Posts Tagged ‘velka’

Vapaat rahoitusmarkkinat ajoivat Kreikan kriisiin

Touko 20, 2010

Kreikan ajautuminen taloudelliseen ahdinkoon on ollut vain ajan kysymys siitä asti, kun globaali finanssijärjestelmä kriisiytyi vuoden 2008 aikana. Kreikan ongelmien taustalla on monia rakenteellisia syitä, jotka eivät ole toistaiseksi tulleet esiin julkisessa keskustelussa.

Julkisuudessa Kreikan talouskriisiä on selitetty ensisijaisesti tilastojen väärentämisellä ja poikkeuksellisilla työmarkkinakäytännöillä. Esimerkiksi toistuvasti on esitetty väitteitä kreikkalaisten alhaisesta eläköitymisiästä ja lyhyistä työpäivistä. Tosiasiassa kreikkalaisten keskimääräinen vuotuinen työmäärä on suurin koko Länsi-Euroopassa. Myös työn tuottavuus on kehittynyt Kreikassa viime vuosina suotuisasti. Todelliset syyt Kreikan ongelmiin liittyvätkin Euroopan talouden rakenteisiin ja maailman rahoitusmarkkinoiden epävakauteen.

Merkittävä tekijä kriisin taustalla on Kreikan talouden tuotantorakenne, jossa vientiin menevien tuotteiden osuus on vähäinen. Kreikan negatiivinen vaihtotase osoittaa, että kotimaista kysyntää suuntautuu ulkomaille enemmän kuin ulkomaista kysyntää Kreikkaan. Tämä vaikuttaa oleellisesti maan kokonaiskysynnän tasoon ja talouskasvun mahdollisuuksiin.

Vaihtotaseen alijäämä on tärkeä syy Kreikan valtion velkaantumisen taustalla. Jotta maan tuotanto on pystytty pitämään viime vuosina kasvu-uralla ja työllisyyskehitys suotuisana, on valtion täytynyt turvautua laajamittaisiin kysyntää lisääviin toimenpiteisiin. Vaikka julkisella kulutuksella on rahoitettu paljon tuontimaiden talouksia, on kysynnän lisäämisellä ollut selkeitä positiivisia vaikutuksia myös Kreikan talouteen.

Valtion velan kasvusta ei olisi seurannut merkittäviä ongelmia, jos Kreikan talous olisi pysynyt kasvu-uralla. Finanssikriisiä seurannut taantuma romahdutti kuitenkin yksityisen tuotannon myös Kreikassa, minkä seurauksena talous jäi entistä enemmän julkisen sektorin kannateltavaksi. Kun vuosittaiset alijäämät alkoivat paisua, alkoi myös velan kokonaismäärä kerätä uudenlaista huomiota osakseen.

Ennen kaikkea Kreikan velkaantumiseen kiinnitettiin huomiota globaaleilla velkamarkkinoilla, jotka olivat muun rahoitusmarkkinan tavoin toipuneet finanssikriisistä erittäin nopeasti ensisijaisesti Yhdysvaltojen ja Englannin keskuspankkien pelastustoimien seurauksena. Spekulaation yltyessä valtion velan hinta alkoi nousta aiheuttaen Kreikalle jatkuvasti enemmän ongelmia erääntymässä olevien velkojen maksun kanssa.

Pienenä taloutena ja Euroopan rahaliittoon sidottuna Kreikka ei ole pystynyt vastaamaan vaikeuksiinsa rahapolitiikalla. Finanssikriisin ydinalueilla Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa keskuspankkien toimet riittivät vakuuttamaan markkinat siitä, ettei mahdollisuutta valtiontalouden romahtamiseen ole. Euroopan keskuspankki ei sen sijaan ole ollut valmis tukemaan Kreikkaa ja muita velkakriisistä kärsiviä maita yhtä voimakkaasti eikä tarpeeksi aikaisin.

Tällä hetkellä Euroopassa eletään suuren epävarmuuden keskellä ja syyllisten etsintä on käynnistetty. Syyttävä sormi on osoittanut milloin kreikkalaisiin poliitikkoihin, milloin yltiöpäistä lainaamista harjoittaneisiin yksityisiin pankkeihin. Ongelmat liittyvät kuitenkin ensisijaisesti globaalin talouden rakenteisiin ja Kreikan epäedulliseen asemaan tässä järjestelmässä.

Epävakaa spekulatiiviseen sijoitustoimintaan perustuva rahoitusjärjestelmä, toimimaton rahajärjestelmä ja epätasapainoinen tuotantojärjestelmä ovat yhdessä aiheuttaneet Kreikan talouden kriisin. Ratkaisuja Kreikan tilanteeseen ja lääkkeitä vastaavien kriisien estämiseen tulevaisuudessa tuleekin etsiä näiden järjestelmien sisältä.

Ensimmäiseksi Euroopan keskuspankin on ryhdyttävä tukemaan velkaisia euroalueen maita ostamalla näiden velkakirjoja, samalla tavalla kuin Yhdysvaltain keskuspankki osti roskaksi muuttuneita arvopaperistettuja asuntolainoja. Näin spekulatiiviselle markkinalle annetaan signaali siitä, ettei valtion konkurssi ole mahdollinen.

Pidemmällä aikavälillä rahoitusmarkkinoiden epävakautta on vähennettävä pääomakontrolleja luomalla ja velalla tapahtuvaa spekulaatiota kitkemällä. Lisäksi eurooppalaista tuotantojärjestelmää on tasapainotettava EU-alueen laajuisella kysynnänsäätelyllä ja tulojen uudelleenjaolla. Ilman näitä reformeja Kreikan kriisi ei jää yksittäistapaukseksi.

Jussi Ahokas

Kirjoitusta ei julkaistu Helsingin Sanomien mielipideosiossa ennen Suomen eduskunnan päätöstä Kreikan tukemisesta.

Tää on mulle ihan kreikkaa, tai vastuullinen ja kosmopoliittinen Suomi Euroopan talouskriisissä

Touko 19, 2010

[NOT RACIST]Helvettiin Kreikka ja kreikkalaiset! Eikö niin? Poliittisessa viestinnässä kerrotaan tarinoita, ja viime viikolla meille kerrottiin, kuinka Kreikan hallitus tuhlaa rahaa, kuinka kreikkalaisille virkamiehille maksetaan hyvää palkkaa, kuinka irtissanomissuoja Olympic Airwaysilla oli hyvä, kuinka siellä on vielä valtiollisia yrityksiä! Tämä oli tarina EU:n julkistalouksien rahoituskriisistä (”Kreikan kriisistä”).

En muista, kerrottiinko missään iltapäivälehdessä, että kreikkalaiset ovat niin laiskoja, että pitävät keskellä päivää siestoja. Olisi ehdottomasti pitänyt, se olisi istunut tähän diskurssiin saumattomasti. Syyllistä ei tarvinnut etsiä, sillä se oli jokaisen tiedossa heti: tuo taloudessaan leväperäinen ja ahkeruudessaan puuttellinen Välimeren ihminen, ruskea ja karvainen – toinen! Me täällä järkevässä, ilmastoltaankin kohtuullisessa pohjoisessa emme koskaan voisi joutua moiseen kriisiin, sillä meillä on kuri ja järjestys. Jonkin verran tämä erosi siitä kansanomaisemmasta rasismista, joka velloo Suomessa vastaanottokeskusten sijoittamiskeskusteluissa ja raiskausuutisten nettikommenteissa, mutta eivätpä nämä Etelä-Eurooppa-stereotypiat myöskään kohdanneet juuri ollenkaan poliittisen korrektiuden filtteriä. Siksi Uuden SDP:n ja Uuden Vasemmistoliiton oli erinomaisen helppo antaa äänensä Kreikka-lainaa vastaan: kyllä kansa nämä tietää.

Reiluuden nimissä, toki vasemmistolla oli myös positiivinen agenda Kreikka-lainan suhteen. Keskustelun kannalta siitä ei kuitenkaan tullut uskottavaa ja relevanttia. Hallitus nimittäin otti nimenomaan nuivuuden ja tylyyden Kreikkaa kohtaan myös omiin nimiinsä: Jyrki Kataisen viesti joukoilleen lainasta oli nimenomaan ”Kreikka ei ansaitsisi mitään, mutta ollaksemme vastuullisia eurooppalaisia on meidän pankeille laina annettava”. Hän korosti Suomen ajaneen asiassa mahdollisimman tiukkaa linjaa (jopa poikkeuksellisen tiukkaa: suomalaisesta poikkeuksellisuudesta muuten suosittelen tätä Anna Rastaan artikkelia). Tässä on nähtävissä selviä yhtymäkohtia kokoomuksen maahanmuuttopoliittiseen linjaan: kukaan ei väitä, että puolue olisi suvaitsevainen, mutta työperäinen maahanmuutto on kuitenkin nenää pidellen hyväksyttävä, sillä hegemonia määrää meidät hoitamaan työvoimapulaa sillä tavoin. Parasta mahdollista uusliberaalia postpolitiikkaa: ymmärrämme kansan huolen, mutta olemme niin vastuullisia ettemme tee sille mitään.

Vastuulliset eurooppalaiset talousmiehet ovatkin dominoineet keskustelua EU:n tämänhetkisen kriisin taloudellisesta puolesta miten tahtovat. Ehkä eniten huomiota on herättänyt EU-komission suomalaisen suomalaistalousasian suomalaiskomissaarin Olli ”Suomi” Rehnin esitys, että komissio tästälähin tarkkailisi euromaiden budjetteja ja huomauttaisi lipsumisista. Lakiteknisesti kyse on niin merkittävästä puuttumisesta jäsenmaiden suvereniteettiin, ettei sellaista olisi voitu kuvitellakaan nykyisiä perussopimuksia laadittaessa. Nyt Suomen hallitus kuitenkin antaa hankkeelle täyden tukensa. Jotkut ovat jopa uskaltaneet toivoa, että talouskriisin hoito veisi EU:ta pitemmälle demokraattisen liittovaltion suuntaan.

Kuinka vastuullista talouskurin tiukentaminen vastauksena rahoituskriisiin sitten on? Ei kovin. EKP:lta oli hyvä päätös suostua setelirahoittamaan lainoja jäsenmaiden likviditeetin ylläpitämiseksi, mutta se olisi ollut täysin perusteltua jo viime vuonna, kun maailmantalouden rahavarannon pohja alkoi häämöttää. Jos kriisi oltaisiin toden teolla haluttu ehkäistä, tämänsuuruinen setelirahoitus olisi pitänyt järjestää reaalitaloudelliseen elvytykseen jo toissa vuonna, jolloin käynnissä pidetyllä kasvumoottorilla oltaisiin voitu ruokkia velkaantumisasteen hallittua vähentämistä. Tämän kevään elvytyspaketti oli auttamattomasti myöhässä, ja lähinnä osoitti markkinoille, että euroalueen velkaantuneita kansantalouksia voidaan uhata spekuloimalla. Eilen Kreikka, tänään Espanja, huomenna ehkä Belgia?

Kuten tässä blogissa on jo vuosia kerrottu, nykytalouden kriisissä on kysymys ennen kaikkea velasta. Nyt muutkin alkavat sen havaita. Velan tason on mahdollistanut hillitön spekulatiivinen finanssipääoman laajeneminen, joka on lyhyessä ajassa tehnyt kansallisvaltioista toisen luokan pelaajia. Jos kansallista talouspolitiikkaa halutaan ylipäätään vielä tehdä, on ensiarvoisen tärkeää rakentaa ylikansallisia keinoja säännellä näitä finanssimarkkinoita ja kehittää uusia verotuksellisia ja laillisia keinoja rahavirtojen kanavoimiseksi demokraattisen hallinnan piiriin. Siihen ei auta budjettivajeiden kieltäminen perustuslaissa, eikä ainakaan se, että Suomi samalla vastustaa yritystäkin eurooppalaisen tason sääntelyyn.

En ole tämän porukan kansantalousekspertti, enkä viitsi laatia kriisiennusteita. EU:n kehityksestä olen kiinnostunut, ja rahaliitto selvästi kaipaa kipeästi vahvempia instituutioita. Suhtaudun kuitenkin suurella epäilyllä sellaiseen eurooppalaiseen projektiin, joka rakentuu uusliberaalin talousortodoksian ja arjalaisen ylemmyydentunteen pilareille. Kysymys on kreikkalaisesta käsitteestä, demokratiasta: ylikansallisessa yhteisössä meidän on hyväksyttävä toisemme samanarvoisiksi ihmisiksi olemme sitten pohjoisesta tai etelästä kotoisin, ja kenenkään meistä ei tarvitse alistua jumalallisten markkinavoimien imperialismille. Muuten rakentamamme yhteisö ei ole agora vaan mausoleumi.

Anssi Häkkinen

Kaikki romahtaa!

huhtikuu 21, 2009

curling11Suomen curlingmaajoukkue epäonnistui tavoitteessaan saavuttaa paikka Vancouverin olympiakisoihin, joissa suomalaisilla olisi ollut puolustettavinaan olympiahopea Torinosta. Silloisen maajoukkueen kapteenin Markku Uusipaavalniemen jätettyä kovat poistot ja tarkkaakin tarkemmat määrämittaiset toisten pelaajien harteille, on suomalaisen curlingin taso romahtanut.

Tällä hetkellä ”Uusis” toimii keskustapuolueen kansanedustajana ja talousvaliokunnan jäsenenä. Tältä paikalta ”M-15” on jo pitkään tarkastellut talouden kehitystä äärimmäisen kriittisesti ja ennustanut tulevaisuudesta erittäin haasteellista. Uusimman ennusteensa talouden kehityksestä ”Uusis” esitteli sunnuntain Kalevassa. Uusiksen mukaan talous tulee romahtamaan kaikilla tasoilla.

Ihmisten tulisi nostaa rahat pois pankkitileiltään ja Euroopan keskuspankin tulisi siirtyä setelirahoitukseen, linjaa ”M-15”. Vain tällä tavalla rahat saadaan riittämään, kun varallisuusarvojen hinnat laskevat ja pankkien sekä julkisen sektorin velkaongelma pahenee. Rivien välistä voidaan lukea, että ”Uusis” itse on siirtänyt säästönsä jo ajat sitten Oulunkylän curlinghallin kassakaappiin.

Suomen talouden ja suomalaisen curlingin kehitys näyttävät kulkevan käsi kädessä. Vain yksi mies voi kääntää kehityksen suunnan. Onneksemme Markku Uusipaavalniemi on tällä kertaa valinnut pelastettavaksi nimenomaan talouden, sillä curlingmenestyksestä seuraavasta kansallistunteen kohoamisesta huolimatta pitkän laman torjumista voidaan pitää merkittävämpänä kysymyksenä suomalaisten hyvinvoinnin kannalta.

Mätämunan paluu

joulukuu 29, 2008

paulwFinanssikriisin jälkeen on kuultu lukuisia puheenvuoroja, joissa on taivasteltu uusliberalismin päättymistä. Valitettavasti riemu on ollut ennenaikaista. Paul Volcker on täällä taas.

26.11. Yhdysvaltain tuleva presidentti Barack Obama nimesi Paul Volckerin uuden talouspoliittisen neuvonantajaryhmänsä johtoon. Valtamediassa nimitys uutisoitiin lyhyesti. Palstamillimetreissä se jäi uuden ulkoministerivalinnan jalkoihin. Valtamediaa tuntui kiinnostavan ainoastaan 81-vuotiaan Volckerin korkea ikä ja mittava CV.

Volckerin valinta kertoo kuitenkin myös muusta kuin siitä, että Obaman uudessa hallinnossa arvostetaan kokemusta. Ennen kaikkea valinta kertoo siitä, että Suurta Muutosta ei ole luvassa. Guantanamo saatetaan sulkea, mutta talouspoliittinen ideologia ei ole muuttumassa Washingtonissa. Päinvastoin.

Jos pitäisi valita yksi ihminen, joka on eniten edistänyt maailman uusliberalisaatiota, oma valintani osuisi Volckeriin. On suorastaan hämmästyttävää, kuinka yksi ihminen on onnistunut elämänsä aikana saamaan niin paljon tuhoa aikaan.

Paul Volcker aloitti 1950-luvun alussa uransa Yhdysvaltain keskuspankissa Fedissä, josta hän kuitenkin siirtyi vain muutaman vuoden työskentelyn jälkeen rahoitusjätti J. P. Morganin palvelukseen. J. P. Morganin tytäryhtiön Chase Manhattanin apulaisjohtajaksi edennyt Volcker houkuteltiin kuitenkin takaisin valtion palvelukseen vuonna 1969, kun republikaanipresidentti Richard Nixon nimesi hänet apulaisvaltiovarainministerikseen.

Nixonin hallinnossa Volckerin tehtäväksi annettiin ajaa alas toisen maailmansodan jälkeen luotu Bretton Woods -järjestelmä. Kiinteisiin valuuttakursseihin ja pääomakontrolleihin perustunut järjestelmä oli taannut mahdollisuudet keynesiläiseen talouspolitiikkaan ja hyvinvointivaltioiden rakentamiseen.

Ajat Washingtonissa olivat kuitenkin muuttumassa. Yhdysvallat oli kyllästynyt kiinteiden valuuttakurssien järjestelmään. Dollarin kultasidos esti maata velkaantumasta holtittomasti, koska kaikki liikkeelle lasketut dollarit oli voitava vaihtaa kiinteällä kurssilla kultaan. Nixonin hallinto näki kelluvien valuuttakurssien järjestelmässä mahdollisuuden vahvistaa Yhdysvaltain ylivaltaa, kun ainoata maailmanvaluuttaa pystyttiin sylkemään reservi- ja kauppavaluutaksi lähes loputtomasti.

Toisaalta amerikkalainen elinkeinoelämä oli aloittanut aggressiivisen hyökkäyksen Keynesin oppeja vastaan. Uudeksi arkiviisaudeksi nousi Milton Friedmanin monetarismi, jonka mukaan valuuttakurssien ja pääomaliikkeiden säätely johtaa ainoastaan pitkän aikavälin inflaatiokriisin ja talouskasvun stagnoitumiseen.

Volcker oli virassaan tehokas. Jo vuonna 1971 Yhdysvallat hajotti Bretton Woods -järjestelmän irrottamalla dollarin kultasidoksesta. Seuraavina vuosina Euroopan maat vaativat Ranskan johdolla paluuta pääomakontrolleihin ja kiinteisiin valuuttakursseihin. Volcker ei kuitenkaan antanut neuvotteluissa periksi, ja jo vuonna 1976 maailman uusi finanssiarkkitehtuuri virallistettiin Jamaikan konferenssissa.

Valtiovarainministeriöstä Volckerin matka jatkui takaisin Yhdysvaltain keskuspankkiin jonka pääjohtajaksi presidentti Jimmy Carter nimesi Volckerin vuonna 1979. Viimeistään tästä hetkestä alkaen maailmassa alettiin toteuttaa uusliberaalia talouspolitiikkaa.

Piinkovana monetaristina Volcker oli huolestunut Yhdysvaltain korkeasta inflaatioasteesta. Tuolloin Volcker päätti itsenäisesti tehdä täyskäännöksen Yhdysvaltain talouspolitiikassa. Hän käynnisti rahapoliittisen operaation, jota on myöhemmin alettu nimittää Volcker-sokiksi.

Vain kaksi kuukautta virkaanastumisensa jälkeen Volcker korotti rajusti ohjauskorkoa. Nimelliskorko nostettiin 20 prosentin tuntumaan. Reaalikorot nousivat alle miinus kolmesta prosentista lähes yhdeksään prosenttiin.

Volcker-sokin vaikutukset olivat mullistavia Yhdysvalloissa. Investoinnit maassa pysähtyivät kuin seinään, ja maa vajosi nopeasti syvimpään taantumaan sitten suuren laman. Työttömyysaste kohosi Yhdysvalloissa ennätyksellisiin lukemiin ja talouskasvu hidastui.

Ronald Reaganin kaudella uudelleen Fedin johtoon valittu Volcker päätti puskea läpi rakennesopeutusohjelman, jolla maan työllisyystilannetta yritettiin parantaa. Korkotaso pidettiin edelleen korkealla, joten yritysten palkanmaksuvara painui minimiin. Samalla Reagan toteutti koordinoituja hyökkäyksiä ay-liikettä vastaan.

Työntekijäosapuolen oli lopulta alennuttava sisäiseen devalvaatioon eli palkkojen heikennyksiin. Maan minimipalkkataso oli pitkään vapaassa pudotuksessa ja reaaliansiot heikkenivät jatkuvasti. Näillä ”rakenteellisilla uudistuksilla” työttömyysaste saatiin pikkuhiljaa alentumaan. Volckerin uusliberaalia sokkiohjelmaa ryhdyttiin pian kopioimaan myös Eurooppaan. Tämän myötä rakenneuudistuksista, luonnollisesta työttömyystasosta sekä hintavakaudesta tuli iskulauseita myös vanhalle mantereelle – ja jo pian myös muualle.

Volcker-sokin vaikutukset eivät kuitenkaan rajoittuneet ainoastaan keynesiläisyyden lopulliseen nujertamiseen, palkkojen huonontamiseen ja hyvinvointivaltioiden alasajoon. Siitä seurasi vielä suurempaa kärsimystä, jopa kuolemaa.

Koska kehitysmaiden velka 70- ja 80-lukujen vaihteessa oli pääasiallisesti dollarimääräistä, nousivat velanhoitokustannukset dramaattisesti korkotason kohoamisen myötä. Kun vielä dollari vahvistui samanaikaisesti, kävi ilmeiseksi, että kehitysmaat eivät selviäisi velkataakoistaan.

Monet maat eivät pystyneet maksamaan edes lainojen korkomenoja, joten velkakuormat kasvoivat entisestään. Volcker-sokki muun muassa nosti Brasilian velkataakan 50 miljardista dollarista sataan miljardiin. Nigerian velka yli kolminkertaistui yhdeksästä miljardista 29 miljardiin.

Vaikka kehitysmaiden velkakriisin seuraukset ovat olleet katastrofaalisia, tämä ei estänyt muutosta lupaavaa Obamaa nimittämään Volckeria talousneuvonantajaryhmänsä johtoon. Toisaalta nimitys ei tullut yllätyksenä. Volcker oli presidentinvaalikampanjan aikana näkyvästi tukemassa Obamaa.

Obaman kampanjan talouspoliittisen työryhmän johtajana toiminut Jason Furman on kertonut, että uudella presidentillä on vakiokysymys talouspoliittisissa keskusteluissa: ”Mitä mieltä Paul Volcker on?

Lauri Holappa

Kirjoitus ilmestyi Hiekanjyvien numerossa 4/2008

Tulevaisuuden näkymiä

joulukuu 8, 2008

vedeTulevaisuuden ennustaminen on yleisesti ottaen erittäin vaikeaa. Erityisesti yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen ennakointia voidaan pitää haasteellisena. Koska yhteiskunnalliset prosessit ovat monimuotoisia, toisistaan riippuvaisia ja jatkuvasti muuttuvia, on historiallisten kehityskulkujen selittäminen vaikeaa. Jos yhteiskunnallisia prosesseja ja mekanismeja ymmärretään edes jossain määrin, on kuitenkin  mahdollista hahmotella myös tulevaisuuden kehityskulkuja.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on ennakoida seuraavien vuosien globaalia taloudellista kehitystä. Erityisen vaikeaksi tämän tekee se, että käsillämme on (ehkä) kapitalismin historian toistaiseksi suurin taloudellinen kriisi. On mahdollista, että lähitulevaisuudessa tulemme kohtamaan sellaisia taloudellisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä, joita ei aikaisemmin suurten kriisienkään aikana ole tavattu. Yhteiskunnallinen historiallinen prosessi on dynaaminen, eikä kahta samanlaista kriisiä voi koskaan tapahtua. Jotta pystyisimme tekemään edes jonkinlaisia suuntaa-antavia hahmotelmia tulevaisuuden kehityksestä, on meidän kaikesta huolimatta palattava tutkimaan aikaisempia kriisejä ja niiden seurauksia.

1930-luvun suuren laman sijasta huomio kohdistetaan Japaniin ja 1990-luvun alun lamaan, joka meillä Suomessakin muistetaan erityisen hyvin. Hetkellisestä syvästä ahdingosta huolimatta Suomen (Pohjolan Japanin) kansantalous selvisi lamasta Japaniin verrattuna erittäin hyvin. Tärkein syy kansantaloutemme Japania nopeampaan toipumiseen löytyy yksityisen velan määrästä, joka oli Suomessa 1990-luvun alussa  Japania alhaisemmalla tasolla. Yksityisten investointien määrä kasvoi pohjakosketuksen jälkeen nopeasti, mikä johti vientisektorimme nopeaan toipumiseen. Kun ulkomainen kysyntä suomalaisia tuotteita kohtaan kasvoi nopeasti markan devalvoitumisen ja teknologiateollisuuden nousun myötä  2000-luvun alkuun asti, selvittiin lamasta kokonaistaloudellisesti yllättävän vähäisin vaurioin (henkilökohtaisia tragedioita ja hyvinvointivaltion romuttamista tässä unohtamatta).

Japanissa huikean nousukauden aikana syntynyt yksityisen sektorin velka jäädytti reaalitaloudelliset investoinnit pitkäksi aikaa. Tilannetta pahensi entisestään talouden ajautuminen deflaatioon 1990-luvun puolivälissä. Ainoastaan muutamana vuonna tämän jälkeen kuluttajahintojen muutos on ollut plusmerkkistä. Deflaation vallitessa yksityisten ja erityisesti spekulatiivisin motiivein otettujen lainojen lyhentäminen vaikeutuu. Vanhojen velkojen painaessa päälle uusia sijoituksia ei tehdä ja reaalitaloudelliset investoinnit vähenevät. Myös yksityinen kulutus pienenee velka-deflaatio-tilanteessa samoista syistä.

Hintojen laskulla on myös psykologinen vaikutus talouteen. Miksi investoida ja kuluttaa tänään, kun huomenna on halvempaa? Vanhojen velkojen hoitamisen lisäksi kansantaloutta jarruttaa jatkuvasti lisääntyvä säästäminen, joka on pois sekä investoinneista että kulutuskysynnästä. Kun uusia investointeja ei tehdä, yritysten tuottavuuskehitys heikkenee ja vientituotteiden hintakilpailukyky laskee. Tästä seuraa pudotus myös vientikysynnässä, joka on tärkeä osa kansantalouden kokonaiskysyntää. Kokonaiskysynnän pienentyessä taloudellinen aktiivisuus vähenee ja työllisyyskehitys muuttuu negatiiviseksi. Syntyy tilanne, jossa yhdistyvät talouden hidas kasvu, deflaatio sekä työttömyyden kasvu.

Kuvio 1: Japanin talouskasvu, inflaatio sekä työttömyysaste vuosina 1985-2006 (OECD)

japantal

Kuviosta 1 havaitaan, kuinka vuoden 1990 jälkeen Japanissa työttömys on kääntynyt kasvuun ja inflaatiokehitys on pysähtynyt kääntyen lopulta deflaatioksi. Taloudellinen kasvu on jäänyt pysyvästi kolmen prosentin alapuolelle, kun 1980-luvun lopulla kasvu lähenteli keskimäärin viittä prosenttia. Vuodesta 1975 vuoteen 1990 keskimääräinen vuosittainen kasvu oli 4,0 prosenttia. Vuodesta 1991 vuoteen 2006 keskimääräinen vuosikasvu oli enää 1,34 prosenttia. Velkavetoisen huippusuhdanteen jälkeen talous ajautui pitkään taantumaan, josta sen ylös kampeaminen on osoittautunut erittäin vaikeaksi.

Julkinen valta on tehnyt Japanissa kaikkensa suunnan kääntämiseksi. Työllisyyttä on pyritty kasvattamaan julkisen talouden toimin. Suuri määrä julkisia resursseja on suunnattu muun muassa infrastruktuuri-investointeihin. Rahapolitiikka on ollut äärimmäisen ekspansiivista ja Japanin keskuspankin ohjauskorko on pysytellyt lähellä nollaa useiden vuosien ajan. Tästä huolimatta vaikutukset reaalitalouteen ovat olleet vähäisiä. Vuoden 2003 jälkeen käynnistynyt voimakas kansainvälinen noususuhdannekaan ei ole saanut Japanin taloudessa aikaan suurta positiivista kehitystä ja esimerkiksi viime kevään nopeasta raaka-aineiden hintojen kasvusta huolimatta inflaatiokehitys on pysynyt Japanissa vuositasolla lähellä nollaa.

Kuvio 2: Julkisen talouden kehitys Japanissa vuosina 1990-2006 (OECD)

japanjulktal

Kuviosta 2 nähdään, että Japanissa julkisen vallan toimet talouden elvyttämiseksi ovat olleet erittäin voimakkaita. Julkinen talous on pysynyt alijäämäisenä yli kymmenen vuoden ajan ja julkisen velan määrä on kasvanut tasaisesti yli 5 prosentin vuosivauhtia, muutamina vuosina vielä huomattavasti enemmän. Kun lisäksi huomioidaan Japanin keskuspankin rahapoliittiset toimet – kymmenien prosenttien lisäykset rahan tarjonnassa – on uskomatonta, ettei reaalitaloudessa ole tapahtunut selkeää käännöstä parempaan.

Merkittävin syy elvytystoimien epäonnistumiseen löytyy jälleen kerran hyvin läheltä – yksityisestä velasta. Vaikka rahaa talouteen annettaisiin ilmaiseksi ja vaikka julkinen talous pyrkisi jatkuvasti lisäämään kokonaiskysyntää, yksityisen sektorin toipuminen ei lähde liikkeelle. Ilmainen tai lähes ilmainen raha menee suoraan velkojen maksuun ja tulonsiirrot sekä palkat säästötileille. Myös ulkomaisiin sijoituksiin on viimeisten vuosien aikana kärrätty Japanista suuri määrä jenejä. Deflaatiokierteen katkaisu näyttää mahdottomalta niin kauan, kun yksityisen velan määrä taloudessa pysyy liian suurena. Usko talouteen palautuu erittäin hitaasti ja psykologiset rajoittimet sekä vapaat pääomavirrat voimistavat deflaatio-stagnaatiovaihetta entisestään.

Kuvio 3: Yksityinen ja julkinen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen Japanissa 1985-2010 (Steve Keen)

japanvelka

Yksityisen velan määrä suhteessa arvonlisäykseen on laskenut Japanissa tasaisesti 1990-luvun alusta. Tällä hetkellä yksityisen velan kuolettamiseen tarvittaisiin noin 95 prosenttia vuotuisesta kansantuotteesta. Velan määrä on edelleen erittäin suuri ja kasvun hidastuessa tulevina vuosina sen kokonaistuotantoon suhteutettu määrä tulee kasvamaan entisestään kasvun hidastuessa. Kun yksityisen velan ja BKT:n suhdetta kuvaavan kuvion viereen otetaan kuvio julkisen velan ja BKT:n suhteesta, tilanne muuttuu entistäkin ikävämmäksi. Huomataan, että yksityisen velan määrän supistumisen rinnalla julkisen velan määrä on kasvanut huomattavasti tätä supistumista enemmän. Näin ollen kansantalouden kokonaisvelkaantuminen on jatkanut kasvuaan. Velasta merkittävä osa on vain siirtynyt yksityiseltä sektorilta julkisen sektorin kannettavaksi.

Japanissa yksityinen sektori on – julkisen vallan toimista ja velkojen kantamisesta huolimatta – edelleen pian 20 vuoden jälkeen kriisin alusta lähes halvaantuneessa tilassa. On jokseenkin pelottavaa ajatella, mitä seuraisi siitä, jos suuret kansantaloudet yhtä aikaa ja sitä myöten koko maailmantalous ajautuisi vastaavaan tilanteeseen. Tällä hetkellä tätä on pakko ajatella, sillä globaaliin velka-deflaatio-tilanteen mahdollisuus on erittäin suuri.

Yksityisen velan määrä on kasvanut huomattavasti kokonaistuotantoa nopeammin viimeisten 30 vuoden aikana lähes tulkoon kaikissa läntisissä teollisuusmaissa. Viimeisten vuosien nopea kansainvälinen talouskasvu muistuttaa suuresti Japanin kasvukehitystä 1980-luvun lopulta. Velkavetoinen ja spekulaation värittämä pitkä suhdanne tuli käännöspisteeseen vuoden 2007 lopussa, jonka jälkeen kyyti rahoitusmarkkinoilla ja nyt myös reaalitaloudessa on ollut erittäin kylmää. Talous on painunut tai tulee painumaan ensi vuoden loppuun mennessä taantumaan lähes kaikissa läntisissä valtioissa. Kokonaiskysyntä tulee romahtamaan erityisesti yksityisten investointien ja kulutuksen jäätyessä.

Suomen 1990-luvun lamasta suorittamaa vientivetoista nousua on nyt mahdotonta toteuttaa, kun ulkomainen kysyntä on pohjalukemissa. Globaalin talouden sisäiset riippuvuussuhteet vetävät kriisiin mukaan kaikki kansalliset taloudet niiden tämänhetkisestä suorituskyvystä riippumatta. Globaali talouskriisi ei tule päästämään ketään helpolla.

Yksinkertaisten ratkaisujen löytäminen maailmantalouden elvyttämiseksi on erittäin vaikeaa. Periaatteessa julkinen valta on ainoa toimija, joka pystyy vaikuttamaan talouden kehitykseen yksityisen sektorin lamaantuessa. Jos julkisen vallan toimien vaikutukset ovat vastaavia kuin Japanin esimerkki antaa olettaa, nopeaa toipumista kriisistä on turha odottaa. Julkinen velkaantuminen ja julkisen talouden laajentuminen näyttävät kaikesta huolimatta ainoilta mahdollisilta keinoilta maailmantalouden pelastamiseksi. Jos julkisen talouden toimet ovat vähäisiä, kriisi tulee pitkittymään. Jos toimet ovat riittämättömiä, taloudellisen järjestelmän tulevaisuus on vaakalaudalla. Ideologiselle julkisen talouden laajenemisen vastustamiselle ei nykytilanteessa ole minkäänlaista tarttumapintaa.

Miltä globaalin talouden lähitulevaisuus siis näyttää? Edessä on pitkä hitaan kasvun, deflaation ja kasvavan työttömyyden vaihe. Julkisen talouden merkitys tulee kasvamaan yksityisen sektorin lamaantuessa ylivelkaantumisesta johtuvien komplikaatioiden seurauksena. Yksityisen sektorin toipumiseen menee useita vuosia, joiden aikana yksityisen velan määrä maailmantaloudessa pienentyy huomattavasti. Valitettavasti suuri osa velasta siirtyy maksettavaksi julkiselle sektorille, joka kriisin hetkellä ottaa talouden harteilleen. Julkisen velan kuolettaminen tapahtuu vähitellen seuraavien vuosikymmenten aikana, sitä nopeammin, mitä nopeampaa talouskasvu ja työllisyyden kasvu näinä vuosikymmeninä on.

Pyrkimys täystyöllisyyteen ja kaikkien taloudellisten resurssien hyödyntämiseen on julkisen vallan toimien onnistumisen kannalta välttämätön edellytys.  Maailmantalouden uudelleenjärjestely rahoitusmarkkinoiden, kansainvälisen kaupan rakenteiden sekä kysynnänsäätelymekanismien osalta voi auttaa kasvutavoitteiden saavuttamisessa. Selvää on, etteivät kansalliset ratkaisut globaalista talouskriisistä selviämiseksi ole millään tavalla riittäviä ja kansallisvaltiokeskeisestä ajattelusta tulisi irroittautua mahdollisimman nopeasti. Valitettavasti kriisin alkuhoidossa nimenomaan kansalliset ratkaisut ovat nousseet esiin syrjäyttäen laajemmat taloudelliset elvytyspaketit ja toimintamallit. Tämän voidaan ennustaa pitkittävän globaalista talouskriisistä toipumista.

Jussi Ahokas

Globaalin talouskriisin syyt ja seuraukset

marraskuu 12, 2008

GSD:n talouskriisiä tarkasteleva kirjoitussarja jatkuu tällä Jussi Ahokkaan analyysilla globaalien rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisen syistä ja seurauksista. Kirjoituksessa verrataan nykyistä kriisiä Hyman P. Minskyn teoriaan rahoitusmarkkinoiden epävakaudesta. Minskyn teorian perusolettamukset rahoitusmarkkinoiden historiallisesta kehityksestä näyttävät toteutuvan nykyisen kriisin kohdalla uskomattoman tarkasti. Lisäksi kirjoituksessa pohditaan niitä toimenpiteitä, joilla uhkaava talouskatastrofi voitaisiin muuttaa hallituksi taantumaksi. Kirjoituksen lopussa pohditaan globaalin talousjärjestelmän tulevaisuuden näkymiä ja hahmotellaan mahdollisia kehityskulkuja. Kirjoitussarjan viimeinen osa julkaistaan ensi viikolla ja se käsittelee globaalin finanssikapitalismin noususta seuranneita muutoksia taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa rakenteissa.

kriisi3Globaali talouskriisi on saavuttanut vaiheen, jossa rahoitusmarkkinoiden ongelmat siirtyvät osaksi reaalitaloutta. Vaikka finanssikriisistä on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia liuskoja tekstiä, vain harvoissa analyyseissa on pystytty valottamaan viimeaikaisen kehityksen taustalla olevia mekanismeja. Analyysin puutteellisuus on johtanut myös siihen, että kriisin ratkaisemiseksi ei ole löydetty oikeanlaisia työkaluja. Julkisen vallan toiminta ympäri maailmaa on ollut lähinnä viimehetken reagointia, jonka avulla kriisiä on pystytty vain jossain määrin hillitsemään. Kriisin ratkaisemiseksi ja maailmantalouden ongelmien voittamiseksi hallitusten ja muiden julkisten tahojen toimet eivät ole olleet riittäviä. Tämän tekstin tarkoituksena on pureutua syvemmälle kriisin taustoihin ja pohtia niitä toimenpiteitä, joilla seuraavina vuosina kohdattavasta maailmantalouden lamasta selvitään mahdollisimman vähin vaurioin.

Ylivelkaantuminen, spekulaatio ja innovatiiviset rahoitusmarkkinat

Yleisesti on ymmärretty. että rahoitusmarkkinoiden kriisin aiheuttivat Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden subprime-roskalainat, jotka levisivät erityyppisten paketoitujen rahoitusinstrumenttien sisällä ympäri maailmaa. Käytyään arvottomiksi lainapaperit saastuttivat investointipankkien ja tavallisten liikepankkien taseet romahduttaen edelleen rahoitusmarkkinoiden luottamuksen. On totta, että subprime-lainat toimivat kriisin laukaisevana tekijänä, mutta kylvötyöt kriisille oli tehty jo huomattavasti aikaisemmin. Kriisin tärkeimpinä tekijöinä voidaan pitää maailmantaloudessa jo 1960-luvun lopulla käynnistynyttä yksityisen sektorin velkaantumiskehitystä ja viimeisten vuosikymmenien aikana rahoitusmarkkinoilla yhä rajummaksi käynyttä spekulaatiota. Jälkimmäistä on voimistanut entisestään 1970-luvun alusta alkaen jatkuvasti vapautuneet rahoitusmarkkinat, jotka teknologisen kehityksen myötä tarjosivat 2000-luvulle tultaessa sijoittajien käyttöön suunnattoman suuren määrän erilaisia rahoitusinnovaatioita.

Innovatiivisten rahoitusinstrumenttien avulla pääoman nopeasta kerryttämisestä ja tähtitieteellisten voittojen tekemisestä tuli arkipäivää ja euforinen usko rahoitusmarkkinoiden ikuiseen kasvuun tarttui yhä useampiin yksilöihin ja instituutioihin. Lopulta globaaliin talouskriisiin johtanutta kehitystä ovat olleet ruokkimassa investointipankkien ja muiden rahoitusinstituutioiden lisäksi sekä keskuspankit että valtioiden finanssiministeriöt. Jatkuva rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkaminen, lainoittajien vapaa ja holtiton toiminta sekä sijoittajien etuja palveleva raha- ja finanssipolitiikka ovat olleet erityisesti viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan maailmantalouden kehitystä määritteleviä trendejä. Seurauksena näistä kehityskuluista olemme päässeet todistamaan maailmanhistorian suurimman velkakuplan syntymistä ja nyt myös sen puhkeamista. Kapitalistisen järjestelmän laajenemisen rajat ovat jälleen kerran tulleet ylitetyiksi.

Minsky ja mekanismi rahoitusmarkkinoiden kriisin takana

Rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisen takana olevista tekijöistä merkittävin on ehdottomasti velkarahalla tapahtunut spekulatiivinen sijoitustoiminta. 1930-luvun lamaa tutkineen Hyman P. Minskyn (1980,1982) mukaan rahoitusmarkkinoilla on tendenssi siirtyä spekulatiiviseen vaiheeseen tietynlaisen historiallinen prosessin kautta. Rahoitusmarkkinoiden ollessa terveellä pohjalla sijoitukset kohdistuvat reaalitaloudellisiin investointeihin, joiden myötä syntyvä talouskasvu toimii samalla tarvittavan velkarahoituksen takuuna. Talouden kasvaessa nopeasti yritysten arvo kasvaa, mikä tekee arvopapereilla spekuloinnin kannattavaksi. Yhä enemmän spekulaatiota tehdään velkarahalla ja kasvavien voittojen toivossa myös rahoituslaitosten lainananto lisääntyy.

Käynnistynyt kehitys johtaa yhä riskialttiimpiin sijoituksiin sekä investointeihin ja arvopaperispekulaatio lisääntyy lisääntymistään. Markkinoille ilmestyy yhä enemmän nk. ponzi-sijoittajia, joiden kassavirta on jatkuvasti velanhoitokuluja pienempi, mutta jotka arvopapereiden hintojen noustessa pystyvät tekemään voittoja laajenevilla rahoitusmarkkinoilla. Kun laajeneminen lopulta pysähtyy, alkavat vaikeudet. Hintojen kasvun taittuessa useat sijoittajat joutuvat myymään arvopapereitaan selvitäkseen lainojensa lyhennyksistä.

Tässä vaiheessa ponzi-sijoittajien tilanne on jo toivoton ja ensimmäiset konkurssit tapahtuvat nopeasti. Yhä useampi sijoittaja joutuu pakkomyynteihin ja arvopapereiden hinnat laskevat radikaalisti. Velan ja vastaavien suhde kasvaa. Uusia lainoja tarjotaan vähemmän ja rahoitusmarkkinoiden likviditeetti supistuu rajusti. Pian uusia investointeja reaalitalouteen tehdään vain murto-osa velkakuplan huipputasoon verrattuna ja talouden kasvu hidastuu. Syntyy taantuma, jota usein seuraa hintojen jatkuva lasku. Matalan inflaation tai deflaation tilanteessa velkojen maksu tulee lopullisesti mahdottomaksi ja aikaisemmin kestävällä pohjalla tehdyt sijoituksetkin tulevat tappiollisiksi. Lopputuloksena on syvä ja pitkäkestoinen lama.

Mitä on tehtävä?

Kun Minskyn havaintoja 1930-luvun lamasta verrataan tähän päivään, voidaan huomata, että kaikki palaset näyttävät loksahtavan paikoilleen. Vaikka vielä viime kesänä oltiin vakuuttuneita maailmaa uhkaavasta inflaation ja stagnaation yhdistelmästä, ovat viimeaikaiset näkymät vahvistaneet deflaation riskin olevan erittäin suuri. Pankkisektorin tukipaketit ja rahoitusmarkkinoiden likviditeetin jatkuva lisääminen eivät ole saaneet aikaan inflatorista painetta, joka vielä viime keväänä oli pääoman paniikkiliikkeiden myötä tietyillä markkinasegmenteillä erittäin suuri. Päinvastoin likviditeetin lisääminen ja rahapoliittinen elvyttäminen näyttävät välttämättömiltä toimilta jatkossakin deflaation voittamiseksi.

Näistä lähtökohdista on hyvä jatkaa pohtien niitä keinoja, joilla maailmantaloutta kohtaavasta taantuman, deflaation sekä ylivelkaantumisen yhdistelmästä selvitään ilman katastrofia. Kuten arvata saattaa, yksinkertaista ratkaisua tilanteeseen on vaikea löytää. Mahdollisuus myös täysin vääränlaisille toimenpiteille on olemassa, mistä 1930-luvulla tehdyt virheet muistuttavat. Kuten silloin, myös tällä kertaa vastuu maailmantalouden tilanteesta on sysätty julkisen vallan harteille. Ekspansiivisen rahapolitiikan ja keskuspankkien ohjauskorkojen intensiivisen laskemisen lisäksi julkisen vallan on pidettävä huolta kokonaiskysynnän riittävyydestä reaalitaloudessa. On selvää, että yksityisen velan vaikutus kokonaiskysyntään tulee vähenemään rajusti lähitulevaisuudessa. Kokonaiskysynnän pieneneminen on tärkein tekijä hidastuvan talouskasvun ja kasvavan työttömyyden takana. Kun yksityiset investoinnit jäätyvät, on julkisen talouden laajennuttava sekä julkisten investointien että julkisten työllisyysohjelmien kautta.

Myös julkisia tulonsiirtoja on lisättävä ja tulonjakoa on muutettava niiden ryhmien eduksi, joiden rajakulutusalttius on kaikista suurin. Täystyöllisyyteen pyrkivän talouspolitiikan keinot on viimein otettava käyttöön täysimääräisinä. On myös ymmärrettävä, ettei syntynyttä tilannetta voida ratkaista ilman julkisen sektorin velkaantumista. Yksityisen talouden kaivamaa kuoppaa ei voida tasoittaa pitämällä julkinen talous tasapainossa tulojen ja menojen suhteen. Julkisen talouden säästöt ja leikkaukset ovat tulevien vuosien aikana huonointa mahdollista talouspolitiikkaa. Julkisen sektorin pitkän aikavälin velkaantumista ehkäistään parhaiten palauttamalla reaalitalous mahdollisimman nopeasti kasvu-uralle, mikä vaatii seuraavien vuosien aikana maailman tasolla tuhansien miljardien eurojen edestä julkisia investointeja, tulonsiirtoja sekä muita työllisyyttä edistäviä toimia.

Myös yksityisen sektorin velkaongelman ratkaisemiseen paras ja itse asiassa ainoa lääke löytyy reaalitalouden kasvusta. Mitä suurempi velan määrä on suhteessa vuotuiseen arvonlisäykseen, sitä pidempi aika velan kuolettamiseen menee. Jos reaalitalouden kasvu pysähtyy useiksi vuosiksi eteenpäin, velan suhteellinen osuus tulee nousemaan entisestään. Erityisesti korkeiden korkojen tilanteessa yksityiset toimijat joutuvat ahdinkoon ja seurauksena on jatkuva konkurssiaalto. Markkinakorkojen pitäminen kohtuullisella tasolla tulee olla jatkossakin keskuspankkien toimintaa ohjaavalla tavoitelistalla korkealla sijalla. Jos konkursseja kaikesta huolimatta tapahtuu, on julkisen vallan taattava riittävä osa velkojien saatavista. Muussa tapauksessa kumulatiivinen kehitys kaataa yhä uusia yrityksiä ja rahoittajia, mahdollisesti jopa eläkeyhtiöitä. Velkojen takaaminen tuottaa globaalisti julkiselle sektorille seuraavan tuhansien miljardien eurojen menoerän. Tämän sekä reaalitalouden tukipakettien rahoittamiseksi verotusta on korotettava useiksi vuosiksi eteenpäin. Erityisesti varallisuuden ja pääoman verotusta on lisättävä. Näillä toimenpiteillä yksityisen sektorin velkaongelmasta voidaan selvitä seuraavien 10-15 vuoden kuluessa. Julkista velkaa tullaan maksamaan pois vielä pitkään tämän jälkeen.

Globaalin talousjärjestelmän tulevaisuus

Kuten edellä esitetyt ratkaisumallit osoittavat, maailma on kulkemassa hetkellisesti kohti julkisen vallan voimakkaasti säätelevää taloudellista järjestelmää. Siirtymävaiheeseen ja kriisin jälkihoitoon esitetyt toimenpiteet ovat enemmän tai vähemmän välttämättömiä. Luottamalla ortodoksisen taloustieteen tarjoamiin kokonaiskysynnän kehitystä rajoittaviin talouspoliittisiin ratkaisuihin, kuten julkisten menojen leikkauksiin, rakenteellisin veronalennuksiin sekä nimellispalkkojen alennuksiin kriisi reaalitaloudessa tulee pitkittymään entisestään. On viimein ymmärrettävä ja myönnettävä, että kapitalistisen talousjärjestelmän sisäänrakennettu ongelma on kokonaiskysynnän riittämättömyys. Asia, jonka Keynes (1936) ja Kalecki (1937) toivat kaikkien meidän – myös uusklassisten taloustieteilijöiden – tietoon jo 1930-luvulla.

Globaali finanssikapitalismi näyttää tulleen karulla tavalla tiensä päähän ja sen aikaansaamat ongelmat vaativat monilta osin talouden siirtämistä julkisen vallan ohjaukseen. Tästä ei kuitenkaan voida päätellä, millainen globaali talousjärjestelmä seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana muodostuu. Joka tapauksessa on selvää, ettei säätelemättömien rahoitusmarkkinoiden aikakauden virheitä haluta toistaa ainakaan lähitulevaisuudessa. Rahoitusmarkkinoiden reformi on jo tässä vaiheessa todennäköinen ja kysymys liittyykin siihen, millä tavalla globaalit rahoitusmarkkinat järjestetään uudelleen. Spekulaation kitkemiseksi on esitetty ainakin valuutanvaihtoverojen sekä globaalien pääomaverojen käyttöönottoa sekä arvopaperikaupan kokonaisvaltaista uudelleenjärjestelyä.

Käytännössä viimeksi mainittu tarkoittaisi sitä, että nykyisestä osakejärjestelmästä luovuttaisiin ja se korvattaisiin velkakirjajärjestelmällä, jossa yritysten velkapapereiden arvolle asetettaisiin erääntymispäivä, jolloin velkakirjat lunastettaisiin takaisin ennalta määritellyllä hinnalla. Tällaisessa tilanteessa sijoittajien tehtäväksi jäisi pelkästään yritysten reaalitaloudellisten menestyksen arviointi, jolloin sijoituspäätökset heijastelisivat yritysten todellisia toimintaedellytyksiä. Globaalien rahoitusmarkkinoiden ja maailmankaupan rahoituksen tasapainottamiseksi kaavailtu globaalin reservivaluutan käyttöönotto olisi niin ikään oivallinen askel kohti vakaampaa globaalia talousjärjestelmää. Huomiota on kiinnitettävä myös lainamarkkinoille ja lainanantajien toimintaan. Lainamarkkinoille on luotava säännöksiä, joilla myös lainanantajat joutuvat kantamaan osansa riskeistä. Roskalainojen viimeaikainen historia osoittaa, ettei lainanantajien kyky arvioida lainanottajien maksukykyä ole riittävä markkinaeuforian vallitessa.

Se, kuinka voimakkaasti julkinen valta tulee säätelemään reaalitaloutta, riippuu ennen kaikkea siitä, miten voimakkaasti kriisin jälkihoidossa nojaudutaan julkisen talouden varaan. Tarttumalla jo tässä vaiheessa täystyöllisyyspolitiikkaan ja ymmärtämällä kysynnänsäätelyn merkitys on selvää, että myös tulevaisuuden talousjärjestelmä perustuu lähtökohtaisesti julkisen vallan aktiiviselle ohjaukselle. Ideologiset kamppailut voivat kuitenkin kääntää kehityksen uudelleen markkinaehtoiseksi ja pääoman tällä hetkellä pienenevä valta yhteiskunnallisessa kehityksessä voi pian olla uudestaan kasvamassa. Pahimmassa tapauksessa tämä kehitys avaa ovet uudelle velkaantumis- ja spekulaatiokierteelle ja ihmiskunta tulee kohtamaan samanlaisen tai entistä suuremman taloudellisen kriisin vielä tämän vuosisadan aikana. Jo tällä hetkellä ja erityisesti tulevien vuosien kokemusten jälkeen on vaikea uskoa, että tällainen kehitys voisi päästä uudestaan käyntiin. Ihmiskunnan muisti on kuitenkin erittäin lyhyt ja kapitalistisen järjestelmän sisäiset voimat saattavat olla jälleen kerran liian voimakkaita vastustettaviksi.

Jussi Ahokas

Eurooppa reagoi

lokakuu 13, 2008

Viikonlopun aikana Euroopan maat runnasivat kasaan rahoitusmarkkinoiden pelastuspaketin, johon on tällä hetkellä ladattu paljon odotuksia. Pääviestinä oli, ettei suuria pankkeja ja rahoituslaitoksia päästetä Euroopassa kaatumaan. Ongelmapankeille on luvattu ohjata julkista pääomaa niin paljon kuin niiden selviäminen edellyttää. Samalla julkinen valta ottaa omistukseen heikoimmassa tilassa olevat pankit. Elvytys tullaan suorittamaan maakohtaisesti, eikä Ranskan alunperin kaavailemaa yhteisrahastoa perusteta.

Seuraavat päivät näyttävät, mihin suuntaan kriisi Euroopassa lähtee kehittymään. Positiivisista vireistä huolimatta mustat pilvet varjostavat edelleen Euroopan ja koko maailman rahoitusmarkkinoita. Kriisin taustalla oleva velkaongelma ei tule ratkeamaan pankkien pelastamisenkaan jälkeen. Hintojen putoaminen on tällä hetkellä eniten kriisiä vahvistava tekijä ja tämän kehityksen katkaisemiseksi pankkipakettikin on ensisijaisesti suunnattu. Tappiokierre pörsseissä ja muualla kuitenkin jatkuu, mikä ajaa yhä useammat velkarahalla sijoittaneet tahot pakkomyynteihin. Tämä entisestään syventää deflaatiokierrettä, joka määrittelee suoraan kriisin kestoa. Jos maailmantalouden kehityksen suunta halutaan muuttaa, on löydettävä ratkaisu deflaatiokierteen katkaisuun. Valitettavasti inflatoriset rakenteet ovat tällä hetkellä vähissä maailmantaloudessa.

Jussi Ahokas