Tendenssi

Jokainen, joka on koskaan yrittänyt olla SDP:ssä eri mieltä mistään, on törmännyt puoluehajaannusnuijaan. Se heilahtaa usein, ellei aina, kun puolueessa yrittää keikauttaa venettä kurssin muuttamiseksi edes pari piirua järjen suuntaan. Joku 60-80-vuotias vapaajäsen kurtistaa kulmiaan ja murahtaa: ”Tässähän tehdään puoluehajaannusta!” Tasaisinkin sielu hermostuu tähän välillä, ja tekee mieli vastata: ”Niin perkele tehdäänkin.” Mutta yleensä se ei ole totta.

Suomalaisen vasemmiston on uudistuttava, mutta uutta puoluetta sitä tekemään on turha haikailla. Kannatusta ja aktivisteja ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi, että mikään rifondazione-tyyppinen ryhmittymä voisi kasvaa Juhani Tanskin Työväenpuolueen tapaista farssia kummemmaksi. Sitäkin pontevammin pitäisi olemassaolevissa puolueissa kuitenkin pystyä herättelemään uutta ajattelua ja ideologista ja metodista keskustelua, sekä myös näiden mukanaan tuomaa sisäistä konfliktia, tarvitsematta pelätä skogilaisuuden haamuja.

Puolueemme etabloituneemmat sedät – ajoittain myös tädit – kiittelevät kyllä GSD:tä sisällöllisestä panoksestamme, mutta moittivat samalla siitä, että toiminnassamme, ja siten myös tässä blogissamme, esiintyy usein puoluetta kohtaan ikävää ironiaa, oman pesän likaamista tai jopa suoranaista ilkeyttä. Tämä kritiikki toteaa tosiasian mutta tekee siitä väärän päätelmän: että GSD olisi parempi ja kivempi, jos se voisi näytellä asiantuntija- ja arvioijarooliaan ilman julmuutta ja kriittisyyttä, loukkaamatta ketään. Mutta ei GSD olisi GSD ilman Liityn SDP:hen -laulua tai sitä, että joku välillä käskee Facebook-statuksessaan kaikkia haistamaan paskan.

Kaikki 2000-luvun menestyneet vasemmistopuolueet (joihin en tässä yhteydessä laske Kreikan PASOKia, ei sillä että siitä paljon tietäisinkään) ovat oppineet arvostamaan sosialismin ja vasemmistolaisuuden monimuotoisuutta, hyväksyneet ja kääntäneet vahvuudeksi sen vanhan aforismin, että vasemmisto lisääntyy jakautumalla. Norjan työväenpuolue luopui yksinvaltiaan asemastaan ja sai vastineeksi kestävän ja suositun hallituskoalition. Saksan Die Linke nousi tuhkasta voimatekijäksi vetämällä yhteen ex-stalinistit, identiteettivasemmiston ja tyytymättömät demarit samalla, kun SPD taistelee ortodoksiansa kanssa. Espanjan PSOE edustaa laajaa kokoomusta, johon kuuluu kaikkea sosiaaliliberaaleista ja katalaaninationalisteista anarkistien perillisiin. Ja Brasilian Partido dos Trabalhadores – joka ainakin allekirjoittaneen mielestä lienee maailman paras vasemmistopuolue tällä hetkellä – on avoimesti lukemattomien erilaisten tendenssien yhteenliittymä.

Myös GSD on tendenssi. GSD ry. on SDP:n puolueosasto, mutta GSD yhteisönä on suunta – suunta puolueen sisällä, puolueen suhteen ja puolueen ulkopuolella. Tämä poikkikansallinen, poikkikansanliikkeellinen, demokraattinen, sosialistinen ja kriittinen tendenssi on enemmän kuin paikka, jossa puolueen kanssa voi olla myös eri mieltä: se on olemassa juuri siksi, että puolueen kanssa oltaisiin eri mieltä, ainakin joissain asioissa. Suomessa sosialidemokratia ymmärretään sympaattiseksi, hyvää tarkoittavaksi poliittiseksi liikkeeksi, jota edustavassa puolueessa on paljon kritisoitavaa (edustavat sitä kritisoitavaa sitten kunkin mielestä paksut pääministerit, pitkät ay-johtajat tai takkutukkaiset intellektuellit). GSD on suomalaisen politiikan mielekkäin paikka: paikka, jossa voi olla osa demokraattista sosialismia tarvitsematta täysin allekirjoittaa SDP:n edustamia historian painolasteja.

Ja onhan poliittinen toiminta muutoksen tekemistä. Olen vakavasti sitä mieltä, että ihmisiä on helpompi innostaa muuttamaan puoluetta (politiikkaa, Suomea, Eurooppaa, maailmaa) kuin siihen, että puolue (politiikka, Suomi, Eurooppa, maailma) säilytettäisiin mahdollisimman samankaltaisena. Ja jos vaihtoehtona on itsetarkoituksellinen nykytilan vaalinta, tämä muutos voi olla myös itsetarkoituksellista. Säilyttämisellekin on aikansa ja paikkansa, mutta siinä ei ole todellisen uuden kasvun siementä.

Siksi GSD aikoo lähitulevaisuudessa julkaista nimenomaan kriittisiä arvioita SDP:n tänään julkaisemasta globalisaatiolinjapaperista. Ohjelma on arvostettava projekti joka sisältää monia erinomaisia aloitteita, ja myös GSD:n jäseniä on ollut mukana sen valmistelutyössä, mutta sen jälkeen se on käsitelty sekä SDP:n puoluehallituksessa että puoluevaltuustossa, joissa GSD:llä ei (vielä) ole osaa. Mutta vaikka olisimme kirjoittaneet itse ohjelman itsellemme, joku meistä löytäisi siitä varmasti jotain nokan koputtamista. Maailma ei ole valmis, mutta parempaan suuntaan se muuttuu vain kamppailun kautta.

Anssi Häkkinen

Advertisement

GSD:n suunnasta

Eilen keskustelimme GSD:n johtokunnan kokouksessa GSD:n tulevasta toiminnasta ja roolista SDP:ssä. Esitin idean, jossa GSD voisi blogikirjoittelun lisäksi tuottaa tieteellisempää materiaalia yhteiskunnan nykytilasta. Tarkoitan tieteellisyydellä tässä kohtaa syy – seuraus suhteiden löytämistä, teorian muodostamiskykyä, kausaalisuutta. Oman näkemykseni mukaan nykyisin tavalliset kansalaiset ovat menettäneet kyvyn tulkita esimerkiksi maan hallituksen toimintaa ja arvioida sen vaikutusta omaan elämään.

Ikävä kyllä nykyisin törmää sangen usein eri yhteiskunnallisissa päätöksentekoelimissä valmisteltuihin asioihin, joita perustellaan julkisuudessa esimerkiksi niinkin nerokkaasti kuin ”Ilman tätä ei selvitä”, tai ”ellemme tee näin Suomi ei selviä” tai vastaavaa. Todelliset syyt ja vaikuttimet eri päätöksille jäävät usein varjoon, koska niiden esittäminen kansalle katsotaan poliittisesti epäedulliseksi ja toisaalta niistä selville pääseminen sisäpiirin ulkopuolelta on erittäin hankalaa.

Yksi esimerkki epäonnistuneesta poliittisten motiivien peittämisestä nähtiin lääkelaitoksen alueellistamisen yhteydessä. Tuon prosessin aikana lääkelaitoksen työntekijät nousivat melko menestyksekkäästi tehtyä alueellistamispäätöstä vastaan osoittaen, että mitään järkiperäistä syytä tuolle siirrolle ei ole, vaikka siirtoa yritettiinkin perustella muun muassa tehokkuuden nostamisella ja kustannusten karsimisella. Lääkelaitoksen väki kykeni kuitenkin kumoamaan esitetyt perustelut, jolloin laitoksen siirtämisen motiiviksi ei kerta kaikkiaan jäänyt mitään muuta kuin todellinen ”paljas” tavoite; vankistaa Keskustan asemaa tietyssä vaalipiirissä. Lääkelaitoksen henkilökunnan toiminnan motiivi oli huoli omista työpaikoista, mutta myös poliittiselle oppositiolle on aina voitto, kun voidaan selvästi nähdä hallituksen toimet tiettyä ryhmää suosiviksi, jolloin päästään pois siitä illuusiosta, että hallitus ajaa koko kansan asiaa.

Valitettavasti kaikkia ”kotiinpäinvetoja” ei tehdä yhtä tökerösti kuin lääkelaitoksen tapauksessa. Poliittiset motiivit voivat esimerkiksi hautautua erilaisten työryhmien taakse, joita usein käytännössä asetetaan etsimään sopivat perustelut halutuille tavoitteille, eikä tekemään oikeaa selvityspohjaista työtä. Omasta mielestäni SDP:n pitäisi uudistua puolueeksi, jonka tärkeimpänä tavoitteena on löytää ja ajaa niitä poliittisia linjauksia, jotka palvelevat Suomalaista yhteiskuntaa kokonaisuuden kannalta kaikista parhaiten ja jättää edunvalvontapolitiikka muille puolueille ja ammattiyhdistyksille. Tätä varten ei tarvitse hylätä sosialidemokraattisia arvoja, sillä itse asiassa on syytä olettaa, että näiden arvojen pohjalta johdettu politiikka johtaa parempaan ja kehittyneempään yhteiskuntaan kuin esimerkiksi oikeistolaisemmat arvot.

Ensimmäisen tavoitteen tulisi olla sellaisen yhteiskunnan tilaa mittaavaan mittarin (tai mittarien) rakentaminen, joka omasta mielestämme toimii yhteiskunnan kokonaisvaltaisen onnellisuuden, hyvinvoinnin, vaurauden ja kehittyneisyyden mittaajana. Tämän jälkeen meidän tulisi nostaa esiin ne poliittiset päätökset ja linjaukset, jotka vaarantavat yhteiskunnan suotuisan kehityksen. On tietysti muistettava, että jos mittarin tarkoituksena on mitata suurien linjauksien toimivuutta, ei se yksinään mahdollista yksittäisten tai paikallisten poliittisten ratkaisujen arvostelua. Minusta GSD:n tulisikin pysyä valtakunnallisten ja globaalien asioiden parissa ja jättää paikallispolitiikka pienemmälle huomiolle.

Toinen tapa muodostaa uskottava poliittinen näkemys on jo olemassa olevan tiedon hyväksikäyttäminen hallituksen toimintaa tai sen puutetta arvioitaessa. Omaan alaansa erikoistuneiden ihmisten näkemyksiä voitaisiin tuoda nykyistä näkyvämmin esille, jolloin ne saavat myös poliittisemman luonteen. Epäkohdat pysyvät piilossa, mikäli ongelmaa ei alan ulkopuolella huomata. Opposition yksi päätehtävistä on aina ollut yhteiskunnallisen tyytymättömyyden kanavointi julkisuuteen.

Tulevaisuus on siis täynnä haasteita. Toisaalta pitäisi auttaa omaa puoluetta löytämään uskottava näkemys yhteiskunnasta, tuoda esiin oman ja hallituspuolueiden väliset arvoerot ja kanavoida puolueen ulkopuolista tyytymättömyyttä vallalla olevaan politiikkaan. Kysymys kuuluu uskalletaanko haasteisiin tarttua.

Janne Viljanen

GSD Suomen sosiaalifoorumissa

GSD ja Työväen sivistysliitto järjestävät yhteistyössä seminaarin Suomen sosiaalifoorumissa lauantaina 25.4. Helsingissä. Tapahtumapaikkana on Arbis (Dagmarinkatu 3)  ja seminaari alkaa kello 10.00. Seminaarissa käsitellään valtavirtaisen taloustieteen vaikutusta syksyllä 2007 käynnistyneeseen finanssikriisiin. Tarkempi kuvaus seminaarista seuraavassa:

Kuinka valtavirtainen taloustiede loi finanssikriisin ja vaikeuttaa siitä selviämistä

Globaalin finanssikriisin taustalla olevista rakenteista puhuttaessa uusklassisen taloustieteen hegemonista asemaa ei voida korostaa liikaa. Valtavirtaisen talousteorian keskeinen ongelmakohta on oletus markkinoiden tehokkuudesta ja julkisen sääntelyn haitallisuudesta. Tästä oletuksesta johdetut deregulaatiotoimenpiteet ajoivat lopulta globaalin rahoitusjärjestelmän ja koko maailmantalouden historiallisen syvään kriisiin, jonka seurauksista kärsitään vielä pitkään.

Uusklassisen taloustieteen ohjeilla kriisistä nouseminen ei ole mahdollista. Päinvastoin valtavirtaiset talousnäkemykset ovat kärjistäneet tilannetta entisestään vastustamalla kriisin ratkaisemisen kannalta välttämättömiä toimenpiteitä ja kannattamalla sekä toimeenpanemalla kriisiä syventäviä toimenpiteitä. Uusklassinen taloustiede on tuottanut riittävästi yhteiskunnallisia ongelmia ja sen on aika tulla syrjäytetyksi määräävästä asemastaan.

Globaalisosialidemokraattien ja Työväen sivistysliiton järjestämässä seminaarissa tarkastellaan valtavirtaisen taloustieteen vaikutuksia finanssikriisiin syntyyn ja sen syventämiseen. Seminaarissa esitetään myös uusklassiselle taloustieteelle vaihtoehtoisia tulkintoja finanssikriisille sekä toimenpiteitä, joilla finanssikriisistä voidaan selvitä mahdollisimman vähin vaurioin.

Alustajat:
Jussi Ahokas, tutkija
Lauri Holappa, tutkimusavustaja

Näkökulmia globaaliin sosialidemokratiaan

Globaali talouskriisi on nostanut julkiseen keskusteluun ajatuksen globaalista sosialidemokratiasta sekä Suomessa että muualla maailmassa. Politiikan irtautuminen kansallisvaltioiden rajoista ja globaalin talousreformin toteutuminen on kuitenkin vielä kaukainen haave. Monipuolista ja rajoja rikkovaa keskustelua globaalista demokratiasta ja globaalin talouden demokratisoinnista tarvitaan jatkossakin.

Mukaan toimintaan

Oletko kiinnostunut GSD:n toiminnasta? Haluatko mukaan? Nyt se on mahdollista!

Globaalisosialidemokraatit järjestää viikoittain poliittista toimintaa. Keskeisimpiä toimintamuotoja ovat keskustelutilaisuudet, luku- ja opintopiirit, kulttuuritapahtumat, poliittiset analyysit sekä julkaisutoiminta. Osallistuminen on mahdollista maantieteellisestä sijainnistasi riippumatta.

Helpoiten pääset mukaan ilmoittamalla sähköpostiimme (gsdsuomi(at)gmail.com) halustasi liittyä sähköpostilistallemme, jossa tapahtumatiedotus ja poliittinen keskustelu monilta osin tapahtuvat. Voit myös liittyä suoraan Facebook-ryhmäämme.

GSD-verkoston toimintaan osallistuminen ei edellytä puoluepoliittista sitoutumista. Johonkin SDP:n puolueosastoon kuuluminen ei myöskään ole este osallistumiselle.

Tule mukaan rakentamaan toisenlaista maailmaa!

Syyskokous

GSD:n puoluepoliittisen siiven Kaso ry:n syyskokous järjestetään tänään klo 18 Olutkellari Helsingin kabinetissa (Hallituskatu 3). Tervetuloa!

Euroopan sosiaalifoorumi 2008

Vuoden 2008 Euroopan sosiaalifoorumi Malmössä päättyi sunnuntaina. Viiden sosiaalifoorumipäivän aikana tarjolla oli satoja seminaareja, työpajoja ja muita mielenkiintoisia tapahtumia. Ilmeisesti Suomessa sosiaalifoorumin tapahtumista uutiskynnyksen ylitti ainoastaan perjantai-illan kadunvaltaustapahtuma ja sen tiimoilla sattuneet pienimuotoiset hulinoinnit. Vaikka median kautta saatava kuva sosiaalifoorumin sisällöistä ja käytännöistä näyttäytyy negatiivisena, on sosiaalifoorumiprosessin merkitys globaalin kansalaisyhteiskunnan järjellisenä, rauhanomaisena ja positiivisena keskustelu- ja toimintatilana erittäin suuri. Tämän Euroopan sosiaalifoorumi Ruotsissa jälleen osoitti.

GSD:n näkökulmasta mielenkiintoisimmat seminaarit käsittelivät parhaillaan käynnissä olevaa finanssikriisiä sekä yleistä kapitalismin analyysia. Muun muassa Attacin järjestämät tilaisuudet tarjoilivat monipuolista analyysia rahoitusmarkkinoiden tilanteesta ja tulevaisuuden vaihtoehdoista. Teoreettisemmin kapitalismia analysoitiin esimerkiksi Rosa Luxemburg Stiftungin järjestämässä tilaisuudessa ”Varieties of European Capitalism”, jossa puhujien joukossa oli myös uusliberalismin ja sosialidemokratian kriisin välistä yhteyttä tutkinut professori J. Magnus Ryner.

GSD oli mukana järjestämässä seminaaria, joka pidettiin torstaina Rosengårdin kaupunginosan urheiluhallissa. GSD:n lisäksi tapahtumaan olivat järjestäneet alustajia ruotsalainen Sosialistisk debatt sekä ranskalainen UTOPIA. Ensimmäinen on Ruotsin vasemmistopuoluetta lähellä olevan CMS:n toimittama aikakauslehti ja jälkimmäinen Ranskan sosialistipuolueen sekä Ranskan vihreiden piirissä toimiva ajatushautomoverkosto.

Seminaarin tarkoituksena oli tarkastella kriittisesti ja analyyttisesti uusliberalismia taloudellisena järjestyksenä ja pohtia sekä esittää vaihtoehtoja uusliberalismille. Tilaisuus koostui neljästä alustuksesta. Avauspuheenvuoron piti ruotsalainen vasemmistopuolueen kansanedustaja Ulla Andersson, joka käsitteli ansiokkaasti uusliberalismin ja kansallisen talouspolitiikan välistä yhteyttä. Keskeisiä Anderssonin esittämiä havaintoja olivat täystyöllisyyspolitiikasta luopuminen, valtion taloudellisen ja talouspoliittisen vallan jatkuva kaventuminen, Ruotsin keskuspankin epädemokraattinen asema sekä hyvinvointivaltion ylläpidon ja kehittämisen kannalta välttämättömien menojen leikkaaminen.

Anderssonin alustuksen jälkeen olivat vuorossa GSD:n puheenvuorot, joista vastasivat Lauri Holappa ja Jussi Ahokas. Laurin alustuksessa tarkasteltiin uusliberalismia historiallisena ilmiönä ja määriteltiin uusliberalismi finansoitumiseen sekä deterritorialisaatioon perustuvaksi luokkaprojektiksi. Jussin alustuksessa jatkettiin taloudellisen luokkakamppailun määrittelyä ja pohdittiin vaihtoehtoja globaalin taloudellisen järjestelmän uudelleenjärjestämiseksi.

Viimeisen valmistellun puheenvuoron seminaarissa käytti ranskalaisen UTOPIA-verkoston aktiivi Jean-Paul Chidac. Hän esitteli verkostonsa toimintaperiaatteita sekä keskeisiä sisällöllisiä kysymyksiä. Näitä olivat muun muassa taloudellisen kasvun uudelleenmäärittely, työn arvoon liittyvä analyysi sekä talouden ja ympäristön välisen suhteen analyyttinen tarkastelu.

Alustukset kirvoittivat satapäisessä yleisössä lukuisia kommentteja ja kysymyksiä. Kommentit vaihtelivat modernisaation kritiikistä globaalin ja lokaalin kamppailun rajapintojen tarkasteluun. Yleisö vaikutti kiinnostuneelta erityisesti GSD:n agendaan ja keskustelua riitti vielä seminaarin varsinaisen osuuden päättymisenkin jälkeen. Kokonaisuudessaan seminaari oli onnistunut tapahtuma, vaikka tekniset ongelmat sekä esitystekniikan että tulkkauksen kanssa vaikeuttivatkin käytännön toimintaa.

GSD:n toimijat ovat osallistuneet aktiivisesti sosiaalifoorumiprosessiin sen kaikilla tasoilla. Seminaareja on järjestetty viime vuosien aikana sekä maailman, Euroopan että Suomen sosiaalifoorumeissa. Sosiaalifoorumiprosessi on osoittautunut erinomaiseksi osallistumiskanavaksi erilaisiin globaalin kansalaisyhteiskunnan prosesseihin. Samalla se on mahdollistanut verkostoitumisen erityyppisten toimijoiden kanssa ympäri maailmaa.

GSD:n poliittisen toiminnan kannalta sosiaalifoorumiprosessi tulee tulevaisuudessakin olemaan keskeisessä roolissa. Sosialidemokraattisen politiikan siirtäminen globaalille tasolle ei ole onnistunut riittävän hyvin internationalismin perinteen sisällä. Esimerkiksi Sosialistiseen internationaaliin verrattuna sosiaalifoorumitodellisuus on huomattavasti dynaamisempi ja moniulotteisempi, minkä vuoksi se soveltuu erittäin hyvin globaalien poliittisten prosessien edistämiseen.

Seuraava suuri sosiaalifoorumitapahtuma järjestetään ensi vuoden tammikuussa Brasilian Belemissä. Amazonin sademetsien keskellä vaihtoehtoisen maailman rakentaminen tulee jatkumaan voimakkaana. Myös GSD tulee olemaan aktiivisesti mukana tässä rakennustyössä.

GSD mukana Euroopan sosiaalifoorumissa

Vuoden 2008 Euroopan sosiaalifoorumi järjestetään Ruotsin Malmössa 17.-21.9. Myös GSD on mukana sosiaalifoorumissa aktiivisena osallistujana. Tärkein kontribuutiomme on yhdessä SONK:n ja kahden muun järjestäjätahon kanssa torstaina 18.9. pidettävä seminaari otsikolla ”Economic alternatives to neoliberalism – Alternatives, Visions and Strategies”.

Seminaarissa on sen otsikon mukaisesti tarkoitus miettiä uusliberalismille vaihtoehtoisia tapoja järjestää taloudellinen todellisuus. Uusliberalistisen talousjärjestyksen analyysia ja vaihtoehtoisia ratkaisuja on tarjolla laaja-alaisesti. Yhä syvenevä rahoitusmarkkinoiden kriisi tekee seminaaristamme entistäkin ajankohtaisemman. Tervetuloa!

Demokraattisen sosialismin maailmaan – GSD:n poliittinen ohjelma

1 Sosialidemokratian päämäärät

1.1 Vapaus yhteiskunnallisena tavoitteena ja sosialismi sen välineenä

Ihmiselle on annettu tietoisuus, joka antaa hänelle mahdollisuuden vapauteen. Se, mistä tämä tietoisuus on peräisin, on metafyysinen kysymys, johon ei humanistisen eli ihmislähtöisen politiikan kontekstissa tarvitse ottaa kantaa – vapautta tavoitteleva materiaalisen maailman politiikka ei tarvitse sen enempää ateistisia kuin teistisiäkään lähtökohtia. Riittää, kun tunnustetaan tietoisuuden olemassaolo sekä se Jeremy Benthamin ajatus, että tietoisuus johtaa väistämättä myös moraaliin: itsestään tietoinen ihminen kykenee erottamaan hyvät (empaattiset, yhteistä hyvinvointia edistävät) ja pahat (kärsimystä tuottavat, tuhoavat) toimintatavat toisistaan ja valitsemaan vapaasti näiden välillä.

Vapauden toteutuminen ihmisyhteisöissä on kuitenkin mahdollista vain emansipaation kautta. Tässä emansipaatio ymmärretään monitasoisena prosessina, joka ei rajoitu pelkästään mahdollisuuteen harjoittaa poliittista toimintaa vapaasti eikä sosiaalisen ja taloudellisen hyvinvoinnin mahdollistamiin, kuluttamiseen ja nauttimiseen liittyviin vapauksiin – se tarkoittaa sivistyksestä ja tiedostamisesta lähtevää ajattelutapaa, jossa yksilö ymmärtää oman toimintansa vaikutteet ja seuraukset sekä toisten yksilöiden arvon. Emansipaatio toteutuu lopullisesti vasta maailmassa, jossa jokainen ihminen ymmärtää täydellisesti koko ihmisyhteisön hyvän, ja suostuu ilman vallankäyttöä toimimaan yhteiseksi parhaaksi siinä tietoisuudessa, että nämä valinnat koituvat lopulta myös hänen omaksi hyväkseen. Emansipaatiota voidaan siis pitää utopiana sanan vanhimmassa ja parhaassa merkityksessä: se on maailma, jota ei ole konkreettisesti missään olemassa, mutta joka antaa yhteiskunnalliselle toiminnalle mittapuun ja ihanteellisia arvoja, joita kohti pyrkiä.

Yllä kuvailtu valistuksen emansipaatio-oppi muutti maailmanhistoriaa 1700- ja 1800-lukujen taitteissa, jolloin Ranskan ja Yhdysvaltain suuret vallankumoukset laskivat modernin maailman peruskivet. Näissä valtioissa ihmisyhteisöt rakennettiin ensimmäisen kerran demokraattisen vapauden ja tasa-arvoon pyrkivän julkisen laillisuuden perustalle. Nämä liberaalit vallankumoukset käsittivät vapauden vain poliittisena, ei sosiaalisena tekijänä. Pian kävi kuitenkin ilmiselväksi, että taloudelliset valtasuhteet rajoittivat vapautta vähintään samassa suhteessa kuin poliittisetkin, ja muodostui poliittinen liike, joka halusi ”toisen vallankumouksen” liberaalin emansipaation jatkoksi. Tätä liikettä ryhdyttiin kutsumaan sosialistiseksi.

Yli 200 vuotta myöhemmin taloudelliset valtasuhteet määrittävät edelleen vapauden rajoja ihmisyhteisöissä, ja viime aikoina taloudelliset vallankäyttäjät ovat pyrkineet entistä suuremmassa mittakaavassa myös poliittisen vapauden rajoittamiseen niin globaalisti kuin paikallisestikin. Humanistisen, vapauteen pyrkivän politiikan ensimmäinen haaste on yhä talouden tarjoamien alistamisen mahdollisuuksien rajoittaminen ja poistaminen, ja siksi tällaisen politiikan on jo määritelmällisesti jatkossakin kutsuttava itseään sosialismiksi.

Sosialismi ei siis tarkoita vain ”vallankumouksen jälkeistä aikaa” tai jonkinlaista poliittista tilaa, jossa pääomat on siirretty työväenluokan hallintaan. Sosialismi on prosessi, jossa emansipaatiota edistetään määrittelemällä valtasuhteita uudelleen sellaiselta tasa-arvoiselta pohjalta, jossa kaikille tiedostaville olennoille annetaan sama ihmisarvo riippumatta heidän sosioekonomisesta asemastaan heidän syntymänsä tai millä tahansa muulla hetkellä. Sosialismi ei tavoittele tyhjälle taululle vallankumouksen keinoin maalattua utopiaa, vaan olemassaolevan yhteiskunnan rationaalista muuttamista parempaan suuntaan – siksi se osallistuu poliittiseen päätöksentekoon liberaalidemokraattisessa valtiossa ja kutsuu itseään demokraattiseksi. Se ei kuitenkaan myöskään ole pelkästään liberaalin yhteiskuntamallin kulmien hiomista ja ”kapitalismin inhimillistämistä”. Kalevi Sorsa oli oikeassa ja väärässä sanoessaan pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta: ”Ei se demokraattinen sosialismi tämän kummempaa ole.” Siinä kehityksensä vaiheessa se oli sosialistisen emansipaatioprosessin huippu, mutta olisi siitäkin pisteestä eteenpäin vaatinut uutta luovaa kehittämistä, ei vain reaktiivista olemassaolevan puolustamista.

1.2 Sosialismi ja demokratia

Yksilöiden emansipaatio tarvitsee tuekseen demokraattisen yhteiskunnallisen prosessin. Ilman demokratiaa myös sosialismin kehityskulku pysähtyy. Kuten sosialismi, myös demokratia on ymmärrettävä jatkuvasti kehittyvänä ja muotoaan muuttavana prosessina. Demokratia ei ole kerran määrätty valtajärjestelmä, joka ilmenee välttämättömästi länsimaisena liberaalina parlamentarismiin nojautuvana yhteiskuntajärjestelmänä.

Yksilön muuttuminen poliittiseksi subjektiksi tapahtuu demokratian kentällä, poliittisessa tilassa. Demokraattisessa yhteiskunnassa jokaisen autonomisen kansalaisen on pystyttävä osallistumaan päätöksentekoon ja poliittiseen prosessiin yhdenvertaisena toimijana. Demokratia vaatii näin ollen toteutuakseen avoimen ja kaikkien osapuolten yhteisymmärrykseen tähtäävän deliberatiivisen keskusteluprosessin.

Demokratia sijoittuu materiaalisen perusrakenteen ja ideologisen ylärakenteen väliin. Materiaalinen perusrakenne pitää sisällään lukuisia sortavia valtarakenteita, jotka demokratia paljastaa ja lopulta murtaa. Perusrakennetta ei tule ymmärtää kapeasti tuotantosuhteiden ja tuotantovälineiden muodostamaksi rakenteeksi. Esimerkiksi patriarkaatti on pureutunut sitkeäksi osaksi materiaalista todellisuutta. Myös monet muut materiaaliset antagonismit ovat edelleen merkittäviä.

Samanaikaisesti demokraattinen prosessi kohdistuu ideologiseen ylärakenteeseen. Se ilmenee ylärakenteessa teoreettisena sekä filosofisena analyysina, joka suuntaa kritiikin taantumuksellisiin ideologioihin eli ideologioihin, jotka päästessään vallitseviksi tukevat olemassa olevia tai luovat uusia sortavia valtarakenteita materiaalisessa perusrakenteessa. Tällä tavoin demokraattinen prosessi ylärakenteessa luo tilaa yksilöiden emansipaatioprosessille materiaalisessa todellisuudessa.

Kriittiseen kommunikaatioon perustuvan keskustelun edetessä ja kehittyessä yhteiskunta vapautuu vähitellen sitä hallitsevista valtarakenteista. Sortavien valtarakenteiden ja niitä tukevien ideologioiden poistuminen ei tarkoita demokratian valmiiksi tulemista. Poliittisten subjektien, autonomisten kansalaisten, kriittinen kommunikaatio ja keskustelu ovat tämänkin jälkeen emansipaatioprosessin kannalta välttämättömiä. Vaikka vallitseva yhteiskunta näyttäisi täydelliseltä, johtaa kritiikin loppuminen väistämättömästi demokratian rappioon. Jokainen yhteiskunnan kehitysvaihe, olkoon se haluttu tai inhottu, on asetettava alttiiksi kriittisille vastavoimille. Niiden puuttuessa myös demokratia lakkaa olemasta.

Maailmanhistoria ei ole demokratian historiaa. Demokratiaa voimakkaimmin rajoittanut tekijä on ollut ajatus yksityisestä. Yksityisen juuret ovat konservatiivisessa perhejärjestelmässä ja patriarkaalisissa hallinnan muodoissa. Yksityistä on perusteltu vapaudella ja koskemattomuudella: valinnanmahdollisuuksien kaventaminen on nähty sortona tai holhoamisena. Yksityinen on tila, josta politiikka on rajattu ulos. Yksityisessä tilassa täydellinen päätäntävalta on omistajalla. Omistamisen muodot voivat vaihdella; niin ihmisiä, tavaroita, tietoa, ajatuksia, rahaa kuin mitä tahansa muutakin voidaan omistaa – eli siirtää yksityisen mielivallan piiriin.

Kuitenkin vasta kapitalismin synty on tehnyt yksityisestä juridisesti konstituoidun tilan. Kapitalismi on tarkoittanut materiaalisen perusrakenteen kokonaisvaltaista yksityistämistä. Yksityisen perusrakenteen toimintaa valvotaan juridisen normiston avulla. Tällä tavalla on konstruoitu ero taloudeksi ja politiikaksi kutsuttujen entiteettien välillä. Politiikka on se osa todellisuutta, jossa demokraattinen päätäntä on mahdollista. Talous taas on yksityisten omistussuhteiden kokonaisuus, joka on siirretty kollektiivisen päätöksenteon ulkopuolelle. Ajatus taloudesta onkin syntynyt yhdessä kapitalistisen taloustieteen kanssa. Kapitalistinen narratiivi on luotu legitimoimaan talouden autonomiaa: Sääntelyä ei tarvita! Se pyörii sittenkin!

Tämä kapitalistinen narratiivi on kuitenkin todellisuudelle vieras. Itseään säätelevä taloutta ei ole olemassa. On vain poliittinen talous, joka aina perustuu regulaatiolle. Sosialismin viimekätisenä tehtävänä on luoda demokraattista poliittisen talouden regulaatiota. Tämä regulaatio tapahtuu laajentamalla poliksen alaa.

Polis on tasa-arvoinen valtasuhteiden organisoimisen muoto. Se on tila, jossa kenelläkään ei ole omistusoikeutta. Poliksen valtasuhteet määräytyvät rationaalisen keskustelun ja kollektiivisen oppimisen periaatteiden mukaisesti. Mielivalta, hierarkia ja alistaminen ovat polikselle vieraita vallan muotoja. Poliksen laajentaminen on demokraattisen sosialismin päättymätön tehtävä.

1.3 Sosialidemokraattisen työväenliikkeen luomiskertomus

Sosialidemokratia on poliittinen joukkoliike, jonka toiminta nojaa (demokraattiseen) sosialismiin. Mistään tämän monimutkaisemmasta ei ole kysymys työväenliikkeen historiaa tarkasteltaessa. Karl Marxin seuraajat perustivat ensimmäisen sosialistisen työväenpuolueen juuri sosialidemokratian nimikkeellä, ja tuon puolueen muodostamasta internationaalista juontavat juurensa kaikki nykyiset sosialistiset liikkeet. Marxin merkitys sosialidemokraattisen liikkeen historiassa on kiistaton, ja hänen kehittämänsä lähestymistapa yhteiskunnan tarkasteluun – poliittisen taloustieteen kritiikki – muodostaa sosialidemokratian itseymmärryksen historiallisen pohjan. Siinä mielessä siis kaikki sosialidemokraatit ovat marxilaisia, mutta samalla on muistettava, että Marxin poliittinen agenda oli hänen oman aikansa tuote eikä sille tarvitse olla sen enempää velkaa kuin Marx itse oli Robert Owenin vielä aikaisemmille käsityksille työväen yhteistoimintaliikkeistä.

Termi ”kommunismi” kehitettiin, Friedrich Engelsin omien sanojen mukaan, Kommunistisen manifestin otsikkoa varten erottamaan se muista 1800-luvun puolivälin sosialistisiksi itseään kutsuneista suuntauksista ja haudattiin uudelleen sen jälkeen. 1900-luvun alussa se heräsi eloon leninistien keinona erottaa itsensä sosialidemokratiasta, ja vallankumouksellinen sosialismi hylkäsikin pian myös demokratian perinteen. Neuvostoliiton totalitarismiin johtanut kehitys alkoi juuri Leninin etujoukkoajattelusta, joka karkotti demokratian ensin tästä työväenliikkeen osasta tyrannimaisen ”demokraattisen sentralismin” kautta ja sitten koko valtansa alle joutuneesta yhteiskuntajärjestelmästä. Neuvostoliiton mekaaninen ”marxismi-leninismi” pyrki hävittämään taloudellisen eriarvoisuuden unohten samalla, miksi sosialistinen liike alun pitäen tasa-arvoon pyrki. Sosialidemokraattinen liike ja sen internationaali oli piikki Neuvostoliiton lihassa koko sen olemassaolon ajan, sillä sosialidemokratia etenkin pohjoismaisessa muodossaan oli koko 1900-luvun ajan selvästi leninismiä tehokkaampi emansipaatioprojekti.

1900-luvun lopussa Neuvostoliiton luhistuttua demokratiavajeeseensa myös sosialidemokratia kuitenkin kohtasi kriisin, sillä sekin oli kylmän sodan ilmapiirissä jähmettynyt liiaksi kansalliseen katsantoon ja unohtanut emansipaation demokraattiset vaatimukset. Kun hidastunut talouskasvu ja maailmantalouden uudelleen järjestymisen uhat olisivat tarvinneet sosialidemokratian vahvinta panosta, se epäonnistui yhteiskuntareformiensa esittelemisessä uskottavana vaihtoehtona pahemmin kuin koskaan historiansa aikana, antaen tilaa politiikan teknistymiselle ja professionalisoitumiselle sekä elektoralistiselle kannatuslukujen tuijottamiselle aatteellisuuden sijaan. Tätä seurasi noin kymmenen–viidentoista vuoden viiveellä myös sosialidemokratian vaalipoliittisen kannatuksen globaali romahdus.

1.4 Taistelu reformimarginaalia vastaan

1970-luvulla sosialidemokraattisessa liikkeessä käytiin kiivasta keskustelua siitä, mitä oli reformismi ja mitä sosialistinen politiikka, ja oliko näillä jotain eroa. Saksalaisten ja itävaltalaisten keskustelussa Systemgrenzestä, järjestelmärajasta, oli kyseessä kamppailu siitä, onko sosialidemokratian tehtävänä muuttaa yhteiskuntajärjestelmä ja tuotantosuhteet vallankumouksellisesti vaiko vain osallistua sen reformeihin osana samanmielisten poliittista liittoumaa.

Tämä keskustelu tuodaan joskus nykyisessäkin sosialidemokraattisessa liikkeessä esille (”järjestelmäsosialismin” ja ”arvososialismin” kamppailuna) huomaamatta sitä, että ”reformimarginaali” on saanut uusliberaalin globalisaation maailmassa paljon konkreettisemman merkityksen. Vallankumouksellista vasemmistoa ei ole enää 2000-luvulla olemassa, mutta julkisessa keskustelussa vallankumouksellisen neuvostonostalgikon leimakirveellä lyödään herkästi globaalin talousmallin luoman konsensuksen vähäisintäkin kyseenalaistajaa.

Jos sosialidemokratia haluaa edelleen jatkaa poliittisen projektinsa edistämistä, sen on hyväksyttävä, että modernin maailman vastakkainasettelut eivät postmodernissa maailmassa enää päde. Sen on päästävä sekä elektoralismin että tuotantosuhdekeskeisyyden tuolle puolen, tiedostettava, että uudenlainen maailma vaatii uudenlaisia uudistuksia, jotka eivät tule olemaan ainakaan helpompia tai yksinkertaisempia kuin modernin, hallitun maailmantalouden kaudella. On vastustettava kiusausta vaipua Francis Fukuyaman esittämään illuusioon läntisen liberaalidemokratian jatkuvasta voittokulusta, sillä uusliberaali globalisaatio nakertaa jatkuvasti tuon liberaalidemokratian hyvien puolien perustaa Lännessä samalla, kun globaali eriarvoisuus jatkuvasti lisääntyy.

Sosialidemokratian on jatkossakin oltava vallankumouksellinen liike, mutta ei suhteessa mihinkään tiettyyn yhteiskuntajärjestelmään, vaan horjumattomassa pyrkimyksessään toisenlaiseen maailmaan, jossa tasa-arvo ja vapaus voivat toteutua. Sosialidemokratiassa vallankumouksellista on usko siihen, että tuo toisenlainen maailma on mahdollinen.

2 Sosialidemokratian kriisi

2.1 Ideologinen käännös ja siirtyminen globaaliin finanssikapitalismiin

Euroopassa kansalliset sosialidemokraattiset projektit saavuttivat huippunsa toisen maailmansodan jälkeen alkaneessa hyvinvointivaltioiden rakennusprosessissa, jossa laajat sosiaalipoliittiset uudistukset yhdistyivät ennen näkemättömän nopeaan talouskasvuun ja täystyöllisyyteen. Kasvua, työllisyyttä ja sosiaalista eheytymistä tuki kaikissa länsimaissa harjoitettu keynesiläinen talouspolitiikka, joka painotti tasaisempaa tulonjakoa sekä julkisen vallan aktiivista roolia talouden ohjaamisessa. Kansainvälisen talouden säätelyä varten toisen maailmansodan jälkeen luotu Bretton Woods -järjestelmä osoitti toimivuutensa luomalla maailmantalouteen tarvittavaa vakautta ja tätä kautta vaurautta. Näissä olosuhteissa kansalliset sosialidemokraattiset projektit erityisesti Pohjoismaissa onnistuivat muodostamaan kolmannen ideologisen vaihtoehdon lännen kapitalismin ja idän kommunismin välille.

1970 -luvun alussa läntisen maailman ideologiset valtasuhteet muuttuivat radikaalisti. Erityisesti keynesiläinen talousnäkemys joutui voimakkaiden hyökkäysten kohteeksi, jotka lopulta johtivat määräävän talousnäkemyksen käännökseen. Erityisen merkittävässä roolissa uuden paradigman muodostamisessa olivat yhteiskuntafilosofi Friedrich Hayek sekä taloustieteilijä Milton Friedman, joista jälkimmäisen luoman monetaristisen makrotalousteorian fraaseja alettiin pian toistella dogmeina ympäri maailmaa. Taloustieteen ja talouspolitiikan paradigman muutosta tuettiin suurin resurssein muun muassa yhdysvaltalaisessa yliopisto-opetuksessa. Toisaalla uutta talousnäkemystä edistivät erilaiset liberaalit ajatushautomot kuuluisimpana Mont Pelerin society.

Ideologisen käännöksen vaikutukset alkoivat pian näkyä myös reaalimaailmassa. Tärkeänä käännekohtana voidaan pitää Bretton Woods -järjestelmän purkamista, jonka kautta lyötiin alkutahdit maailman rahoitusmarkkinoiden vapauttamiselle. Uusi ideologia saavutti myös poliittisia voittoja, jotka johtivat radikaaleihin hyvinvointivaltion alasajoon pyrkiviin reformeihin muun muassa Isossa-Britanniassa. Suurimmaksi uhkaksi kansallisille sosialidemokraattisille hyvinvointivaltioprojekteille muodostui kuitenkin maailmantalouden rakenteiden uudelleen järjestely ja globaalin toimintaympäristön muutos. Seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana globaaleista rahoitusmarkkinoista muodostui teknisen kehityksen tukemana koko maailman kehitystä määrittelevä rakenne.

2.2 Sosialidemokratia globaalin finanssikapitalismin aikakaudella

Globaali finanssikapitalismi edustaa uutta vaihetta kapitalismin historiassa. Kapitalismin laajeneminen reaalitalouden ja reaalimaailman piirissä on käynyt yhä vaikeammaksi, mikä on entisestään vahvistanut kapitalismin levittäytymistä finanssitodellisuuteen. Aikaisemmin kapitalismin suunnan määrittäneiden teollisuuskapitalistien luokka on syrjäytetty valta-asemistaan poikkikansallisen sijoittajaluokan toimesta. Taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä määrittelevät yhä useammin spekulatiiviset motiivit ja tuotto-odotukset, joiden ainoana tavoitteena on sijoittajaluokan varallisuuden kasvattaminen entistäkin suuremmaksi. Nämä tavoitteet ovat lähestulkoon aina vastakkaisia työtätekevän luokan intressien kanssa. Globaalin finanssikapitalismin voidaan nähdä syventäneen työn ja pääoman välistä ristiriitaa sekä synnyttäneen kapitalistiseen talousjärjestelmään yhä monimutkaisemman ongelmakentän.

Uusi globaali järjestys on johtanut myös kansallisvaltioiden toimintamahdollisuuksien kaventumiseen. Taloudelliset rakenteet ovat siirtäneet poliittisen vallan globaalille tasolle kansallisvaltioista riippumattomien toimijoiden ja instituutioiden käsiin. Yhä useammin kansallisvaltioiden tehtäväksi on jäänyt sopeutuminen ylhäältä päin asetettuihin reunaehtoihin. Mitä enemmän kansallisvaltiot ovat pyrkineet sopeutumaan, sitä syvempään kriisiin ne ovat itsensä ajaneet. Kilpailukykyretoriikalla tahditettu kansallisvaltiokeskeinen politiikka on johtanut moniin sosialidemokraattista hyvinvointivaltiota rapauttavien yhteiskunnallisten prosessien käynnistymiseen. Tämän kehityksen myötä myös sosialidemokratian kriisi on alkanut näyttää lopulliselta.

Sosiaalisen eriarvoisuuden lisääntymisen, tuloerojen kasvun ja muiden oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnallisen kehityksen kannalta kestämättömien kehityskulkujen lisäksi globaalista kapitalismista on seurannut demokratian tilan kaventuminen. Keskeisin länsimaita yhdistävä arvopohja tiivistetään yleensä juuri demokratiaan, jonka varjolla vaurastuneet länsimaat ovat pitäneet yllä paatosta vapauden autuudesta. Useissa kansallisvaltioissa harjoitettu parlamentarismiin perustuva liberaali demokratia on kuitenkin menettänyt toimintakykynsä. Samalla on kadonnut perinteisesti parlamentaariseen demokratiaan yhdistynyt turvallisuudentunne ja kansalaisten tunne vaikuttamisen mahdollisuuksista itseään koskevissa asioissa.

Demokratian kriisin ja globaalin markkinatalouden tuottaman sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden välinen yhteys on kiinteä. Muodollisissa demokratioissakaan vauraus ei enää jakaudu tasaisesti, eikä demokratia automaattisesti sisällä taloudellista oikeudenmukaisuusmekanismia. Eri alueiden väliset kasvu-, tulo- ja varallisuuserot kasvavat ennen kaikkea talousjärjestelmän epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi. Tällä tavalla maailma jakautuu voittaja-alueisiin ja häviäjäalueisiin, keskuksiin ja periferiaan. Globaalin talouden määrittelemässä kehityksessä demokratiasta ei ole tietoakaan ja vapaus on käsitettävä usein pelkästään taloudellisena vapautena riistää heikompia ja kerätä varallisuutta kaikin mahdollisin keinoin.

Globaalin kapitalismin laajentumispyrkimykset ovat johtaneet demokratiapulan rinnalla turvallisuuspulaan paikallisesti, alueellisesti sekä globaalisti. Taistelu markkina-alueista ja luonnonvaroista on johtanut yhä väkivaltaisempiin konflikteihin ja kriiseihin ympäri maailmaa. Eriarvoisuuden vähentämisen sijasta kriisejä on pyritty ratkaisemaan väkivaltaisesti, mikä on johtanut turvattomuuden lisääntymiseen entisestään. Turvattomuutta ovat aiheuttaneet länsimaissa lisäksi hyvinvointivaltion rakenteisiin kohdistetut epädemokraattisesti toteutetut hyökkäykset, joiden tavoitteena on ollut vähentää julkisen vallan vaikutusmahdollisuuksia ihmisten hyvinvointiin.

Globaalin kapitalismin laajenemispyrkimysten sekä uudenlaisen finanssikapitalismin nousun lisäksi demokratiaa on näivettänyt oleellisesti nimenomaan uusliberaali hegemonia ja siihen perustuva näkemys hallinnon ja hallinnoinnin ylivoimaisuudesta politiikkaan ja poliittiseen päätöksentekoon verrattuna.

Uusliberaali hegemonia voidaan ymmärtää poliittis-taloudellisesta projektista kummunneena kollektiivisena henkisenä ilmiönä. Ympäröivän maailman ja yhteiskunnallisen todellisuuden ymmärtäminen vaihtoehdottomana kuuluu oleellisesti uusliberaalin hegemonian mukaiseen ajatteluun. Yksilöiden kritiikitön suhtautuminen yhteiskunnalliseen todellisuuteen on toisaalta antanut mahdollisuuksia kapitalismin laajenemiselle yhä uusille elämänalueille. Toisaalta kritiikin puute on johtanut luokkaidentiteettien hämärtymiseen ja luokkatietoisuuden katoamiseen. Tällaisessa tilanteessa demokraattisen yhteiskunnan mahdollisuus on alkanut näyttää entistä epätodennäköisemmältä.

Sosialidemokratian epäonnistumista kriittisen emansipaation edistämisessä voidaan pitää merkittävänä syynä demokratian kriisiin ja uusliberaalin hegemonian voimistumiseen. Vaikka monet sosialistiset reformit ovatkin onnistuneet laajentamaan julkisen tilaa mahdollistaen laajamittaisen demokraattisen puutunnan erilaisten valtarakenteiden tuottamaan sortoon, ei sosialidemokraattinen liike ole pystynyt luomaan maailmaan ihmiskunnan kollektiiviseen oppimiseen perustuvaa demokraattista prosessia. Kun ideologiset taistelut on viime vuosikymmeninä kauttaaltaan hävitty, ei ihmisillä ole ollut riittäviä valmiuksia vastustaa näistä tappioista seurannutta taantumuksellista kehitystä. Sosialidemokratian rinnalla taka-askelia ovat joutuneet ottamaan muun muassa patriarkaattia kritisoiva feministinen liike sekä rasismin vastainen taistelu. Sen sijaan merkitystään ovat vahvistaneet esimerkiksi uskonnolliset sekä nationalistiset fundamentalistiset liikkeet. Tällaiset kehityskulut ovat syventäneet demokratian kriisiä entisestään ja luoneet maailmaan uusia voimakkaita demokratian kehitystä estäviä antagonismeja.

Sosialidemokratian tulevaisuuden haasteet liittyvät oleellisesti demokratian kriisiin. Jotta yhteiskunnallisen kehityksen suunta voitaisiin kääntää kohti vapauden ja tasa-arvon yhteiskuntaa, tarvitaan välittömästi demokratiaa edistäviä ja kapitalistisen talousjärjestelmän ongelmia korjaavia reformeja. Nämä tulee asettaa sosialidemokratian tavoitteeksi sekä paikallisesti että maailmanlaajuisesti.

3 Globaaliin sosialidemokratiaan

Modernin valtion historia on osa kapitalismin historiaa. Nykymalliset valtiot syntyivät samaan aikaan, kun kapitalistinen maailmanjärjestelmä alkoi rakentua nykymuotoonsa.

1500-luvulla syntynyt ajatus omistusoikeuksista edellytti kapitalistisen valtion kehittämistä. Omistusoikeudet määrittelivät ensimmäisen kerran rajan ”talouden” ja ”politiikan” välille. Omaisuus tulkittiin julkisen ja kollektiivisen puutunnan ulkopuoliseksi fundamentaaliseksi vapausoikeudeksi.

Kartografia kehitettiin erottamaan omistuksellisia entiteettejä toisistaan. Kartografian kehittymisen myötä syntyi alueellisesti jakautunut valtiojärjestelmä. Järjestelmä noudatti kapitalistista possessiivisen individualismin logiikkaa, jossa jokaisella yksiköllä on luovuttamaton päätäntävalta omaisuuteensa liittyvissä kysymyksissä.

Kapitalistinen talousjärjestelmä ei kuitenkaan missään vaiheessa eriytynyt alueellisesti. Kapitalistiset tuotantoketjut muotoutuivat jo kolonialismin kaudella globaaleiksi – maailmankaupan historia on vieläkin pidempi. Myös pääomamarkkinat rupesivat toimimaan maailmanlaajuisesti heti järjestäytyneiden valuuttamarkkinoiden kehittymisen jälkeen.

Myös kapitalistiset poliittiset prosessit ovat olleet maailmanlaajuisia jo kapitalismin alkuajoista lähtien. Rothschildin pankkisuvun kaltaiset kapitalistiset eliitit ovat toimineet 1700-luvulta lähtien kapitalistisessa pehmeässä tilassa, joka on määrittynyt pääoman toimintalogiikan – eikä territoriaalisuuden – mukaan.

Ajatus valtiosta politiikan ”luonnollisena” entiteettinä on historiallinen harhakäsitys. Väkivaltaisen nationalismin nousu 1800-luvulta alkaen on vain onneton historian välivaihe. Se ei saa olla reunaehto tai tavoite sosialidemokraattiselle politiikalle.

Sosialidemokratian tavoitteena on demokratisoida keskeisimmät yhteiskunnalliset valtasuhteet. Vain tällä tavalla voidaan taata yksilöiden autonomia ja emansipaatio. Nämä valtasuhteet eivät ole jakautuneet valtiollisesti. Niinpä myöskään sosialidemokratian ei pidä rajautua valtiokeskeiseksi ideologiaksi.

Tärkeämpää on kuitenkin se, että ihmisarvo on jakamaton. Sosialidemokraattinen solidaarisuus ja taistelu eivät tunne rajoja. Ideaalinamme on yhteinen ja demokraattinen ihmiskunta.

Globaali demokratia ei edellytä maailmanvaltiota tai -parlamenttia. Globaalin demokratian edellytyksenä on ainoastaan se, että kaikki maailmankansalaiset voivat osallistua globaalien valtasuhteiden määrittelyyn eikä konfliketja ratkaista väkivallalla tai repressiolla.

Tämän tavoitteen saavuttamiseksi etenkin maailman rajalliset luonnonvarat on siirrettävä globaaliin yhteisomistukseen. Myös maailmantalous edellyttää globaalia regulaatiota. Rahoitusmarkkinat on demokratisoitava globaalien verotusjärjestelmien avulla. Samalla maailmankaupan säännöstöä on uudistettava niin, että sopeutumistaakka ei jää yksinomaan velallismaiden harteille.

Maailmantalous edellyttää myös keskitettyä suunnittelua. Globaalilla kysynnänsääntelyllä ja rakennepolitiikalla on tasattava maailman tulonjakoa, taattava kohtuullinen elintaso kaikkialla sekä huolehdittava ympäristön kantokyvystä.

Toistaiseksi globaali demokratia on kaukainen ihanne. Mutta samalla se on ihanne, joka antaa taistelullemme merkityksen sekä toiveen demokraattisemmasta ja vapaammasta tulevaisuudesta.

Globaalisosialidemokraatit – Blogi

Tervetuloa GSD:n blogiin. Tältä sivustolta tulet löytämään jäsentemme kirjoittamia artikkeleita, mielipidekirjoituksia sekä muita tekstejä. Blogi toimii myös osastomme tiedotuskanavana. Koska jopa CSS-koodin muokkaaminen tällä palveluntarjoajalla on maksullista, blogin ulkoasu pysynnee yksinkertaisena tulevaisuudessakin.