Demokraattisen sosialismin maailmaan – GSD:n poliittinen ohjelma

1 Sosialidemokratian päämäärät

1.1 Vapaus yhteiskunnallisena tavoitteena ja sosialismi sen välineenä

Ihmiselle on annettu tietoisuus, joka antaa hänelle mahdollisuuden vapauteen. Se, mistä tämä tietoisuus on peräisin, on metafyysinen kysymys, johon ei humanistisen eli ihmislähtöisen politiikan kontekstissa tarvitse ottaa kantaa – vapautta tavoitteleva materiaalisen maailman politiikka ei tarvitse sen enempää ateistisia kuin teistisiäkään lähtökohtia. Riittää, kun tunnustetaan tietoisuuden olemassaolo sekä se Jeremy Benthamin ajatus, että tietoisuus johtaa väistämättä myös moraaliin: itsestään tietoinen ihminen kykenee erottamaan hyvät (empaattiset, yhteistä hyvinvointia edistävät) ja pahat (kärsimystä tuottavat, tuhoavat) toimintatavat toisistaan ja valitsemaan vapaasti näiden välillä.

Vapauden toteutuminen ihmisyhteisöissä on kuitenkin mahdollista vain emansipaation kautta. Tässä emansipaatio ymmärretään monitasoisena prosessina, joka ei rajoitu pelkästään mahdollisuuteen harjoittaa poliittista toimintaa vapaasti eikä sosiaalisen ja taloudellisen hyvinvoinnin mahdollistamiin, kuluttamiseen ja nauttimiseen liittyviin vapauksiin – se tarkoittaa sivistyksestä ja tiedostamisesta lähtevää ajattelutapaa, jossa yksilö ymmärtää oman toimintansa vaikutteet ja seuraukset sekä toisten yksilöiden arvon. Emansipaatio toteutuu lopullisesti vasta maailmassa, jossa jokainen ihminen ymmärtää täydellisesti koko ihmisyhteisön hyvän, ja suostuu ilman vallankäyttöä toimimaan yhteiseksi parhaaksi siinä tietoisuudessa, että nämä valinnat koituvat lopulta myös hänen omaksi hyväkseen. Emansipaatiota voidaan siis pitää utopiana sanan vanhimmassa ja parhaassa merkityksessä: se on maailma, jota ei ole konkreettisesti missään olemassa, mutta joka antaa yhteiskunnalliselle toiminnalle mittapuun ja ihanteellisia arvoja, joita kohti pyrkiä.

Yllä kuvailtu valistuksen emansipaatio-oppi muutti maailmanhistoriaa 1700- ja 1800-lukujen taitteissa, jolloin Ranskan ja Yhdysvaltain suuret vallankumoukset laskivat modernin maailman peruskivet. Näissä valtioissa ihmisyhteisöt rakennettiin ensimmäisen kerran demokraattisen vapauden ja tasa-arvoon pyrkivän julkisen laillisuuden perustalle. Nämä liberaalit vallankumoukset käsittivät vapauden vain poliittisena, ei sosiaalisena tekijänä. Pian kävi kuitenkin ilmiselväksi, että taloudelliset valtasuhteet rajoittivat vapautta vähintään samassa suhteessa kuin poliittisetkin, ja muodostui poliittinen liike, joka halusi ”toisen vallankumouksen” liberaalin emansipaation jatkoksi. Tätä liikettä ryhdyttiin kutsumaan sosialistiseksi.

Yli 200 vuotta myöhemmin taloudelliset valtasuhteet määrittävät edelleen vapauden rajoja ihmisyhteisöissä, ja viime aikoina taloudelliset vallankäyttäjät ovat pyrkineet entistä suuremmassa mittakaavassa myös poliittisen vapauden rajoittamiseen niin globaalisti kuin paikallisestikin. Humanistisen, vapauteen pyrkivän politiikan ensimmäinen haaste on yhä talouden tarjoamien alistamisen mahdollisuuksien rajoittaminen ja poistaminen, ja siksi tällaisen politiikan on jo määritelmällisesti jatkossakin kutsuttava itseään sosialismiksi.

Sosialismi ei siis tarkoita vain ”vallankumouksen jälkeistä aikaa” tai jonkinlaista poliittista tilaa, jossa pääomat on siirretty työväenluokan hallintaan. Sosialismi on prosessi, jossa emansipaatiota edistetään määrittelemällä valtasuhteita uudelleen sellaiselta tasa-arvoiselta pohjalta, jossa kaikille tiedostaville olennoille annetaan sama ihmisarvo riippumatta heidän sosioekonomisesta asemastaan heidän syntymänsä tai millä tahansa muulla hetkellä. Sosialismi ei tavoittele tyhjälle taululle vallankumouksen keinoin maalattua utopiaa, vaan olemassaolevan yhteiskunnan rationaalista muuttamista parempaan suuntaan – siksi se osallistuu poliittiseen päätöksentekoon liberaalidemokraattisessa valtiossa ja kutsuu itseään demokraattiseksi. Se ei kuitenkaan myöskään ole pelkästään liberaalin yhteiskuntamallin kulmien hiomista ja ”kapitalismin inhimillistämistä”. Kalevi Sorsa oli oikeassa ja väärässä sanoessaan pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta: ”Ei se demokraattinen sosialismi tämän kummempaa ole.” Siinä kehityksensä vaiheessa se oli sosialistisen emansipaatioprosessin huippu, mutta olisi siitäkin pisteestä eteenpäin vaatinut uutta luovaa kehittämistä, ei vain reaktiivista olemassaolevan puolustamista.

1.2 Sosialismi ja demokratia

Yksilöiden emansipaatio tarvitsee tuekseen demokraattisen yhteiskunnallisen prosessin. Ilman demokratiaa myös sosialismin kehityskulku pysähtyy. Kuten sosialismi, myös demokratia on ymmärrettävä jatkuvasti kehittyvänä ja muotoaan muuttavana prosessina. Demokratia ei ole kerran määrätty valtajärjestelmä, joka ilmenee välttämättömästi länsimaisena liberaalina parlamentarismiin nojautuvana yhteiskuntajärjestelmänä.

Yksilön muuttuminen poliittiseksi subjektiksi tapahtuu demokratian kentällä, poliittisessa tilassa. Demokraattisessa yhteiskunnassa jokaisen autonomisen kansalaisen on pystyttävä osallistumaan päätöksentekoon ja poliittiseen prosessiin yhdenvertaisena toimijana. Demokratia vaatii näin ollen toteutuakseen avoimen ja kaikkien osapuolten yhteisymmärrykseen tähtäävän deliberatiivisen keskusteluprosessin.

Demokratia sijoittuu materiaalisen perusrakenteen ja ideologisen ylärakenteen väliin. Materiaalinen perusrakenne pitää sisällään lukuisia sortavia valtarakenteita, jotka demokratia paljastaa ja lopulta murtaa. Perusrakennetta ei tule ymmärtää kapeasti tuotantosuhteiden ja tuotantovälineiden muodostamaksi rakenteeksi. Esimerkiksi patriarkaatti on pureutunut sitkeäksi osaksi materiaalista todellisuutta. Myös monet muut materiaaliset antagonismit ovat edelleen merkittäviä.

Samanaikaisesti demokraattinen prosessi kohdistuu ideologiseen ylärakenteeseen. Se ilmenee ylärakenteessa teoreettisena sekä filosofisena analyysina, joka suuntaa kritiikin taantumuksellisiin ideologioihin eli ideologioihin, jotka päästessään vallitseviksi tukevat olemassa olevia tai luovat uusia sortavia valtarakenteita materiaalisessa perusrakenteessa. Tällä tavoin demokraattinen prosessi ylärakenteessa luo tilaa yksilöiden emansipaatioprosessille materiaalisessa todellisuudessa.

Kriittiseen kommunikaatioon perustuvan keskustelun edetessä ja kehittyessä yhteiskunta vapautuu vähitellen sitä hallitsevista valtarakenteista. Sortavien valtarakenteiden ja niitä tukevien ideologioiden poistuminen ei tarkoita demokratian valmiiksi tulemista. Poliittisten subjektien, autonomisten kansalaisten, kriittinen kommunikaatio ja keskustelu ovat tämänkin jälkeen emansipaatioprosessin kannalta välttämättömiä. Vaikka vallitseva yhteiskunta näyttäisi täydelliseltä, johtaa kritiikin loppuminen väistämättömästi demokratian rappioon. Jokainen yhteiskunnan kehitysvaihe, olkoon se haluttu tai inhottu, on asetettava alttiiksi kriittisille vastavoimille. Niiden puuttuessa myös demokratia lakkaa olemasta.

Maailmanhistoria ei ole demokratian historiaa. Demokratiaa voimakkaimmin rajoittanut tekijä on ollut ajatus yksityisestä. Yksityisen juuret ovat konservatiivisessa perhejärjestelmässä ja patriarkaalisissa hallinnan muodoissa. Yksityistä on perusteltu vapaudella ja koskemattomuudella: valinnanmahdollisuuksien kaventaminen on nähty sortona tai holhoamisena. Yksityinen on tila, josta politiikka on rajattu ulos. Yksityisessä tilassa täydellinen päätäntävalta on omistajalla. Omistamisen muodot voivat vaihdella; niin ihmisiä, tavaroita, tietoa, ajatuksia, rahaa kuin mitä tahansa muutakin voidaan omistaa – eli siirtää yksityisen mielivallan piiriin.

Kuitenkin vasta kapitalismin synty on tehnyt yksityisestä juridisesti konstituoidun tilan. Kapitalismi on tarkoittanut materiaalisen perusrakenteen kokonaisvaltaista yksityistämistä. Yksityisen perusrakenteen toimintaa valvotaan juridisen normiston avulla. Tällä tavalla on konstruoitu ero taloudeksi ja politiikaksi kutsuttujen entiteettien välillä. Politiikka on se osa todellisuutta, jossa demokraattinen päätäntä on mahdollista. Talous taas on yksityisten omistussuhteiden kokonaisuus, joka on siirretty kollektiivisen päätöksenteon ulkopuolelle. Ajatus taloudesta onkin syntynyt yhdessä kapitalistisen taloustieteen kanssa. Kapitalistinen narratiivi on luotu legitimoimaan talouden autonomiaa: Sääntelyä ei tarvita! Se pyörii sittenkin!

Tämä kapitalistinen narratiivi on kuitenkin todellisuudelle vieras. Itseään säätelevä taloutta ei ole olemassa. On vain poliittinen talous, joka aina perustuu regulaatiolle. Sosialismin viimekätisenä tehtävänä on luoda demokraattista poliittisen talouden regulaatiota. Tämä regulaatio tapahtuu laajentamalla poliksen alaa.

Polis on tasa-arvoinen valtasuhteiden organisoimisen muoto. Se on tila, jossa kenelläkään ei ole omistusoikeutta. Poliksen valtasuhteet määräytyvät rationaalisen keskustelun ja kollektiivisen oppimisen periaatteiden mukaisesti. Mielivalta, hierarkia ja alistaminen ovat polikselle vieraita vallan muotoja. Poliksen laajentaminen on demokraattisen sosialismin päättymätön tehtävä.

1.3 Sosialidemokraattisen työväenliikkeen luomiskertomus

Sosialidemokratia on poliittinen joukkoliike, jonka toiminta nojaa (demokraattiseen) sosialismiin. Mistään tämän monimutkaisemmasta ei ole kysymys työväenliikkeen historiaa tarkasteltaessa. Karl Marxin seuraajat perustivat ensimmäisen sosialistisen työväenpuolueen juuri sosialidemokratian nimikkeellä, ja tuon puolueen muodostamasta internationaalista juontavat juurensa kaikki nykyiset sosialistiset liikkeet. Marxin merkitys sosialidemokraattisen liikkeen historiassa on kiistaton, ja hänen kehittämänsä lähestymistapa yhteiskunnan tarkasteluun – poliittisen taloustieteen kritiikki – muodostaa sosialidemokratian itseymmärryksen historiallisen pohjan. Siinä mielessä siis kaikki sosialidemokraatit ovat marxilaisia, mutta samalla on muistettava, että Marxin poliittinen agenda oli hänen oman aikansa tuote eikä sille tarvitse olla sen enempää velkaa kuin Marx itse oli Robert Owenin vielä aikaisemmille käsityksille työväen yhteistoimintaliikkeistä.

Termi ”kommunismi” kehitettiin, Friedrich Engelsin omien sanojen mukaan, Kommunistisen manifestin otsikkoa varten erottamaan se muista 1800-luvun puolivälin sosialistisiksi itseään kutsuneista suuntauksista ja haudattiin uudelleen sen jälkeen. 1900-luvun alussa se heräsi eloon leninistien keinona erottaa itsensä sosialidemokratiasta, ja vallankumouksellinen sosialismi hylkäsikin pian myös demokratian perinteen. Neuvostoliiton totalitarismiin johtanut kehitys alkoi juuri Leninin etujoukkoajattelusta, joka karkotti demokratian ensin tästä työväenliikkeen osasta tyrannimaisen ”demokraattisen sentralismin” kautta ja sitten koko valtansa alle joutuneesta yhteiskuntajärjestelmästä. Neuvostoliiton mekaaninen ”marxismi-leninismi” pyrki hävittämään taloudellisen eriarvoisuuden unohten samalla, miksi sosialistinen liike alun pitäen tasa-arvoon pyrki. Sosialidemokraattinen liike ja sen internationaali oli piikki Neuvostoliiton lihassa koko sen olemassaolon ajan, sillä sosialidemokratia etenkin pohjoismaisessa muodossaan oli koko 1900-luvun ajan selvästi leninismiä tehokkaampi emansipaatioprojekti.

1900-luvun lopussa Neuvostoliiton luhistuttua demokratiavajeeseensa myös sosialidemokratia kuitenkin kohtasi kriisin, sillä sekin oli kylmän sodan ilmapiirissä jähmettynyt liiaksi kansalliseen katsantoon ja unohtanut emansipaation demokraattiset vaatimukset. Kun hidastunut talouskasvu ja maailmantalouden uudelleen järjestymisen uhat olisivat tarvinneet sosialidemokratian vahvinta panosta, se epäonnistui yhteiskuntareformiensa esittelemisessä uskottavana vaihtoehtona pahemmin kuin koskaan historiansa aikana, antaen tilaa politiikan teknistymiselle ja professionalisoitumiselle sekä elektoralistiselle kannatuslukujen tuijottamiselle aatteellisuuden sijaan. Tätä seurasi noin kymmenen–viidentoista vuoden viiveellä myös sosialidemokratian vaalipoliittisen kannatuksen globaali romahdus.

1.4 Taistelu reformimarginaalia vastaan

1970-luvulla sosialidemokraattisessa liikkeessä käytiin kiivasta keskustelua siitä, mitä oli reformismi ja mitä sosialistinen politiikka, ja oliko näillä jotain eroa. Saksalaisten ja itävaltalaisten keskustelussa Systemgrenzestä, järjestelmärajasta, oli kyseessä kamppailu siitä, onko sosialidemokratian tehtävänä muuttaa yhteiskuntajärjestelmä ja tuotantosuhteet vallankumouksellisesti vaiko vain osallistua sen reformeihin osana samanmielisten poliittista liittoumaa.

Tämä keskustelu tuodaan joskus nykyisessäkin sosialidemokraattisessa liikkeessä esille (”järjestelmäsosialismin” ja ”arvososialismin” kamppailuna) huomaamatta sitä, että ”reformimarginaali” on saanut uusliberaalin globalisaation maailmassa paljon konkreettisemman merkityksen. Vallankumouksellista vasemmistoa ei ole enää 2000-luvulla olemassa, mutta julkisessa keskustelussa vallankumouksellisen neuvostonostalgikon leimakirveellä lyödään herkästi globaalin talousmallin luoman konsensuksen vähäisintäkin kyseenalaistajaa.

Jos sosialidemokratia haluaa edelleen jatkaa poliittisen projektinsa edistämistä, sen on hyväksyttävä, että modernin maailman vastakkainasettelut eivät postmodernissa maailmassa enää päde. Sen on päästävä sekä elektoralismin että tuotantosuhdekeskeisyyden tuolle puolen, tiedostettava, että uudenlainen maailma vaatii uudenlaisia uudistuksia, jotka eivät tule olemaan ainakaan helpompia tai yksinkertaisempia kuin modernin, hallitun maailmantalouden kaudella. On vastustettava kiusausta vaipua Francis Fukuyaman esittämään illuusioon läntisen liberaalidemokratian jatkuvasta voittokulusta, sillä uusliberaali globalisaatio nakertaa jatkuvasti tuon liberaalidemokratian hyvien puolien perustaa Lännessä samalla, kun globaali eriarvoisuus jatkuvasti lisääntyy.

Sosialidemokratian on jatkossakin oltava vallankumouksellinen liike, mutta ei suhteessa mihinkään tiettyyn yhteiskuntajärjestelmään, vaan horjumattomassa pyrkimyksessään toisenlaiseen maailmaan, jossa tasa-arvo ja vapaus voivat toteutua. Sosialidemokratiassa vallankumouksellista on usko siihen, että tuo toisenlainen maailma on mahdollinen.

2 Sosialidemokratian kriisi

2.1 Ideologinen käännös ja siirtyminen globaaliin finanssikapitalismiin

Euroopassa kansalliset sosialidemokraattiset projektit saavuttivat huippunsa toisen maailmansodan jälkeen alkaneessa hyvinvointivaltioiden rakennusprosessissa, jossa laajat sosiaalipoliittiset uudistukset yhdistyivät ennen näkemättömän nopeaan talouskasvuun ja täystyöllisyyteen. Kasvua, työllisyyttä ja sosiaalista eheytymistä tuki kaikissa länsimaissa harjoitettu keynesiläinen talouspolitiikka, joka painotti tasaisempaa tulonjakoa sekä julkisen vallan aktiivista roolia talouden ohjaamisessa. Kansainvälisen talouden säätelyä varten toisen maailmansodan jälkeen luotu Bretton Woods -järjestelmä osoitti toimivuutensa luomalla maailmantalouteen tarvittavaa vakautta ja tätä kautta vaurautta. Näissä olosuhteissa kansalliset sosialidemokraattiset projektit erityisesti Pohjoismaissa onnistuivat muodostamaan kolmannen ideologisen vaihtoehdon lännen kapitalismin ja idän kommunismin välille.

1970 -luvun alussa läntisen maailman ideologiset valtasuhteet muuttuivat radikaalisti. Erityisesti keynesiläinen talousnäkemys joutui voimakkaiden hyökkäysten kohteeksi, jotka lopulta johtivat määräävän talousnäkemyksen käännökseen. Erityisen merkittävässä roolissa uuden paradigman muodostamisessa olivat yhteiskuntafilosofi Friedrich Hayek sekä taloustieteilijä Milton Friedman, joista jälkimmäisen luoman monetaristisen makrotalousteorian fraaseja alettiin pian toistella dogmeina ympäri maailmaa. Taloustieteen ja talouspolitiikan paradigman muutosta tuettiin suurin resurssein muun muassa yhdysvaltalaisessa yliopisto-opetuksessa. Toisaalla uutta talousnäkemystä edistivät erilaiset liberaalit ajatushautomot kuuluisimpana Mont Pelerin society.

Ideologisen käännöksen vaikutukset alkoivat pian näkyä myös reaalimaailmassa. Tärkeänä käännekohtana voidaan pitää Bretton Woods -järjestelmän purkamista, jonka kautta lyötiin alkutahdit maailman rahoitusmarkkinoiden vapauttamiselle. Uusi ideologia saavutti myös poliittisia voittoja, jotka johtivat radikaaleihin hyvinvointivaltion alasajoon pyrkiviin reformeihin muun muassa Isossa-Britanniassa. Suurimmaksi uhkaksi kansallisille sosialidemokraattisille hyvinvointivaltioprojekteille muodostui kuitenkin maailmantalouden rakenteiden uudelleen järjestely ja globaalin toimintaympäristön muutos. Seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana globaaleista rahoitusmarkkinoista muodostui teknisen kehityksen tukemana koko maailman kehitystä määrittelevä rakenne.

2.2 Sosialidemokratia globaalin finanssikapitalismin aikakaudella

Globaali finanssikapitalismi edustaa uutta vaihetta kapitalismin historiassa. Kapitalismin laajeneminen reaalitalouden ja reaalimaailman piirissä on käynyt yhä vaikeammaksi, mikä on entisestään vahvistanut kapitalismin levittäytymistä finanssitodellisuuteen. Aikaisemmin kapitalismin suunnan määrittäneiden teollisuuskapitalistien luokka on syrjäytetty valta-asemistaan poikkikansallisen sijoittajaluokan toimesta. Taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä määrittelevät yhä useammin spekulatiiviset motiivit ja tuotto-odotukset, joiden ainoana tavoitteena on sijoittajaluokan varallisuuden kasvattaminen entistäkin suuremmaksi. Nämä tavoitteet ovat lähestulkoon aina vastakkaisia työtätekevän luokan intressien kanssa. Globaalin finanssikapitalismin voidaan nähdä syventäneen työn ja pääoman välistä ristiriitaa sekä synnyttäneen kapitalistiseen talousjärjestelmään yhä monimutkaisemman ongelmakentän.

Uusi globaali järjestys on johtanut myös kansallisvaltioiden toimintamahdollisuuksien kaventumiseen. Taloudelliset rakenteet ovat siirtäneet poliittisen vallan globaalille tasolle kansallisvaltioista riippumattomien toimijoiden ja instituutioiden käsiin. Yhä useammin kansallisvaltioiden tehtäväksi on jäänyt sopeutuminen ylhäältä päin asetettuihin reunaehtoihin. Mitä enemmän kansallisvaltiot ovat pyrkineet sopeutumaan, sitä syvempään kriisiin ne ovat itsensä ajaneet. Kilpailukykyretoriikalla tahditettu kansallisvaltiokeskeinen politiikka on johtanut moniin sosialidemokraattista hyvinvointivaltiota rapauttavien yhteiskunnallisten prosessien käynnistymiseen. Tämän kehityksen myötä myös sosialidemokratian kriisi on alkanut näyttää lopulliselta.

Sosiaalisen eriarvoisuuden lisääntymisen, tuloerojen kasvun ja muiden oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnallisen kehityksen kannalta kestämättömien kehityskulkujen lisäksi globaalista kapitalismista on seurannut demokratian tilan kaventuminen. Keskeisin länsimaita yhdistävä arvopohja tiivistetään yleensä juuri demokratiaan, jonka varjolla vaurastuneet länsimaat ovat pitäneet yllä paatosta vapauden autuudesta. Useissa kansallisvaltioissa harjoitettu parlamentarismiin perustuva liberaali demokratia on kuitenkin menettänyt toimintakykynsä. Samalla on kadonnut perinteisesti parlamentaariseen demokratiaan yhdistynyt turvallisuudentunne ja kansalaisten tunne vaikuttamisen mahdollisuuksista itseään koskevissa asioissa.

Demokratian kriisin ja globaalin markkinatalouden tuottaman sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden välinen yhteys on kiinteä. Muodollisissa demokratioissakaan vauraus ei enää jakaudu tasaisesti, eikä demokratia automaattisesti sisällä taloudellista oikeudenmukaisuusmekanismia. Eri alueiden väliset kasvu-, tulo- ja varallisuuserot kasvavat ennen kaikkea talousjärjestelmän epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi. Tällä tavalla maailma jakautuu voittaja-alueisiin ja häviäjäalueisiin, keskuksiin ja periferiaan. Globaalin talouden määrittelemässä kehityksessä demokratiasta ei ole tietoakaan ja vapaus on käsitettävä usein pelkästään taloudellisena vapautena riistää heikompia ja kerätä varallisuutta kaikin mahdollisin keinoin.

Globaalin kapitalismin laajentumispyrkimykset ovat johtaneet demokratiapulan rinnalla turvallisuuspulaan paikallisesti, alueellisesti sekä globaalisti. Taistelu markkina-alueista ja luonnonvaroista on johtanut yhä väkivaltaisempiin konflikteihin ja kriiseihin ympäri maailmaa. Eriarvoisuuden vähentämisen sijasta kriisejä on pyritty ratkaisemaan väkivaltaisesti, mikä on johtanut turvattomuuden lisääntymiseen entisestään. Turvattomuutta ovat aiheuttaneet länsimaissa lisäksi hyvinvointivaltion rakenteisiin kohdistetut epädemokraattisesti toteutetut hyökkäykset, joiden tavoitteena on ollut vähentää julkisen vallan vaikutusmahdollisuuksia ihmisten hyvinvointiin.

Globaalin kapitalismin laajenemispyrkimysten sekä uudenlaisen finanssikapitalismin nousun lisäksi demokratiaa on näivettänyt oleellisesti nimenomaan uusliberaali hegemonia ja siihen perustuva näkemys hallinnon ja hallinnoinnin ylivoimaisuudesta politiikkaan ja poliittiseen päätöksentekoon verrattuna.

Uusliberaali hegemonia voidaan ymmärtää poliittis-taloudellisesta projektista kummunneena kollektiivisena henkisenä ilmiönä. Ympäröivän maailman ja yhteiskunnallisen todellisuuden ymmärtäminen vaihtoehdottomana kuuluu oleellisesti uusliberaalin hegemonian mukaiseen ajatteluun. Yksilöiden kritiikitön suhtautuminen yhteiskunnalliseen todellisuuteen on toisaalta antanut mahdollisuuksia kapitalismin laajenemiselle yhä uusille elämänalueille. Toisaalta kritiikin puute on johtanut luokkaidentiteettien hämärtymiseen ja luokkatietoisuuden katoamiseen. Tällaisessa tilanteessa demokraattisen yhteiskunnan mahdollisuus on alkanut näyttää entistä epätodennäköisemmältä.

Sosialidemokratian epäonnistumista kriittisen emansipaation edistämisessä voidaan pitää merkittävänä syynä demokratian kriisiin ja uusliberaalin hegemonian voimistumiseen. Vaikka monet sosialistiset reformit ovatkin onnistuneet laajentamaan julkisen tilaa mahdollistaen laajamittaisen demokraattisen puutunnan erilaisten valtarakenteiden tuottamaan sortoon, ei sosialidemokraattinen liike ole pystynyt luomaan maailmaan ihmiskunnan kollektiiviseen oppimiseen perustuvaa demokraattista prosessia. Kun ideologiset taistelut on viime vuosikymmeninä kauttaaltaan hävitty, ei ihmisillä ole ollut riittäviä valmiuksia vastustaa näistä tappioista seurannutta taantumuksellista kehitystä. Sosialidemokratian rinnalla taka-askelia ovat joutuneet ottamaan muun muassa patriarkaattia kritisoiva feministinen liike sekä rasismin vastainen taistelu. Sen sijaan merkitystään ovat vahvistaneet esimerkiksi uskonnolliset sekä nationalistiset fundamentalistiset liikkeet. Tällaiset kehityskulut ovat syventäneet demokratian kriisiä entisestään ja luoneet maailmaan uusia voimakkaita demokratian kehitystä estäviä antagonismeja.

Sosialidemokratian tulevaisuuden haasteet liittyvät oleellisesti demokratian kriisiin. Jotta yhteiskunnallisen kehityksen suunta voitaisiin kääntää kohti vapauden ja tasa-arvon yhteiskuntaa, tarvitaan välittömästi demokratiaa edistäviä ja kapitalistisen talousjärjestelmän ongelmia korjaavia reformeja. Nämä tulee asettaa sosialidemokratian tavoitteeksi sekä paikallisesti että maailmanlaajuisesti.

3 Globaaliin sosialidemokratiaan

Modernin valtion historia on osa kapitalismin historiaa. Nykymalliset valtiot syntyivät samaan aikaan, kun kapitalistinen maailmanjärjestelmä alkoi rakentua nykymuotoonsa.

1500-luvulla syntynyt ajatus omistusoikeuksista edellytti kapitalistisen valtion kehittämistä. Omistusoikeudet määrittelivät ensimmäisen kerran rajan ”talouden” ja ”politiikan” välille. Omaisuus tulkittiin julkisen ja kollektiivisen puutunnan ulkopuoliseksi fundamentaaliseksi vapausoikeudeksi.

Kartografia kehitettiin erottamaan omistuksellisia entiteettejä toisistaan. Kartografian kehittymisen myötä syntyi alueellisesti jakautunut valtiojärjestelmä. Järjestelmä noudatti kapitalistista possessiivisen individualismin logiikkaa, jossa jokaisella yksiköllä on luovuttamaton päätäntävalta omaisuuteensa liittyvissä kysymyksissä.

Kapitalistinen talousjärjestelmä ei kuitenkaan missään vaiheessa eriytynyt alueellisesti. Kapitalistiset tuotantoketjut muotoutuivat jo kolonialismin kaudella globaaleiksi – maailmankaupan historia on vieläkin pidempi. Myös pääomamarkkinat rupesivat toimimaan maailmanlaajuisesti heti järjestäytyneiden valuuttamarkkinoiden kehittymisen jälkeen.

Myös kapitalistiset poliittiset prosessit ovat olleet maailmanlaajuisia jo kapitalismin alkuajoista lähtien. Rothschildin pankkisuvun kaltaiset kapitalistiset eliitit ovat toimineet 1700-luvulta lähtien kapitalistisessa pehmeässä tilassa, joka on määrittynyt pääoman toimintalogiikan – eikä territoriaalisuuden – mukaan.

Ajatus valtiosta politiikan ”luonnollisena” entiteettinä on historiallinen harhakäsitys. Väkivaltaisen nationalismin nousu 1800-luvulta alkaen on vain onneton historian välivaihe. Se ei saa olla reunaehto tai tavoite sosialidemokraattiselle politiikalle.

Sosialidemokratian tavoitteena on demokratisoida keskeisimmät yhteiskunnalliset valtasuhteet. Vain tällä tavalla voidaan taata yksilöiden autonomia ja emansipaatio. Nämä valtasuhteet eivät ole jakautuneet valtiollisesti. Niinpä myöskään sosialidemokratian ei pidä rajautua valtiokeskeiseksi ideologiaksi.

Tärkeämpää on kuitenkin se, että ihmisarvo on jakamaton. Sosialidemokraattinen solidaarisuus ja taistelu eivät tunne rajoja. Ideaalinamme on yhteinen ja demokraattinen ihmiskunta.

Globaali demokratia ei edellytä maailmanvaltiota tai -parlamenttia. Globaalin demokratian edellytyksenä on ainoastaan se, että kaikki maailmankansalaiset voivat osallistua globaalien valtasuhteiden määrittelyyn eikä konfliketja ratkaista väkivallalla tai repressiolla.

Tämän tavoitteen saavuttamiseksi etenkin maailman rajalliset luonnonvarat on siirrettävä globaaliin yhteisomistukseen. Myös maailmantalous edellyttää globaalia regulaatiota. Rahoitusmarkkinat on demokratisoitava globaalien verotusjärjestelmien avulla. Samalla maailmankaupan säännöstöä on uudistettava niin, että sopeutumistaakka ei jää yksinomaan velallismaiden harteille.

Maailmantalous edellyttää myös keskitettyä suunnittelua. Globaalilla kysynnänsääntelyllä ja rakennepolitiikalla on tasattava maailman tulonjakoa, taattava kohtuullinen elintaso kaikkialla sekä huolehdittava ympäristön kantokyvystä.

Toistaiseksi globaali demokratia on kaukainen ihanne. Mutta samalla se on ihanne, joka antaa taistelullemme merkityksen sekä toiveen demokraattisemmasta ja vapaammasta tulevaisuudesta.

Advertisements

Avainsanat: , , ,

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: