Deflaatio tulee – oletko valmis?

Euroalueen hintatiedot osoittivat maaliskuussa enää 0,6 prosentin kasvua. Espanjassa, jossa yksityiseen velkaan nojautunut talous yskii pahemman kerran, päädyttiin ensimmäisenä negatiiviseen inflaatioon vuositasolla. Seuraavina kuukausina negatiivisia inflaatiolukuja nähdään myös muissa Euroopan maissa. Näiden takana on ennen kaikkea öljyn ja muiden raaka-aineiden viimekeväinen hintapiikki, joka nopeutti inflaatiota erityisesti touko-, kesä- ja heinäkuussa.

Viime kevään ja kesän spekulatiivinen raaka-aineiden hintojen nousu ei kuitenkaan selitä koko kuvaa. Tärkeämpi syy hintojen putoamiseen löytyy yleisestä kokonaiskysynnän vähenemisestä.  Kun yksityisen velan osuus kulutuksesta ja investointikysynnästä pienenee nopeasti, syntyy sekä kulutushyödyke- että investointihyödykemarkkinoille ylitarjontatilanne, jonka seurauksena hinnat lähtevät laskemaan. Negatiivinen hintakehitys, jota olemme todistaneet pääoma- ja varallisuusmarkkinoilla jo vuoden 2007 lopulta asti, on viimein siirtymässä myös hyödykemarkkinoille.

Varallisuusarvojen deflaatiosyklin rinnalle on kehittymässä hyvää vauhtia hyödyke- ja investointimarkkinoiden deflaatio, joka aloittaa rahoitusmarkkinoilta käynnistyneen kriisin viimeisen vaiheen. Jos hinnat laskevat pitkän aikaa kaikilla markkinoilla, tulee globaali talous kohtamaan runsain mitoin uusia haasteita. Ensinnäkin deflaatio heikentää oleellisesti velallisten asemaa, joiden reaalinen velkataakka kasvaa hintojen laskun myötä. Koska ylivelkaantuminen on yksi tärkeimmistä kriisiä ylläpitävistä voimista, pitkittää deflaatio kriisistä nousua väistämättä pidentämällä velkojen maksuaikaa ja rahoitusmarkkinoiden toipumista.

Toiseksi deflaatio asettaa haasteita reaalitalouden toiminnalle. Jos kuluttajat ja investoijat uskovat hintojen laskun jatkuvan, siirtävät he kulutus- ja investointipäätöksiään kauemmas tulevaisuuteen. Tällä tavalla deflaatio kannustaa säästämään ja säästämisasteen kasvu puolestaan pienentää reaalitalouden toiminnan kannalta elintärkeää kysyntää. Näin psykologiset vaikuttimet voimistavat deflaatiosykliä, sillä kysynnän hiipumisesta seuraa hintojen laskua niin kauan, kunnes tuotantomäärät sopeutuvat uuteen kysynnän tasoon. Tuotannon supistukset puolestaan näkyvät irtisanomisina, työttömyyden kasvuna ja kuluttajien tulotason laskuna. Tulojen lasku puolestaan pienentää taas kysyntää  ja negatiivinen sykli voimistuu entisestään.

Myös muita deflaatiota vahvistavia ja talouden toipumista hidastavia mekanismeja voidaan havaita. Yksi merkittävimmistä on palkkakamppailu, jossa neuvotteluasemat muuttuvat työttömyyden kasvaessa työnantajien eduksi. Nollakorotukset tai palkkojen koordinoidut alennukset tulevat mahdollisiksi ja työntekijöiden palkkatulot kääntyvät laskuun. Jälleen kulutuskysynnästä lohkeaa merkittävä siivu ja deflaatiokierre voimistuu. Myös julkinen sektori voi kiihdyttää deflaatiota. Kun julkinen valta kriisin edetessä havaitsee kassatilanteensa heikkenevän ja julkisen velan määrän kasvavan nopeasti, ovat paniikkiratkaisut mahdollisia. Julkisten menojen leikkaaminen sekä kulutusta vähentävien veroratkaisujen toteuttaminen eivät ole historian saatossa ennennäkemättömiä ratkaisuja. Tasapainoisen budjetin tavoittelu kysynnän ja tuotannon romahtaessa on erittäin huonoa talouspolitiikkaa ja se tulee väistämättä johtamaan deflaatiosyklin voimistumiseen.

Edellä esitetyt kehityskulut ovat erittäin todennäköisiä. Deflaatiokierteen välttäminen näyttää tässä valossa mahdottomalta. Jotta deflaatiokierre saataisiin katkaistua, tarvitaan erityisesti julkiselta vallalta mittavia toimenpiteitä. Tärkein tehtävä on riittävän kokonaiskysynnän tason saavuttaminen. Tämä edellyttää voimakasta tulojen uudelleenjakoa, jonka kautta yksityinen kulutus saadaan elpymään. Resursseja on siirrettävä niille kotitalouksille, jotka kuluttavat lähes kaiken saamistaan tuloista. Säästämisasteen nousua tulee hillitä myös muunlaisin veroratkaisuin. Julkisten tulonsiirtojen lisäksi julkiset investoinnit, julkinen tuotanto sekä julkinen työllistäminen ovat deflaatiokierteen katkaisussa välttämättömiä toimenpiteitä. Jos yksityinen sektori on lamaantunut, on julkisen sektorin kannettava vastuu taloudesta. Julkinen tuotanto voi pitää sisällään hyvinvointipalveluita, kulttuuripalveluita, infrastruktuurihankkeita ja monia muita sosiaalisesti kestävää kehitystä tukevia toimintoja.

Mitä enemmän julkinen sektori tuottaa, sitä vähemmän ennen kaikkea yksityisen sektorin viimeisten vuosikymmenien aikana luoma velka muodostuu talouden rasitteeksi. Talouskasvusta huolehtiminen on ainoa keino pienentää velan määrää taloudessa ja julkisen sektorin toimet ovat ainoa tapa saada talous liikkeelle. Talous on viimeistään tässä vaihessa ymmärrettävä sosiaalisena kokonaisuutena, jossa kaikki toimijat ovat riippuvaisia toisistaan. Siksi julkisen sektorin toimien vastustaminen ideologisista syistä on naurettavaa ja tässä tilanteessa erittäin vahingollista.

Jussi Ahokas

Advertisement

Sähköpostilistat uudistuneet

GSD:n sähköpostilistat ovat käyneet läpi uudistumisprosessin. Jos olet jostain syystä pudonnut tässä vaiheessa listalta ja haluat edelleen olla mukana, ilmoita siitä osoitteeseen gsdsuomi(at)gmail.com.

Jos haluat uutena mukaan listalle, voit ilmoittaa myös siitä samaan osoitteeseen.

Suositeltavaa luettavaa

Jos viimeaikaisesta uutisoinnista ja julkisesta keskustelusta on jäänyt tunne, etteivät aivan kaikki seikat finanssikriisin ja erilaisten taantumaa vastaan suunnattujen toimien osalta ole tulleet esille, on syytä tutustua näihin Michael Hudsonin ja James Galbraithin artikkeleihin.

Onko finanssikapitalismi enää pelastettavissa ja pitäisikö sitä ylipäätään pyrkiä pelastamaan?

Sumeaa logiikkaa työmarkkinoilla

STTK:n puheenjohtaja Mikko Mäenpää avasi työmarkkinapelin ehdottamalla keskitettyä maltillista palkkaratkaisua seuraaville kolmelle vuodelle. Maailmantalouden taantuman vuoksi keskitetty palkkaratkaisu on Mäenpään mukaan välttämätön. Työnantajapuolta Mäenpää houkutteli mukaan puhumalla jopa nollakorotuslinjasta, joka sai muut työntekijäpuolen edustajat korottamaan ääntään. Heidän mukaansa nollakorotukset saattaisivat jopa voimistaa olemassa olevaa kriisiä leikkaamalla kotimaista kulutuskysyntää.

Olisi voinut odottaa, että Mäenpään kädenojennus kiinnostaisi ainakin EK:n edustajia. Nollakorotuslinjan luulisi olevan erittäin mieluinen tarjous palkanmaksajapuolen edustajille. Ensimmäisten joukossa Mäenpään avausta tyrmäämässä oli kuitenkin EK:n toimitusjohtaja Leif Fagernäs, jonka mukaan keskitettyyn ratkaisuun ei ole paluuta, vaikka se tuottaisi työnantajille erinomaisen sopimuksen.

Näyttää vahvasti siltä, ettei mikään työmarkkinakamppailuissa ole niin kuin ennen. Palkkakamppailun sijasta työmarkkinaosapuolet ovat alkaneet kamppailemaan niistä rakenteista, joiden piirissä neuvotteluja käydään. Neuvottelujärjestelmän muodosta on tullut päämäärä. Työntekijät vaativat laajapohjaista konsensusta ja työnantajat paikallista sopimista välittämättä siitä, millaisia sopimuksia näissä järjestelmissä tehtäisiin. Sen sijaan analyyttinen keskustelu palkankorotuksista ja niiden merkityksestä taloudellisen aktiivisuuden kannalta on jäänyt taka-alalle.

Maailmantalouden kriisin syventyessä on toivottavaa, että palkankorotuksista aletaan jälleen keskustella analyyttisemmin. Ammattiliittojen olisi kyettävä myös kansainväliseen yhteistyöhön palkkaneuvottelujen osalta. Jos esimerkiksi kaikissa Euroopan maissa pyritään lähes yhtä suuriin korotuksiin, voidaan pelot kärjistyvästä pääomapaosta haudata. Euroopan alueen sisäisen kilpailun sijaan olisi tärkeää pystyä voimistamaan talousalueen sisäistä kysyntää, mihin palkankorotukset ovat erittäin hyvä väline. Nyt olisi viimein aika ahdistaa pääoma nurkkaan ja rahoittaa talouskriisistä nousu sen kustannuksella. Tähän voidaan päästä vain laajoilla palkankorotuksilla sekä pääoman verotuksen kiristämisellä koko Euroopan talousalueella. Ammattiliittojen tehtävänä tulee olla edistää ensimmäistä tavoitetta ja edistyksellisten puolueiden jälkimmäistä. Onko kukaan mukana?

Jussi Ahokas

Taloudellinen nationalismi ymmärrettyä suurempi uhka

Finanssikriisin kärjistyttyä maailmanlaajuiseksi reaalitaloudelliseksi kriisiksi useissa puheenvuoroissa on alettu varoittelemaan nousevasta ”taloudellisesta nationalismista” tai protektionismista. Erityisesti kansallisvaltiolähtöisen ajattelun lisääntyminen on kiristänyt vapaiden markkinoiden ylivertaisuuteen uskovien yhteiskunnallisten toimijoiden mieliä.

Todellisuudessa taloudellisen nationalismin nousu talouskriisin edetessä ei ole mitenkään yllättävää. Vaikka tärkeimmät viime vuosikymmenien yhteiskunnalliset kehityskulut ovat olleet luonteeltaan globaaleja, on globalisaation ulkopuolelle jäänyt monia yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen kannalta merkittäviä rakenteita.

Globalisaation ytimessä on ollut ennen kaikkea rahoitusmarkkinoiden ja finanssitalouden laajeneminen. Pääoman vapaa liikkuminen on irrottanut rahoitusmarkkinat aikaisemmista rajoitteistaan. Kansallisvaltioiden rajat ovat tulleet merkityksettömiksi finanssitodellisuudessa. Samaan aikaan kuitenkin demokraattiset instituutiot, poliittinen sääntely, hyvinvointijärjestelmät ja työmarkkinat ovat edelleen rajautuneet tiukasti kansallisvaltioiden rajojen sisään.

Kansallisvaltioiden yhteistyö on lisääntynyt vain näennäisesti. Euroopan unioni on tästä oivallinen esimerkki. Käytännössä Eurooppa-projekti on rakennettu pelkästään pääoman ja eurooppalaisen markkina-alueen voimistamisen ehdoilla. Muun muassa yhteinen finanssipolitiikka, sosiaalijärjestelmä ja työmarkkinalainsäädäntö puuttuvat. ”Eurooppalaista politiikkaa” ei ole olemassa muualla kuin juhlallisissa julistuksissa.

Myös reaalitalous ja tuotantorakenteet ovat jäsentyneet kansallisvaltioiden perustalle. Itse asiassa kansallisvaltioista on tullut hyödykemarkkinoilla keskenään kilpailevia yrityksiä. Markkinoilla voidaan asettaa vastakkain Suomen ja muiden maiden etu. Vaikka yritysten omistajuus onkin levinnyt ympäri maailmaa, ymmärretään tuotantolaitokset edelleen kansalliseksi omaisuudeksi, joiden toimintaedellytyksistä on taisteltava kynsin hampain.

Viimeaikaisten puheenvuorojen nationalistiset sävyt perustuvatkin politiikan ja tuotannon hahmottamiseen alueellisesti rajattuina rakenteina. Kun finanssikapitalismi on tuhoutumisen partaalla, on katse kääntynyt jälleen kohti politiikkaa sekä reaalitaloutta ja sitä myötä yhteiskunnan kansallisvaltiokeskeinen hahmottaminen on yleistynyt.

On erittäin valitettavaa, että politiikkaa ja tuotantoa ei ymmärretä globaaleina rakenteita, sillä käsillä olevan kriisin voittamiseksi tarvitaan globaaleja toimenpiteitä. Nyt tarvitaan kipeästi globaalisti ohjattua talouspolitiikkaa, jolla globaali tuotanto saadaan pelastettua ja globaali suurtyöttömyys estettyä. Jos tässä ei onnistuta, muodostuvat tulevaisuuden uhkakuvat pelottaviksi. Nationalismi ja kansallisvaltiokeskeinen ajattelu eivät olekaan uhka pelkästään markkinaideologialle vaan myös demokratialle, yksilönvapaudelle ja maailmanrauhalle.

Jussi Ahokas

Mielipidekirjoitus julkaistu Helsingin Sanomissa 14.3.

Suomen taantumasta kohti uutta globaalia talousjärjestelmää

Maailmantalouden tilanne heikentyy heikentymistään. Reaalitalouden hidastuminen voitiin nähdä jo viime vuoden viimeisinä kuukausina, jolloin Suomessakin käynnistyi voimakas lomautussykli. Kun lähes 30000 työntekijää (pääasiassa teollisuudesta) on lomautettuna ja useita on kohdannut irtisanominen, on selvää, että tuotannon supistuminen on ollut rajua.

Tänään julkistetun teollisuustuotannon kuukausikuvaajan mukaan Suomen teollisuustuotanto supistui tammikuussa lähes 20 prosenttia edellisestä vuodesta. Vastaavaa ei ole tapahtunut sitten vuoden 1991, jolloin lama iski kansantalouteemme koko voimallaan. Viimeistään tämä osoittaa myös kaikille suomalaisille, kuinka vaikeasta tilanteesta nykyisessä talouskriisissä on kysymys.

Vientivetoinen taloutemme on maailmanlaajuisen kriisin edessä erittäin haavoittuva. Suurin osa taloutemme kysynnästä on joko suoraan tai välillisesti peräisin ulkomailta. Kun kaikki kansantaloudet ovat ajautuneet samanaikaisesti syvään taantumaan, on viennin elpymistä turha odottaa vielä pitkään aikaan. Jos suuret vientitaloutemme eivät pääse jaloilleen, kärjistyy tilanne 1990-luvun alun lamaa pahemmaksi.

Tämä osoittaa, etteivät yksittäisten maiden toimet ole riittäviä talouden suunnan kääntämiseksi. Jotta Suomen talous kääntyy nousuun, on Saksan, Ruotsin, Venäjän, Yhdysvaltojen sekä Britannian talouksien käännyttävä nousuun. Globaalin talouden ristikkäisvaikutukset sekä rahoitus- että hyödykemarkkinoilla ovat liian voimakkaita uhmattavaksi. Tämän vuoksi kriisin voittamiseksi tarvitaan globaaleja ratkaisuja.

Maailmantalouden pelastaminen on teoriassa hyvin yksinkertaista. Globaalin yhteisön on pystyttävä palauttamaan globaali kokonaiskysyntä riittävän korkealle tasolle. Käytännössä tehtävä on huomattavasti monimutkaisempi. Yksityisen sektorin ylivelkaantuminen ja siitä seurannut rahoitusmarkkinoiden tuho sekä globaalien kysyntärakenteiden krooninen alimitoitus on ajanut maailman kriisiin, josta selviämiseksi tarvittaisiin nimenomaisesti toimivia rahoitusmarkkinoita sekä riittävän voimakkaita kysyntärakenteita. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kriisistä voidaan nousta vain rakentamalla uusi globaali talousjärjestelmä.

Tämän talousjärjestelmän puitteissa tulee huolehtia globaalin reaalitaloudellisen kokonaiskysynnän riittävyydestä. Rahoitusmarkkinoiden ainoana tehtävänä tulee olla reaalitaloudellisen kehityksen tukeminen ja kaikki spekulaatio on kitkettävä finanssijärjestelmästä. Kysyntää on säädeltävä siten, että hyvinvointi-infrastruktuurit sekä täystyöllisyys voidaan taata kaikilla alueilla etelästä pohjoiseen. Näillä vaatimuksilla kapitalistinen talousjärjestelmä voidaan valjastaa emansipatoristen prosessien edistäjäksi.

Talousjärjestelmän uudelleenjärjestely auttaa irroittautumaan myös nykyisestä kriisistä. Kituva rahoitusjärjestelmä on päästettävä nopeasti piinasta ja otettava julkisen vallan haltuun. Spekulaatiosta syntyneet velkarakenteet on purettava oikeudenmukaisesti ja luottamus rahoitusjärjestelmään on palautettava. Tämä järjestely tulee vaatimaan uudenlaisen sopimusjärjestelmän luontia, joka takaa oikeudenmukaisen kohtelun sekä velalliselle että velkojille. Julkisen vallan on hetkellisesti kannettava vastuu yksilöiden toimeentulosta ja periaattessa koko taloudellisen toiminnan rahoittamisesta.

Julkisen vallan vastuulle siirtyy myös kokonaiskysynnän säätely. Kun yksityisen velan vaikutus taloudesta poistuu, vähenee kokonaiskysyntä globaalisti useita kymmeniä prosentteja. Julkisen vallan on lisättävä kysyntää muuttamalla tulonjakoa pienituloisten hyväksi sekä investoimalla hyvinvointia ja kestävää kehitystä edistäviin projekteihin.  Näillä keinoilla julkinen sektori täyttää yksityisen sektorin investointien jälkeen jäljelle jääneen kysyntävajeen. Rahoitusmarkkinoiden spekulaation kitkeminen on paras tapa edistää reaalitaloudellisia investointeja. Lisäksi yksityisiä investointeja voidaan kiihdyttää joustavilla mutta kestävällä pohjalla toteutetuilla rahoitus- ja veroratkaisuilla.

On selvää, että alkuvaiheessa uuden talousjärjestelmän rakentaminen tapahtuu velaksi eli sen rahoitus tullaan luomaan tulevaisuuden tuotannolla. Julkinen valta lainaa sekä yrityksiltä että kotitalouksilta ja korottaa verotuksen progressiota hitaan kasvun aikoina pienentääkseen säästämisen minimiin. Kun talouskasvu pääsee kestävälle uralle verotusta voidaan keventää, kuitenkin vain siinä määrin, että tulonjako mahdollistaa täystyöllisyystilanteen säilyttämisen. Tällä tavalla talouden resurssit hyödynnetään täysimääräisinä eikä turhaa työttömyyttä esiinny.

Säädelty ja realitalouden toimintaan keskittyvä globaali talousjärjestelmä estää automaattisesti viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtuneet finanssimarkkinoilta käynnistyneet talouskriisit. Vaikka myös tällainen järjestelmä voi kohdata alikysyntää, pystytään siihen reagoimaan nopeasti ja kokonaisvaltaisesti. Talousjärjestelmän ohjaamiseksi tarvittavat organisaatiot on luotava demokraattisiksi ja talouspolitiikasta sekä yhteiskuntapolitiikasta tulee käydä jatkuvaa kriittistä keskustelua. Vain tällä tavalla voidaan estää asiantuntijoiden ylivalta ja yhteiskunnallisten näkemysten hegemonisoituminen (olivat näkemykset sitten sosialistisia, liberaaleja, konservatiivisia tai libertaristisia).

Jos ihmiskunnan tavoitteena on vapaus ja laajasti ymmärretty emansipaatio, uudenlainen globaali talousjärjestelmä on välttämättömyys. Valitettavasti maailmasta ei löydy ainoatakaan voimakasta poliittista projektia, jonka tavoitteena olisi emansipatorisen talousjärjestelmän luominen. Murheellista eikö totta?

Jussi Ahokas

Keynes saapui Helsinkiin

Kutsujana komissaari Olli Rehn.

Viikon Sailas

Raimo Sailaksen mukaan julkisen vallan kaikki kortit on katsottu ja elvytykset elvytetty.

Kansallisvaltiot ovat tehneet kaikkensa ja nyt Suomessakin voidaan vain odottaa, millä tavalla elvytyspakettimme lopulta vaikuttavat.

Kansainväliseen taloudelliseen tilanteeseen emme voi vaikuttaa millään tavalla.

Öljyn hinta finanssikriisin indikaattorina, osa 6

Helmikuu oli arvopaperimarkkinoilla erittäin synkkä. Tärkeimmät pörssi-indeksit laskivat maailmalla yli viidentoista prosentin kuukausivauhtia. Yhtä nopeaa luisua ei oltu nähty sitten viime vuoden lokakuun, jolloin pelättiin koko globaalin finanssirakennelman romahtamista. Pörssien alamäki tulee jatkumaan myös tulevaisuudessa ja pohjalle on vielä matkaa, vaikka analyytikot ja välittäjäyhtiöiden tiedotteet tasaisin väliajoin ilmottavatkin pahimman olevan jo ohi arvopaperimarkkinoilla. Todellisuudessa indeksit pyyhkivät vielä tässä vaiheessa reilusti pitkän ajan keskiarvon yläpuolella. Kriisin edetessä on erittäin todennäköistä, että pörssiarvot tulevat laskemaan tämänkin tason alapuolelle.

Raakaöljyn hintaan helmikuun paniikki ei enää juurikaan vaikuttanut. Tämä vahvistaa entisestään oletusta siitä, että tällä hetkellä öljyn hintaa määrittävät öljyn reaalitaloudellinen kysyntä ja tarjonta. Öljykupla tyhjeni erittäin nopealla tahdilla ja kaikkien tappioiden jälkeen jäljelle jäänyt spekulatiivinen pääoma on hakeutunut muille markkinoille. Öljyn barrelihinta näyttää vakiintuneen 40 dollarin tienoille.

Seuraavassa kuviossa on esitetty öljyn hinnan (WTI) kehitys vuoden 2006 maaliskuusta vuoden 2009 helmikuuhun:

Helmikuun keskihinnaksi muodostui 39,2 dollaria tynnyriltä, joten tammikuun pieni nousu kääntyi pieneksi laskuksi. Tällä hetkellä öljyn hinta pysyttelee keskipitkän aikavälin keskiarvon alapuolella, mikä kertoo karua kieltään maailmanmarkkinoiden kysyntätilanteesta. Jos öljyn hinta pysyttelee lähitulevaisuudessakin tällä tasolla, voidaan jo varmuudella ennustaa tilastollisen vuosi-inflaation osoittavan seuraavina kuukausina negatiivisia lukuja. Tällöin myös hyödykemarkkinoilla voidaan odottaa hintojen laskua, mikä yhdistettynä varallisuusmarkkinoiden nopeaan deflaatioon voimistaa lyhyellä aikavälillä talouden negatiivista kehitystä entisestään.

Maailmantaloudessa etenevät negatiiviset prosessit ovat tällä hetkellä vaikeasti pysäytettäviä. Kun monella sektorilla tapahtuu yhtä aikaa huonoja asioita, oikeanlaisen fokuksen löytäminen vastatoimiin on erittäin vaikeaa. Näyttää yhä suuremmissa määrin siltä, että ihmiskunta on päästänyt globaalin talousjärjestelmän valloilleen siinä mitassa, että sen aisoihin saaminen on mahdotonta. Uskottavia toimintamalleja ei ole pystytty esittämään, eikä ongelmien taustalla olevia mekanismeja näytetä ymmärtävän tarpeeksi.

Automiesten lausahdusta käyttäen: kuskista on tullut matkustaja.

Jussi Ahokas

Työnteko ja eläköityminen Pohjoismaissa

Suomen alhainen työllisyysaste muihin Pohjoismaihin verrattuna on tiedostettu laajasti jo pitkään. Esimerkiksi vuonna 2007 Suomen työllisyysaste oli n. 70 %, Ruotsin 74 %, ja Tanskan sekä Norjan 77 %. Ero selittyy paljolti ikääntyneiden (yli 55-vuotiaiden) alhaisella työllisyysasteella Suomessa. Näin ollen on katsottu, että ikääntyneet on saatava pysymään kauemmin työelämässä myös Suomessa, ja sen nojalla on päädytty ehdottamaan mm. yleisen eläkeiän nostoa. Hieman ongelmallista tosin on, että Suomessa työntekijät eivät nykyisin pääsääntöisesti jaksa työelämässä edes 63 vuoden alimpaan eläkeikään asti, jolloin sen nosto ei perusongelmaa edes ratkaise.

Pelkkä työllisyysasteiden vertailu ei kuitenkaan anna riittävää kuvaa työnteon määrän eroista maiden välillä. Työllisyysasteita vertailtaessa jää huomiotta se, että muissa Pohjoismaissa osa-aikainen työnteko on Suomea yleisempää. Sen seurauksena kokonaisuudessaan tehdyn työn määrä ei ole muissa Pohjoismaissa yhtään korkeampi kuin Suomessa, pikemminkin päinvastoin. Aineellisen hyvinvoinnin kannaltahan on väliä ainoastaan tehdyn työn määrällä kokonaisuudessaan (ja toki tietysti työn tuottavuudella). Kun vertaillaan tehtyjä työtunteja työikäistä kohden, Suomessa tehdäänkin toiseksi eniten töitä Pohjoismaissa. Suomessa tehtyjen työtuntien määrä työikäistä kohden (15-64-vuotiaat) on keskimäärin vajaa 23 tuntia viikossa. Tanskassa vastaava on hieman yli 23 tuntia, Ruotsissa 22 tuntia ja Norjassa hieman yli 20 tuntia viikossa.

Suomen alhainen työllisyysaste ja korkea tehtyjen työtuntien määrä tarkoittavat yhdessä, että työssäkäyvät tekevät Suomessa huomattavasti enemmän töitä kuin muissa Pohjoismaissa. Suomessa keskimääräinen työllinen työskentelee 33 tuntia viikossa, mikä on Pohjoismaisessa vertailussa aivan omaa luokkaansa. Ruotsalainen ja tanskalainen keskivertotyöllinen työskentelee 30 tuntia viikossa, ja Norjalainen vain 27 tuntia viikossa.

Näin ollen suomalaista työelämää voidaan luonnehtia suhteessa muihin Pohjoismaihin siten, että täällä harvempi ihminen käy töissä, mutta ne jotka käyvät, tekevät töitä huomattavasti enemmän kuin pohjoismaiset kanssatyöntekijänsä. Koska suomalainen joutuu paiskimaan töitänsä enemmän, hän ei jaksa työssään yhtä kauan kuin muut pohjoismaalaiset, vaan joutuu jättämään työelämän jo kauan ennen vanhuuseläkeikää. Tällaisessa tilanteessa vanhuuseläkeiän nosto Suomessa on jokseenkin kummallinen ratkaisu.

Lukujen lähde: Suomen Pankki

Joonas Rahkola