Posts Tagged ‘hyvinvointi’

Julkinen hyvinvointivastuu, riskien jakaminen ja taloudellinen tehokkuus

6 joulukuun, 2008

coin1Viime aikoina valtavirtaisessa taloustieteellisessä kirjallisuudessa ja keskustelussa on noussut esiin hyvinvointivaltioon liittyvän riskien jakamisen merkitys taloudellista tehokkuutta ja toimeliaisuutta lisäävänä tekijänä. Tehokkuutta lisäävänä mekanismina toimii kollektiivinen hyvinvointivastuu, joka käytännössä toteutuu kattavien julkisten hyvinvointivaltiojärjestelyjen kautta.

Laaja julkinen vastuu poistaa elämän epävarmuutta, ja kannustaa siten terveeseen ja hyödylliseen riskinottoon. Tässä yhteydessä riski on ymmärrettävä laajasti: sellainen liittyy aina esimerkiksi kouluttautumisvalintoihin, perheen perustamiseen tai työpaikan vaihtamiseen. Kun tällaisiin asioihin liittyvien riskien realisoitumisen kustannukset eivät sosiaaliturvajärjestelmien ansiosta ole kenellekään kohtuuttomat, mahdollisuudet niiden ottamiseen paranevat. Se puolestaan lisää myös taloudellista tehokkuutta useita kanavia pitkin: esimerkiksi ihmisten aidot mahdollisuudet kouluttautua paranevat ja heidän avoimuus muutoksille ja kaikenlaiselle edistykselle kasvaa, koska heidän ei tarvitse pelätä hyvinvointinsa laskevan näiden seurauksena.

Erityisen merkittävä kollektiivisen riskien jakamisen rooli on nimenomaan Pohjoismaissa, joissa tällaiset järjestelmät ovat vahvoja, ja joiden järjestelmät perustuvat nimenomaan laajaan julkiseen hyvinvointivastuuseen. Kun hyvinvointivaltiorakenteet nähdään tässä valossa, myös käsitys niiden rahoittamiseen käytettävien verojen haitallisuudesta muuttuu täysin. Tämäkin teema on viime aikoina alkanut saada paljon ansaitsemaansa huomiota osakseen. Pikku hiljaa myös valtavirtataloustieteessä alkaa vahvistua näkemys, jonka mukaan suuret julkiset sosiaaliturvajärjestelmät nimenomaan lisäävät taloudellista tehokkuutta, eivätkä suinkaan vaimenna sitä.

Seuraavaksi herää kysymys, että miksi hyvinvointivastuun on oltava nimenomaan julkista. Eikö yksilöiden (tai perheiden) olisi syytä kantaa vastuu omaan elämäänsä liittyvistä kaikista kustannuksista aina silloin, kun heillä on siihen varaa. Mitä järkeä moiseen on käyttää kalliita julkisia varoja, jos ihmiset kykenevät selviytymään elämästään ilmankin? Tällaiset näkemykset ovat vahvasti hallinneet käytyä keskustelua ja harjoitettua politiikka jo jonkin aikaa.

Oleellista tässä on, että riskien kollektiivinen jakaminen voi onnistua vain, jos se tapahtuu riittävän suuren joukon kesken. Kahden köyhän on yhdessä vaikea auttaa toisiaan resurssien puutteen vuoksi, jolloin he tarvitsevat jonkun rikkaan mukaan talkoisiin. Jotta riittävän suuri joukko saadaan mukaan riskien jakoon, riskienjakomekanismilla täytyy olla laaja poliittinen tuki. Jotta myös parhaimmassa asemassa olevat suostuvat mukaan riskienjakamisleikkiin, myös heidän on hyödyttävä siitä. Näin ollen heitä ei voida jättää julkisen vastuun ulkopuolelle. Tässä mielessä vaatimukset siitä, kuinka julkiset hyvinvointipanostukset pitäisi kohdistaa tarkasti vain niitä todella tarvitseville, murenatavat hyvinvointivaltion poliittista kestävyyttä ja lisäksi heikentävät niiden kollektiivista luonnetta ja sen mukanaan tuomia hyötyjä.

Havainnollistetaan edellä esitettyä ajattelua Osmo Soininvaaran kirjassaan ”Vauraus ja Aika” esittämän kolikonheittoesimerkin avulla. Ajatellaan, että suuri joukko ihmisiä voi osallistua kolikonheittoleikkiin, jossa kruunalla voittaa 100 000 euroa ja klaavalla häviää 80 000 euroa. Keskimäärin riskin otto kannattaa, koska voitto on odotusarvomielessä positiivinen (20 000 euroa). Koko joukko keskimäärin voittaisi osallistuessaan. Yksittäinen ihminen ei leikkiin välttämättä uskalla ryhtyä, koska potentiaalinen tappio on niin suuri. Tällöin hänellä jäisi myös odotusarvoinen taloudellinen hyöty saavuttamatta. Jos koko joukko sen sijaan liittyy yhteen, ja jakaa yksittäisten pelaajien voitot ja tappiot, kaikkien kannattaa ryhtyä leikkiin, koska kaikki saisivat odotusarvoisen 20 000 euron voiton (olettaen tietysti että joukko on riittävän suuri). Leikin käyminen ja riskien jakaminen kollektiivisesti siis tuottaa koko joukolle enemmän taloudellista hyötyä verrattuna tilanteeseen, että ihmiset joutuisivat kantamaan riskinsä yksin ja sen seurauksena jättäisivät leikin väliin.

Laajennetaan Soininvaaran esimerkkiä havainnollistamalla kollektiivisen vastuun supistamisen merkitystä. Ajatuskulku laajan julkisen vastuun merkityksestä menisi jokseenkin näin: ajatellaan, että eräs kolikon heiton riskien jakamiseen osallistuvista ihmisistä on niin rikas, että hänellä on varaa kantaa tuo mahdollinen 80 000 euron tappio. Hän voisi ottaa riskin yksinäänkin ilman yhteistä riskien jakamista toisin, kuin häntä hieman köyhemmät pelaajat. Hän kuitenkin mieluusti osallistuu yhteiseen riskien jakamiseen, koska hänen mielestään on kivempi voittaa varmasti pieni summa kuin kärsiä suuren tappion mahdollisuudesta. Ilman pelaajien yhteenliittymistä hänelläkin voisi jäädä kolikko heittämättä ja odotusarvoinen taloudellinen hyöty saavuttamatta.

Seuraavaksi kuvaan astuu mukaan talouskonservatiivi, jonka mielestä kollektiivinen riskien kantaminen tilanteessa, jossa osa osallistujista voi kantaa riskinsä itse, on turhaa tuhlaamista (ajatellaan että pelaajien yhteenliittymiseen sisältyy joitain kustannuksia). Hän haluaa reformoida sääntöjä vaikkapa siten, että klaavan sattuessa rikas joutuu maksamaan 20 000 euroa, mutta kruunan sattuessa saisikin hieman enemmän, vaikka 30 000 euroa. Tällaista toimintaa talouskonservatiivi perustelee siten, että koska rikkaalla on varaa itsekin kantaa riskinsä, niin kollektiivisen riskeiltä suojautumismekanismin ei tarvitse koskea tätä kaikessa laajuudessaan. Rikkaalle voidaan näin ollen asettaa omavastuu leikkiin osallistumiselle.

Sitten käykin niin, että rikas ei pidä uusista säännöistä, vaan jättää koko leikin kesken, koska tappiottoman leikin mahdollisuus vietiin häneltä pois. Mieluummin hän heittää kolikkoa yksinään, koska kollektiivinen riskien jako ei uusissa säännöissä koske häntä riittävästi. Tai sitten hän jättää kolikon kokonaan heittämättä. Kun tarpeeksi moni olisi näin rikas ja jättäisi leikin kesken, jäljelle jäisi lopulta niin pieni määrä köyhiä, että kollektiivinen riskien kantaminen ei heiltä enää onnistuisi. Vain muutaman ihmisen yhteen liittymisestä koituva hyöty ei ole järin suuri, koska tappioiden kärsimisen todennäköisyys pysyisi merkittävänä. Kolikot jäisivät siis myös köyhien osalta heittämättä. Näin yksilön vastuun lisääminen yhteisen vastuun kustannuksella voi helposti johtaa koko yhteisvastuun romuttumiseen. Sen seurauksena jäisi suuri määrä odotusarvoista taloudellista hyötyä saavuttamatta, kun riskin olemassaolon vuoksi ihmiset eivät sitä voisi tavoitella.

Opimme tästä siis sen, että julkinen hyvinvointivastuu lisää taloudellista tehokkuutta, ja sen kanssa on oltava varovainen: näennäisesti pienikin vastuunsiirto siitä pois voi johtaa koko vastuun rapautumiseen ja taloudellisiin menetyksiin ja niiden kautta sellaiseen yhteiskuntaan, jota kukaan ei oikeastaan olisi halunnut.

Joonas Rahkola

Advertisement

Matti Vanhanen pääoman asialla

26 elokuun, 2008

Pääministeri Matti Vanhanen on ottanut viime aikoina useasti (1, 23, 4 ja 5 ) kantaa palkankorotusten tasoon vaatien muun muassa työmarkkinaosapuolilta jatkuvaa palkkamalttia. Vanhasen perusteluketju kuuluu: korkeat palkankorotukset nostavat suomalaisten yritysten kustannuksia, korkea kustannustaso pienentää suomalaisten yritysten kilpailukykyä kansainvälisillä markkinoilla, ilman kilpailukykyä ei synny kasvua, ilman kasvua ei synny uusia kotimaisia työpaikkoja, ilman uusia työpaikkoja ei synny hyvinvointia, siksi ainoa keino hyvinvoinnin kasvattamiseksi ovat maltilliset palkankorotukset. Näin Matti Vanhanen jatkaa 90-luvun alun vahvan markan vuosien aikana lanseeratun sisäisen devalvaation puolestapuhujana.

Matti Vanhasen esittämä perusteluketju vaikuttaa loogiselta. Samanlaisia perusteluja käyttävät lukuisat ”talousmiehet”, ekonomistit ja asiantuntijat sekä Suomessa, Europpassa että ympäri maailmaa. Siksikin perustelujen epäileminen olisi jokseenkin uskaliasta. Valitettavasti esitetty analyysi talouden mekanismeista on pahasti puutteellinen ja sivuuttaa kokonaan kapitalistisen järjestelmän toiminnan kannalta keskeisen rakenteen. Kun perusteluketjuun lisätään pääoman tuottoaste ja kapitalistin voitto-odotukset, vastaa se huomattavasti paremmin yhteiskunnallista todellisuuttamme.

Tässä tarkennettu perusteluketju: korkeat palkankorotukset nostavat yritysten kustannuksia, yritykset pyrkivät siirtämään kustannukset hintoihin, yritysten kansainvälinen kilpailukyky uhkaa alentua, yritykset pyrkivät säilyttämään hintakilpailukyvyn alentamalla tuotto-odotuksiaan, pääomasijoittajat uhkaavat hylätä yritykset ja tehdä tulevaisuuden investoinnit mahdottomiksi, yritykset joutuvat tasapainoilemaan laskevan kilpailukyvyn ja laskevien tuotto-odotusten välillä, yritysten kasvu pysähtyy hintakilpailukyvyn laskun ja/tai pääomapaon seurauksena, uusia työpaikkoja ei synny ja vanhojakin häviää, kansantalouden kasvu hidastuu ja kansalaisten hyvinvointi pienenee, aletaan esittää vaatimuksia maltillisille palkankorotuksille, jotka mahdollistavat sekä hintakilpailukyvyn säilymisen että riittävän korkeat voitto-odotukset sijoitetulle pääomalle, esiin astuu Matti Vanhanen.

Nyt huomataan, etteivät korkeat palkankorotukset an sich johda yritysten kasvuedellytysten heikkenemiseen. Palkankorotukset tekevät kuitenkin yrityksille vaikeaksi säilyttää yhtä aikaa hintakilpailukykynsä sekä korkeat voitto-odotukset. Vapaiden pääomanliikkeiden aikana tuotto- ja voitto-odotuksista on tullut tuotantoa ja siten myös työllisyyskehitystä määrittelevä rakenne. Pääoman exit-optio rajaa yritysten ja kansallisvaltioiden toimintamahdollisuudet vähäisiksi.  Tässä tilanteessa yritysten ja poliitikkojen on valittava puolustettavakseen pääomasijoittajien edut. Avoimesti tätä ei luonnollisestikaan haluta myöntää. Sitä vastoin kansalaisille ja työntekijöille esitetään puutteellisia perusteluketjuja, joilla heidät saadaan vakuuttuneeksi palkkamaltin siunauksellisuudesta.

Sen sijaan, että Matti Vanhanen saarnaa korkeiden palkankorotusten turmiollisuudesta, hänen tulisi hyökätä voimakkaasti vapautettuja pääoma- ja rahoitusmarkkinoita vastaan. Yhden valtion pääministerin vaikutusmahdollisuudet pääomamarkkinoiden uudelleenjärjestelyn edistämiseksi tuntuvat vähäisiltä. Tästä huolimatta olisi toivottavaa, että Vanhanen käyttäisi yhtä monta puheenvuoroa vaatimuksiin rahoitusmarkkinoiden reformista kuin hän on tähän mennessä käyttänyt vaatimuksiin maltillisista palkankorotuksta. Koska Matti Vanhanen edustaa taantumuksellista agraari-liberaalia puoluetta ja ideologiaa, emme varmastikaan tule koskaan näitä puheenvuoroja kuulemaan.

Rahoitusmarkkinoiden reformin jälkeisen tilanteen hahmottelu tuntuu monessakin mielessä kaukaiselta. Pedagogisesti on silti mielenkiintoista tarkastella tilannetta, jossa pääoman liikkuminen on säädeltyä ja jossa tätä kautta pääomasijoittajien valta talousjärjestelmässä on kaventunut oleellisesti. Tällöin perusteluketju voidaan esittää seuraavasti: korkeat palkankorotukset nostavat yritysten kustannuksia, yritykset pyrkivät siirtämään kustannukset hintoihin, yritysten kansainvälinen kilpailukyky uhkaa alentua hintojen noustessa kilpailijoiden hintoja nopeammin, yritykset siirtävät vain osan kustannuksista hintoihin laskien samalla tuottotavoitteitaan, yritysten tuotteiden hintakilpailukyky säilyy kansainvälisillä markkinoilla, yritysten kasvuedellytykset säilyvät, syntyy uusia työpaikkoja ja hyvinvointia.

Tässä tapauksessa palkansaajakorvausten osuus kansantulosta on kasvanut pääomatulojen kustannuksella. Tästä huolimatta talouskasvun ja hyvän työllisyyskehityksen edellytykset säilyvät. Samalla kotitalouksien reaalitulot kasvavat ja lisäävät kulutuskysyntää. Tämä puolestaan luo kasvua muun muassa kotimaiselle palvelusektorille ja kaupalle. Kasvun myötä myös pääoman tuotto-osuudet ja voitot kasvavat, vaikka niiden osuus kansantulosta onkin pienentynyt. Tälla tavoin myös yhteiskunnallisen valtansa menettäneet pääomasijoittajat hyötyvät palkankorotuksista.

Taloudellinen kehitys, jossa palkkojen osuus kansantulosta kasvaa suhteessa pääomatuloihin kuulostaa tällä hetkellä utopistiselta. Viimeiset vuosikymmenet kehitys on kulkenut jatkuvasti vastakkaiseen suuntaan. Tähän ovat vaikuttaneet oleellisesti matalat palkankorotukset hyvänkin talouskehityksen aikana. Matti Vanhasenkin tulisi ymmärtää, ettei tämä kehitys tule koskaan johtamaan oikeudenmukaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, vaikka palkansaajat ja työntekijät antaisivat pois viimeisen lanttinsa. Päin vastoin massojen hyvinvoinnin taso on suoraan verrannollinen siihen, kuinka suuren osan globaalista arvonlisäyksestä he saavat itselleen joko palkkoina, julkisina palveluina tai tulonsiirtoina. Perustamalla poliittiset vaatimuksensa puutteelliseen analyysiin Matti Vanhanen kääntää selkänsä hyvinvoinnille ja ojentaa kätensä pääomalle. Se, tekeekö Vanhanen tämän tiedostaen vai tiedostamattaan, on kysymys, jonka käsittelyyn on syytä varata oma artikkelinsa.

Jussi Ahokas