Matti Vanhanen pääoman asialla

Pääministeri Matti Vanhanen on ottanut viime aikoina useasti (1, 2,  3, 4 ja 5 ) kantaa palkankorotusten tasoon vaatien muun muassa työmarkkinaosapuolilta jatkuvaa palkkamalttia. Vanhasen perusteluketju kuuluu: korkeat palkankorotukset nostavat suomalaisten yritysten kustannuksia, korkea kustannustaso pienentää suomalaisten yritysten kilpailukykyä kansainvälisillä markkinoilla, ilman kilpailukykyä ei synny kasvua, ilman kasvua ei synny uusia kotimaisia työpaikkoja, ilman uusia työpaikkoja ei synny hyvinvointia, siksi ainoa keino hyvinvoinnin kasvattamiseksi ovat maltilliset palkankorotukset. Näin Matti Vanhanen jatkaa 90-luvun alun vahvan markan vuosien aikana lanseeratun sisäisen devalvaation puolestapuhujana.

Matti Vanhasen esittämä perusteluketju vaikuttaa loogiselta. Samanlaisia perusteluja käyttävät lukuisat ”talousmiehet”, ekonomistit ja asiantuntijat sekä Suomessa, Europpassa että ympäri maailmaa. Siksikin perustelujen epäileminen olisi jokseenkin uskaliasta. Valitettavasti esitetty analyysi talouden mekanismeista on pahasti puutteellinen ja sivuuttaa kokonaan kapitalistisen järjestelmän toiminnan kannalta keskeisen rakenteen. Kun perusteluketjuun lisätään pääoman tuottoaste ja kapitalistin voitto-odotukset, vastaa se huomattavasti paremmin yhteiskunnallista todellisuuttamme.

Tässä tarkennettu perusteluketju: korkeat palkankorotukset nostavat yritysten kustannuksia, yritykset pyrkivät siirtämään kustannukset hintoihin, yritysten kansainvälinen kilpailukyky uhkaa alentua, yritykset pyrkivät säilyttämään hintakilpailukyvyn alentamalla tuotto-odotuksiaan, pääomasijoittajat uhkaavat hylätä yritykset ja tehdä tulevaisuuden investoinnit mahdottomiksi, yritykset joutuvat tasapainoilemaan laskevan kilpailukyvyn ja laskevien tuotto-odotusten välillä, yritysten kasvu pysähtyy hintakilpailukyvyn laskun ja/tai pääomapaon seurauksena, uusia työpaikkoja ei synny ja vanhojakin häviää, kansantalouden kasvu hidastuu ja kansalaisten hyvinvointi pienenee, aletaan esittää vaatimuksia maltillisille palkankorotuksille, jotka mahdollistavat sekä hintakilpailukyvyn säilymisen että riittävän korkeat voitto-odotukset sijoitetulle pääomalle, esiin astuu Matti Vanhanen.

Nyt huomataan, etteivät korkeat palkankorotukset an sich johda yritysten kasvuedellytysten heikkenemiseen. Palkankorotukset tekevät kuitenkin yrityksille vaikeaksi säilyttää yhtä aikaa hintakilpailukykynsä sekä korkeat voitto-odotukset. Vapaiden pääomanliikkeiden aikana tuotto- ja voitto-odotuksista on tullut tuotantoa ja siten myös työllisyyskehitystä määrittelevä rakenne. Pääoman exit-optio rajaa yritysten ja kansallisvaltioiden toimintamahdollisuudet vähäisiksi.  Tässä tilanteessa yritysten ja poliitikkojen on valittava puolustettavakseen pääomasijoittajien edut. Avoimesti tätä ei luonnollisestikaan haluta myöntää. Sitä vastoin kansalaisille ja työntekijöille esitetään puutteellisia perusteluketjuja, joilla heidät saadaan vakuuttuneeksi palkkamaltin siunauksellisuudesta.

Sen sijaan, että Matti Vanhanen saarnaa korkeiden palkankorotusten turmiollisuudesta, hänen tulisi hyökätä voimakkaasti vapautettuja pääoma- ja rahoitusmarkkinoita vastaan. Yhden valtion pääministerin vaikutusmahdollisuudet pääomamarkkinoiden uudelleenjärjestelyn edistämiseksi tuntuvat vähäisiltä. Tästä huolimatta olisi toivottavaa, että Vanhanen käyttäisi yhtä monta puheenvuoroa vaatimuksiin rahoitusmarkkinoiden reformista kuin hän on tähän mennessä käyttänyt vaatimuksiin maltillisista palkankorotuksta. Koska Matti Vanhanen edustaa taantumuksellista agraari-liberaalia puoluetta ja ideologiaa, emme varmastikaan tule koskaan näitä puheenvuoroja kuulemaan.

Rahoitusmarkkinoiden reformin jälkeisen tilanteen hahmottelu tuntuu monessakin mielessä kaukaiselta. Pedagogisesti on silti mielenkiintoista tarkastella tilannetta, jossa pääoman liikkuminen on säädeltyä ja jossa tätä kautta pääomasijoittajien valta talousjärjestelmässä on kaventunut oleellisesti. Tällöin perusteluketju voidaan esittää seuraavasti: korkeat palkankorotukset nostavat yritysten kustannuksia, yritykset pyrkivät siirtämään kustannukset hintoihin, yritysten kansainvälinen kilpailukyky uhkaa alentua hintojen noustessa kilpailijoiden hintoja nopeammin, yritykset siirtävät vain osan kustannuksista hintoihin laskien samalla tuottotavoitteitaan, yritysten tuotteiden hintakilpailukyky säilyy kansainvälisillä markkinoilla, yritysten kasvuedellytykset säilyvät, syntyy uusia työpaikkoja ja hyvinvointia.

Tässä tapauksessa palkansaajakorvausten osuus kansantulosta on kasvanut pääomatulojen kustannuksella. Tästä huolimatta talouskasvun ja hyvän työllisyyskehityksen edellytykset säilyvät. Samalla kotitalouksien reaalitulot kasvavat ja lisäävät kulutuskysyntää. Tämä puolestaan luo kasvua muun muassa kotimaiselle palvelusektorille ja kaupalle. Kasvun myötä myös pääoman tuotto-osuudet ja voitot kasvavat, vaikka niiden osuus kansantulosta onkin pienentynyt. Tälla tavoin myös yhteiskunnallisen valtansa menettäneet pääomasijoittajat hyötyvät palkankorotuksista.

Taloudellinen kehitys, jossa palkkojen osuus kansantulosta kasvaa suhteessa pääomatuloihin kuulostaa tällä hetkellä utopistiselta. Viimeiset vuosikymmenet kehitys on kulkenut jatkuvasti vastakkaiseen suuntaan. Tähän ovat vaikuttaneet oleellisesti matalat palkankorotukset hyvänkin talouskehityksen aikana. Matti Vanhasenkin tulisi ymmärtää, ettei tämä kehitys tule koskaan johtamaan oikeudenmukaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, vaikka palkansaajat ja työntekijät antaisivat pois viimeisen lanttinsa. Päin vastoin massojen hyvinvoinnin taso on suoraan verrannollinen siihen, kuinka suuren osan globaalista arvonlisäyksestä he saavat itselleen joko palkkoina, julkisina palveluina tai tulonsiirtoina. Perustamalla poliittiset vaatimuksensa puutteelliseen analyysiin Matti Vanhanen kääntää selkänsä hyvinvoinnille ja ojentaa kätensä pääomalle. Se, tekeekö Vanhanen tämän tiedostaen vai tiedostamattaan, on kysymys, jonka käsittelyyn on syytä varata oma artikkelinsa.

Jussi Ahokas

Advertisement

Eläkkeet turvassa

Suomen suurimpiin kuuluvan eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen tuore varatoimitusjohtaja ja yhtiön sijoitustoiminnasta vastaava Timo Ritakallio antoi arvionsa maailman osakemarkkinoiden tilasta. Ritakallion mukaan Yhdysvaltojen osakemarkkinoilla käännös parempaan saatetaan nähdä jo muutamien kuukausien sisällä. Usko perustuu aikaisemmille kokemuksille Yhdysvaltojen talouden kyvystä toipua laskusuhdanteista.

Ilmeisesti eläkevakuutusyhtiössä ei ole suoritettu riittävän syvällistä analyysia tämän hetkisestä Yhdysvaltojen talouden ja osakemarkkinoiden tilasta. Viimeisten vuosikymmenten aikana Yhdysvaltojen talous on onnistunut kääntämään nopeasti kurssinsa laskusuhdanteessa ruokkimalla uusia velkarahoitteisia kuplia. Rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisen jälkeen tämänkaltaiset pakotiet ovat suljettuja ja pysyvät suljettuina kunnes luottamus markkinoihin palautuu. Tämä puolestaan on mahdollista vasta sen jälkeen, kun kaikki ilma velkakuplasta on päässyt pihalle.

Jotta kokonaiskuva rahoitus- ja osakemarkkinoista selviäisi myös Ilmarisen sijoitustiimille, olisi syytä tarkastella hintojen kehitystä pidemmällä aikavälillä. Tällöin voitaisiin havaita, kuinka pitkäkestoisesta kehityksestä nykyinen kriisi juontuu. Myös tulevaisuuden kehitysarviot voisivat tätä kautta muuttua realistisemmiksi, mikä varmasti auttaisi myös sijoitustoiminnan suunnittelussa ja eläkerahastojen arvon säilyttämisessä.

Suositeltavaa luettavaa kaikille asiasta joko työn tai harrastuksen puolesta kiinnostuneille on viimeisin Steve Keenin Debtwatch -analyysi, jossa käydään läpi myös Yhdysvaltojen osakemarkkinoiden tilannetta.

Gruusia II ja Euroopan puolustus

Pian edellisen, puolivallattoman Georgia-kolumnini jälkeen omatunto kolkutti ja kynäilin SONKille vähemmän kyynisen kannanoton aiheesta. Sen ilmiselvä toteuttamiskelvottomuus kertoo paljon maailmanpolitiikan nykyisestä tilasta: YK:n rauhanturvajoukkojen saaminen paikalle, joskus aikoinaan itsestäänselvyys konfliktialueilla, oli tässä sodassa yksi Georgian tärkeimmistä strategisista päämääristä. Venäjä ei anna heidän sitä saavuttaa niin kauan kuin Tbilisi on 58. armeijan tykinkantaman päässä, joten jo Etyjin tarkkailijoiden saaminen alueelle on pieni, arvostettava ihme.

Vähemmälle huomiolle Lännessä on jäänyt muiden IVY-maiden järkyttynyt hiljaisuus Georgian konfliktin jälkimaisemissa. Ulkoministeri Sergei Lavrovin täytyi lähettää jopa Venäjän lähimmälle liittolaiselle Valko-Venäjälle viralliset nuhteet siitä, ettei Aleksandr Lukashenko ollut hiiskunut sanaakaan Venäjän tueksi sodan kestäessä. Tämä on seurausta siitä shokista, johon Venäjän naapurimaat joutuivat tajutessaan, että painostukseen rajoittuvan lähialuediplomatian aika on ohi. Nyt Venäjän kunnioitus lähialueillaan perustuu sen haluun käyttää tarvittaessa sotilaallista voimaa, ja siksi sen on jatkettava sotilaallista imperialismiaan säilyttääkseen asemansa IVY:n keskipisteenä. Nämä tapahtumat on syytä huomioida myös Suomessa.

”Nyt tarvitaan Venäjä-realismia”, lausuikin puheenjohtaja puolivallattoman puolueensa kesätapaamisessa. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että on jälleen aika aloittaa perinteinen suomalainen hedelmätön Nato-keskustelu. Kokoomus arvatenkin pyrkii pelaamaan ”kovaa valtapolitiikkaa” monenkeskistä maailmaa haikalevia pehmeämpia arvoja vastaan. Jos ”realismi” ilmenee siten, että Suomen Nato-jäsenyyden kannattajat uskaltavat viimein puhua Venäjän-pelostaan, se on heille psykologisestikin hyvä. Muutoin odotettavissa ei liene suuria edistysaskeleita: kannattajien suurimpana haasteena tulee olemaan perustella, miksi Natoon, joka ei suojellut Georgiaa Venäjää vastaan, kannattaa Venäjän uhatessa liittyä.

Ensimmäinen argumentti on jo kuultu: eihän Georgia ole Naton jäsen. Ei olekaan, mutta valtio, joka on kiinnittynyt Yhdysvaltain intresseihin ja läntiseen kulttuuripiiriin yhtä kiinteästi kuin Georgia, on varmasti saanut Natolta kaiken avun, jonka se voikin saada. Jyrki Kataisen mukaan ”voidaan käydä loputonta keskustelua” siitä, olisiko konflikti ollut luonteeltaan toisenlainen, jos Georgian Nato-jäsenyys olisi toteutunut jo 2007. Se, ettei jäsenyys toteutunut, on jo itsessään vastaus kysymykseen; keskustelua ei tarvitse käydä. Pohjois-Atlantin puolustusliitto on laajentunut niin kauas itään kuin on juuri siitä syystä, että sen tarjoamia turvatakuita on voitu kohdella kuin merkityksetöntä paperia. Pohjois-Atlantin neuvosto ei tämän kriisin tapauksessa edes kokoontunut, ennen kuin taistelut olivat jo ohi. On vaikea nähdä, miten tässä tilanteessa oltaisiin voitu toteuttaa ”kansainvälisoikeudellista velvollisuutta yhteiseen puolustukseen”. Nyt Georgian teoreettinenkin jäsenyys on tuhoon tuomittu; ei siksi, ettei Georgia sitä ansaitsisi, vaan siksi, että Länsi ei uudenkaan sodan sattuessa tahdo sitä puolustaa.

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Arkady Moshes on todennut, että se, mikä läntisessä mediassa on tulkittu Venäjän lisääntyneeksi aggressiivisuudeksi, ei ole merkki Venäjän voimasta vaan Lännen heikkoudesta. Taloudelliset intressit, öljyn hinnan nousu ja globalisoitunut raha ovat tehneet vaikeaksi tuomita ihmisoikeuksien rikkojia selkeänä globaalina liittoumana. Allekirjoittaneen näkökulmasta on selvää, että tätä heikkoutta ja hajanaisuutta on entisestään pahentanut Venäjän eniten uhkaamien maiden – itäisen ja pohjoisen Euroopan – taipumus takertua jo kauan sitten merkityksensä menettäneeseen rakenteeseen, Natoon, sen sijaan että pyrittäisiin muodostamaan tehokasta yhteistä ulkopolitiikkaa omista lähtökohdista. EU:n yhteisen ulko-ja turvallisuuspoliitikan on ollut vaikea muodostaa yhtenäistä Venäjä-linjaa, koska pelissä on ollut liikaa Euroopan ulkopuolisia intressejä, siis Yhdysvaltain politiikan kysymyksiksi koettuja kohteita – kuten juuri Georgia.

Georgian leimaaminen pelkästään Yhdysvaltain ongelmaksi, jonka ei tarvitse horjuttaa Naton eurooppalaista uskottavuutta, ei kuitenkaan sekään ole aivan totuudenmukaista. Puolustaessaan Georgian kautta koukkaavaa BTC-öljyputkea Yhdysvallat nimittäin valvoi myös eurooppalaisia energiapoliittisia etuja – vaikka öljyn hinta onkin globaali suure, Azerbaidžanin öljy, samoin kuin Venäjän öljy, on tarkoitettu Euroopan markkinoille. Jos Suomen Nato-lobby haluaisi vakavissaan pelata ”kovaa valtapolitiikkaa”, se yrittäisi muodostaa sellaista EU:iin tukeutuvaa liittoumaa, joka puolustaisi eurooppalaisia etuja Georgiassa – ei vinkuisi Natosta, joka nimenomaan ei ole valmis sitä tekemään.

Anssi Häkkinen

Ps. Vaikka Heidi Hautalan toiminta esimerkiksi presidenttiehdokkaana onkin jättänyt paljon toivomisen varaa, vihreiden globaalipoliittisen siiven asiantuntemusta Venäjän ja Kaukasuksen kysymyksissä ei voi epäillä. On ironista, että porvarihallituksen parhaat kansainvälisen poliitikan osaajat ovat juuri niitä, joita ei valtapoliittisista syistä päästetä ulkoministeriön lähellekään. Hautalan ja Pekka Haaviston järjestämä Georgia-seminaari eduskunnassa tiistaina oli joka tapauksessa nautittava kokemus, kiitos siitä niille, joille kiitos kuuluu.

Hyvää syntymäpäivää!

Globaali rahoitusmarkkinakriisi täyttää näinä päivinä vuoden. Paljon on jo ehtinyt tapahtua Yhdysvaltojen asuntomarkkinoilta alkunsa saaneessa kriisissä. Paljon on kuitenkin vielä tapahtumassa ja oivallinen vuosipäivälahja kriisille onkin professori Nouriel Roubinin laatima kahdentoista askeleen ohjelma rahoitusmarkkinoiden turmioon. Ohjeman mukaan olisimme pian saavuttamassa puolimatkan bensiksen, mutta lopulta kehityksen suunnan voi näyttää vain aika.

Kaikesta epävarmuudesta huolimatta:

Hyvää syntymäpäivää!

Teesi ja antiteesit

Teesi:

Antiteesit:

ensimmäinen

toinen

Pari sanaa työvoimapulasta

Työvoimapula on tilanne, jossa työvoiman kysyntä ylittää työvoiman tarjonnan. Kaikkiin avoinna oleviin työpaikkoihin ei tällöin löydetä riittävästi työntekijöitä. Useimmiten työvoimapula on seurausta hyvästä suhdannekehityksestä tietyillä talouden sektoreilla. Työvoimapula on monesti alueellinen ilmiö. Nopeiden työpaikkoja synnyttävien shokkien seurauksena paikalliset työmarkkinat voivat ajautua ylikysynnän tilaan.

Näin on käymässä myös Kemijärvellä. Aluepoliittisten toimenpiteiden seurauksena metalli- ja metsäteollisuudessa menetettyjen työpaikkojen tilalle on syntymässä suuri määrä uusia työpaikkoja, joiden täyttäminen välittömästi näyttää vaikealta. Tässä tilanteessa käyttöön on jälleen otettu työvoimapulan käsite.

Onko kyseessä sittenkään yksiselitteinen tilanne, jossa työpaikkojen täyttäminen osoittautuu vaikeaksi tai mahdottomaksi jopa pidemmällä aikavälillä? Jos huomiodaan Kemijärven ja sen naapurikuntien työttömyystilanne, työn tarjonta ylittää kysynnän uudessakin tilanteessa selkeästi. Oletus siitä, että kaikki työntekijät rekrytoituisivat pelkästään Kemijärven alueelta on omituinen. Pendelöinnin lisäksi huomiotta on jätetty muuttoliike, joka riippuu suoraan alueen tarjoamien työmahdollisuuksien määrästä. Jos työpaikkoja syntyy, myös alueelle suuntautuva muuttoliike kasvaa. Vaikka muutokset eivät tapahdukaan yhdessä yössä, työvoimapulasta puhuminen tällaisessa tilanteessa on jokseenkin typerää.

Tämä uutinen ja elinkeinojohtajan lausunto on erinomainen esimerkki siitä, kuinka työvoimapulaa käytetään yhteiskunnallisessa keskustelussa kovin heppoisin perustein. Kokonaistalouden tasolla työttömyys pysyy suhdanteen huipullakin korkealla, vaikka laman jälkeinen pitkäaikaistyöttömien armeijakin on jatkuvasti pienentynyt. Työttömyyttä ei siltikään pidetä suurena ongelmana, sillä onhan kehitys laman jälkeen ollut pelkästään positiivista ja ikärakenteen muutos kyllä johtaa pian siihen, että kaikille halukkaille löytyy töitä.

Tosiasia kuitenkin on, ettei nykyisellä talouspolitiikalla tulla koskaan saavuttamaan täystyöllisyyttä. Tämän tosiasian ymmärtämistä toki voidaan hämärtää puheilla työvoimapulasta, mutta todellisuuteen näillä puheilla ei voida vaikuttaa.

Jussi Ahokas

Ei sua pelasta ulkomaatkaan, ei USA ei Gruusia

Kuten kaikki, jotka seuraavat maailman tapahtumia muutenkin kuin sosialidemokraattisten blogien kautta, ovat voineet huomata, Kaukasuksella syttyi pieni sodanpoikanen. Se on ensimmäinen tavanomainen valtioiden välinen sota vuosikymmeneen, jota ei ole aloittanut Yhdysvallat. Ainakaan allekirjoittaneelle ei tullut yllätyksenä, että konfliktin toinen osapuoli on sen sijaan Venäjä – vaikka Etelä-Ossetian miehityksen aloittikin Georgian kansansuosiotaan paikkaileva presidentti Mikheil Saakašvili ja tiedot vaihtelevat siitä, miten paljon häntä tähän provosoitiin, tähän mennessä kaikki valtionrajoja ylittäneet panssarivaunut ovat olleet venäläisiä. Ja mikä hieno sota se olikaan, näin ”turvallisuuspoliittisesta” (eli kaukana kaikesta istuvan akateemisen kommentaattorin) näkökulmasta.

Tilanne on jotakuinkin tämä: Muutaman Etelä-Ossetiassa (sopivasti) olleen venäläisen rauhanturvaajan kuoltua georgialaisten varsin vapaamielisesti Tskhinvaliin suuntaamissa tykistökeskityksissä Puna… ei kun Venäjän armeijan 58. armeija ylitti rajan keihäänkärkenään 19. moottoroitu kivääridivisioona. Runsaan ilmatuen avulla se on ajanut Georgian armeijan puolustusasemiin Gorin kaupungin eteläpuolelle Tbilisiin johtavan tien varrelle. Koska vakinaiset venäläiset joukot pysyttelevät Dimitri Medvedevin määräyksestä Etelä-Ossetian puolella, Gori on tällä hetkellä puolisotilaallisten ossetialaisten joukkojen tai venäläisten kasakoiden armoilla. Abhasian rintamalla abhaasien ”presidentti” Sergei Bagapsh jatkaa tätä kirjoitettaessa edelleen hyökkäystään Kodorin solaan motitettuja georgialaisia vastaan, eikä kenelläkään tunnu olevan tietoa siitä, tukeeko alueella oleva venäläinen 76. Kaartin ilmarynnäkködivisioona tätä taistelua vai ei. Georgian kansalaiset ovat joka tapauksessa vähintään yhtä peloissaan ja uhanalaisia kuin eteläossetialaiset, venäläisten panssaritiedusteluosastojen kylvettyä paniikkia maan keskiosiin asti.

Kansojen itsemääräämisoikeus on ollut sosialidemokratian, etenkin suomalaisen sellaisen, perusperiaatteita (opiskelijaliiton sääntöihin se on jopa kirjattu sellaisenaan). Vaikka sen juuret ovatkin 1900-luvun alun suurten imperiumien hajoamisessa, tämä nationalismin kevytversio on monella tapaa merkityksellinen nykyaikanakin suurten monikansallisten kehitysmaiden sortaessa etnisiä ja kulttuurisia vähemmistöjään. Samankielisen ryhmän oikeus muodostaa keskinäinen, autonominen kansallinen yksikkö on paitsi toimivien julkisten palvelujen tarjoamisen perusta, myös tärkeä askel kohti ensin kansainvälisen ja sitten ylikansallisen demokraattisen yhteisön muotoutumista. Vaikka GSD pyrkiikin globaaliin maailmaan, sen yhtenä edellytyksenä on keskinäinen tasa-arvo tällä hetkellä kansallisiin osiin jakautuneessa, olemassaolevassa maailmassa.

Georgialaiset ja osseetit ovat molemmat kansakuntia, joille oikeudenmukaisessa maailmassa kuuluisi itsemääräämisoikeus. Tämä maailma vain ei ole oikeudenmukainen, ja sekä georgialaiset että osseetit halusivat enemmän: kostoa toisen osapuolen joskus historian hämärissä (tai viime vuosikymmenellä) tekemistä vääryyksistä. Sen vuoksi molemmat kansakunnat olivat valmiit asettumaan johtajan taakse, joka halusi liittoutua jonkin ulkopuolisen voiman kanssa tehdäkseen näistä haaveista totta. Ossetian tapauksessa tämä liittolainen oli Venäjä, joka on liittolaisena ollut juuri niin luotettava kuin voi odottaa: osseettien muinaista, Rooman valtakunnan aikaisiin alaaneihin ulottuvaa kulttuuria on venäläistetty peruskouluista ja passeista lähtien, ja Saakašvilin hyökättyä Ossetiaan ensimmäisen kerran 2004 venäläiset rauhanturvajoukot ovat reagoineet georgialaisiin iskuihin vain hitaasti ja ajoittain.

Georgian valitsema liittolainen on vuoden 2002 ruusuvallankumouksesta, jossa Saakašvili nousi valtaan, ollut Yhdysvallat ja Länsi. Pettymys siihen on, jos mahdollista, ollut vieläkin katkerampi. Georgia on ollut kaikista entisen Neuvostoliiton maista länsimielisin: Saakašvili on luvannut saada maan sekä NATOn että EU:n jäseneksi ja lähettänyt Irakiin Yhdysvaltain tueksi enemmän joukkoja kuin mikään muu maa Ison-Britannian jälkeen. Tbilisissä on George W. Bushin mukaan nimetty katu ja Rupert Murdoch omistaa maan lehdistöä. Kaikki nämä toiveet ovat tähdänneet tähän hetkeen: hetkeen, jona isovenäläinen aave palaa uhkaamaan entisiä alamaisiaan, jolloin amerikkalaiset sotilaskoneet toisivat avun ja läntisten demokratioiden turvan mukanaan. Ne toiveet eivät koskaan toteutuneet, eikä apu saapunut, sillä Yhdysvallat ei tehnyt mitään.

Georgia on nöyryytetty maa: edes sen toive saada YK:n mandaatin alaisia rauhanturvaajia valvomaan separatistisia alueitaan ei toteutune, vaan nuo maakunnat on pysyvästi menetetty Venäjän sateenvarjon alle ja niiden kymmenet tuhannet georgialaiset asukkaat on uudelleenasutettava. Vielä Saakašvilia pahemmankin kolhun ovat kuitenkin kärsineet hänen passiivisten liittolaistensa, Yhdysvaltain ja NATOn maine Georgiassa, ja sen myötä kaikkialla Itä-Euroopassa. Yhdessä yössä Yhdysvalloista on tullut savijaloilla seisova jättiläinen, joka olisi puuttunut konfliktiin vain Bakun-Tbilisin-Ceyhanin öljyjohdon ollessa uhattuna ja joka salli lähimmän liittolaisensa tulla häväistyksi.

Kysymys jokaisen georgialaisen huulilla on: ”Miksi meitä ei autettu?” Jokainen virolainen, latvialainen, liettualainen tai puolalainen voi esittää kysymyksen: ”Autettaisiinko meitäkään?” Sillä näiden maiden hinku NATOn suojan alle ei ole koskaan perustunut haluun ”kuulua eurooppalaiseen turvallisuusyhteisöön” vaan yksinkertaiseen, todelliseen Venäjän pelkoon. Mutta, kuten jokainen strategiaan perehtynyt tietää, NATOlla ei koskaan ole ollut konkreettista suunnitelmaa puolustaa yhtään aluetta keskisen Saksan itäpuolella. Nyt kun on nähty, että se ei niitä myöskään puolusta, koko järjestön arvovalta ja olemassaolon perusta on kärsinyt peruuttamattoman iskun.

Anssi Häkkinen

Turvallisuutta etsimässä

Kun epävarmuus lisääntyy, turvallisuuden arvostus kasvaa. Näin käy muun muassa taloudellisen epävarmuuden kasvaessa tai demokratian kaventuessa ja ihmisten vaikutusmahdollisuuksien vähetessä. Esimerkiksi universaaleja arvoja kuvaavassa Shalom Schwartzin mallissa turvallisuus on esitetty yhteydessä valtaan ja perinteisiin sekä yhdenmukaisuuteen. Tässä mielessä ihmisten suhtautuminen turvallisuuteen heijastelee voimakkaasti yhteiskunnallista kehitystä eri ajanjaksoina.

On varmasti monia syitä sille, että turvallisuus on noussut terävimpään kärkeen suomalaisten arvoasteikolla, toisin kuin muissa läntisissä protestanttimaissa, joihin Suomea on totuttu useissa eri tarkasteluissa vertaamaan. Suomessa on ollut vahva hyvinvointivaltio, joka on viimeisen 20 vuoden aikana markkinoistettu ilman minkäänlaista poliittista keskustelua. Työelämä on muuttunut ja puolet uusista työsuhteista on määräaikaisia. Yhteiskunnan perusyksiköt pienenevät ja niiden väliset suhteet heikkenevät. Kansallisesti ja kansainvälisesti päätöksenteko keskitetään, epäpolitisoidaan ja piilotetaan. Poliittinen vastuu ulkoistetaan virkamiehille. Keskushallinnon sääntelyä puretaan jatkuvasti. Luottamusta lisäävää tasa-arvoa vähennetään. Hyppy pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta uusliberaaliin kilpailua korostavaan tehokkuusyhteiskuntaan ei ole ollut pieni. Ei ihme että me ihmiset reagoimme. Yksi reaktio on, että tunnemme olomme turvattomiksi.

Arvotutkimuksissa muutosvalmiusarvot lisääntyivät Suomessa vielä vuoteen 1993, mutta sittemmin olemme kulkeneet päinvastaiseen suuntaan; kohti mallin säilyttämisdimensiota. Perinteet, turvallisuus ja yhdenmukaisuus ovat tulleet meille tärkeimmiksi. Väitettä tukevat tieteellisten tutkimusten ohella toistuvammat perusgallupitkin. Tätä poliitikot eivät vielä ole huomanneet jatkaessaan kilpailukykymantrojensa toistelua. Ihmisten turvallisuuden kaipuuta kohottavia poliittisia reformeja voidaan siis odottaa tulevaisuudessakin.

Inari Juntumaa

Ps. Sosiaalipsykologi näkee pieniä lieveilmiöitä kaikkialla – turvattomuuden lisääntyessä perinteiden arvostus lisääntyy, kuten mies- ja mediatutkija television uutisissa keväällä selitti perinteisiä sukupuolirooleja uusintavien elokuvien suosion nousua. Tätä kirjoittaessa Helsingin Sanomien uutisointi äijä- ja muija-kirjallisuuden eli perinteisiä sukupuolirooleja uusintavien kirjojen lisääntymisestä on tuore. Haluamme jotain tuttua ja turvallista kun yhteiskunta tuntuu yhä turvattomammalta.

Flexicurity – security = flexibility

Sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälän vaatimus ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastamisesta työhistorian pituuden mukaan nostaa esiin kaksi työelämään liittyvää keskustelua, joihin on vaikea olla törmäämättä kerta toisensa jälkeen. Toinen on yli puoluerajojen viljelty ajatus muutosturvasta (eurooppalaisittain flexicurity), jonka mukaan työmarkkinoita tulisi kehittää joustaviksi alhaiseen irtisanomissuojaan perustuen, mutta irtisanomisten sattuessa työntekijän taloudellinen turvallisuus taattaisiin ansiosidonnaisen työttömyysturvan korkean tason ja pitkän keston myötä. Muutosturvan mukana kulkee hokema: voimme suojella työntekijöitä, emme työpaikkoja. Nyt ollaan ilmeisesti luopumassa myös nuorten työntekijöiden suojelemisesta. Työttömyysturvan sijalle tarjotaan ”aktivointia”, jolla taataan, että mikä tahansa duuni on otettava vastaan, millä ehdoilla tahansa.

Tästä päästäänkin luontevasti viime vuosien prekarisuus- ja pätkätyökeskusteluihin. Vihreä kritiikki on kohdistunut ennen kaikkea ”saavutettuja etuja” puolustavaan ay-liikkeeseen ja SDP:hen. Kritiikki on ollut osittain aiheellista, sillä tutkijoiden ja taiteilijoiden työttömyys- ja eläketurvaan tai vaikkapa vuokratyöläisten työehtoihin olisi pitänyt saada merkittäviä parannuksia. Tästä huolimatta on suhtautuduttava varauksella argumentaatioon, jossa kritisoidaan saavutettujen etujen puolustamista. Sen kautta luodaan toistuvasti vastakkainasettelu vakituisessa työsuhteessa työskentelevän ”eliittiduunarin” ja prekaarin pätkä- tai tietotyöläisen välille, joiden edut esitetään nollasummapelinä. Tämä samaan aikaan, kun pääomatulojen osuus on noussut Euroopan laajuisesti palkkatulojen kustannuksella.

On hyvin harmillista, että muutosturvalla on taipumus muuttua helposti joustoksi ilman turvaa. Työntekijöiden puolustamisessa terästäytymistä voidaan vaatia erityisesti Vihreiden puheenjohtajalta työministeri Cronbergilta. Nyt olisi korkea aika nousta sekä puolustamaan niitä kritisoituja saavutettuja etuja että vastustamaan prekarisaatiota. Joskus saavutettujen etujen puolustaminen on prekarisaation vastustamista.

Antti Alaja

Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat valtiovarainministeriö?

Jyrki Katainen ja valtiovarainministeriö ovat jatkuvassa ristipaineessa eri eturyhmien esittäessä vaateitaan heikkenevien talousodotusten siivittäminä. Teollisuuden piirissä usko aurinkoiseen tulevaisuuteen on vaihtunut epävarmuuteen ja jopa pienimuotoiseen pelkoon. Tästä kertoo muun muassa EK:n eilinen kannanotto julkisten investointien lisäämisen puolesta. Yleensä voimakkaasti julkista tuotantoa ja julkista pääomanmuodostusta kammoksuva elinkeinoelämä alkaa selkeästi olla selkä seinää vasten globaalin talouskehityksen hidastumisen edessä.

Valtiovarainministeri Katainen ei innostunut EK:n ehdotuksesta. Budjettiministeri ei voi hyväksyä valtionvelan kasvattamista ja tasapainoitetusta (tai ylijäämäisestä) budjetista luopumista. Valtion tulojen kasvattamista esimerkiksi pääomaverotuksen kiristämisen kautta Katainen ei edes mainitse mahdollisuutena. Valtiovarainministeriön linja on selkeä: aktiivista finanssipolitiikkaa ei tule harjoittaa.

Passiivinen talouspolitiikka, jota laman jälkeisinä vuosina on harjoitettu näyttää tuottaneen hyviä tuloksia. 1990-luvun puolenvälin jälkeen työllisyystilanne on parantunut jatkuvasti. Ymmärrys passiivisen talouspolitiikan siunauksellisuudesta on kuitenkin hyvin pitkälle vääristynyt. On nimittäin muistettava, että positiivisen kehityksen takana on ollut voimakas globaali (velkavetoinen) noususuhdanne, joka on hyödyttänyt vientivetoista suomalaista kansantaloutta erityisen paljon. Tästä huolimatta työttömyysaste on pysynyt korkeana. Erityisesti alle 30-vuotiaiden kohdalla työllisyyskehitys on ollut verkkaista työttömyysasteen pysytellessä noususuhdanteen huipullakin reilusti 10 prosentin yläpuolella. Aktiiviselle talouspolitiikalle näyttäisi edelleen olevan tilausta.

Jos hallitus ei ole valmis infrastruktuuri-investointeihin tai toisaalla esitettyihin julkisrahoitteisiin rakennushankkeisiin ”ylikuumentumisen” pelossa, voisi yksi innovatiivinen investointimuoto olla julkinen työllistäminen. Erityisesti nuorille räätälöidyt hyväpalkkaiset, koulutusta vastaavat ja mielekkäät työpaikat olisivat erinomainen tapa parantaa työllisyyttä ja talouskasvua. Nuorten kulutus on suhteellisesti voimakasta ja jokainen uusi työpaikka stimuloi erittäin hyvin kansantalouden kokonaiskysyntää. Yhteiskunnallisten palveluiden monipuolistamisella ja hyvinvointia tukevan tuotannon lisäämisellä on myös positiivia sosiaalisia vaikutuksia, joita ei missään nimessä voida vähätellä.

Valitetettavasti VM:n linja tunnetaan myös julkisen työllistämispolitiikan saralla. Tuottavuusohjelma on yksi naula lisää aktiivisen talouspolitiikan arkussa. Valtiovarainministeriössä vallitseva ajattelu ei anna mahdollisuutta minkäänlaisille talouspoliittisille valinnoille. Tätä voidaan pitää kansallisella tasolla merkittävänä demokratian tilaa rajaavana ilmiönä. Kun VM torjuu sekä työnantajapuolen että työntekijäpuolen vaatimukset talouspolitiikan suunnan muuttamiseksi, herää kysymys, kenen etua valtiovarainministeriö lopulta ajaa. Tuskin ministeriössä sitä tiedetään itsekään, sillä niin syvällä vallitsevan hegemonian ajattelumalleissa ministeriön lausunnot ja ehdotukset politiikan suunnasta ovat. Vastausta kysymykseen voi etsiä vaikkapa täältä.

Jussi Ahokas