Dynaaminen apatia

TOP 4 nyt: perussuomalaisten tussahdus, keskustalaisten ja vihreiden paluumuutot, tulisiko puolueiden tuloksia verrata edellisiin kunnallis- vai eduskuntavaaleihin sekä alhainen äänestysaktiivisuus. Muutoin tulos oli business as usual, eli Kokoomus jatkoi suurimpana ja SDP toiseksi suurimpana ja pienpuolueiden pienissä kannatusosuuksissa oli kokonaisuuteen nähden pieniä muutoksia.

Yleisesti ottaen en usko paljoakaan vaalikampanjoinnin merkitykseen, vaan nähdäkseni vaalituloksiin vaikuttavat hieman pidemmät arviot puolueen linjasta, luotettavuudesta, uskottavuudesta, johdosta ja yleisestä meiningistä. Eniten kampanjoilla on merkitystä jos ne ovat selvässä ristiriidassa muun puoluetta (tai ääntenlaskumenettelyä tuntemattomien äänestäjien tapauksessa ehdokasta, esim.) koskevan käsityksen kanssa tai jos kampanjan aikainen näkyvyys on erittäin suurta tai sitä ei ole juuri lainkaan tai jos puolueen puheenjohtaja epä- tai onnistuu selvästi paneeleissa. Kampanjaa ei siis kannata jättää väliinkään, mutta esim. ennen kampanjaa tuntemattomalla ehdokkaalla ei ole kovin paljoa tehtävissä.

Kirjoitin vähän myös eduskuntavaalien jälkeen. Juttuni olivat niin hyviä, että voisin suurimmaksi osaksi toistaa ne tässäkin, erityisesti osallistumisen merkityksestä jakolinjana sekä nukkuvista.

Tussahdus

Perussuomalaisten historiallisen, vuoden takaisen vaalivoiton jälkeen puolueen kannatus on jokseenkin tasaisesti laskenut (esim.). En voi olla liittämättä laskevaa kannatuskäyrää teemaan, joka on eduskuntavaalien jälkeen hallinnut perussuomalaista mediassa: maahanmuuttokysymykset. Ennen eduskuntavaaleja perussuomalaisten nousua selitettiin useilla seikoilla: miehen asia, duunarin asia, maahanmuuttokysymykset, EI, eriarvoisuus, karismaattinen puheenjohtaja. Näistä ainakin kolmas taitaa kuitenkin olla aiheuttamaansa hälinää huomattavasti vähäisempi. Kai kaikki huomasivat, kuinka puheenjohtaja vaali-iltana korosti perussuomalaisten eteenpäinmenoa todeten, että oli useita maahanmuuttajataustaisia ehdokkaita. Kyllä vain, Jussi Halla-aho sai mielettömän saaliin Helsingissä. Kyllä vain, Helsingin Sanomat luokitteli viime vuonna tuoreet 39 kansanedustajaa, ja yksi luokittelukriteeri oli jonkinlainen aktiivisuus maahanmuuttaja-asioissa. Tällaisen merkin sai neljäsosa tuoreista edustajista. Noin 3/4 ei saanut.

Ei-puolueelle on kuitenkin edelleen tilausta. 2000-luvun yhteiskunnallinen kehitys alhaisine luottamuksineen politiikkaan ja poliitikkoihin, julkisten instituutioiden aleneva kapasiteetti auttaa kun tarvitaan, ansiosidonnaiselta työttömyysturvalta perusturvalle putoavien jatkuva kasvu – ilman että ”kukaan” tekee ”mitään” kertovat joka päivä, että tyytymättömyydelle on painavia ja inhimillisiä järkisyitä.

Ennen eduskuntavaaleja kuulin, että kyselyjen tuloksia korjataan. Tuolloin monet vastaajat, jotka kertoivat aikovansa äänestää perussuomalaista, kertoivat tehneensä niin aiemminkin. Jälkimmäisiä vastauksia kuitenkin antoivat useammat, kuin vaalitulosten mukaan on mahdollista. Arveltiin, että osa näistä ei kuitenkaan äänestä puoluetta. Toisin kävi. En tiedä, oliko nyt kyselyissä tehty vastaavaa korjausta toisin päin, mikä selittäisi kannatuksen jäämisen oletuksia alhaisemmaksi – jotka nekin olisivat olleet häviö vuotta aiempaan.

Vihreän tunnusvärin puolueet

Jo aiemmin perussuomalasten leiriin siirryttiin sosialidemokraattien ja muun vasemmiston riveistä. Lähempänä eduskuntavaaleja liikennettä alkoi olla myös keskustasta ja kokoomuksesta. Tämä osuus olisi saattanut olla suurempi, jos vaalit olisivat olleet hieman myöhemmin. Keskustaan näytti jääneen liberaalisiipi. Paavo Väyrysen presidentinvaalikampanja toi kuitenkin monet konservatiivit takaisin. Myös puheenjohtajan vaihto auttoi tässä prosessissa, vaikkei tuon joukon leimallista edustajaa valittukaan tehtävään. Nykyinen puheenjohtaja oli kuitenkin jonkinlainen sopiva kompromissi.

Vihreät ovat kokoaan suurempia; varsinaisten jäsenten osuus on vanhempiin puolueisiin verrattuna alhainen. Eduskuntavaaleissa punavihersiipi siirtyi vasemmalle, mutta jokin ryhmä heistä palasi. Puolue vaikuttaa pysyvän pienehkönä. Mahtaisiko syynä puolueen pysyvään kokoon olla se, että vasemmisto-oikeisto –jaottelu on edelleen olennainen kaikissa keskeisissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä talous- ja sosiaalipolitiikasta ideologioiden jaotteluun ja maailman jäsentämiseen, jopa ihmiskuvaan? (Mm. siten jaottelun ideologisuus liittyy myös identiteettiin, kuten nykyisin muistetaan toistella)

”Hoppee ei oo häppee”

Kokoomuksen hiljaiset signaalit liittyvät puolueen keskilinjasta oikealla oleilevaan nuorisoon. Siellä oleilee myös perinteisiä ”kypäräpäisiä pappeja” ja muuta tällä hetkellä puolueen päätöksenteossa vähemmistössä olevaa joukkoa, mikä on mahdollistanut puoluekokoustasoa myöten nuorten saaman vastakaiun puolueen sisällä. Ryhmien sisällä valta aaltoilee ja aina jokin laita vuotaa. Tulevia johtajakisailuja odotellessa.

Myös SDP:ssa nuoriso sai vastakaikua, mutta meidän tapauksessamme kyseessä oli tällä kertaa pikemminkin vasemmistosiipi. Pelkillä nuorten äänillä ei varapuheenjohtajisto vaihtunut.

Kummassakaan tapauksessa muutokset eivät ole olennaisella tavalla heijastuneet puolueen linjassa tai johtamisessa. Vielä. Matti Niemen valinta Helsingin piirin puheenjohtajaksi ei muuttaisi keskeisesti piirin ideologista sijaintia, mutta sukupolvikysymyksenä heijastusvaikutuksineen valinta on olennaisempi. Tavallisesti tunnen epäluuloa, kun jonkun ehdokkaan taakse ryhmitytään sekä vasemmalta että oikealta, mutta tässä tapauksessa tulen äänestämään Mattia osastomme piirikokousedustajana luottavaisin mielin.

Puolueen kannatus on edelleen varsin alhainen. Keskeiset syyt kannatuksen alenemiselle eivät ole poistuneet ja ne ovat yhteiskunnallisia. Tilannetta ei paranna se, että nyt ollaan hallituksen kakkospuolue.

Muut, the others

Muidenkin pienten puolueiden kannatus pysyttelee samoissa sfääreissä. Erot eri puolilla maata ovat toki olennaisia niin suurilla kuin pienillä puolueilla, mikä korostuu kuntapuolella. Alueiden eroavaisuudet tulevat lisääntymään valtio-ohjauksen yhä vähetessä, jolloin kunnassa kulloinkin vallalla olevien päättäjien merkitys korostuu. Tämä ei tietenkään koske vain poliittista vastuuta kantavia päättäjiä, vaan myös virkamiesten merkitys on kasvanut ja kasvaa kunnallisen itsehallinnon aallon myötä.

Kristillisdemokraatit ovat hallituksessa myös kompensoidakseen sitä, että konservatiiviset perussuomalaiset eivät ole. Oli selvää, että perussuomalaisten kasvanut kunnalliskannatus oli lähes kaikkien muiden puolueiden tapaan kristillisiltä pois. Vasemmistoliitoltakin se oli pois, ei vähiten koska puolueessa on käynnissä sama demografinen muutos kuin SDP:ssäkin tunnetaan; edellisissä kunnallisvaaleissa keskiverto SDP:n helsinkiläinen kunnallisvaaliehdokas oli HS:n vertailun mukaan korkeakoulutettu nuori nainen.

Kokoomuksella vuotaa oikea laita, vasemmistossa päin vasen laita. Ahdasta on keskellä päin.

Yhtään en siis yhdy lässytyksiin vaaliväsymyksestä tai mitä niitä on. Osallistuminen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen palautuu yhteiskuntaan. Kun yhteiskunta muuttuu, muuttuu myös yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Jotkin aikatyhjiöön sijoitetut oikeistolaiset apatiaa ihannoivat puheenvuorot ovat niin älyttömiä, ettei tee mieli muuta kuin lyödä Wilkinsonilla & Picketillä päähän. Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Inari Juntumaa

Ps. Myös Esan arviot olivat oikein osuvia. Kunnollisen linkkilistan tekeminen on luettujen arvioiden vähäisestä määrästä johtuen laiskalle turhan vaikeaa.

Advertisement

On vaaleja pidelty

Hallituspuolueilta siirtyi viime viikolla oppositiolle 27 paikkaa. Loput 7 perussuomalaisten 34 paikan lisäyksestä tulivat opposition sisäisenä uusjakona.

Yleisintä on viimeisen 15v aikana ollut hävitä eduskuntavaaleissa ja sen seurauksena siirtyä oppositioon toisen päähallituspuolueen eli ns. peesaajan paikalta. Useimmin hävinnyt Keskusta on tosin hävinnyt monelta paikalta, mutta Kokoomus on pitkän punamultakauden jälkeen vuodesta 1987 eteenpäin hävinnyt vain kerran; tuolloin peesaajan paikalta. SDP on sittemmin hävinnyt vain peesaajana.

Sinipunapohjaisia hallituksia on 15v aikana ollut kolme ja sinivihreitä kaksi. Punamultapohjaa kokeiltiin kerran vaikka pääministeri kesken vaihtuikin. Sinipunapohja rokottaa SDP:ta – kun sitä johtaa Kokoomus.

Päinvastoin kuin kolmissa edellisissä vaaleissa neljän vuoden aikana, nyt SDP:n suosio viime metreillä jopa hieman nousi, vaikka puheenjohtajakiertuealkukevään 2008 suosiosta (joka on korkein päättyneellä oppositiokaudella) ollaan kaukana. Iltapäivälehdistössä huomattiin, että pääoppositiopuolueen paitsiossa pitäminen kasvattaa oppositiohaastajan suosiota. Puheenjohtajan profiilinmuutos oli kiistatta iso prosessi. Kannattajia tuli. Paluumuuttajuudesta pidättäytyjien suurin syy kuulosti olevan Lipposen kauden politiikka. So what?

Päätöksenteossa parhaiten saavat äänensä kuuluviin parhaiten resursoidut etujärjestöt. Kansalaisille tärkeät asiat kanavoituvat puolueiden kautta yhteiskunnalliseen päätöksentekoon melko huonosti. Kaikilla on rahakkaita taustajärjestöjä, mutta mittavimmista summista on puhuttu kentän oikealla laidalla. Sitäkin voidaan miettiä, kun sinipunapohjan elämää suunnitellaan.

Puolueet ja 2011

Nyt ei voittanut vasemmisto eikä oikeisto; Kokoomukselta lähti saman verran paikkoja kuin SDP:ltä ja Vasemmistoliitolta yhteensä. Yhteensä vihervasemmistolta lähti 11 paikkaa. Eräs syy Vihreiden tappioon on varmastikin se, että vihervasemmistosiipi on sieltä kuulemma liudentunut. Tässä mielessä Suomen Vihreät poikkeavat useista kansainvälisistä sisarjärjestöistään.

Ei ole yhtä ”perussuomalaista” poliittista toimijuutta. Kuten ei muidenkaan puolueiden kohdalla, tuskin heidänkään kohdallaan järin erityinen osa puoluetta äänestäneistä teki valintaa poliittisen ohjelman perusteella. Yleensä äänestyspäätöksiin ovat vaaliohjelmia enemmän tainneet vaikuttaa puolueen aiempi toiminta sekä sopivan ehdokkaan löytyminen.

Puolueet on perinteisesti sijoitettu vasemmisto-oikeisto –akselille. Perussuomalaisten moninaiset agendat maahanmuuttokysymyksistä köyhien asiaan osoittavat sen konkretisoivan toisen mallin: janan sijaan ympyrä havainnollistaa sitä, että äärivasemmisto ja äärioikeisto voivat olla toisiaan lähempänä kuin maltillisia vasemmisto- tai oikeistopuolueita.

Poliittisen järjestelmän rytminvaihdos

Yhdenmukaisuuden, turvallisuuden ja perinteiden pitäminen tärkeänä sekä kansallishenkiset sävyt ovat tulleet 2000-luvun mittaan tehdyissä arvomittauksissa aiempaa tärkeämmiksi. Arvot heijastuvat myös poliittiseen toimintaan. Tämän on arvioitu syntyneen vastareaktiona yhteiskunnan lyhytjännitteisyydelle mutta toisaalta myös päätöksenteon lipumiselle kauemmas ihmisten itsensä ulottuvilta; turvallisuus ja vaikutusmahdollisuudet liittyvät yhteen.

Konservatiivisuuden kasvu tuntuu näppituntumalla mm. Kokoomuksen riveissä. Liberalisoituminen taas tuntuu vastaavalla menetelmällä mitattuna Vasemmistoliiton riveissä. Perussuomalaisilla ei ole arvokonservatiivisuuteen yksinoikeutta.

Sen sijaan päätöksenteon lipuminen kauemmas arjesta, yleinen hallitsemattomuus tai vaikkapa ulkoistamisongelmien sekä hintojen nousun vastuullisten vaikea tavoitettavuus taisikin nyt nousta esiin. Syyttävä sormi osoitti ajan henkeä, maan tapaa, status quo’a – mitäpä muutakaan?

Vastoin ajan henkeä ja maan tapaa, vaalien suurin voittaja ei tainnut olla suurin vaalirahoituksen saaja. Mikään mainoskampanjapuolueista ei voittanut. ”Uuden Suomen” ”haltuunotto” johti tappioon.

On tervettä, että eriarvoisuuden kasvusta seuraa vahvoja yhteiskunnallisia muutosvoimia. Sosioekonomisen kahtiajakautumisen voi havaita Helsingin metroradan varrella, metropolialueen junalinjoista puhumattakaan. Esimerkiksi kielenkäytön erot tekevät uudet yhteiskuntaluokat näkyviksi. Eriarvoistuminen lisää sosiaalista kilpailua ja stressiä, jolloin ilmapiiri kovenee. Kahtia ja useammin jakaudutaan monilla tavoilla.

On tervettä, jos kansalaisille tärkeät asiat kanavoituvat puolueiden kautta poliittiseen päätöksentekoon. Meritokratia ei ole demokratia. Kansainvälisiä esimerkkejä suorankin demokratian toteuttamisesta riittää.

Sen sijaan 30% äänioikeutetuista ei äänestänyt näissä vaaleissa ketään. Lievätkö yhtään samaa joukkoa kuin nyt vaikkapa ne noin 50 000 nuorta, jotka eivät ole työmarkkinoilla eivätkä opiskele? He, joiden toimeentuloa Lex Soininvaara leikkasi?

Ehkä uusi puolueita jakava linja nouseekin hierarkkisuudesta. Jos Vasemmistoliitto ja Perussuomalaiset edustavat suoraa toimintaa, mutta arvoakselin eri ulottuvuuksia, tulee ensi vuodesta jälleen mielenkiintoinen vaalivuosi.

”Maahanmuuttokriitikoiden” äänennousuista huolimatta tai juuri siksi uuden eduskunnan enemmistö kannattaa kehitysavun nostamista. ”Ilmastonmuutoskriitikoiden” äänennousuista tai juuri siksi uuden eduskunnan enemmistö vastustaa ydinvoimaa. Vasemmistoliittoon on tullut sen lyhyen historian suurin jäsenryntäys.

Kyllä kansa tietää.

Inari Juntumaa

Kesän saldoa

Kesän 2010 puoluekokousletkajenkka on nyt tanssittu läpi. Keskusta on taas kerran siirtynyt uuteen, urbaanimpaan, liberaalimpaan aikaan, Kokoomuksessa on toteutettu jäsendemokratiaa ja SDP:n puoluetoimistoon on valittu Messias, josta tässä blogissa tullaan varmaan kuulemaan lisääkin.

Lisäksi jonkinlainen sukupolvenvaihdos on kiistämättä tapahtunut. Puoluesihteereitä Laaninen ja Puhakka lukuunottamatta yksikään kuuden suurimman eduskuntapuolueen johtajista ei enää kuulu suuriin ikäluokkiin. Tätä voisi kuvailla jopa muutokseksi – ellei olisi kahta asiaa.

Yksi, vaikka politiikantoimittajilla epäilemättä olikin hauskaa kepulogiasta blogatessaan ja paneeleita järjestäessään, kaikki ratkaisut kesän puoluekokouksissa olivat loppujen lopuksi täysin yllätyksettömiä. Se kuuluisa sokea kanakin osasi ennustaa tulokset jo puolitoista kuukautta takaperin. Innovaatioiden Suomi ei löydy järjestödemokratian Suomesta.

Kaksi, 40- ja 50-luvuilla syntyneistä puoluejohtajista on ehkä siirrytty 60- ja 70-luvuilla syntyneisiin – mutta joka tapauksessa kyse on ihmisistä, jotka ovat kasvaneet maailmaan, jossa idänkauppa veti ja ulkofilettä ostettiin lihakaupasta ruskeaan paperiin käärittynä. Uusliberaalin globalisaation maailma on heille edelleen jotain uutta ja ihmeellistä, kun sekä edeltävä että jälkeen tullut sukupolvi ovat siihen jo alkaneet kyllästyä. Todelliseen muutosliikkeen johtajiksi tarvittaisiin ihmisiä, jotka eivät ole niin loputtoman tyytyväisiä nykyisyyteen – mitä tämän päivän kolmi- nelikymppinen poliittinen eliitti tapaa olla. (Arhinmäkeen tämä luonnehdinta pätee vain varauksin, mutta nk. äärivasemmistossa täytyykin jo viran puolesta änkyröidä että olisi uskottava.)

Mutta jokin on muuttunut, jo ennen kuin yhtään puoluekokousta oli pidetty. Se muutos näkyy tässä:

Se ei toki ole muutos, että HS.fi:n lukijakunta ei vakuutu SDP:n politiikasta – näihin kyselyihin vastaavat ovat juuri niitä ihmisiä joiden viekoittelemiseen Joseph Goebbels kehitti pienimmän yhteisen nimittäjän.

Mutta se, että on olemassa käsite ”SDP:n entistä railakkaampi politiikka”, johon voidaan viitata myös muissa lehdissä kuin Demarissa ja ihmiset tietävät mitä se tarkoittaa, on vaalivoiton siemen. Jos kevään 2011 eduskuntavaalit todella ovat ”fiilisvaalit”, niin tämä on juuri sitä itteään. Mutta millaisessa maailmassa elämme tuon vaalivoiton seurauksena? Maailman muuttamiseen tarvitaan nimittäin muutakin kuin fiilistä.

---

Globaalisosialidemokraatit toivottaa hyvää kesää tutuille ja tuntemattomille tovereille. Yhdistyksen toiminta jatkuu syksyllä: johtokunnan ensimmäinen kokous on 26. elokuuta ja ehkä kehitämme jotain ex tempore -toimintaa jo ennen sitä.

Katainen ja Geithner

Suomea on leikkisästi nimitetty Pikku-Amerikaksi. Nimitys juontaa juurensa suomalaisten halusta jäljitellä ja mielistellä Atlantin takaista suurvaltaa.  Mutta mitä jos tilanne kääntyisikin päälaelleen. Tekisikö se Yhdysvalloista Suur-Suomen? Yhdysvaltojen ja Suomen valtiovarainministereiden lausuntoja vertailemalla voidaan väittää, että jälkimmäinen kehityskulku on jo käynnissä.

Yhdysvaltain valtiovarainministeri Timothy Geithner on viime aikoina joutunut vakuuttelemaan julkisuudessa, etteivät Euroopan ongelmat tule vaikuttamaan Yhdysvaltojen nousu-uralle päässeen talouden suorituskykyyn.  Geithner on ottanut oppia asiassa suomalaiselta kolleegaltaan Jyrki Kataiselta (Euroopan parhaalta valtiovarainministeriltä), joka oli täysin vakuuttunut vielä kaksi ja puoli vuotta sitten siitä, etteivät subprime-kriisin vaikutukset tule koskaan leviämään Suomeen saakka.

Historia on kuitenkin osoittanut Kataisen erehtyneen. Globaalin talouden ristikkäisvaikutusten voimakkuus tulee todennäköisesti yllättämään myös Geithnerin. Tässä tapauksessa Yhdysvaltojen valtiovarainministeri kulkee vääjäämättömästi pohjoisen kolleegansa viitoittamaa tietä.

Ei-kivasta varjosta kivaan valoon

SDP on valmistellut vuoteen 2020 katsovan asiakirjan, jonka luvut hyvinvointi, sivistys ja ympäristö on johdannossa kuvattu keskeltä päällekkäisinä palloina. Tässä päällekkäisessä osassa on työ. Viimeksi mainittu luku yksin kattaakin talouseetoksineen puolet asiakirjasta. Muutamia huomioita.

Työn luvussa jokseenkin liian useasti johdannaisineen mainittu sana innovaatio kuvaa luvun maalailuja: aktiivinen elinkeinoelämä, valtion hallintorooli, innostusta. Asiakirja on kauttaaltaan täynnä hyviä ehdotuksia, optimismia ja hyvää fiilistä. Kuva on tulevaisuuteen kohdistuvasta hetkestä, ei siihen johtavista prosesseista tai periaatteista. Prosessillekin olisi suonut tilaa, sillä liian usein pyrinnöt hyvinvoinnin vahvistamiseen käytännössä heikentävät sitä. Esimerkiksi uuden kasvun yhteydestä puuttuvat sukupuoli- ja ilmastovaikutusten huomioiminen.

Asiakirjassa on ”hyvinvointiyhteiskunta”, ei ”–valtio”, millä valinnalla yleisesti kuvataan sitä että julkinen sektori on virkeän elinkeinoelämän hallintopalvelu. Tai tällä kertaa ”hyvinvointijulkinensektori” olisi ehkä osuvampi. Kuka keksii uuden termin tähän?

Asiaan liittyy optimismia. Itsenäisistä kunnista ja julkisen sektorin hajauttamisesta huolimatta pitäisi samojen mahdollisuuksien ja tasa-arvon kattaa koko maa. Tasapainottelu aktiivisen ja passiivisen julkisen sektorin tai -valtioajatuksen välillä jatkuu kautta asiakirjan. Yleistyönjako on silti selkeä: sivistys-, hyvinvointi- ja ympäristö-luvuista ei taloudellinen eetos välity kuten työ-luvusta.

Laajempi tavoitetasapainottelu näkyy mm. siinä, että vaihtoehtoja BKT:lle -koontilaatikko löytyy puhtaan ympäristön Suomi –luvun kasvuosasta, ei suinkaan talousorientoituneesta työn luvusta tai jo johdannosta.

Toiseksi, paperin mukaan SDP:n vuoden 1995 eduskuntavaalivoitosta alkanut ”myönteinen kehitys perustui tavoitteelliseen yhteiskuntapolitiikkaan ”. Shokkihoidonomaisesti toteutetut julkisen sektorin leikkaukset ja esimerkiksi pankkien pelastaminen kymmenientuhansien velkavankeuteen syöstyjen kansalaisten kustannuksella olivat siis ”tavoitteellista yhteiskuntapolitiikkaa”. Kysymys kuuluu: mitä sillä tavoiteltiin? Tulokset tiedämme.

Olihan se informatiivista todeta, että eräisiin edellisen laman ja sen jälkeisen kasvun opetuksiin kuuluu se, ettei taloudellinen kasvu yksin kykene ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia. Itse olin luullut että tämä oivallus oli jo demokraattisen sosialismin ytimessä.

Kolmanneksi, globaali valuutanvaihtovero ja muutama muu hyvä ehdotus jäävät harmillisesti paperin yleiskansallistunnelman varjoon. Emme kuitenkaan ole vain globaalien reunaehtojen vastaanottaja vaan osa globaaliyhteisöä, johon myös vaikutamme.

Neljänneksi hyvästä työelämästä kirjoitetaan paljon, mutta tarkempi kuvailu ja prosessit jäävät taas pois. Nykymaailman luovuuden ”edistäminen” on ollut sen heikentämistä; kilpailun ja esimerkiksi palkkaepätasa-arvon lisäämistä avoimuuden, yhteistyön ja luottamuksen sijaan.

Henkilöstöstä tai avoimuudesta ei puhuta valtion omistajapolitiikan yhteydessä, kuten ei yhteiskunnallisuudestakaan. Valtion omistamien yritysten tulot kuitenkin mainitaan, mutta työ-luvussa ne ohjataan pitkälti elinkeinotoiminnan tukemiseen. Asiallinen olisi ollut visio, jossa yhteiskunnallisen arvon tuottamiseen tähtäävät yhteiskunnalliset yritykset ovat vuonna 2020 elinkeinoelämän veturi.

Työnteon kokonaistaloudellinen merkitys on paperissa keskeinen motiivi työelämän parantamiselle; harmillisesti ei työn merkitys työntekijälle ja siihen liittyvä vapaus. Ainoaksi esimerkiksi työelämästä poissakäymiseen löytyi muu (hoiva)työ.

Viidenneksi läpyskän kirjoitustyyli on etäännyttävää ja passiivista, rakenteissa. Ihmiset puuttuvat näistä kivan fiiliksen kuvituksista. Lisäksi tyyli on yksityiseltä sektorilta: palvelut ”tuotetaan”, ”palveluiden” ja ”tuotteiden” ”käyttäjät” ”integroidaan” täysivaltaisesti mukaan ”suunnitteluun ja kehitystyöhön”.

Pahoitellen puutun vielä muutamiin kukkasiin. Mitä pitää tehdä kun ”passiivinen kuluttaja muuttuu aktiiviseksi sisältöjen ja merkitysten tuottajaksi”? Ja onhan vähän hassua tukea ”vanhusten verkostoitumista”. ”Palveluiden laatua kehittää valinnanvapaus” – kuka mitä? Entä mikä abstraktio on uuteen kasvuun liittyvä ”hyvin hoidettu luontosuhde”?

Ympäristö-luvussa on esillä lukuisia hyviä asioita, mutta yleistunnelma on vähän sama kuin Vihreällä liitolla: luonto on ihan kiva ja niin joo se lisää viihtyvyyttä. Esimerkiksi näkemyksiä jakavat turve ja ydinvoima ohitetaan.

Erityiskiitoksen ansaitsevat asiakirjan lisälaatikot. Kuitenkin paljon muutakin kiitettävää on, kuten esimerkiksi julkisen sektorin vastuu palveluista ja sosiaaliturvajärjestelmän perustuminen niille, ilmastolaki, energiansäästö, asunnottomuuden ja palkkaköyhyyden poistaminen, kuntasektorin palkkakehitys, globaali demokratia, vaihtoehdot, poliittinen tahto. Lisää näitä ja niihin johtavia prosesseja ja periaatteita, joista demokraattinen sosialismi välittyy! Muutoin voi jäädä sellainen harha, ettei kaiken kivan käytännön toteuttamiseen liity ideologisia eroja; ettei politiikassa tarvita politiikkaa.

Inari Juntumaa

Management-by-noise

Suuret puolueet syttyivät maahanmuuttokysymyksille hitaasti, mutta varmasti. Kokoomuksen yli vuoden takaisten tokausten motiivi oli ymmärrettävä: ai tällainen kiinnostaisi kannattajia? Nyt heitä tuskin haittaa keskustelualoitteen menetys.

Puolueet ajavat jäsenkuntansa asiaa; toimivat äänitorvina. Mutta keiden?

Suurten puolueiden vanhenevan jäsenkunnan enemmistöille lienee yhä merkitystä myös niillä syillä, joiden vuoksi he liittyivät puolueisiin 30, 50 ja 70 vuotta sitten. Esimerkiksi SDP:n tapauksessa näitä varmaan olivat ainakin rauha, vapaus, työelämän epäkohdat, kansainvälinen solidaarisuustyö ja ulkomaanmatkat, tulevaisuususko, hyvät bileet, hyvinvointivaltiotyö sekä luokkataistelu.

Näistä löytyy paljon samankaltaisuuksia ja eroja niihin syihin, joiden vuoksi kirkosta eroavat kulutushyödykkeiden tuottajille ja pankeille uskottomat hierarkioita vastustavat pätkäyhteiskunnan sukupolvet saattavat jollakin tavalla kiinnostua puolueista silloinkin, kun aate ei ole siirtynyt äidinmaidosta. Puoluetoimintaan liitytään esimerkiksi altruistisesta velvollisuudesta, halusta kompata ei-perinteisesti-valtavirtaisia ajatuksia ja vähän rähinöidä sekä silkasta vallanhalusta. Puolueilla ja niiden sisarjärjestöillä on myös sosiaalinen merkitys: on vapauttavaa voida vaihtaa ajatuksia samanhenkisessä seurassa ja toimia yhdessä. Paremman maailman rakentaminen yhdessä on innostavaa. Luottamus kasvaa. Luonnollisesti ryhmän yksipuolinen hierarkia ei tähän yhtälöön sovi. Kun erimielisiä uhataan poliittisen tulevaisuuden tuhoamisella, ollaan kaukana kansalaistoiminnan perusteista. ”Avoin kansalaispuolue” ei tällainen ole.

Jos demokraattisesti toimiva ryhmä valitsee itselleen johdon, tätä ei valita vain samaistumisen – vaan arvostamisen vuoksi, uskoen että johto tekee parhaan mahdollisen työn selvittäessään taustoja, suunnitellessaan, tutustuessaan saatavilla olevaan tietoon ja muodostaessaan niistä kokonaisuuksia. Ongelmia syntyy, jos prosessista tulee yksipuolinen – kumpaankaan suuntaan.

* * *

Esimerkiksi SDP:n jäsenkunnassa on epäilemättä joukko henkilöitä, joiden mielestä Suomeen ei pidä houkutella ulkomaalaisia töihin, kun maassa on paljon työttömiä. Lisäksi SDP:n jäsenkunnassa on joukkioittain henkilöitä, jotka esimerkiksi

• ihmettelevät, kenen ja millaisiin houkuttelutoimiin keskustelussa viitataan
• vastustavat poliittista kvartaaliajattelua
• vastustavat kaikkea kvartaaliajattelua
• pitävät työntekoa kaikkien oikeutena
• pitävät kansalaisuutta kaikkien oikeutena
• vastustavat vanhentunutta palkkatyöajattelua
• uskovat ulkomaisen työvoiman lisätarpeeseen
• suhtautuvat ”työvoimaan” joukkona ihmisiä
• vastustavat jatkuvan kasvun vaatimaa talousjärjestelmää
• asuvat tai ovat asuneet ulkomailla töiden vuoksi
• toteuttavat kansainvälistä solidaarisuutta arjessaan
• vastustavat kaikkien puolueiden omaksumaa talouspuhetta, jolla korvataan todelliset vaikuttimet paljastava ideologinen puhe

Lisäksi puolueen jäsenkunnassa on ulkomaalaisia, jotka ovat tulleet työn vuoksi Suomeen. On myös muilla perusteilla Suomeen tulleita ulkomaalaisia.

Puoluejohdon lausunnoilla ei käsittääkseni esimerkiksi ehdotettu määräaikaisten työlupien saamisen hankaloittamista. Hälyn alla onkin jäänyt pikkuisen epäselväksi, onko jotain konkreettista ehdotettu.

Periaate selkeni. Motiivi ei.

Ysäri on taas in

Kauanhan se kestikin. Otettuaan viime vuoden hivenen rauhallisemmin konsulttipoliitikot ovat jälleen rohkaistuneet ennusteista, joiden mukaan reaalitaloudessa olisi odotettavissa paluuta kasvu-uralle jo joskus vuoden-parin sisällä, ehkä. Niinpä tänä keväänä on kuolleksi ja kuopatuksi luultua uusliberaalia talouspuhetta ruvennut jälleen tunkemaan jopa tuutista.

Toistaiseksi riman on asettanut korkeimmalle tänään julkaistu OECD:n arvio Suomen talouden tilasta. Erityisesti korkeakoulutuksen kehittämistä koskeva osio on suorastaan nostalgista luettavaa. Kuten Facebookista tiedämme, kukaan ei ole poistamassa yliopistojen pääsykokeita – paitsi OECD! Kukaan ei myöskään halua yliopistoihin lukukausimaksuja – paitsi OECD!

Kirkkain jalokivi löytyy kuitenkin finanssipolitiikkaa käsittelevästä osiosta. OECD nimittäin vaatii Suomea supistamaan ”liian avokätistä ja rajoittamatonta” opintotukijärjestelmäänsä. Hyvä tapa siihen olisi painottaa opiskelijoiden toimeentuloa opintorahan sijasta opintolainoihin. Tämäkin 0,4 prosenttia Suomen kansantulosta (Kelan opintoetuustilasto 2008/09) on siis OECD:n mielestä liikaa, jos se on valtion meno. Se pitäisi mieluummin antaa pankkeihin. Koska jos tästä lamasta jotain on opittu, niin se, että pankit osaavat käsitellä rahaa ja valtiot eivät!

”To restore sustainability Finland will need to show the same fiscal resolve as it did following the 1990s crisis.” Totta se on: 1990-luku on tulossa takaisin.

GSD: SDP:n irtisanouduttava Lipposen kaartin moraalikorruptiosta

Klikkaa tästä PDF-versioon

GSD:n kevätkokouksen kannanotto 24.3.2010, julkaisuvapaa jne.

Iiro Viinasen vastajulkaistuista muistelmista on paljastunut Viinasen ja Paavo Lipposen salainen talouspoliittinen yhteistyö vuoden 1994 aikana samalla, kun SDP julkisuudessa esiintyi Ahon porvarihallituksen kriitikkona. SDP:n talouspoliittisen linjan neuvotteleminen tulevan valtiovarainministerin kanssa puoluejohdon pikkuporukalla eduskuntaryhmän ohi, äänestäjistä puhumattakaan, lukeutuu Suomen sodanjälkeisen historian suurimpiin sumutuksiin. Jos äänestäjille näytellyssä poliittisessa teatterissa kaupiteltiin ”muutosta” kohti tasa-arvoisempaa ja inhimillisempää Suomea samalla, kun kaikki oli jo kabineteissa ratkaistu, on kysyttävä, mistä kevään 1995 vaaleissa oikeastaan äänestettiin?

Neuvotteluissa mukana ollut Eero Heinäluoma on tälläkin hetkellä SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja, ja haluton keskustelemaan menneisyydestä. Mutta ketkä tällä hetkellä ovat ne kuusi ihmistä, jotka todella ovat päättämässä Suomen talouden suunnasta? Globaalisosialidemokraatit vaatii, että kaikki kolme suurinta puoluetta antautuisivat lopulta avoimeen keskusteluun siitä, miten hallitusohjelmia kirjoitetaan ja kuka suomalaisesta talouspolitiikasta päättää. Erityisesti SDP:n on nyt aika ajaa alas ”Suomen lamasta nostamisen” kultti, tehdä tili menneisyytensä kanssa ja tarjota kansalaisille todellista, demokraattista muutosta.

Globaalisosialidemokraatit – GSD ry on Suomen sosialidemokraattisen puolueen puolueosasto ja sosialidemokraattinen verkosto, joka toimii SDP:n sisällä ja ulkopuolella johdonmukaisen ja demokraattisen vasemmistolaisen politiikan hyväksi. GSD julkaisee poliittisia analyysejä ja kriittisiä kannanottoja osoitteessa https://gsdsuomi.wordpress.com.

Lisätietoja:

GSD ry

Puheenjohtaja Inari Juntumaa

inari.juntumaa(at)gmail.com

Puh. 044-538 8528

Palkkatyön ihanuus

Kauppik… anteeksi, Aalto-yliopiston rahoituksen professori, kauppalehtijulkkis Vesa ”H.C.” Puttonen ihmettelee Niki-lehden haastattelussa, miksi ihmiset eivät halua mennä töihin. Ihan totta: 250 000 työttömän haamurajan mentyä juuri rikki Puttonen kokee, että suomalaisille muodostaa suuren henkisen ongelman se ”syvälle selkärankaan iskostunut” käsitys, että ”työelämä on paha ja eläke on hyvä.” Erityiseksi ongelmaksi Puttonen mainitsee, että ”jos talous on turvattu perinnön tai muun vaurauden avulla, ennemmin valitaan itsensä toteuttaminen kuin töihin meno.”

Tämähän on perinteistä weberiläistä protestanttista etiikkaa. Työn pitäisi itse olla oma palkintonsa, siitä pitäisi nauttia, vaikkei saisikaan rahaa tai tarvitsisi sitä! Vai?

Puttonen on kuitenkin toisaalla puolustanut voimakkaasti johtajien palkitsemista bonuksilla. Se on nimittäin kannustavaa. Itse asiassa osakeoptiot ovat keskeinen työkalu edistää yhtiöiden menestystä. Ehkä johtaminen, tuo töistä raskain, ei palkitsekaan itseään? Todennäköisemmin Puttonen kuitenkin tässä tunnustaa, että sitä perijöiden joutilasta luokkaa, josta useimmat johtajat tulevat, täytyy kannustaa rahalla, sillä muuta he eivät ehkä osaa arvostaa.

Tämä ei tietenkään päde meihin tavallisiin palkansaajiin. Puttonen nimittäin ehdottaa samassa haastattelussa, että Suomessa olisi lamalääkkeenä laskettava palkkoja mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon. Finnairin lentäjien ollessa lakossa hän halusi mennä pidemmällekin: ”Kaikki lentäjät pitäisi erottaa ja heidän tilalleen tulisi palkata uudet lentäjät ulkomailta. Kyllä kai maailmalta lentäjiä löytyy.”

Kuka tällaisessa riemussa ei muka haluaisi olla mukana? Työelämään siitä, vauhdilla!

Tendenssi

Jokainen, joka on koskaan yrittänyt olla SDP:ssä eri mieltä mistään, on törmännyt puoluehajaannusnuijaan. Se heilahtaa usein, ellei aina, kun puolueessa yrittää keikauttaa venettä kurssin muuttamiseksi edes pari piirua järjen suuntaan. Joku 60-80-vuotias vapaajäsen kurtistaa kulmiaan ja murahtaa: ”Tässähän tehdään puoluehajaannusta!” Tasaisinkin sielu hermostuu tähän välillä, ja tekee mieli vastata: ”Niin perkele tehdäänkin.” Mutta yleensä se ei ole totta.

Suomalaisen vasemmiston on uudistuttava, mutta uutta puoluetta sitä tekemään on turha haikailla. Kannatusta ja aktivisteja ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi, että mikään rifondazione-tyyppinen ryhmittymä voisi kasvaa Juhani Tanskin Työväenpuolueen tapaista farssia kummemmaksi. Sitäkin pontevammin pitäisi olemassaolevissa puolueissa kuitenkin pystyä herättelemään uutta ajattelua ja ideologista ja metodista keskustelua, sekä myös näiden mukanaan tuomaa sisäistä konfliktia, tarvitsematta pelätä skogilaisuuden haamuja.

Puolueemme etabloituneemmat sedät – ajoittain myös tädit – kiittelevät kyllä GSD:tä sisällöllisestä panoksestamme, mutta moittivat samalla siitä, että toiminnassamme, ja siten myös tässä blogissamme, esiintyy usein puoluetta kohtaan ikävää ironiaa, oman pesän likaamista tai jopa suoranaista ilkeyttä. Tämä kritiikki toteaa tosiasian mutta tekee siitä väärän päätelmän: että GSD olisi parempi ja kivempi, jos se voisi näytellä asiantuntija- ja arvioijarooliaan ilman julmuutta ja kriittisyyttä, loukkaamatta ketään. Mutta ei GSD olisi GSD ilman Liityn SDP:hen -laulua tai sitä, että joku välillä käskee Facebook-statuksessaan kaikkia haistamaan paskan.

Kaikki 2000-luvun menestyneet vasemmistopuolueet (joihin en tässä yhteydessä laske Kreikan PASOKia, ei sillä että siitä paljon tietäisinkään) ovat oppineet arvostamaan sosialismin ja vasemmistolaisuuden monimuotoisuutta, hyväksyneet ja kääntäneet vahvuudeksi sen vanhan aforismin, että vasemmisto lisääntyy jakautumalla. Norjan työväenpuolue luopui yksinvaltiaan asemastaan ja sai vastineeksi kestävän ja suositun hallituskoalition. Saksan Die Linke nousi tuhkasta voimatekijäksi vetämällä yhteen ex-stalinistit, identiteettivasemmiston ja tyytymättömät demarit samalla, kun SPD taistelee ortodoksiansa kanssa. Espanjan PSOE edustaa laajaa kokoomusta, johon kuuluu kaikkea sosiaaliliberaaleista ja katalaaninationalisteista anarkistien perillisiin. Ja Brasilian Partido dos Trabalhadores – joka ainakin allekirjoittaneen mielestä lienee maailman paras vasemmistopuolue tällä hetkellä – on avoimesti lukemattomien erilaisten tendenssien yhteenliittymä.

Myös GSD on tendenssi. GSD ry. on SDP:n puolueosasto, mutta GSD yhteisönä on suunta – suunta puolueen sisällä, puolueen suhteen ja puolueen ulkopuolella. Tämä poikkikansallinen, poikkikansanliikkeellinen, demokraattinen, sosialistinen ja kriittinen tendenssi on enemmän kuin paikka, jossa puolueen kanssa voi olla myös eri mieltä: se on olemassa juuri siksi, että puolueen kanssa oltaisiin eri mieltä, ainakin joissain asioissa. Suomessa sosialidemokratia ymmärretään sympaattiseksi, hyvää tarkoittavaksi poliittiseksi liikkeeksi, jota edustavassa puolueessa on paljon kritisoitavaa (edustavat sitä kritisoitavaa sitten kunkin mielestä paksut pääministerit, pitkät ay-johtajat tai takkutukkaiset intellektuellit). GSD on suomalaisen politiikan mielekkäin paikka: paikka, jossa voi olla osa demokraattista sosialismia tarvitsematta täysin allekirjoittaa SDP:n edustamia historian painolasteja.

Ja onhan poliittinen toiminta muutoksen tekemistä. Olen vakavasti sitä mieltä, että ihmisiä on helpompi innostaa muuttamaan puoluetta (politiikkaa, Suomea, Eurooppaa, maailmaa) kuin siihen, että puolue (politiikka, Suomi, Eurooppa, maailma) säilytettäisiin mahdollisimman samankaltaisena. Ja jos vaihtoehtona on itsetarkoituksellinen nykytilan vaalinta, tämä muutos voi olla myös itsetarkoituksellista. Säilyttämisellekin on aikansa ja paikkansa, mutta siinä ei ole todellisen uuden kasvun siementä.

Siksi GSD aikoo lähitulevaisuudessa julkaista nimenomaan kriittisiä arvioita SDP:n tänään julkaisemasta globalisaatiolinjapaperista. Ohjelma on arvostettava projekti joka sisältää monia erinomaisia aloitteita, ja myös GSD:n jäseniä on ollut mukana sen valmistelutyössä, mutta sen jälkeen se on käsitelty sekä SDP:n puoluehallituksessa että puoluevaltuustossa, joissa GSD:llä ei (vielä) ole osaa. Mutta vaikka olisimme kirjoittaneet itse ohjelman itsellemme, joku meistä löytäisi siitä varmasti jotain nokan koputtamista. Maailma ei ole valmis, mutta parempaan suuntaan se muuttuu vain kamppailun kautta.

Anssi Häkkinen