Posts Tagged ‘porvarihallitus’

Historiallinen sopimisen rajoitus

syyskuu 16, 2015

Pohjoismaissa ja Suomessa on ylpeilty yhteiskuntarauhalla, jonka sanomme pohjautuvan sopimusyhteiskuntaan. Kun yhdessä sovitaan, kaikki sitoutuvat. Työntekijöiden ja työnantajien yhteistyöllä pohjoismaissa on kuulemma selätetty työn ja pääoman ristiriita.

Työn, työntekijöiden ja pääoman, jota edustaa työnantaja, ristiriidan ydin on vallassa. Toiset myyvät työtään vailla päätösvaltaa siihen sekä vailla mahdollisuutta nauttia työnsä hedelmistä. Toiset omistavat ja päättävät ilman varsinaisen työn tekemistä. Työläiset eivät ole osallistuneet päätöksentekoon työssä – eivätkä yhteiskunnassa. Valta molemmissa on ollut samalla yhteiskuntaluokalla; pääoman haltijoilla.

Voimaa ja mallia työntekijöiden järjestäytymiseen on saatu tuontituotteena. Toki tehtaat tehdasolosuhteineen ja siten työväenluokan syntyminenkin on oikeastaan saatu tuontituotteena.

Ristiriita on siis täällä päin sanottu selätetyn. Jokseenkin tasaveroinen neuvotteluasetelma työntekijöiden ja –antajien välillä on rakennettu työlainsäädännöllä. Näin on tosiaan voitu taata yhteiskuntarauha, vakaat olot ja yhteiskunnan kehittymisen kokonaisuutena. Tasa-arvoinen yhteiskunta on rauhallinen jokaiselle yhteiskuntaluokalle.

Ensimmäisen kerran työntekijöiden ja työnantajien oikeuksista ja velvollisuuksista kirjattiin lakiin jo vuonna 1922. Tuolloin laadittiin ensimmäinen työsopimuslaki. Myöhemmin laadittiin myös työehtosopimuslaki. Vuoden 1919 perustuslaissa vahvistettiin jokaiselle laaja joukko kansalaisoikeuksia, aina oikeudesta vaikuttaa päätöksentekoon. Työväenluokkaa tämä alkoi koskea jo yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myötä, kun äänioikeus laajennettiin myös työtätekevään enemmistöön.

Vuonna 1939, kesken talvisodan, työnantajien keskusjärjestö ilmoitti, että ryhtyy neuvottelemaan työntekijöiden keskusjärjestön kanssa. Kansainvälinen tilanne varsin konkreettisesti, ellei hyvinkin pakottavasti, vaikutti sisäpoliittiseen käänteeseen. Tämän muistamme kuitenkin romanttisesti ”tammikuun kihlauksena”. Jo ennen tuota oli solmittu paljon paikallisia työehtosopimuksia, mutta ilmoitus ja siitä alkaneet neuvottelut mahdollistivat yleissitovat työehtosopimukset.

Kaiken tämän seurauksena pohjoismaissa on yhteiskuntaluokasta voinut siirtyä toiseen. 1960-luvun hyvinvointivaltion luomisaikaan ymmärrettiin, että sosiaalimenot vahvistavat talouskasvua, sillä ne luovat ostovoimaa. Niin ikään yhteiskuntarauhan, turvallisuuden ja luottamuksen kannalta on olennaista, että jokaisella on mahdollisuus ja tosiasiallinen vapaus ponnistaa haluamansa kaltainen elämä.

Ammattiliittojen sopimisoikeus vahvistaa talouskasvua – sopimisoikeuden rajoittaminen heikentää. Työehtojen minimiä määrittää työoikeus, minkä lisäksi työehtoja säännellään työntekijän ja työnantajan työsopimuksella, paikallisilla sopimuksilla, vakiintunein käytännöin sekä viimekätisesti työnantajan direktio-oikeudella – tai toisaalta viimekätisesti perustuslailla. On aina mahdollisuus sopia paremmin kuin lain minimitaso määrittää.

Oikeus sopia on keskeisimpiä oikeuskäytäntömme perusteita. Sitä rajoitetaan vain väärinkäytösten estämiseksi.

Tai no, vitsi vitsi, ei enää.

Historiallinen sopimisoikeuden (perustuslain vastaisesti) rajoittaminen lainsäädännöllä korjaa tilanteen kertaheitolla. Tässä sitä on kiinnostava uusi ulottuvuus 2010-luvun työn ja pääoman ristiriitaan esimerkiksi kansainvälisesti ja historiallisesti vertaillen.

Linkin takaa voimme vertailla eri maiden sopimuksia; toisissa työehdoista sovitaan kansallisesti, toisissa alakohtaisesti ja joissakin kokonaan paikallisesti. Vaikea sanoa, mihin kaavaillut lainsäädännölliset sopimusrajoitukset näistä kategorioista edes mahtuisivat.

Inari Juntumaa

Mainokset

Alas porvarihallitus! ja muita huomioita postpoliittisesta ”luokkataistelusta”

huhtikuu 19, 2010

Punaiset barrikadit vuonna 2010 sijaitsevat kassojen välittömässä läheisyydessä.Palvelualojen ammattiliitto PAM on siirtynyt uuteen vaiheeseen kamppailussaan oikeudenmukaisuuden puolesta. Se on julkaissut verkkosivuillaan ”Häpeälistan” yrityksistä, jotka pysyivät auki myymäläväen lakosta huolimatta viime viikon perjantaina. Vahva implikaatio mustan listan julkaisemisessa on, että meidän oikeamielisten, jotka kunnioitamme järjestäytymisoikeutta, tulisi boikotoida tai ainakin paheksua syvästi näitä rikkurointiin rohkaisevia firmoja. Boikotoinnissa on kuitenkin se ongelma, että listalla ovat jo nyt kaikki päivittäistavaraketjut ja yksityiset tukkurit, joita minulle tulee pääkaupunkiseudulla mieleen. Paheksua voin tietysti, mutta perustellusti voi kysyä, ketä se enää tässä vaiheessa palvelee?

En väitä, etteikö PAMin lakko olisi ollut perusteltu, tai etteivätkö yritykset murtaa sitä (joita niitäkin, laillisen esimiestyön lisäksi, oli) olisi sinänsä tuomittavia. PAMin aktiiveilleen ja tämmöisille poliittisesti samanhenkisille symppareilleen tarjoama vaikutuskanava ei kuitenkaan suoraan liity työtaisteluun eikä työnjohdon provokaatioihin; se olettaa, että kaupan myyjien lakko on niin arkemme perusrakenteita järisyttävä asia, että kenellä tahansa pitäisi olla syytä liittyä yksityisenä ihmisenä sitä kannattavaan kansanliikkeeseen. Työmarkkinapolitiikan keinojen loputtua on jatkettu identiteettipolitiikan keinoin.

PAM ei ole ensimmäinen liitto, joka tällä tavoin nojaa yleiseen mielipiteeseen, eikä olisi ensimmäinen, joka menestyykin mobilisoinnissaan. Jo Tehyn ja SuPerin lakossa 2007 löytyi porukkaa, jotka olivat valmiita lähtemään kaduille syyttämään porvarihallitusta ammattiryhmän hädästä. Se, että sairaanhoitajien ammattiryhmä sattui olemaan kokoomusvaltainen, ei hidastanut monien vasemmistolaisten (minunkin) asettumista solidaarisuusrintamaan – tärkeää ei ollut se, että duunarit ja toimihenkilöt olisivat perinteisesti osoittaneet solidaarisuutta neuvottelupöydässä, vaan se, että päästiin vastustamaan porvarihallitusta.

Nämä ajatukset lähtivät päässäni liikkeelle, kun kuuntelin Eero Heinäluoman poliittista tilannekatsausta SDP:n Helsingin piirin kevätkokouksessa. Minulla ei ollut videokameraa, joten en voi laittaa Youtubeen videota kaikista niistä kerroista, kun puheessa mainittiin ”hallitus” tai ”porvarihallitus”, mutta viraalimahdollisuuksia selvästi olisi – nuo sanat nimittäin toistuivat todella monta kertaa. (Ehkä sitten vappupuheesta.) Toki tämä oli puhe puolueaktiiveille, jotka itsekin mielellään kiroavat porvarihallitusta kahvipöydän äärellä, mutta vasemmiston oppositiopolitiikka tuntuu laajemminkin kiteytyvän muutamaan hokemaan, joiden joukossa esiintyy aina ”porvarihallitus petti lupauksensa!” tai ”porvarihallitus on epäonnistunut!”

Ehkä se on tottakin. Porvarihallitus tuskin lienee lunastanut suomalaisen oikeiston odotuksia lumedemokratian lopusta, siirtymästä sinivalkoiseen ei-sosialistiseen aikaan, jossa ay-liike murskataan, Vasemmistoliitto kielletään ja Tiitisen lista vie punikit valtakunnanoikeuden eteen. Mutta tätä porukkaa, joka edelleen elää kevään 1918 hengessä, on loppujen lopuksi aika vähän, ja hekin harjoittavat poliittista ajatteluaan puoluekantansa taakse linnoittautuneina. On syytä epäillä, että sama pätee myös niihin, jotka toisella puolella 1918-revanssia odottavat porvarihallituksen kaatumista kielet pitkinä.

Olkoon se porvarihallitus tai ei, Suomen nykyinen hallitus ei missään nimessä nojaudu varsinaisen oikeiston tukeen keskeisen kannatuksensa (tai, useimmissa kysymyksissä, agendansa) osalta. Sen kansansuosio nojaa ennen kaikkea inertiaan; siihen, että ihmiset tulevat keskimäärin kohtuullisen hyvin toimeen eivätkä koe, että heillä olisi velvollisuutta arvioida poliittista prosessia kriittisesti. Päin vastoin, suomalaisten poliittinen tietämys ja kiinnostus ovat eurooppalaisessakin vertailussa poikkeuksellisen alhaisella tasolla. Jos keskivertokansalainen ei osaa nimetä hallituksessa tällä hetkellä olevia puolueita, mitä porvarihallituskritiikki antaa hänelle? Ei varmaan paljoakaan.

Suomessa on lisäksi suuri joukko ihmisiä, jotka suhtautuvat kriittisesti myös muihin hallituksiin kuin porvarisellaisiin. Parlamentaarisen demokratian paradoksi, etenkin suomalaisessa hypervakaan parlamentarismin ja pitkälle edenneen kapitalismin yhteiskunnassa, on se, että kannatuksen puutteesta huolimatta karavaani kulkee, hallitukset muodostetaan ja päätökset tehdään. Tätä prosessia pitempään seuranneet oppivat suhteellisen pian huomaamaan, että tietty konsensuksen yleisvire säilyy päätöksenteossa halki hallituskokoonpanojen ja vaalikausien. Apatia ruokkii virkamiesvaltaa, ja virkamiesvallan tuoma stagnaatio poliittista apatiaa.

Tällä olen pyrkinyt osoittamaan, että suomalaisessa politiikassa on hyvin suppea joukko ihmisiä, jotka tietävät politiikasta sekä tarpeeksi paljon että tarpeeksi vähän reagoidakseen ”Alas porvarihallitus!”-kritiikkiin. Tämä puhetapa on itsetuhoista, koska se on epäpoliittista; se nojaa ennen kaikkea kuulijan affektiiviseen haluun kuulua työväenrintamaan, ei poliittisiin realiteetteihin. Ja vuodesta 1917 lähtien tällä identiteetillä varustettujen ihmisten määrä on jatkuvasti vähentynyt, kuten on tehnyt makrotasolla myös vasemmiston kannatus.

Identiteettiin vetoaminen on ongelmallista myös siksi, että tällainen pelkistäminen salpaa aktiivisesti äänestäjien ja kansalaisten muutenkin heikkoa kykyä hahmottaa monimutkaisia sisältökysymyksiä ja laajoja kokonaisuuksia. Ymmärrykseni mukaan sellaiset nyansoituneet, mietityt ja perustellut poliittiset ohjelmat, kuin Vasemmistoliiton ohjelma-asiakirja tai SDP:n tulevaisuuspaperi tai maahanmuuttolinjaus, on tarkoitettu vakaviksi keskusteluavauksiksi. Silloin ei voida samaan aikaan toisella suulla toistaa vain, että porvarihallitus paha, sateenkaari/punamulta/sinipuna hyvä. Politiikka on joko haastavaa ja kompleksista tai demagogista ja yksinkertaista; molempia se ei voi olla samaan aikaan.

Siitä huolimatta, puhutaanko porvarihallituksesta vasemmiston vaalipropagandassa vai ei, olisi vasemmiston selvitettävä itselleen, keitä poliittisesti määriteltynä ovat ne ihmiset, joiden se haluaa itseään äänestävän ja kannattavan. Ainakaan SDP:n kannattajakunta ei enää ole yhtenäinen yhteiskuntaluokka, jonka energia voitaisiin ohjata kamppailuun valtaapitävää luokkaa vastaan – saati sitten luokkavaltaan pohjaavan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseen. Luokkapolitiikalla ja etenkin uusien pienten, löyhästi määriteltyjen luokkien asiakysymysten ympärille muodostamilla kompakteilla voi olla yhä merkitystä suomalaisessa poliittisessa kamppailussa, mutta se vaatii tosiasioiden tunnustamista ja muuttuneen ympäristön uudelleenmäärittelyä. Merkittävin suomalaisen politiikan jakolinja tällä hetkellä syntyy joka tapauksessa äänestävän enemmistöluokan valta-asemasta vetäytyvään vähemmistöluokkaan nähden.

Anssi Häkkinen

Kirjoittajalla oli ajoittain tylsää piirikokouksessa.

Hyi hyi porvarihallitus!

heinäkuu 30, 2008

Ensimmäiset uutiset ensi vuoden budjetti- ja verolinjauksista kertovat tuttua sanomaa. Porvarihallituksen veronalennukset toteutetaan kaikissa tuloluokissa samalla prosentilla. Koko toimi maksaa yhteensä 800 miljoonaa euroa. Veronalennuksia perustellaan kotitalouksien ostovoiman kasvattamisella ja kulutuskysynnän ylläpitämisellä talouden laskusuhdannepelkojen kasvaessa.

Joopa joo. Jos tämä olisi todellinen syy veronalennuksille, ne kohdennettaisiin pelkästään pieni- ja keskituloisiin kotitalouksiin, joiden rajakulutusalttius on huomattavasti korkeampi korkeimpien tuloluokkien edustajiin verrattuna. Tässä tapauksessa veronalennukset siirtyisivät lähes täysimääräisinä kulutukseen. Porvarihallituksen veronalennukset ovat ennen kaikkea ideologisia ja niiden tavoitteena on purkaa hyvinvointivaltiota pala palalta. Vai miten on mahdollista, että ”veronkevennysvaraa” löytyy aina, vallitsi taloudessa sitten nousu- tai laskusuhdanne?

Noniin. Nyt on haukuttu porvarihallitusta. Seuraavaksi esitetään toive, että oppositio tekee kaikkensa veronkevennysten kohdistamiseksi kaikkien tulonsaajien sijasta pelkästään pieni- ja keskituloisille. Eivät opposition vaatimukset tietenkään mitään vaikuta, mutta onhan sitä aina hyvä kirkastaa omaa kilpeään äänestäjien edessä. Seuraavat vaalit häämöttävät kuitenkin jo muutaman kuukauden päässä. Ja sitten kun meillä on valta, voimme jälleen suorittaa veronalennuksia tasaisesti kaikissa tuloluokissa.

Kyllä politiikka on hienoa!

Talouspopulismista puheenollen

kesäkuu 17, 2008

SDP:n uudesta johdosta on käytetty puheenvuoroja, joissa porvarihallitusta on syytetty nopeasti kiihtyvästä inflaatiosta. Vastavalittu puheenjohtaja viittasti tähän jo Hämeenlinnan linjapuheessaan. Viimeksi syytöksen esitti uusi puoluesihteeri Ari Korhonen kannanotossaan. Ilmeisesti puoluetoimistolla on koitettu keksiä kuumeisesti sellaisia negatiivisia yhteiskunnallisia ilmiöitä, jotka eivät tapahtuneet jo SDP:n hallituskaudella. Ja todella, silloinhan inflaatio pysyi kurissa.

Ongelmallisia tällaiset syytökset ovat siitä syystä, että porvarihallituksella ei ole mitään tekemistä nykyisen inflaation kanssa. Inflaatio välittyy kansantalouteemme ulkoapäin. Maailmanlaajuinen inflaatio on koskettanut erityisesti raaka-aine ja elintarvikemarkkinoita. Pääasiassa näiden sektoreiden inflaatio on peräisin globaalin kysynnän räjähdysmäisen nopeasta kasvusta. Kansallisvaltioiden ja poliitikkojen mahdollisuudet vaikuttaa hintakehitykseen ovat tällä hetkellä äärimmäisen pienet.

Jos hintojen nopealle kasvulle halutaan löytää syntipukki olisi syytä katsoa ekonomistien ja keskuspankkien suuntaan. Ekonomistien ylistämä vapaiden keskuspankkien aikakausi näyttää tällä hetkellä kulkevan kohti katkeraa loppuaan. ”Matalan riskin” rahoitusmarkkinat ovat osoittautumassa kestämättömäksi vaihtoehdoksi, mistä esimakua antavat jatkuvasti kohoavat hinnat.

Viime vuosina muun muassa matalilla inflaatio-odotuksilla ja muilla sijoittajia suosivilla talouspoliittisilla (rahoitusmarkkinoita vapauttavilla) ratkaisuilla ruokitun yksityisen velan määrä maailmassa on noussut rajusti suhteessa maailman vuosittaiseen tuotantoon. Myös rahan määrä maailmassa on kasvanut erittäin nopeasti ja epävarmuuden sekä riskien kasvaessa likviditeettipreferenssit voimistuvat entisestään. Kun maailmassa on liikaa rahaa tuotannon arvoon nähden, saa samalla rahalla vähemmän hyödykkeitä kuin ennen. Nimenomaan tätä kutsutaan inflaatioksi.

Yhdysvaltojen taantuman johtamana maailman tuotannon kasvu tulee jäämään lähitulevaisuudessa selkeästi jälkeen rahan määrän kasvusta, mikä johtaa edelleen maailmanlaajuisen inflaation voimistumiseen. Hintojen nousu voi olla pelastus velallisille (sijoittajille), mutta kohdistuessaan ihmisille välttämättömiin hyödykkeisiin tulee inflaatio aiheuttamaan suuren määrän inhimillistä kärsimystä. Erilaisten instanssien määrittelemät köyhyysrajat paukahtelevat ympäri maailmaa.

Jotta porvarihallitus pystyisi ratkaisemaan inflaatio-ongelman, pitäisi sen katkaista globaalien rahoitusmarkkinoiden laajenemisesta syntyneet epätoivottavat kehityskulut. Sen pitäisi pelastaa yhtäaikaa rahoitusmarkkinat ja siellä toimivat sijoittajat, globaali tuotanto ja tuotannossa työskentelevien työpaikat sekä maailman köyhien mahdollisuudet jokapäiväiseen ruoka-annokseen. Vaikka Matti Vanhanen on viriili mies ja Jyrki Katainen luova talousmies, tätä pelastusoperaatiota ei ole syytä sälyttää heidän harteilleen. Inflaatiota ei voida tällä hetkellä torjua kansallisella tasolla. Eí, vaikka SDP muodostaisi hallituksen yksinään.

Jussi Ahokas