Historiallinen sopimisen rajoitus

Pohjoismaissa ja Suomessa on ylpeilty yhteiskuntarauhalla, jonka sanomme pohjautuvan sopimusyhteiskuntaan. Kun yhdessä sovitaan, kaikki sitoutuvat. Työntekijöiden ja työnantajien yhteistyöllä pohjoismaissa on kuulemma selätetty työn ja pääoman ristiriita.

Työn, työntekijöiden ja pääoman, jota edustaa työnantaja, ristiriidan ydin on vallassa. Toiset myyvät työtään vailla päätösvaltaa siihen sekä vailla mahdollisuutta nauttia työnsä hedelmistä. Toiset omistavat ja päättävät ilman varsinaisen työn tekemistä. Työläiset eivät ole osallistuneet päätöksentekoon työssä – eivätkä yhteiskunnassa. Valta molemmissa on ollut samalla yhteiskuntaluokalla; pääoman haltijoilla.

Voimaa ja mallia työntekijöiden järjestäytymiseen on saatu tuontituotteena. Toki tehtaat tehdasolosuhteineen ja siten työväenluokan syntyminenkin on oikeastaan saatu tuontituotteena.

Ristiriita on siis täällä päin sanottu selätetyn. Jokseenkin tasaveroinen neuvotteluasetelma työntekijöiden ja –antajien välillä on rakennettu työlainsäädännöllä. Näin on tosiaan voitu taata yhteiskuntarauha, vakaat olot ja yhteiskunnan kehittymisen kokonaisuutena. Tasa-arvoinen yhteiskunta on rauhallinen jokaiselle yhteiskuntaluokalle.

Ensimmäisen kerran työntekijöiden ja työnantajien oikeuksista ja velvollisuuksista kirjattiin lakiin jo vuonna 1922. Tuolloin laadittiin ensimmäinen työsopimuslaki. Myöhemmin laadittiin myös työehtosopimuslaki. Vuoden 1919 perustuslaissa vahvistettiin jokaiselle laaja joukko kansalaisoikeuksia, aina oikeudesta vaikuttaa päätöksentekoon. Työväenluokkaa tämä alkoi koskea jo yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myötä, kun äänioikeus laajennettiin myös työtätekevään enemmistöön.

Vuonna 1939, kesken talvisodan, työnantajien keskusjärjestö ilmoitti, että ryhtyy neuvottelemaan työntekijöiden keskusjärjestön kanssa. Kansainvälinen tilanne varsin konkreettisesti, ellei hyvinkin pakottavasti, vaikutti sisäpoliittiseen käänteeseen. Tämän muistamme kuitenkin romanttisesti ”tammikuun kihlauksena”. Jo ennen tuota oli solmittu paljon paikallisia työehtosopimuksia, mutta ilmoitus ja siitä alkaneet neuvottelut mahdollistivat yleissitovat työehtosopimukset.

Kaiken tämän seurauksena pohjoismaissa on yhteiskuntaluokasta voinut siirtyä toiseen. 1960-luvun hyvinvointivaltion luomisaikaan ymmärrettiin, että sosiaalimenot vahvistavat talouskasvua, sillä ne luovat ostovoimaa. Niin ikään yhteiskuntarauhan, turvallisuuden ja luottamuksen kannalta on olennaista, että jokaisella on mahdollisuus ja tosiasiallinen vapaus ponnistaa haluamansa kaltainen elämä.

Ammattiliittojen sopimisoikeus vahvistaa talouskasvua – sopimisoikeuden rajoittaminen heikentää. Työehtojen minimiä määrittää työoikeus, minkä lisäksi työehtoja säännellään työntekijän ja työnantajan työsopimuksella, paikallisilla sopimuksilla, vakiintunein käytännöin sekä viimekätisesti työnantajan direktio-oikeudella – tai toisaalta viimekätisesti perustuslailla. On aina mahdollisuus sopia paremmin kuin lain minimitaso määrittää.

Oikeus sopia on keskeisimpiä oikeuskäytäntömme perusteita. Sitä rajoitetaan vain väärinkäytösten estämiseksi.

Tai no, vitsi vitsi, ei enää.

Historiallinen sopimisoikeuden (perustuslain vastaisesti) rajoittaminen lainsäädännöllä korjaa tilanteen kertaheitolla. Tässä sitä on kiinnostava uusi ulottuvuus 2010-luvun työn ja pääoman ristiriitaan esimerkiksi kansainvälisesti ja historiallisesti vertaillen.

Linkin takaa voimme vertailla eri maiden sopimuksia; toisissa työehdoista sovitaan kansallisesti, toisissa alakohtaisesti ja joissakin kokonaan paikallisesti. Vaikea sanoa, mihin kaavaillut lainsäädännölliset sopimusrajoitukset näistä kategorioista edes mahtuisivat.

Inari Juntumaa

Advertisement

Mätämunan paluu

Finanssikriisin jälkeen on kuultu lukuisia puheenvuoroja, joissa on taivasteltu uusliberalismin päättymistä. Valitettavasti riemu on ollut ennenaikaista. Paul Volcker on täällä taas.

26.11. Yhdysvaltain tuleva presidentti Barack Obama nimesi Paul Volckerin uuden talouspoliittisen neuvonantajaryhmänsä johtoon. Valtamediassa nimitys uutisoitiin lyhyesti. Palstamillimetreissä se jäi uuden ulkoministerivalinnan jalkoihin. Valtamediaa tuntui kiinnostavan ainoastaan 81-vuotiaan Volckerin korkea ikä ja mittava CV.

Volckerin valinta kertoo kuitenkin myös muusta kuin siitä, että Obaman uudessa hallinnossa arvostetaan kokemusta. Ennen kaikkea valinta kertoo siitä, että Suurta Muutosta ei ole luvassa. Guantanamo saatetaan sulkea, mutta talouspoliittinen ideologia ei ole muuttumassa Washingtonissa. Päinvastoin.

Jos pitäisi valita yksi ihminen, joka on eniten edistänyt maailman uusliberalisaatiota, oma valintani osuisi Volckeriin. On suorastaan hämmästyttävää, kuinka yksi ihminen on onnistunut elämänsä aikana saamaan niin paljon tuhoa aikaan.

Paul Volcker aloitti 1950-luvun alussa uransa Yhdysvaltain keskuspankissa Fedissä, josta hän kuitenkin siirtyi vain muutaman vuoden työskentelyn jälkeen rahoitusjätti J. P. Morganin palvelukseen. J. P. Morganin tytäryhtiön Chase Manhattanin apulaisjohtajaksi edennyt Volcker houkuteltiin kuitenkin takaisin valtion palvelukseen vuonna 1969, kun republikaanipresidentti Richard Nixon nimesi hänet apulaisvaltiovarainministerikseen.

Nixonin hallinnossa Volckerin tehtäväksi annettiin ajaa alas toisen maailmansodan jälkeen luotu Bretton Woods -järjestelmä. Kiinteisiin valuuttakursseihin ja pääomakontrolleihin perustunut järjestelmä oli taannut mahdollisuudet keynesiläiseen talouspolitiikkaan ja hyvinvointivaltioiden rakentamiseen.

Ajat Washingtonissa olivat kuitenkin muuttumassa. Yhdysvallat oli kyllästynyt kiinteiden valuuttakurssien järjestelmään. Dollarin kultasidos esti maata velkaantumasta holtittomasti, koska kaikki liikkeelle lasketut dollarit oli voitava vaihtaa kiinteällä kurssilla kultaan. Nixonin hallinto näki kelluvien valuuttakurssien järjestelmässä mahdollisuuden vahvistaa Yhdysvaltain ylivaltaa, kun ainoata maailmanvaluuttaa pystyttiin sylkemään reservi- ja kauppavaluutaksi lähes loputtomasti.

Toisaalta amerikkalainen elinkeinoelämä oli aloittanut aggressiivisen hyökkäyksen Keynesin oppeja vastaan. Uudeksi arkiviisaudeksi nousi Milton Friedmanin monetarismi, jonka mukaan valuuttakurssien ja pääomaliikkeiden säätely johtaa ainoastaan pitkän aikavälin inflaatiokriisin ja talouskasvun stagnoitumiseen.

Volcker oli virassaan tehokas. Jo vuonna 1971 Yhdysvallat hajotti Bretton Woods -järjestelmän irrottamalla dollarin kultasidoksesta. Seuraavina vuosina Euroopan maat vaativat Ranskan johdolla paluuta pääomakontrolleihin ja kiinteisiin valuuttakursseihin. Volcker ei kuitenkaan antanut neuvotteluissa periksi, ja jo vuonna 1976 maailman uusi finanssiarkkitehtuuri virallistettiin Jamaikan konferenssissa.

Valtiovarainministeriöstä Volckerin matka jatkui takaisin Yhdysvaltain keskuspankkiin jonka pääjohtajaksi presidentti Jimmy Carter nimesi Volckerin vuonna 1979. Viimeistään tästä hetkestä alkaen maailmassa alettiin toteuttaa uusliberaalia talouspolitiikkaa.

Piinkovana monetaristina Volcker oli huolestunut Yhdysvaltain korkeasta inflaatioasteesta. Tuolloin Volcker päätti itsenäisesti tehdä täyskäännöksen Yhdysvaltain talouspolitiikassa. Hän käynnisti rahapoliittisen operaation, jota on myöhemmin alettu nimittää Volcker-sokiksi.

Vain kaksi kuukautta virkaanastumisensa jälkeen Volcker korotti rajusti ohjauskorkoa. Nimelliskorko nostettiin 20 prosentin tuntumaan. Reaalikorot nousivat alle miinus kolmesta prosentista lähes yhdeksään prosenttiin.

Volcker-sokin vaikutukset olivat mullistavia Yhdysvalloissa. Investoinnit maassa pysähtyivät kuin seinään, ja maa vajosi nopeasti syvimpään taantumaan sitten suuren laman. Työttömyysaste kohosi Yhdysvalloissa ennätyksellisiin lukemiin ja talouskasvu hidastui.

Ronald Reaganin kaudella uudelleen Fedin johtoon valittu Volcker päätti puskea läpi rakennesopeutusohjelman, jolla maan työllisyystilannetta yritettiin parantaa. Korkotaso pidettiin edelleen korkealla, joten yritysten palkanmaksuvara painui minimiin. Samalla Reagan toteutti koordinoituja hyökkäyksiä ay-liikettä vastaan.

Työntekijäosapuolen oli lopulta alennuttava sisäiseen devalvaatioon eli palkkojen heikennyksiin. Maan minimipalkkataso oli pitkään vapaassa pudotuksessa ja reaaliansiot heikkenivät jatkuvasti. Näillä ”rakenteellisilla uudistuksilla” työttömyysaste saatiin pikkuhiljaa alentumaan. Volckerin uusliberaalia sokkiohjelmaa ryhdyttiin pian kopioimaan myös Eurooppaan. Tämän myötä rakenneuudistuksista, luonnollisesta työttömyystasosta sekä hintavakaudesta tuli iskulauseita myös vanhalle mantereelle – ja jo pian myös muualle.

Volcker-sokin vaikutukset eivät kuitenkaan rajoittuneet ainoastaan keynesiläisyyden lopulliseen nujertamiseen, palkkojen huonontamiseen ja hyvinvointivaltioiden alasajoon. Siitä seurasi vielä suurempaa kärsimystä, jopa kuolemaa.

Koska kehitysmaiden velka 70- ja 80-lukujen vaihteessa oli pääasiallisesti dollarimääräistä, nousivat velanhoitokustannukset dramaattisesti korkotason kohoamisen myötä. Kun vielä dollari vahvistui samanaikaisesti, kävi ilmeiseksi, että kehitysmaat eivät selviäisi velkataakoistaan.

Monet maat eivät pystyneet maksamaan edes lainojen korkomenoja, joten velkakuormat kasvoivat entisestään. Volcker-sokki muun muassa nosti Brasilian velkataakan 50 miljardista dollarista sataan miljardiin. Nigerian velka yli kolminkertaistui yhdeksästä miljardista 29 miljardiin.

Vaikka kehitysmaiden velkakriisin seuraukset ovat olleet katastrofaalisia, tämä ei estänyt muutosta lupaavaa Obamaa nimittämään Volckeria talousneuvonantajaryhmänsä johtoon. Toisaalta nimitys ei tullut yllätyksenä. Volcker oli presidentinvaalikampanjan aikana näkyvästi tukemassa Obamaa.

Obaman kampanjan talouspoliittisen työryhmän johtajana toiminut Jason Furman on kertonut, että uudella presidentillä on vakiokysymys talouspoliittisissa keskusteluissa: ”Mitä mieltä Paul Volcker on?”

Lauri Holappa

Kirjoitus ilmestyi Hiekanjyvien numerossa 4/2008

Euroopan sosiaalifoorumi 2008

Vuoden 2008 Euroopan sosiaalifoorumi Malmössä päättyi sunnuntaina. Viiden sosiaalifoorumipäivän aikana tarjolla oli satoja seminaareja, työpajoja ja muita mielenkiintoisia tapahtumia. Ilmeisesti Suomessa sosiaalifoorumin tapahtumista uutiskynnyksen ylitti ainoastaan perjantai-illan kadunvaltaustapahtuma ja sen tiimoilla sattuneet pienimuotoiset hulinoinnit. Vaikka median kautta saatava kuva sosiaalifoorumin sisällöistä ja käytännöistä näyttäytyy negatiivisena, on sosiaalifoorumiprosessin merkitys globaalin kansalaisyhteiskunnan järjellisenä, rauhanomaisena ja positiivisena keskustelu- ja toimintatilana erittäin suuri. Tämän Euroopan sosiaalifoorumi Ruotsissa jälleen osoitti.

GSD:n näkökulmasta mielenkiintoisimmat seminaarit käsittelivät parhaillaan käynnissä olevaa finanssikriisiä sekä yleistä kapitalismin analyysia. Muun muassa Attacin järjestämät tilaisuudet tarjoilivat monipuolista analyysia rahoitusmarkkinoiden tilanteesta ja tulevaisuuden vaihtoehdoista. Teoreettisemmin kapitalismia analysoitiin esimerkiksi Rosa Luxemburg Stiftungin järjestämässä tilaisuudessa ”Varieties of European Capitalism”, jossa puhujien joukossa oli myös uusliberalismin ja sosialidemokratian kriisin välistä yhteyttä tutkinut professori J. Magnus Ryner.

GSD oli mukana järjestämässä seminaaria, joka pidettiin torstaina Rosengårdin kaupunginosan urheiluhallissa. GSD:n lisäksi tapahtumaan olivat järjestäneet alustajia ruotsalainen Sosialistisk debatt sekä ranskalainen UTOPIA. Ensimmäinen on Ruotsin vasemmistopuoluetta lähellä olevan CMS:n toimittama aikakauslehti ja jälkimmäinen Ranskan sosialistipuolueen sekä Ranskan vihreiden piirissä toimiva ajatushautomoverkosto.

Seminaarin tarkoituksena oli tarkastella kriittisesti ja analyyttisesti uusliberalismia taloudellisena järjestyksenä ja pohtia sekä esittää vaihtoehtoja uusliberalismille. Tilaisuus koostui neljästä alustuksesta. Avauspuheenvuoron piti ruotsalainen vasemmistopuolueen kansanedustaja Ulla Andersson, joka käsitteli ansiokkaasti uusliberalismin ja kansallisen talouspolitiikan välistä yhteyttä. Keskeisiä Anderssonin esittämiä havaintoja olivat täystyöllisyyspolitiikasta luopuminen, valtion taloudellisen ja talouspoliittisen vallan jatkuva kaventuminen, Ruotsin keskuspankin epädemokraattinen asema sekä hyvinvointivaltion ylläpidon ja kehittämisen kannalta välttämättömien menojen leikkaaminen.

Anderssonin alustuksen jälkeen olivat vuorossa GSD:n puheenvuorot, joista vastasivat Lauri Holappa ja Jussi Ahokas. Laurin alustuksessa tarkasteltiin uusliberalismia historiallisena ilmiönä ja määriteltiin uusliberalismi finansoitumiseen sekä deterritorialisaatioon perustuvaksi luokkaprojektiksi. Jussin alustuksessa jatkettiin taloudellisen luokkakamppailun määrittelyä ja pohdittiin vaihtoehtoja globaalin taloudellisen järjestelmän uudelleenjärjestämiseksi.

Viimeisen valmistellun puheenvuoron seminaarissa käytti ranskalaisen UTOPIA-verkoston aktiivi Jean-Paul Chidac. Hän esitteli verkostonsa toimintaperiaatteita sekä keskeisiä sisällöllisiä kysymyksiä. Näitä olivat muun muassa taloudellisen kasvun uudelleenmäärittely, työn arvoon liittyvä analyysi sekä talouden ja ympäristön välisen suhteen analyyttinen tarkastelu.

Alustukset kirvoittivat satapäisessä yleisössä lukuisia kommentteja ja kysymyksiä. Kommentit vaihtelivat modernisaation kritiikistä globaalin ja lokaalin kamppailun rajapintojen tarkasteluun. Yleisö vaikutti kiinnostuneelta erityisesti GSD:n agendaan ja keskustelua riitti vielä seminaarin varsinaisen osuuden päättymisenkin jälkeen. Kokonaisuudessaan seminaari oli onnistunut tapahtuma, vaikka tekniset ongelmat sekä esitystekniikan että tulkkauksen kanssa vaikeuttivatkin käytännön toimintaa.

GSD:n toimijat ovat osallistuneet aktiivisesti sosiaalifoorumiprosessiin sen kaikilla tasoilla. Seminaareja on järjestetty viime vuosien aikana sekä maailman, Euroopan että Suomen sosiaalifoorumeissa. Sosiaalifoorumiprosessi on osoittautunut erinomaiseksi osallistumiskanavaksi erilaisiin globaalin kansalaisyhteiskunnan prosesseihin. Samalla se on mahdollistanut verkostoitumisen erityyppisten toimijoiden kanssa ympäri maailmaa.

GSD:n poliittisen toiminnan kannalta sosiaalifoorumiprosessi tulee tulevaisuudessakin olemaan keskeisessä roolissa. Sosialidemokraattisen politiikan siirtäminen globaalille tasolle ei ole onnistunut riittävän hyvin internationalismin perinteen sisällä. Esimerkiksi Sosialistiseen internationaaliin verrattuna sosiaalifoorumitodellisuus on huomattavasti dynaamisempi ja moniulotteisempi, minkä vuoksi se soveltuu erittäin hyvin globaalien poliittisten prosessien edistämiseen.

Seuraava suuri sosiaalifoorumitapahtuma järjestetään ensi vuoden tammikuussa Brasilian Belemissä. Amazonin sademetsien keskellä vaihtoehtoisen maailman rakentaminen tulee jatkumaan voimakkaana. Myös GSD tulee olemaan aktiivisesti mukana tässä rakennustyössä.

Kapitalismi ja antikapitalistinen SDP

Tämä kirjoitus aloittaa sarjan, jossa pyritään, kuten on toivottu, avaamaan poliittisessa ohjelmassamme sekä GSD:n toiminnassa käytettyjä käsitteitä laajemmalle yleisölle. Samalla allekirjoittaneella on tietysti hyvä tilaisuus käsitellä ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä. Ja mistä olisikaan parempi aloittaa kuin tuosta kaikkien suosimasta leimakirveestä ja yhdestä suomalaisen poliittisen keskustelun tulenaroimmista termeistä, kapitalismista.

Kapitalismipuhe

Kommentoin tässä osittain Pertti Rauhion, Tero Hirvilammin, Raimo Luoman ja Jari Luodon Suomen Kuvalehdessä julkaisemaa kolumnia, jonka perimmäinen tarkoitus on minulle vielä hämärän peitossa, mutta joka sisälsi mm. virkkeen ”Antikapitalististen ääriliikkeiden suosimaa uusliberaali-leimaa käytetään helposti kenestä tahansa markkinatalouden hyväksyvästä henkilöstä.” Tämä kiinnitti huomioni, koska olin aina kuvitellut, että kuulun yhdessä Rauhion, Hirvilammin, Luoman ja Luodon kanssa nimenomaan antikapitalistiseen, sosialistiseen liikkeeseen.

Hyväksyn toki sen analyysin, että ”uusliberalismi”-termin käyttäminen leimakirveenä ei aina ole korrektia, sillä minustakin siinä on kyse tarkasti määriteltävissä olevasta yhteiskuntatieteellisestä ja historiallisesta käsitteestä – eri asia on sitten se, että kolumnin seuraavissa kappaleissa oleva sisältö kuuluu juuri uusliberaalin historiallisen blokin diskursiivisiin välineisiin. Antikapitalismia pyrittiin kuitenkin kolumnissa käyttämään myös leimakirveen tavoin, kritisoimaan markkinatalouteen ja ns. realistiseen talouspolitiikkaan vastahankaisesti suhtautuvia tahoja – vaikka myös kapitalismilla, ja siten sen vastustamisella, on aivan yhtä tarkka poliittinen määritelmä. Kapitalismi ei nimittäin tarkoita ideologiaa tai poliittista suuntausta, jolla olisi olemassa vastustajia – se viittaa tuotannon muotoon, ja antikapitalistit ovat niitä, jotka kannattavat tuon tuotantomuodon kaikenkattavuuden rajoittamista yhteiskunnallisin keinoin.

Kapitalismi samaistetaan sitä ihannoivissa puheenvuoroissa usein länsimaiseen demokratiaan ja markkinatalouteen yleensä, mutta tämä on retorista harhaanjohtamista. Kapitalismin arkikielestä määritellyksi käsitteeksi kohottaneet saksalaiset, sosialistinen Karl Marx ja porvarillinen Max Weber, ovat yhtä mieltä sen tärkeimmistä tunnusmerkeistä, ennen kaikkea vapaasta ja avoimesta pääomamarkkinasta, joka sallii varallisuuden ja materiaalisen hyötyjen kasautumisen valtion valvomien omistussuhteitten kautta. Kapitalistinen tuotanto on siis tuotantoa, joka nimensä mukaisesti mahdollistaa ja rohkaisee pääoman kasautumista pääomaa jo omistavalle toimijalle, kapitalistille. Tämä kasautumisen laki, ei siis vapaat markkinat sinänsä, on se kapitalismi, jota työväenliikkeen historiallinen korpus kritisoi (ja joskus demonisoi) ja jota kapitalismia kiittävät toimijat eivät juuri koskaan eksplisiittisesti halua muistaa, vaikka implisiittisesti juuri heidän toiveensa hyötyä pääomien kasautumisesta on kapitalismin ylistyksen syynä.

Kuinka rikkoa koneita

Antikapitalistinen liikehdintä on viimeisen vuosisadan ajan ollut jatkuvasti läsnä maailmanpolitiikassa, ja määritelmällisesti paljon laajemmassa mielessä kuin ”Anti-Capitalist”-t-paitoja painattavat trotskilaiset suostuvat uskomaan. Yhdysvalloissa vuosien 1905 ja 1935 välillä toimeenpannut antitrust-lait ja yritystoiminnan ja pääomaliikkeiden sääntelytoimenpiteet edustavat yhtä historian suurimmista antikapitalistisista projekteista, joka tapahtui leimallisesti liberaalin poliittisen projektin piirissä. Bretton Woods -järjestelmä pyrki rajoittamaan pääomainvestointien vapaata liikkumista valtiosta ja valuutasta toiseen ja oli vikoineenkin siten antikapitalistinen. Viime aikoina on pääomalle luonteenomaista kasautumista pyritty rajoittamaan mm. globaalisti rajoittamalla ruoalla käytävää johdannaiskauppaa ja keinottelua ja kansallisesti rajoittamalla pääoman oikeutta ostaa itselleen poliittisia palveluksia – siis puolueille tehtävien rahalahjoitusten määrää. Tällä kapealla määritelmällä Matti Vanhanen on siis merkittävä suomalainen antikapitalisti, vaikkei varmaan kuulukaan yhteenkään ääriliikkeeseen.

Tämän saivartelumääritelmän ulkopuolellakin politiikan historia on täynnä ryhmittymiä, joiden agenda on ollut määrätietoisen antikapitalistinen ja pääomien kasautumisen ja siitä aiheutuvien tuloerojen purkamiseen pyrkivä. Sosialistinen/sosialidemokraattinen liike on näistä merkittävimpiä, ei vähiten siksi, että sosialidemokraattisin toimenpitein toteutettu tuloerojen tasaaminen on ollut merkittävimpiä käytännön voittoja, joita pääomakasautumien purkamisessa on koskaan saavutettu. Edes se ei edusta antikapitalismin maltillisinta muotoa, sillä loppujen lopuksi antikapitalismi ei ole mitään sen kummempaa kuin sosioekonomisesti epätasa-arvoisen yhteiskunnan ja sen aiheuttaman epävarmuuden ja kamppailujen kritiikkiä. Vaikkapa John Edwardsin presidentinvaaliehdokkuuskampanja Yhdysvalloissa oli leimallisen antikapitalistinen. Australialainen popbändi Savage Garden myi yli kolme miljoonaa levyä näin ”radikaalilla” antikapitalistisella sanomalla:

”I believe the struggle for financial freedom is unfair
I believe the only ones who disagree are millionaires”
– Savage Garden: Affirmation

Hyvän puolue

Minun uskoni sosialidemokraattina on, että puolueeni on antikapitalistinen, ja että sen täytyy olla antikapitalistinen ollakseen puolue hyvän puolella. Olen tietoinen siitä, että kapitalismi-sanan käyttö on nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä provokaatio, mutta GSD haluaakin provosoida yhteiskuntaamme keskusteluun kapitalismin luonteesta. Niiden, jotka haluavat käyttää kapitalismia positiivisena käsitesisältönä, olisi nyt tarkemmin määriteltävä, mitä he omalta kapitalismiltaan haluavat ja millaisia emansipaation mahdollisuuksia siinä näkevät.

GSD ei vastusta markkinamekanismin käyttöä markkinataloudessa, mutta se vaatii, että kokonaisyhteiskunnallisessa suunnittelussa toteutetaan sellaista sääntelyä, joka estää pääoman keskittymisen laajenevan uusintamisen. Tätä tuskin Rauhio, Hirvilammi, Luoma ja Luotokaan pitäisivät talouspopulismina, eikä se siksi ole tarkoitettukaan. Se on perusta johdonmukaiselle poliittiselle ohjelmalle, joka tähtää tasa-arvoiseen, hierarkiattomaan yhteiskuntaan ja kansalaisen vapauttamiseen taloudellisten pakkojen kahleista. Siinä olisi SDP:lle sellainen pitkäjänteinen talouspoliittinen projekti, josta samassa Suomen Kuvalehdessä sellaista vaatineen Paavo Lipposenkin sietäisi olla tyytyväinen.

Anssi Häkkinen