Archive for joulukuu 2010

Win-win –situation?

joulukuu 28, 2010

Silloin tällöin kuulemme argumentteja, joiden mukaan taloudellinen eriarvoisuus tarkoittaa sosioekonomisesti heikommilla olevien osattomuutta, mutta paremmassa asemassa oleville tilanne olisi otollinen. Richard Wilkinson and Kate Pickett kuitenkin osoittavat tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan The Spirit Level. Why Equality is Better for Everyone että tämä ei pidä paikkaansa, vaan taloudellisesti eriarvoisissa yhteiskunnissa alempiosaisuus aiheuttaa fyysisiä ja psyykkisiä ongelmia läpi koko yhteiskunnan; koko ns. keskiluokkakin taistelee aina asemansa parantamiseksi, ja ainoat, jotka eivät suoranaisesti kärsi eriarvoisuudesta, ovat ne muutamat jotka ovat kaikkein parhaimmassa asemassa. He kärsivät tällaisessa yhteiskunnassa sen sijaan välillisesti; myös he voisivat paremmin yhteiskunnassa, jossa olisi mm. enemmän luottamusta ja vähemmän väkivaltaa.

Kirjassa käydään luku luvulta läpi, kuinka ylipaino, mielenterveysongelmat (mukaan lukien huume- ja alkoholiriippuvuus), sosiaaliseen liikkuvuuden hitaus, teiniraskaudet, väkivalta, heikot koululaisten oppimistulokset, alhaisempi elinikä sekä vankien osuus väestöstä esiintyvät runsaslukuisempina yhteiskunnissa, joiden taloudellinen eriarvoisuus on suurempaa. Kirjoittajat käyttävät kahta aineistoa:

  1. Aineiston saatavuuden kautta valikoituneet parikymmentä valtiota maailman rikkaimpien valtioiden joukosta
  2. Yhdysvaltojen osavaltiot

Kolmas maailma ei ole näissä aineistoissa siis edustettuna. Molemmat käytetyt aineistot todistavat samaa tarinaa.

Kirja pakottaakin kysymään, mitä voimme tällaisen todistusaineiston edessä väittää yksilöiden omista valinnoista rikkaimmissa länsimaissa ja Yhdysvalloissa, jos suoriudumme koulussa todennäköisesti paremmin norjalaisena kuin ranskalaisena tai jos todennäköisemmin päädymme teiniäidiksi saksalaisena kuin japanilaisena. Amerikkalaisen vapauden ihmeen, luokkakierron ja omalla työllä menestymisen, aika oli ja meni; nyt puheet yksilön vapaudesta ja mahdollisuudesta ovat lähinnä illuusiota ja vastuun siirtämistä sinne missä sitä ei ole: se on hiljentämistä ja syyllistämistä samalla kun vahvimmassa asemassa olevat voivat jatkaa vallitsevien rakenteiden ylläpitoa.

Onko tämä kehitys luonnonlain kaltainen? Miellyttävästi Wilkinson ja Pickett esittelevät kirjan loppuosassa, kuinka ihmiset ovat geneettisesti lähempänä sosiaalisia kuin väkivaltaisia ja kilpailullisia apinarotuja sekä että enemmistön ihmiskunnan historiasta olemme paria viimeistä tuhatta vuotta lukuun ottamatta eläneet tasa-arvoisissa yhteisöissä. Kirjoittajat myös kuvailevat esimerkkejä mekanismeista, joilla tasa-arvoa voidaan lisätä. Esimerkiksi työntekijöiden tulisi (ulkopuolisten sijoittajien sijaan) omistaa yritykset, sillä tällainen egalitarismi lisäisi emansipaatiota, tuottavuutta, yhteisöllisyyttä ja sosiaalisuutta sekä toisi tuloerot demokraattiseen kontrolliin ja jakaisi varallisuutta uudelleen (työntekijöille). Onkin aiheen kysyä, millainen orjuuden muoto on tämä, jossa työntekijöitä ostetaan ja myydään yrityskauppojen yhteydessä ja työn tulos kuuluu sijoittajille ja omistajille joilla ei ole yhteyttä työn tekemiseen. Kirjoittajat esittelevät, kuinka ammattiyhdistysliikkeen heikkous on yhdistävä tekijä maissa, joissa työehtoja ja –olosuhteita on heikennetty. Wilkinson ja Pickett jopa esittelevät, kuinka tasa-arvoa voidaan lisätä ilmastonmuutosta hidastaen.

Kirja pakottaa myös kysymään, minne me olemme menossa. Suomi esiintyy taulukoissa vähäisen taloudellisen eriarvoisuuden maana, mutta kuten tiedämme, että eriarvoisuutemme lisääntyy OECD-maiden kärkivauhtia.

Kirjoittajat eivät usko että eriarvoisuuden kasvusta voidaan syyttää uusliberalismia. Kuitenkin he toteavat että kilpailun lisääminen ja julkisen sektorin kaventaminen ovat uusliberalistisia tavoitteita sekä esittelevät kuinka eriarvoisuus räjähti Iso-Britanniassa Thactherin kaudella (eikä merkittävästi laskenut Majorin eikä Blairin kausina). Yleisesti ottaen kirjoittajat haluavat irtisanoutua poliittisista ideologioista peräänkuuluttaessaan, että tasa-arvon lisääminen hyödyttää yhteiskunnassa kaikissa asemissa olevia. Vastuullisina kansalaisina tutkijajoukko on perustanut sivuston, josta löytyy lisätietoa, esitelmäpohjia ja kampanjaideoita: The Equality Trust

Palataan vielä Suomeen. Täällä ulkomaisten sijoittajien omistamat ylikansalliset suuryritykset voittavat julkisen sektorin tarjouskilpailuja esimerkiksi mielenterveyspotilaiden hoidossa polkuhinnoillaan pakottaen paikalliset pienyrittäjät sivuun, vaikkei näillä suuryrityksillä olisi vielä edes toimintaa paikkakunnilla. Suomen julkinen sektori siis itse tukee toimintaa, jonka taloudellinen tuotto menee ulkomaisille suuromistajille sen sijaan että itse toiminta olisi pääosassa. Samalla kun tuloeromme kasvavat kiitovauhtia, julkinen sektori pakottaa pienomisteisia terveysalan paikallisyrityksiä lopulta myymään itsensä ylikansallisille sijoittajille. Suunta on siis ainakin kahdella tavalla vastoin Wilkinsonin ja Pickettin mallia. Näin ollen voimme olettaa että (jo nyt tuloeroihin nähden poikkeuksellisen korkeat) ylipainoisuus ja väkivalta lisääntyvät. Lisäksi voidaan olettaa että koulutulokset laskevat, sosiaalinen liikkuvuus hidastuu entisestään sekä teiniraskaudet ja mielenterveysongelmat lisääntyvät. Kuten kirjoittajat osoittavat, yhteiskuntien ei kuitenkaan olisi pakko muuttua tällaisiksi.

Wilkinson ja Pickett huomaavat Japanin pieniin tuloeroihin vedoten, että laaja julkinen sektori ei itsessään ole tasa-arvon edellytys, vaan myös ennen tulonsiirtoja saatavien tulojen pienet erot johtavat yhteiskuntaan, jossa tuloerot ovat pieniä. Muiden esimerkkien valossa kuitenkin nimenomaan tulonsiirrot ovat avainasemassa taloudellisen eriarvoisuuden alentamisessa.

Ollaanko vasemmistossakin jonkin kuvitteellisen ahneen keskiluokan edessä varpaillaan, eikä selkeästi yhteiskuntaa tasa-arvoittavia ratkaisuja uskalleta ehdottaa? Kuten kirjassa todetaan, tasa-arvoisempi yhteiskunta kuitenkin parantaa kaikkien hyvinvointia: siis myös koko laajan ns. keskiluokan. Sielläkin tunnetaan nahoissaan, mitä kiristynyt kilpailu merkitsee. Kuten tässäkin kirjassa tutkimuksin havainnoidaan, sosiaaliset suhteet lisäävät onnellisuutta ja jopa fyysistä terveyttä. Siksi statuskilpailu, johon eriarvoisuus pakottaa, johtaa ongelmiin. Siksi liika varovaisuus politiikan muutoksessa johtaa lyhyeen poliittiseen tulevaisuuteen, ja surullisempaa on vain se, jos päättäjät ovat huolissaan vielä lyhyemmästä tulevaisuudesta.

Kirjaa ollaan kuulemma kääntämässä suomeksi.

Muutamia linkkejä: Wikipedia, The Guardianin kirja-arvio sekä BBC:n uutinen aiheesta.

Inari Juntumaa