Talouspopulismista puheenollen

SDP:n uudesta johdosta on käytetty puheenvuoroja, joissa porvarihallitusta on syytetty nopeasti kiihtyvästä inflaatiosta. Vastavalittu puheenjohtaja viittasti tähän jo Hämeenlinnan linjapuheessaan. Viimeksi syytöksen esitti uusi puoluesihteeri Ari Korhonen kannanotossaan. Ilmeisesti puoluetoimistolla on koitettu keksiä kuumeisesti sellaisia negatiivisia yhteiskunnallisia ilmiöitä, jotka eivät tapahtuneet jo SDP:n hallituskaudella. Ja todella, silloinhan inflaatio pysyi kurissa.

Ongelmallisia tällaiset syytökset ovat siitä syystä, että porvarihallituksella ei ole mitään tekemistä nykyisen inflaation kanssa. Inflaatio välittyy kansantalouteemme ulkoapäin. Maailmanlaajuinen inflaatio on koskettanut erityisesti raaka-aine ja elintarvikemarkkinoita. Pääasiassa näiden sektoreiden inflaatio on peräisin globaalin kysynnän räjähdysmäisen nopeasta kasvusta. Kansallisvaltioiden ja poliitikkojen mahdollisuudet vaikuttaa hintakehitykseen ovat tällä hetkellä äärimmäisen pienet.

Jos hintojen nopealle kasvulle halutaan löytää syntipukki olisi syytä katsoa ekonomistien ja keskuspankkien suuntaan. Ekonomistien ylistämä vapaiden keskuspankkien aikakausi näyttää tällä hetkellä kulkevan kohti katkeraa loppuaan. ”Matalan riskin” rahoitusmarkkinat ovat osoittautumassa kestämättömäksi vaihtoehdoksi, mistä esimakua antavat jatkuvasti kohoavat hinnat.

Viime vuosina muun muassa matalilla inflaatio-odotuksilla ja muilla sijoittajia suosivilla talouspoliittisilla (rahoitusmarkkinoita vapauttavilla) ratkaisuilla ruokitun yksityisen velan määrä maailmassa on noussut rajusti suhteessa maailman vuosittaiseen tuotantoon. Myös rahan määrä maailmassa on kasvanut erittäin nopeasti ja epävarmuuden sekä riskien kasvaessa likviditeettipreferenssit voimistuvat entisestään. Kun maailmassa on liikaa rahaa tuotannon arvoon nähden, saa samalla rahalla vähemmän hyödykkeitä kuin ennen. Nimenomaan tätä kutsutaan inflaatioksi.

Yhdysvaltojen taantuman johtamana maailman tuotannon kasvu tulee jäämään lähitulevaisuudessa selkeästi jälkeen rahan määrän kasvusta, mikä johtaa edelleen maailmanlaajuisen inflaation voimistumiseen. Hintojen nousu voi olla pelastus velallisille (sijoittajille), mutta kohdistuessaan ihmisille välttämättömiin hyödykkeisiin tulee inflaatio aiheuttamaan suuren määrän inhimillistä kärsimystä. Erilaisten instanssien määrittelemät köyhyysrajat paukahtelevat ympäri maailmaa.

Jotta porvarihallitus pystyisi ratkaisemaan inflaatio-ongelman, pitäisi sen katkaista globaalien rahoitusmarkkinoiden laajenemisesta syntyneet epätoivottavat kehityskulut. Sen pitäisi pelastaa yhtäaikaa rahoitusmarkkinat ja siellä toimivat sijoittajat, globaali tuotanto ja tuotannossa työskentelevien työpaikat sekä maailman köyhien mahdollisuudet jokapäiväiseen ruoka-annokseen. Vaikka Matti Vanhanen on viriili mies ja Jyrki Katainen luova talousmies, tätä pelastusoperaatiota ei ole syytä sälyttää heidän harteilleen. Inflaatiota ei voida tällä hetkellä torjua kansallisella tasolla. Eí, vaikka SDP muodostaisi hallituksen yksinään.

Jussi Ahokas

Advertisement

Mohandas K. Gandhi: Vapaudesta – Hind swaraj (1/2)

GSD:n kesän 2008 lukupiirin ensimmäiseksi teokseksi valikoitui Mahatma Gandhin Vapaudesta. Teoksen suomennus julkaistiin Into-kustannuksen pamflettina keväällä. Aikaisemmin suomennus on ollut luettavissa demokratiafoorumi Vasudhaiva Kutumbakamin kotisivuilla. Hind Swarajta voidaan pitää yhtenä Gandhin tärkeimmistä tuotoksista. Kirjassa Gandhi esittelee laajasti ajattelunsa kulttuurifilosofisia sekä yhteiskuntapoliittisia sisältöjä. Seuraavassa käydään läpi näitä ajatuksia kirjan ensimmäisen puoliskon osalta (käsitelty 16.6. järjestetyssä lukupiirissä).

Hind swaraj on rakentunut lukijan ja kirjoittajan väliselle vuoropuhelulle, joten se muistuttaa esitystavaltaan suuresti Platonin dialogeja. Kirjan alkuosassa keskustelu koskee Intian vapauttamista brittihallinnon alaisuudesta, joka teoksen kirjoittamisen aikaan (1909) oli suurin yhteiskunnallinen kysymys intialaisessa kulttuuripiirissä. Gandhin yhteiskunnallinen ajattelu on kehittynyt kiinteässä yhteydessä tähän kysymykseen, minkä vuoksi kirjan lähestymisnäkökulma on erittäin hyvä Gandhin ajattelun tärkeimpien näkökulmien esilletuontiin.

Kirjan alussa keskustelu koskee yhteiskunnallisen muutoksen taustalla vaikuttavia tekijöitä ja niitä edellytyksiä, jotka mahdollistavat Intian vapautumisen. Gandhi esittää vapautumisen voimakkaasti historiallisena prosessina, jossa pienilläkin tapahtumilla voi olla lopulta erittäin suuri merkitys. Kaikki hyvässä tahdossa suoritetut vapautta tavoittelevat toimenpiteet ovat Gandhin mukaan arvokkaita, vaikka niiden lopputulos ei välittömästi olisikaan onnellinen.

Muutosvaatimusten taustalla on usein tyytymättömyyttä, joka johtaa monesti levottomuuksiin ja pahimmassa tapauksessa väkivaltaisiin konflikteihin. Vaikka tyytymättömyydestä seuraa usein huonoja asioita, myös Gandhi myöntää tyytymättömyyden välttämättömyytenä yhteiskunnallisten muutosten realisoitumiselle. Tyytymättömyyteen ei tule kuitenkaan yhdistää kärsimättömyyttä, joka johtaa useimmiten epätoivoisiin tekoihin. Tässä havainnossa piilee Gandhin ajattelun ydin.

Ennen tämän ajatuksen tarkempaa esittelyä Gandhi siirtyy toiseen Hind swarajn keskeisistä teemoista – modernisaation kritiikkiin. Kritiikki alkaa länsimaiden parlamentarismin arvostelulla ja jatkuu länsimaisen sivilisaation epäonnistumisten osoittamisella. Gandhin mukaan lähes kaikki mittarit, joilla sivistystä länsimaissa mitataan (tekninen kehitys, ylenmääräinen materiaalinen kasvu jne,), ovat vääristyneitä. Todellisuudessa länsimainen sivilisaatio on eksynyt siltä tieltä, joka voisi joskus johtaa sivistykseen. Tämä on moraalisen kehityksen ja totuuden etsimisen tie.

Intia oli menettänyt vapautensa sen vuoksi, että se oli päästänyt länsimaisen (englantilaisen) sivilisaation tunkeutumaan omaan kulttuuriinsa ja yhteiskuntaansa. Gandhi ymmärtää, ettei tämä olisi ollut koskaan mahdollista ilman kapitalististen markkinoiden saapumista Intiaan. Hän näkee myös erinomaisesti markkinoiden levittäytymisen pakonomaisuuden. ”He haluaisivat muuttaa koko maailman yhteksi jättimäiseksi kauppapaikaksi […]. He eivät aio levätä ennen kuin tavoite on saavutettu.”

Länsimaisen sivilisaation levittäytymistä ja sen seurauksia Gandhi tarkastelee Intian yhteiskunnallisten olosuhteiden muutosten kautta. Hän tuomitsee rautateiden edistyksellisyyden nojautuen sekä terveyspoliittisiin että valtapoliittisiin esimerkkeihin. Rautatiet ovat mahdollistaneet lisäksi markkinoiden levittäytymisen, mikä on monilla alueilla lisännyt nälänhätää ruokatuotteiden muuttuessa vientituotteiksi. Asianajajat ja länsimaisen oikeusjärjestelemän Gandhi tuomitsee eripuraisuutta ja riitaisuutta levittävinä. Lääkärit ja lääketiede puolestaan vieraannuttavat ihmiset luonnosta parantamalla helposti sellaisia tauteja, jotka aikaisemmin oli mahdollista ehkäistä ennalta esimerkiksi ruokavaliota noudattaen. Tämä on omiaan rappeuttamaan ihmisten itsekontrollia, jonka merkitys swarajn saavuttamisessa on keskeinen.

Gandhin modernisaation kritiikki on hyvin voimakasta, mikä saa eurooppalaisen sivilisaation jäsenen helposti hämilleen. Gandhi näkee intialaisen kulttuurin ylivoimaisena muihin kulttuureihin verrattuna, minkä on osoittanut intialaisen kulttuurin vakaus ja pysyvyys. Intialainen kulttuuri on nostanut moraalin korkeimmaksi tavoitteekseen, eikä sen tämän jälkeen tarvitse etsiä vaikutteita muualta. Siksi Intian vapautumisenkin on tapahduttava intialaisten sisäisen vapautumisen kautta.

Siihen kuinka ja millä keinoin vapautuminen on lopulta mahdollista Gandhi pyrkii tarjoamaan vastauksen kirjan loppuosassa. Tätä käsitellään 1.7. järjestettävässä lukupiirissä. Tervetuloa keskustelemaan silloin Gandhin ajattelusta ja vapaudesta. (Paikka ilmoitetaan myöhemmin.)

Puolueet ideologisen kamppailun välineiksi

Poliittisessa puolueessa toimiminen on itsensä kiusaamisen muodoista yksi parhaimmista. Erityisesti tämä on totta silloin, jos on erehtynyt kuvittelemaan, että puolue voisi toimia työkaluna yhteiskunnallisen muutoksen saavuttamisessa. Epäilemättä tämänkaltaiset virhearvioinnit ovat suurimmillaan tilanteessa, jossa demokraattisen sosialismin maailmaa pyritään rakentamaan Suomen sosialidemokraattisen puolueen kautta.

Länsimaisten puolueiden kriisi ilmentyy sosialidemokraattisissa puolueissa erittäin voimakkaana. Alkuperäisestä ideologiasta on jäljellä vain rippeitä ja puolueissa politiikka ymmärretään tätä nykyä erittäin pragmaattisesti. Tällä tavalla liberalismin perinteestä juontuvat hegemoniset ideologiat ovat vallanneet sosialidemokraattisen politiikan, jonka käytännön tavoitteet eivät enää juurikaan eroa oikeistopuolueiden vastaavista.

Näyttää siltä, että politiikka puolueissa ymmärretään todellakin yhteisten asioiden hoitamisena. Puolueiden tehtävänä on tuoda yhteiseen konsensukseen oma hienosäätönsä esimerkiksi valitsemalla, mille eturyhmälle seuraavien vaalien alla luvataan kaikkea maan ja taivaan väliltä (SDP:n kunnallisvaalimainosehdotusten perusteella seuraavaksi luvataan lapsiperheille sekä eläkeläisille). Jos äänestäjät ostavat lupaukset, päästään omaa hienosäätöä toteuttamaan hallituksissa, osavaltioiden edustajistoissa tai paikallisissa valtuustoissa. Luonnollisesti mitään todellista muutosta yhteiskunnalliseen todellisuuteen ei tulla saavuttamaan, mikä ei toki ollut alunperin tarkoituksenakaan.

Sopiikin kysyä, miksi kukaan tällaisessa tilanteessa haluaisi toimia puolueessa. Rakentaakseen itselleen poliittisen identiteetin? Hankkiakseen itselleen työn tai parhaassa tapauksessa uran? Hallinnoidakseen? Löytääkseen kavereita ja pitääkseen hauskaa? Ehkäpä jotain näistä, mutta ei ainakaan siksi, että uskoisi puolueen kautta pystyvänsä edistämään yhteiskunnallista muutosta. Jotta se olisi mahdollista, täytyy puolueiden muuttua radikaalisti.

Puolueiden muutos voidaan nähdä kolmivaiheisena:

1. Irrottautuakseen vallitsevista ideologisista rakenteista puolueiden on harjoitettava jatkuvaa ideologista analyysia. Puolue voi olla yhteiskunnallinen voima vain silloin, kun sen käytännön toiminta perustuu moniulotteiselle teoreettiselle työlle. Filosofisen analyysin lisäksi tarvitaan analyysia yhteiskunnassa vallitsevista valtarakenteista. Valtarakenteet tulee tunnistaa ja niiden yhteys ideologisiin rakenteisiin havaita. Vain tätä kautta puolue voi käydä kamppailuun sortavien valtarakenteiden kumoamiseksi.
2. On selvää, että joukkopuolueen sisällä syntyy hyvin erilaisia analyyseja, joiden yhteensovittaminen ei ole mahdollista. Siksi kaikki analyysit ja niistä johdetut ideologiset sekä käytännön toimintaa määrittävät johdopäätökset tulee asettaa avoimen keskusteluprosessin alaisuuteen. Tämä deliberatiivinen tai kommunikatiivinen prosessi edustaa todellista demokratiaa, jossa kaikki argumentit punnitaan keskenään ja jossa lopulta paras argumentti voittaa. Avoin puolue ei tarkoita sitä, että kaikki saavat sanoa mielipiteensä, vaan sitä, että mielipiteet asetetaan toisiaan vasten arvioitaviksi. Tämän prosessin lopputuloksena syntyy demokraattisesti muodostettu linja, jossa kaikki mielipiteet on huomioitu ja tulos vastaa kollektiivista parasta.
3. Linjan muodostamisen jälkeen puolueen tehtävänä on välittää jäseniensä poliittinen tahto yhteiskuntaan. Noustakseen todelliseksi yhteiskunnalliseksi muutosvoimaksi puolueen on pystyttävä johtamaan yhteiskunnallista keskustelua tekemättä helppoja kompromisseja kilpailevien ideologisten näkemysten kanssa. Kuten puolueen sisällä, myös yhteiskunnassa demokratia toteutuu parhaalla tavalla avoimessa keskusteluprosessissa. Tämän rinnalla tapahtuviin parlamentaarisiin kamppailuihin on käytävä avoimin ja selkeästi perustelluin ohjelmin, jotka välittävät kansalaisille kaiken tiedon siitä muutoksesta, jota puolue yhteiskunnassa tavoittelee.

Puolueen kehittyessä myös politiikka muuttaa muotoaan. Yhteisten asioiden hoitamisen sijasta politiikka on jälleen ideologista valtakamppailua, jonka tavoitteena on muuttaa yhteiskuntaa. Toisenlaista maailmaa tavoittelevien aktivistien tulee nähdä puolueet välineenä tavoitteidensa toteuttamiseen, vaikka tällä hetkellä tilanne näyttääkin monilta osin toivottomalta. Puolueet tarvitsevat sisäisiä reformeja, joiden toteutuminen ei ole todellakaan itsestäänselvyys. Haastamalla kilpailevat ideologiat, osoittamalla sortavien valtarakenteiden olemassaolo, ja vaatimalla puolueilta avointa demokraattista keskusteluun nojautuvaa linjanmuodostusta puolueiden muuttaminen on kaikesta huolimatta mahdollista.

Jussi Ahokas

Reformimarginaali ja sosialidemokratian uudistavat kapinalliset

Puoluekokous on tosiaan takana, ja sosialidemokraatin lienee näinä päivinä soveliasta puhua muutoksesta: muutoshaluhan on kiistämättömästi ollut SDP:n käymisprosessin iskusana ja liikkeelle paneva voima. Muutospuhuri on ollut jopa niin voimakas, että useampi puolueen konservatiivisimmasta ja muutosvastarintaisimmista jäsenistä päätyi puheenjohtajaänestyksen toisella kierroksella ehdokkaaseen, joka oli aloittanut koko uudistumisprosessin lausumalla: ”Kaiken muun voimme muuttaa, paitsi nimen.”

Puolueessa on siis varmasti jokin muuttunut, mutta onko tapahtunut muutos ollut sellainen, joka kanavoi sosialidemokratian poliittista energiaa myös siihen, mitä me kaikki politiikassa viime kädessä haluamme tehdä: yhteiskunnan muuttamiseen? Tätä kysymystä käsitellessäni voin samalla avata erästä poliittisen ohjelman kysytyimmistä käsitteistä, reformimarginaalia.

Systemgrenze-keskustelu

Reformimarginaali, se raja, jolla yhteiskunnallisesti ”normaalin” hegemonisen kokonaisuuden transformatiivinen muuttaminen tapahtuu, on käsitteenä juurtunut järjestelmäteoriaan sekä Jürgen Habermasin ajatteluun. Sosialistiseen kieleen sen toi kuitenkin ensimmäisenä jo 40- ja 50-luvun ranskalainen trotskilainen Pierre Frank, joka kritisoi ajatusta ”uudistamisen mahdollisuudesta kapitalismin sisällä” – samaa ajatusta, joka oli tuohon aikaan ja sen jälkeen sosialidemokraattisen maltillisen reformismin ohjenuora. Frankin kyseenalaistama reformimarginaali oli tuolloin luonut yhteiskunnallista kysyntää sosialististen elementtien tuomiselle porvarillisen yhteiskunnan ja talouden sääntelyyn, kysyntää, johon sosialidemokraatit olivat innolla halunneet vastata Eduard Bernsteinin päivistä lähtien. Tuossa marginaalissa saatettiin silloin alulle ne reformit, jotka johtivat kultakauden hyvinvointivaltion syntyyn Lännessä.

Myöhemmin, 70-luvulla, saksalaisten ja itävaltalaisten sosialidemokraattien keskuudessa virisi keskustelu siitä, kuinka radikaali uudistaja sosialidemokratian tulisi olla. Senaikainen vasemmistososialidemokratia kritisoi valtavirtaa ottaen aseekseen Frankin argumentin: 70-luvun sosialidemokraatit, he väittivät, eivät pyrkineet todelliseen yhteiskunnalliseen kumoukseen vaan toimimaan kapitalismin reformimarginaalin sisällä. Vain tuon marginaalin ylittäminen ja (demokraattinen tai väkivaltainen, esittäjästä riippuen) vallankumous olisivat heistä olleet todellista, ylärakenteeseen asti ulottuvaa sosialismia, muu vain pikkuporvarillista puuhastelua. Vaikka tunnustaudunkin sosialistiksi ja olen eri yhteyksissä puhunut sosialistisesta yhteiskunnasta, jonka tavoitteena tulisi olla olla kumouksellinen kapitalistiseen nähden, Systemgrenze-keskustelussa sympatiani olisivat olleet ”keskustasosialidemokratian” puolella ja niin olivat myös tuon ajan sosialidemokraattien enemmistön. 70-luvun lopulle tultaessa ”järjestelmäsosialistit” olivat itse joutuneet ideologiseen marginaaliin ja sosialistisessa liikkeessä johtajuuden ottivat itsensä maltillisiksi, ”kapitalismin muuttajiksi” itsensä määritelleet tahot.

Kumouksettomuuden katastrofi

Tämän ideologisen ikäpolven johtajistoon kuului Suomessa Kalevi Sorsa, joka sosialidemokratian historiassa tunnetaan lausahduksestaan: ”Ei se demokraattinen sosialismi tämän kummempaa ole.” Suomen taloushistoriassa hänet tunnetaan SDP:n puheenjohtajana ja pääministerinä, jonka valtakaudella sosialidemokraattinen uudistaminen ja talouden sääntely Suomessa pysähtyi. Siirryttiin markkinatalouden reformimarginaalin piiriin: kuinka paljon voitiin vapauttaa markkinoita vaarantamatta hyvinvointivaltiota? Ja sittemmin vain: kuinka paljon voitiin vapauttaa markkinoita?

1970-luvun lopulta lähtien sosialidemokraattinen reformimarginaali suomalaisessa yhteiskunnassa, samoin kuin länsimaissa yleensä, on jatkuvasti kaventunut. Globalisoituva maailmantalous on tuonut mukanaan pakkorakenteita, joiden puristuksessa talouspolitiikan ns. mahdollisen rajat ovat entistä yksiviivaisempia ja joustamattomampia. Inflaatiota on hillittävä, koska investoinnin täytyy olla vapaata, koska yritysten on saatava jatkuvasti ulkoista rahoitusta, koska hintojen on oltava vakaat, koska palkankorotukset on pidettävä pieninä, koska inflaatiota on hillittävä. Nämä ja muut noidankehät ajavat ekspansiivista talouspolitiikkaa harjoittavaa hyvinvointivaltiota yhä pienempään nurkkaan, ja tuottavat yhä enemmän vasta-argumentteja sellaisille 70-luvulla normaaleiksi hyväksytyille yhteiskuntapolitiikan kulmakiville kuin säännelty talous ja tasainen tulonjako.

Muistelmiensa mukaan Kalevi Sorsa ymmärsi näiden rajoitteiden yhä enenevässä määrin säätelevän ”realistisen” talouspolitiikan tekoa 70- ja 80-lukujen vaihteessa. 2000-luvun lopulla ollaan edetty tilanteeseen, jossa Paavo Lipponen voi surullisenkuuluisassa Suomen Kuvalehti 21/2008:ssa ilmestyneessä kolumnissaan olla ylpeä hallitustensa ylläpitämästä talouden vakaudesta suurena sosialidemokraattisena saavutuksena, Siihen, mistä tämä käänne läntiseen talouspolitiikkaan tuli, on monta vastausta, mutta yksi syy on epäilemättä reformisminsa menettänyt sosialidemokratia itse: mitä vähemmän uudistuksia esitetään, sitä epätodennäköisemmältä yhteiskuntamme käännös sosialidemokraattiseen suuntaan on alkanut näyttää. Reformimarginaali on supistunut samassa tahdissa kuin Lipposen vyötärönympärys kasvanut.

”Suomalaiset pohjimmiltaan”

Samasta Suomen kuvalehden numerosta löytyy myös Pertti Rauhion, Tero Hirvilammin, Raimo Luoman ja Jari Luodon kolumni, johon olen ennenkin tällä palstalla perehtynyt. Se kelpaa hyväksi esimerkiksi reformimarginaalin kaventumisen seurauksista: siinä vakavalla naamalla, ja SK:n lukija- ja toimittajakunnan kannatuksella, esitetään sosialidemokratian muutoksen suunnaksi rakenteellisia veronalennuksia ja talousliberalisaation jatkamista, koska – suora lainaus – ”pääomatuloprosentin tuntuva korotus ei ole vapaiden pääomaliikkeiden maailmassa mielekästä”. Demokratian ala käy vähiin, kun reformimarginaaliin ei mahdu kuin yksi mielekäs talouspoliittinen tulevaisuus, kuuluipa sen hahmottelija sosialidemokraatteihin tai kokoomukseen.

Rauhion, et al, puheenvuoro rakentuu ”talouspopulismin” vastustamisen varaan, koska ”suomalaiset pohjimmiltaan arvostavat totuudenpuhujia helppoheikkejä enemmän”. Jos vasemmistolaiset näkemykset taloudesta tätä nykyä ovat pelkkää populistista sanahelinää, tällainen analyysi onkin pätevä. Mutta jos talous todellisuudessa onkin demokratian hallittavissa – kuten enenevä määrä finanssikriisiin uppoavan maailman kansalaisista haluaa ajatella – keskivertosuomalainen ottaa jatkuvan talouden lainalaisuuksista jankuttamisen helposti pakkosyöttönä, valinnanvapauden kaventamisena. Suomalaiseen kansanluonteeseen ei nimittäin kuulu riippumattomuus ja mäkitupalaisuus pelkästään taloudellisessa, vaan yhteiskunnallisessa mielessä: jos itsepäiselle suomalaiselle väitetään, että hän ei pysty rakentamaan sellaista yhteiskuntaa kuin haluaisi, hän ottaa helposti tämän haasteena ja ryhtyy rakentamaan.

Tutkainta vastaan

Tätä taustaa vasten on kummallista, että vaihtoehdottomuutta saarnaavia sosialidemokraatteja kuten Lipposta, Rauhiota, Hirvilammia, Luomaa, Luotoa ja Raimo Sailasta pidetään jonkinlaisina kapinallisina, antipopulistisina sankareina. Mitä sankarillista ja transformatiivista on siinä, että johtaa yhteiskuntapolitiikkaa vallitsevien pakkojen mukaan? Mitä populismin vastaista on yleisesti hyväksyttyjen totuuksien toistamisessa?

Sankarillista yhteiskuntapolitiikkaa olisi siirtyä takaisin reformimarginaaliin, sille rajalle, jonne enemmistön mielestä on vaarallista mennä, ja tehdä sellaista talouspolitiikkaa, joka toimii Sauli Niinistön ja Iiro Viinasen tapaisten ”talousmiesten” neuvoja vastaan. Suomalaiset pohjimmiltaan arvostaisivat onnistuneesti hyvinvointivaltiota kehittäviä enemmän kuin niitä, jotka toistelevat Milton Friedmanin kehittelemiä totuuksia. Sosialidemokratiaa reformimarginaalista pois pitävät eivät kamppaile populismia vastaan, kuten he kuvittelevat: tasaisen tulonjaon ja laajenevan sosiaalipolitiikan tielle heitä ei houkuttele kansan tahto vaan heidän oma omatuntonsa. Itsestään he tekevät sankareita tukahduttaessaan tuon reformimarginaalin moraalisen seireeninkutsun, joka on jokaisen sosialidemokraatin perimmäinen vaisto. Sitä vaistoa seuraamaan GSD toivoo sosialidemokratian palaavan.

Anssi Häkkinen

Tämän artikkelin sisältämä historiallinen analyysi pohjautuu kirjoittajan julkaisemattomaan proseminaarityöhön Korpilammelta konkurssipesiin – suomalaisen suunnitellun laissez-fairen poliittinen historia. Viiteluettelo saatavissa pyynnöstä tekijältä.

Puoluekokous on pidetty

SDP:n puoluekokous on takana ja maahamme on syntynyt Uusi SDP. Historiallisesta tapahtumasta ja sitä edeltäneestä keskustelusta ansiokkaan analyysin on kirjoittanut GSD-verkoston toimija Elina Aaltio.

Aktiivisesti globaalilla kansalaisjärjestökentällä toimiva GSD on tyytyväinen SDP:n julistautumisesta avoimeksi kansalaispuolueeksi ja jäämme mielenkiinnolla odottamaan, mitä seuraavat kaksi vuotta tuovat tullessaan tällä saralla.

Puoluekokoukselle yhteistyössä OSY:n kanssa tekemämme aloitteet tulivat suurilta osin tyrmätyiksi tai sivuutetuiksi. Näin kävi myös jäsenäänestyksien käyttöönottoa esittäneille aloitteille. Sisällöllisesti puoluekokouksen anti jäi tässä mielessä varsin laihaksi.

Mielenkiintoisia tapahtumia

Viikon lopulla on tarjolla mielenkiintoisia tapahtumia:

Torstaina 5.6. Helsingin yliopistolla järjestetään tilaisuus, johon luennoimaan saapuu kanadalainen journalisti ja kirjailija Naomi Klein. Luennossa, jonka otsikkona on ”Tuhokapitalismin tulevaisuus”, Klein käy läpi kapitalismin tilaa ja tulevaisuutta edellisessä kirjassaan esitellyssä viitekehyksessä. Tapahtuma pidetään Metsätalon salissa 1 (Unioninkatu 40) kello 12.00–13.30. Paikalle kannattaa saapua hyvissä ajoin.

Torstaina alkaa myös Suomen sosialidemokraattisen puolueen 41. puoluekokous Hämeenlinnassa. Myös GSD osallistuu kokoukseen ja käy tarkastamassa, millä eväillä kansallinen puolueemme suuntaa tulevaisuuteen. Tärkeimmät kokoukselle päätettäväksi esitetyt asiat koskevat jäsendemokratian kehittämistä. Valitettavasti vastustus näitä(kin) uudistuksia kohtaan on noussut kokouksen alla suureksi. Kokouksessa valitaan myös puolueelle uusi puoluejohto sekä puoluesihteeri.

Opetus sorron välineenä – Paolo Freiren pedagogiikka

Kasvatuksen merkitystä yhteiskunnan rakenteiden ja yhteiskunnallisten suhteiden ylläpitäjänä voidaan empiirisen havainnoinnin perusteella pitää erittäin suurena. Kouluopetuksen rooli vallitsevan järjestelmän uusintamisprosessissa on keskeinen. Kun järjestelmä perustuu yhteiskunnallisiin suhteisiin, jotka pitävät sisällään toisten luokkien sortoa toisia kohtaan, nousee opetuksen merkitys vieläkin suuremmaksi. Opetus voidaan hahmottaa sorron välineenä, jolla sortava luokka hallitsee sorrettua kuitenkaan turvautumatta suoraan toimintaan esimerkiksi väkivallan muodossa.

Jos sorron järjestelmää ei pidetä hyväksyttävänä yhteiskuntajärjestelmänä, on sorron rakenteisiin käytävä käsiksi. Vaatimusta sorron lopettamiselle ja järjestelmän kumoamiselle on perusteltu yleensä vapauden, emansipaation ja humanisaation käsittein. Myös Paolo Freiren kritiikki vallitsevaa järjestystä kohtaan rakentuu näiden käsitteiden muodostaman kokonaisuuden perustalle. Lopullisena tavoitteena on sorrettujen käymän kamppailun myötä lopettaa sorto ja vapauttaa samalla sekä sortajat että sorretut.

Todellinen muutos ei ole kuitenkaan mahdollista ilman sorretun luokan riittävää valmistautumista. Muuten pelkona on vain osien vaihtuminen, jolloin ennen sorretuista tuleekin uuden järjestyksen sortajia. Tärkeä osa valmistautumista on humanisoiva kasvatus ja opetus. Jotta sorrettu luokka pystyisi haastamaan sortavan luokan, on sen johtajien pystyttävä järjestämään vuorovaikutteisuuteen ja dialogiin perustuva pedagoginen kanssakäyminen itsensä ja kamppailuun osallistuvan luokan välille. Tällä tavoin sorrettu luokka vapautuu haluamaan muutosta, mihin sillä ei ole aikaisemmin ollut kykyä. Kyvyttömäksi sen on tehnyt ennen kaikkea sortavan luokan käyttämät kasvatusmetodit, sortava pedagogiikka, jonka keskeisiin piirteisiin on syytä perehtyä tarkemmin.

Freiren mukaan opetustilannetta säätelee ennen kaikkea opettajan ja oppilaiden välinen suhde. Se miten opettaja kohtaa oppilaansa ja millainen vuorovaikutus näiden välille syntyy, määrittelee opetuksen lopullisia tuloksia. Opetuksessa, jossa opettajan tehtäväksi muodostuu yksiselitteisesti tosiasioiden kertominen ja oppilaiden tehtäväksi näiden mieleen painaminen, opettaja-oppilas-suhde on Freiren mukaan vääristynyt. Opettajan ja oppilaiden välille syntyy tällöin sortosuhde, jonka opettaja perustelee itselleen ja oppilailleen sillä, että hänellä on tieto ja heillä ei. Oppilaista tulee tällöin passiivisia tiedonsäilyttäjiä, jotka itse asiassa toimivat opetustilanteessa pelkästään opettajansa kautta. Tämän kaltainen sortosuhde ei synny opetustilanteeseen tyhjästä vaan se ilmentää samalla yhteiskunnallista sortosuhdetta.

Freire kutsuu edellisenkaltaisen opettaja-oppilas-suhteen ympärille syntyvää opetusta pankkikasvatukseksi (banking-education). Sen yhteiskunnallinen merkitys perustuu kykyyn kasvattaa oppilaat ymmärtämättömäksi sorron rakenteista. Kun kyky kriittiseen ajatteluun korvataan kasvattamalla ihmisistä tiedonsäilyttäjiä, maailma ikään kuin istutetaan ihmisten mieliin ulkopuolelta. Koska sortaja ei halua maailman muuttuvan, vaan nykyisen järjestelmän säilyvän, on tämän kaltainen kasvatus hänen kannaltaan tavoiteltavaa. Mitä passiivisempia ihmiset ovat ja mitä paremmin he ovat sisällyttäneet ajatteluunsa vallitsevan maailman ”totuuden”, sitä helpompi heitä on hallita. Tällä tavoin yhteiskunnalliset sortosuhteet säilyvät ja opetuksesta muodostuu näiden suhteiden ylläpitämisessä keskeinen väline.

Opetuksen sortavat sisällöt

Sorron yhteiskuntaa ylläpitävästä opetuksesta voidaan erottaa selkeitä konkreettisia sisältöjä. Niiden voidaan katsoa määrittelevän myös opettajan ja oppilaan välistä suhdetta sortavan opetuksen sisällä. Samalla ne ilmenevät voimakkaana vallitsevassa yhteiskunnassa. Sorron yhteiskuntaa ja samalla sitä ylläpitävää opetusta kuvaa ennen kaikkea epädialogisuus, jonka erilaisia ilmentymiä ovat Freiren jaottelun mukaisesti tarve valloittaa, hajottamalla hallitseminen, manipulaatio sekä kulttuurillinen invaasio. Itse asiassa näistä kolme viimeistä palvelevat ensimmäisen ja perimmäisen tarpeen toteutumista.

Valloittamisen tarve on sorron yhteiskunnan uusiutumisen ja olemassaolon kannalta perustava lähtökohta. Niin kauan kuin maailmassa on valtaapitäviä eliittejä, valloittamisen tarve määrittelee yhteiskunnan kehitystä. Eliittien määritellessä muut ihmiset oman toimintansa kohteiksi, tulee näistä ihmisten sijasta asioita. Valloittamisen tehtävänä on estää ihmisten humanisaatio ja kriittisen tietoisuuden herääminen. Jotta tämä olisi käytännössä mahdollista, perustavat sortajat toimintansa epädialogiseen metodiin, joka itse asiassa on katkeamattomassa yhteydessä sortoon. He esittävät maailman ihmisille myytteinä, joita vahvistetaan propagandan ja hienojen sanontojen sekä uskomusten levittämisellä.

Pankkikoulutus edellisten levittäjänä ilmenee sekä kouluinstituutiossa että muissa yhteiskunnallisissa instituutioissa, yhtenä tärkeimmistä massamediassa. Vaikka median toiminta esitetään sortajien toimesta kommunikaationa, kyseessä ei kuitenkaan ole todellinen dialoginen vuorovaikutus eliitin ja ihmisten välillä. Freiren oivallinen vertaus Rooman valtakunnan hallitsijoiden käyttämän fraasin ”leipää ja sirkushuveja kansalle” ja kristillisen maailmanjärjestyksen ”perisynnin” välillä kertoo valloittamisen ja hallinnan tapojen muuttumisesta . Yhtälailla uusliberaali ”kilpailukyky” tai ”sopeutumisen ja joustojen” -retoriikka voidaan nähdä esimerkkinä käytännön sortojärjestelmän toiminnasta ja siitä kuinka ihmisiä pystytään globaalin kapitalismin aikakaudella myytein hallitsemaan.

Hallitsemisen tehokeinona sortaja käyttää sorrettujen joukkojen hajottamista ja toisistaan vieraannuttamista. Pedagogisissa käytännöissä tämä ilmenee monilla eri tavoilla. Yksi tärkeimmistä konkreettisista tavoista hajottaa sorrettujen vastarintaa, on maailman esittäminen paikallisina kokonaisuuksina. Kun sorretut hahmottavat maailman sirpaleisena, eivätkä pyri aktiivisesti muodostamaan yhtenäistä massaa, on heidän hallitsemisensa helppoa.

Toisistaan eristämisen lisäksi sortaja voi pyrkiä heikentämään sorrettujen yhtenäisyyttä suorin hajotustoimin. Kouluttamalla eri ryhmille mielensä mukaisia johtajia sorrettujen joukoista, sortajat pystyvät lietsomaan ristiriitoja sekä ryhmien sisällä että niiden välillä. Koska johtajien koulutus on vain sortajan tarkoitus tuottaa välikäsiä oman hallitsemisensa vahvistamiseen, toimii se hyvänä esimerkkinä epädialogisuuteen perustuvan koulutuksen merkityksestä sorron välineenä. Johtajista ja muista koulutetuista muodostuu tärkeä osa sortajavaltiota, joka puolestaan pyrkii vaikuttamaan muiden instituutioiden toimintaedellytyksiin ennen kaikkea kouluttamalla näihin mieleisiään johtohahmoja. Samalla muodostuu manipulaatiokoneisto, jota sortaja voi käyttää ohjatessaan sorrettuja toivotumpaan yhteiskunnalliseen toimintaan.

Sortaja tarvitsee manipulaatiota vasta silloin, kun sorrettujen tietoisuus nousee uusien historiallisten prosessien myötä tasolle, jolla se uhkaa sortajan asemaa ja yhteiskunnallista järjestystä. Tällöin myös sorrettujen opetukseen lisätään sisältöjä, joiden avulla sorrettujen vallankumouksellista tietoisuutta pyritään hillitsemään. Freiren mielestä yksi tärkeimmistä manipulaation ilmentymistä on porvarillisen mentaliteetin istuttaminen ihmisiin. Erityisesti henkilökohtaisen menestymisen ihannointi vieraannuttaa sorretut sekä kriittisestä ajattelusta että vallankumouksellisesta tietoisuudesta. Tältä pohjalta voidaan pohtia, miten esimerkiksi yrittäjyyskasvatuksen sisällyttäminen suomalaisen peruskoulun opetussuunnitelmaan suhteutuu kriittisen potentiaalin ilmenemiseen suomalaisessa yhteiskunnassa.

Yhteiskunnassa manipulaatio ilmenee myös toisenlaisissa instituutioissa. Erilaiset sortavan luokan johtamat sosiaaliset ohjelmat sekä vallankumouksellisia yhteisöjä korvaamaan perustetut yhdistykset, pyrkivät rikkomaan sorretun luokan tietoisuutta opetuksen sisältöjä vastaavalla tavalla. Hyviä historiallisia esimerkkejä tämänkaltaisesta manipulaatiosta ovat Bismarckin Saksan sosiaaliohjelmat sekä Suomen wrightiläinen työväenliike, joiden tarkoituksena oli työväenliikkeen radikalisoitumisen estäminen ja muutosvoiman hillitseminen. Samankaltaisia hyväntekeväisyyteen nojautuvia ohjelmia on tietysti toteutettu viimeisen vuosisadan aikana lukuisia ympäri maailmaa. Freirelle tällaiset ohjelmat ovat valheellista hyväntekeväisyyttä, joka tekee lopulta ihmisistä pelokkaita ja alistettuja. Ne vievät ihmisiltä kyvyn ja mahdollisuuden muuttaa maailmaa omin käsin, mikä on humanisaation ja emansipaation kannalta välttämättömyys. Toisaalta niissä saattaa piillä myös muutoksen siemen, sillä saadessaan vähän ihmisillä on tapana vaatia enemmän. Hyvinvointivaltion kehityksestä voidaan kuitenkin päätellä, ettei materiaalisten tarpeiden tyydyttyminen ole lisännyt ihmisten kaipuuta emansipaatioon tai kykyä kriittiseen ajatteluun.

Neljäntenä epädialogisuuden ilmentymänä Freire pitää kulttuurillista invaasiota, jolla hän tarkoittaa sortajaluokan kulttuurin levittämistä sorretun luokan kulttuurin tilalle. Opetuksessa kulttuurilliset seikat esiintyvät aina voimakkaina ja pankkikoulutuksen vallitessa ne tulevat siirtymään sorrettujen luokkien keskuuteen lähes väistämättömästi. Sorretut hyväksyvät sortajan asettamat sosiaalis-kulttuurilliset rakenteet normaaleina ja ennen pitkää unohtavat sen, mitä joskus omasta kulttuuristaan ovat oppineet. Itse asiassa sorretun sisällä kasvaa kasvamistaan halu olla enemmän ja enemmän sortajan kaltainen. Kun kulttuurillinen invaasio ulottuu lapsuudesta varhaisnuoruuteen ja aikuisuuteen, ja kun sitä tukevat rakenteet perheestä kouluun ja yliopistoon, on sen vastustaminen lähestulkoon mahdotonta.

Kulttuurillisen invaasion merkitys muodostuu tällä tavoin sekä valloituksen välineeksi että sen seuraukseksi. Ylläpitämällä invaasiota pakottamalla sorretut tottelemaan oman kulttuurinsa rajoja sortaja istuttaa heihin samalla itsensä. Tämä vieraannuttaa entisestään sorrettuja omasta itsestään ja vie heitä kauemmas humanisaatiosta. Lopulta he alkavat pelätä omaa vapauttaan, koska eivät pysty kuvittelemaan itseään sortajasta riippumattomina. Tällaisessa tilanteessa taistelu sortoa vastaan ilmenee usein vääristyneenä ja yhtä epädialogisena kuin sortajan toimet aikaisemmin. Kulttuurillisen vallankumouksen, jolla sorretut kääntävät tilanteen voitokseen, tuleekin perustua dialogiseen toimintaan.

Edellä esitellyt yhteiskunnalliset prosessit, jotka ylläpitävät sorron yhteiskuntaa, ilmenevät suoraan myös opetustilanteessa sekä opettajan ja oppilaiden välisissä suhteissa. Ne ulottuvat opetuksen sisällöistä opetuksen käytäntöihin asti ja sillä tavoin noudattelevat voimakkaasti yhteiskunnallisia rakenteita. Hahmottamalla sortajan toiminnan perimmäiset vaikuttimet sekä yhteiskunnassa että opetuksessa, voidaan niitä vastaan myös kamppailla tehokkaammin. Freire esittää dialogiseen toimintaan perustuen vastinparit jokaiselle sortavan yhteiskunnan erityispiirteelle. Näitä edistämällä sorrettujen on mahdollista löytää tiensä vapauteen ja lopettaa sorron yhteiskunta.

Dialogisessa yhteiskunnallisessa toiminnassa valloittaminen korvataan yhteistyöllä. Hajottamalla hallitsemista vastaan taistellaan yhteisöllisyyteen nojautuen. Tämä on tärkeää erityisesti vallankumouksen johtajien ja sorrettujen välisessä vuorovaikutuksessa. Manipulaation mahdollisuus poistetaan voimakkaasti organisoitumalla, joka on tiiviissä yhteydessä myös yhteisöllisyyden kehittymiseen. Kulttuurillinen invaasio korvataan kulttuurillisella synteesillä, joka perustuu dialektiseen vuorovaikutukseen sosiaalisten rakenteiden muovautumisessa. Tällöin mitään kulttuuria ei oteta annettuna, vaan ihminen vapauttaa jälleen itsensä muokkaamaan maailmaa omilla käsillään oman tahtonsa mukaiseksi.

Dialoginen opetus hyvinvointiyhteiskunnissa

Ovatko Freiren kasvatusfilosofiset näkemykset relevantteja 2000-luvun länsimaisen yhteiskunnan ja sen kasvatusmenetelmien kannalta? Edellä on nostettu esiin huomioita, joiden kautta sorrettujen pedagogiikkaa voidaan lähestyä myös globaalin kapitalismin aikakauden näkökulmasta. Tässä kehyksessä hyvinvointivaltio ja sen kansalaiset ovat mielenkiintoinen tarkastelun kohde. Kun Freire kirjoitti teoksensa, hyvinvointivaltiot olivat vasta rakennusvaiheensa alussa. Se miltä hyvinvointiyhteiskunta nykyään näyttää, oli tuolloin vielä hämärän peitossa. Hyvinvointivaltion kansalaiset eivät myöskään olleet kirjan ensisijainen kohderyhmä. Se ei kuitenkaan poista sitä seikkaa, ettei hyvinvointiyhteiskunta ole onnistunut emansipoimaan ihmisiä ja vapauttamaan heitä vallitsevien valtarakenteiden sorrosta. Kriittisen ajattelun edistäminen ei ole selvästikään ollut koulutusjärjestelmässämme keskeinen tavoite. Tuntuu siltä, että sorron ja hallinnan muodot ovat vain muuttuneet vaikeammaksi havaita. Esimerkiksi peruskouluopetuksessa mutta yhä enenevissä määrin myös yliopistoiden toimintatavoissa on lukuisia vallitsevaa uusliberaalia hegemoniaa voimakkaasti tukevia käytäntöjä, jotka tunnutaan hyväksyvän ilman minkäänlaista kritiikkiä.

Nimenomaan ihmisten havainnointikyvyn kehittämisessä freireläisellä pedagogiikalla ja sen esiin nostamilla yhteiskunnallisilla sekä kulttuurillisilla erityispiirteillä on tärkeä tehtävä. Jotta ihmiset pystyisivät ajattelemaan kriittisesti, ei riitä, että heidän materiaaliset tarpeensa pystytään tyydyttämään. Samalla on pystyttävä murtamaan epädialogisuuteen perustuvan sorron yhteiskunnallisia rakenteita. Tässä työssä Freiren rakennelma dialogisesta, vuorovaikutteisesta opetuksesta ja kasvatuksesta tarjoaa oivallisen työkalun. Hyvinvointiyhteiskunnissa, joissa väkivallan koneistot ovat siirtyneet taka-alalle, tämän työkalun käyttämiseen on enemmän tilaa kuin Freire mahdollisesti koskaan saattoi kuvitella olevan olemassakaan. Ehkä tätä kautta ihmiskunnan vapautuminen ja emansipaatio pääsevät käyntiin tavalla, jota aikaisemmin maailmanhistoriassa ei ole nähty.

Jussi Ahokas