vaiheessa vähän konkreettisia poliittisia avauksia. Hyviä vaatimuksia ovat olleet verojärjestelmän uudistamista koskevat linjaukset, joissa verotuksen painopistettä on kaavailtu siirrettäväksi pääomaverotuksen suuntaan sekä talouden kasvua ja tuloerojen kaventumista tukevat pienituloisille kohdistettavat tulonsiirrot. Nämä ovat jääneet vielä yksittäisiksi ja irrallisiksi ehdotuksiksi ilman kokonaisvaltaista yhteiskuntapoliittista tavoitteenasettelua, mutta herättävät toivoa siitä, että tällaiseen tulevaisuudessa pyritään.

Selkein kokonaisvaltainen poliittinen avaus ja Uuden SDP:n lanseeraama tavoite on perhepolitiikan nostaminen puolueen käytännön politiikan keskiöön. Lapsiperheiden aseman parantaminen erilaisin keinoin on ollut selkeä sanoma puheenjohtajan kesäkiertueella. Samat tavoitteet nousivat esiin myös Hämeenlinnan puoluekokouksen päättäneessä linjapuheessa. Itseasiassa samat tavoitteet esitettiin sosialidemokraattisen liikkeen piirissä jo yli kymmenen vuotta aikaisemmin. Kun Tony Blairin New Labour voitti Britannian vaalit vuonna 1997, perhepolitiikan terävöittäminen oli yksi sen tärkeimpiä vaalilupauksia. Labour-vetoinen hallitus julkaisi ensitöikseen konkreettisen perhepoliittisen toimenpideohjelman, jossa lapsiperheiden kohtaamiin ongelmiin etsittiin laaja-alaisesti ratkaisuehdotuksia. Ei kai vain ole niin, että Uusi SDP olisi halpa kopio New Labourista nimikikkailusta ja poliittisista tavoitteista lähtien?

Tähän on mahdotonta uskoa, sillä kaikki tietävät, että kolmannen tien sosialidemokratian aika on ohi. 90-lukua kaihoisasti muistelevat ovat samalla tavoin historiaan takertuneita kuin 70-luvulle haikailevat. Lapsiperheiden yhteiskunnallisen aseman parantaminen on nähtävä tärkeänä yksittäisenä toimenpiteenä, mutta koko puolueen linjaa määrittäväksi tavoitteeksi siitä ei globaalin finanssikapitalismin aikakaudella ole. Tällaisena se sitä paitsi täyttäisi kaikki eturyhmäpolitikoinnin tunnusmerkit, sillä tuskin lapsiperheys voi olla ihmisiä poliittiseen liikkeeseen kokoava ”arvo”.

Onkin odotettavissa, että viimeistään syksyllä ja kunnallisvaalien alla SDP:llä on esittää julkisuuteen laajempi yhteiskuntapoliittinen tavoitekokonaisuus, jonka pohjalta myös kunnallisvaalityöhön löydetään tarvittava linjakkuus. Näissä tavoitteissa yhdistyvät demokraattisen sosialismin ideologia ja proaktiivinen käytännön politiikka, jonka tavoitteena on oikeudenmukainen sekä tasa-arvoinen yhteiskunta kaikkialla maailmassa. Käytännön poliittisissa tavoitteissa SDP ei enää jumiudu kansallisvaltion rajojen sisäpuolelle, vaan pyrkii löytämään keinoja vaikuttaa myös globaalilla tasolla muun muassa rahoitusmarkkinoiden ongelmien korjaamiseksi. SDP ottaa johtavan roolin sosiaalisen Euroopan rakennustyössä ja tuottaa jatkuvasti uusia ehdotuksia kansalaisten hyvinvoinnin kohottamiseksi.

Nämä ovat seuraavat askeleet, jotka Uusi SDP tulee ottamaan liittyessään osaksi 2010-luvun edistyksellistä sosialidemokraattista liikettä.

Jussi Ahokas

Kuka maksaa viulut?

heinäkuu 15, 2008

Epävarmuus globaalissa taloudessa voimistuu, kun rahoitusmarkkinoiden kriisi syvenee syvenemistään. Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden kylmentymisen ja asuntojen hintojen jatkuvan laskun myötä pulaan ovat ajautuneet odotetusti maan suurimmat asuntoluotottajat Fanny Mae ja Freddie Mac. Alun perin julkisina toimineet ja 60-luvun lopulla yksityistetyt ”pankit” ovat välittänneet yli puolet Yhdysvaltojen asuntolainoista. Molemmat rahoituslaitokset ajautuivat viime viikon lopulla pisteeseen, jossa molempien kaatuminen ja konkurssi oli enemmän kuin varteenotettava vaihtoehto.

Tässä tilanteessa paikalle ratsastivat Yhdysvaltojen hallitus ja keskuspankki FED, jotka yhteisten neuvottelujen jälkeen laativat Fannylle ja Freddielle pelastussuunnitelman, jolla rahoituslaitokset lassottaisiin ylös juoksuhiekasta. Yhtiöiden rahoitustilanne ratkaistaisiin valtion kassasta juoksutettavilla pääomavirroilla ja velkojien saatavat turvattaisiin julkisen vallan toimesta. Tarvittaessa myös yhtiöiden osakkeita voitaisiin kirjata valtion omistukseen. Velkojien lisäksi siis myös osakkeenomistajien tilanteesta oltiin huolissaan. Ainoa ryhmä, jonka puolesta ei näytetty olevan huolissaan oli veronmaksajat, joiden maksettavaksi tukipotti suurimmilta osiltaan jää.

Perustelut julkisen vallan toimille olivat tyypillisiä. Ongelmapankkien romahtaminen saisi aikaan tuhoisaa jälkeä rahoitusmarkkinoilla, minkä vuoksi niiden pelastaminen on prioriteettilistalla ensimmäisenä. Kun muistetaan, että juuri nämä rahoitusyhtiöt ovat olleet ruokkimassa asuntobuumia ja aiheuttamassa itse oman ahdinkonsa (ja muiden ahdingon), on jälleen kysyttävä, eikö jotain olisi pitänyt tehdä silloin, kun kriisi oli vielä vältettävissä. Jos julkisella vallalla on vastuu lopullisten riskien kantamisesta, tulisi sillä kai olla myös valtaa puuttua asioiden kehitykseen silloin, kun se on tarpeellista suurten kriisien välttämiseksi.

Itseasiassa tällä hetkellä tarjolla on erinomaista todistusaineistoa siitä, kenen (tai minkä) ehdoilla maailmantalous toimii ja kenen kelkkaan jopa julkiset tahot ovat viime vuosikymmenten aikana siirtyneet. Kansalaisten hyvinvoinnin, työllisyyden ja reaalitalouden vakaan kehityksen sijaan julkisilla toimilla on edistetty rahoitusmarkkinoiden ekspansiota, sijoittajien voitto-osuuksien sekä pääoman tuottoasteen kasvua. Näillä ratkaisuilla on aiheutettu maailmanhistorian suurin rahoitusmarkkinakriisi, jonka rinnalla 1930-luvun pörssiromahdus ja siitä seurannut lama tuntuvat pian mitättömiltä.

Asuntoluotottajien pelastusoperaatio ei näytä tuottaneen juurikaan levollisuutta markkinoille. Kun tulevaisuudessa yhä useammat rahoituslaitokset tulevat ajautumaan F:n & F:n tavoin konkurssikypsiksi, on varmaa, ettei julkisella vallalla riitä resursseja näiden kaikkien pelastamiseen. Rahoitusmarkkinoiden toimijoiden riippuvaisuus toisistaan on niin suuri, että pienen lumipallon lähtiessä liikkeelle syntyy nopeasti lumivyöry. Lumivyöryn alle ei varmastikaan ole mukava jäädä, mutta tässä tilanteessa se näyttää olevan meidän kaikkien kohtalona.


Pahin kriisi on ohi – NOT!

heinäkuu 14, 2008

IMF:n johtaja Dominique Strauss-Kahn kertoi perjantaina, että pahin vaihe globaalissa talouskriisissä olisi jo ohitettu. Vain vuorokautta myöhemmin kriisin alkulähteiltä kantautuvien uutisten perusteella voi päätyä myös toisenlaisiin ajatuksiin.

Voihan myös olla, että DSK on osallistunut tälle vitsinkertomiskurssille.

Eurooppalaiset sosialidemokraatit vaativat rahoitusmarkkinoiden uudelleenjärjestelyä

heinäkuu 8, 2008

Rahoitusmarkkinakriisin vaikutukset ulottuvat yhä syvemmälle reaalitalouteen ja alkavat näkyä voimakkaammin globaalin kansalaisyhteiskunnan eri tasoilla. Tästä selkeänä merkkinä on se, että myös poliittiset puolueet ovat alkaneet ymmärtää rahoitusmarkkinoiden luomat ongelmat ja alkaneet etsiä niihin ratkaisuja.

Euroopan sosialidemokraattinen puolue (PES) on tarttunut erittäin aktiivisesti rahoitusmarkkinoiden ongelmiin ja vaatinut muutoksia rahoitusmarkkinoiden rakenteisiin. Ennen kaikkea vaatimuslistalla on ollut markkinoiden sääntelyn lisääminen ja rahoitusmarkkinoiden ”harmaan alueen” näkyväksi tekeminen. Rahoitusmarkkinoiden ongelmat ovat PES:n mukaan syntyneet pääasiassa vapaasti toimineiden rahoitusinstituutioiden ylilyöntien seurauksena, mikä on johtanut muun muassa velan määrän räjähdysmäiseen kasvuun maailmassa. Kun rahoitusmarkkinoiden riskejä on tietoisesti pyritty peittelemään, on markkinaeuforialle tarjottu täydelliset kehittymisolosuhteet. Kun maksun aika on viimein koittanut, on paljastunut myös karu todellisuus ja riskien todellinen taso. Vapaat rahoitusmarkkinat ovat aiheuttaneet globaaliin talouteen ennennäkemättömän syvän kriisin, josta selviämiseksi ovat hyvät neuvot kalliita.

PES on lähestynyt EU:n puheenjohtajamaita kirjeellä, jossa rahoitusmarkkinoille vaaditaan pikaista reformia. Kirjeen sanomana on vaatimus hallintasuhteen kääntämisestä. Kun viimeiset 20 vuotta rahoitusmarkkinat ovat hallinneet kansalaisten elämää, tulee nyt kansalaisten hallita rahoitusmarkkinoita. Suomalaisista poliitikoista kirjeen ovat allekirjoittaneet Paavo Lipponen, Eero Heinäluoma ja Anneli Jäätteenmäki.

PES:n proaktiivisuus ei rajoitu tähän. Puolue on käynnistänyt globaalin keskusteluryhmän, johon on kutsuttu Euroopan sosialidemokraattisten puolueiden edustajien lisäksi myös rahoitusmarkkinoiden asiantuntijoita. Tämän ryhmän tavoitteena on asettaa suuntaviivoja rahoitusmarkkinoiden reformeille. Suomalaista sosialidemokratiaa ryhmässä edustaa kansanedustaja Johannes Koskinen. On mielenkiintoista nähdä, millaisiin ehdotuksiin keskustelu lopulta johtaa.

PES:n aktiivisuus ja edistyksellisyys on erittäin positiivinen asia. Kuitenkin on esitettävä kysymys, miksi vasta nyt. Jotta tämänhetkinen kriisi olisi voitu välttää, olisi reformien pitänyt tapahtua ainakin kymmenen vuotta aikaisemmin. Tuolloin ilmapiiri oli otollinen Aasian talouskriisin jälkimainingeissa, mutta lopulta mitään rahoitusmarkkinoiden sääntelyyn johtavia toimenpiteitä ei saatu ajettua eteenpäin. Ilmeisesti shokin täytyy olla paljon suurempi ja kohdistua erityisesti länsimaihin, ennen kuin ”globaali yhteiskunta” edes havaitsee mitään ongelmia. Kyllähän Siperia opettaa, mutta eikö asioihin todellakaan voitu puuttua jo silloin, kun kriisi oli vielä vältettävissä. Ihmiskunta ei näytä oppivan aikaisemmista virheistään.

Kaikesta huolimatta on tärkeää, että rahoitusmarkkinoiden tulevaisuudesta käydään keskustelua. Ilahduttavaa on nähdä, että tätä keskustelua johtaa Euroopan sosialidemokraattinen puolue. Jos ja toivottavasti kun nykyisestä kriisistä selvitään, on sosialidemokraattien esitettävä omat poliittiset vaatimuksensa globaalin talouden demokratisoimiseksi. Rahoitusmarkkinoiden uudelleenjärjestely on tällä saralla tärkein yksittäinen tavoite.

Jussi Ahokas

Mohandas K. Gandhi: Vapaudesta – Hind swaraj (2/2)

heinäkuu 2, 2008

GSD:n kesän lukupiiri jatkui 1.7. käsitellen jälkimmäisen osan Gandhin Hind swaraj -teoksesta. Kirjan loppuosassa Gandhi käy systemaattisesti läpi ajatuksensa väkivallattomasta vastarinnasta ja osoittaa sen välttämättömyyden vapautumisprosessissa.

Gandhi kiistää, että Intian olisi mahdollista vapautua seuraamalla Italian ja muiden kansallisvaltioiden väkivaltaista muodostumista. Vaikka uudet valtiot ovatkin nimellisesti vapaita, entisenlaiset sortorakenteet säilyvät tai korvautuvat uusilla. Todellista vapautta ei ole saavutettu missään väkivaltaisesti yhdistetyssä maassa. Murhaamisen sijasta vapautta janoavan kansan tulee sen sijaan uhrata itsensä ja vastustaa väkivaltaa jopa kohdatessaan sen silmästä silmään.

Gandhi osoittaa esimerkkejä ja anekdootteja käyttäen, miten raaka voima johtaa aina lopulta epäonnistumiseen. Väkivaltaisen voimankäytön sijaan vapauteen johtaa väkivallattomuuteen sitoutuminen ja itsensä vapauttaminen hyveeseen sekä rakkauteen nojautumalla. Rakkaudella Gandhi tarkoittaa jonkinlaista platonista rakkautta ja siihen sisältyvää totuuden etsimistä sekä tavoittelua.

Sielun voimasta syntyvä väkivallaton vastarinta vaatii toteutuakseen jokaisen siihen sitoutuvan yksilön omaehtoisuutta eli swadeshia. Vain riittävän autonomian saavuttanut yksilö on kyllin voimakas toteuttamaan väkivallatonta vastarintaa. Gandhi ymmärtää, ettei ilman riittävää materiaalista hyvinvointia ole mahdollisuutta vastustaa sortoa väkivallattomasti. Riittävän moraalisen tason saavuttaminen on entistäkin haastavampaa.

Väkivallattomuuteen sitoutuvalta vaaditaan rohkeutta ja voimakasta velvollisuuden tuntoa sekä itseään että muita ihmisiä kohtaan. Moraalia noudattamalla ihminen pystyy hallitsemaan halunsa ja oppii tuntemaan itsensä. Tällä tavalla hän tavoittaa sivistyksen ja vapauden. Intian vapautuminen voi tapahtua vain sitä kautta, että ihmiset vapauttavat itse itsensä, Gandhi opettaa. Tässä kohtaa Gandhin voidaan nähdä lähestyvän entisestään kreikkalaista filosofiaa sekä sen ihmiskunnan jäsenille esittämää kehoitusta ”tuntea itsensä”.

Sitoutuminen väkivallattomuuteen ja väkivallattoman vastarinnan perusteiden esitys on ehdottomasti Hind swaraj -teoksen tärkein anti. Vaikka Gandhin modernisaatiokritiikissä on jotain oivaltaviakin kohtia, monilta osiltaan Gandhi sortuu esityksessään heikkoihin perusteluihin ja kehäpäätelmiin. Tästä huolimatta Vapaudesta tarjoaa lukijalleen monia perustavanlaisia kysymyksiä pohdittavaksi.