Historiallinen sopimisen rajoitus

Pohjoismaissa ja Suomessa on ylpeilty yhteiskuntarauhalla, jonka sanomme pohjautuvan sopimusyhteiskuntaan. Kun yhdessä sovitaan, kaikki sitoutuvat. Työntekijöiden ja työnantajien yhteistyöllä pohjoismaissa on kuulemma selätetty työn ja pääoman ristiriita.

Työn, työntekijöiden ja pääoman, jota edustaa työnantaja, ristiriidan ydin on vallassa. Toiset myyvät työtään vailla päätösvaltaa siihen sekä vailla mahdollisuutta nauttia työnsä hedelmistä. Toiset omistavat ja päättävät ilman varsinaisen työn tekemistä. Työläiset eivät ole osallistuneet päätöksentekoon työssä – eivätkä yhteiskunnassa. Valta molemmissa on ollut samalla yhteiskuntaluokalla; pääoman haltijoilla.

Voimaa ja mallia työntekijöiden järjestäytymiseen on saatu tuontituotteena. Toki tehtaat tehdasolosuhteineen ja siten työväenluokan syntyminenkin on oikeastaan saatu tuontituotteena.

Ristiriita on siis täällä päin sanottu selätetyn. Jokseenkin tasaveroinen neuvotteluasetelma työntekijöiden ja –antajien välillä on rakennettu työlainsäädännöllä. Näin on tosiaan voitu taata yhteiskuntarauha, vakaat olot ja yhteiskunnan kehittymisen kokonaisuutena. Tasa-arvoinen yhteiskunta on rauhallinen jokaiselle yhteiskuntaluokalle.

Ensimmäisen kerran työntekijöiden ja työnantajien oikeuksista ja velvollisuuksista kirjattiin lakiin jo vuonna 1922. Tuolloin laadittiin ensimmäinen työsopimuslaki. Myöhemmin laadittiin myös työehtosopimuslaki. Vuoden 1919 perustuslaissa vahvistettiin jokaiselle laaja joukko kansalaisoikeuksia, aina oikeudesta vaikuttaa päätöksentekoon. Työväenluokkaa tämä alkoi koskea jo yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myötä, kun äänioikeus laajennettiin myös työtätekevään enemmistöön.

Vuonna 1939, kesken talvisodan, työnantajien keskusjärjestö ilmoitti, että ryhtyy neuvottelemaan työntekijöiden keskusjärjestön kanssa. Kansainvälinen tilanne varsin konkreettisesti, ellei hyvinkin pakottavasti, vaikutti sisäpoliittiseen käänteeseen. Tämän muistamme kuitenkin romanttisesti ”tammikuun kihlauksena”. Jo ennen tuota oli solmittu paljon paikallisia työehtosopimuksia, mutta ilmoitus ja siitä alkaneet neuvottelut mahdollistivat yleissitovat työehtosopimukset.

Kaiken tämän seurauksena pohjoismaissa on yhteiskuntaluokasta voinut siirtyä toiseen. 1960-luvun hyvinvointivaltion luomisaikaan ymmärrettiin, että sosiaalimenot vahvistavat talouskasvua, sillä ne luovat ostovoimaa. Niin ikään yhteiskuntarauhan, turvallisuuden ja luottamuksen kannalta on olennaista, että jokaisella on mahdollisuus ja tosiasiallinen vapaus ponnistaa haluamansa kaltainen elämä.

Ammattiliittojen sopimisoikeus vahvistaa talouskasvua – sopimisoikeuden rajoittaminen heikentää. Työehtojen minimiä määrittää työoikeus, minkä lisäksi työehtoja säännellään työntekijän ja työnantajan työsopimuksella, paikallisilla sopimuksilla, vakiintunein käytännöin sekä viimekätisesti työnantajan direktio-oikeudella – tai toisaalta viimekätisesti perustuslailla. On aina mahdollisuus sopia paremmin kuin lain minimitaso määrittää.

Oikeus sopia on keskeisimpiä oikeuskäytäntömme perusteita. Sitä rajoitetaan vain väärinkäytösten estämiseksi.

Tai no, vitsi vitsi, ei enää.

Historiallinen sopimisoikeuden (perustuslain vastaisesti) rajoittaminen lainsäädännöllä korjaa tilanteen kertaheitolla. Tässä sitä on kiinnostava uusi ulottuvuus 2010-luvun työn ja pääoman ristiriitaan esimerkiksi kansainvälisesti ja historiallisesti vertaillen.

Linkin takaa voimme vertailla eri maiden sopimuksia; toisissa työehdoista sovitaan kansallisesti, toisissa alakohtaisesti ja joissakin kokonaan paikallisesti. Vaikea sanoa, mihin kaavaillut lainsäädännölliset sopimusrajoitukset näistä kategorioista edes mahtuisivat.

Inari Juntumaa

Advertisement

Ei-kivasta varjosta kivaan valoon

SDP on valmistellut vuoteen 2020 katsovan asiakirjan, jonka luvut hyvinvointi, sivistys ja ympäristö on johdannossa kuvattu keskeltä päällekkäisinä palloina. Tässä päällekkäisessä osassa on työ. Viimeksi mainittu luku yksin kattaakin talouseetoksineen puolet asiakirjasta. Muutamia huomioita.

Työn luvussa jokseenkin liian useasti johdannaisineen mainittu sana innovaatio kuvaa luvun maalailuja: aktiivinen elinkeinoelämä, valtion hallintorooli, innostusta. Asiakirja on kauttaaltaan täynnä hyviä ehdotuksia, optimismia ja hyvää fiilistä. Kuva on tulevaisuuteen kohdistuvasta hetkestä, ei siihen johtavista prosesseista tai periaatteista. Prosessillekin olisi suonut tilaa, sillä liian usein pyrinnöt hyvinvoinnin vahvistamiseen käytännössä heikentävät sitä. Esimerkiksi uuden kasvun yhteydestä puuttuvat sukupuoli- ja ilmastovaikutusten huomioiminen.

Asiakirjassa on ”hyvinvointiyhteiskunta”, ei ”–valtio”, millä valinnalla yleisesti kuvataan sitä että julkinen sektori on virkeän elinkeinoelämän hallintopalvelu. Tai tällä kertaa ”hyvinvointijulkinensektori” olisi ehkä osuvampi. Kuka keksii uuden termin tähän?

Asiaan liittyy optimismia. Itsenäisistä kunnista ja julkisen sektorin hajauttamisesta huolimatta pitäisi samojen mahdollisuuksien ja tasa-arvon kattaa koko maa. Tasapainottelu aktiivisen ja passiivisen julkisen sektorin tai -valtioajatuksen välillä jatkuu kautta asiakirjan. Yleistyönjako on silti selkeä: sivistys-, hyvinvointi- ja ympäristö-luvuista ei taloudellinen eetos välity kuten työ-luvusta.

Laajempi tavoitetasapainottelu näkyy mm. siinä, että vaihtoehtoja BKT:lle -koontilaatikko löytyy puhtaan ympäristön Suomi –luvun kasvuosasta, ei suinkaan talousorientoituneesta työn luvusta tai jo johdannosta.

Toiseksi, paperin mukaan SDP:n vuoden 1995 eduskuntavaalivoitosta alkanut ”myönteinen kehitys perustui tavoitteelliseen yhteiskuntapolitiikkaan ”. Shokkihoidonomaisesti toteutetut julkisen sektorin leikkaukset ja esimerkiksi pankkien pelastaminen kymmenientuhansien velkavankeuteen syöstyjen kansalaisten kustannuksella olivat siis ”tavoitteellista yhteiskuntapolitiikkaa”. Kysymys kuuluu: mitä sillä tavoiteltiin? Tulokset tiedämme.

Olihan se informatiivista todeta, että eräisiin edellisen laman ja sen jälkeisen kasvun opetuksiin kuuluu se, ettei taloudellinen kasvu yksin kykene ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia. Itse olin luullut että tämä oivallus oli jo demokraattisen sosialismin ytimessä.

Kolmanneksi, globaali valuutanvaihtovero ja muutama muu hyvä ehdotus jäävät harmillisesti paperin yleiskansallistunnelman varjoon. Emme kuitenkaan ole vain globaalien reunaehtojen vastaanottaja vaan osa globaaliyhteisöä, johon myös vaikutamme.

Neljänneksi hyvästä työelämästä kirjoitetaan paljon, mutta tarkempi kuvailu ja prosessit jäävät taas pois. Nykymaailman luovuuden ”edistäminen” on ollut sen heikentämistä; kilpailun ja esimerkiksi palkkaepätasa-arvon lisäämistä avoimuuden, yhteistyön ja luottamuksen sijaan.

Henkilöstöstä tai avoimuudesta ei puhuta valtion omistajapolitiikan yhteydessä, kuten ei yhteiskunnallisuudestakaan. Valtion omistamien yritysten tulot kuitenkin mainitaan, mutta työ-luvussa ne ohjataan pitkälti elinkeinotoiminnan tukemiseen. Asiallinen olisi ollut visio, jossa yhteiskunnallisen arvon tuottamiseen tähtäävät yhteiskunnalliset yritykset ovat vuonna 2020 elinkeinoelämän veturi.

Työnteon kokonaistaloudellinen merkitys on paperissa keskeinen motiivi työelämän parantamiselle; harmillisesti ei työn merkitys työntekijälle ja siihen liittyvä vapaus. Ainoaksi esimerkiksi työelämästä poissakäymiseen löytyi muu (hoiva)työ.

Viidenneksi läpyskän kirjoitustyyli on etäännyttävää ja passiivista, rakenteissa. Ihmiset puuttuvat näistä kivan fiiliksen kuvituksista. Lisäksi tyyli on yksityiseltä sektorilta: palvelut ”tuotetaan”, ”palveluiden” ja ”tuotteiden” ”käyttäjät” ”integroidaan” täysivaltaisesti mukaan ”suunnitteluun ja kehitystyöhön”.

Pahoitellen puutun vielä muutamiin kukkasiin. Mitä pitää tehdä kun ”passiivinen kuluttaja muuttuu aktiiviseksi sisältöjen ja merkitysten tuottajaksi”? Ja onhan vähän hassua tukea ”vanhusten verkostoitumista”. ”Palveluiden laatua kehittää valinnanvapaus” – kuka mitä? Entä mikä abstraktio on uuteen kasvuun liittyvä ”hyvin hoidettu luontosuhde”?

Ympäristö-luvussa on esillä lukuisia hyviä asioita, mutta yleistunnelma on vähän sama kuin Vihreällä liitolla: luonto on ihan kiva ja niin joo se lisää viihtyvyyttä. Esimerkiksi näkemyksiä jakavat turve ja ydinvoima ohitetaan.

Erityiskiitoksen ansaitsevat asiakirjan lisälaatikot. Kuitenkin paljon muutakin kiitettävää on, kuten esimerkiksi julkisen sektorin vastuu palveluista ja sosiaaliturvajärjestelmän perustuminen niille, ilmastolaki, energiansäästö, asunnottomuuden ja palkkaköyhyyden poistaminen, kuntasektorin palkkakehitys, globaali demokratia, vaihtoehdot, poliittinen tahto. Lisää näitä ja niihin johtavia prosesseja ja periaatteita, joista demokraattinen sosialismi välittyy! Muutoin voi jäädä sellainen harha, ettei kaiken kivan käytännön toteuttamiseen liity ideologisia eroja; ettei politiikassa tarvita politiikkaa.

Inari Juntumaa

Sosialidemokratia ei lietso epäluuloa

Viikonlopun maahanmuuttoaiheinen keskustelu sai liikkeelle monia puolueen jäseniä, mukana myös Anssi. Itsekin osallistuin Helsingin Sanomissa tänään julkaistun kannanoton muokkaamiseen. Kannanotto löytyy alta. Versio on hyvä. Muutoin asiaan liittyy muitakin näkökulmia.

Ensinnäkään ajatusta siitä, että työnantajalle on edullisinta palkata halpatyövoimaa, ei saa ottaa annettuna. Nykyinen talousjärjestelmämme suosii tällaista toimintaa, ja varsinaisen tavoitteemme on tietenkin oltava vallitsevan talousjärjestelmän muuttaminen.

Toiseksi väestörakenteen muutoksen aiheuttamasta tulevasta työvoimapulasta on puhuttu iäisyyksiä. Uhkia liioitellaan. Vaikka joukolle työantajia sopii ajatus halpatyövoiman tuonnista, ovat tällaiset johtopäätökset vääriä.

Kolmanneksi työntekijöitä lähettävien maiden aivovienti lisää globaalia epätasa-arvoa. Näihin rakenteellisiin ongelmiin on kiinnitettävä huomiota eikä kyse ole vain siitä, minkä hinnan suomalaiset maksavat työntekijöille. Lisäksi niin suomalaisten kuin muunmaalaisten työnantajien on noudatettava asiallisia työehtoja niin Suomessa kuin muuallakin alaisten ollessa niin suomalaisia kuin muunmaalaisia. Kansallinen näkökulma näihin kysymyksiin on liian suppea.

Neljänneksi rekrytoitava työvoima koostuu ihmisistä eikä ole kvartaalittaista kauppatavaraa. Vastentahtoinen keikkatyöläisyys on näiden ihmisten kannalta yhtä ongelmallista kansainvälisesti kuin kotimaiset vastentahtoiset määräaikaisuudetkin.

Viidenneksi alkuperäinen asia oli kai lopulta se, että hallitus aikoo vähentää työlupamenettelyssä tarveharkintaa. Nykyisellään ajatuksena on, ettei työlupaa myönnetä henkilöille, joiden osaamista vastaava henkilö löytyy kotimaasta. Suurimmat ongelmat liittyvät lainsäädäntöön ja viranomaisvalvontaan. Näin päästäänkin itse kirjoitukseen.

Inari Juntumaa

* * *

Sosialidemokratia ei lietso epäluuloa

(Hesarissa otsikko muutettu muotoon: Heinäluoman näkemykset maahanmuutosta kyseenalaisia)

SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Eero Heinäluoma esitti (Hufvudstadsbladet 24.5.) kyseenalaisia näkemyksiä maahanmuutosta. Mikäli Heinäluoma halusi puhua A- ja B-luokan työmarkkinoiden syntymisestä ja kritisoida hallituksen kaavailemia uudistuksia työlupamenettelyyn (Uutispäivä Demari 26.5.), se olisi pitänyt sanoa selkeästi.

Nyt Heinäluoman haastattelu lähetti väärän viestin: maahanmuuttajat vievät suomalaisten työpaikat ja tekevät heistä työttömiä. Hän ei nähnyt, että Suomella olisi tarvetta työperäiselle maahanmuutolle tulevalla vaalikaudella, mahdollisesti ei seuraavallakaan.

Työperäisellä maahanmuuttajalla on työpaikka tänne tullessaan. Työnantaja on rekrytoinut hänet suoraan tai välillisesti. Suomalaisten työehtojen mukaan täällä työskentelevä maahanmuuttaja ei ole suomalaiset töistä syrjäyttävää halpatyövoimaa. Maahanmuuttajiin työmarkkinoilla kohdistuva hyväksikäyttö ja työehtojen polkeminen on hyväksikäyttävien työnantajien, ei maahanmuuttajien syytä.

EU-jäsenenä Suomi on sitoutunut työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen EU:n alueella. Työehtojen noudattamista on valvottava työntekijän kansalaisuudesta riippumatta. Perusteltu reaktio maahanmuuttajien työehtojen polkemiseen ei ole maahanmuuttajien syyttäminen vaan heidän auttamisensa vaatimalla samoja työehtoja kaikille ja valvomalla työehtojen toteutumista.

EU:n ulkopuolelta tapahtuva työperäinen maahanmuutto on marginaalista verrattuna EU:n sisäiseen työvoiman liikkuvuuteen. Pelottelu EU:n ulkopuolelta tulevien maahanmuuttajien aiheuttamalla työttömyydellä on asiatonta maassa, jonka ikärakenne muuttuu nopeammin kuin missään muualla.

On mahdotonta vaatia, että ensin hoidetaan oma työttömyys ennen kuin työperäinen maahanmuutto sallitaan. Työttömyyttä esiintyy aina hieman niin koko taloudessa kuin kaikilla aloillakin. Vaatimus siitä, että ensin hoidetaan oma työttömyys, on vaatimus rajojen sulkemisesta. Rajojen sulkeminen vain pahentaisi työttömyysongelmaamme. Sen esittäminen ratkaisuna työttömyyteen käyttää hyväksi ihmisten hämmennystä työttömyyden kasvun ja maailman kansainvälistymisen edessä.

Sosialidemokratia on maailmanlaajuinen solidaarisuusliike, joka puolustaa heikkoja ja sorrettuja kaikkialla, missä he puolustamista tarvitsevat. Sdp:n poliittisten johtajien julkisuudessa esittämien näkemyksien on oltava linjassa tämän kanssa. Maahanmuuttokeskusteluun liittyvä epämääräisyys korostaa poliittisten johtajien vastuuta selittää asioita ja ohjata ajattelua sen sijaan että ne pahimmillaan lisäävät aiheetonta epäluuloa maahanmuuttajia kohtaan.

Saija Jokela

Pilvii Torsti

Inari Juntumaa

Ulla-Maija Rajakangas

Riitta Seppälä

Sami Siltaloppi

Pertti Rauhio

Matti Silvonen

Kati Oksman

Anu Ylianttila

Irma Marttila

Kaarin Taipale

Heikki Koponen

Helsinkiläisten puolueosastojen puheenjohtajia

Työnteko ja eläköityminen Pohjoismaissa

Suomen alhainen työllisyysaste muihin Pohjoismaihin verrattuna on tiedostettu laajasti jo pitkään. Esimerkiksi vuonna 2007 Suomen työllisyysaste oli n. 70 %, Ruotsin 74 %, ja Tanskan sekä Norjan 77 %. Ero selittyy paljolti ikääntyneiden (yli 55-vuotiaiden) alhaisella työllisyysasteella Suomessa. Näin ollen on katsottu, että ikääntyneet on saatava pysymään kauemmin työelämässä myös Suomessa, ja sen nojalla on päädytty ehdottamaan mm. yleisen eläkeiän nostoa. Hieman ongelmallista tosin on, että Suomessa työntekijät eivät nykyisin pääsääntöisesti jaksa työelämässä edes 63 vuoden alimpaan eläkeikään asti, jolloin sen nosto ei perusongelmaa edes ratkaise.

Pelkkä työllisyysasteiden vertailu ei kuitenkaan anna riittävää kuvaa työnteon määrän eroista maiden välillä. Työllisyysasteita vertailtaessa jää huomiotta se, että muissa Pohjoismaissa osa-aikainen työnteko on Suomea yleisempää. Sen seurauksena kokonaisuudessaan tehdyn työn määrä ei ole muissa Pohjoismaissa yhtään korkeampi kuin Suomessa, pikemminkin päinvastoin. Aineellisen hyvinvoinnin kannaltahan on väliä ainoastaan tehdyn työn määrällä kokonaisuudessaan (ja toki tietysti työn tuottavuudella). Kun vertaillaan tehtyjä työtunteja työikäistä kohden, Suomessa tehdäänkin toiseksi eniten töitä Pohjoismaissa. Suomessa tehtyjen työtuntien määrä työikäistä kohden (15-64-vuotiaat) on keskimäärin vajaa 23 tuntia viikossa. Tanskassa vastaava on hieman yli 23 tuntia, Ruotsissa 22 tuntia ja Norjassa hieman yli 20 tuntia viikossa.

Suomen alhainen työllisyysaste ja korkea tehtyjen työtuntien määrä tarkoittavat yhdessä, että työssäkäyvät tekevät Suomessa huomattavasti enemmän töitä kuin muissa Pohjoismaissa. Suomessa keskimääräinen työllinen työskentelee 33 tuntia viikossa, mikä on Pohjoismaisessa vertailussa aivan omaa luokkaansa. Ruotsalainen ja tanskalainen keskivertotyöllinen työskentelee 30 tuntia viikossa, ja Norjalainen vain 27 tuntia viikossa.

Näin ollen suomalaista työelämää voidaan luonnehtia suhteessa muihin Pohjoismaihin siten, että täällä harvempi ihminen käy töissä, mutta ne jotka käyvät, tekevät töitä huomattavasti enemmän kuin pohjoismaiset kanssatyöntekijänsä. Koska suomalainen joutuu paiskimaan töitänsä enemmän, hän ei jaksa työssään yhtä kauan kuin muut pohjoismaalaiset, vaan joutuu jättämään työelämän jo kauan ennen vanhuuseläkeikää. Tällaisessa tilanteessa vanhuuseläkeiän nosto Suomessa on jokseenkin kummallinen ratkaisu.

Lukujen lähde: Suomen Pankki

Joonas Rahkola

Julkisen talouden rakenteelliset uudistukset käyntiin Euroopassa

Maailmantalouden alamäki voimistuu voimistumistaan. Kasvuennusteet Euroopassa povaavat yhä syvempää taantumaa ja prosenttien pudotusta vuotuisessa BKT:ssa. On selvää, että tämänhetkiset ennusteet talouden tulevaisuudesta ovat vielä paljon todellisuutta optimistisempia. Euroalueen talous tulee todennäköisesti supistumaan tänä vuonna 5-10 prosenttia. Jos tätä pienempään pudotukseen päästään, on julkinen valta onnistunut erittäin hyvin taloutta elvyttävissä toimissaan.

Elvytyspaketteja on kasattu ahkerasti ympäri maailmaa, mutta toistaiseksi julkisen vallan toimet eivät ole onnistuneet kääntämään kehityksen suuntaa. Julkista taloutta on voimistettava jatkossakin. Myös Suomen valtiovarainministeriössä ollaan pian valmiita esittämään ensimmäinen konkreettinen elvytysohjelma, joka on valmisteltu pelkästään maailmantalouden kriisiä silmälläpitäen. Ohjelma tulee sisältämään julkisia investointeja ja muita työllisyyttä edistäviä hankkeita satojen miljoonien eurojen edestä. Tämän kokoisena elvytyspaketti ei kuitenkaan tule jäämään viimeiseksi, sillä tarvetta julkisille panostuksille on huomattavasti enemmän.

Pahimmissa skenaarioissa kansantuotteemme tulee putoamaan tänä vuonna yli 10 miljardia euroa vuodesta 2008. Tällaisen pudotuksen paikkaamiseksi vaadittaisiin  useiden miljardien julkisia panostuksia kerroinvaikutuksen suuruudesta riippuen. Tietysti elvyttävien toimien tulisi olla jo käynnissä, että ne ehtisivät vaikuttaa tämän vuoden talouskehitykseen. Taantumasta on kuitenkin tulossa niin pitkä, etteivät selitykset elvytyksen myöhästymisen vaaroista ole millään tavalla uskottavia. Myös tulevina vuosina julkisen vallan toimenpiteitä tarvitaan taloudellisen kehityksen suunnan kääntämiseksi.

Tulevien elvytyspakettien suuruudesta riippumatta valtio tulee velkaantumaan seuraavien vuosien aikana runsaasti. Verotulojen lasku on ollut viime vuoden lopusta asti erittäin jyrkkää. Ensimmäiset ennusteet valtion velan kehityksestä on esitetty ja niiden mukaan seuraavien kolmen vuoden aikana velkataakka lisääntyy 30 miljardilla eurolla. Velan osuus BKT:sta tulee nousemaan lähelle 50 prosenttia BKT:n tulevien vuosien kehityksestä paljolti riippuen. Mahdollisuus myös suurempaan velkaantumiseen on olemassa (ks. Japani 1990-luvun laman jälkeen). Maailmantalouden kriisin hellitettyä edessä tulee olemaan pitkä julkisen velan maksun aika, joka tulee koskemaan kaikkia kansantalouksia.

Kriisin aikana velkaantumista ja siitä aiheutuvia korkomenoja on turha pelätä. Korkomenot tulevat helposti katettua julkisen vallan toimien aikaansaamalla työllisyyden ja talouden kasvulla. Myöskään velkojen maksu ei tule olemaan ongelma, jos reaalitalous saadaan takaisin kestävälle kasvu-uralle. Kestävän kasvun tilanteessa verotulot nousevat ja pitkällä aikavälillä velkojen kuolettaminen onnistuu jopa ilman suuria veronkorotuksia tai menonleikkauksia. Tämä edellyttää kuitenkin Jyrki Kataisenkin mainitsemia rakenteellisia uudistuksia julkiseen talouteen. Ilmeisesti Katainen tarkoittaa (ei tarkoita) näillä julkisen vallan roolin kasvattamista talouden ohjauksessa ja täystyöllisyyspolitiikkaa, jolla talouden resurssit ohjattaisiin tehokkaaseen käyttöön sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä.

Tämä tarkoittaisi ennen kaikkea julkisen vallan toteuttamaa kysynnänsäätelyä, joka koostuisi julkisista investointiohjelmista, julkisesta työllistämisestä sekä mittavista tulonsiirroista. Näillä keinoilla kapitalistisen tuotantojärjestelmän perustavat ongelmat voitaisiin voittaa. Kokonaiskysynnän riittävyyden turvaaminen vaatii myös rahoitusmarkkinoiden reformia, sillä reaalitalouden investoinnit eivät ole mahdollisia ilman toimivaa rahoitusjärjestelmää. Yksityisten sijoitusten ohjaaminen reaalitaloudellisiin ja kestävän kehityksen mukaisiin kohteisiin on tärkeää. Spekulaation kitkeminen, finanssitalouden lopettaminen  ja rahoitusmarkkinoiden palauttaminen reaalitalouden rengiksi ovat välttämättömiä toimenpiteitä toimivan globaalin talousjärjestelmän rakentamisessa.

Yksittäisten kansallisvaltioiden rajojen sisäpuolella kaavaillut reformit ovat globaalien pääomavirtojen määrittelemällä aikakaudella voimattomia tai tuhoontuomittuja. Siksi julkisen talouden rakenteellisia uudistuksia tulisi edistää ylikansallisella tasolla. Ensimmäinen askel kestävämmän talousjärjestelmän luomisessa voisi olla Euroopan unionin maiden yhteinen talouspolitiikka, jonka kautta edellä esitettyjä toimenpiteitä voitaisiin ohjata laajemmalla alueella. Yhteinen budjetti ja harmonisoitu verotus, yhteiset ja demokraattiset talouden ohjaamisen instituutiot sekä yhteinen sosiaaliturvajärjestelmä ovat tavoitteita, joiden ympärille uutta eurooppalaista projektia voidaan lähteä rakentamaan. Vaikka poliittinen tilanne ei vielä tänään mahdollistaisi näistä ainoatakaan, on tulevaisuus maailmantalouden kriisin myötä avoin myös Euroopassa.

Jussi Ahokas

Matti Vanhanen pääoman asialla

Pääministeri Matti Vanhanen on ottanut viime aikoina useasti (1, 2,  3, 4 ja 5 ) kantaa palkankorotusten tasoon vaatien muun muassa työmarkkinaosapuolilta jatkuvaa palkkamalttia. Vanhasen perusteluketju kuuluu: korkeat palkankorotukset nostavat suomalaisten yritysten kustannuksia, korkea kustannustaso pienentää suomalaisten yritysten kilpailukykyä kansainvälisillä markkinoilla, ilman kilpailukykyä ei synny kasvua, ilman kasvua ei synny uusia kotimaisia työpaikkoja, ilman uusia työpaikkoja ei synny hyvinvointia, siksi ainoa keino hyvinvoinnin kasvattamiseksi ovat maltilliset palkankorotukset. Näin Matti Vanhanen jatkaa 90-luvun alun vahvan markan vuosien aikana lanseeratun sisäisen devalvaation puolestapuhujana.

Matti Vanhasen esittämä perusteluketju vaikuttaa loogiselta. Samanlaisia perusteluja käyttävät lukuisat ”talousmiehet”, ekonomistit ja asiantuntijat sekä Suomessa, Europpassa että ympäri maailmaa. Siksikin perustelujen epäileminen olisi jokseenkin uskaliasta. Valitettavasti esitetty analyysi talouden mekanismeista on pahasti puutteellinen ja sivuuttaa kokonaan kapitalistisen järjestelmän toiminnan kannalta keskeisen rakenteen. Kun perusteluketjuun lisätään pääoman tuottoaste ja kapitalistin voitto-odotukset, vastaa se huomattavasti paremmin yhteiskunnallista todellisuuttamme.

Tässä tarkennettu perusteluketju: korkeat palkankorotukset nostavat yritysten kustannuksia, yritykset pyrkivät siirtämään kustannukset hintoihin, yritysten kansainvälinen kilpailukyky uhkaa alentua, yritykset pyrkivät säilyttämään hintakilpailukyvyn alentamalla tuotto-odotuksiaan, pääomasijoittajat uhkaavat hylätä yritykset ja tehdä tulevaisuuden investoinnit mahdottomiksi, yritykset joutuvat tasapainoilemaan laskevan kilpailukyvyn ja laskevien tuotto-odotusten välillä, yritysten kasvu pysähtyy hintakilpailukyvyn laskun ja/tai pääomapaon seurauksena, uusia työpaikkoja ei synny ja vanhojakin häviää, kansantalouden kasvu hidastuu ja kansalaisten hyvinvointi pienenee, aletaan esittää vaatimuksia maltillisille palkankorotuksille, jotka mahdollistavat sekä hintakilpailukyvyn säilymisen että riittävän korkeat voitto-odotukset sijoitetulle pääomalle, esiin astuu Matti Vanhanen.

Nyt huomataan, etteivät korkeat palkankorotukset an sich johda yritysten kasvuedellytysten heikkenemiseen. Palkankorotukset tekevät kuitenkin yrityksille vaikeaksi säilyttää yhtä aikaa hintakilpailukykynsä sekä korkeat voitto-odotukset. Vapaiden pääomanliikkeiden aikana tuotto- ja voitto-odotuksista on tullut tuotantoa ja siten myös työllisyyskehitystä määrittelevä rakenne. Pääoman exit-optio rajaa yritysten ja kansallisvaltioiden toimintamahdollisuudet vähäisiksi.  Tässä tilanteessa yritysten ja poliitikkojen on valittava puolustettavakseen pääomasijoittajien edut. Avoimesti tätä ei luonnollisestikaan haluta myöntää. Sitä vastoin kansalaisille ja työntekijöille esitetään puutteellisia perusteluketjuja, joilla heidät saadaan vakuuttuneeksi palkkamaltin siunauksellisuudesta.

Sen sijaan, että Matti Vanhanen saarnaa korkeiden palkankorotusten turmiollisuudesta, hänen tulisi hyökätä voimakkaasti vapautettuja pääoma- ja rahoitusmarkkinoita vastaan. Yhden valtion pääministerin vaikutusmahdollisuudet pääomamarkkinoiden uudelleenjärjestelyn edistämiseksi tuntuvat vähäisiltä. Tästä huolimatta olisi toivottavaa, että Vanhanen käyttäisi yhtä monta puheenvuoroa vaatimuksiin rahoitusmarkkinoiden reformista kuin hän on tähän mennessä käyttänyt vaatimuksiin maltillisista palkankorotuksta. Koska Matti Vanhanen edustaa taantumuksellista agraari-liberaalia puoluetta ja ideologiaa, emme varmastikaan tule koskaan näitä puheenvuoroja kuulemaan.

Rahoitusmarkkinoiden reformin jälkeisen tilanteen hahmottelu tuntuu monessakin mielessä kaukaiselta. Pedagogisesti on silti mielenkiintoista tarkastella tilannetta, jossa pääoman liikkuminen on säädeltyä ja jossa tätä kautta pääomasijoittajien valta talousjärjestelmässä on kaventunut oleellisesti. Tällöin perusteluketju voidaan esittää seuraavasti: korkeat palkankorotukset nostavat yritysten kustannuksia, yritykset pyrkivät siirtämään kustannukset hintoihin, yritysten kansainvälinen kilpailukyky uhkaa alentua hintojen noustessa kilpailijoiden hintoja nopeammin, yritykset siirtävät vain osan kustannuksista hintoihin laskien samalla tuottotavoitteitaan, yritysten tuotteiden hintakilpailukyky säilyy kansainvälisillä markkinoilla, yritysten kasvuedellytykset säilyvät, syntyy uusia työpaikkoja ja hyvinvointia.

Tässä tapauksessa palkansaajakorvausten osuus kansantulosta on kasvanut pääomatulojen kustannuksella. Tästä huolimatta talouskasvun ja hyvän työllisyyskehityksen edellytykset säilyvät. Samalla kotitalouksien reaalitulot kasvavat ja lisäävät kulutuskysyntää. Tämä puolestaan luo kasvua muun muassa kotimaiselle palvelusektorille ja kaupalle. Kasvun myötä myös pääoman tuotto-osuudet ja voitot kasvavat, vaikka niiden osuus kansantulosta onkin pienentynyt. Tälla tavoin myös yhteiskunnallisen valtansa menettäneet pääomasijoittajat hyötyvät palkankorotuksista.

Taloudellinen kehitys, jossa palkkojen osuus kansantulosta kasvaa suhteessa pääomatuloihin kuulostaa tällä hetkellä utopistiselta. Viimeiset vuosikymmenet kehitys on kulkenut jatkuvasti vastakkaiseen suuntaan. Tähän ovat vaikuttaneet oleellisesti matalat palkankorotukset hyvänkin talouskehityksen aikana. Matti Vanhasenkin tulisi ymmärtää, ettei tämä kehitys tule koskaan johtamaan oikeudenmukaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, vaikka palkansaajat ja työntekijät antaisivat pois viimeisen lanttinsa. Päin vastoin massojen hyvinvoinnin taso on suoraan verrannollinen siihen, kuinka suuren osan globaalista arvonlisäyksestä he saavat itselleen joko palkkoina, julkisina palveluina tai tulonsiirtoina. Perustamalla poliittiset vaatimuksensa puutteelliseen analyysiin Matti Vanhanen kääntää selkänsä hyvinvoinnille ja ojentaa kätensä pääomalle. Se, tekeekö Vanhanen tämän tiedostaen vai tiedostamattaan, on kysymys, jonka käsittelyyn on syytä varata oma artikkelinsa.

Jussi Ahokas

Olisipa aina kesä ja noususuhdanne

Tänään julkaistu Tilastokeskuksen kesäkuun työvoimatutkimus osoitti työllisyysasteen nousseen lähelle 75 prosenttia. Siis tasolle, joka on asetettu monissa puheenvuoroissa (esim. täällä ja täällä) pitkän aikavälin (välttämättömäksi) tavoitteeksi suomalaiselle yhteiskunnalle. Valitettavasti kesäkuun lukua vääristää kausivaihtelu, joka on suurinta juuri kesäaikaan ennen kaikkea koululaisten ja opiskelijoiden kesätöihin siirtymisen johdosta. Kuitenkin myös trendin mukainen työllisyysaste on osoittanut mukavaa kasvua ja se huitelee nyt jossain 71 prosentin tienoilla, enää neljän prosentin päässä pitkän aikavälin tavoitteesta. Työllisyysasteen kasvuun on vaikuttanut jo usean vuoden kestänyt noususuhdanne, joka ei Suomen taloudessa vieläkään näytä suuria taittumisen merkkejä.

Odotettavissa kuitenkin on, ettei noususuhdanne tule jatkumaan enää pitkään. Maailmantalouden ongelmat iskevät pitkälti vientiin nojaavan Suomen talouteen ennemmin tai myöhemmin. On melko todennäköistä, että seitsemää lihavaa vuotta seuraa seitsemän laihaa vuotta ja laskusuhdanteesta tulee pitkäkestoinen. Tässä tilanteessa myös työllisyystilanne tulee heikkenemään ja 75 prosentin työllisyysastetavoite karkaamaan entistä kauemmaksi. Kun pitkän aikavälin tavoite voidaan saavuttaa vain nousuhdanteen huipulla ja kesäkauden aikana, alkaa tavoite kuulostaa pikemminkin utopialta. Työllisyyskehityksen kannalta Suomen taloudessa näyttää olevan pahoja rakenteellisia ongelmia, joiden korjaamiseksi ei viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ole onnistuttu tekemään mitään. Riittämätön työllisyys ja liian suuri työttömyys ovat kansantaloutemme suurimmat ongelmat nyt ja lähitulevaisuudessa.

Jotain siis pitäisi tehdä. Miten olisivat kokonaisvaltaiset veronalennukset? Työmarkkinoiden joustavuuden lisääminen? Maltilliset palkkaratkaisut? Panostukset innovaatioihin ja osaamiseen? Jos nämä keinot eivät näytä sittenkään tuottavan tulosta, on suositeltavaa etsiä lisää neuvoja tästä legendaarisesta teoksesta, jonka kirjoittamisen tärkeimpänä motiivina oli työttömyyden hävittäminen maailmasta lopullisesti.