Katainen ja Geithner

Suomea on leikkisästi nimitetty Pikku-Amerikaksi. Nimitys juontaa juurensa suomalaisten halusta jäljitellä ja mielistellä Atlantin takaista suurvaltaa.  Mutta mitä jos tilanne kääntyisikin päälaelleen. Tekisikö se Yhdysvalloista Suur-Suomen? Yhdysvaltojen ja Suomen valtiovarainministereiden lausuntoja vertailemalla voidaan väittää, että jälkimmäinen kehityskulku on jo käynnissä.

Yhdysvaltain valtiovarainministeri Timothy Geithner on viime aikoina joutunut vakuuttelemaan julkisuudessa, etteivät Euroopan ongelmat tule vaikuttamaan Yhdysvaltojen nousu-uralle päässeen talouden suorituskykyyn.  Geithner on ottanut oppia asiassa suomalaiselta kolleegaltaan Jyrki Kataiselta (Euroopan parhaalta valtiovarainministeriltä), joka oli täysin vakuuttunut vielä kaksi ja puoli vuotta sitten siitä, etteivät subprime-kriisin vaikutukset tule koskaan leviämään Suomeen saakka.

Historia on kuitenkin osoittanut Kataisen erehtyneen. Globaalin talouden ristikkäisvaikutusten voimakkuus tulee todennäköisesti yllättämään myös Geithnerin. Tässä tapauksessa Yhdysvaltojen valtiovarainministeri kulkee vääjäämättömästi pohjoisen kolleegansa viitoittamaa tietä.

Advertisement

Vapaat rahoitusmarkkinat ajoivat Kreikan kriisiin

Kreikan ajautuminen taloudelliseen ahdinkoon on ollut vain ajan kysymys siitä asti, kun globaali finanssijärjestelmä kriisiytyi vuoden 2008 aikana. Kreikan ongelmien taustalla on monia rakenteellisia syitä, jotka eivät ole toistaiseksi tulleet esiin julkisessa keskustelussa.

Julkisuudessa Kreikan talouskriisiä on selitetty ensisijaisesti tilastojen väärentämisellä ja poikkeuksellisilla työmarkkinakäytännöillä. Esimerkiksi toistuvasti on esitetty väitteitä kreikkalaisten alhaisesta eläköitymisiästä ja lyhyistä työpäivistä. Tosiasiassa kreikkalaisten keskimääräinen vuotuinen työmäärä on suurin koko Länsi-Euroopassa. Myös työn tuottavuus on kehittynyt Kreikassa viime vuosina suotuisasti. Todelliset syyt Kreikan ongelmiin liittyvätkin Euroopan talouden rakenteisiin ja maailman rahoitusmarkkinoiden epävakauteen.

Merkittävä tekijä kriisin taustalla on Kreikan talouden tuotantorakenne, jossa vientiin menevien tuotteiden osuus on vähäinen. Kreikan negatiivinen vaihtotase osoittaa, että kotimaista kysyntää suuntautuu ulkomaille enemmän kuin ulkomaista kysyntää Kreikkaan. Tämä vaikuttaa oleellisesti maan kokonaiskysynnän tasoon ja talouskasvun mahdollisuuksiin.

Vaihtotaseen alijäämä on tärkeä syy Kreikan valtion velkaantumisen taustalla. Jotta maan tuotanto on pystytty pitämään viime vuosina kasvu-uralla ja työllisyyskehitys suotuisana, on valtion täytynyt turvautua laajamittaisiin kysyntää lisääviin toimenpiteisiin. Vaikka julkisella kulutuksella on rahoitettu paljon tuontimaiden talouksia, on kysynnän lisäämisellä ollut selkeitä positiivisia vaikutuksia myös Kreikan talouteen.

Valtion velan kasvusta ei olisi seurannut merkittäviä ongelmia, jos Kreikan talous olisi pysynyt kasvu-uralla. Finanssikriisiä seurannut taantuma romahdutti kuitenkin yksityisen tuotannon myös Kreikassa, minkä seurauksena talous jäi entistä enemmän julkisen sektorin kannateltavaksi. Kun vuosittaiset alijäämät alkoivat paisua, alkoi myös velan kokonaismäärä kerätä uudenlaista huomiota osakseen.

Ennen kaikkea Kreikan velkaantumiseen kiinnitettiin huomiota globaaleilla velkamarkkinoilla, jotka olivat muun rahoitusmarkkinan tavoin toipuneet finanssikriisistä erittäin nopeasti ensisijaisesti Yhdysvaltojen ja Englannin keskuspankkien pelastustoimien seurauksena. Spekulaation yltyessä valtion velan hinta alkoi nousta aiheuttaen Kreikalle jatkuvasti enemmän ongelmia erääntymässä olevien velkojen maksun kanssa.

Pienenä taloutena ja Euroopan rahaliittoon sidottuna Kreikka ei ole pystynyt vastaamaan vaikeuksiinsa rahapolitiikalla. Finanssikriisin ydinalueilla Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa keskuspankkien toimet riittivät vakuuttamaan markkinat siitä, ettei mahdollisuutta valtiontalouden romahtamiseen ole. Euroopan keskuspankki ei sen sijaan ole ollut valmis tukemaan Kreikkaa ja muita velkakriisistä kärsiviä maita yhtä voimakkaasti eikä tarpeeksi aikaisin.

Tällä hetkellä Euroopassa eletään suuren epävarmuuden keskellä ja syyllisten etsintä on käynnistetty. Syyttävä sormi on osoittanut milloin kreikkalaisiin poliitikkoihin, milloin yltiöpäistä lainaamista harjoittaneisiin yksityisiin pankkeihin. Ongelmat liittyvät kuitenkin ensisijaisesti globaalin talouden rakenteisiin ja Kreikan epäedulliseen asemaan tässä järjestelmässä.

Epävakaa spekulatiiviseen sijoitustoimintaan perustuva rahoitusjärjestelmä, toimimaton rahajärjestelmä ja epätasapainoinen tuotantojärjestelmä ovat yhdessä aiheuttaneet Kreikan talouden kriisin. Ratkaisuja Kreikan tilanteeseen ja lääkkeitä vastaavien kriisien estämiseen tulevaisuudessa tuleekin etsiä näiden järjestelmien sisältä.

Ensimmäiseksi Euroopan keskuspankin on ryhdyttävä tukemaan velkaisia euroalueen maita ostamalla näiden velkakirjoja, samalla tavalla kuin Yhdysvaltain keskuspankki osti roskaksi muuttuneita arvopaperistettuja asuntolainoja. Näin spekulatiiviselle markkinalle annetaan signaali siitä, ettei valtion konkurssi ole mahdollinen.

Pidemmällä aikavälillä rahoitusmarkkinoiden epävakautta on vähennettävä pääomakontrolleja luomalla ja velalla tapahtuvaa spekulaatiota kitkemällä. Lisäksi eurooppalaista tuotantojärjestelmää on tasapainotettava EU-alueen laajuisella kysynnänsäätelyllä ja tulojen uudelleenjaolla. Ilman näitä reformeja Kreikan kriisi ei jää yksittäistapaukseksi.

Jussi Ahokas

Kirjoitusta ei julkaistu Helsingin Sanomien mielipideosiossa ennen Suomen eduskunnan päätöstä Kreikan tukemisesta.

Tää on mulle ihan kreikkaa, tai vastuullinen ja kosmopoliittinen Suomi Euroopan talouskriisissä

Helvettiin Kreikka ja kreikkalaiset! Eikö niin? Poliittisessa viestinnässä kerrotaan tarinoita, ja viime viikolla meille kerrottiin, kuinka Kreikan hallitus tuhlaa rahaa, kuinka kreikkalaisille virkamiehille maksetaan hyvää palkkaa, kuinka irtissanomissuoja Olympic Airwaysilla oli hyvä, kuinka siellä on vielä valtiollisia yrityksiä! Tämä oli tarina EU:n julkistalouksien rahoituskriisistä (”Kreikan kriisistä”).

En muista, kerrottiinko missään iltapäivälehdessä, että kreikkalaiset ovat niin laiskoja, että pitävät keskellä päivää siestoja. Olisi ehdottomasti pitänyt, se olisi istunut tähän diskurssiin saumattomasti. Syyllistä ei tarvinnut etsiä, sillä se oli jokaisen tiedossa heti: tuo taloudessaan leväperäinen ja ahkeruudessaan puuttellinen Välimeren ihminen, ruskea ja karvainen – toinen! Me täällä järkevässä, ilmastoltaankin kohtuullisessa pohjoisessa emme koskaan voisi joutua moiseen kriisiin, sillä meillä on kuri ja järjestys. Jonkin verran tämä erosi siitä kansanomaisemmasta rasismista, joka velloo Suomessa vastaanottokeskusten sijoittamiskeskusteluissa ja raiskausuutisten nettikommenteissa, mutta eivätpä nämä Etelä-Eurooppa-stereotypiat myöskään kohdanneet juuri ollenkaan poliittisen korrektiuden filtteriä. Siksi Uuden SDP:n ja Uuden Vasemmistoliiton oli erinomaisen helppo antaa äänensä Kreikka-lainaa vastaan: kyllä kansa nämä tietää.

Reiluuden nimissä, toki vasemmistolla oli myös positiivinen agenda Kreikka-lainan suhteen. Keskustelun kannalta siitä ei kuitenkaan tullut uskottavaa ja relevanttia. Hallitus nimittäin otti nimenomaan nuivuuden ja tylyyden Kreikkaa kohtaan myös omiin nimiinsä: Jyrki Kataisen viesti joukoilleen lainasta oli nimenomaan ”Kreikka ei ansaitsisi mitään, mutta ollaksemme vastuullisia eurooppalaisia on meidän pankeille laina annettava”. Hän korosti Suomen ajaneen asiassa mahdollisimman tiukkaa linjaa (jopa poikkeuksellisen tiukkaa: suomalaisesta poikkeuksellisuudesta muuten suosittelen tätä Anna Rastaan artikkelia). Tässä on nähtävissä selviä yhtymäkohtia kokoomuksen maahanmuuttopoliittiseen linjaan: kukaan ei väitä, että puolue olisi suvaitsevainen, mutta työperäinen maahanmuutto on kuitenkin nenää pidellen hyväksyttävä, sillä hegemonia määrää meidät hoitamaan työvoimapulaa sillä tavoin. Parasta mahdollista uusliberaalia postpolitiikkaa: ymmärrämme kansan huolen, mutta olemme niin vastuullisia ettemme tee sille mitään.

Vastuulliset eurooppalaiset talousmiehet ovatkin dominoineet keskustelua EU:n tämänhetkisen kriisin taloudellisesta puolesta miten tahtovat. Ehkä eniten huomiota on herättänyt EU-komission suomalaisen suomalaistalousasian suomalaiskomissaarin Olli ”Suomi” Rehnin esitys, että komissio tästälähin tarkkailisi euromaiden budjetteja ja huomauttaisi lipsumisista. Lakiteknisesti kyse on niin merkittävästä puuttumisesta jäsenmaiden suvereniteettiin, ettei sellaista olisi voitu kuvitellakaan nykyisiä perussopimuksia laadittaessa. Nyt Suomen hallitus kuitenkin antaa hankkeelle täyden tukensa. Jotkut ovat jopa uskaltaneet toivoa, että talouskriisin hoito veisi EU:ta pitemmälle demokraattisen liittovaltion suuntaan.

Kuinka vastuullista talouskurin tiukentaminen vastauksena rahoituskriisiin sitten on? Ei kovin. EKP:lta oli hyvä päätös suostua setelirahoittamaan lainoja jäsenmaiden likviditeetin ylläpitämiseksi, mutta se olisi ollut täysin perusteltua jo viime vuonna, kun maailmantalouden rahavarannon pohja alkoi häämöttää. Jos kriisi oltaisiin toden teolla haluttu ehkäistä, tämänsuuruinen setelirahoitus olisi pitänyt järjestää reaalitaloudelliseen elvytykseen jo toissa vuonna, jolloin käynnissä pidetyllä kasvumoottorilla oltaisiin voitu ruokkia velkaantumisasteen hallittua vähentämistä. Tämän kevään elvytyspaketti oli auttamattomasti myöhässä, ja lähinnä osoitti markkinoille, että euroalueen velkaantuneita kansantalouksia voidaan uhata spekuloimalla. Eilen Kreikka, tänään Espanja, huomenna ehkä Belgia?

Kuten tässä blogissa on jo vuosia kerrottu, nykytalouden kriisissä on kysymys ennen kaikkea velasta. Nyt muutkin alkavat sen havaita. Velan tason on mahdollistanut hillitön spekulatiivinen finanssipääoman laajeneminen, joka on lyhyessä ajassa tehnyt kansallisvaltioista toisen luokan pelaajia. Jos kansallista talouspolitiikkaa halutaan ylipäätään vielä tehdä, on ensiarvoisen tärkeää rakentaa ylikansallisia keinoja säännellä näitä finanssimarkkinoita ja kehittää uusia verotuksellisia ja laillisia keinoja rahavirtojen kanavoimiseksi demokraattisen hallinnan piiriin. Siihen ei auta budjettivajeiden kieltäminen perustuslaissa, eikä ainakaan se, että Suomi samalla vastustaa yritystäkin eurooppalaisen tason sääntelyyn.

En ole tämän porukan kansantalousekspertti, enkä viitsi laatia kriisiennusteita. EU:n kehityksestä olen kiinnostunut, ja rahaliitto selvästi kaipaa kipeästi vahvempia instituutioita. Suhtaudun kuitenkin suurella epäilyllä sellaiseen eurooppalaiseen projektiin, joka rakentuu uusliberaalin talousortodoksian ja arjalaisen ylemmyydentunteen pilareille. Kysymys on kreikkalaisesta käsitteestä, demokratiasta: ylikansallisessa yhteisössä meidän on hyväksyttävä toisemme samanarvoisiksi ihmisiksi olemme sitten pohjoisesta tai etelästä kotoisin, ja kenenkään meistä ei tarvitse alistua jumalallisten markkinavoimien imperialismille. Muuten rakentamamme yhteisö ei ole agora vaan mausoleumi.

Anssi Häkkinen

Ei-kivasta varjosta kivaan valoon

SDP on valmistellut vuoteen 2020 katsovan asiakirjan, jonka luvut hyvinvointi, sivistys ja ympäristö on johdannossa kuvattu keskeltä päällekkäisinä palloina. Tässä päällekkäisessä osassa on työ. Viimeksi mainittu luku yksin kattaakin talouseetoksineen puolet asiakirjasta. Muutamia huomioita.

Työn luvussa jokseenkin liian useasti johdannaisineen mainittu sana innovaatio kuvaa luvun maalailuja: aktiivinen elinkeinoelämä, valtion hallintorooli, innostusta. Asiakirja on kauttaaltaan täynnä hyviä ehdotuksia, optimismia ja hyvää fiilistä. Kuva on tulevaisuuteen kohdistuvasta hetkestä, ei siihen johtavista prosesseista tai periaatteista. Prosessillekin olisi suonut tilaa, sillä liian usein pyrinnöt hyvinvoinnin vahvistamiseen käytännössä heikentävät sitä. Esimerkiksi uuden kasvun yhteydestä puuttuvat sukupuoli- ja ilmastovaikutusten huomioiminen.

Asiakirjassa on ”hyvinvointiyhteiskunta”, ei ”–valtio”, millä valinnalla yleisesti kuvataan sitä että julkinen sektori on virkeän elinkeinoelämän hallintopalvelu. Tai tällä kertaa ”hyvinvointijulkinensektori” olisi ehkä osuvampi. Kuka keksii uuden termin tähän?

Asiaan liittyy optimismia. Itsenäisistä kunnista ja julkisen sektorin hajauttamisesta huolimatta pitäisi samojen mahdollisuuksien ja tasa-arvon kattaa koko maa. Tasapainottelu aktiivisen ja passiivisen julkisen sektorin tai -valtioajatuksen välillä jatkuu kautta asiakirjan. Yleistyönjako on silti selkeä: sivistys-, hyvinvointi- ja ympäristö-luvuista ei taloudellinen eetos välity kuten työ-luvusta.

Laajempi tavoitetasapainottelu näkyy mm. siinä, että vaihtoehtoja BKT:lle -koontilaatikko löytyy puhtaan ympäristön Suomi –luvun kasvuosasta, ei suinkaan talousorientoituneesta työn luvusta tai jo johdannosta.

Toiseksi, paperin mukaan SDP:n vuoden 1995 eduskuntavaalivoitosta alkanut ”myönteinen kehitys perustui tavoitteelliseen yhteiskuntapolitiikkaan ”. Shokkihoidonomaisesti toteutetut julkisen sektorin leikkaukset ja esimerkiksi pankkien pelastaminen kymmenientuhansien velkavankeuteen syöstyjen kansalaisten kustannuksella olivat siis ”tavoitteellista yhteiskuntapolitiikkaa”. Kysymys kuuluu: mitä sillä tavoiteltiin? Tulokset tiedämme.

Olihan se informatiivista todeta, että eräisiin edellisen laman ja sen jälkeisen kasvun opetuksiin kuuluu se, ettei taloudellinen kasvu yksin kykene ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia. Itse olin luullut että tämä oivallus oli jo demokraattisen sosialismin ytimessä.

Kolmanneksi, globaali valuutanvaihtovero ja muutama muu hyvä ehdotus jäävät harmillisesti paperin yleiskansallistunnelman varjoon. Emme kuitenkaan ole vain globaalien reunaehtojen vastaanottaja vaan osa globaaliyhteisöä, johon myös vaikutamme.

Neljänneksi hyvästä työelämästä kirjoitetaan paljon, mutta tarkempi kuvailu ja prosessit jäävät taas pois. Nykymaailman luovuuden ”edistäminen” on ollut sen heikentämistä; kilpailun ja esimerkiksi palkkaepätasa-arvon lisäämistä avoimuuden, yhteistyön ja luottamuksen sijaan.

Henkilöstöstä tai avoimuudesta ei puhuta valtion omistajapolitiikan yhteydessä, kuten ei yhteiskunnallisuudestakaan. Valtion omistamien yritysten tulot kuitenkin mainitaan, mutta työ-luvussa ne ohjataan pitkälti elinkeinotoiminnan tukemiseen. Asiallinen olisi ollut visio, jossa yhteiskunnallisen arvon tuottamiseen tähtäävät yhteiskunnalliset yritykset ovat vuonna 2020 elinkeinoelämän veturi.

Työnteon kokonaistaloudellinen merkitys on paperissa keskeinen motiivi työelämän parantamiselle; harmillisesti ei työn merkitys työntekijälle ja siihen liittyvä vapaus. Ainoaksi esimerkiksi työelämästä poissakäymiseen löytyi muu (hoiva)työ.

Viidenneksi läpyskän kirjoitustyyli on etäännyttävää ja passiivista, rakenteissa. Ihmiset puuttuvat näistä kivan fiiliksen kuvituksista. Lisäksi tyyli on yksityiseltä sektorilta: palvelut ”tuotetaan”, ”palveluiden” ja ”tuotteiden” ”käyttäjät” ”integroidaan” täysivaltaisesti mukaan ”suunnitteluun ja kehitystyöhön”.

Pahoitellen puutun vielä muutamiin kukkasiin. Mitä pitää tehdä kun ”passiivinen kuluttaja muuttuu aktiiviseksi sisältöjen ja merkitysten tuottajaksi”? Ja onhan vähän hassua tukea ”vanhusten verkostoitumista”. ”Palveluiden laatua kehittää valinnanvapaus” – kuka mitä? Entä mikä abstraktio on uuteen kasvuun liittyvä ”hyvin hoidettu luontosuhde”?

Ympäristö-luvussa on esillä lukuisia hyviä asioita, mutta yleistunnelma on vähän sama kuin Vihreällä liitolla: luonto on ihan kiva ja niin joo se lisää viihtyvyyttä. Esimerkiksi näkemyksiä jakavat turve ja ydinvoima ohitetaan.

Erityiskiitoksen ansaitsevat asiakirjan lisälaatikot. Kuitenkin paljon muutakin kiitettävää on, kuten esimerkiksi julkisen sektorin vastuu palveluista ja sosiaaliturvajärjestelmän perustuminen niille, ilmastolaki, energiansäästö, asunnottomuuden ja palkkaköyhyyden poistaminen, kuntasektorin palkkakehitys, globaali demokratia, vaihtoehdot, poliittinen tahto. Lisää näitä ja niihin johtavia prosesseja ja periaatteita, joista demokraattinen sosialismi välittyy! Muutoin voi jäädä sellainen harha, ettei kaiken kivan käytännön toteuttamiseen liity ideologisia eroja; ettei politiikassa tarvita politiikkaa.

Inari Juntumaa