Mätämunan paluu

Finanssikriisin jälkeen on kuultu lukuisia puheenvuoroja, joissa on taivasteltu uusliberalismin päättymistä. Valitettavasti riemu on ollut ennenaikaista. Paul Volcker on täällä taas.

26.11. Yhdysvaltain tuleva presidentti Barack Obama nimesi Paul Volckerin uuden talouspoliittisen neuvonantajaryhmänsä johtoon. Valtamediassa nimitys uutisoitiin lyhyesti. Palstamillimetreissä se jäi uuden ulkoministerivalinnan jalkoihin. Valtamediaa tuntui kiinnostavan ainoastaan 81-vuotiaan Volckerin korkea ikä ja mittava CV.

Volckerin valinta kertoo kuitenkin myös muusta kuin siitä, että Obaman uudessa hallinnossa arvostetaan kokemusta. Ennen kaikkea valinta kertoo siitä, että Suurta Muutosta ei ole luvassa. Guantanamo saatetaan sulkea, mutta talouspoliittinen ideologia ei ole muuttumassa Washingtonissa. Päinvastoin.

Jos pitäisi valita yksi ihminen, joka on eniten edistänyt maailman uusliberalisaatiota, oma valintani osuisi Volckeriin. On suorastaan hämmästyttävää, kuinka yksi ihminen on onnistunut elämänsä aikana saamaan niin paljon tuhoa aikaan.

Paul Volcker aloitti 1950-luvun alussa uransa Yhdysvaltain keskuspankissa Fedissä, josta hän kuitenkin siirtyi vain muutaman vuoden työskentelyn jälkeen rahoitusjätti J. P. Morganin palvelukseen. J. P. Morganin tytäryhtiön Chase Manhattanin apulaisjohtajaksi edennyt Volcker houkuteltiin kuitenkin takaisin valtion palvelukseen vuonna 1969, kun republikaanipresidentti Richard Nixon nimesi hänet apulaisvaltiovarainministerikseen.

Nixonin hallinnossa Volckerin tehtäväksi annettiin ajaa alas toisen maailmansodan jälkeen luotu Bretton Woods -järjestelmä. Kiinteisiin valuuttakursseihin ja pääomakontrolleihin perustunut järjestelmä oli taannut mahdollisuudet keynesiläiseen talouspolitiikkaan ja hyvinvointivaltioiden rakentamiseen.

Ajat Washingtonissa olivat kuitenkin muuttumassa. Yhdysvallat oli kyllästynyt kiinteiden valuuttakurssien järjestelmään. Dollarin kultasidos esti maata velkaantumasta holtittomasti, koska kaikki liikkeelle lasketut dollarit oli voitava vaihtaa kiinteällä kurssilla kultaan. Nixonin hallinto näki kelluvien valuuttakurssien järjestelmässä mahdollisuuden vahvistaa Yhdysvaltain ylivaltaa, kun ainoata maailmanvaluuttaa pystyttiin sylkemään reservi- ja kauppavaluutaksi lähes loputtomasti.

Toisaalta amerikkalainen elinkeinoelämä oli aloittanut aggressiivisen hyökkäyksen Keynesin oppeja vastaan. Uudeksi arkiviisaudeksi nousi Milton Friedmanin monetarismi, jonka mukaan valuuttakurssien ja pääomaliikkeiden säätely johtaa ainoastaan pitkän aikavälin inflaatiokriisin ja talouskasvun stagnoitumiseen.

Volcker oli virassaan tehokas. Jo vuonna 1971 Yhdysvallat hajotti Bretton Woods -järjestelmän irrottamalla dollarin kultasidoksesta. Seuraavina vuosina Euroopan maat vaativat Ranskan johdolla paluuta pääomakontrolleihin ja kiinteisiin valuuttakursseihin. Volcker ei kuitenkaan antanut neuvotteluissa periksi, ja jo vuonna 1976 maailman uusi finanssiarkkitehtuuri virallistettiin Jamaikan konferenssissa.

Valtiovarainministeriöstä Volckerin matka jatkui takaisin Yhdysvaltain keskuspankkiin jonka pääjohtajaksi presidentti Jimmy Carter nimesi Volckerin vuonna 1979. Viimeistään tästä hetkestä alkaen maailmassa alettiin toteuttaa uusliberaalia talouspolitiikkaa.

Piinkovana monetaristina Volcker oli huolestunut Yhdysvaltain korkeasta inflaatioasteesta. Tuolloin Volcker päätti itsenäisesti tehdä täyskäännöksen Yhdysvaltain talouspolitiikassa. Hän käynnisti rahapoliittisen operaation, jota on myöhemmin alettu nimittää Volcker-sokiksi.

Vain kaksi kuukautta virkaanastumisensa jälkeen Volcker korotti rajusti ohjauskorkoa. Nimelliskorko nostettiin 20 prosentin tuntumaan. Reaalikorot nousivat alle miinus kolmesta prosentista lähes yhdeksään prosenttiin.

Volcker-sokin vaikutukset olivat mullistavia Yhdysvalloissa. Investoinnit maassa pysähtyivät kuin seinään, ja maa vajosi nopeasti syvimpään taantumaan sitten suuren laman. Työttömyysaste kohosi Yhdysvalloissa ennätyksellisiin lukemiin ja talouskasvu hidastui.

Ronald Reaganin kaudella uudelleen Fedin johtoon valittu Volcker päätti puskea läpi rakennesopeutusohjelman, jolla maan työllisyystilannetta yritettiin parantaa. Korkotaso pidettiin edelleen korkealla, joten yritysten palkanmaksuvara painui minimiin. Samalla Reagan toteutti koordinoituja hyökkäyksiä ay-liikettä vastaan.

Työntekijäosapuolen oli lopulta alennuttava sisäiseen devalvaatioon eli palkkojen heikennyksiin. Maan minimipalkkataso oli pitkään vapaassa pudotuksessa ja reaaliansiot heikkenivät jatkuvasti. Näillä ”rakenteellisilla uudistuksilla” työttömyysaste saatiin pikkuhiljaa alentumaan. Volckerin uusliberaalia sokkiohjelmaa ryhdyttiin pian kopioimaan myös Eurooppaan. Tämän myötä rakenneuudistuksista, luonnollisesta työttömyystasosta sekä hintavakaudesta tuli iskulauseita myös vanhalle mantereelle – ja jo pian myös muualle.

Volcker-sokin vaikutukset eivät kuitenkaan rajoittuneet ainoastaan keynesiläisyyden lopulliseen nujertamiseen, palkkojen huonontamiseen ja hyvinvointivaltioiden alasajoon. Siitä seurasi vielä suurempaa kärsimystä, jopa kuolemaa.

Koska kehitysmaiden velka 70- ja 80-lukujen vaihteessa oli pääasiallisesti dollarimääräistä, nousivat velanhoitokustannukset dramaattisesti korkotason kohoamisen myötä. Kun vielä dollari vahvistui samanaikaisesti, kävi ilmeiseksi, että kehitysmaat eivät selviäisi velkataakoistaan.

Monet maat eivät pystyneet maksamaan edes lainojen korkomenoja, joten velkakuormat kasvoivat entisestään. Volcker-sokki muun muassa nosti Brasilian velkataakan 50 miljardista dollarista sataan miljardiin. Nigerian velka yli kolminkertaistui yhdeksästä miljardista 29 miljardiin.

Vaikka kehitysmaiden velkakriisin seuraukset ovat olleet katastrofaalisia, tämä ei estänyt muutosta lupaavaa Obamaa nimittämään Volckeria talousneuvonantajaryhmänsä johtoon. Toisaalta nimitys ei tullut yllätyksenä. Volcker oli presidentinvaalikampanjan aikana näkyvästi tukemassa Obamaa.

Obaman kampanjan talouspoliittisen työryhmän johtajana toiminut Jason Furman on kertonut, että uudella presidentillä on vakiokysymys talouspoliittisissa keskusteluissa: ”Mitä mieltä Paul Volcker on?”

Lauri Holappa

Kirjoitus ilmestyi Hiekanjyvien numerossa 4/2008

Advertisement

Mukaan toimintaan

Oletko kiinnostunut GSD:n toiminnasta? Haluatko mukaan? Nyt se on mahdollista!

Globaalisosialidemokraatit järjestää viikoittain poliittista toimintaa. Keskeisimpiä toimintamuotoja ovat keskustelutilaisuudet, luku- ja opintopiirit, kulttuuritapahtumat, poliittiset analyysit sekä julkaisutoiminta. Osallistuminen on mahdollista maantieteellisestä sijainnistasi riippumatta.

Helpoiten pääset mukaan ilmoittamalla sähköpostiimme (gsdsuomi(at)gmail.com) halustasi liittyä sähköpostilistallemme, jossa tapahtumatiedotus ja poliittinen keskustelu monilta osin tapahtuvat. Voit myös liittyä suoraan Facebook-ryhmäämme.

GSD-verkoston toimintaan osallistuminen ei edellytä puoluepoliittista sitoutumista. Johonkin SDP:n puolueosastoon kuuluminen ei myöskään ole este osallistumiselle.

Tule mukaan rakentamaan toisenlaista maailmaa!

Tulevaisuuden näkymiä

Tulevaisuuden ennustaminen on yleisesti ottaen erittäin vaikeaa. Erityisesti yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen ennakointia voidaan pitää haasteellisena. Koska yhteiskunnalliset prosessit ovat monimuotoisia, toisistaan riippuvaisia ja jatkuvasti muuttuvia, on historiallisten kehityskulkujen selittäminen vaikeaa. Jos yhteiskunnallisia prosesseja ja mekanismeja ymmärretään edes jossain määrin, on kuitenkin  mahdollista hahmotella myös tulevaisuuden kehityskulkuja.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on ennakoida seuraavien vuosien globaalia taloudellista kehitystä. Erityisen vaikeaksi tämän tekee se, että käsillämme on (ehkä) kapitalismin historian toistaiseksi suurin taloudellinen kriisi. On mahdollista, että lähitulevaisuudessa tulemme kohtamaan sellaisia taloudellisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä, joita ei aikaisemmin suurten kriisienkään aikana ole tavattu. Yhteiskunnallinen historiallinen prosessi on dynaaminen, eikä kahta samanlaista kriisiä voi koskaan tapahtua. Jotta pystyisimme tekemään edes jonkinlaisia suuntaa-antavia hahmotelmia tulevaisuuden kehityksestä, on meidän kaikesta huolimatta palattava tutkimaan aikaisempia kriisejä ja niiden seurauksia.

1930-luvun suuren laman sijasta huomio kohdistetaan Japaniin ja 1990-luvun alun lamaan, joka meillä Suomessakin muistetaan erityisen hyvin. Hetkellisestä syvästä ahdingosta huolimatta Suomen (Pohjolan Japanin) kansantalous selvisi lamasta Japaniin verrattuna erittäin hyvin. Tärkein syy kansantaloutemme Japania nopeampaan toipumiseen löytyy yksityisen velan määrästä, joka oli Suomessa 1990-luvun alussa  Japania alhaisemmalla tasolla. Yksityisten investointien määrä kasvoi pohjakosketuksen jälkeen nopeasti, mikä johti vientisektorimme nopeaan toipumiseen. Kun ulkomainen kysyntä suomalaisia tuotteita kohtaan kasvoi nopeasti markan devalvoitumisen ja teknologiateollisuuden nousun myötä  2000-luvun alkuun asti, selvittiin lamasta kokonaistaloudellisesti yllättävän vähäisin vaurioin (henkilökohtaisia tragedioita ja hyvinvointivaltion romuttamista tässä unohtamatta).

Japanissa huikean nousukauden aikana syntynyt yksityisen sektorin velka jäädytti reaalitaloudelliset investoinnit pitkäksi aikaa. Tilannetta pahensi entisestään talouden ajautuminen deflaatioon 1990-luvun puolivälissä. Ainoastaan muutamana vuonna tämän jälkeen kuluttajahintojen muutos on ollut plusmerkkistä. Deflaation vallitessa yksityisten ja erityisesti spekulatiivisin motiivein otettujen lainojen lyhentäminen vaikeutuu. Vanhojen velkojen painaessa päälle uusia sijoituksia ei tehdä ja reaalitaloudelliset investoinnit vähenevät. Myös yksityinen kulutus pienenee velka-deflaatio-tilanteessa samoista syistä.

Hintojen laskulla on myös psykologinen vaikutus talouteen. Miksi investoida ja kuluttaa tänään, kun huomenna on halvempaa? Vanhojen velkojen hoitamisen lisäksi kansantaloutta jarruttaa jatkuvasti lisääntyvä säästäminen, joka on pois sekä investoinneista että kulutuskysynnästä. Kun uusia investointeja ei tehdä, yritysten tuottavuuskehitys heikkenee ja vientituotteiden hintakilpailukyky laskee. Tästä seuraa pudotus myös vientikysynnässä, joka on tärkeä osa kansantalouden kokonaiskysyntää. Kokonaiskysynnän pienentyessä taloudellinen aktiivisuus vähenee ja työllisyyskehitys muuttuu negatiiviseksi. Syntyy tilanne, jossa yhdistyvät talouden hidas kasvu, deflaatio sekä työttömyyden kasvu.

Kuvio 1: Japanin talouskasvu, inflaatio sekä työttömyysaste vuosina 1985-2006 (OECD)

Kuviosta 1 havaitaan, kuinka vuoden 1990 jälkeen Japanissa työttömys on kääntynyt kasvuun ja inflaatiokehitys on pysähtynyt kääntyen lopulta deflaatioksi. Taloudellinen kasvu on jäänyt pysyvästi kolmen prosentin alapuolelle, kun 1980-luvun lopulla kasvu lähenteli keskimäärin viittä prosenttia. Vuodesta 1975 vuoteen 1990 keskimääräinen vuosittainen kasvu oli 4,0 prosenttia. Vuodesta 1991 vuoteen 2006 keskimääräinen vuosikasvu oli enää 1,34 prosenttia. Velkavetoisen huippusuhdanteen jälkeen talous ajautui pitkään taantumaan, josta sen ylös kampeaminen on osoittautunut erittäin vaikeaksi.

Julkinen valta on tehnyt Japanissa kaikkensa suunnan kääntämiseksi. Työllisyyttä on pyritty kasvattamaan julkisen talouden toimin. Suuri määrä julkisia resursseja on suunnattu muun muassa infrastruktuuri-investointeihin. Rahapolitiikka on ollut äärimmäisen ekspansiivista ja Japanin keskuspankin ohjauskorko on pysytellyt lähellä nollaa useiden vuosien ajan. Tästä huolimatta vaikutukset reaalitalouteen ovat olleet vähäisiä. Vuoden 2003 jälkeen käynnistynyt voimakas kansainvälinen noususuhdannekaan ei ole saanut Japanin taloudessa aikaan suurta positiivista kehitystä ja esimerkiksi viime kevään nopeasta raaka-aineiden hintojen kasvusta huolimatta inflaatiokehitys on pysynyt Japanissa vuositasolla lähellä nollaa.

Kuvio 2: Julkisen talouden kehitys Japanissa vuosina 1990-2006 (OECD)

Kuviosta 2 nähdään, että Japanissa julkisen vallan toimet talouden elvyttämiseksi ovat olleet erittäin voimakkaita. Julkinen talous on pysynyt alijäämäisenä yli kymmenen vuoden ajan ja julkisen velan määrä on kasvanut tasaisesti yli 5 prosentin vuosivauhtia, muutamina vuosina vielä huomattavasti enemmän. Kun lisäksi huomioidaan Japanin keskuspankin rahapoliittiset toimet – kymmenien prosenttien lisäykset rahan tarjonnassa – on uskomatonta, ettei reaalitaloudessa ole tapahtunut selkeää käännöstä parempaan.

Merkittävin syy elvytystoimien epäonnistumiseen löytyy jälleen kerran hyvin läheltä – yksityisestä velasta. Vaikka rahaa talouteen annettaisiin ilmaiseksi ja vaikka julkinen talous pyrkisi jatkuvasti lisäämään kokonaiskysyntää, yksityisen sektorin toipuminen ei lähde liikkeelle. Ilmainen tai lähes ilmainen raha menee suoraan velkojen maksuun ja tulonsiirrot sekä palkat säästötileille. Myös ulkomaisiin sijoituksiin on viimeisten vuosien aikana kärrätty Japanista suuri määrä jenejä. Deflaatiokierteen katkaisu näyttää mahdottomalta niin kauan, kun yksityisen velan määrä taloudessa pysyy liian suurena. Usko talouteen palautuu erittäin hitaasti ja psykologiset rajoittimet sekä vapaat pääomavirrat voimistavat deflaatio-stagnaatiovaihetta entisestään.

Kuvio 3: Yksityinen ja julkinen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen Japanissa 1985-2010 (Steve Keen)

Yksityisen velan määrä suhteessa arvonlisäykseen on laskenut Japanissa tasaisesti 1990-luvun alusta. Tällä hetkellä yksityisen velan kuolettamiseen tarvittaisiin noin 95 prosenttia vuotuisesta kansantuotteesta. Velan määrä on edelleen erittäin suuri ja kasvun hidastuessa tulevina vuosina sen kokonaistuotantoon suhteutettu määrä tulee kasvamaan entisestään kasvun hidastuessa. Kun yksityisen velan ja BKT:n suhdetta kuvaavan kuvion viereen otetaan kuvio julkisen velan ja BKT:n suhteesta, tilanne muuttuu entistäkin ikävämmäksi. Huomataan, että yksityisen velan määrän supistumisen rinnalla julkisen velan määrä on kasvanut huomattavasti tätä supistumista enemmän. Näin ollen kansantalouden kokonaisvelkaantuminen on jatkanut kasvuaan. Velasta merkittävä osa on vain siirtynyt yksityiseltä sektorilta julkisen sektorin kannettavaksi.

Japanissa yksityinen sektori on – julkisen vallan toimista ja velkojen kantamisesta huolimatta – edelleen pian 20 vuoden jälkeen kriisin alusta lähes halvaantuneessa tilassa. On jokseenkin pelottavaa ajatella, mitä seuraisi siitä, jos suuret kansantaloudet yhtä aikaa ja sitä myöten koko maailmantalous ajautuisi vastaavaan tilanteeseen. Tällä hetkellä tätä on pakko ajatella, sillä globaaliin velka-deflaatio-tilanteen mahdollisuus on erittäin suuri.

Yksityisen velan määrä on kasvanut huomattavasti kokonaistuotantoa nopeammin viimeisten 30 vuoden aikana lähes tulkoon kaikissa läntisissä teollisuusmaissa. Viimeisten vuosien nopea kansainvälinen talouskasvu muistuttaa suuresti Japanin kasvukehitystä 1980-luvun lopulta. Velkavetoinen ja spekulaation värittämä pitkä suhdanne tuli käännöspisteeseen vuoden 2007 lopussa, jonka jälkeen kyyti rahoitusmarkkinoilla ja nyt myös reaalitaloudessa on ollut erittäin kylmää. Talous on painunut tai tulee painumaan ensi vuoden loppuun mennessä taantumaan lähes kaikissa läntisissä valtioissa. Kokonaiskysyntä tulee romahtamaan erityisesti yksityisten investointien ja kulutuksen jäätyessä.

Suomen 1990-luvun lamasta suorittamaa vientivetoista nousua on nyt mahdotonta toteuttaa, kun ulkomainen kysyntä on pohjalukemissa. Globaalin talouden sisäiset riippuvuussuhteet vetävät kriisiin mukaan kaikki kansalliset taloudet niiden tämänhetkisestä suorituskyvystä riippumatta. Globaali talouskriisi ei tule päästämään ketään helpolla.

Yksinkertaisten ratkaisujen löytäminen maailmantalouden elvyttämiseksi on erittäin vaikeaa. Periaatteessa julkinen valta on ainoa toimija, joka pystyy vaikuttamaan talouden kehitykseen yksityisen sektorin lamaantuessa. Jos julkisen vallan toimien vaikutukset ovat vastaavia kuin Japanin esimerkki antaa olettaa, nopeaa toipumista kriisistä on turha odottaa. Julkinen velkaantuminen ja julkisen talouden laajentuminen näyttävät kaikesta huolimatta ainoilta mahdollisilta keinoilta maailmantalouden pelastamiseksi. Jos julkisen talouden toimet ovat vähäisiä, kriisi tulee pitkittymään. Jos toimet ovat riittämättömiä, taloudellisen järjestelmän tulevaisuus on vaakalaudalla. Ideologiselle julkisen talouden laajenemisen vastustamiselle ei nykytilanteessa ole minkäänlaista tarttumapintaa.

Miltä globaalin talouden lähitulevaisuus siis näyttää? Edessä on pitkä hitaan kasvun, deflaation ja kasvavan työttömyyden vaihe. Julkisen talouden merkitys tulee kasvamaan yksityisen sektorin lamaantuessa ylivelkaantumisesta johtuvien komplikaatioiden seurauksena. Yksityisen sektorin toipumiseen menee useita vuosia, joiden aikana yksityisen velan määrä maailmantaloudessa pienentyy huomattavasti. Valitettavasti suuri osa velasta siirtyy maksettavaksi julkiselle sektorille, joka kriisin hetkellä ottaa talouden harteilleen. Julkisen velan kuolettaminen tapahtuu vähitellen seuraavien vuosikymmenten aikana, sitä nopeammin, mitä nopeampaa talouskasvu ja työllisyyden kasvu näinä vuosikymmeninä on.

Pyrkimys täystyöllisyyteen ja kaikkien taloudellisten resurssien hyödyntämiseen on julkisen vallan toimien onnistumisen kannalta välttämätön edellytys.  Maailmantalouden uudelleenjärjestely rahoitusmarkkinoiden, kansainvälisen kaupan rakenteiden sekä kysynnänsäätelymekanismien osalta voi auttaa kasvutavoitteiden saavuttamisessa. Selvää on, etteivät kansalliset ratkaisut globaalista talouskriisistä selviämiseksi ole millään tavalla riittäviä ja kansallisvaltiokeskeisestä ajattelusta tulisi irroittautua mahdollisimman nopeasti. Valitettavasti kriisin alkuhoidossa nimenomaan kansalliset ratkaisut ovat nousseet esiin syrjäyttäen laajemmat taloudelliset elvytyspaketit ja toimintamallit. Tämän voidaan ennustaa pitkittävän globaalista talouskriisistä toipumista.

Jussi Ahokas

Julkinen hyvinvointivastuu, riskien jakaminen ja taloudellinen tehokkuus

Viime aikoina valtavirtaisessa taloustieteellisessä kirjallisuudessa ja keskustelussa on noussut esiin hyvinvointivaltioon liittyvän riskien jakamisen merkitys taloudellista tehokkuutta ja toimeliaisuutta lisäävänä tekijänä. Tehokkuutta lisäävänä mekanismina toimii kollektiivinen hyvinvointivastuu, joka käytännössä toteutuu kattavien julkisten hyvinvointivaltiojärjestelyjen kautta.

Laaja julkinen vastuu poistaa elämän epävarmuutta, ja kannustaa siten terveeseen ja hyödylliseen riskinottoon. Tässä yhteydessä riski on ymmärrettävä laajasti: sellainen liittyy aina esimerkiksi kouluttautumisvalintoihin, perheen perustamiseen tai työpaikan vaihtamiseen. Kun tällaisiin asioihin liittyvien riskien realisoitumisen kustannukset eivät sosiaaliturvajärjestelmien ansiosta ole kenellekään kohtuuttomat, mahdollisuudet niiden ottamiseen paranevat. Se puolestaan lisää myös taloudellista tehokkuutta useita kanavia pitkin: esimerkiksi ihmisten aidot mahdollisuudet kouluttautua paranevat ja heidän avoimuus muutoksille ja kaikenlaiselle edistykselle kasvaa, koska heidän ei tarvitse pelätä hyvinvointinsa laskevan näiden seurauksena.

Erityisen merkittävä kollektiivisen riskien jakamisen rooli on nimenomaan Pohjoismaissa, joissa tällaiset järjestelmät ovat vahvoja, ja joiden järjestelmät perustuvat nimenomaan laajaan julkiseen hyvinvointivastuuseen. Kun hyvinvointivaltiorakenteet nähdään tässä valossa, myös käsitys niiden rahoittamiseen käytettävien verojen haitallisuudesta muuttuu täysin. Tämäkin teema on viime aikoina alkanut saada paljon ansaitsemaansa huomiota osakseen. Pikku hiljaa myös valtavirtataloustieteessä alkaa vahvistua näkemys, jonka mukaan suuret julkiset sosiaaliturvajärjestelmät nimenomaan lisäävät taloudellista tehokkuutta, eivätkä suinkaan vaimenna sitä.

Seuraavaksi herää kysymys, että miksi hyvinvointivastuun on oltava nimenomaan julkista. Eikö yksilöiden (tai perheiden) olisi syytä kantaa vastuu omaan elämäänsä liittyvistä kaikista kustannuksista aina silloin, kun heillä on siihen varaa. Mitä järkeä moiseen on käyttää kalliita julkisia varoja, jos ihmiset kykenevät selviytymään elämästään ilmankin? Tällaiset näkemykset ovat vahvasti hallinneet käytyä keskustelua ja harjoitettua politiikka jo jonkin aikaa.

Oleellista tässä on, että riskien kollektiivinen jakaminen voi onnistua vain, jos se tapahtuu riittävän suuren joukon kesken. Kahden köyhän on yhdessä vaikea auttaa toisiaan resurssien puutteen vuoksi, jolloin he tarvitsevat jonkun rikkaan mukaan talkoisiin. Jotta riittävän suuri joukko saadaan mukaan riskien jakoon, riskienjakomekanismilla täytyy olla laaja poliittinen tuki. Jotta myös parhaimmassa asemassa olevat suostuvat mukaan riskienjakamisleikkiin, myös heidän on hyödyttävä siitä. Näin ollen heitä ei voida jättää julkisen vastuun ulkopuolelle. Tässä mielessä vaatimukset siitä, kuinka julkiset hyvinvointipanostukset pitäisi kohdistaa tarkasti vain niitä todella tarvitseville, murenatavat hyvinvointivaltion poliittista kestävyyttä ja lisäksi heikentävät niiden kollektiivista luonnetta ja sen mukanaan tuomia hyötyjä.

Havainnollistetaan edellä esitettyä ajattelua Osmo Soininvaaran kirjassaan ”Vauraus ja Aika” esittämän kolikonheittoesimerkin avulla. Ajatellaan, että suuri joukko ihmisiä voi osallistua kolikonheittoleikkiin, jossa kruunalla voittaa 100 000 euroa ja klaavalla häviää 80 000 euroa. Keskimäärin riskin otto kannattaa, koska voitto on odotusarvomielessä positiivinen (20 000 euroa). Koko joukko keskimäärin voittaisi osallistuessaan. Yksittäinen ihminen ei leikkiin välttämättä uskalla ryhtyä, koska potentiaalinen tappio on niin suuri. Tällöin hänellä jäisi myös odotusarvoinen taloudellinen hyöty saavuttamatta. Jos koko joukko sen sijaan liittyy yhteen, ja jakaa yksittäisten pelaajien voitot ja tappiot, kaikkien kannattaa ryhtyä leikkiin, koska kaikki saisivat odotusarvoisen 20 000 euron voiton (olettaen tietysti että joukko on riittävän suuri). Leikin käyminen ja riskien jakaminen kollektiivisesti siis tuottaa koko joukolle enemmän taloudellista hyötyä verrattuna tilanteeseen, että ihmiset joutuisivat kantamaan riskinsä yksin ja sen seurauksena jättäisivät leikin väliin.

Laajennetaan Soininvaaran esimerkkiä havainnollistamalla kollektiivisen vastuun supistamisen merkitystä. Ajatuskulku laajan julkisen vastuun merkityksestä menisi jokseenkin näin: ajatellaan, että eräs kolikon heiton riskien jakamiseen osallistuvista ihmisistä on niin rikas, että hänellä on varaa kantaa tuo mahdollinen 80 000 euron tappio. Hän voisi ottaa riskin yksinäänkin ilman yhteistä riskien jakamista toisin, kuin häntä hieman köyhemmät pelaajat. Hän kuitenkin mieluusti osallistuu yhteiseen riskien jakamiseen, koska hänen mielestään on kivempi voittaa varmasti pieni summa kuin kärsiä suuren tappion mahdollisuudesta. Ilman pelaajien yhteenliittymistä hänelläkin voisi jäädä kolikko heittämättä ja odotusarvoinen taloudellinen hyöty saavuttamatta.

Seuraavaksi kuvaan astuu mukaan talouskonservatiivi, jonka mielestä kollektiivinen riskien kantaminen tilanteessa, jossa osa osallistujista voi kantaa riskinsä itse, on turhaa tuhlaamista (ajatellaan että pelaajien yhteenliittymiseen sisältyy joitain kustannuksia). Hän haluaa reformoida sääntöjä vaikkapa siten, että klaavan sattuessa rikas joutuu maksamaan 20 000 euroa, mutta kruunan sattuessa saisikin hieman enemmän, vaikka 30 000 euroa. Tällaista toimintaa talouskonservatiivi perustelee siten, että koska rikkaalla on varaa itsekin kantaa riskinsä, niin kollektiivisen riskeiltä suojautumismekanismin ei tarvitse koskea tätä kaikessa laajuudessaan. Rikkaalle voidaan näin ollen asettaa omavastuu leikkiin osallistumiselle.

Sitten käykin niin, että rikas ei pidä uusista säännöistä, vaan jättää koko leikin kesken, koska tappiottoman leikin mahdollisuus vietiin häneltä pois. Mieluummin hän heittää kolikkoa yksinään, koska kollektiivinen riskien jako ei uusissa säännöissä koske häntä riittävästi. Tai sitten hän jättää kolikon kokonaan heittämättä. Kun tarpeeksi moni olisi näin rikas ja jättäisi leikin kesken, jäljelle jäisi lopulta niin pieni määrä köyhiä, että kollektiivinen riskien kantaminen ei heiltä enää onnistuisi. Vain muutaman ihmisen yhteen liittymisestä koituva hyöty ei ole järin suuri, koska tappioiden kärsimisen todennäköisyys pysyisi merkittävänä. Kolikot jäisivät siis myös köyhien osalta heittämättä. Näin yksilön vastuun lisääminen yhteisen vastuun kustannuksella voi helposti johtaa koko yhteisvastuun romuttumiseen. Sen seurauksena jäisi suuri määrä odotusarvoista taloudellista hyötyä saavuttamatta, kun riskin olemassaolon vuoksi ihmiset eivät sitä voisi tavoitella.

Opimme tästä siis sen, että julkinen hyvinvointivastuu lisää taloudellista tehokkuutta, ja sen kanssa on oltava varovainen: näennäisesti pienikin vastuunsiirto siitä pois voi johtaa koko vastuun rapautumiseen ja taloudellisiin menetyksiin ja niiden kautta sellaiseen yhteiskuntaan, jota kukaan ei oikeastaan olisi halunnut.

Joonas Rahkola

Öljyn hinta finanssikriisin indikaattorina, osa 3

Finanssikriisin vaikutukset reaalitalouteen voimistuvat voimistumistaan. Taantumaan ovat ajautuneet tai ovat lähitulevaisuudessa ajautumassa lähes tulkoon kaikki läntiset teollisuusmaat. Kasvu on hiipumassa myös kehittyvissä maissa, kuten Kiinassa ja Intiassa. Globaali kokonaiskysyntä on laskemassa tasolle, jollaista esimerkiksi Suomen vientiteollisuus ei ole kohdannut sitten neuvostomarkkinoiden romahduksen (jos silloinkaan). Kun kaikki läntiset teollisuusmaat vajoavat yhtä aikaa taantumaan, on vientialojen tukeminen erittäin haasteellista, sillä ostajia maailmanmarkkinoilta on kertakaikkisen vaikea löytää. Tuotannon supistaminen ja irtisanomiset ovat yhä useammalle yritykselle välttämättömiä toimenpiteitä.

Kokonaiskysynnän romahtaminen näkyy myös raaka-aineiden kysynnässä. Tällä hetkellä raakaöljyn hinta on painunut alle 50 dollarin tynnyriltä, jota voidaan pitää jonkinlaisena haamurajana. Kun öljyntuottajamaiden tavoitteena on pitää raakaöljyn barrelihinta 75 dollarin tasolla, ovat tuotannon vähennykset varmoja lähitulevaisuudessa. Jos kysyntäkehitys jatkuu nykyisen kaltaisena, tuotannon leikkausten tulee olla erittäin suuria, jotta hintojen putoaminen saadaan pysäytettyä.

Seuraavassa kuviossa on esitetty raakaöljyn (WTI) kuukausihintojen kehitys joulukuusta 2005 tämän vuoden marraskuuhun:

Marraskuun keskihinnaksi muodostui 57,62 dollaria tynnyriltä ja lokakuun tarkistettu hinta oli 76,65 dollaria tynnyriltä. Hintojen laskukierre jatkuu vaikkakin kaikkein jyrkin pudotusvaihe on jäänyt jo taakse. Spekulaatio vaikuttaa tällä hetkellä öljyn hintaan erittäin vähän, joskin päivittäisessä kaupankäynnissä hintaheilahtelut voivat olla edelleen kohtalaisen suuria. Marraskuun tieto kertoo öljyn hinnan laskeneen viimeisen kymmenen vuoden kasvutrendin alapuolelle, mikä on selkeä osoitus raaka-aineiden kysynnän hiipumisesta myös reaalitaloudellisista syistä johtuen.

Näyttää siltä, että raaka-aineiden hintojen laskun säestämänä useita kansallisia talouksia uhkaa tällä hetkellä deflaatiokehitys. Kuten moneen kertaan on tullut todettua, velkaongelmaan yhdistettynä deflaatio tulee saamaan vielä paljon pahaa aikaan maailmantaloudessa. Vaikka tämänhetkiset talousuutiset kertovat jo hyvin synkkiä tarinoita, voi hyvinkin olla, että todellinen synkkyys on vasta edessä. Kotitalouksien, yritysten ja sijoittajien usko talouteen näyttää olevan hiipumassa entisestään. Tämä ei lupaa hyvää, sillä ainoa keino kriisistä nousemiseen on positiivisen (taloudellisen) tulevaisuususkon palautuminen.

Ainoa taho, joka voi tällä hetkellä saada aikaan tarvittavan psykologisen käännöksen on julkinen valta. Pitämällä talouden pyörät pyörimässä kokonaiskysyntää lisäämällä ja huolehtimalla työllisyydestä julkinen valta voi ruokkia uskoa myös yksityisellä sektorilla. Tarvittaviin toimenpiteisiin vaaditaan kuitenkin erittäin paljon resursseja, joiden kerääminen on suoritettava pitkällä tähtäimellä verotusta kiristämällä. Suuret taloudelliset kriisit ja niistä selviämiseksi tarvittavat toimenpiteet osoittavat kerta toisensa jälkeen, että loppujen lopuksi kaikki taloudellinen toiminta on sosiaalista. Tämä on erittäin hyvä peruste sille, miksi talouden pitäisi olla niin ikään julkista ja demokraattista.

Jussi Ahokas

Matti Vanhanen työn asialla

Vielä viime keväänä ja kesällä pääministeri Matti Vanhanen antoi julkisuuteen lukuisia palkkamalttilausuntoja, jotka voitiin osoittaa pääoman etua palveleviksi vaatimuksiksi. Melko selvää oli, ettei Vanhanen sinällään halunnut asettua pääoman ja työn välisessä kamppailussa ensimmäisen puolelle. Itseasiassa palkkamalttipuheilla Vanhanen halusi puolustaa suomalaista työtä ja suomalaisia työntekijöitä yhä kovenevassa globaalissa taloudellisessa kilpailussa. Puutteellinen analyysi globaalin talouden ja kapitalistisen yhteiskunnan mekanismeista  johti kuitenkin epäonnistumiseen poliittisten tavoitteiden asettelussa.

Globaalien rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisen myötä myös suomalaista työtä ja sen tulevaisuutta koskevat kysymykset ovat muuttuneet. Finanssikriisin siirtyessä osaksi reaalitaloutta Vanhasen palkkamalttivaatimukset tulevat toteutumaan kuin itsestään työttömyyden sekä lomautusten määrän kasvaessa ja ammattiliittojen yhteiskunnallisen vallan vähentyessä. Seuraavilla neuvottelukierroksilla suuret palkkavaatimukset on jätetty työntekijäjärjestöjen kassakaappeihin odottamaan parempia aikoja. Tällä hetkellä uhkakuvat suomalaiselle työlle tulevat muualta kuin työntekijöiden liian suurista palkkavaatimuksista (pääasiassa globaalin kysynnän hiipumisesta).

Myös Matti Vanhanen on ymmärtänyt tämän ja ryhtynyt esittämään toisenlaisia vaatimuksia suomalaisen työn pelastamiseksi. Nyt puhutaan elvytyksestä. Tarvitaan veronalennuksia ja muita julkisia toimenpiteitä kotimaisen kulutuksen ja yksityisen sektorin investointihalukkuuden kasvattamiseksi. Myös julkisten investointihankkeiden toteuttamisen nopeuttaminen ja julkisen asuntotuotannon kiihdyttäminen ovat tulleet esille elvytyspuheissa.

Eroja julkisuudessa esitettyjen elvytyssuunnitelmien välillä on voitu havaita.  Vertailu osoittaa, että Matti Vanhasen näkemykset elvytyksestä ovat Suomen työllisyyskehityksen kannalta erittäin järkeviä. Vanhanen tyrmää suuret menoleikkaukset ja ymmärtää, että nimenomaan tulevien 2-3 vuoden aikana julkista taloutta tarvitaan vastaamaan yksityisen sektorin taantumasta aiheutuneisiin ongelmiin. Vanhanen on erittäin hyvin selvillä vastasyklisen talouspolitiikan peruskysymyksistä, vaikka tässä vaiheessa hänen hallituksensa esittämät konkreettiset toimenpiteet ovatkin olleet hyvin pienimuotoisia uhkaavan taantuman oletettavaan syvyyteen suhteutettuna.

Vanhasen kamppailu suomalaisen työn puolesta ei pääty ekspansiivisen vastasyklisen talouspolitiikan ymmärtämiseen ja toimivien elvytystavoitteiden esittämiseen. Näiden lisäksi Vanhanen on ryhtynyt vaatimaan kotimaislta yrityksiltä yhteiskuntavastuuta vastapalveluksena Vanhasen hallitusten yrityssektoria suuresti hyödyttäneelle vero- ja tukipolitiikalle (1,2). Vaikeassa taloustilanteessa yritysten on puolestaan tultava hallitusta vastaan leikkaamalla voittotavoitteitaan ja taseitaan. Tällä tavalla suurilta irtisanomisilta voidaan säästyä ja työttömyyden kasvu saadaan pidettyä kohtuullisella tasolla. Vanhasen vaatimuksen radikaalisuudesta kertoo se, että käytännössä se voidaan rinnastaa yritys- ja pääomaverotuksen kiristämiseen, tosin yrityksille vapaaehtoisena toimenpiteenä (ja yritysten talkoohalukkuuden kaikki tietävät).

Tällä hetkellä Matti Vanhasen tavoitteet suomalaisen työn pelastamiseksi näyttävät olevan linjassa Vanhasen esittämien toimintamallien kanssa, kun vielä kesällä Vanhasen tavoitteiden ja toimintaesitysten välillä oli ilmeinen ristiriita. Koska Vanhasen tavoitteet eivät ole muuttuneet, on selitystä muuttuneelle tilanteelle etsittävä Vanhasen esittämien toimintamallien perusteista. Kun vielä kesällä Vanhasen taloudellinen ajattelu perustui pitkälti neoklassisen taloustieteen teoriaan, nousevat tämänhetkiset ideat keynesiläisestä teoriasta. Globaali talouskriisi on selkeästi heilauttanut talousteoreettista paradigmaa ja vielä puoli vuotta sitten hyljeksityt ajatukset talouspolitiikan perusteista ja talouspolitiikan käytännön toimenpiteistä ovat muuttuneet hetkessä hyväksytyiksi.

Tämä on loistava esimerkki yhteiskunnallisen kehityksen dialektisuudesta ja siitä, kuinka materiaalisessa rakenteessa tapahtuneet muutokset heijastuvat ideologisiin ja teoreettisiin rakenteisiin ja toisin päin. Kriisin hetkellä esiin nousevat ideat, jotka ovat saattaneet olleet syrjäytettyinä viimeiset vuosikymmenet. Myös kokonaan uudenlaiset teoreettiset näkemykset voivat lyödä läpi kriisien seurauksena, kuten Keynesin ajatukset 1930-luvulla. Kun uudet tai unohdetut ajatukset nousevat esiin, tarttuvat poliitikot ja taloustieteilijät niihin kuin pelastusrenkaisiin. Tällä tavalla on selitettävissä myös Matti Vanhasen taloudellisessa ajattelussa tapahtunut käänne.

Yhä useammin kuullun sanonnan mukaan politiikkaa on tehtävä ajassa. Politiikkaa ja talouspolitiikkaa ajassa tekee myös Matti Vanhanen. Itseasiassa ajassa toimivat lähestulkoon kaikki poliitikot, taloustieteilijät ja muut asiantuntijat, minkä vuoksi todellista muutoksellista potentiaalia globaalista yhteiskunnasta on löydettävissä vain hyvin rajallinen määrä. Liian usein yhteiskunnalliset toimijat perustavat toimintansa kriittisen yhteiskunnallisen analyysin sijasta kulloisenakin ajanjaksolla vallitsevista hegemonisista rakenteista kumpuaviin teorioihin ja ajatuksiin. Muutoksellisen politiikan mahdollisuus on tässä vaiheessa menetetty ja todelliset utopiat jäävät kerta toisensa jälkeen esittämättä.

Kriittisen ajattelun ja yhteiskunnallisen analyysin tulee murtaa tällainen kehitys ja nostaa Matti Vanhanen kaikkien hänen (poliittista) toimintaansa rajoittavien ideoiden yläpuolelle. Muuten vaarana on jäädä ikuisesti  John Maynard Keynesin kuvaamaan yhteiskunnalliseen tilaan:

”Practical men, who believe themselves to be quite exempt from any intellectual influences, are usually the slaves of some defunct economist.”

Sillä emmehän halua antaa materiaalisten ja ideologisten rakenteiden määrittää olemassaoloamme ja yhteiskuntamme tulevaisuutta oman aktiivisen toimintamme sijasta. Emmehän?

Jussi Ahokas