Archive for the ‘Artikkelit’ Category

Reilun verotuksen merkki

huhtikuu 8, 2015

Verotuksen epäoikeudenmukaisuus on ollut julkisen keskustelun keskeinen teema jo muutaman vuoden ajan, oli kyseessä Amazon Google tai Terveystalo. Julkisuudessa olleiden esimerkkitapausten keskeisenä teemana on ollut verotuksen läpinäkymättömyys, joka vaikeuttaa kansalaisten mahdollisuuksia selvittää yritysten verotoiminnan oikeudenmukaisuutta. Toiseksi, julkinen keskustelu on keskittynyt myös kansainvälisen verojärjestelmän sääntöjen epäoikeudenmukaisuuteen, jossa esimerkiksi siirtohinnoittelusäännöt ja valtioiden väliset verosopimukset edelleen tarjoavat mahdollisuuden haitalliseen verosuunnitteluun. Lisäksi veroparatiisiyhtiöt ovat olleet julkisuudessa, sillä niiden tarjoavat mahdollisuudet sekä liiketoimien salailuun, että alhaiseen verotukseen tarjoavat otolliset mahdollisuuden verosuunnitteluun.

Nyt keskustelussa on kolmas aloite. Siinä keskitytään kuluttajien ja kaupunkien mahdollisuuteen vaikuttaa sertifikaattien kautta verotuksen avoimuuteen sekä väärin rakennettujen verosääntöjen soveltamiseen. Aloite on osoitus verokeskustelun kypsymisestä yritysvastuuasiaksi. Britanniassa vuonna 2012 perustettu Fair Tax Mark (reilun verotuksen merkki) pyrkii sertifioimaan yrityksiä, joilla ei ole mitään peiteltävää omien veroasioiden suhteen, ja jotka haluavat mielellään avata kirjansa kolmannen osapuolen varmistettavaksi ja tarkistettavaksi. Fair Tax Mark on lähinnä avoimuusstandardi, eikä vielä itsessään ole vakuutus että verot on maksettu kaikkiin niihin maihin, jossa yritys tekee voittoja, sillä verolakien tulkinta kuuluu tietenkin vain veroviranomaisten tehtävänkuvaan. Fair Tax Mark kuitenkin auttaa veroviranomaisia merkittävästi tarjoamalla lisätietoja yrityksen verokäytännöistä. Lisäksi se pyrkii selventämään tulkinnanvaraisia asioita verotuksessa.

Jokaisen maan verojärjestelmät kun ovat erilaisia, niiden tarkastelu vaatisi erilaisia läpinäkyvyyskäytäntöjä. Siksi britannialainen Fair Tax Mark ei vielä sellaisenaan soveltuisi Suomen oloihin. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa työntekijöiden bonuksien maksaminen veroparatiisiyhtiöihin on mainittu veroparatiisikeskustelussa, mutta Suomessa taas pankkisektorilla tätä käytäntöä ei ole. Suomessa taas konserniavustuksessa on erilaisia tulkintoja kuin muissa EU-maissa, ja Suomessa ei ilmeisesti käytetä ennakkoverosopimuksia yhtä ahkerasti kuin Britanniassa. Jokaisessa maassa on myös erilaisia verokannustimia ja –vähennyksiä, joita joskus käytetään myös kansainvälisessä verosuunnittelussa.

Verojärjestelmät ovat varsin epäloogisia kansalaisten oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Esimerkiksi yritys pystyy siirtämään tulojaan eri maihin siirtäessään esimerkiksi patenttisalkkunsa tai sisäisiä lainojaan eri tytäryhtiöihin, joiden välistä kauppaa sääntelevät siirtohinnoittelusäädökset. Nämä säännöt perustuvat verrannollishintoihin, eli hintoihin joita joku muu on veloittanut toisistaan riippumattomien yritysten välisessä kaupassa. Periaatteessa hintojen siis pitäisi olla markkinahintaisia. Ongelma syntyykin kun tietyille palveluille tai patenteille ei yksinkertaisesti ole markkinahintaa (esim. Googlen hakukaava), tai kun verotuksen asuinperiaate määritellään esimerkiksi Amazon-yhtiön tietokonepalvelimen kotimaan mukaan, vaikka asiakas ei koskaan fyysisesti kävisikään Irlannin tai Luxemburgin veroparatiiseissa ostaessaan eri tavaroita.

Kansalaisille oikeudenmukainen verotus on myös monimutkainen asia, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana on syntynyt käsitys, että verot tulisi maksaa siellä missä voittoja myös tehdään. Keskustelu onkin ajautumassa siihen suuntaan, että tulisi tarkastella tarkemmin yritysten kirjanpitoa maakohtaisen raportoinnin näkökulmasta, jotta liikevaihto, voitot, pääomat, työntekijäkulut, verot, lainat, konserniavustukset ja muut taloudelliset indikaattorit pyrittäisiin raportoimaan maakohtaisesti. Tarkkaa tilivelvollisuutta yrityksillä tuskin koskaan on kuluttajilleen ja tavallisille kansalaisille, mutta tietynlainen avoimempi selvitys olisi tarpeellista ottaen huomioon monimutkaiset moraaliset kysymykset, joita verotus myös herättää. Raportoinnin osana pitäisi myös kertoa, jos on isoja satunnaiseriä tai muita puitteita, jotka vaikuttavat verotettavaan tuloon, jotta lukuja osattaisiin tulkita oikein.

Fair Tax Mark pyrki tarjoamaan tämän läpinäkyvyyden ja raportoinnin tason. Jotta raportointia voitaisiin käyttää kulutuksen ohjaamiseen verovastuullisiin yrityksiin Suomessakin, tulisi jonkin tahon perustaa sertifikaation järjestelmä Suomeenkin seuraten täten brittikansalaisaktiivien esimerkkiä. Sertifikaatti voisi myös ajan myötä toimia verovastuullisten julkisten hankintojen perustana, koska sitä kautta kunnat voisivat kirjoittaa reilun verotuksen merkin kriteerit julkisten hankintojensa vaatimuskriteereihin, jonka täyttämiseksi reilun verotuksen merkki hyväksyttäisiin osana julkisia hankintoja. Jotta tämä onnistuisi, pitäisi jo olla merkittävä osa yrityksiä, jotka vapaaehtoisesti suostuisivat raottamaan kirjojaan sertifikaatiota varten ja täten saavuttamaan reilun verotuksen merkin, jos sellainen Suomeen luotaisiin. Eli missä olisivat reilun verotuksen pioneerit, jotka ensin avaavat kirjansa?

Fair Tax Markin -liikkeen johtava asiantuntija Leonie Nimmo saapuu vierailulle Suomeen. Hän kertoo uutta tietoa veroparatiisiyhtiöiden vastaisen työn saavutuksista ja tilanteesta Euroopassa. Tilaisuus pidetään torstaina 9.4. klo 10-12 Sokos-hotellissa: kabinetti Hamsteri, Kluuvikatu 8. Tilaisuudessa puhuu myös Reijo Kostiainen (Ex-UPM:n talousjohtaja), joka on nostanut esiin Fortumin veroparatiisikytkentöjä. Asiantuntija Matti Ylösen moderoimassa keskustelussa ovat mukana lisäksi veroparatiisialoitteen Helsingin kaupungille tehnyt kaupunginvaltuutettu Thomas Wallgren ja hyvinvointipolitiikan tutkija VTT Johannes Kananen.

Matti Kohonen

Win-win –situation?

joulukuu 28, 2010

Silloin tällöin kuulemme argumentteja, joiden mukaan taloudellinen eriarvoisuus tarkoittaa sosioekonomisesti heikommilla olevien osattomuutta, mutta paremmassa asemassa oleville tilanne olisi otollinen. Richard Wilkinson and Kate Pickett kuitenkin osoittavat tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan The Spirit Level. Why Equality is Better for Everyone että tämä ei pidä paikkaansa, vaan taloudellisesti eriarvoisissa yhteiskunnissa alempiosaisuus aiheuttaa fyysisiä ja psyykkisiä ongelmia läpi koko yhteiskunnan; koko ns. keskiluokkakin taistelee aina asemansa parantamiseksi, ja ainoat, jotka eivät suoranaisesti kärsi eriarvoisuudesta, ovat ne muutamat jotka ovat kaikkein parhaimmassa asemassa. He kärsivät tällaisessa yhteiskunnassa sen sijaan välillisesti; myös he voisivat paremmin yhteiskunnassa, jossa olisi mm. enemmän luottamusta ja vähemmän väkivaltaa.

Kirjassa käydään luku luvulta läpi, kuinka ylipaino, mielenterveysongelmat (mukaan lukien huume- ja alkoholiriippuvuus), sosiaaliseen liikkuvuuden hitaus, teiniraskaudet, väkivalta, heikot koululaisten oppimistulokset, alhaisempi elinikä sekä vankien osuus väestöstä esiintyvät runsaslukuisempina yhteiskunnissa, joiden taloudellinen eriarvoisuus on suurempaa. Kirjoittajat käyttävät kahta aineistoa:

  1. Aineiston saatavuuden kautta valikoituneet parikymmentä valtiota maailman rikkaimpien valtioiden joukosta
  2. Yhdysvaltojen osavaltiot

Kolmas maailma ei ole näissä aineistoissa siis edustettuna. Molemmat käytetyt aineistot todistavat samaa tarinaa.

Kirja pakottaakin kysymään, mitä voimme tällaisen todistusaineiston edessä väittää yksilöiden omista valinnoista rikkaimmissa länsimaissa ja Yhdysvalloissa, jos suoriudumme koulussa todennäköisesti paremmin norjalaisena kuin ranskalaisena tai jos todennäköisemmin päädymme teiniäidiksi saksalaisena kuin japanilaisena. Amerikkalaisen vapauden ihmeen, luokkakierron ja omalla työllä menestymisen, aika oli ja meni; nyt puheet yksilön vapaudesta ja mahdollisuudesta ovat lähinnä illuusiota ja vastuun siirtämistä sinne missä sitä ei ole: se on hiljentämistä ja syyllistämistä samalla kun vahvimmassa asemassa olevat voivat jatkaa vallitsevien rakenteiden ylläpitoa.

Onko tämä kehitys luonnonlain kaltainen? Miellyttävästi Wilkinson ja Pickett esittelevät kirjan loppuosassa, kuinka ihmiset ovat geneettisesti lähempänä sosiaalisia kuin väkivaltaisia ja kilpailullisia apinarotuja sekä että enemmistön ihmiskunnan historiasta olemme paria viimeistä tuhatta vuotta lukuun ottamatta eläneet tasa-arvoisissa yhteisöissä. Kirjoittajat myös kuvailevat esimerkkejä mekanismeista, joilla tasa-arvoa voidaan lisätä. Esimerkiksi työntekijöiden tulisi (ulkopuolisten sijoittajien sijaan) omistaa yritykset, sillä tällainen egalitarismi lisäisi emansipaatiota, tuottavuutta, yhteisöllisyyttä ja sosiaalisuutta sekä toisi tuloerot demokraattiseen kontrolliin ja jakaisi varallisuutta uudelleen (työntekijöille). Onkin aiheen kysyä, millainen orjuuden muoto on tämä, jossa työntekijöitä ostetaan ja myydään yrityskauppojen yhteydessä ja työn tulos kuuluu sijoittajille ja omistajille joilla ei ole yhteyttä työn tekemiseen. Kirjoittajat esittelevät, kuinka ammattiyhdistysliikkeen heikkous on yhdistävä tekijä maissa, joissa työehtoja ja –olosuhteita on heikennetty. Wilkinson ja Pickett jopa esittelevät, kuinka tasa-arvoa voidaan lisätä ilmastonmuutosta hidastaen.

Kirja pakottaa myös kysymään, minne me olemme menossa. Suomi esiintyy taulukoissa vähäisen taloudellisen eriarvoisuuden maana, mutta kuten tiedämme, että eriarvoisuutemme lisääntyy OECD-maiden kärkivauhtia.

Kirjoittajat eivät usko että eriarvoisuuden kasvusta voidaan syyttää uusliberalismia. Kuitenkin he toteavat että kilpailun lisääminen ja julkisen sektorin kaventaminen ovat uusliberalistisia tavoitteita sekä esittelevät kuinka eriarvoisuus räjähti Iso-Britanniassa Thactherin kaudella (eikä merkittävästi laskenut Majorin eikä Blairin kausina). Yleisesti ottaen kirjoittajat haluavat irtisanoutua poliittisista ideologioista peräänkuuluttaessaan, että tasa-arvon lisääminen hyödyttää yhteiskunnassa kaikissa asemissa olevia. Vastuullisina kansalaisina tutkijajoukko on perustanut sivuston, josta löytyy lisätietoa, esitelmäpohjia ja kampanjaideoita: The Equality Trust

Palataan vielä Suomeen. Täällä ulkomaisten sijoittajien omistamat ylikansalliset suuryritykset voittavat julkisen sektorin tarjouskilpailuja esimerkiksi mielenterveyspotilaiden hoidossa polkuhinnoillaan pakottaen paikalliset pienyrittäjät sivuun, vaikkei näillä suuryrityksillä olisi vielä edes toimintaa paikkakunnilla. Suomen julkinen sektori siis itse tukee toimintaa, jonka taloudellinen tuotto menee ulkomaisille suuromistajille sen sijaan että itse toiminta olisi pääosassa. Samalla kun tuloeromme kasvavat kiitovauhtia, julkinen sektori pakottaa pienomisteisia terveysalan paikallisyrityksiä lopulta myymään itsensä ylikansallisille sijoittajille. Suunta on siis ainakin kahdella tavalla vastoin Wilkinsonin ja Pickettin mallia. Näin ollen voimme olettaa että (jo nyt tuloeroihin nähden poikkeuksellisen korkeat) ylipainoisuus ja väkivalta lisääntyvät. Lisäksi voidaan olettaa että koulutulokset laskevat, sosiaalinen liikkuvuus hidastuu entisestään sekä teiniraskaudet ja mielenterveysongelmat lisääntyvät. Kuten kirjoittajat osoittavat, yhteiskuntien ei kuitenkaan olisi pakko muuttua tällaisiksi.

Wilkinson ja Pickett huomaavat Japanin pieniin tuloeroihin vedoten, että laaja julkinen sektori ei itsessään ole tasa-arvon edellytys, vaan myös ennen tulonsiirtoja saatavien tulojen pienet erot johtavat yhteiskuntaan, jossa tuloerot ovat pieniä. Muiden esimerkkien valossa kuitenkin nimenomaan tulonsiirrot ovat avainasemassa taloudellisen eriarvoisuuden alentamisessa.

Ollaanko vasemmistossakin jonkin kuvitteellisen ahneen keskiluokan edessä varpaillaan, eikä selkeästi yhteiskuntaa tasa-arvoittavia ratkaisuja uskalleta ehdottaa? Kuten kirjassa todetaan, tasa-arvoisempi yhteiskunta kuitenkin parantaa kaikkien hyvinvointia: siis myös koko laajan ns. keskiluokan. Sielläkin tunnetaan nahoissaan, mitä kiristynyt kilpailu merkitsee. Kuten tässäkin kirjassa tutkimuksin havainnoidaan, sosiaaliset suhteet lisäävät onnellisuutta ja jopa fyysistä terveyttä. Siksi statuskilpailu, johon eriarvoisuus pakottaa, johtaa ongelmiin. Siksi liika varovaisuus politiikan muutoksessa johtaa lyhyeen poliittiseen tulevaisuuteen, ja surullisempaa on vain se, jos päättäjät ovat huolissaan vielä lyhyemmästä tulevaisuudesta.

Kirjaa ollaan kuulemma kääntämässä suomeksi.

Muutamia linkkejä: Wikipedia, The Guardianin kirja-arvio sekä BBC:n uutinen aiheesta.

Inari Juntumaa

Vero-Nalle ja valtio rahan perässä

kesäkuu 10, 2010

Kuva: KumppaniHiljaisen uutiskesän haaviin tarttuivat tällä kertaa Björn Wahlroosin misantrooppiset kommentit EU:n talouspolitiikasta Financial Timesissa sekä Keskuskauppakamarin veroselvitys, jossa suositellaan verotuksen painopisteen siirtämistä välillisiin veroihin ja julkisen talouden supistamista. Nallen moraalis-poliittista kannanottoa ehdittiin heti paheksumaan (eilen myös Mauri ”tällä viikolla Kepun vasemmistosiipi” Pekkarisen toimesta). Kauppakamarin taloudellis-teknistä selvitystä ei kukaan ole paheksunut – vaikka asiallisesti ottaen niillä on sama sisältö.

Elinkeinoministeri Pekkarisen tosin olisikin vaikea paheksua Kauppakamarin verokantaa, sillä hallitus, jonka johtoon hän viikonloppuna pyrkii, on kirjannut ohjelmaansa samaisen tavoitteen ja toteuttanut sitä: välitöntä verotusta, siis työn, pääoman ja yritysvoittojen verotusta, on leikattava. Tämä on itse asiassa ollut Suomen seitsemän viimeisen hallituksen tavoite, puoluepohjaan katsomatta – tosin aina eri perustein. Oikeisto on puhunut välittömän verotuksen kansainvälistä kilpailukykyä heikentävästä vaikutuksesta. Vasemmisto on hyväksynyt leikkaukset keventääkseen ”palkansaajan” verotaakkaa. Keskusta pelaa molempiin maaleihin. Ja vaihtoehtopuolue vihreät on allekirjoittanut tavoitteen tässä hallituksessa vastineeksi lupauksista, että ympäristöä kuormittavan kulutuksen verotusta sen sijaan kiristetään. (Muuten: eipä ole kiristetty.)

Progressiivinen tuloverotus on kerta toisensa jälkeen todettu tehokkaaksi keinoksi hallita tuloerojen kasvua ja siten vähentää yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Suomessa tuloverotuksen leikkaukset ja tuloerojen kasvu ovat tutkimusten mukaan kulkeneet käsi kädessä (tämä suhde on viimeksi osoitettu tässä VATTille viime vuonna tehdyssä väikkärissä). Välillinen verotus taas, kuten tiedämme, on regressiivistä: mitä vähemmän tuloja, sitä suuremman osan rahoistaan tulee käyttäneeksi kulutukseen. Mutta välillisiin veroihin liittyy toinenkin ongelma, jota on tutkittu vähemmän, vaikka arkijärjellä se tuntuu ilmiselvältä: niistä ei saa rahaa.

Superjumbon bisnesluokkaa.Tätä ehkä havainnollistaa parhaiten esimerkki nykypäivän liiketaloudesta. Kuka haluaisi sijoittaa urheilustadioniin, jossa on pelkästään satatuhatta halvinta C-katsomon istumapaikkaa? Ei kukaan; halvimmista tapahtumalipuista ei saa edes omiaan pois. Nykyisin lähes kaikki suuremmat yleisötapahtumat nojaavat katteen tekemiseksi kalliiden VIP-aitioiden myymiseen ja erikoishintaisiin yrityslippuihin. Samasta syystä Airbusin uuteen A380-superjumboon saa ahdettua vaikka 850 matkustajaa, jos myy pelkkiä ahtaita turistipenkkejä, mutta useimmat lentoyhtiöt varaavat koneissaan tilaa suurelle ykkös- ja bisnesluokalle. Tällöin lentokoneen kokonaispaikkamäärä putoaa 525:een, mutta täyteen myytyjen bisnespaikkojen kate on paljon parempi. (850-paikkaista ’bussia on oikeastaan tilattu vain Japanin kotimaanlentojen käyttöön; Japanissa sattuu olemaan Aasian tasaisin tulonjako.) Jopa niinkin halpaa peruspalvelua kuin postia tarjoavan yhtiön kotisivuilla on jo pitkään joutunut ensi töikseen valitsemaan, onko (haluttu ja arvostettu) yritysasiakas vai pelkkä tavallinen tallaaja.

Siis: hyvin harva firma haluaa 2000-luvulla köyhiä asiakkaikseen: he tietävät hyvin, että ylimpien tuloluokkien silmiinpistävässä kulutuksessa liikkuvat paljon isommat rahat. Keskuskauppakamari haluaa kuitenkin valtioiden hankkivan rahansa mieluummin köyhiltä kuin rikkailta – ja valtiot tottelevat kuuliaisesti. Miksi raha yhteiskunnassa on sitten valunut verokarhun valvovan silmän ohi? Miten näin on päässyt käymään?

Ensimmäinen syy on se, että tuloerojen kasvu on ylittänyt 30- ja 40-luvun hyvinvointivaltiosuunnittelijoiden hurjimmatkin odotukset. Ei ole ollenkaan liioiteltua sanoa, että vaikka maailma onkin vauraampi kuin koskaan aikaisemmin, tuo vauraus on myös jakautunut epätasaisemmin kuin missään aikaisemmassa historian vaiheessa. Rooman keisarikunnan myöhäisvaihetta pidetään historiankirjoissa joutilaan, ylivauraan rappioaateliston kulta-aikana, mutta silloinkin Rooman armeijan kenraalin reaalitulot olivat ”vain” 65-kertaiset tavalliseen sotilaan ansioihin nähden. Nykypäivän New York Cityssä hyvätuloisimmat ansaitsevat keskimäärin 95 kertaa niin paljon kuin pienituloiset; suuryrityksen johtajan palkka voi ylittää maan keskipalkan 350-kertaisesti.

Tätä tuloerojen kasvua – ja sen vaikutuksia yhteiskunnalliseen turvallisuuteen ja hyvinvointiin – ovat dokumentoineet Richard Wilkinson ja Kate Pickett kirjassaan The Spirit Level. Heidän monitahoisessa ratkaisussaan eriarvoisuuden vähentämiseen verot ovat tärkeä komponentti – ja etenkin sellaiset verot, jotka leikkaavat tehokkaasti kaikkein ylimmän desiilin palkkojen kasvua, joka 1990-luvulta asti on saanut jatkua rajatta. Saattaa kuulostaa pikkumaiselta ja pohjoismaisen universalismin vastaiselta säätää vero, joka lankeaa vain kaikkein hyvätuloisimmalle prosentille väestöstä, mutta yhä suurempi osa palkkojen kokonaissummasta kulkee vain tämän prosentin pusseihin. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa, tai riittävä, toimenpide.

Toinen, ja tärkeämpi, syy valtioiden verotulojen (suhteelliselle) tyrehtymiselle on se, että yhä suurempi osa kansantuotteessa ja kauppataseissa liikkuvasta rahasta ei enää kierrä palkkojen kautta lainkaan. Siihen ei voida puuttua välillistä verotusta korottamalla, sillä se on isänmaatonta rahaa, joka kuluttaa reaalitaloudessa vain välttämättömimpiin ylellisyyksiin ja vain sieltä, mistä halvimmalla saa. Suomalaisissa tilastoissa tämän rahan määrää mittaa suure nimeltä funktionaalinen tulonjako: se kertoo, kuinka suuri osa rahasta (oik. arvonlisäyksestä) on työn tulosta, kuinka suuri osa pääoman korkoa korolle. Suomessa pääoman osuus supistui 1990-luvun pankkikriisissä alle 10 prosenttiin, mutta on sen jälkeen jatkuvasti laajentunut: pian palkat ja työ edustavat absoluuttisestikin vähemmistöosaa siitä rahasta, joka yhteiskunnassamme liikkuu.

Kun porvarislehdissä puhutaan siitä, kuinka hyvinvointivaltion ja laajan sosiaaliturvan rahoittaminen ei ”enää” ole mahdollista, ja supistuksia on tehtävä, puhutaan viime kädessä juuri tästä. Hyvinvointivaltion rahoituskriisi on todellinen, mutta se ei johdu siitä, että hyvinvointi olisi tullut mahdottoman kalliiksi, vaan siitä, että pääoma on alkanut paeta valtioiden ohi. Tax Justice Networkin ja Attac-liikkeen tavoite, ”vero-oikeudenmukaisuus”, ymmärretään jopa näissä järjestöissä itsessään usein liian kapeasti veronkierron ja veroparatiisien kitkemiseksi. Todellisuudessa tarvitaan myös rakenteellisia muutoksia: uusia, globaaleja keinoja verottaa uusia, globaaleja pääoman muotoja. Jopa globaali valuutanvaihtovero on lähinnä maltillista näpertelyä verrattuna siihen, miten paljon rahaa verotuksen ulottumattomiin on siirretty.

Globaalin vallan näkökulmasta tätä ilmiötä on tarkastellut amerikkalainen maailmanpolitiikan tutkija David Rothkopf kirjassaan Superclass. Hänen mukaansa pääomien vapaa liikkuvuus yhdistettynä funktionaalisen tulonjaon pääomavaltaistumiseen on antanut pääoman haltijoille todellista valtaa päättää maailman kohtalosta. Rothkopfin mukaan uusliberaalin maailmantalouden mekanismit hyödyttävät viime kädessä eniten vain noin 6000 ihmisen suur-suurkapitalistijoukkoa; näitä ihmisiä hän kutsuu superluokaksi.

Kuuluvatko Nalle Wahlroos ja Keskuskauppakamari tähän superluokkaan? Tuskin. Itse asiassa siihen tuskin kuuluvat edes ne IMF:n johtajat, jotka mielellään neuvovat Suomea ja muita maita supistamaan julkista sektoriaan. Ainakin Nalle kuitenkin varmasti haluaisi kuulua. Ja Matti Tuomala on itse asiassa oikeassa kutsuessaan Wahlroosia ”wannabe-rikkaiden sankariksi”. Kuten esimerkiksi monien EU-maiden haluttomuus lähteä mukaan Saksan johtamaan finanssisääntelyregiimiin osoitti, aina löytyy niitä hyödyllisiä hölmöjä, jotka haluavat kirjoittaa säännöt parhaiten menestyviä suosiviksi siinä toivossa, että pääsisivät itse menestyksestä osallisiksi. Ja valkoiset länsimaiset miehet – jotka useimmiten näitä päätöksiä tekevät – ovat jo lähtökohtaisesti lähempänä sitä menestystä kuin kukaan muu.

Valtiolle ei kuitenkaan ole rationaalinen tavoite tulla rikkaaksi kapitalistiksi. Globaalissa talousjärjestelmässä, jossa egoistiset yksilötoimijat kilpailevat, myös valtioiden tulisi tavoitella valistuneesti omaa etuaan. Se etu on tehdä maailmantalouden rahavirrat näkyviksi ja panna ne verolle. Finanssikriisi on osoittanut, että pelätyt rahoitusmarkkinat tarvitsevat valtioita enemmän kuin se niitä. Tukipakettien ja välillisten verojen sijasta tarvitaan välitöntä puuttumista: progressiivisia pääoma- ja pörssiveroja ja johdannaiskaupan ankaraa rajoittamista. Uusliberalismin ajan verottaja on vuosikymmenten ajan hissutellut silkkihansikkaat käsissään, ”never wake a sleeping giant”, mutta nyt olisi aika tehdä kuten toinen englantilainen sananlasku sanoo: ”Follow the money.”

Anssi Häkkinen

Tää on mulle ihan kreikkaa, tai vastuullinen ja kosmopoliittinen Suomi Euroopan talouskriisissä

Touko 19, 2010

[NOT RACIST]Helvettiin Kreikka ja kreikkalaiset! Eikö niin? Poliittisessa viestinnässä kerrotaan tarinoita, ja viime viikolla meille kerrottiin, kuinka Kreikan hallitus tuhlaa rahaa, kuinka kreikkalaisille virkamiehille maksetaan hyvää palkkaa, kuinka irtissanomissuoja Olympic Airwaysilla oli hyvä, kuinka siellä on vielä valtiollisia yrityksiä! Tämä oli tarina EU:n julkistalouksien rahoituskriisistä (”Kreikan kriisistä”).

En muista, kerrottiinko missään iltapäivälehdessä, että kreikkalaiset ovat niin laiskoja, että pitävät keskellä päivää siestoja. Olisi ehdottomasti pitänyt, se olisi istunut tähän diskurssiin saumattomasti. Syyllistä ei tarvinnut etsiä, sillä se oli jokaisen tiedossa heti: tuo taloudessaan leväperäinen ja ahkeruudessaan puuttellinen Välimeren ihminen, ruskea ja karvainen – toinen! Me täällä järkevässä, ilmastoltaankin kohtuullisessa pohjoisessa emme koskaan voisi joutua moiseen kriisiin, sillä meillä on kuri ja järjestys. Jonkin verran tämä erosi siitä kansanomaisemmasta rasismista, joka velloo Suomessa vastaanottokeskusten sijoittamiskeskusteluissa ja raiskausuutisten nettikommenteissa, mutta eivätpä nämä Etelä-Eurooppa-stereotypiat myöskään kohdanneet juuri ollenkaan poliittisen korrektiuden filtteriä. Siksi Uuden SDP:n ja Uuden Vasemmistoliiton oli erinomaisen helppo antaa äänensä Kreikka-lainaa vastaan: kyllä kansa nämä tietää.

Reiluuden nimissä, toki vasemmistolla oli myös positiivinen agenda Kreikka-lainan suhteen. Keskustelun kannalta siitä ei kuitenkaan tullut uskottavaa ja relevanttia. Hallitus nimittäin otti nimenomaan nuivuuden ja tylyyden Kreikkaa kohtaan myös omiin nimiinsä: Jyrki Kataisen viesti joukoilleen lainasta oli nimenomaan ”Kreikka ei ansaitsisi mitään, mutta ollaksemme vastuullisia eurooppalaisia on meidän pankeille laina annettava”. Hän korosti Suomen ajaneen asiassa mahdollisimman tiukkaa linjaa (jopa poikkeuksellisen tiukkaa: suomalaisesta poikkeuksellisuudesta muuten suosittelen tätä Anna Rastaan artikkelia). Tässä on nähtävissä selviä yhtymäkohtia kokoomuksen maahanmuuttopoliittiseen linjaan: kukaan ei väitä, että puolue olisi suvaitsevainen, mutta työperäinen maahanmuutto on kuitenkin nenää pidellen hyväksyttävä, sillä hegemonia määrää meidät hoitamaan työvoimapulaa sillä tavoin. Parasta mahdollista uusliberaalia postpolitiikkaa: ymmärrämme kansan huolen, mutta olemme niin vastuullisia ettemme tee sille mitään.

Vastuulliset eurooppalaiset talousmiehet ovatkin dominoineet keskustelua EU:n tämänhetkisen kriisin taloudellisesta puolesta miten tahtovat. Ehkä eniten huomiota on herättänyt EU-komission suomalaisen suomalaistalousasian suomalaiskomissaarin Olli ”Suomi” Rehnin esitys, että komissio tästälähin tarkkailisi euromaiden budjetteja ja huomauttaisi lipsumisista. Lakiteknisesti kyse on niin merkittävästä puuttumisesta jäsenmaiden suvereniteettiin, ettei sellaista olisi voitu kuvitellakaan nykyisiä perussopimuksia laadittaessa. Nyt Suomen hallitus kuitenkin antaa hankkeelle täyden tukensa. Jotkut ovat jopa uskaltaneet toivoa, että talouskriisin hoito veisi EU:ta pitemmälle demokraattisen liittovaltion suuntaan.

Kuinka vastuullista talouskurin tiukentaminen vastauksena rahoituskriisiin sitten on? Ei kovin. EKP:lta oli hyvä päätös suostua setelirahoittamaan lainoja jäsenmaiden likviditeetin ylläpitämiseksi, mutta se olisi ollut täysin perusteltua jo viime vuonna, kun maailmantalouden rahavarannon pohja alkoi häämöttää. Jos kriisi oltaisiin toden teolla haluttu ehkäistä, tämänsuuruinen setelirahoitus olisi pitänyt järjestää reaalitaloudelliseen elvytykseen jo toissa vuonna, jolloin käynnissä pidetyllä kasvumoottorilla oltaisiin voitu ruokkia velkaantumisasteen hallittua vähentämistä. Tämän kevään elvytyspaketti oli auttamattomasti myöhässä, ja lähinnä osoitti markkinoille, että euroalueen velkaantuneita kansantalouksia voidaan uhata spekuloimalla. Eilen Kreikka, tänään Espanja, huomenna ehkä Belgia?

Kuten tässä blogissa on jo vuosia kerrottu, nykytalouden kriisissä on kysymys ennen kaikkea velasta. Nyt muutkin alkavat sen havaita. Velan tason on mahdollistanut hillitön spekulatiivinen finanssipääoman laajeneminen, joka on lyhyessä ajassa tehnyt kansallisvaltioista toisen luokan pelaajia. Jos kansallista talouspolitiikkaa halutaan ylipäätään vielä tehdä, on ensiarvoisen tärkeää rakentaa ylikansallisia keinoja säännellä näitä finanssimarkkinoita ja kehittää uusia verotuksellisia ja laillisia keinoja rahavirtojen kanavoimiseksi demokraattisen hallinnan piiriin. Siihen ei auta budjettivajeiden kieltäminen perustuslaissa, eikä ainakaan se, että Suomi samalla vastustaa yritystäkin eurooppalaisen tason sääntelyyn.

En ole tämän porukan kansantalousekspertti, enkä viitsi laatia kriisiennusteita. EU:n kehityksestä olen kiinnostunut, ja rahaliitto selvästi kaipaa kipeästi vahvempia instituutioita. Suhtaudun kuitenkin suurella epäilyllä sellaiseen eurooppalaiseen projektiin, joka rakentuu uusliberaalin talousortodoksian ja arjalaisen ylemmyydentunteen pilareille. Kysymys on kreikkalaisesta käsitteestä, demokratiasta: ylikansallisessa yhteisössä meidän on hyväksyttävä toisemme samanarvoisiksi ihmisiksi olemme sitten pohjoisesta tai etelästä kotoisin, ja kenenkään meistä ei tarvitse alistua jumalallisten markkinavoimien imperialismille. Muuten rakentamamme yhteisö ei ole agora vaan mausoleumi.

Anssi Häkkinen

Alas porvarihallitus! ja muita huomioita postpoliittisesta ”luokkataistelusta”

huhtikuu 19, 2010

Punaiset barrikadit vuonna 2010 sijaitsevat kassojen välittömässä läheisyydessä.Palvelualojen ammattiliitto PAM on siirtynyt uuteen vaiheeseen kamppailussaan oikeudenmukaisuuden puolesta. Se on julkaissut verkkosivuillaan ”Häpeälistan” yrityksistä, jotka pysyivät auki myymäläväen lakosta huolimatta viime viikon perjantaina. Vahva implikaatio mustan listan julkaisemisessa on, että meidän oikeamielisten, jotka kunnioitamme järjestäytymisoikeutta, tulisi boikotoida tai ainakin paheksua syvästi näitä rikkurointiin rohkaisevia firmoja. Boikotoinnissa on kuitenkin se ongelma, että listalla ovat jo nyt kaikki päivittäistavaraketjut ja yksityiset tukkurit, joita minulle tulee pääkaupunkiseudulla mieleen. Paheksua voin tietysti, mutta perustellusti voi kysyä, ketä se enää tässä vaiheessa palvelee?

En väitä, etteikö PAMin lakko olisi ollut perusteltu, tai etteivätkö yritykset murtaa sitä (joita niitäkin, laillisen esimiestyön lisäksi, oli) olisi sinänsä tuomittavia. PAMin aktiiveilleen ja tämmöisille poliittisesti samanhenkisille symppareilleen tarjoama vaikutuskanava ei kuitenkaan suoraan liity työtaisteluun eikä työnjohdon provokaatioihin; se olettaa, että kaupan myyjien lakko on niin arkemme perusrakenteita järisyttävä asia, että kenellä tahansa pitäisi olla syytä liittyä yksityisenä ihmisenä sitä kannattavaan kansanliikkeeseen. Työmarkkinapolitiikan keinojen loputtua on jatkettu identiteettipolitiikan keinoin.

PAM ei ole ensimmäinen liitto, joka tällä tavoin nojaa yleiseen mielipiteeseen, eikä olisi ensimmäinen, joka menestyykin mobilisoinnissaan. Jo Tehyn ja SuPerin lakossa 2007 löytyi porukkaa, jotka olivat valmiita lähtemään kaduille syyttämään porvarihallitusta ammattiryhmän hädästä. Se, että sairaanhoitajien ammattiryhmä sattui olemaan kokoomusvaltainen, ei hidastanut monien vasemmistolaisten (minunkin) asettumista solidaarisuusrintamaan – tärkeää ei ollut se, että duunarit ja toimihenkilöt olisivat perinteisesti osoittaneet solidaarisuutta neuvottelupöydässä, vaan se, että päästiin vastustamaan porvarihallitusta.

Nämä ajatukset lähtivät päässäni liikkeelle, kun kuuntelin Eero Heinäluoman poliittista tilannekatsausta SDP:n Helsingin piirin kevätkokouksessa. Minulla ei ollut videokameraa, joten en voi laittaa Youtubeen videota kaikista niistä kerroista, kun puheessa mainittiin ”hallitus” tai ”porvarihallitus”, mutta viraalimahdollisuuksia selvästi olisi – nuo sanat nimittäin toistuivat todella monta kertaa. (Ehkä sitten vappupuheesta.) Toki tämä oli puhe puolueaktiiveille, jotka itsekin mielellään kiroavat porvarihallitusta kahvipöydän äärellä, mutta vasemmiston oppositiopolitiikka tuntuu laajemminkin kiteytyvän muutamaan hokemaan, joiden joukossa esiintyy aina ”porvarihallitus petti lupauksensa!” tai ”porvarihallitus on epäonnistunut!”

Ehkä se on tottakin. Porvarihallitus tuskin lienee lunastanut suomalaisen oikeiston odotuksia lumedemokratian lopusta, siirtymästä sinivalkoiseen ei-sosialistiseen aikaan, jossa ay-liike murskataan, Vasemmistoliitto kielletään ja Tiitisen lista vie punikit valtakunnanoikeuden eteen. Mutta tätä porukkaa, joka edelleen elää kevään 1918 hengessä, on loppujen lopuksi aika vähän, ja hekin harjoittavat poliittista ajatteluaan puoluekantansa taakse linnoittautuneina. On syytä epäillä, että sama pätee myös niihin, jotka toisella puolella 1918-revanssia odottavat porvarihallituksen kaatumista kielet pitkinä.

Olkoon se porvarihallitus tai ei, Suomen nykyinen hallitus ei missään nimessä nojaudu varsinaisen oikeiston tukeen keskeisen kannatuksensa (tai, useimmissa kysymyksissä, agendansa) osalta. Sen kansansuosio nojaa ennen kaikkea inertiaan; siihen, että ihmiset tulevat keskimäärin kohtuullisen hyvin toimeen eivätkä koe, että heillä olisi velvollisuutta arvioida poliittista prosessia kriittisesti. Päin vastoin, suomalaisten poliittinen tietämys ja kiinnostus ovat eurooppalaisessakin vertailussa poikkeuksellisen alhaisella tasolla. Jos keskivertokansalainen ei osaa nimetä hallituksessa tällä hetkellä olevia puolueita, mitä porvarihallituskritiikki antaa hänelle? Ei varmaan paljoakaan.

Suomessa on lisäksi suuri joukko ihmisiä, jotka suhtautuvat kriittisesti myös muihin hallituksiin kuin porvarisellaisiin. Parlamentaarisen demokratian paradoksi, etenkin suomalaisessa hypervakaan parlamentarismin ja pitkälle edenneen kapitalismin yhteiskunnassa, on se, että kannatuksen puutteesta huolimatta karavaani kulkee, hallitukset muodostetaan ja päätökset tehdään. Tätä prosessia pitempään seuranneet oppivat suhteellisen pian huomaamaan, että tietty konsensuksen yleisvire säilyy päätöksenteossa halki hallituskokoonpanojen ja vaalikausien. Apatia ruokkii virkamiesvaltaa, ja virkamiesvallan tuoma stagnaatio poliittista apatiaa.

Tällä olen pyrkinyt osoittamaan, että suomalaisessa politiikassa on hyvin suppea joukko ihmisiä, jotka tietävät politiikasta sekä tarpeeksi paljon että tarpeeksi vähän reagoidakseen ”Alas porvarihallitus!”-kritiikkiin. Tämä puhetapa on itsetuhoista, koska se on epäpoliittista; se nojaa ennen kaikkea kuulijan affektiiviseen haluun kuulua työväenrintamaan, ei poliittisiin realiteetteihin. Ja vuodesta 1917 lähtien tällä identiteetillä varustettujen ihmisten määrä on jatkuvasti vähentynyt, kuten on tehnyt makrotasolla myös vasemmiston kannatus.

Identiteettiin vetoaminen on ongelmallista myös siksi, että tällainen pelkistäminen salpaa aktiivisesti äänestäjien ja kansalaisten muutenkin heikkoa kykyä hahmottaa monimutkaisia sisältökysymyksiä ja laajoja kokonaisuuksia. Ymmärrykseni mukaan sellaiset nyansoituneet, mietityt ja perustellut poliittiset ohjelmat, kuin Vasemmistoliiton ohjelma-asiakirja tai SDP:n tulevaisuuspaperi tai maahanmuuttolinjaus, on tarkoitettu vakaviksi keskusteluavauksiksi. Silloin ei voida samaan aikaan toisella suulla toistaa vain, että porvarihallitus paha, sateenkaari/punamulta/sinipuna hyvä. Politiikka on joko haastavaa ja kompleksista tai demagogista ja yksinkertaista; molempia se ei voi olla samaan aikaan.

Siitä huolimatta, puhutaanko porvarihallituksesta vasemmiston vaalipropagandassa vai ei, olisi vasemmiston selvitettävä itselleen, keitä poliittisesti määriteltynä ovat ne ihmiset, joiden se haluaa itseään äänestävän ja kannattavan. Ainakaan SDP:n kannattajakunta ei enää ole yhtenäinen yhteiskuntaluokka, jonka energia voitaisiin ohjata kamppailuun valtaapitävää luokkaa vastaan – saati sitten luokkavaltaan pohjaavan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseen. Luokkapolitiikalla ja etenkin uusien pienten, löyhästi määriteltyjen luokkien asiakysymysten ympärille muodostamilla kompakteilla voi olla yhä merkitystä suomalaisessa poliittisessa kamppailussa, mutta se vaatii tosiasioiden tunnustamista ja muuttuneen ympäristön uudelleenmäärittelyä. Merkittävin suomalaisen politiikan jakolinja tällä hetkellä syntyy joka tapauksessa äänestävän enemmistöluokan valta-asemasta vetäytyvään vähemmistöluokkaan nähden.

Anssi Häkkinen

Kirjoittajalla oli ajoittain tylsää piirikokouksessa.

Konservatiivi keskellä kylää

huhtikuu 4, 2010

Tämä risti on COOLTämän pedofilian sekä isänmaallisuuden värittämän Suuren viikon sunnuntaina on asianmukaista kirjoittaa vuosittainen kirkko-apologiani. Sillä samalla, kun puhumme evankelisluterilaisesta kirkosta hauskoine lieveilmiöineen, puhumme myös suomalaisista, tästä edelleen maailman protestanttisimmasta kansasta.

Viimeisin Suomen kirkkoa koskeva lööppijulkisuuden aihe taitaa olla se, että Helsingin vuotuiseen Via Crucis -näytelmään on tänä vuonna palkattu Jeesuksen rooliin japanilainen naisnäyttelijä (Yoko Oh No?). Tämä on luonnollisesti herättänyt hilpeyttä. Aiheeseen kernaasti tarttuneiden median humööri-ihmisten mielestä tapahtumassa kiteytyy kaikki se, minkä vuoksi kirkko on nolo asia.

Aivan aluksi haluaisin todeta, että demari (tai vasemmistoliittolainen), joka pilkkaa kirkkoa vanhentuneeksi instituutioksi joka epätoivoisesti yrittää olla moderni ja cool, heittelee isoja kiviä lasisessa talossa. Mutta vaikka esitystapa olisikin korni, Helsingin evl ja ohjaaja Miira Sippola yrittävät tällä näytelmällä edistää sellaisia kuluneita arvoja kuin ympäristötietoisuus, yhteisvastuu, tasa-arvo… Hetkinen! Eivätkös näistä useimmat olleet julkisdiskurssissa aika positiivisia, jopa toivottuja asioita ihan välittömässä lähimenneisyydessä? Miksi ne nyt ovatkin sivistyneis-edistyneistöstä noloja; siksikö, että niistä keskustelee kirkko?

Karl Marxin kirjoitusta uskonnosta ”kansan oopiumina” pudotellaan usein uskontokriittisissä keskusteluissa, joten siteerataan se nyt tässä kokonaan sellaisena kuin se Deutsch–Französische Jahrbücherissa ilmestyi.

»Uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta kohtaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia.»

Karismaattisia rituaaleja ja nättejä filigraaneja televisiosta katsellessa unohtuu usein, että uskonto tosiaan on kurjuutta – virtuaalista kurjuutta, joka peittää ja samalla protestoi sitä todellisen maailman kurjuutta, joka Marxin tekstissä tietenkin kiteytyy kapitalismiin. Me tunnemme oopiumin huumausaineena, mutta Marxille se oli paras silloin saatavilla oleva kipulääke: ”sydämettömän maailman sydän”, siis sorretun kansan toivonkipinä riistämisen määrittelemässä maailmassa. Ja 20. vuosisadan maallistumiskehityksestä huolimatta tuskin voidaan väittää, että siihen arkielämässään turvaavat, ne kansaneläkkeen perusosalla kituuttelevat mummot jotka edelleen käyvät jumalanpalveluksissa, olisivat ainakaan vähemmän sorrettuja.

Klassiset 1800-luvun lopun marxistit kritisoivat uskontoa, koska autuaan Pius IX:n aikaan Lännen kristillinen kirkko oli paitsi sorretun kansan turva, myös yksi keskeisimmistä tuon sorron ylläpitäjistä ja kapitalististen, patriarkaalisten valtarakenteiden tukipilari. Ateismi oli hyvin houkutteleva vaihtoehto, kun mainittu Pius IX ja hänen seuraajansa Pyhä Pius X kielsivät katolilaisilta kirkonkirouksen uhalla äänestämisen Italian ”jumalattomassa demokratiassa”. Noista ajoista ollaan kuitenkin tultu aika kauas.

Toki taantumus ja kirkko katsovat edelleen samaa kansansuosion kaivoa – mutta tähän etsintään ovat viime aikoina liittyneet myös postmoderni, ei-kristillinen rasistinen populismi ja jossain määrin myös vasemmisto. Via Crucikseen palatakseni, Päivi Räsänen pomppasi kuin vieteriukko Kotimaahan esittämään aiheesta omaa kannanottoaan, ei siksi, että olisi näytelmästä mitään tiennyt, vaan siksi, että tämmöiset lööppijulkisuutta ja kahvipöytäkeskustelua herättävät ilmiöt ovat niitä harvoja kanavia, joita pitkin poliitikko vielä voi lähestyä ”kansaa”. Ja uskonnolliset kysymykset, jos mitkä, ovat hedelmällistä maaperää räväköille mielipiteille ja juureville kansanmiehille.

Äsken linkkaamani kristilliskonservatiivisen Kotimaa-lehden uusi verkkosivusto, Kotimaa24, edustaa innovaatiota populismin kentällä. Lehden entisiä sivuja, jotka oli tehty normaalin verkkolehden kaavan mukaan, ei lukenut juuri kukaan. Uusitussa palvelussa uutistuotannon paikan on ottanut niin sanottu ”kansalaismedia”, eli epälukuinen määrä blogeja ja keskustelufoorumeja, joissa juurevat ihan itse pääsevät aggregoimaan mielipiteitään kirkosta, Jeesuksesta, homoista, ja vähän kaikesta muustakin maan ja taivaan välillä. Tämä on nopeasti liittynyt suomalaisen nettipopulismin jymymenestysten joukkoon.

Tämä kertoo paljon suomalaisen kansalaiskeskustelun luonteesta tällä hetkellä. Internet on mahdollistanut mielipiteiden vaihdon suoraan myös kouluttamattomilta ja tiedostamattomilta kansalaisilta toisille, ilman sivistyneis-edistyneistön väliintuloa ja kontrollia, kenties ensimmäistä kertaa Suomen historiassa. Tässä keskustelussa on täysin mahdollista puhua asiaa, tehdä agitaatiota tai levittää huhuja yhtäläisellä kredibiliteetillä; media kykenee osallistumaan siihen vain häivyttämällä oman, moderoivan tiedonvälitysluonteensa kokonaan pois, kuten Uusi Suomi ja nyt Kotimaa ovat tehneet. Samalle kaivolle on odotettavissa lisääkin katsojia, sillä yhä suurempi osa kansalaisista muodostaa yhä suuremman osan mielipiteistään tämän sosiaalisen myllyn kautta. Yhdysvalloissa on jo pitkään ollut pelkästään kunniaksi kunnon kansanmiehelle, jos tämä ymmärtää hylätä poliittisen korrektiuden kyllästämän valtavirtamedian ja perustaa päätöksensä kavereiden kertomaan. Koska Suomessa?

Tämä kansalaismielipiteen analyysi siksi, että Suomessa kirkko on varsin erikoislaatuisessa asemassa. Se on edelleen yhteydessä kansan syviin riveihin ja niiden kiinnostuksen kohde; tämän osoitti viimeksi Tapani Ruokasen broidin arkkipiispavaalissa saama hurmoksellinen äänivyöry, joka perustui lähinnä siihen, että jonkun kertoman mukaan hän ei tykkää homoista. Toisaalta kirkko on onnistunut säilyttämään tähän kansalaisliikehdintään nähden yllättävänkin edistyksellisen, paikoin jopa emansipatorisen yhteiskuntapoliittisen linjan, joka mukailee ja edistää suomalaisen vasemmiston makroagendaa paljon tarkemmin kuin vaikkapa joidenkin ay-johtajien viimeaikaiset ulostulot. Valitettavasti sitä mukaa, kun tämä kehitys on paljastunut, kirkon painoarvo yhteiskunnallisessa keskustelussa on supistunut – vähän samaan tapaan, kuin kävi vuorollaan korkeimmalle oikeudelle ja presidentti-instituutiolle, kun niihin ruvettiin valitsemaan demareita.

En toki tarkoita tällä sitä, että suomalaisen vasemmiston pitäisi lähteä mukaan vastahurmokseen, langeta alttarin eteen polvilleen tai hyväksyä Kari Mäkinen messiaakseen. Edes pelkästään LGBT-oikeuksista kiinnostuneiden ei kannata hänestä olla turhan innoissaan, sillä värittömästä Mäkisestä tuskin tulee piispainkokouksen ja kirkkovaltuuston enemmistöä komentavaa mielipidejohtajaa. Ja vaikka tulisikin, sillä ei joka tapauksessa ole merkitystä niin kauan kuin tämä aloite tai jokin sen seuraaja ei mene eduskunnassa läpi.

Tarkoitan kuitenkin sitä, että suomalaisten demokraattisten sosialistien, joilla tässä tarkoitan vasemmistodemareita, suurta osaa vasemmistoliitosta ja tiettyä vihreiden siipeä, pitäisi vähitellen opetella suhtautumaan kirkkoon vakavammin. Se on nimittäin onnistunut siinä, mitä nämä ”demokraattiset” voimat ovat kerta toisensa jälkeen yrittäneet ja epäonnistuneet: luomaan moraalisperäisen yhteiskuntavastuun diskurssin, jolla on laajempaa kannatusta myös alimmissa sosioekonomisissa kerroksissa. Kirkko tekee oikein jotain, mitä vasemmisto tällä hetkellä ei. Poliittisen puolueen ei tarvitse muuttua metafysiikaksi, mutta politiikan toimijoiden pitäisi osata tarkkailla yhteiskunnallista vaikuttamista ja olla valmiita tarttumaan siihen, mikä toimii. Sellaisen itsekriittisen pragmatismin puute on vasemmiston tämänhetkisen alennustilan suurin syy.

Anssi Häkkinen

Kirjoittaja on taantumusta vastustava sosialisti, uskontoa vastustava ateisti ja pragmaattisuutta vastustava idealisti, mutta ennen kaikkea nörtti.

Kiellä kaikki – suomalaista poliittista keskustelua 21. vuosisadalla

helmikuu 17, 2010

Deny Everything (The X-Files 2x06)GSD:n blogi on viettänyt viime kuukaudet hiljaiseloa, mahdollisesti suomalaisen journalismin ruumiinvalvojaisten hengessä. Valitettavasti suomalaiset poliitikot ovat kuitenkin täyttäneet journalismin kuoleman aiheuttaman tyhjiön kommunikoimalla sähköisiä viestimiä käyttäen suoraan massoille, joten taas on kansalla aihetta olla kuohuksissaan – joku julkeaa edelleen olla jotain mieltä!

Tämän päivän kuohuttavana aiheena on se, että kokoomuslainen työryhmä opetusministeriössä on esittänyt kokoomuslaiselle opetusministerille, että suomalaisissa korkeakouluissa otettaisiin käyttöön lukukausimaksut. Vasemmiston ja ViNO ry.:n muodostama oppositioblokki on luonnollisesti noussut tästä takajaloilleen. Mutta Kansallisen Kokoomuksen reaktio tähän ”no shit” -tason paljastukseen – että jotkut puolueessa kannattavat joissain oloissa lukukausimaksuja – on ollut jännittävää seurattavaa.

Kokoomuksen puoluetoimistolta on sinkoillut joka suuntaan tiedotteita, joissa kielletään kaikki. Kaikki. Mitään lukukausimaksuja ei ole esitetty (ainakaan valkoisille ihmisille). Kukaan kokoomuksessa ei kannata asiaa. Kansanedustajien vaalikonevastausten ottaminen esille tässä yhteydessä on vääristelyä ja propagandaa. Itse asiassa koko lukukausimaksuaiheen keskusteluun tuominen on vain punikkien juonia.

Tässä, hyvät naiset ja herrat, on maan tapa, kirjaimellisesti päivittäinen ilmiö. Viimeksi törmäsimme siihen eilen, kun Helsingin Sanomat kritisoi Helsingin Vihreitä siitä, kuinka he ajavat kaupungin kouluihin kasvisruokapäivää. ”Kasvisruokapäivässä kyse ei ole lasten pakottamisesta tai kansanterveydestä, vaan politiikasta”, moittii lehti vaaleilla valitsemiamme poliittisia valtuutettuja siitä, että he uskaltavat tehdä politiikkaa. Tätä ”puolueiden välistä nokittelua” ei siis enää ymmärretä edes yhteisten asioittemme hoitamisen väistämättömänä lieveilmiönä, vaan haitallisena rikkakasvina, joka hallinnostamme pitäisi mitä pikimmin kitkeä pois.

Pahinta, mitä suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa voi tapahtua, on tulla leimatuksi poliittiseksi – ja toimivin tapa välttää sitä on kieltää kaikki. Viimeisen vuoden aikana olemme saaneet kuulla, että paitsi koulutuksessa, myöskään energiantuotannossa, vaalirahoituksessa tai verotuksessa ei ole mitään poliittista. Itse asiassa edes politiikassa ei ole mitään poliittista. Tämä kiellä kaikki -asenne kieltää samalla kansalaisilta osallistumisen todelliseen päätöksentekoon ja karsinoi puolueiden väliset poliittiset linjaerot ulos hallitsemisesta ja vallankäytöstä.


Rakkaat toverit, ystävät ja kylänmiehet! GSD:n johtokunta kokoontuu ensi viikon torstaina päättämään ehdokkaistamme seuraaviin eduskuntavaaleihin. Säännöissämme on kirjattu yhdistyksen tavoitteeksi ”demokratian laajentaminen ja sen monarkisoitumisen pysäyttäminen”. Tämä kryptinen lause tarkoittaa sitä, että kieltämisistä huolimatta valta on transformatiivista potentiaalia – vallalla muutetaan asioita. Me haluamme muuttaa asioita. Poliittisesti. Ja jokainen GSD:n nyt tai tulevaisuudessa valitsema kansan edustaja on omalta osaltaan velvollinen pelottelemaan poliitikkoja politiikalla.

Anssi Häkkinen

Kirjoittaja on GSD:n sihteeri, joka käyttää suuren osan vapaa-ajastaan ihmisten pilkkaamiseen sosiaalisessa mediassa.

Paremman maailman rakennuspalikoita

heinäkuu 31, 2009

palikatLontoon G20-kokous päättyi huhtikuussa maailman suurimpien kansantalouksien johtajien juhlalliseen julkilausumaan. Kokouksen puheenjohtajana toiminut Iso-Britannian pääministeri Gordon Brown julisti, että valtiojohtajat tekivät historiallisia päätöksiä, joiden avulla globaali talous tullaan palauttamaan kasvu-uralle ja rahoitusvalvonnassa tullaan tekemään uudistuksia, jotta vastaavat finanssikriisit voidaan jatkossa välttää. Veroparatiisien ajan kerrottiin olevan ohi, samoin vääriä kannustimia antavien johdon palkkiojärjestelmien. Maailman järjestelypankin yhteyteen päätettiin perustaa Financial Stability Forum, joka ottaa vastuun systeemitason riskien valvonnasta. Varjopankkijärjestelmä ja luottoluokituslaitokset luvattiin tuoda pankkisäätelyn piiriin.

G20-kokouksessa annettiin suuria lupauksia, mutta muuttuiko finanssikapitalismi? Amerikkalainen talousnobelisti Paul Krugman ei usko, että todellista muutosta tapahtui. Krugmanin mukaan investointipankki Goldman Sachsin viimeaikainen menestys osoittaa, että Wall Street ei ole muuttanut tapojaan. Yhdysvallat pelasti pankit ja rahoitusjärjestelmän, mutta se ei ole puuttunut tehokkaasti finanssikriisiin johtaneisiin syihin. Kriisin jälkeen pankit voivat edelleen luottaa siihen, että riskit ovat kollektiivisia, mutta voitot jaetaan yksityisesti. Investointipankit jakavat jälleen jättibonuksia, jotka johtavat lyhytjänteiseen ja riskialttiiseen toimintaan koko järjestelmän vakauden uhalla. Goldman Sachsin tekemä voitto kasvavan työttömyyden keskellä symboloi tätä Wall Streetin toiminnan jatkuvuutta. Toisin kuin muut finanssi-instituutiot, Goldman Sachs ei uskonut itse luomaansa kuplaan, vaan se möi luottojohdannaisensa oikea-aikaisesti ennen kriisiä. Se oli myös suurin hyötyjä, kun maailman suurin vakuutuslaitos AIG sai huikeat 182.5 miljardia dollaria valtioapuja. Ei ole ihme, että pankkien pelastussuunnitelman toteuttanutta George W. Bushin valtiovarainministeriä Hank Paulsonia grillattiin Yhdysvaltojen senaatin finanssikriisiä valvovassa valiokunnassa. Ennen valtiovarainministerin pestiään Paulson toimi Goldman Sachsin pääjohtajana.

Joseph Stiglitz on toinen riittämättömiä finanssimarkkinauudistuksia kritisoiva amerikkalainen talousnobelisti. Talouskriisin aikana Stiglitz on toiminut sekä YK:n että Sosialistisen internationaalin uutta finanssiarkkitehtuuria pohtivien asiantuntijakomissioiden johdossa. Euroopassa ja Aasiassa Stiglitz nauttii supertähden statuksesta, mutta Newsweek kertoo kesäkuun numerossaan, että Yhdysvalloissa hänet on sivuutettu julkisuudessa ja Obaman hallinnon päätöksenteossa. Stiglitz pitää G20-kokouksessa aloitettuja uudistuksia hyvänä alkuna, mutta kokonaisuudessaan riittämättöminä. G20-kokouksen päätökset eivät olleet riittäviä talouden palauttamiseksi kasvu-uralle lyhyellä tähtäimellä, mutta toisaalta G20-kokous ei ole puuttunut myöskään rakenteellisiin syihin kriisin takana. Yhdysvallat ja Euroopan unionin suuret maat eivät innostuneet YK:n Stiglitzin komission ehdotuksista, sillä komissio ehdotti muun muassa dollarin korvaavaa globaalia reservivaluuttaa sekä globaalien rahoitusinstituutioiden demokratisoimista alueellisesti edustavampaan suuntaan. Kun YK järjesti suuren finanssikriisiä pohtivan kokouksen kesäkuussa, suurimpien talouksien johtajat eivät osallistuneet lainkaan kokoukseen.

Stiglitzin YK-raportin mielenkiintoisin osuus on sen finanssikriisin rakenteellisia syitä koskeva analyysi. Kyse ei ole ainoastaan rahoitusjärjestelmän säätelyn puutteiden tilkitsemisestä. Raportin mukaan kasvava eriarvoisuus niin globaalilla kuin kansallisellakin tasolla on johtanut globaalin kokonaiskysynnän romahtamiseen ja sitä kautta yksityisen velkaantumisen lisääntymiseen. Eriarvoistumisen taustalla Stiglitz näkee reaalipalkkojen huonon kehityksen sekä tuloerojen kasvun verotuksen progression keventymisen kautta. Tätä kautta nähtynä kasvaneesta eriarvoisuudesta johdonmukaisena seurauksena oli Federal Reserven Alan Greespanin löysä rahapolitiikka, jolla pyrittiin vastaamaan heikentyneen kokonaiskysynnän ongelmaan. Kuten finanssikriisi osoitti, yksityiselle velalle rakennettu kokonaiskysyntä ei ollut vakaalla pohjalla. Taantumassa tehdyistä julkisen sektorin leikkauksista on seurannut se, että automaattiset vakauttajat eivät enää tasapainota taloutta vanhaa malliin.

Vastaukseksi talouskriisiin rakenteellisiin ongelmiin Stiglitz ja Jean-Paul Fitoussi esittelevät The Ways Out of the Crisis and the Building of a More Cohesive World -paperissa seuraavanlaisen talouspoliittisen ohjelman:

1. Verojärjestelmän progression kasvattaminen, erityisesti suurituloisten tapauksessa.
Prosessin täytyy tapahtua koordinoidusti, ettei kilpailulla osaajista olisi negatiivisia vaikutuksia.
2. Kamppailu veroparatiiseja vastaan. Tähtäimenä on oltava resurssien lisääminen veroparatiisien vastaiseen kamppailuun ja veropaon estäminen.
3. Tarvitaan talouspoliittista koordinaatiota, jotta beggar-thy-neighbour – politiikkaan johtava, 1930-luvulle tyypillinen palkka- ja verokilpailu voidaan välttää.
4. Automaattisten vakauttajien ja sosiaalisen turvan merkitys on taas ymmärrettävä, jos halutaan harjoittaa talouskasvua ja työllisyyttä edistävää politiikkaa
5. Uudistetaan hyvinvointijärjestelmä inhimillistä pääomaa kasvattavaan suuntaan: on vaadittava ilmaista koulutusta ja terveydenhuoltoa. Sosiaaliturvan merkitystä tulojen uudelleenjaossa on korostettava.

Finanssipolitiikassa Stiglitz suosittelee globaalisti koordinoituja ratkaisuja, jotta joukkotyöttömyys ja sosiaalisten levottomuuksien vaarat voitaisiin välttää. Kaikkien pitäisi kantaa vastuunsa globaalin talouden elpymisestä. Kehittyvillä mailla ei usein ole omasta takaa mahdollisuuksia ekspansiiviseen finanssipolitiikkaan, joten OECD-maiden on tarjottava lainoja, joita ei ole ehdollistettu Kansainvälisen valuuttarahaston Washingtonin konsensuksen malliin. Miten länsimaat voivat vaatia kehittyviltä mailta budjettikuria, kun ne itse toimivat täysin päinvastoin kriisitilanteissa. Kehitysmaille olisi mahdollista myöntää lainoja globaalin SDR-valuutan muodossa.

Stiglitz ja Fitoussi suhtautuvat kriittisesti Yhdysvaltojen bailout-politiikkaan. Heidän mukaansa nykyiset bailoutit lähettävät väärän viestin finanssialan toimijoille. Pelkän pankkien pelastamisen sijaan kaatuvat pankit tulisi ainakin lyhyellä tähtäimellä ottaa valtion haltuun, jolloin luotonannon varmuus ei vaarantuisi. Rahoitusmarkkinasäätelyssä Stiglitz ja Fitoussi näkevät suurimmat haasteet systeemisen riskin valvonnassa ja ns. varjopankkisektorin säätelyssä. Rahoituslaitosten mahdollisuuksia käyttää velkavipua tulisi rajoittaa ja rahoituslaitosten oman pääoman vaatimuksia on kehitettävä vastasykliseen suuntaan niin, että pankkien pääomapuskureihin kerätään varoja nousukaudella. Ovatko rahoitussäätelyn uudistukset sittenkin kosmeettisia? Pankit ovat edelleen liian suuria epäonnistuakseen (too-big-to-fail), ja valvojien on edelleen liian vaikea kontrolloida suuria monimutkaisia rahoitusintrumenttejä käyttäviä rahoituslaitoksia.

Stiglitzin johtaman YK:n asiantuntijakomission analyysin ja politiikkasuositusten toivoisi saavan lisää huomiota Suomessa. YK:ssa keskustellaan maailman siteeratuimman taloustieteilijän suulla, että hyvinvointivaltiorakenteiden kehittäminen tasapainottaa globaalia talousjärjestelmää ja edistää talouskasvua.

Antti Alaja

Lähteet:

Report of the Commission of Experts of the President of the United Nations General Assembly on Reforms of the International Monetary and Financial System.

The Shadow Gn. The Ways Out of the Crisis and the Building of a More Cohesive World. Chair`s Summary Jean-Paul Fitoussi and Joseph Stiglitz.

Joseph Stiglitz. A Global Recovery for a Global Recession.

Paul Krugman. The Joy of Sachs.

Mihin de Larosièren jälkeen?

heinäkuu 20, 2009

euroToisaalla Esa Suominen kysyi, muuttuuko rahoituslaitosten toiminnassa mikään finanssikriisin seurauksena? Kysymys on aiheellinen massiivisia valtionapuja saaneen Goldman Sachsin tuloksen yllättäessä iloisesti ja Kansainvälisen valuuttarahaston määrätessä Latvialle vanhan mallin mukaisen kurjistamisohjelman. Iso-Britanniasta taas kuuluu uutisia, joiden mukaan merkittävä osa investointipankkien palkoista maksetaan kriisin jälkeenkin bonuksina.

On totta, että läntisen yksityisen pankkijärjestelmän perusteita ei ole juurikaan asetettu kyseenalaiseksi kriisin myötä. Sen sijaan päättäjien keskuudessa on ainakin retorisen tason yhteisymmärrys siitä, että globaalit rahoitusmarkkinat on saatava kattavamman säätelyn piiriin tulevien kriisien välttämiseksi. Kuluvan vuoden lopulla nähdään jo selvemmin, johtiko G20-kokouksen uudistushenki aitoon muutokseen. Euroopan unionin piirissä on joka tapauksessa otettu ensimmäisiä askelia lainsäädännön uudistamisessa, joten Centre for European Studies -instituutin Karel Lannoonin selvityksen innoittamana käyn läpi keskeisimpiä valmisteilla olevia tai toteutettuja reformeja.

Euroopan komissio nimitti alkukeväästä 2009 de Larosièren asiantuntijaryhmän pohtimaan rahoitusvalvonnan uudistamista. Uudistustyötä on tehty EU:ssa ryhmän julkaisemaan raporttiin perustuen. Ensimmäisestä suuresta rakenteellisesta uudistuksesta sovittiin kesäkuussa, jolloin EU:n huippukokous päätti finanssivalvonnan uudesta eurooppalaisesta rakenteesta: koko rahoitusjärjestelmän vakaudesta vastaa tulevaisuudessa European Systemic Risk Board (ESRB) ja kansallisten finanssivalvojien työtä koordinoi European System of Financial Supervisors (ESFS). Uusien instituutioiden on määrä luoda raamit eurooppalaisen ylikansallisen tason rahoitusvalvonnalle sekä korjata systeemisen – koko rahoitusjärjestelmän vakautta koskevan – säätelyn puutteita.

Systeemistä riskiä valvovan komitean työtä tulee johtamaan valtiovarainministerien edustaja, Euroopan keskuspankilla ja kansallisilla valvojilla tulee olemaan kolme edustajaa sekä komissiolla yksi. Euroopan keskuspankin merkittävää roolia korostaa se, että uusi toimielin tullaan sijoittamaan EKP:n yhteyteen Frankfurtiin. ESFS:n komiteat toimivat aluksi Lontoosta, Pariisista ja Frankfurtista käsin ja niiden tehtävänä on harmonisoida ja koordinoida eurooppalaista kansallista finanssivalvontaa sekä kerätä informaatiota yksittäisten rahoitusinstituutioiden vakavaraisuudesta. Huhtikuussa Euroopan parlamentti hyväksyi myös vakuutuslaitosten vakavaraisuutta koskevan direktiivin, jossa jokaiselle vakuutuslaitokselle nimitetään oma valvoja.

Talletussuoja korotettiin 50 000 euroon alkutalvesta. Luottoluokituslaitosten on puolestaan vastaisuudessa rekisteröidyttävä Committee of European Securities Regulators (CESR) – komitealle. Komissio kertoo, että uusien standardien mukaan luottoluokituslaitosten täytyy noudattaa tiukkoja rehellisyyden, laadun ja läpinäkyvyyden ehtoja mikäli ne aikovat saada lisenssin. Uusikaan rekisteröitymisjärjestelmä ei silti poista intressiristiriitaa – ja systeemisen moral hazardin vaaraa – sillä luottolaitosten rahoitus tulisi edelleen valvonnan kohteena olevilta rahoituslaitoksilta. Kestävämpi ratkaisu olisi julkisten luottoluokituslaitosten perustaminen.

Huhtikuussa Euroopan komissio julkisti esityksensä vaihtoehtoisten (mm. hedge & private equity) rahastomuotojen managereiden rekisteröitymisvelvollisuudesta. Tässäkin blogissa on kirjoitettu Euroopan sosialidemokraattien ja erityisesti sen puheenjohtajan Poul Nyrup Rasmussenin työstä vaihtoehtoisten rahastomuotojen säätelyn puolesta. Komission liberaalin irlantilaiskomissaarin Charlie Mcreevyn lähtökohtana oli pitkään rahastojen itsesäätely, mutta hän taipui lopulta paineen edessä. PES:in mukaan komission esitys on kuitenkin edelleen riittämätön varjopankkisektorin kontrolloimiseksi ja hedgerahastojen olisi edelleen mahdollista toimia veroparatiiseista käsin. Nyrup Rasmussen kirjoitti, että komission esityksessä on enemmän reikiä kuin Sveitsin juustossa.

Euroopan komissio julkaisi myös viime viikolla esityksensä vakavaraisuusdirektiivin uudistamisesta, jossa kiristettäisiin pankkien oman pääoman vaatimuksia ja rahoituslaitosten palkkiojärjestelmien ehtoja. Komissio nostaa lainojen turvallistamisen (arvopaperistaminen ja eteenpäin myyminen) sekä lyhytjänteiset palkkiojärjestelmät finanssikriisin keskeisiksi syiksi. Komission mukaan uusien pääomavaatimusten myötä pankkien olisi entistä vaikeampaa turvallistaa lainojaan ilman tietoa todellisista riskeistä. Toiseksi arvopaperistamiseen liittyisi vastaisuudessa julkistamisperiaate, joka lisäisi järjestelmän läpinäkyvyyttä. Palkkiojärjestelmien säätelyllä pyritään lopettamaan se riskien ja bonusten kulttuuri, joka on vallinnut rahoituslaitoksissa. Pankkien tulee kehittää kestävä palkitsemiskulttuuri, joka ei rohkaise liiallisiin riskeihin ja valvojille tullaan antamaan valtuudet tarvittaessa sanktioida.

Muista aloitteista mainittakoon komission konsultaatio over-the-counter – luottojohdannaisten standardoimiseksi, investointi- ja talletussuojan parantamiseksi sekä markkinaväärinkäytösten estämiseksi.

Karel Lannoon katsoo, että eurooppalaisen finanssisäätelyn uudistaminen alkaneella vaalikaudella tulee vaatimaan vahvan säätelyyn myönteisesti suhtautuvan komissaarin. Nykyinen sisämarkkinakomissaari Charlie Mccreevy taipui keskeisten säätelyesitysten valmisteluun vasta huhtikuussa 2008, Euroopan parlamentin ja valtiovarainministereiden enemmistön pitkän painostuksen jälkeen. Lannoonin näkemyksen mukaan sisämarkkinakomissaarin tehtäväkuva on nykyisellään liian laaja, joten komissaarin salkku tulisi täten jakaa osiin. Yksi näistä salkuista voisi olla rahoituspalvelukomissaarin salkku, jolloin uudella komissaarilla olisi edes teoriassa mahdollisuudet puskea läpi tarvittavat uudistukset.

Yksistään EU:n piirissä on käynnissä lukuisia rahoitusmarkkinoihin liittyviä uudistuksia. Kun uudistusten suuret linjat alkavat yksi kerrallaan hahmottua, tulisi meidän vasemmalla aloittaa keskustelu siitä, ovatko suunnitellut uudistukset riittäviä ja esittää niille vaihtoehtoja. Too-big-to-fail – ongelmaan ei ole esimerkiksi edelleenkään esitetty uskottavaa ratkaisua, sillä luottolamassa finanssijätit tulevat edelleen kaatumaan valtion ja veronmaksajien syliin. Olisiko talletus- ja investointipankkien erottelusta malliin Glass-Steagall Act hyötyä? Läpinäkyvyys taas on haastava tavoite monimutkaisessa rahoitusjärjestelmässä, jossa yksittäisen rahoitusinstrumentin arvon laskemiseen voidaan tarvita viikon työpanos tohtoritason taloustieteilijöiltä. Onnistutaanko rahoitustuotteiden standardoinnilla pitämään kurissa sellaiset riskialttiit ”innovaatiot”, jotka johtivat finanssikriisiin. Poliittisesti suurin haaste lienee kuitenkin siinä, miten puhua rahoitusmarkkinoiden muutoksista ja vaihtoehtoisista malleista suurelle yleisölle. Eurovaalien alla mietin monesti, kuinka ihmeessä kosmeettisten uudistusten – esimerkiksi vaihtoehtoisten rahastomuotojen säätely – puutteet olisi mahdollista tuoda esille. Rahoitussäätelykysymyksessä, jos jossain, valtaapitävillä on julkisuudessa rakenteellista valtaa puhua suurista muutoksista, olivat ne sitten todellisia tai ei.

Antti Alaja

Muita ajankohtaisia rahoitussäätelyä koskevia suunnitelmia:

Iso-Britannian valtiovarainministeriön pankkien hyvää hallintotapaa tutkiva The Walker Review sekä rahoitusalan säätelyä pohtiva The Turner Review.

Obaman suunnitelma finanssisäätelyn uudistamiseksi.

Historian loppu

kesäkuu 9, 2009

liputVuosi sitten SDP:n puoluekokouksessa Hämeenlinnassa tehtiin historiaa: Jutta Urpilainen valittiin SDP:n ensimmäiseksi naispuheenjohtajaksi. Nyt olemme tämän puheenjohtajan johdolla tehneet jälleen historiaa: Alustavan laskennan mukaan SDP sai europarlamenttivaaleissa 17.5 prosenttia annetuista äänistä. Lukuunottamatta 60-luvun kekkosvaaleja kyseessä on puolueen huonoin ääniosuus valtakunnallisissa vaaleissa koskaan sen 110-vuotisen taipaleen aikana. En varmasti puhu vain itseni puolesta kun sanon, että tällainen historian tekeminen voitaisiin vähitellen lopettaa.

Maailman ainoiden ylikansallisten parlamenttivaalien seuranta on täällä Globaalisosialidemokraattien blogissa ollut luvattoman heikkoa. Emme valitettavasti ole suomalaisessa mediassa yksin: kirjoittaessani tätä vaalien jälkeisenä iltapäivänä Yleisradion ja Helsingin totuuden sivuilla on vaalien kokonaistuloksesta edelleen saatavilla vain eilisiä ovensuukyselytuloksia. Tarkempaa analyysia eurooppalaisen ja globaalin sosialismin tilasta joudutaan siis odottamaan vielä jonkin aikaa. Ajattelin kuitenkin, että jonkinlainen jälkipyykin pesu pelkästään Suomen vaalipiirinkin tuloksista olisi paikallaan, sillä aihe sivuaa läheisesti kansallisen puolueemme tilaa, joka perinteisesti on kiinnostanut blogin lukijoita.

En surukseni ole itse päässyt osallistumaan vaalityöhön siinä määrin kuin olisin halunnut (ja olisi pitänyt), mutta sen verran tiedän, ettei vaali-innosta ja ahkeruudesta kentällä ole ollut pulaa. Aktiivit, suomalaisen sosialidemokratian kaaderikärki, ottivat nämä vaalit vähintään yhtä vakavasti kuin mitkä tahansa muut ja ponnistelivat herkeämättä menestyksen hyväksi. Siksi tätä analyysia ei pidä ottaa besserwisseröintinä puoluetoiminnan takarivistä, eikä se myöskään ole sitä kuuluisaa itseruoskintaa. Suomalaisen sosialidemokratian ahdinko johtuu suurista rakenteellisista tekijöistä. Niitä käsittelin jo aikaisemmassa kirjoituksessani kunnallisvaaleista, mutta tämän vaalin yksiselitteisempi tulos tarjoaa tilaisuuden tarkastella niiden vaikutuksia myös vaalitaktisella tasolla. Eteenpäin siis, Tarmo Ropposen viitoittamalla tiellä.

Vaalilistoista

Aivan aluksi on todettava, että median kritiikki sosialidemokraattien ja vasemmistoliiton listojen heikkoudesta oli tavallaan sittenkin oikeassa. Tavallaan, sillä kummaltakaan listalta ei toki puuttunut pätevyyttä, hyviä ajatuksia tai aitoa intoa. Erityisesti SDP:n lista oli täynnään hienoa MEP-materiaalia. Se oli lähes kauttaaltaan sosiaalisesti edistyksellinen, ja demarien eurovaalilistoja aikaisemmin leimannut nurkkakuntaisen nationalismin ja lipposlaisen ytimiin-hurmoksen sekamelska oli korvautunut kypsällä ja asiantuntevalla, mutta silti kriittisellä uskolla EU:n mahdollisuuksiin. Näissä vaaleissa uudenlaiset listat kuitenkin kohtasivat samat vanhat äänestäjät.

Vaalitulos osoittaa, että istuvat mepit tarjosivat suurille puolueille helpon keinon motivoida äänestäjiä uurnille. Kaikki muut suuria äänimääriä keränneet ehdokkaat olivat merkittäviä kansallisia poliittisia julkkiksia (paitsi vaalien ainoa todellinen poikkeusehdokas, Riikka Manner, johon palaan myöhemmin). Eurovaalit ovat menettäneet uutuudenviehätyksensä ja yllätyksellisyytensä sitten 90-luvun, mutta äänestysprosentti ei ole noussut; ainoa selitys tälle ilmiölle on se, että viime vuosikymmenen vaalien suuret liikkuvat äänestäjämassat ovat korvautuneet tapaäänestäjillä.

Siksi on väärä vaalianalyysi sanoa vain, että vasemmisto ei saanut kannattajiaan liikkeelle. Nimenomaan peruskannattajat olivat liikkeellä. Vasemmisto ei kuitenkaan, toisin kuin suuret porvaripuolueet, pystynyt tarjoamaan tälle konservatiiviselle ja mielipiteistään varmalle väelle samanlaista tuttua ja turvallista ehdokaspakettia kuin mitä vaikkapa eduskuntavaaleissa on totuttu odottamaan. Tämä vieraantuminen, odotusten ja puolueen tarjoaman vaihtoehdon epäsuhta, johti tapauksesta riippuen joko kotiin jäämiseen tai äänen luisumiseen tutummalle ja turvallisemmalle vaihtoehdolle.

Timo Soinin työväenluokan keskuudesta niittämä äänivyöry oli varmasti osittain protestiääniä, mutta osittain täysin päinvastaista: Soini pystyi tarjoamaan ymmärrettävämmän, poliittisesti yksiselitteisemmän ja siksi turvallisemman tuntuisen vaihtoehdon kuin nahkaansa luova ”varsinainen vasemmisto”. Sama ilmiö ulottui myös urbaaniin, liberaaliin keskiluokkaan. Vihreiden ex-ministereillä ryyditetty lista pyyhkäisi vasemmiston tuoreempien kasvojen ohitse etelän suurissa kaupungeissa. Tämä ei ole puheenvuoro uudistumista vastaan, sillä entinen linja olisi tasan sama hitaasti hiipuvan kannatuksen linja. Vaalitulos kuitenkin osoittaa kiistattomasti, että tämän äänestäjäkunnan keskuudessa vasemmiston kasvojenpesu on jäänyt vieraaksi prosessiksi. Suomessa ei (ainakaan vielä) ole Obama-ilmiötä.

Demarimeiningistä

Yksittäisistä ehdokkaista puhuttaessa ei käyne sivuuttaminen pääsiäisen ihmettä, Alithós Anésti vaan teillekin. Vaikka ortodoksinen kirkko onkin minulle sattuneesta syystä tuttu, ja uskovien mukanaolosta työväenliikkeessä olen pelkästään hyvilläni (kansa näes kaipaa oopiumiaan), en ole ollut kovin kannustava Mitro Revon ehdokkuutta kohtaan. Feministinä en ymmärrä hänen sukupuoliperspektiiviään ja hänen sosialistista, modernistista vakaumustaankin epäilen. Uskon kuitenkin, että hän tulee tekemään europarlamentissa vilpitöntä työtä paremman yhteiskunnan tavoitteiden eteen kaikkien kykyjensä mukaan. Ei hän ole sosialismille häviö, jos kohta ei voittokaan.

Sen sijaan kiistän voimakkaasti sen käsityksen, että Repo olisi pelastanut SDP:n suuremmalta tappiolta näissä vaaleissa, ja tuohon käsitykseen liittyvän SDP:n pelastajan viitan asettelun Jyrki Konolan harteille. En nimittäin etsinnöistä huolimatta ole löytänyt yhtään henkilöä, joka olisi äänestänyt SDP:tä Revon takia. Sen sijaan olen löytänyt paljon tapademareita, joihin Revon lämpö ja karisma on purrut – ja miksei. Onhan Repo joviaalina kansanmiehenä varmasti lähimpänä perinteisen työväenpoliitikon imagoa, mitä SDP:n listalta löytyi. Tuttua ja turvallista.

Luvut tukevat tätä johtopäätöstä. Revon kannatus on suurin juuri SDP:n perinteisillä metsästysmailla: pääkaupunkiseudulla, Turussa, Tampereen-Hämeenlinnan akselilla ja Kymijokilaaksossa. Jos joku luuli Keski- ja Itä-Suomen ortodoksien lämpenevän pappismiehelle, niin selvästi luuli väärin. Mikäli tämän joku vaalitutkija vääräksi osoittaa, sitten uskon, mutta tässä istuessani minun on oikeastaan vaikea edes kuvitella ihmistä, joka kääntyisi äänestämään demareita Mitro Revon takia; mitä sellaista hän tarjosi, mitä puolue ei muutenkin tarjoa?

Tästä samasta ilmiöstä piikittelin puoluejohtoa jo kunnallisvaalien jälkeen, mutta nyt alkaisi olla aika tehdäkin asialle jotain. Ei nimittäin ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta, kun SDP:lle myydään kyynelsilmin ”hienoa, ihanaa” miestä/naista, jolla on suuri sydän ja mahdollisesti suuret saappaat ja leveät hartiat – ja kaikki myyjät ovat aina ikidemareita. Ensi kerralla kannattaa vilkaista myös kvantitatiivista faktaa. Hyvä puolue osaa pitää ovensa auki siten, että mukaan pääsee ajatuksia ja ehdokkaita, jotka vetoavat muihinkin kuin puolueen ydinkannattajakuntaan. En edelleenkään kannata B-kokoomukseksi, B-vihreiksi tai, paratkoon, B-vassareiksi ryhtymistä, mutta vain demareihin vetoavalla politiikalla saa vain demariäänet. Ja ne tulevat laariin muutenkin.

Muista ehdokastyypeistä

Julkkisehdokkaista on puhuttu paljon, mutta tulosten valossa Brysseliin lähtevien urheilijoiden ja missien aika lienee Suomessa ohi. Kokoomus tarjosi näitä jos jonkinlaisia, mutta ainoat mainittavammin menestyneet ”ei-poliitikot” olivat juuri poliittisessa julkisuudessa profiloituneet Petri Sarvamaa ja Risto E.J. Penttilä (hänkin sitä paitsi ex-kansanedustaja). SDP:kin on nyt varmaan läksynsä oppinut.

Mielenkiintoisempi ehdokaskategoria ovat minusta niin sanotut toivoehdokkaat. Kaikkien puolueiden listoilta yritti nimittäin läpi nuoria, valtakunnanpolitiikassa vielä ryvettymättömiä poliittisia aktivisteja, ja monista on puolue-establishment antanut ymmärtää, että heistä on odotettavissa suuria tuloksesta riippumatta. Lähes kaikki nuoret toivot joutuivat kuitenkin pettymään, sillä näiden vaalien äänestäjäkunta ei jaksanut innostua tulevaisuusperspektiivistä samassa määrin kuin puolueiden oma väki. Vasemmisto oli panostanut näihin ehdokkaisiin eniten – esimerkiksi Pilvi Torstista (sd.) ja Jussi Saramosta (vas.) kohistiin kovasti etukäteen – ja siksi myös kärsi heidän tappioistaan eniten.

Tämä ei kuitenkaan ole ehdokkaiden omaa syytä. Mainitut Torsti ja Saramo edustavat molemmat puolueidensa ehdotonta parhaimmistoa älyllisesti ja ideologisesti. Varsinkaan vasemmistopuolueet eivät silti onnistuneet välittämään ehdokkaiden ympärille kehittämäänsä innostusta äänestäjille. Syy siihen on jälleen kerran vieraantuminen. Poliittinen, etenkin vasemmistolainen, aktivismi on Suomessa pienen piirin harrastus, jossa kaikki tuntevat toisensa, mutta harvoja kuvion ulkopuolelta. Tästä eliitiksi ymmärretystä joukosta käsin on vaikeaa esitellä ehdokasta, vaikka hyvääkin, kansan ”syvien rivien” keskuuteen ja odottaa heidän hyväksyntäänsä tuosta vain, vaikka käytettävissä olisi paljonkin resursseja. Sen saivat kokea myös ay-liikkeen ehdokkaat Reijo Paananen (sd.) ja Kyösti Suokas (vas.). Uusista vasemmistolaisista kasvoista ehkä parhaiten menestyi Petra Paasilinna, joka tosin myös selvimmin esiintyi ”vanhan SDP:n” historiallisen jatkuvuuden edustajana – merkki sekin näiden vaalien tunnelmasta. Nuorelle poliitikolle on täysin legitiimi reitti hankkia kannatuksensa ensin puolueen olemassaolevien äänestäjien keskuudesta. Samalla on kuitenkin varottava sitä, ettei tule imaistuksi puolueen olemassaolevaan imagoon ja menetä tuoreus- ja kiinnostavuusarvoaan.

Mutta olihan näissä vaaleissa myös läpi mennyt nuori toivo, Keskustan Riikka Manner. Vaikka keskustanuoret ovatkin hänestä innoissaan, Manner ei kuitenkaan juuri kampanjoinut ”nuorena”. Puoluetoimisto ei myöskään yrittänytkään kruunata häntä valitukseen, vaan tuki häntä paljon konkreettisemmalla tavalla. Mannerista tehtiin alueellinen ehdokas kotiseudulleen Itä-Suomeen: kaikki muut keskustalaiset ehdokkaat alueelta rajattiin pois listalta, ja koko Savo-Karjalan maaseudun keskustalainen puoluekoneisto valjastettiin Mannerin vaalivankkurien eteen Paavo Väyrysen ja kaikkien itäsuomalaisten keskustakansanedustajien painavalla tuella. Tämä antoi Mannerille jo vaalien lähtökuopissa horjuttamattoman tukialueen, joka poiki paitsi äänivyöryn kolmessa vaalipiirissä, myös runsaasti valtakunnallista huomiota. Vaikea noilla eväillä oli epäonnistua.

Yksikään muu puolue ei onnistunut hyödyntämään alueellisuutta näin hyvin. SDP:n Liisa Jaakonsaari kampanjoi pohjoissuomalaisuudellaan, mutta pystyi kansallisesti tunnettuna hahmona tekemään myös hyvän valtakunnallisen vaalikampanjan; hänen äänisaaliinsa Helsingin vaalipiirissä itse asiassa päihitti SDP:n kolmosen, Kimmo Kiljusen, joka sentään on kotoisin naapurikaupungista. Valtakunnallisissa vaaleissa kannattaa alueellisiakin äänisaaliita miettiessä asettaa ehdokkaita, joilla kuitenkin on jonkinlaista kansallista vetovoimaa. SDP asetti sen sijaan keskisuomalaisen ex-kansanedustajan Kalevi Olinin, joka keräsi omasta entisestä vaalipiiristään yli yksitoista kertaa niin paljon ääniä kuin seuraavaksi parhaastaan. Jopa vihreät olivat kompastua aluepolitiikkaan: heidän 20 ehdokkaastaan peräti kahdeksan oli helsinkiläisiä ja kolme lisää lähialueilta, vaikka Heidi Hautala osoittautui Helsingin vaalipiirissä täysin suvereeniksi. Toisen paikan jääminen niin tiukoille kuin se heillä jäi johtui epäilemättä pääkaupunkiseudun ylitarjonnasta.

Keskustan operaatio Manner osoittaa, että hupenevasta kannattajakunnasta huolimatta puolueesta löytyy vielä iskukykyä. Huonojen galluptulosten ja Matti Vanhasen horjuvan suosion takana piilee edelleen tehokas koneisto, jonka taakse SDP:n oli auttamatta jääminen suurten puolueiden jumboksi.

Tulevaisuudesta

Puutun vielä yhteen epäkohtaan, joka minua näissä vaaleissa jäi kaivelemaan, nimittäin RKP:n odottamattomaan vaalimenestykseen. RKP meni vaaleihin ”Mångfald ger mervärde” -ohjelmalla, joka samalla korosti sekä puolueen itselleen ottamaa kielipoliittista erityisstatusta että, kuin sen takaa kieltä näyttäen, oikeistoliberaalia talousohjelmaa. On kerrassaan käsittämätöntä, että finanssikapitalismin kriisin keskellä näin avoimen uusliberaalia agendaa edustava puolue voi saada ”automaattisen” europarlamenttipaikan tulematta vakavasti haastetuksi median tai vasemmiston taholta. Tiedän, että RKP halutaan nähdä harmittomana vapaamielisenä kielipuolueena, mutta tämä puolue kuitenkin konkreettisesti punkee esimerkiksi EU-parlamenttiin ehdokkaita, jotka vastustavat työaikadirektiivin sijasta työajan yhteiskunnallista sääntelyä yleensä. Juuri RKP:n aseman tapaisia tabuja pitäisi vähitellen opetella murtamaan, jos Suomessa halutaan oikeasti tehdä uudenlaista politiikkaa eikä vain palvella samaa yhteiskunnallista konsensusta eri vaatteissa.

Mitä siis jää käteen? Sosialidemokraattien keskuudessa muutenkin harvinainen muutos-optimismi on näissä vaaleissa törmännyt vaihtoehdottomuuden muuriin. SDP:n ja Vasemmistoliiton kannatus jatkaa hupenemistaan vanhan duunari-ikäluokan kuoleman mukana ilman merkkiäkään siitä, että päänavausta uusien sukupolvien kannattajakuntiin olisi tapahtumassa. Ja niin kauan kuin puoluetoiminnan elitisoitumista ei saada käännettyä, ei hyvilläkään ehdokkailla kyetä välittämään uutta imagoa. Nyt on kaksi vuotta aikaa vetää johtopäätöksiä, mutta SDP voi kokemuksesta neuvoa Vasemmistoliittoa siinä, että pelkkä keulakuvan vaihto ei uudistumiseksi riitä.

Näistä vaaleista on kuitenkin opittu se, että jos työväestön äänistä kilpaileekin kolme puoluetta, demografisista ja maailmanpoliittisista syistä niistä kaksi on erottamattomasti samassa veneessä. Vasemmistoliitto ei tule pystymään, Arhinmäenkään johdolla, punavihreään irtiottoon jos SDP:n stagnaatio painaa edelleen vasemmistolaisuutta yleensä kohti pohjaa. Toisaalta SDP itse ei kykene muuttamaan kurssiaan – oikealle tai vasemmalle – ilman sellaista radikaalia heräämistä äänestäjäkunnassaan, jonka vain todellinen poliittinen murros pystyy tuottamaan.

Mutta todellista murrosta tarvitaankin, sillä poliittinen historia ei suinkaan lopu tähän. Finanssikriisin aikaansaamat myrskyt maailmanpolitiikassa ovat vasta lähdössä liikkeelle. Kukaan ei vielä voi ennustaa, millaiseksi maailman uusi järjestys tulee muotoutumaan. Kokemukseni perusteella tarvitaan muutaman vuoden viive, mutta muutos tulee lopulta herättämään pohjoisen lintukotommekin unestaan. Ja siihen ei soinilainen populismi kykene vastaamaan, sillä perussuomalaisuuteen kiteytyy vallitsevan järjestelmän kritiikki, mutta todellisella muutoksella on jo sataviisikymmentä vuotta ollut nimi. Se on sosialismi.

Anssi Häkkinen