Historiallinen sopimisen rajoitus

Pohjoismaissa ja Suomessa on ylpeilty yhteiskuntarauhalla, jonka sanomme pohjautuvan sopimusyhteiskuntaan. Kun yhdessä sovitaan, kaikki sitoutuvat. Työntekijöiden ja työnantajien yhteistyöllä pohjoismaissa on kuulemma selätetty työn ja pääoman ristiriita.

Työn, työntekijöiden ja pääoman, jota edustaa työnantaja, ristiriidan ydin on vallassa. Toiset myyvät työtään vailla päätösvaltaa siihen sekä vailla mahdollisuutta nauttia työnsä hedelmistä. Toiset omistavat ja päättävät ilman varsinaisen työn tekemistä. Työläiset eivät ole osallistuneet päätöksentekoon työssä – eivätkä yhteiskunnassa. Valta molemmissa on ollut samalla yhteiskuntaluokalla; pääoman haltijoilla.

Voimaa ja mallia työntekijöiden järjestäytymiseen on saatu tuontituotteena. Toki tehtaat tehdasolosuhteineen ja siten työväenluokan syntyminenkin on oikeastaan saatu tuontituotteena.

Ristiriita on siis täällä päin sanottu selätetyn. Jokseenkin tasaveroinen neuvotteluasetelma työntekijöiden ja –antajien välillä on rakennettu työlainsäädännöllä. Näin on tosiaan voitu taata yhteiskuntarauha, vakaat olot ja yhteiskunnan kehittymisen kokonaisuutena. Tasa-arvoinen yhteiskunta on rauhallinen jokaiselle yhteiskuntaluokalle.

Ensimmäisen kerran työntekijöiden ja työnantajien oikeuksista ja velvollisuuksista kirjattiin lakiin jo vuonna 1922. Tuolloin laadittiin ensimmäinen työsopimuslaki. Myöhemmin laadittiin myös työehtosopimuslaki. Vuoden 1919 perustuslaissa vahvistettiin jokaiselle laaja joukko kansalaisoikeuksia, aina oikeudesta vaikuttaa päätöksentekoon. Työväenluokkaa tämä alkoi koskea jo yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myötä, kun äänioikeus laajennettiin myös työtätekevään enemmistöön.

Vuonna 1939, kesken talvisodan, työnantajien keskusjärjestö ilmoitti, että ryhtyy neuvottelemaan työntekijöiden keskusjärjestön kanssa. Kansainvälinen tilanne varsin konkreettisesti, ellei hyvinkin pakottavasti, vaikutti sisäpoliittiseen käänteeseen. Tämän muistamme kuitenkin romanttisesti ”tammikuun kihlauksena”. Jo ennen tuota oli solmittu paljon paikallisia työehtosopimuksia, mutta ilmoitus ja siitä alkaneet neuvottelut mahdollistivat yleissitovat työehtosopimukset.

Kaiken tämän seurauksena pohjoismaissa on yhteiskuntaluokasta voinut siirtyä toiseen. 1960-luvun hyvinvointivaltion luomisaikaan ymmärrettiin, että sosiaalimenot vahvistavat talouskasvua, sillä ne luovat ostovoimaa. Niin ikään yhteiskuntarauhan, turvallisuuden ja luottamuksen kannalta on olennaista, että jokaisella on mahdollisuus ja tosiasiallinen vapaus ponnistaa haluamansa kaltainen elämä.

Ammattiliittojen sopimisoikeus vahvistaa talouskasvua – sopimisoikeuden rajoittaminen heikentää. Työehtojen minimiä määrittää työoikeus, minkä lisäksi työehtoja säännellään työntekijän ja työnantajan työsopimuksella, paikallisilla sopimuksilla, vakiintunein käytännöin sekä viimekätisesti työnantajan direktio-oikeudella – tai toisaalta viimekätisesti perustuslailla. On aina mahdollisuus sopia paremmin kuin lain minimitaso määrittää.

Oikeus sopia on keskeisimpiä oikeuskäytäntömme perusteita. Sitä rajoitetaan vain väärinkäytösten estämiseksi.

Tai no, vitsi vitsi, ei enää.

Historiallinen sopimisoikeuden (perustuslain vastaisesti) rajoittaminen lainsäädännöllä korjaa tilanteen kertaheitolla. Tässä sitä on kiinnostava uusi ulottuvuus 2010-luvun työn ja pääoman ristiriitaan esimerkiksi kansainvälisesti ja historiallisesti vertaillen.

Linkin takaa voimme vertailla eri maiden sopimuksia; toisissa työehdoista sovitaan kansallisesti, toisissa alakohtaisesti ja joissakin kokonaan paikallisesti. Vaikea sanoa, mihin kaavaillut lainsäädännölliset sopimusrajoitukset näistä kategorioista edes mahtuisivat.

Inari Juntumaa

Advertisement

Reilun verotuksen merkki

Verotuksen epäoikeudenmukaisuus on ollut julkisen keskustelun keskeinen teema jo muutaman vuoden ajan, oli kyseessä Amazon Google tai Terveystalo. Julkisuudessa olleiden esimerkkitapausten keskeisenä teemana on ollut verotuksen läpinäkymättömyys, joka vaikeuttaa kansalaisten mahdollisuuksia selvittää yritysten verotoiminnan oikeudenmukaisuutta. Toiseksi, julkinen keskustelu on keskittynyt myös kansainvälisen verojärjestelmän sääntöjen epäoikeudenmukaisuuteen, jossa esimerkiksi siirtohinnoittelusäännöt ja valtioiden väliset verosopimukset edelleen tarjoavat mahdollisuuden haitalliseen verosuunnitteluun. Lisäksi veroparatiisiyhtiöt ovat olleet julkisuudessa, sillä niiden tarjoavat mahdollisuudet sekä liiketoimien salailuun, että alhaiseen verotukseen tarjoavat otolliset mahdollisuuden verosuunnitteluun.

Nyt keskustelussa on kolmas aloite. Siinä keskitytään kuluttajien ja kaupunkien mahdollisuuteen vaikuttaa sertifikaattien kautta verotuksen avoimuuteen sekä väärin rakennettujen verosääntöjen soveltamiseen. Aloite on osoitus verokeskustelun kypsymisestä yritysvastuuasiaksi. Britanniassa vuonna 2012 perustettu Fair Tax Mark (reilun verotuksen merkki) pyrkii sertifioimaan yrityksiä, joilla ei ole mitään peiteltävää omien veroasioiden suhteen, ja jotka haluavat mielellään avata kirjansa kolmannen osapuolen varmistettavaksi ja tarkistettavaksi. Fair Tax Mark on lähinnä avoimuusstandardi, eikä vielä itsessään ole vakuutus että verot on maksettu kaikkiin niihin maihin, jossa yritys tekee voittoja, sillä verolakien tulkinta kuuluu tietenkin vain veroviranomaisten tehtävänkuvaan. Fair Tax Mark kuitenkin auttaa veroviranomaisia merkittävästi tarjoamalla lisätietoja yrityksen verokäytännöistä. Lisäksi se pyrkii selventämään tulkinnanvaraisia asioita verotuksessa.

Jokaisen maan verojärjestelmät kun ovat erilaisia, niiden tarkastelu vaatisi erilaisia läpinäkyvyyskäytäntöjä. Siksi britannialainen Fair Tax Mark ei vielä sellaisenaan soveltuisi Suomen oloihin. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa työntekijöiden bonuksien maksaminen veroparatiisiyhtiöihin on mainittu veroparatiisikeskustelussa, mutta Suomessa taas pankkisektorilla tätä käytäntöä ei ole. Suomessa taas konserniavustuksessa on erilaisia tulkintoja kuin muissa EU-maissa, ja Suomessa ei ilmeisesti käytetä ennakkoverosopimuksia yhtä ahkerasti kuin Britanniassa. Jokaisessa maassa on myös erilaisia verokannustimia ja –vähennyksiä, joita joskus käytetään myös kansainvälisessä verosuunnittelussa.

Verojärjestelmät ovat varsin epäloogisia kansalaisten oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Esimerkiksi yritys pystyy siirtämään tulojaan eri maihin siirtäessään esimerkiksi patenttisalkkunsa tai sisäisiä lainojaan eri tytäryhtiöihin, joiden välistä kauppaa sääntelevät siirtohinnoittelusäädökset. Nämä säännöt perustuvat verrannollishintoihin, eli hintoihin joita joku muu on veloittanut toisistaan riippumattomien yritysten välisessä kaupassa. Periaatteessa hintojen siis pitäisi olla markkinahintaisia. Ongelma syntyykin kun tietyille palveluille tai patenteille ei yksinkertaisesti ole markkinahintaa (esim. Googlen hakukaava), tai kun verotuksen asuinperiaate määritellään esimerkiksi Amazon-yhtiön tietokonepalvelimen kotimaan mukaan, vaikka asiakas ei koskaan fyysisesti kävisikään Irlannin tai Luxemburgin veroparatiiseissa ostaessaan eri tavaroita.

Kansalaisille oikeudenmukainen verotus on myös monimutkainen asia, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana on syntynyt käsitys, että verot tulisi maksaa siellä missä voittoja myös tehdään. Keskustelu onkin ajautumassa siihen suuntaan, että tulisi tarkastella tarkemmin yritysten kirjanpitoa maakohtaisen raportoinnin näkökulmasta, jotta liikevaihto, voitot, pääomat, työntekijäkulut, verot, lainat, konserniavustukset ja muut taloudelliset indikaattorit pyrittäisiin raportoimaan maakohtaisesti. Tarkkaa tilivelvollisuutta yrityksillä tuskin koskaan on kuluttajilleen ja tavallisille kansalaisille, mutta tietynlainen avoimempi selvitys olisi tarpeellista ottaen huomioon monimutkaiset moraaliset kysymykset, joita verotus myös herättää. Raportoinnin osana pitäisi myös kertoa, jos on isoja satunnaiseriä tai muita puitteita, jotka vaikuttavat verotettavaan tuloon, jotta lukuja osattaisiin tulkita oikein.

Fair Tax Mark pyrki tarjoamaan tämän läpinäkyvyyden ja raportoinnin tason. Jotta raportointia voitaisiin käyttää kulutuksen ohjaamiseen verovastuullisiin yrityksiin Suomessakin, tulisi jonkin tahon perustaa sertifikaation järjestelmä Suomeenkin seuraten täten brittikansalaisaktiivien esimerkkiä. Sertifikaatti voisi myös ajan myötä toimia verovastuullisten julkisten hankintojen perustana, koska sitä kautta kunnat voisivat kirjoittaa reilun verotuksen merkin kriteerit julkisten hankintojensa vaatimuskriteereihin, jonka täyttämiseksi reilun verotuksen merkki hyväksyttäisiin osana julkisia hankintoja. Jotta tämä onnistuisi, pitäisi jo olla merkittävä osa yrityksiä, jotka vapaaehtoisesti suostuisivat raottamaan kirjojaan sertifikaatiota varten ja täten saavuttamaan reilun verotuksen merkin, jos sellainen Suomeen luotaisiin. Eli missä olisivat reilun verotuksen pioneerit, jotka ensin avaavat kirjansa?

Fair Tax Markin -liikkeen johtava asiantuntija Leonie Nimmo saapuu vierailulle Suomeen. Hän kertoo uutta tietoa veroparatiisiyhtiöiden vastaisen työn saavutuksista ja tilanteesta Euroopassa. Tilaisuus pidetään torstaina 9.4. klo 10-12 Sokos-hotellissa: kabinetti Hamsteri, Kluuvikatu 8. Tilaisuudessa puhuu myös Reijo Kostiainen (Ex-UPM:n talousjohtaja), joka on nostanut esiin Fortumin veroparatiisikytkentöjä. Asiantuntija Matti Ylösen moderoimassa keskustelussa ovat mukana lisäksi veroparatiisialoitteen Helsingin kaupungille tehnyt kaupunginvaltuutettu Thomas Wallgren ja hyvinvointipolitiikan tutkija VTT Johannes Kananen.

Matti Kohonen

Globaalisosialidemokraatit: Demokraattista vaikuttamista vähennetty

Kannanotto puoluekokouksesta

Sdp:n kolmipäiväinen puoluekokous päättyi viime lauantai-iltana. Perjantain henkilövalinnat olivat ilahduttavia, sillä varapuheenjohtajat ja puoluesihteeri valittiin demokraattisesti salista äänestämällä ja valittuihin voi olla tyytyväinen. Huuma ei kuitenkaan kestänyt kokouksen loppuun asti.

Asiakysymyksiä puoluekokouksessa ei käsitelty juuri lainkaan. Eurooppa-asiakirja ja puolet aloitteista lähetettiin lauantai-illalla kokouksen päätteeksi puoluevaltuustoon käsiteltäväksi. Tapahtunutta pidettiin harmillisena työtapaturmana. Osaksi syytettiin myös uutta muutosesitysjärjestelmää. Kyse oli kuitenkin vain siitä, että järjestäviä tahoja asiasisältöjen käsittely ei kiinnostanut yhtä paljon kuin henkilövalinnat, taputtaminen ja Coldplay.

Edellisessä puoluekokouksessa rajattiin ensimmäistä kertaa substanssivaliokuntien jäsenyys vain noin puolelle kokousedustajista. Tällä kertaa substanssivaliokuntia ei aloitteiden käsittelyä varten ollut lainkaan. Kahta asiakirjaa ja yli kahtasataa aloitetta muutosesityksineen ei kuitenkaan käsitellä suuressa salissa muutamassa tunnissa, varsinkaan ilman valiokuntia. Sähköisen kommentointijärjestelmän soveltuvuutta salikäyttöön olisi myös tullut testata etukäteen.

Lopputuloksena kokous epäonnistui siinä tehtävässään, mikä puoluekokouksella tulisi olla demokratian ja deliberaation edistämisessä. Tätä ei voi sivuuttaa – olipa kyse sitten tahallisesta asiakysymysten vähättelystä tai pelkästä välinpitämättömyydestä.

Osastomme on koko olemassaolonsa ajan panostanut aktiiviseen ja kriittiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja etsinyt rohkeasti uusia tasa-arvoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta lisääviä ratkaisuja monimutkaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Osastomme oli tälläkin kertaa laatinut lukuisia aloitteita, muutosesityksiä ja kommentteja etukäteen. Osastomme käytti valmisteluihin enemmän tunteja kuin asiakysymysten käsittelyyn käytettiin itse puoluekokouksessa. Keskeinen agendamme oli Euroopan keskuspankin mandaatin muuttaminen. Uudenmaan piirin puheenjohtaja Esko Ranto ehti käydä leimaamassa esityksemme ”harhaiseksi”. Koska Eurooppa-ohjelman(kin) käsittely keskeytettiin, emme päässeet perustelemaan näkemyksiämme ja vastaamaan meitä kohtaan esitettyyn kritiikkiin.

Mahdollisuus käydä demokraattista keskustelua evättiin kokousedustajilta ja korkein päätösvalta siirrettiin puoluevaltuustolle, eli nurinkurisesti puoluekokousta alemmalle päätöksentekoelimelle. Siellä osastollamme ei ole edustajaa, joten puoluekokous oli meille erityisen tärkeä. Ainoa mahdollisuus osallistua aloitteiden ja ohjelmien lopulliseen käsittelyyn tulee olemaan sähköisessä muodossa ja ainoastaan neuvoa-antavana ennen puoluevaltuuston kokousta.

Ainoa ilahduttava asia lauantai-illan tapahtumissa oli uuden puoluesihteerin aktiivisuus hänen etsiessään ratkaisua sekasortoiseksi ajautuneeseen kokoukseen. Tuore puoluesihteeri Reijo Paananen kävi vilpittömästi pahoittelemassa tapahtunutta, vaikkei hän ollut vastuussa käynnissä olleen kokouksen järjestelyistä. Tällainen virheen avoin myöntäminen ja aktiivinen pyrkimys ongelman välittömäksi korjaamiseksi toi pientä uskoa puolueen parempaan tulevaisuuteen.

Vuoden 2014 puoluekokousta odottaen,

Elina Aaltio,  puoluekokousedustaja

Inari Juntumaa, puoluekokousedustaja

Elisa Lipponen, varaedustaja

Joonas Rahkola, varaedustaja

Lisätietoja:
Elisa Lipponen
Globaalisosialidemokraatit, varapuheenjohtaja
040 1547986

Win-win –situation?

Silloin tällöin kuulemme argumentteja, joiden mukaan taloudellinen eriarvoisuus tarkoittaa sosioekonomisesti heikommilla olevien osattomuutta, mutta paremmassa asemassa oleville tilanne olisi otollinen. Richard Wilkinson and Kate Pickett kuitenkin osoittavat tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan The Spirit Level. Why Equality is Better for Everyone että tämä ei pidä paikkaansa, vaan taloudellisesti eriarvoisissa yhteiskunnissa alempiosaisuus aiheuttaa fyysisiä ja psyykkisiä ongelmia läpi koko yhteiskunnan; koko ns. keskiluokkakin taistelee aina asemansa parantamiseksi, ja ainoat, jotka eivät suoranaisesti kärsi eriarvoisuudesta, ovat ne muutamat jotka ovat kaikkein parhaimmassa asemassa. He kärsivät tällaisessa yhteiskunnassa sen sijaan välillisesti; myös he voisivat paremmin yhteiskunnassa, jossa olisi mm. enemmän luottamusta ja vähemmän väkivaltaa.

Kirjassa käydään luku luvulta läpi, kuinka ylipaino, mielenterveysongelmat (mukaan lukien huume- ja alkoholiriippuvuus), sosiaaliseen liikkuvuuden hitaus, teiniraskaudet, väkivalta, heikot koululaisten oppimistulokset, alhaisempi elinikä sekä vankien osuus väestöstä esiintyvät runsaslukuisempina yhteiskunnissa, joiden taloudellinen eriarvoisuus on suurempaa. Kirjoittajat käyttävät kahta aineistoa:

1. Aineiston saatavuuden kautta valikoituneet parikymmentä valtiota maailman rikkaimpien valtioiden joukosta
2. Yhdysvaltojen osavaltiot

Kolmas maailma ei ole näissä aineistoissa siis edustettuna. Molemmat käytetyt aineistot todistavat samaa tarinaa.

Kirja pakottaakin kysymään, mitä voimme tällaisen todistusaineiston edessä väittää yksilöiden omista valinnoista rikkaimmissa länsimaissa ja Yhdysvalloissa, jos suoriudumme koulussa todennäköisesti paremmin norjalaisena kuin ranskalaisena tai jos todennäköisemmin päädymme teiniäidiksi saksalaisena kuin japanilaisena. Amerikkalaisen vapauden ihmeen, luokkakierron ja omalla työllä menestymisen, aika oli ja meni; nyt puheet yksilön vapaudesta ja mahdollisuudesta ovat lähinnä illuusiota ja vastuun siirtämistä sinne missä sitä ei ole: se on hiljentämistä ja syyllistämistä samalla kun vahvimmassa asemassa olevat voivat jatkaa vallitsevien rakenteiden ylläpitoa.

Onko tämä kehitys luonnonlain kaltainen? Miellyttävästi Wilkinson ja Pickett esittelevät kirjan loppuosassa, kuinka ihmiset ovat geneettisesti lähempänä sosiaalisia kuin väkivaltaisia ja kilpailullisia apinarotuja sekä että enemmistön ihmiskunnan historiasta olemme paria viimeistä tuhatta vuotta lukuun ottamatta eläneet tasa-arvoisissa yhteisöissä. Kirjoittajat myös kuvailevat esimerkkejä mekanismeista, joilla tasa-arvoa voidaan lisätä. Esimerkiksi työntekijöiden tulisi (ulkopuolisten sijoittajien sijaan) omistaa yritykset, sillä tällainen egalitarismi lisäisi emansipaatiota, tuottavuutta, yhteisöllisyyttä ja sosiaalisuutta sekä toisi tuloerot demokraattiseen kontrolliin ja jakaisi varallisuutta uudelleen (työntekijöille). Onkin aiheen kysyä, millainen orjuuden muoto on tämä, jossa työntekijöitä ostetaan ja myydään yrityskauppojen yhteydessä ja työn tulos kuuluu sijoittajille ja omistajille joilla ei ole yhteyttä työn tekemiseen. Kirjoittajat esittelevät, kuinka ammattiyhdistysliikkeen heikkous on yhdistävä tekijä maissa, joissa työehtoja ja –olosuhteita on heikennetty. Wilkinson ja Pickett jopa esittelevät, kuinka tasa-arvoa voidaan lisätä ilmastonmuutosta hidastaen.

Kirja pakottaa myös kysymään, minne me olemme menossa. Suomi esiintyy taulukoissa vähäisen taloudellisen eriarvoisuuden maana, mutta kuten tiedämme, että eriarvoisuutemme lisääntyy OECD-maiden kärkivauhtia.

Kirjoittajat eivät usko että eriarvoisuuden kasvusta voidaan syyttää uusliberalismia. Kuitenkin he toteavat että kilpailun lisääminen ja julkisen sektorin kaventaminen ovat uusliberalistisia tavoitteita sekä esittelevät kuinka eriarvoisuus räjähti Iso-Britanniassa Thactherin kaudella (eikä merkittävästi laskenut Majorin eikä Blairin kausina). Yleisesti ottaen kirjoittajat haluavat irtisanoutua poliittisista ideologioista peräänkuuluttaessaan, että tasa-arvon lisääminen hyödyttää yhteiskunnassa kaikissa asemissa olevia. Vastuullisina kansalaisina tutkijajoukko on perustanut sivuston, josta löytyy lisätietoa, esitelmäpohjia ja kampanjaideoita: The Equality Trust

Palataan vielä Suomeen. Täällä ulkomaisten sijoittajien omistamat ylikansalliset suuryritykset voittavat julkisen sektorin tarjouskilpailuja esimerkiksi mielenterveyspotilaiden hoidossa polkuhinnoillaan pakottaen paikalliset pienyrittäjät sivuun, vaikkei näillä suuryrityksillä olisi vielä edes toimintaa paikkakunnilla. Suomen julkinen sektori siis itse tukee toimintaa, jonka taloudellinen tuotto menee ulkomaisille suuromistajille sen sijaan että itse toiminta olisi pääosassa. Samalla kun tuloeromme kasvavat kiitovauhtia, julkinen sektori pakottaa pienomisteisia terveysalan paikallisyrityksiä lopulta myymään itsensä ylikansallisille sijoittajille. Suunta on siis ainakin kahdella tavalla vastoin Wilkinsonin ja Pickettin mallia. Näin ollen voimme olettaa että (jo nyt tuloeroihin nähden poikkeuksellisen korkeat) ylipainoisuus ja väkivalta lisääntyvät. Lisäksi voidaan olettaa että koulutulokset laskevat, sosiaalinen liikkuvuus hidastuu entisestään sekä teiniraskaudet ja mielenterveysongelmat lisääntyvät. Kuten kirjoittajat osoittavat, yhteiskuntien ei kuitenkaan olisi pakko muuttua tällaisiksi.

Wilkinson ja Pickett huomaavat Japanin pieniin tuloeroihin vedoten, että laaja julkinen sektori ei itsessään ole tasa-arvon edellytys, vaan myös ennen tulonsiirtoja saatavien tulojen pienet erot johtavat yhteiskuntaan, jossa tuloerot ovat pieniä. Muiden esimerkkien valossa kuitenkin nimenomaan tulonsiirrot ovat avainasemassa taloudellisen eriarvoisuuden alentamisessa.

Ollaanko vasemmistossakin jonkin kuvitteellisen ahneen keskiluokan edessä varpaillaan, eikä selkeästi yhteiskuntaa tasa-arvoittavia ratkaisuja uskalleta ehdottaa? Kuten kirjassa todetaan, tasa-arvoisempi yhteiskunta kuitenkin parantaa kaikkien hyvinvointia: siis myös koko laajan ns. keskiluokan. Sielläkin tunnetaan nahoissaan, mitä kiristynyt kilpailu merkitsee. Kuten tässäkin kirjassa tutkimuksin havainnoidaan, sosiaaliset suhteet lisäävät onnellisuutta ja jopa fyysistä terveyttä. Siksi statuskilpailu, johon eriarvoisuus pakottaa, johtaa ongelmiin. Siksi liika varovaisuus politiikan muutoksessa johtaa lyhyeen poliittiseen tulevaisuuteen, ja surullisempaa on vain se, jos päättäjät ovat huolissaan vielä lyhyemmästä tulevaisuudesta.

Kirjaa ollaan kuulemma kääntämässä suomeksi.

Muutamia linkkejä: Wikipedia, The Guardianin kirja-arvio sekä BBC:n uutinen aiheesta.

Inari Juntumaa

Tää on mulle ihan kreikkaa, tai vastuullinen ja kosmopoliittinen Suomi Euroopan talouskriisissä

Helvettiin Kreikka ja kreikkalaiset! Eikö niin? Poliittisessa viestinnässä kerrotaan tarinoita, ja viime viikolla meille kerrottiin, kuinka Kreikan hallitus tuhlaa rahaa, kuinka kreikkalaisille virkamiehille maksetaan hyvää palkkaa, kuinka irtissanomissuoja Olympic Airwaysilla oli hyvä, kuinka siellä on vielä valtiollisia yrityksiä! Tämä oli tarina EU:n julkistalouksien rahoituskriisistä (”Kreikan kriisistä”).

En muista, kerrottiinko missään iltapäivälehdessä, että kreikkalaiset ovat niin laiskoja, että pitävät keskellä päivää siestoja. Olisi ehdottomasti pitänyt, se olisi istunut tähän diskurssiin saumattomasti. Syyllistä ei tarvinnut etsiä, sillä se oli jokaisen tiedossa heti: tuo taloudessaan leväperäinen ja ahkeruudessaan puuttellinen Välimeren ihminen, ruskea ja karvainen – toinen! Me täällä järkevässä, ilmastoltaankin kohtuullisessa pohjoisessa emme koskaan voisi joutua moiseen kriisiin, sillä meillä on kuri ja järjestys. Jonkin verran tämä erosi siitä kansanomaisemmasta rasismista, joka velloo Suomessa vastaanottokeskusten sijoittamiskeskusteluissa ja raiskausuutisten nettikommenteissa, mutta eivätpä nämä Etelä-Eurooppa-stereotypiat myöskään kohdanneet juuri ollenkaan poliittisen korrektiuden filtteriä. Siksi Uuden SDP:n ja Uuden Vasemmistoliiton oli erinomaisen helppo antaa äänensä Kreikka-lainaa vastaan: kyllä kansa nämä tietää.

Reiluuden nimissä, toki vasemmistolla oli myös positiivinen agenda Kreikka-lainan suhteen. Keskustelun kannalta siitä ei kuitenkaan tullut uskottavaa ja relevanttia. Hallitus nimittäin otti nimenomaan nuivuuden ja tylyyden Kreikkaa kohtaan myös omiin nimiinsä: Jyrki Kataisen viesti joukoilleen lainasta oli nimenomaan ”Kreikka ei ansaitsisi mitään, mutta ollaksemme vastuullisia eurooppalaisia on meidän pankeille laina annettava”. Hän korosti Suomen ajaneen asiassa mahdollisimman tiukkaa linjaa (jopa poikkeuksellisen tiukkaa: suomalaisesta poikkeuksellisuudesta muuten suosittelen tätä Anna Rastaan artikkelia). Tässä on nähtävissä selviä yhtymäkohtia kokoomuksen maahanmuuttopoliittiseen linjaan: kukaan ei väitä, että puolue olisi suvaitsevainen, mutta työperäinen maahanmuutto on kuitenkin nenää pidellen hyväksyttävä, sillä hegemonia määrää meidät hoitamaan työvoimapulaa sillä tavoin. Parasta mahdollista uusliberaalia postpolitiikkaa: ymmärrämme kansan huolen, mutta olemme niin vastuullisia ettemme tee sille mitään.

Vastuulliset eurooppalaiset talousmiehet ovatkin dominoineet keskustelua EU:n tämänhetkisen kriisin taloudellisesta puolesta miten tahtovat. Ehkä eniten huomiota on herättänyt EU-komission suomalaisen suomalaistalousasian suomalaiskomissaarin Olli ”Suomi” Rehnin esitys, että komissio tästälähin tarkkailisi euromaiden budjetteja ja huomauttaisi lipsumisista. Lakiteknisesti kyse on niin merkittävästä puuttumisesta jäsenmaiden suvereniteettiin, ettei sellaista olisi voitu kuvitellakaan nykyisiä perussopimuksia laadittaessa. Nyt Suomen hallitus kuitenkin antaa hankkeelle täyden tukensa. Jotkut ovat jopa uskaltaneet toivoa, että talouskriisin hoito veisi EU:ta pitemmälle demokraattisen liittovaltion suuntaan.

Kuinka vastuullista talouskurin tiukentaminen vastauksena rahoituskriisiin sitten on? Ei kovin. EKP:lta oli hyvä päätös suostua setelirahoittamaan lainoja jäsenmaiden likviditeetin ylläpitämiseksi, mutta se olisi ollut täysin perusteltua jo viime vuonna, kun maailmantalouden rahavarannon pohja alkoi häämöttää. Jos kriisi oltaisiin toden teolla haluttu ehkäistä, tämänsuuruinen setelirahoitus olisi pitänyt järjestää reaalitaloudelliseen elvytykseen jo toissa vuonna, jolloin käynnissä pidetyllä kasvumoottorilla oltaisiin voitu ruokkia velkaantumisasteen hallittua vähentämistä. Tämän kevään elvytyspaketti oli auttamattomasti myöhässä, ja lähinnä osoitti markkinoille, että euroalueen velkaantuneita kansantalouksia voidaan uhata spekuloimalla. Eilen Kreikka, tänään Espanja, huomenna ehkä Belgia?

Kuten tässä blogissa on jo vuosia kerrottu, nykytalouden kriisissä on kysymys ennen kaikkea velasta. Nyt muutkin alkavat sen havaita. Velan tason on mahdollistanut hillitön spekulatiivinen finanssipääoman laajeneminen, joka on lyhyessä ajassa tehnyt kansallisvaltioista toisen luokan pelaajia. Jos kansallista talouspolitiikkaa halutaan ylipäätään vielä tehdä, on ensiarvoisen tärkeää rakentaa ylikansallisia keinoja säännellä näitä finanssimarkkinoita ja kehittää uusia verotuksellisia ja laillisia keinoja rahavirtojen kanavoimiseksi demokraattisen hallinnan piiriin. Siihen ei auta budjettivajeiden kieltäminen perustuslaissa, eikä ainakaan se, että Suomi samalla vastustaa yritystäkin eurooppalaisen tason sääntelyyn.

En ole tämän porukan kansantalousekspertti, enkä viitsi laatia kriisiennusteita. EU:n kehityksestä olen kiinnostunut, ja rahaliitto selvästi kaipaa kipeästi vahvempia instituutioita. Suhtaudun kuitenkin suurella epäilyllä sellaiseen eurooppalaiseen projektiin, joka rakentuu uusliberaalin talousortodoksian ja arjalaisen ylemmyydentunteen pilareille. Kysymys on kreikkalaisesta käsitteestä, demokratiasta: ylikansallisessa yhteisössä meidän on hyväksyttävä toisemme samanarvoisiksi ihmisiksi olemme sitten pohjoisesta tai etelästä kotoisin, ja kenenkään meistä ei tarvitse alistua jumalallisten markkinavoimien imperialismille. Muuten rakentamamme yhteisö ei ole agora vaan mausoleumi.

Anssi Häkkinen

Ei-kivasta varjosta kivaan valoon

SDP on valmistellut vuoteen 2020 katsovan asiakirjan, jonka luvut hyvinvointi, sivistys ja ympäristö on johdannossa kuvattu keskeltä päällekkäisinä palloina. Tässä päällekkäisessä osassa on työ. Viimeksi mainittu luku yksin kattaakin talouseetoksineen puolet asiakirjasta. Muutamia huomioita.

Työn luvussa jokseenkin liian useasti johdannaisineen mainittu sana innovaatio kuvaa luvun maalailuja: aktiivinen elinkeinoelämä, valtion hallintorooli, innostusta. Asiakirja on kauttaaltaan täynnä hyviä ehdotuksia, optimismia ja hyvää fiilistä. Kuva on tulevaisuuteen kohdistuvasta hetkestä, ei siihen johtavista prosesseista tai periaatteista. Prosessillekin olisi suonut tilaa, sillä liian usein pyrinnöt hyvinvoinnin vahvistamiseen käytännössä heikentävät sitä. Esimerkiksi uuden kasvun yhteydestä puuttuvat sukupuoli- ja ilmastovaikutusten huomioiminen.

Asiakirjassa on ”hyvinvointiyhteiskunta”, ei ”–valtio”, millä valinnalla yleisesti kuvataan sitä että julkinen sektori on virkeän elinkeinoelämän hallintopalvelu. Tai tällä kertaa ”hyvinvointijulkinensektori” olisi ehkä osuvampi. Kuka keksii uuden termin tähän?

Asiaan liittyy optimismia. Itsenäisistä kunnista ja julkisen sektorin hajauttamisesta huolimatta pitäisi samojen mahdollisuuksien ja tasa-arvon kattaa koko maa. Tasapainottelu aktiivisen ja passiivisen julkisen sektorin tai -valtioajatuksen välillä jatkuu kautta asiakirjan. Yleistyönjako on silti selkeä: sivistys-, hyvinvointi- ja ympäristö-luvuista ei taloudellinen eetos välity kuten työ-luvusta.

Laajempi tavoitetasapainottelu näkyy mm. siinä, että vaihtoehtoja BKT:lle -koontilaatikko löytyy puhtaan ympäristön Suomi –luvun kasvuosasta, ei suinkaan talousorientoituneesta työn luvusta tai jo johdannosta.

Toiseksi, paperin mukaan SDP:n vuoden 1995 eduskuntavaalivoitosta alkanut ”myönteinen kehitys perustui tavoitteelliseen yhteiskuntapolitiikkaan ”. Shokkihoidonomaisesti toteutetut julkisen sektorin leikkaukset ja esimerkiksi pankkien pelastaminen kymmenientuhansien velkavankeuteen syöstyjen kansalaisten kustannuksella olivat siis ”tavoitteellista yhteiskuntapolitiikkaa”. Kysymys kuuluu: mitä sillä tavoiteltiin? Tulokset tiedämme.

Olihan se informatiivista todeta, että eräisiin edellisen laman ja sen jälkeisen kasvun opetuksiin kuuluu se, ettei taloudellinen kasvu yksin kykene ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia. Itse olin luullut että tämä oivallus oli jo demokraattisen sosialismin ytimessä.

Kolmanneksi, globaali valuutanvaihtovero ja muutama muu hyvä ehdotus jäävät harmillisesti paperin yleiskansallistunnelman varjoon. Emme kuitenkaan ole vain globaalien reunaehtojen vastaanottaja vaan osa globaaliyhteisöä, johon myös vaikutamme.

Neljänneksi hyvästä työelämästä kirjoitetaan paljon, mutta tarkempi kuvailu ja prosessit jäävät taas pois. Nykymaailman luovuuden ”edistäminen” on ollut sen heikentämistä; kilpailun ja esimerkiksi palkkaepätasa-arvon lisäämistä avoimuuden, yhteistyön ja luottamuksen sijaan.

Henkilöstöstä tai avoimuudesta ei puhuta valtion omistajapolitiikan yhteydessä, kuten ei yhteiskunnallisuudestakaan. Valtion omistamien yritysten tulot kuitenkin mainitaan, mutta työ-luvussa ne ohjataan pitkälti elinkeinotoiminnan tukemiseen. Asiallinen olisi ollut visio, jossa yhteiskunnallisen arvon tuottamiseen tähtäävät yhteiskunnalliset yritykset ovat vuonna 2020 elinkeinoelämän veturi.

Työnteon kokonaistaloudellinen merkitys on paperissa keskeinen motiivi työelämän parantamiselle; harmillisesti ei työn merkitys työntekijälle ja siihen liittyvä vapaus. Ainoaksi esimerkiksi työelämästä poissakäymiseen löytyi muu (hoiva)työ.

Viidenneksi läpyskän kirjoitustyyli on etäännyttävää ja passiivista, rakenteissa. Ihmiset puuttuvat näistä kivan fiiliksen kuvituksista. Lisäksi tyyli on yksityiseltä sektorilta: palvelut ”tuotetaan”, ”palveluiden” ja ”tuotteiden” ”käyttäjät” ”integroidaan” täysivaltaisesti mukaan ”suunnitteluun ja kehitystyöhön”.

Pahoitellen puutun vielä muutamiin kukkasiin. Mitä pitää tehdä kun ”passiivinen kuluttaja muuttuu aktiiviseksi sisältöjen ja merkitysten tuottajaksi”? Ja onhan vähän hassua tukea ”vanhusten verkostoitumista”. ”Palveluiden laatua kehittää valinnanvapaus” – kuka mitä? Entä mikä abstraktio on uuteen kasvuun liittyvä ”hyvin hoidettu luontosuhde”?

Ympäristö-luvussa on esillä lukuisia hyviä asioita, mutta yleistunnelma on vähän sama kuin Vihreällä liitolla: luonto on ihan kiva ja niin joo se lisää viihtyvyyttä. Esimerkiksi näkemyksiä jakavat turve ja ydinvoima ohitetaan.

Erityiskiitoksen ansaitsevat asiakirjan lisälaatikot. Kuitenkin paljon muutakin kiitettävää on, kuten esimerkiksi julkisen sektorin vastuu palveluista ja sosiaaliturvajärjestelmän perustuminen niille, ilmastolaki, energiansäästö, asunnottomuuden ja palkkaköyhyyden poistaminen, kuntasektorin palkkakehitys, globaali demokratia, vaihtoehdot, poliittinen tahto. Lisää näitä ja niihin johtavia prosesseja ja periaatteita, joista demokraattinen sosialismi välittyy! Muutoin voi jäädä sellainen harha, ettei kaiken kivan käytännön toteuttamiseen liity ideologisia eroja; ettei politiikassa tarvita politiikkaa.

Inari Juntumaa

Management-by-noise

Suuret puolueet syttyivät maahanmuuttokysymyksille hitaasti, mutta varmasti. Kokoomuksen yli vuoden takaisten tokausten motiivi oli ymmärrettävä: ai tällainen kiinnostaisi kannattajia? Nyt heitä tuskin haittaa keskustelualoitteen menetys.

Puolueet ajavat jäsenkuntansa asiaa; toimivat äänitorvina. Mutta keiden?

Suurten puolueiden vanhenevan jäsenkunnan enemmistöille lienee yhä merkitystä myös niillä syillä, joiden vuoksi he liittyivät puolueisiin 30, 50 ja 70 vuotta sitten. Esimerkiksi SDP:n tapauksessa näitä varmaan olivat ainakin rauha, vapaus, työelämän epäkohdat, kansainvälinen solidaarisuustyö ja ulkomaanmatkat, tulevaisuususko, hyvät bileet, hyvinvointivaltiotyö sekä luokkataistelu.

Näistä löytyy paljon samankaltaisuuksia ja eroja niihin syihin, joiden vuoksi kirkosta eroavat kulutushyödykkeiden tuottajille ja pankeille uskottomat hierarkioita vastustavat pätkäyhteiskunnan sukupolvet saattavat jollakin tavalla kiinnostua puolueista silloinkin, kun aate ei ole siirtynyt äidinmaidosta. Puoluetoimintaan liitytään esimerkiksi altruistisesta velvollisuudesta, halusta kompata ei-perinteisesti-valtavirtaisia ajatuksia ja vähän rähinöidä sekä silkasta vallanhalusta. Puolueilla ja niiden sisarjärjestöillä on myös sosiaalinen merkitys: on vapauttavaa voida vaihtaa ajatuksia samanhenkisessä seurassa ja toimia yhdessä. Paremman maailman rakentaminen yhdessä on innostavaa. Luottamus kasvaa. Luonnollisesti ryhmän yksipuolinen hierarkia ei tähän yhtälöön sovi. Kun erimielisiä uhataan poliittisen tulevaisuuden tuhoamisella, ollaan kaukana kansalaistoiminnan perusteista. ”Avoin kansalaispuolue” ei tällainen ole.

Jos demokraattisesti toimiva ryhmä valitsee itselleen johdon, tätä ei valita vain samaistumisen – vaan arvostamisen vuoksi, uskoen että johto tekee parhaan mahdollisen työn selvittäessään taustoja, suunnitellessaan, tutustuessaan saatavilla olevaan tietoon ja muodostaessaan niistä kokonaisuuksia. Ongelmia syntyy, jos prosessista tulee yksipuolinen – kumpaankaan suuntaan.

* * *

Esimerkiksi SDP:n jäsenkunnassa on epäilemättä joukko henkilöitä, joiden mielestä Suomeen ei pidä houkutella ulkomaalaisia töihin, kun maassa on paljon työttömiä. Lisäksi SDP:n jäsenkunnassa on joukkioittain henkilöitä, jotka esimerkiksi

• ihmettelevät, kenen ja millaisiin houkuttelutoimiin keskustelussa viitataan
• vastustavat poliittista kvartaaliajattelua
• vastustavat kaikkea kvartaaliajattelua
• pitävät työntekoa kaikkien oikeutena
• pitävät kansalaisuutta kaikkien oikeutena
• vastustavat vanhentunutta palkkatyöajattelua
• uskovat ulkomaisen työvoiman lisätarpeeseen
• suhtautuvat ”työvoimaan” joukkona ihmisiä
• vastustavat jatkuvan kasvun vaatimaa talousjärjestelmää
• asuvat tai ovat asuneet ulkomailla töiden vuoksi
• toteuttavat kansainvälistä solidaarisuutta arjessaan
• vastustavat kaikkien puolueiden omaksumaa talouspuhetta, jolla korvataan todelliset vaikuttimet paljastava ideologinen puhe

Lisäksi puolueen jäsenkunnassa on ulkomaalaisia, jotka ovat tulleet työn vuoksi Suomeen. On myös muilla perusteilla Suomeen tulleita ulkomaalaisia.

Puoluejohdon lausunnoilla ei käsittääkseni esimerkiksi ehdotettu määräaikaisten työlupien saamisen hankaloittamista. Hälyn alla onkin jäänyt pikkuisen epäselväksi, onko jotain konkreettista ehdotettu.

Periaate selkeni. Motiivi ei.

Konservatiivi keskellä kylää

Tämän pedofilian sekä isänmaallisuuden värittämän Suuren viikon sunnuntaina on asianmukaista kirjoittaa vuosittainen kirkko-apologiani. Sillä samalla, kun puhumme evankelisluterilaisesta kirkosta hauskoine lieveilmiöineen, puhumme myös suomalaisista, tästä edelleen maailman protestanttisimmasta kansasta.

Viimeisin Suomen kirkkoa koskeva lööppijulkisuuden aihe taitaa olla se, että Helsingin vuotuiseen Via Crucis -näytelmään on tänä vuonna palkattu Jeesuksen rooliin japanilainen naisnäyttelijä (Yoko Oh No?). Tämä on luonnollisesti herättänyt hilpeyttä. Aiheeseen kernaasti tarttuneiden median humööri-ihmisten mielestä tapahtumassa kiteytyy kaikki se, minkä vuoksi kirkko on nolo asia.

Aivan aluksi haluaisin todeta, että demari (tai vasemmistoliittolainen), joka pilkkaa kirkkoa vanhentuneeksi instituutioksi joka epätoivoisesti yrittää olla moderni ja cool, heittelee isoja kiviä lasisessa talossa. Mutta vaikka esitystapa olisikin korni, Helsingin evl ja ohjaaja Miira Sippola yrittävät tällä näytelmällä edistää sellaisia kuluneita arvoja kuin ympäristötietoisuus, yhteisvastuu, tasa-arvo… Hetkinen! Eivätkös näistä useimmat olleet julkisdiskurssissa aika positiivisia, jopa toivottuja asioita ihan välittömässä lähimenneisyydessä? Miksi ne nyt ovatkin sivistyneis-edistyneistöstä noloja; siksikö, että niistä keskustelee kirkko?

Karl Marxin kirjoitusta uskonnosta ”kansan oopiumina” pudotellaan usein uskontokriittisissä keskusteluissa, joten siteerataan se nyt tässä kokonaan sellaisena kuin se Deutsch–Französische Jahrbücherissa ilmestyi.

»Uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta kohtaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia.»

Karismaattisia rituaaleja ja nättejä filigraaneja televisiosta katsellessa unohtuu usein, että uskonto tosiaan on kurjuutta – virtuaalista kurjuutta, joka peittää ja samalla protestoi sitä todellisen maailman kurjuutta, joka Marxin tekstissä tietenkin kiteytyy kapitalismiin. Me tunnemme oopiumin huumausaineena, mutta Marxille se oli paras silloin saatavilla oleva kipulääke: ”sydämettömän maailman sydän”, siis sorretun kansan toivonkipinä riistämisen määrittelemässä maailmassa. Ja 20. vuosisadan maallistumiskehityksestä huolimatta tuskin voidaan väittää, että siihen arkielämässään turvaavat, ne kansaneläkkeen perusosalla kituuttelevat mummot jotka edelleen käyvät jumalanpalveluksissa, olisivat ainakaan vähemmän sorrettuja.

Klassiset 1800-luvun lopun marxistit kritisoivat uskontoa, koska autuaan Pius IX:n aikaan Lännen kristillinen kirkko oli paitsi sorretun kansan turva, myös yksi keskeisimmistä tuon sorron ylläpitäjistä ja kapitalististen, patriarkaalisten valtarakenteiden tukipilari. Ateismi oli hyvin houkutteleva vaihtoehto, kun mainittu Pius IX ja hänen seuraajansa Pyhä Pius X kielsivät katolilaisilta kirkonkirouksen uhalla äänestämisen Italian ”jumalattomassa demokratiassa”. Noista ajoista ollaan kuitenkin tultu aika kauas.

Toki taantumus ja kirkko katsovat edelleen samaa kansansuosion kaivoa – mutta tähän etsintään ovat viime aikoina liittyneet myös postmoderni, ei-kristillinen rasistinen populismi ja jossain määrin myös vasemmisto. Via Crucikseen palatakseni, Päivi Räsänen pomppasi kuin vieteriukko Kotimaahan esittämään aiheesta omaa kannanottoaan, ei siksi, että olisi näytelmästä mitään tiennyt, vaan siksi, että tämmöiset lööppijulkisuutta ja kahvipöytäkeskustelua herättävät ilmiöt ovat niitä harvoja kanavia, joita pitkin poliitikko vielä voi lähestyä ”kansaa”. Ja uskonnolliset kysymykset, jos mitkä, ovat hedelmällistä maaperää räväköille mielipiteille ja juureville kansanmiehille.

Äsken linkkaamani kristilliskonservatiivisen Kotimaa-lehden uusi verkkosivusto, Kotimaa24, edustaa innovaatiota populismin kentällä. Lehden entisiä sivuja, jotka oli tehty normaalin verkkolehden kaavan mukaan, ei lukenut juuri kukaan. Uusitussa palvelussa uutistuotannon paikan on ottanut niin sanottu ”kansalaismedia”, eli epälukuinen määrä blogeja ja keskustelufoorumeja, joissa juurevat ihan itse pääsevät aggregoimaan mielipiteitään kirkosta, Jeesuksesta, homoista, ja vähän kaikesta muustakin maan ja taivaan välillä. Tämä on nopeasti liittynyt suomalaisen nettipopulismin jymymenestysten joukkoon.

Tämä kertoo paljon suomalaisen kansalaiskeskustelun luonteesta tällä hetkellä. Internet on mahdollistanut mielipiteiden vaihdon suoraan myös kouluttamattomilta ja tiedostamattomilta kansalaisilta toisille, ilman sivistyneis-edistyneistön väliintuloa ja kontrollia, kenties ensimmäistä kertaa Suomen historiassa. Tässä keskustelussa on täysin mahdollista puhua asiaa, tehdä agitaatiota tai levittää huhuja yhtäläisellä kredibiliteetillä; media kykenee osallistumaan siihen vain häivyttämällä oman, moderoivan tiedonvälitysluonteensa kokonaan pois, kuten Uusi Suomi ja nyt Kotimaa ovat tehneet. Samalle kaivolle on odotettavissa lisääkin katsojia, sillä yhä suurempi osa kansalaisista muodostaa yhä suuremman osan mielipiteistään tämän sosiaalisen myllyn kautta. Yhdysvalloissa on jo pitkään ollut pelkästään kunniaksi kunnon kansanmiehelle, jos tämä ymmärtää hylätä poliittisen korrektiuden kyllästämän valtavirtamedian ja perustaa päätöksensä kavereiden kertomaan. Koska Suomessa?

Tämä kansalaismielipiteen analyysi siksi, että Suomessa kirkko on varsin erikoislaatuisessa asemassa. Se on edelleen yhteydessä kansan syviin riveihin ja niiden kiinnostuksen kohde; tämän osoitti viimeksi Tapani Ruokasen broidin arkkipiispavaalissa saama hurmoksellinen äänivyöry, joka perustui lähinnä siihen, että jonkun kertoman mukaan hän ei tykkää homoista. Toisaalta kirkko on onnistunut säilyttämään tähän kansalaisliikehdintään nähden yllättävänkin edistyksellisen, paikoin jopa emansipatorisen yhteiskuntapoliittisen linjan, joka mukailee ja edistää suomalaisen vasemmiston makroagendaa paljon tarkemmin kuin vaikkapa joidenkin ay-johtajien viimeaikaiset ulostulot. Valitettavasti sitä mukaa, kun tämä kehitys on paljastunut, kirkon painoarvo yhteiskunnallisessa keskustelussa on supistunut – vähän samaan tapaan, kuin kävi vuorollaan korkeimmalle oikeudelle ja presidentti-instituutiolle, kun niihin ruvettiin valitsemaan demareita.

En toki tarkoita tällä sitä, että suomalaisen vasemmiston pitäisi lähteä mukaan vastahurmokseen, langeta alttarin eteen polvilleen tai hyväksyä Kari Mäkinen messiaakseen. Edes pelkästään LGBT-oikeuksista kiinnostuneiden ei kannata hänestä olla turhan innoissaan, sillä värittömästä Mäkisestä tuskin tulee piispainkokouksen ja kirkkovaltuuston enemmistöä komentavaa mielipidejohtajaa. Ja vaikka tulisikin, sillä ei joka tapauksessa ole merkitystä niin kauan kuin tämä aloite tai jokin sen seuraaja ei mene eduskunnassa läpi.

Tarkoitan kuitenkin sitä, että suomalaisten demokraattisten sosialistien, joilla tässä tarkoitan vasemmistodemareita, suurta osaa vasemmistoliitosta ja tiettyä vihreiden siipeä, pitäisi vähitellen opetella suhtautumaan kirkkoon vakavammin. Se on nimittäin onnistunut siinä, mitä nämä ”demokraattiset” voimat ovat kerta toisensa jälkeen yrittäneet ja epäonnistuneet: luomaan moraalisperäisen yhteiskuntavastuun diskurssin, jolla on laajempaa kannatusta myös alimmissa sosioekonomisissa kerroksissa. Kirkko tekee oikein jotain, mitä vasemmisto tällä hetkellä ei. Poliittisen puolueen ei tarvitse muuttua metafysiikaksi, mutta politiikan toimijoiden pitäisi osata tarkkailla yhteiskunnallista vaikuttamista ja olla valmiita tarttumaan siihen, mikä toimii. Sellaisen itsekriittisen pragmatismin puute on vasemmiston tämänhetkisen alennustilan suurin syy.

Anssi Häkkinen

Kirjoittaja on taantumusta vastustava sosialisti, uskontoa vastustava ateisti ja pragmaattisuutta vastustava idealisti, mutta ennen kaikkea nörtti.

GSD: SDP:n irtisanouduttava Lipposen kaartin moraalikorruptiosta

Klikkaa tästä PDF-versioon

GSD:n kevätkokouksen kannanotto 24.3.2010, julkaisuvapaa jne.

Iiro Viinasen vastajulkaistuista muistelmista on paljastunut Viinasen ja Paavo Lipposen salainen talouspoliittinen yhteistyö vuoden 1994 aikana samalla, kun SDP julkisuudessa esiintyi Ahon porvarihallituksen kriitikkona. SDP:n talouspoliittisen linjan neuvotteleminen tulevan valtiovarainministerin kanssa puoluejohdon pikkuporukalla eduskuntaryhmän ohi, äänestäjistä puhumattakaan, lukeutuu Suomen sodanjälkeisen historian suurimpiin sumutuksiin. Jos äänestäjille näytellyssä poliittisessa teatterissa kaupiteltiin ”muutosta” kohti tasa-arvoisempaa ja inhimillisempää Suomea samalla, kun kaikki oli jo kabineteissa ratkaistu, on kysyttävä, mistä kevään 1995 vaaleissa oikeastaan äänestettiin?

Neuvotteluissa mukana ollut Eero Heinäluoma on tälläkin hetkellä SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja, ja haluton keskustelemaan menneisyydestä. Mutta ketkä tällä hetkellä ovat ne kuusi ihmistä, jotka todella ovat päättämässä Suomen talouden suunnasta? Globaalisosialidemokraatit vaatii, että kaikki kolme suurinta puoluetta antautuisivat lopulta avoimeen keskusteluun siitä, miten hallitusohjelmia kirjoitetaan ja kuka suomalaisesta talouspolitiikasta päättää. Erityisesti SDP:n on nyt aika ajaa alas ”Suomen lamasta nostamisen” kultti, tehdä tili menneisyytensä kanssa ja tarjota kansalaisille todellista, demokraattista muutosta.

Globaalisosialidemokraatit – GSD ry on Suomen sosialidemokraattisen puolueen puolueosasto ja sosialidemokraattinen verkosto, joka toimii SDP:n sisällä ja ulkopuolella johdonmukaisen ja demokraattisen vasemmistolaisen politiikan hyväksi. GSD julkaisee poliittisia analyysejä ja kriittisiä kannanottoja osoitteessa https://gsdsuomi.wordpress.com.

Lisätietoja:

GSD ry

Puheenjohtaja Inari Juntumaa

inari.juntumaa(at)gmail.com

Puh. 044-538 8528

Kiellä kaikki – suomalaista poliittista keskustelua 21. vuosisadalla

GSD:n blogi on viettänyt viime kuukaudet hiljaiseloa, mahdollisesti suomalaisen journalismin ruumiinvalvojaisten hengessä. Valitettavasti suomalaiset poliitikot ovat kuitenkin täyttäneet journalismin kuoleman aiheuttaman tyhjiön kommunikoimalla sähköisiä viestimiä käyttäen suoraan massoille, joten taas on kansalla aihetta olla kuohuksissaan – joku julkeaa edelleen olla jotain mieltä!

Tämän päivän kuohuttavana aiheena on se, että kokoomuslainen työryhmä opetusministeriössä on esittänyt kokoomuslaiselle opetusministerille, että suomalaisissa korkeakouluissa otettaisiin käyttöön lukukausimaksut. Vasemmiston ja ViNO ry.:n muodostama oppositioblokki on luonnollisesti noussut tästä takajaloilleen. Mutta Kansallisen Kokoomuksen reaktio tähän ”no shit” -tason paljastukseen – että jotkut puolueessa kannattavat joissain oloissa lukukausimaksuja – on ollut jännittävää seurattavaa.

Kokoomuksen puoluetoimistolta on sinkoillut joka suuntaan tiedotteita, joissa kielletään kaikki. Kaikki. Mitään lukukausimaksuja ei ole esitetty (ainakaan valkoisille ihmisille). Kukaan kokoomuksessa ei kannata asiaa. Kansanedustajien vaalikonevastausten ottaminen esille tässä yhteydessä on vääristelyä ja propagandaa. Itse asiassa koko lukukausimaksuaiheen keskusteluun tuominen on vain punikkien juonia.

Tässä, hyvät naiset ja herrat, on maan tapa, kirjaimellisesti päivittäinen ilmiö. Viimeksi törmäsimme siihen eilen, kun Helsingin Sanomat kritisoi Helsingin Vihreitä siitä, kuinka he ajavat kaupungin kouluihin kasvisruokapäivää. ”Kasvisruokapäivässä kyse ei ole lasten pakottamisesta tai kansanterveydestä, vaan politiikasta”, moittii lehti vaaleilla valitsemiamme poliittisia valtuutettuja siitä, että he uskaltavat tehdä politiikkaa. Tätä ”puolueiden välistä nokittelua” ei siis enää ymmärretä edes yhteisten asioittemme hoitamisen väistämättömänä lieveilmiönä, vaan haitallisena rikkakasvina, joka hallinnostamme pitäisi mitä pikimmin kitkeä pois.

Pahinta, mitä suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa voi tapahtua, on tulla leimatuksi poliittiseksi – ja toimivin tapa välttää sitä on kieltää kaikki. Viimeisen vuoden aikana olemme saaneet kuulla, että paitsi koulutuksessa, myöskään energiantuotannossa, vaalirahoituksessa tai verotuksessa ei ole mitään poliittista. Itse asiassa edes politiikassa ei ole mitään poliittista. Tämä kiellä kaikki -asenne kieltää samalla kansalaisilta osallistumisen todelliseen päätöksentekoon ja karsinoi puolueiden väliset poliittiset linjaerot ulos hallitsemisesta ja vallankäytöstä.

---

Rakkaat toverit, ystävät ja kylänmiehet! GSD:n johtokunta kokoontuu ensi viikon torstaina päättämään ehdokkaistamme seuraaviin eduskuntavaaleihin. Säännöissämme on kirjattu yhdistyksen tavoitteeksi ”demokratian laajentaminen ja sen monarkisoitumisen pysäyttäminen”. Tämä kryptinen lause tarkoittaa sitä, että kieltämisistä huolimatta valta on transformatiivista potentiaalia – vallalla muutetaan asioita. Me haluamme muuttaa asioita. Poliittisesti. Ja jokainen GSD:n nyt tai tulevaisuudessa valitsema kansan edustaja on omalta osaltaan velvollinen pelottelemaan poliitikkoja politiikalla.

Anssi Häkkinen

Kirjoittaja on GSD:n sihteeri, joka käyttää suuren osan vapaa-ajastaan ihmisten pilkkaamiseen sosiaalisessa mediassa.