Reilun verotuksen merkki

Verotuksen epäoikeudenmukaisuus on ollut julkisen keskustelun keskeinen teema jo muutaman vuoden ajan, oli kyseessä Amazon Google tai Terveystalo. Julkisuudessa olleiden esimerkkitapausten keskeisenä teemana on ollut verotuksen läpinäkymättömyys, joka vaikeuttaa kansalaisten mahdollisuuksia selvittää yritysten verotoiminnan oikeudenmukaisuutta. Toiseksi, julkinen keskustelu on keskittynyt myös kansainvälisen verojärjestelmän sääntöjen epäoikeudenmukaisuuteen, jossa esimerkiksi siirtohinnoittelusäännöt ja valtioiden väliset verosopimukset edelleen tarjoavat mahdollisuuden haitalliseen verosuunnitteluun. Lisäksi veroparatiisiyhtiöt ovat olleet julkisuudessa, sillä niiden tarjoavat mahdollisuudet sekä liiketoimien salailuun, että alhaiseen verotukseen tarjoavat otolliset mahdollisuuden verosuunnitteluun.

Nyt keskustelussa on kolmas aloite. Siinä keskitytään kuluttajien ja kaupunkien mahdollisuuteen vaikuttaa sertifikaattien kautta verotuksen avoimuuteen sekä väärin rakennettujen verosääntöjen soveltamiseen. Aloite on osoitus verokeskustelun kypsymisestä yritysvastuuasiaksi. Britanniassa vuonna 2012 perustettu Fair Tax Mark (reilun verotuksen merkki) pyrkii sertifioimaan yrityksiä, joilla ei ole mitään peiteltävää omien veroasioiden suhteen, ja jotka haluavat mielellään avata kirjansa kolmannen osapuolen varmistettavaksi ja tarkistettavaksi. Fair Tax Mark on lähinnä avoimuusstandardi, eikä vielä itsessään ole vakuutus että verot on maksettu kaikkiin niihin maihin, jossa yritys tekee voittoja, sillä verolakien tulkinta kuuluu tietenkin vain veroviranomaisten tehtävänkuvaan. Fair Tax Mark kuitenkin auttaa veroviranomaisia merkittävästi tarjoamalla lisätietoja yrityksen verokäytännöistä. Lisäksi se pyrkii selventämään tulkinnanvaraisia asioita verotuksessa.

Jokaisen maan verojärjestelmät kun ovat erilaisia, niiden tarkastelu vaatisi erilaisia läpinäkyvyyskäytäntöjä. Siksi britannialainen Fair Tax Mark ei vielä sellaisenaan soveltuisi Suomen oloihin. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa työntekijöiden bonuksien maksaminen veroparatiisiyhtiöihin on mainittu veroparatiisikeskustelussa, mutta Suomessa taas pankkisektorilla tätä käytäntöä ei ole. Suomessa taas konserniavustuksessa on erilaisia tulkintoja kuin muissa EU-maissa, ja Suomessa ei ilmeisesti käytetä ennakkoverosopimuksia yhtä ahkerasti kuin Britanniassa. Jokaisessa maassa on myös erilaisia verokannustimia ja –vähennyksiä, joita joskus käytetään myös kansainvälisessä verosuunnittelussa.

Verojärjestelmät ovat varsin epäloogisia kansalaisten oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Esimerkiksi yritys pystyy siirtämään tulojaan eri maihin siirtäessään esimerkiksi patenttisalkkunsa tai sisäisiä lainojaan eri tytäryhtiöihin, joiden välistä kauppaa sääntelevät siirtohinnoittelusäädökset. Nämä säännöt perustuvat verrannollishintoihin, eli hintoihin joita joku muu on veloittanut toisistaan riippumattomien yritysten välisessä kaupassa. Periaatteessa hintojen siis pitäisi olla markkinahintaisia. Ongelma syntyykin kun tietyille palveluille tai patenteille ei yksinkertaisesti ole markkinahintaa (esim. Googlen hakukaava), tai kun verotuksen asuinperiaate määritellään esimerkiksi Amazon-yhtiön tietokonepalvelimen kotimaan mukaan, vaikka asiakas ei koskaan fyysisesti kävisikään Irlannin tai Luxemburgin veroparatiiseissa ostaessaan eri tavaroita.

Kansalaisille oikeudenmukainen verotus on myös monimutkainen asia, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana on syntynyt käsitys, että verot tulisi maksaa siellä missä voittoja myös tehdään. Keskustelu onkin ajautumassa siihen suuntaan, että tulisi tarkastella tarkemmin yritysten kirjanpitoa maakohtaisen raportoinnin näkökulmasta, jotta liikevaihto, voitot, pääomat, työntekijäkulut, verot, lainat, konserniavustukset ja muut taloudelliset indikaattorit pyrittäisiin raportoimaan maakohtaisesti. Tarkkaa tilivelvollisuutta yrityksillä tuskin koskaan on kuluttajilleen ja tavallisille kansalaisille, mutta tietynlainen avoimempi selvitys olisi tarpeellista ottaen huomioon monimutkaiset moraaliset kysymykset, joita verotus myös herättää. Raportoinnin osana pitäisi myös kertoa, jos on isoja satunnaiseriä tai muita puitteita, jotka vaikuttavat verotettavaan tuloon, jotta lukuja osattaisiin tulkita oikein.

Fair Tax Mark pyrki tarjoamaan tämän läpinäkyvyyden ja raportoinnin tason. Jotta raportointia voitaisiin käyttää kulutuksen ohjaamiseen verovastuullisiin yrityksiin Suomessakin, tulisi jonkin tahon perustaa sertifikaation järjestelmä Suomeenkin seuraten täten brittikansalaisaktiivien esimerkkiä. Sertifikaatti voisi myös ajan myötä toimia verovastuullisten julkisten hankintojen perustana, koska sitä kautta kunnat voisivat kirjoittaa reilun verotuksen merkin kriteerit julkisten hankintojensa vaatimuskriteereihin, jonka täyttämiseksi reilun verotuksen merkki hyväksyttäisiin osana julkisia hankintoja. Jotta tämä onnistuisi, pitäisi jo olla merkittävä osa yrityksiä, jotka vapaaehtoisesti suostuisivat raottamaan kirjojaan sertifikaatiota varten ja täten saavuttamaan reilun verotuksen merkin, jos sellainen Suomeen luotaisiin. Eli missä olisivat reilun verotuksen pioneerit, jotka ensin avaavat kirjansa?

Fair Tax Markin -liikkeen johtava asiantuntija Leonie Nimmo saapuu vierailulle Suomeen. Hän kertoo uutta tietoa veroparatiisiyhtiöiden vastaisen työn saavutuksista ja tilanteesta Euroopassa. Tilaisuus pidetään torstaina 9.4. klo 10-12 Sokos-hotellissa: kabinetti Hamsteri, Kluuvikatu 8. Tilaisuudessa puhuu myös Reijo Kostiainen (Ex-UPM:n talousjohtaja), joka on nostanut esiin Fortumin veroparatiisikytkentöjä. Asiantuntija Matti Ylösen moderoimassa keskustelussa ovat mukana lisäksi veroparatiisialoitteen Helsingin kaupungille tehnyt kaupunginvaltuutettu Thomas Wallgren ja hyvinvointipolitiikan tutkija VTT Johannes Kananen.

Matti Kohonen

Advertisement

Ei-kivasta varjosta kivaan valoon

SDP on valmistellut vuoteen 2020 katsovan asiakirjan, jonka luvut hyvinvointi, sivistys ja ympäristö on johdannossa kuvattu keskeltä päällekkäisinä palloina. Tässä päällekkäisessä osassa on työ. Viimeksi mainittu luku yksin kattaakin talouseetoksineen puolet asiakirjasta. Muutamia huomioita.

Työn luvussa jokseenkin liian useasti johdannaisineen mainittu sana innovaatio kuvaa luvun maalailuja: aktiivinen elinkeinoelämä, valtion hallintorooli, innostusta. Asiakirja on kauttaaltaan täynnä hyviä ehdotuksia, optimismia ja hyvää fiilistä. Kuva on tulevaisuuteen kohdistuvasta hetkestä, ei siihen johtavista prosesseista tai periaatteista. Prosessillekin olisi suonut tilaa, sillä liian usein pyrinnöt hyvinvoinnin vahvistamiseen käytännössä heikentävät sitä. Esimerkiksi uuden kasvun yhteydestä puuttuvat sukupuoli- ja ilmastovaikutusten huomioiminen.

Asiakirjassa on ”hyvinvointiyhteiskunta”, ei ”–valtio”, millä valinnalla yleisesti kuvataan sitä että julkinen sektori on virkeän elinkeinoelämän hallintopalvelu. Tai tällä kertaa ”hyvinvointijulkinensektori” olisi ehkä osuvampi. Kuka keksii uuden termin tähän?

Asiaan liittyy optimismia. Itsenäisistä kunnista ja julkisen sektorin hajauttamisesta huolimatta pitäisi samojen mahdollisuuksien ja tasa-arvon kattaa koko maa. Tasapainottelu aktiivisen ja passiivisen julkisen sektorin tai -valtioajatuksen välillä jatkuu kautta asiakirjan. Yleistyönjako on silti selkeä: sivistys-, hyvinvointi- ja ympäristö-luvuista ei taloudellinen eetos välity kuten työ-luvusta.

Laajempi tavoitetasapainottelu näkyy mm. siinä, että vaihtoehtoja BKT:lle -koontilaatikko löytyy puhtaan ympäristön Suomi –luvun kasvuosasta, ei suinkaan talousorientoituneesta työn luvusta tai jo johdannosta.

Toiseksi, paperin mukaan SDP:n vuoden 1995 eduskuntavaalivoitosta alkanut ”myönteinen kehitys perustui tavoitteelliseen yhteiskuntapolitiikkaan ”. Shokkihoidonomaisesti toteutetut julkisen sektorin leikkaukset ja esimerkiksi pankkien pelastaminen kymmenientuhansien velkavankeuteen syöstyjen kansalaisten kustannuksella olivat siis ”tavoitteellista yhteiskuntapolitiikkaa”. Kysymys kuuluu: mitä sillä tavoiteltiin? Tulokset tiedämme.

Olihan se informatiivista todeta, että eräisiin edellisen laman ja sen jälkeisen kasvun opetuksiin kuuluu se, ettei taloudellinen kasvu yksin kykene ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia. Itse olin luullut että tämä oivallus oli jo demokraattisen sosialismin ytimessä.

Kolmanneksi, globaali valuutanvaihtovero ja muutama muu hyvä ehdotus jäävät harmillisesti paperin yleiskansallistunnelman varjoon. Emme kuitenkaan ole vain globaalien reunaehtojen vastaanottaja vaan osa globaaliyhteisöä, johon myös vaikutamme.

Neljänneksi hyvästä työelämästä kirjoitetaan paljon, mutta tarkempi kuvailu ja prosessit jäävät taas pois. Nykymaailman luovuuden ”edistäminen” on ollut sen heikentämistä; kilpailun ja esimerkiksi palkkaepätasa-arvon lisäämistä avoimuuden, yhteistyön ja luottamuksen sijaan.

Henkilöstöstä tai avoimuudesta ei puhuta valtion omistajapolitiikan yhteydessä, kuten ei yhteiskunnallisuudestakaan. Valtion omistamien yritysten tulot kuitenkin mainitaan, mutta työ-luvussa ne ohjataan pitkälti elinkeinotoiminnan tukemiseen. Asiallinen olisi ollut visio, jossa yhteiskunnallisen arvon tuottamiseen tähtäävät yhteiskunnalliset yritykset ovat vuonna 2020 elinkeinoelämän veturi.

Työnteon kokonaistaloudellinen merkitys on paperissa keskeinen motiivi työelämän parantamiselle; harmillisesti ei työn merkitys työntekijälle ja siihen liittyvä vapaus. Ainoaksi esimerkiksi työelämästä poissakäymiseen löytyi muu (hoiva)työ.

Viidenneksi läpyskän kirjoitustyyli on etäännyttävää ja passiivista, rakenteissa. Ihmiset puuttuvat näistä kivan fiiliksen kuvituksista. Lisäksi tyyli on yksityiseltä sektorilta: palvelut ”tuotetaan”, ”palveluiden” ja ”tuotteiden” ”käyttäjät” ”integroidaan” täysivaltaisesti mukaan ”suunnitteluun ja kehitystyöhön”.

Pahoitellen puutun vielä muutamiin kukkasiin. Mitä pitää tehdä kun ”passiivinen kuluttaja muuttuu aktiiviseksi sisältöjen ja merkitysten tuottajaksi”? Ja onhan vähän hassua tukea ”vanhusten verkostoitumista”. ”Palveluiden laatua kehittää valinnanvapaus” – kuka mitä? Entä mikä abstraktio on uuteen kasvuun liittyvä ”hyvin hoidettu luontosuhde”?

Ympäristö-luvussa on esillä lukuisia hyviä asioita, mutta yleistunnelma on vähän sama kuin Vihreällä liitolla: luonto on ihan kiva ja niin joo se lisää viihtyvyyttä. Esimerkiksi näkemyksiä jakavat turve ja ydinvoima ohitetaan.

Erityiskiitoksen ansaitsevat asiakirjan lisälaatikot. Kuitenkin paljon muutakin kiitettävää on, kuten esimerkiksi julkisen sektorin vastuu palveluista ja sosiaaliturvajärjestelmän perustuminen niille, ilmastolaki, energiansäästö, asunnottomuuden ja palkkaköyhyyden poistaminen, kuntasektorin palkkakehitys, globaali demokratia, vaihtoehdot, poliittinen tahto. Lisää näitä ja niihin johtavia prosesseja ja periaatteita, joista demokraattinen sosialismi välittyy! Muutoin voi jäädä sellainen harha, ettei kaiken kivan käytännön toteuttamiseen liity ideologisia eroja; ettei politiikassa tarvita politiikkaa.

Inari Juntumaa

Ysäri on taas in

Kauanhan se kestikin. Otettuaan viime vuoden hivenen rauhallisemmin konsulttipoliitikot ovat jälleen rohkaistuneet ennusteista, joiden mukaan reaalitaloudessa olisi odotettavissa paluuta kasvu-uralle jo joskus vuoden-parin sisällä, ehkä. Niinpä tänä keväänä on kuolleksi ja kuopatuksi luultua uusliberaalia talouspuhetta ruvennut jälleen tunkemaan jopa tuutista.

Toistaiseksi riman on asettanut korkeimmalle tänään julkaistu OECD:n arvio Suomen talouden tilasta. Erityisesti korkeakoulutuksen kehittämistä koskeva osio on suorastaan nostalgista luettavaa. Kuten Facebookista tiedämme, kukaan ei ole poistamassa yliopistojen pääsykokeita – paitsi OECD! Kukaan ei myöskään halua yliopistoihin lukukausimaksuja – paitsi OECD!

Kirkkain jalokivi löytyy kuitenkin finanssipolitiikkaa käsittelevästä osiosta. OECD nimittäin vaatii Suomea supistamaan ”liian avokätistä ja rajoittamatonta” opintotukijärjestelmäänsä. Hyvä tapa siihen olisi painottaa opiskelijoiden toimeentuloa opintorahan sijasta opintolainoihin. Tämäkin 0,4 prosenttia Suomen kansantulosta (Kelan opintoetuustilasto 2008/09) on siis OECD:n mielestä liikaa, jos se on valtion meno. Se pitäisi mieluummin antaa pankkeihin. Koska jos tästä lamasta jotain on opittu, niin se, että pankit osaavat käsitellä rahaa ja valtiot eivät!

”To restore sustainability Finland will need to show the same fiscal resolve as it did following the 1990s crisis.” Totta se on: 1990-luku on tulossa takaisin.

GSD: SDP:n irtisanouduttava Lipposen kaartin moraalikorruptiosta

Klikkaa tästä PDF-versioon

GSD:n kevätkokouksen kannanotto 24.3.2010, julkaisuvapaa jne.

Iiro Viinasen vastajulkaistuista muistelmista on paljastunut Viinasen ja Paavo Lipposen salainen talouspoliittinen yhteistyö vuoden 1994 aikana samalla, kun SDP julkisuudessa esiintyi Ahon porvarihallituksen kriitikkona. SDP:n talouspoliittisen linjan neuvotteleminen tulevan valtiovarainministerin kanssa puoluejohdon pikkuporukalla eduskuntaryhmän ohi, äänestäjistä puhumattakaan, lukeutuu Suomen sodanjälkeisen historian suurimpiin sumutuksiin. Jos äänestäjille näytellyssä poliittisessa teatterissa kaupiteltiin ”muutosta” kohti tasa-arvoisempaa ja inhimillisempää Suomea samalla, kun kaikki oli jo kabineteissa ratkaistu, on kysyttävä, mistä kevään 1995 vaaleissa oikeastaan äänestettiin?

Neuvotteluissa mukana ollut Eero Heinäluoma on tälläkin hetkellä SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja, ja haluton keskustelemaan menneisyydestä. Mutta ketkä tällä hetkellä ovat ne kuusi ihmistä, jotka todella ovat päättämässä Suomen talouden suunnasta? Globaalisosialidemokraatit vaatii, että kaikki kolme suurinta puoluetta antautuisivat lopulta avoimeen keskusteluun siitä, miten hallitusohjelmia kirjoitetaan ja kuka suomalaisesta talouspolitiikasta päättää. Erityisesti SDP:n on nyt aika ajaa alas ”Suomen lamasta nostamisen” kultti, tehdä tili menneisyytensä kanssa ja tarjota kansalaisille todellista, demokraattista muutosta.

Globaalisosialidemokraatit – GSD ry on Suomen sosialidemokraattisen puolueen puolueosasto ja sosialidemokraattinen verkosto, joka toimii SDP:n sisällä ja ulkopuolella johdonmukaisen ja demokraattisen vasemmistolaisen politiikan hyväksi. GSD julkaisee poliittisia analyysejä ja kriittisiä kannanottoja osoitteessa https://gsdsuomi.wordpress.com.

Lisätietoja:

GSD ry

Puheenjohtaja Inari Juntumaa

inari.juntumaa(at)gmail.com

Puh. 044-538 8528

Mistä todella syntyy julkisen talouden tasapainottamisen tarve?

Edellisessä kirjoituksessa Jussi arvioi keinoja julkisen talouden tasapainottamiseksi. Tarkastellaan hieman tarkemmin, miksi Suomen julkisessa taloudessa pitkään ollut rakenteellinen ylijäämä on ihan yhtäkkiä vaihtunut vaikeasti paikattavaksi massiiviseksi alijäämäksi. Akuutti talouskriisi ja elvytys ovat tietysti yksi syy, ja niistä syntyvän alijäämän kattamisella hallituskin on toimenpiteitään perustellut.

Hallitus ei sen sijaan ole ihan kauheasti mainostanut omia rakenteellisia julkisen sektorin tulojen leikkaustoimenpiteitään tasapainotustarpeen taustalla. Kuluvan hallituskauden aikana veroja ym. maksuja on alennettu n. 3 miljardilla eurolla, joka on yli 1,5 % BKT:stä. Se on aika paljon. Nämä veronalennustoimenpiteet hallitus on tehnyt:

Ruuan ja rehun ALV:n alennus         500 milj.
Yleinen tuloveronkevennys               870 milj.
Eläkkeiden verotuksen kevennys     200 milj.
Kotitalousvähennyksen laajennus   75 milj.
Metsäverotuksen huojennukset       110 milj.
Osinkojen lähdeveron huojennus    15 milj.
Perintö- ja lahjaveron alennus        140 milj.
Autoveron muutokset                      216 milj.
Kela-maksun poisto                         833 milj.

Yhteensä                                       2 959 milj.

Osa muutoksista on toki ihan suotaviakin. Mutta silti suurin osa tuosta summasta on talouskasvun edistämisen kannalta yhtä tyhjän kanssa, ja hyöty valuu lähinnä erilaisten hallituksen taustaryhmien taskuihin. Nämä sitten rahoitetaan tarjoamalla keppiä palkansaajille.

Joonas Rahkola

Erilaisia ratkaisuja ”julkisen talouden tasapainottamiseen pitkällä aikavälillä”

Hallituspuolueiden vaalikauden puolivälin politiikkariihessä päätettiin eläkeiän porrasteisesta korotuksesta 65 vuoteen. Tämän toimenpiteen tarkoituksena on varmistaa tulevaisuuden julkiset palveluntuotantoresurssit sekä tämänhetkisestä taantumasta aiheutuvien velkamenojen asteittainen kuolettaminen turvaamalla riittävän nopea talouskasvu pitkällä aikavälillä.

Mitään uutta hallituksen tavoitteessa ei ole, ja olikin vain ajan kysymys, milloin tähän toimenpiteeseen ryhdyttäisiin. Ihmisten eliniän kasvu ja työikäisen väestönosan pieneminen aiheuttaa väistämättä tarpeen rakenteellisille uudistuksille julkisen talouden rahoituksen turvaamiseksi. Kun näitä uudistuksia ovat suunnittelemassa porvaripuolueet (tai mitkä puolueet hyvänsä), on keinovalikoima hyvin rajallinen.

Lähtökohtana ja perusprinsiippinä on edelleen ajatus siitä, että talouden haasteet tulevat pelkästään tarjontapuolelta. Siis, että työvoiman tarjonta tulee rajoittamaan talouskasvua ja siten julkisen talouden tasapainoa, kun työikäisten määrä vähenee suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä. Missään vaiheessa ei ole osoitettu kiinnostusta työvoiman kysynnän riittämättömyyteen ja pohdittu aktiivisesti sitä, millä tavalla kysyntää voitaisiin nostaa myös pitkällä aikavälillä ja mitä tästä voisi seurata.

Kokonaiskysynnän riittämättömyys ei ole pelkästään kriisiajan ongelma, vaikka silloin puuttellisesta kysynnästä seuraavat ongelmat näyttäytyvätkin kaikista selkeimmin. Kysynnän riittämättömyys on kapitalistisen tuotantojärjestelmän krooninen ongelma, jonka korjaamiseksi tarvitaan kysyntää lisäävää talouspolitiikkaa. Jos siirrämme tuloja niille ihmisryhmille, jotka kuluttavat suhteellisesti eniten ja jos täytämme julkisilla investoinneilla toteutuneiden yksityisten investointien jälkeen jäljelle jääneen kysyntäkuopan, voimme puhua rakenteellisista uudistuksista, joilla työvoiman kysyntää lisätään merkittävästi ja nopeasti. Lisääntynyt kysyntä johtaa työllisyyden kasvuun ja tätä kautta nopeampaan talouskasvuun. Kysynnän kasvu lisää myös työvoimaan osallistuvien määrää, mikä poistaa osaltaan liiallisia paineita tarjontapuolelta.

Kysynnän lisääminen vaikuttaa työvoimapulaan myös toista kautta. Nopea kasvu ja täystyöllisyys kasvattavat intensiivejä tuottavuutta kehittävien toimien luomiselle, sillä täystyöllisyystilanteessa työvoiman loppuminen on todellinen uhka. On vaikea kuvitella, että hallituksen puheet työvoiman loppumisesta 20 vuoden päästä saisivat aikaan suurta reaktiota kvartaaliajatteluun tottuneissa yrityksissä. Jos puolestaan koko taloudesta (ei vain yksittäisiltä sektoreilta) alkaa loppua työvoima ja palkkakustannukset alkavat kasvaa, on yrityksillä välitön motiivi etsiä ratkaisuja tuottavuuden kasvattamiseksi.

Täystyöllisyystilanteessa julkiset tulot olisivat huomattavasti korkeammalla tasolla, mikä mahdollistaisi laajan julkisen sektorin ylläpitämisen menojen kasvupaineesta huolimatta. Yksittäisten ihmisten eläkkeelle siirtymistä ei myöskään tarvitsisi pidentää, jos kaikkien työurat olisivat yhtenäisiä, mihin täystyöllisyys luonnollisesti johtaisi. Jossain mitassa voitaisiin puhua jopa työajan ja -uran lyhentämisestä. Kysynnänsäätely ja aktiivinen talouspolitiikka johtaisivat talouden resurssien tehokkaaseen käyttöön, eikä nykyisen kaltaista kysynnän vähyydestä johtuvaa ”rakenteellista” työttömyyttä olisi.

Parhaalla mahdollisella tavalla kysynnänsäätely toimisi, jos se pystyttäisiin toteuttamaan ensiksi esimerkiksi Euroopan ja lopulta koko maailman tasolla. Vapaiden pääomanliikkeiden aikakaudella yksittäisten kansallisvaltioiden on mahdotonta pyrkiä täystyöllisyyteen pääomapaon pelossa. Koska työllisyyden kasvu lisää inflaatiopaineita, myös Euroopan unionin anti-inflatorinen talouspolitiikka asettaa aktiiviselle talouspolitiikalle rajoitteita.

Näiden rajoitteiden purkamisen tuleekin olla keskeinen osa niitä rakenteellisia uudistuksia, joita Suomenkin hallitus pyrkii toteuttamaan. Pääomanliikkeiden hillitseminen esimerkiksi globaalilla verojärjestelmällä on yksi vaihtoehto kansallisvaltioiden talouspoliittisen päätöksenteon palauttamiseksi. Tätäkin paremmin toimisi järjestelmä, jossa kansallisvaltiot luopuisivat omasta talouspolitiikastaan globaalin demokraattisen instituution hyväksi. (Tässä kappaleessa esitetyt reformit ovat tietysti jo niin utopistisia, ettei niitä kannata ottaa vakavasti, jos tavoitteena on pitäytyä päivänpoliittisessa orientaatiossa.)

Kysynnänsäätelyä ja aktiivista talouspolitiikkaa vastassa on nationalismin sekä pääoman lisäksi eräs merkittävä instituutio, nimittäin uusklassinen taloustiede. Tämä myös tarjonnan taloustieteeksi tituleerattu valtavirtainen teoreettinen suuntaus sokaisee edelleen valtiovarainministeriöiden virkamiesten ja sitä kautta taloudesta päättävien poliitikkojen näkökenttää. Parhaillaan käynnissä olevan kriisin taustalla ovat juuri tämän talousteoreettisen suuntauksen pohjalta johdetut ”politiikkasuositukset”. Olisiko viimein aika avata silmät ja etsiä vaihtoehtoisia näkemyksiä kapitalistisen talouden mekanismien ymmärtämiseksi? Porvarihallituksen, kuten niin monien muidenkin maiden poliittisten tahojen vastaus tähän kysymykseen näyttää olevan kielteinen.

Jussi Ahokas

Mätämunan paluu

Finanssikriisin jälkeen on kuultu lukuisia puheenvuoroja, joissa on taivasteltu uusliberalismin päättymistä. Valitettavasti riemu on ollut ennenaikaista. Paul Volcker on täällä taas.

26.11. Yhdysvaltain tuleva presidentti Barack Obama nimesi Paul Volckerin uuden talouspoliittisen neuvonantajaryhmänsä johtoon. Valtamediassa nimitys uutisoitiin lyhyesti. Palstamillimetreissä se jäi uuden ulkoministerivalinnan jalkoihin. Valtamediaa tuntui kiinnostavan ainoastaan 81-vuotiaan Volckerin korkea ikä ja mittava CV.

Volckerin valinta kertoo kuitenkin myös muusta kuin siitä, että Obaman uudessa hallinnossa arvostetaan kokemusta. Ennen kaikkea valinta kertoo siitä, että Suurta Muutosta ei ole luvassa. Guantanamo saatetaan sulkea, mutta talouspoliittinen ideologia ei ole muuttumassa Washingtonissa. Päinvastoin.

Jos pitäisi valita yksi ihminen, joka on eniten edistänyt maailman uusliberalisaatiota, oma valintani osuisi Volckeriin. On suorastaan hämmästyttävää, kuinka yksi ihminen on onnistunut elämänsä aikana saamaan niin paljon tuhoa aikaan.

Paul Volcker aloitti 1950-luvun alussa uransa Yhdysvaltain keskuspankissa Fedissä, josta hän kuitenkin siirtyi vain muutaman vuoden työskentelyn jälkeen rahoitusjätti J. P. Morganin palvelukseen. J. P. Morganin tytäryhtiön Chase Manhattanin apulaisjohtajaksi edennyt Volcker houkuteltiin kuitenkin takaisin valtion palvelukseen vuonna 1969, kun republikaanipresidentti Richard Nixon nimesi hänet apulaisvaltiovarainministerikseen.

Nixonin hallinnossa Volckerin tehtäväksi annettiin ajaa alas toisen maailmansodan jälkeen luotu Bretton Woods -järjestelmä. Kiinteisiin valuuttakursseihin ja pääomakontrolleihin perustunut järjestelmä oli taannut mahdollisuudet keynesiläiseen talouspolitiikkaan ja hyvinvointivaltioiden rakentamiseen.

Ajat Washingtonissa olivat kuitenkin muuttumassa. Yhdysvallat oli kyllästynyt kiinteiden valuuttakurssien järjestelmään. Dollarin kultasidos esti maata velkaantumasta holtittomasti, koska kaikki liikkeelle lasketut dollarit oli voitava vaihtaa kiinteällä kurssilla kultaan. Nixonin hallinto näki kelluvien valuuttakurssien järjestelmässä mahdollisuuden vahvistaa Yhdysvaltain ylivaltaa, kun ainoata maailmanvaluuttaa pystyttiin sylkemään reservi- ja kauppavaluutaksi lähes loputtomasti.

Toisaalta amerikkalainen elinkeinoelämä oli aloittanut aggressiivisen hyökkäyksen Keynesin oppeja vastaan. Uudeksi arkiviisaudeksi nousi Milton Friedmanin monetarismi, jonka mukaan valuuttakurssien ja pääomaliikkeiden säätely johtaa ainoastaan pitkän aikavälin inflaatiokriisin ja talouskasvun stagnoitumiseen.

Volcker oli virassaan tehokas. Jo vuonna 1971 Yhdysvallat hajotti Bretton Woods -järjestelmän irrottamalla dollarin kultasidoksesta. Seuraavina vuosina Euroopan maat vaativat Ranskan johdolla paluuta pääomakontrolleihin ja kiinteisiin valuuttakursseihin. Volcker ei kuitenkaan antanut neuvotteluissa periksi, ja jo vuonna 1976 maailman uusi finanssiarkkitehtuuri virallistettiin Jamaikan konferenssissa.

Valtiovarainministeriöstä Volckerin matka jatkui takaisin Yhdysvaltain keskuspankkiin jonka pääjohtajaksi presidentti Jimmy Carter nimesi Volckerin vuonna 1979. Viimeistään tästä hetkestä alkaen maailmassa alettiin toteuttaa uusliberaalia talouspolitiikkaa.

Piinkovana monetaristina Volcker oli huolestunut Yhdysvaltain korkeasta inflaatioasteesta. Tuolloin Volcker päätti itsenäisesti tehdä täyskäännöksen Yhdysvaltain talouspolitiikassa. Hän käynnisti rahapoliittisen operaation, jota on myöhemmin alettu nimittää Volcker-sokiksi.

Vain kaksi kuukautta virkaanastumisensa jälkeen Volcker korotti rajusti ohjauskorkoa. Nimelliskorko nostettiin 20 prosentin tuntumaan. Reaalikorot nousivat alle miinus kolmesta prosentista lähes yhdeksään prosenttiin.

Volcker-sokin vaikutukset olivat mullistavia Yhdysvalloissa. Investoinnit maassa pysähtyivät kuin seinään, ja maa vajosi nopeasti syvimpään taantumaan sitten suuren laman. Työttömyysaste kohosi Yhdysvalloissa ennätyksellisiin lukemiin ja talouskasvu hidastui.

Ronald Reaganin kaudella uudelleen Fedin johtoon valittu Volcker päätti puskea läpi rakennesopeutusohjelman, jolla maan työllisyystilannetta yritettiin parantaa. Korkotaso pidettiin edelleen korkealla, joten yritysten palkanmaksuvara painui minimiin. Samalla Reagan toteutti koordinoituja hyökkäyksiä ay-liikettä vastaan.

Työntekijäosapuolen oli lopulta alennuttava sisäiseen devalvaatioon eli palkkojen heikennyksiin. Maan minimipalkkataso oli pitkään vapaassa pudotuksessa ja reaaliansiot heikkenivät jatkuvasti. Näillä ”rakenteellisilla uudistuksilla” työttömyysaste saatiin pikkuhiljaa alentumaan. Volckerin uusliberaalia sokkiohjelmaa ryhdyttiin pian kopioimaan myös Eurooppaan. Tämän myötä rakenneuudistuksista, luonnollisesta työttömyystasosta sekä hintavakaudesta tuli iskulauseita myös vanhalle mantereelle – ja jo pian myös muualle.

Volcker-sokin vaikutukset eivät kuitenkaan rajoittuneet ainoastaan keynesiläisyyden lopulliseen nujertamiseen, palkkojen huonontamiseen ja hyvinvointivaltioiden alasajoon. Siitä seurasi vielä suurempaa kärsimystä, jopa kuolemaa.

Koska kehitysmaiden velka 70- ja 80-lukujen vaihteessa oli pääasiallisesti dollarimääräistä, nousivat velanhoitokustannukset dramaattisesti korkotason kohoamisen myötä. Kun vielä dollari vahvistui samanaikaisesti, kävi ilmeiseksi, että kehitysmaat eivät selviäisi velkataakoistaan.

Monet maat eivät pystyneet maksamaan edes lainojen korkomenoja, joten velkakuormat kasvoivat entisestään. Volcker-sokki muun muassa nosti Brasilian velkataakan 50 miljardista dollarista sataan miljardiin. Nigerian velka yli kolminkertaistui yhdeksästä miljardista 29 miljardiin.

Vaikka kehitysmaiden velkakriisin seuraukset ovat olleet katastrofaalisia, tämä ei estänyt muutosta lupaavaa Obamaa nimittämään Volckeria talousneuvonantajaryhmänsä johtoon. Toisaalta nimitys ei tullut yllätyksenä. Volcker oli presidentinvaalikampanjan aikana näkyvästi tukemassa Obamaa.

Obaman kampanjan talouspoliittisen työryhmän johtajana toiminut Jason Furman on kertonut, että uudella presidentillä on vakiokysymys talouspoliittisissa keskusteluissa: ”Mitä mieltä Paul Volcker on?”

Lauri Holappa

Kirjoitus ilmestyi Hiekanjyvien numerossa 4/2008

Matti Vanhanen työn asialla

Vielä viime keväänä ja kesällä pääministeri Matti Vanhanen antoi julkisuuteen lukuisia palkkamalttilausuntoja, jotka voitiin osoittaa pääoman etua palveleviksi vaatimuksiksi. Melko selvää oli, ettei Vanhanen sinällään halunnut asettua pääoman ja työn välisessä kamppailussa ensimmäisen puolelle. Itseasiassa palkkamalttipuheilla Vanhanen halusi puolustaa suomalaista työtä ja suomalaisia työntekijöitä yhä kovenevassa globaalissa taloudellisessa kilpailussa. Puutteellinen analyysi globaalin talouden ja kapitalistisen yhteiskunnan mekanismeista  johti kuitenkin epäonnistumiseen poliittisten tavoitteiden asettelussa.

Globaalien rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisen myötä myös suomalaista työtä ja sen tulevaisuutta koskevat kysymykset ovat muuttuneet. Finanssikriisin siirtyessä osaksi reaalitaloutta Vanhasen palkkamalttivaatimukset tulevat toteutumaan kuin itsestään työttömyyden sekä lomautusten määrän kasvaessa ja ammattiliittojen yhteiskunnallisen vallan vähentyessä. Seuraavilla neuvottelukierroksilla suuret palkkavaatimukset on jätetty työntekijäjärjestöjen kassakaappeihin odottamaan parempia aikoja. Tällä hetkellä uhkakuvat suomalaiselle työlle tulevat muualta kuin työntekijöiden liian suurista palkkavaatimuksista (pääasiassa globaalin kysynnän hiipumisesta).

Myös Matti Vanhanen on ymmärtänyt tämän ja ryhtynyt esittämään toisenlaisia vaatimuksia suomalaisen työn pelastamiseksi. Nyt puhutaan elvytyksestä. Tarvitaan veronalennuksia ja muita julkisia toimenpiteitä kotimaisen kulutuksen ja yksityisen sektorin investointihalukkuuden kasvattamiseksi. Myös julkisten investointihankkeiden toteuttamisen nopeuttaminen ja julkisen asuntotuotannon kiihdyttäminen ovat tulleet esille elvytyspuheissa.

Eroja julkisuudessa esitettyjen elvytyssuunnitelmien välillä on voitu havaita.  Vertailu osoittaa, että Matti Vanhasen näkemykset elvytyksestä ovat Suomen työllisyyskehityksen kannalta erittäin järkeviä. Vanhanen tyrmää suuret menoleikkaukset ja ymmärtää, että nimenomaan tulevien 2-3 vuoden aikana julkista taloutta tarvitaan vastaamaan yksityisen sektorin taantumasta aiheutuneisiin ongelmiin. Vanhanen on erittäin hyvin selvillä vastasyklisen talouspolitiikan peruskysymyksistä, vaikka tässä vaiheessa hänen hallituksensa esittämät konkreettiset toimenpiteet ovatkin olleet hyvin pienimuotoisia uhkaavan taantuman oletettavaan syvyyteen suhteutettuna.

Vanhasen kamppailu suomalaisen työn puolesta ei pääty ekspansiivisen vastasyklisen talouspolitiikan ymmärtämiseen ja toimivien elvytystavoitteiden esittämiseen. Näiden lisäksi Vanhanen on ryhtynyt vaatimaan kotimaislta yrityksiltä yhteiskuntavastuuta vastapalveluksena Vanhasen hallitusten yrityssektoria suuresti hyödyttäneelle vero- ja tukipolitiikalle (1,2). Vaikeassa taloustilanteessa yritysten on puolestaan tultava hallitusta vastaan leikkaamalla voittotavoitteitaan ja taseitaan. Tällä tavalla suurilta irtisanomisilta voidaan säästyä ja työttömyyden kasvu saadaan pidettyä kohtuullisella tasolla. Vanhasen vaatimuksen radikaalisuudesta kertoo se, että käytännössä se voidaan rinnastaa yritys- ja pääomaverotuksen kiristämiseen, tosin yrityksille vapaaehtoisena toimenpiteenä (ja yritysten talkoohalukkuuden kaikki tietävät).

Tällä hetkellä Matti Vanhasen tavoitteet suomalaisen työn pelastamiseksi näyttävät olevan linjassa Vanhasen esittämien toimintamallien kanssa, kun vielä kesällä Vanhasen tavoitteiden ja toimintaesitysten välillä oli ilmeinen ristiriita. Koska Vanhasen tavoitteet eivät ole muuttuneet, on selitystä muuttuneelle tilanteelle etsittävä Vanhasen esittämien toimintamallien perusteista. Kun vielä kesällä Vanhasen taloudellinen ajattelu perustui pitkälti neoklassisen taloustieteen teoriaan, nousevat tämänhetkiset ideat keynesiläisestä teoriasta. Globaali talouskriisi on selkeästi heilauttanut talousteoreettista paradigmaa ja vielä puoli vuotta sitten hyljeksityt ajatukset talouspolitiikan perusteista ja talouspolitiikan käytännön toimenpiteistä ovat muuttuneet hetkessä hyväksytyiksi.

Tämä on loistava esimerkki yhteiskunnallisen kehityksen dialektisuudesta ja siitä, kuinka materiaalisessa rakenteessa tapahtuneet muutokset heijastuvat ideologisiin ja teoreettisiin rakenteisiin ja toisin päin. Kriisin hetkellä esiin nousevat ideat, jotka ovat saattaneet olleet syrjäytettyinä viimeiset vuosikymmenet. Myös kokonaan uudenlaiset teoreettiset näkemykset voivat lyödä läpi kriisien seurauksena, kuten Keynesin ajatukset 1930-luvulla. Kun uudet tai unohdetut ajatukset nousevat esiin, tarttuvat poliitikot ja taloustieteilijät niihin kuin pelastusrenkaisiin. Tällä tavalla on selitettävissä myös Matti Vanhasen taloudellisessa ajattelussa tapahtunut käänne.

Yhä useammin kuullun sanonnan mukaan politiikkaa on tehtävä ajassa. Politiikkaa ja talouspolitiikkaa ajassa tekee myös Matti Vanhanen. Itseasiassa ajassa toimivat lähestulkoon kaikki poliitikot, taloustieteilijät ja muut asiantuntijat, minkä vuoksi todellista muutoksellista potentiaalia globaalista yhteiskunnasta on löydettävissä vain hyvin rajallinen määrä. Liian usein yhteiskunnalliset toimijat perustavat toimintansa kriittisen yhteiskunnallisen analyysin sijasta kulloisenakin ajanjaksolla vallitsevista hegemonisista rakenteista kumpuaviin teorioihin ja ajatuksiin. Muutoksellisen politiikan mahdollisuus on tässä vaiheessa menetetty ja todelliset utopiat jäävät kerta toisensa jälkeen esittämättä.

Kriittisen ajattelun ja yhteiskunnallisen analyysin tulee murtaa tällainen kehitys ja nostaa Matti Vanhanen kaikkien hänen (poliittista) toimintaansa rajoittavien ideoiden yläpuolelle. Muuten vaarana on jäädä ikuisesti  John Maynard Keynesin kuvaamaan yhteiskunnalliseen tilaan:

”Practical men, who believe themselves to be quite exempt from any intellectual influences, are usually the slaves of some defunct economist.”

Sillä emmehän halua antaa materiaalisten ja ideologisten rakenteiden määrittää olemassaoloamme ja yhteiskuntamme tulevaisuutta oman aktiivisen toimintamme sijasta. Emmehän?

Jussi Ahokas

Niinistön-Kataisen ja Vanhasen linjoista

Sauli Niinistö esitti taannoin hallituksen ehdottamista veronkevennyksistä luopumista. Häntä on ehditty kiittelemään tästä, ja joissain yhteyksissä Niinistön vaatimus on tulkittu jopa vasemmistolaiseksi. Vaikka rakenteellisista veronkevennyksistä luopumista voidaan sinänsä pitää erittäin positiivisena, Niinistön vaatimus on kuitenkin syytä nähdä laajemmin osana hänen ajamaansa talouspoliittista linjaa. Tälle linjalle on oleellista pyrkimys julkisen talouden tasapainoon kaikissa tilanteissa. Niinistön vaatimus on nähtävä osana tätä pyrkimystä: kun julkisen talouden rahoitusasema on taantuman uhatessa heikkenemässä, veronalennuksista on luovuttava, jotta julkinen talous ei painuisi alijäämäiseksi. Niinistö ei siis usko elvyttävään talouspolitiikkaan.

Valtiovarainministeri Katainen on samoilla linjoilla. Viime viikkojen keskustelussa hän on toistuvasti vaatinut valtion tulojen ja menojen pitämistä tasapainossa. Niinistöstä poiketen Katainen on kuitenkin puolustanut sovittuja veronkevennyksiä, mikä tekee hänen linjastaan suorastaan pelottavan. Yhdessä uhkaavan taantuman kanssa Kataisen vaatimukset tasapainoisesta julkisesta taloudesta ja veronkevennyksistä tarkoittavat julkisten menojen leikkauksia. Ilman niitä yhtälö olisi mahdoton. Kokoomus onkin alkanut puhua jo julkisen talouden säästöistä.

Pääministeri Vanhanen on sen sijaan sanoutunut irti tasapainoisen julkisen talouden vaatimuksesta. Hän on todennut, että taantumassa valtion tulojen ja menojen ei tarvitse olla tasapainossa, vaan julkisen vallan on syytä harjoittaa elvyttävää politiikkaa. Veronalennuksiakin Vanhanen on perustellut niiden elvyttävällä vaikutuksella. Lisäksi Vanhanen on todennut, että myös muita elvyttäviä instrumentteja on tarvittaessa syytä käyttää. Tämä on se oleellinen Vanhasen ja Niinistön-Kataisen linjan ero: edellinen uskoo keynesiläiseen kysynnänsäätelypolitiikkaan, jälkimmäinen on vanhanaikaista suu säkkiä -myöten politiikkaa, joka olisi nykyisessä taloustilanteessa suoranaisesti haitallista.

Vanhanen on siis oikeassa siinä, että elvyttävä talouspolitiikka on nykyisessä tilanteessa järkevää ja vastuullista. Nyt aloitettava massiivinen veroelvytys ei kuitenkaan ole paras keino. Seuraava taulukko valottaa asiaa. Taulukossa on esitetty veronkevennysten ja julkisten menojen lisäämisen vaikutus reaaliseen Bkt:hen muutamien politiikkainstrumenttien osalta. Luvut ovat arvioita Yhdysvalloista, mutta ovat täälläkin suuntaa-antavia.

Luvut kertovat sen, että kustannustehokkain vaikutus kokonaiskysyntään saadaan joko lisäämällä suoraan julkista kulutusta ja investointeja tai lisäämällä tulonsiirtoja pienituloisille. Veronalennusten tehot ovat huomattavasti heikommat. Tätä taustaa vasten erityisesti Kataisen linja massiivisista veronkevennyksistä yhdistettynä julkisten menojen leikkauksiin olisi nykytilanteessa myrkkyä: veronkevennykset lisäisivät kokonaiskysyntää vähemmän kuin menoleikkaukset pienentäisivät sitä.

Joonas Rahkola

Kansalaiset maksavat ja vasemmisto on oikeassa

Väistämätön tapahtui ja Yhdysvaltojen liittovaltio otti haltuunsa asuntoluotottajat FNMA:n sekä FHLMC:n. Amerikkalaisille veronmaksajille haltuunotosta lyötiin ainakin sadan miljardin hintalappu. Todellinen hinta selviää vasta vuosien päästä.

Maailmalla pörssikurssit lähtivät välittömästi nousuun. Sijoittajat uskovat hallituksen liikkeen rauhoittavan globaaleita rahoitusmarkkinoita siinä määrin, että globaali epävarmuus alkaa viimein hellittää. Ilo saattaa kuitenkin olla vielä tässä vaiheessa ennenaikaista. Niin syväksi on rahoitusmarkkinoiden kriisi muodostunut.

Maailmantalouden kriisitilanteen ratkaisemiseksi on esitetty viime aikoina erilaisia ratkaisuja. Rahoitusmarkkinoiden reformin lisäksi keskusteuun ovat nousseet reaalitalouteen vaikuttavat talouspoliittiset toimet. Vasemmalta on vaadittu globaalin kysynnän lisäämistä maailmanlaajuisen työttömyyden hillitsemiseksi. Oikealta esitetyt puheenvuorot ovat puolestaan vaatineet kysynnän supistamista inflaation taltuttamiseksi. Tämän puheenvuoron mukaan vasemmisto on – tällä kertaa – oikeassa.