Julkinen hyvinvointivastuu, riskien jakaminen ja taloudellinen tehokkuus

coin1Viime aikoina valtavirtaisessa taloustieteellisessä kirjallisuudessa ja keskustelussa on noussut esiin hyvinvointivaltioon liittyvän riskien jakamisen merkitys taloudellista tehokkuutta ja toimeliaisuutta lisäävänä tekijänä. Tehokkuutta lisäävänä mekanismina toimii kollektiivinen hyvinvointivastuu, joka käytännössä toteutuu kattavien julkisten hyvinvointivaltiojärjestelyjen kautta.

Laaja julkinen vastuu poistaa elämän epävarmuutta, ja kannustaa siten terveeseen ja hyödylliseen riskinottoon. Tässä yhteydessä riski on ymmärrettävä laajasti: sellainen liittyy aina esimerkiksi kouluttautumisvalintoihin, perheen perustamiseen tai työpaikan vaihtamiseen. Kun tällaisiin asioihin liittyvien riskien realisoitumisen kustannukset eivät sosiaaliturvajärjestelmien ansiosta ole kenellekään kohtuuttomat, mahdollisuudet niiden ottamiseen paranevat. Se puolestaan lisää myös taloudellista tehokkuutta useita kanavia pitkin: esimerkiksi ihmisten aidot mahdollisuudet kouluttautua paranevat ja heidän avoimuus muutoksille ja kaikenlaiselle edistykselle kasvaa, koska heidän ei tarvitse pelätä hyvinvointinsa laskevan näiden seurauksena.

Erityisen merkittävä kollektiivisen riskien jakamisen rooli on nimenomaan Pohjoismaissa, joissa tällaiset järjestelmät ovat vahvoja, ja joiden järjestelmät perustuvat nimenomaan laajaan julkiseen hyvinvointivastuuseen. Kun hyvinvointivaltiorakenteet nähdään tässä valossa, myös käsitys niiden rahoittamiseen käytettävien verojen haitallisuudesta muuttuu täysin. Tämäkin teema on viime aikoina alkanut saada paljon ansaitsemaansa huomiota osakseen. Pikku hiljaa myös valtavirtataloustieteessä alkaa vahvistua näkemys, jonka mukaan suuret julkiset sosiaaliturvajärjestelmät nimenomaan lisäävät taloudellista tehokkuutta, eivätkä suinkaan vaimenna sitä.

Seuraavaksi herää kysymys, että miksi hyvinvointivastuun on oltava nimenomaan julkista. Eikö yksilöiden (tai perheiden) olisi syytä kantaa vastuu omaan elämäänsä liittyvistä kaikista kustannuksista aina silloin, kun heillä on siihen varaa. Mitä järkeä moiseen on käyttää kalliita julkisia varoja, jos ihmiset kykenevät selviytymään elämästään ilmankin? Tällaiset näkemykset ovat vahvasti hallinneet käytyä keskustelua ja harjoitettua politiikka jo jonkin aikaa.

Oleellista tässä on, että riskien kollektiivinen jakaminen voi onnistua vain, jos se tapahtuu riittävän suuren joukon kesken. Kahden köyhän on yhdessä vaikea auttaa toisiaan resurssien puutteen vuoksi, jolloin he tarvitsevat jonkun rikkaan mukaan talkoisiin. Jotta riittävän suuri joukko saadaan mukaan riskien jakoon, riskienjakomekanismilla täytyy olla laaja poliittinen tuki. Jotta myös parhaimmassa asemassa olevat suostuvat mukaan riskienjakamisleikkiin, myös heidän on hyödyttävä siitä. Näin ollen heitä ei voida jättää julkisen vastuun ulkopuolelle. Tässä mielessä vaatimukset siitä, kuinka julkiset hyvinvointipanostukset pitäisi kohdistaa tarkasti vain niitä todella tarvitseville, murenatavat hyvinvointivaltion poliittista kestävyyttä ja lisäksi heikentävät niiden kollektiivista luonnetta ja sen mukanaan tuomia hyötyjä.

Havainnollistetaan edellä esitettyä ajattelua Osmo Soininvaaran kirjassaan ”Vauraus ja Aika” esittämän kolikonheittoesimerkin avulla. Ajatellaan, että suuri joukko ihmisiä voi osallistua kolikonheittoleikkiin, jossa kruunalla voittaa 100 000 euroa ja klaavalla häviää 80 000 euroa. Keskimäärin riskin otto kannattaa, koska voitto on odotusarvomielessä positiivinen (20 000 euroa). Koko joukko keskimäärin voittaisi osallistuessaan. Yksittäinen ihminen ei leikkiin välttämättä uskalla ryhtyä, koska potentiaalinen tappio on niin suuri. Tällöin hänellä jäisi myös odotusarvoinen taloudellinen hyöty saavuttamatta. Jos koko joukko sen sijaan liittyy yhteen, ja jakaa yksittäisten pelaajien voitot ja tappiot, kaikkien kannattaa ryhtyä leikkiin, koska kaikki saisivat odotusarvoisen 20 000 euron voiton (olettaen tietysti että joukko on riittävän suuri). Leikin käyminen ja riskien jakaminen kollektiivisesti siis tuottaa koko joukolle enemmän taloudellista hyötyä verrattuna tilanteeseen, että ihmiset joutuisivat kantamaan riskinsä yksin ja sen seurauksena jättäisivät leikin väliin.

Laajennetaan Soininvaaran esimerkkiä havainnollistamalla kollektiivisen vastuun supistamisen merkitystä. Ajatuskulku laajan julkisen vastuun merkityksestä menisi jokseenkin näin: ajatellaan, että eräs kolikon heiton riskien jakamiseen osallistuvista ihmisistä on niin rikas, että hänellä on varaa kantaa tuo mahdollinen 80 000 euron tappio. Hän voisi ottaa riskin yksinäänkin ilman yhteistä riskien jakamista toisin, kuin häntä hieman köyhemmät pelaajat. Hän kuitenkin mieluusti osallistuu yhteiseen riskien jakamiseen, koska hänen mielestään on kivempi voittaa varmasti pieni summa kuin kärsiä suuren tappion mahdollisuudesta. Ilman pelaajien yhteenliittymistä hänelläkin voisi jäädä kolikko heittämättä ja odotusarvoinen taloudellinen hyöty saavuttamatta.

Seuraavaksi kuvaan astuu mukaan talouskonservatiivi, jonka mielestä kollektiivinen riskien kantaminen tilanteessa, jossa osa osallistujista voi kantaa riskinsä itse, on turhaa tuhlaamista (ajatellaan että pelaajien yhteenliittymiseen sisältyy joitain kustannuksia). Hän haluaa reformoida sääntöjä vaikkapa siten, että klaavan sattuessa rikas joutuu maksamaan 20 000 euroa, mutta kruunan sattuessa saisikin hieman enemmän, vaikka 30 000 euroa. Tällaista toimintaa talouskonservatiivi perustelee siten, että koska rikkaalla on varaa itsekin kantaa riskinsä, niin kollektiivisen riskeiltä suojautumismekanismin ei tarvitse koskea tätä kaikessa laajuudessaan. Rikkaalle voidaan näin ollen asettaa omavastuu leikkiin osallistumiselle.

Sitten käykin niin, että rikas ei pidä uusista säännöistä, vaan jättää koko leikin kesken, koska tappiottoman leikin mahdollisuus vietiin häneltä pois. Mieluummin hän heittää kolikkoa yksinään, koska kollektiivinen riskien jako ei uusissa säännöissä koske häntä riittävästi. Tai sitten hän jättää kolikon kokonaan heittämättä. Kun tarpeeksi moni olisi näin rikas ja jättäisi leikin kesken, jäljelle jäisi lopulta niin pieni määrä köyhiä, että kollektiivinen riskien kantaminen ei heiltä enää onnistuisi. Vain muutaman ihmisen yhteen liittymisestä koituva hyöty ei ole järin suuri, koska tappioiden kärsimisen todennäköisyys pysyisi merkittävänä. Kolikot jäisivät siis myös köyhien osalta heittämättä. Näin yksilön vastuun lisääminen yhteisen vastuun kustannuksella voi helposti johtaa koko yhteisvastuun romuttumiseen. Sen seurauksena jäisi suuri määrä odotusarvoista taloudellista hyötyä saavuttamatta, kun riskin olemassaolon vuoksi ihmiset eivät sitä voisi tavoitella.

Opimme tästä siis sen, että julkinen hyvinvointivastuu lisää taloudellista tehokkuutta, ja sen kanssa on oltava varovainen: näennäisesti pienikin vastuunsiirto siitä pois voi johtaa koko vastuun rapautumiseen ja taloudellisiin menetyksiin ja niiden kautta sellaiseen yhteiskuntaan, jota kukaan ei oikeastaan olisi halunnut.

Joonas Rahkola

Advertisements

Avainsanat: , , , ,

3 vastausta to “Julkinen hyvinvointivastuu, riskien jakaminen ja taloudellinen tehokkuus”

  1. Pete M Says:

    Ok, Pekka Kuusen jalanjäljillä ollaan ja hyvä niin. Kysymykseni kuuluukin että mitä konkreettisia asioita tällä tekstillä haluttiin perustella? Sitä että nykyiset etuusjärjestelmät on syytä pitää koskemattomana?

    Pienenä kommenttina tuohon julkiseen vastuuseen, että varsinkin Suomessa sosiaaliturvassa on trendinä viimeisten n. 15 vuoden aikana ollut yleisen verorahoitteisuuden pieneneminen ja vastaavasti sosiaalivakuutusmaksujen osuuden kasvaminen. Se on varsin olennainen muutos sekä myönnettävissä etuuksissa että niiden rahoituspohjassa. Vaikka kyse on nimellisesti julkisista järjestelmistä nekin jakautuvat erillisiin klubeihin (tarveharkintaisiin verorahoitteisiin ja palkkaperusteisiin).

  2. Joonas R Says:

    No ei tällä tekstillä haluttu perustella varsinaisesti yhtään mitään konkreettisia asioita. Joskus voi olla vaan ihan hyvä palauttaa perusasioita mieleen. Siinä mielessä myös Pekka Kuusen esiin ottaminen on hyvä idea: hänellä yhtenä toimeentuloturvan kehittämisen perusmotivaationa tekstissä mainittujen asioiden lisäksi oli koko väestön kulutustason turvaaminen ja sen mukanaan tuomat taloudelliset hyödyt. Myös kyseinen argumentti pätee edelleen. Erityisesti nyt kun elvytyspolitiikkaa on jälleen alettu harjoittaa, asia on syytä pitää mielessä.

    Vakuutusmaksuissa nimenomaan vakuutettujen maksamat maksut ovat kasvaneet 1990-luvun alun jälkeen. Kokonaisuudessaan vakuutusmaksujen osuus ei ole kuitenkaan juurikaan muuttunut, koska samalla työnantajien maksamat maksut ovat suhteellisesti alentuneet (http://www.stakes.fi/tilastot/tilastotiedotteet/2008/liitetaulukot/Tt09_08liitetaulukot.pdf, taulukko 6). Verorahoituksen osuus ei ole oleellisesti muuttunut, lukuun ottamatta lamavuosia, jolloin se luonnollisesti hetkellisesti kasvoi palkansaajakorvausten laskun seurauksena. Niin kauan kun vakuutusmaksut ovat lakisääteisiä ja pakollisia, kovin merkittävää eroa niiden ja verojen välillä ei kansalaisen näkökulmasta nähdäkseni ole. Keskivertokansalainen ei eroa juurikaan edes huomaa, kun molemmat maksetaan ilman, että niitä erotellaan ennakonpidätyksessä toisistaan. Eriteltynä eri maksut näkyvät vasta verotuspäätöksessä.

  3. Pete M Says:

    Vakuutusmaksujen ja verojen välillä rahoitettavan sosiaaliturvan välillä on eroja tasossa ja siinä, että verorahoitteiseen sosiaaliturvaan sisältyy tarveharkintaa sekä vähemmän poliittisia intressejä (mikä tekee sen altiimmaksi säästöille).

    ps. maksut (siis palkansaajien osuus niistä) näkyvät kyllä eriteltynä meidän jokaisen palkkakuiteissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: