Ei-kivasta varjosta kivaan valoon

SDP on valmistellut vuoteen 2020 katsovan asiakirjan, jonka luvut hyvinvointi, sivistys ja ympäristö on johdannossa kuvattu keskeltä päällekkäisinä palloina. Tässä päällekkäisessä osassa on työ. Viimeksi mainittu luku yksin kattaakin talouseetoksineen puolet asiakirjasta. Muutamia huomioita.

Työn luvussa jokseenkin liian useasti johdannaisineen mainittu sana innovaatio kuvaa luvun maalailuja: aktiivinen elinkeinoelämä, valtion hallintorooli, innostusta. Asiakirja on kauttaaltaan täynnä hyviä ehdotuksia, optimismia ja hyvää fiilistä. Kuva on tulevaisuuteen kohdistuvasta hetkestä, ei siihen johtavista prosesseista tai periaatteista. Prosessillekin olisi suonut tilaa, sillä liian usein pyrinnöt hyvinvoinnin vahvistamiseen käytännössä heikentävät sitä. Esimerkiksi uuden kasvun yhteydestä puuttuvat sukupuoli- ja ilmastovaikutusten huomioiminen.

Asiakirjassa on ”hyvinvointiyhteiskunta”, ei ”–valtio”, millä valinnalla yleisesti kuvataan sitä että julkinen sektori on virkeän elinkeinoelämän hallintopalvelu. Tai tällä kertaa ”hyvinvointijulkinensektori” olisi ehkä osuvampi. Kuka keksii uuden termin tähän?

Asiaan liittyy optimismia. Itsenäisistä kunnista ja julkisen sektorin hajauttamisesta huolimatta pitäisi samojen mahdollisuuksien ja tasa-arvon kattaa koko maa. Tasapainottelu aktiivisen ja passiivisen julkisen sektorin tai -valtioajatuksen välillä jatkuu kautta asiakirjan. Yleistyönjako on silti selkeä: sivistys-, hyvinvointi- ja ympäristö-luvuista ei taloudellinen eetos välity kuten työ-luvusta.

Laajempi tavoitetasapainottelu näkyy mm. siinä, että vaihtoehtoja BKT:lle -koontilaatikko löytyy puhtaan ympäristön Suomi –luvun kasvuosasta, ei suinkaan talousorientoituneesta työn luvusta tai jo johdannosta.

Toiseksi, paperin mukaan SDP:n vuoden 1995 eduskuntavaalivoitosta alkanut ”myönteinen kehitys perustui tavoitteelliseen yhteiskuntapolitiikkaan ”. Shokkihoidonomaisesti toteutetut julkisen sektorin leikkaukset ja esimerkiksi pankkien pelastaminen kymmenientuhansien velkavankeuteen syöstyjen kansalaisten kustannuksella olivat siis ”tavoitteellista yhteiskuntapolitiikkaa”. Kysymys kuuluu: mitä sillä tavoiteltiin? Tulokset tiedämme.

Olihan se informatiivista todeta, että eräisiin edellisen laman ja sen jälkeisen kasvun opetuksiin kuuluu se, ettei taloudellinen kasvu yksin kykene ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia. Itse olin luullut että tämä oivallus oli jo demokraattisen sosialismin ytimessä.

Kolmanneksi, globaali valuutanvaihtovero ja muutama muu hyvä ehdotus jäävät harmillisesti paperin yleiskansallistunnelman varjoon. Emme kuitenkaan ole vain globaalien reunaehtojen vastaanottaja vaan osa globaaliyhteisöä, johon myös vaikutamme.

Neljänneksi hyvästä työelämästä kirjoitetaan paljon, mutta tarkempi kuvailu ja prosessit jäävät taas pois. Nykymaailman luovuuden ”edistäminen” on ollut sen heikentämistä; kilpailun ja esimerkiksi palkkaepätasa-arvon lisäämistä avoimuuden, yhteistyön ja luottamuksen sijaan.

Henkilöstöstä tai avoimuudesta ei puhuta valtion omistajapolitiikan yhteydessä, kuten ei yhteiskunnallisuudestakaan. Valtion omistamien yritysten tulot kuitenkin mainitaan, mutta työ-luvussa ne ohjataan pitkälti elinkeinotoiminnan tukemiseen. Asiallinen olisi ollut visio, jossa yhteiskunnallisen arvon tuottamiseen tähtäävät yhteiskunnalliset yritykset ovat vuonna 2020 elinkeinoelämän veturi.

Työnteon kokonaistaloudellinen merkitys on paperissa keskeinen motiivi työelämän parantamiselle; harmillisesti ei työn merkitys työntekijälle ja siihen liittyvä vapaus. Ainoaksi esimerkiksi työelämästä poissakäymiseen löytyi muu (hoiva)työ.

Viidenneksi läpyskän kirjoitustyyli on etäännyttävää ja passiivista, rakenteissa. Ihmiset puuttuvat näistä kivan fiiliksen kuvituksista. Lisäksi tyyli on yksityiseltä sektorilta: palvelut ”tuotetaan”, ”palveluiden” ja ”tuotteiden” ”käyttäjät” ”integroidaan” täysivaltaisesti mukaan ”suunnitteluun ja kehitystyöhön”.

Pahoitellen puutun vielä muutamiin kukkasiin. Mitä pitää tehdä kun ”passiivinen kuluttaja muuttuu aktiiviseksi sisältöjen ja merkitysten tuottajaksi”? Ja onhan vähän hassua tukea ”vanhusten verkostoitumista”. ”Palveluiden laatua kehittää valinnanvapaus” – kuka mitä? Entä mikä abstraktio on uuteen kasvuun liittyvä ”hyvin hoidettu luontosuhde”?

Ympäristö-luvussa on esillä lukuisia hyviä asioita, mutta yleistunnelma on vähän sama kuin Vihreällä liitolla: luonto on ihan kiva ja niin joo se lisää viihtyvyyttä. Esimerkiksi näkemyksiä jakavat turve ja ydinvoima ohitetaan.

Erityiskiitoksen ansaitsevat asiakirjan lisälaatikot. Kuitenkin paljon muutakin kiitettävää on, kuten esimerkiksi julkisen sektorin vastuu palveluista ja sosiaaliturvajärjestelmän perustuminen niille, ilmastolaki, energiansäästö, asunnottomuuden ja palkkaköyhyyden poistaminen, kuntasektorin palkkakehitys, globaali demokratia, vaihtoehdot, poliittinen tahto. Lisää näitä ja niihin johtavia prosesseja ja periaatteita, joista demokraattinen sosialismi välittyy! Muutoin voi jäädä sellainen harha, ettei kaiken kivan käytännön toteuttamiseen liity ideologisia eroja; ettei politiikassa tarvita politiikkaa.

Inari Juntumaa

Advertisement

Sosialidemokratia ei lietso epäluuloa

Viikonlopun maahanmuuttoaiheinen keskustelu sai liikkeelle monia puolueen jäseniä, mukana myös Anssi. Itsekin osallistuin Helsingin Sanomissa tänään julkaistun kannanoton muokkaamiseen. Kannanotto löytyy alta. Versio on hyvä. Muutoin asiaan liittyy muitakin näkökulmia.

Ensinnäkään ajatusta siitä, että työnantajalle on edullisinta palkata halpatyövoimaa, ei saa ottaa annettuna. Nykyinen talousjärjestelmämme suosii tällaista toimintaa, ja varsinaisen tavoitteemme on tietenkin oltava vallitsevan talousjärjestelmän muuttaminen.

Toiseksi väestörakenteen muutoksen aiheuttamasta tulevasta työvoimapulasta on puhuttu iäisyyksiä. Uhkia liioitellaan. Vaikka joukolle työantajia sopii ajatus halpatyövoiman tuonnista, ovat tällaiset johtopäätökset vääriä.

Kolmanneksi työntekijöitä lähettävien maiden aivovienti lisää globaalia epätasa-arvoa. Näihin rakenteellisiin ongelmiin on kiinnitettävä huomiota eikä kyse ole vain siitä, minkä hinnan suomalaiset maksavat työntekijöille. Lisäksi niin suomalaisten kuin muunmaalaisten työnantajien on noudatettava asiallisia työehtoja niin Suomessa kuin muuallakin alaisten ollessa niin suomalaisia kuin muunmaalaisia. Kansallinen näkökulma näihin kysymyksiin on liian suppea.

Neljänneksi rekrytoitava työvoima koostuu ihmisistä eikä ole kvartaalittaista kauppatavaraa. Vastentahtoinen keikkatyöläisyys on näiden ihmisten kannalta yhtä ongelmallista kansainvälisesti kuin kotimaiset vastentahtoiset määräaikaisuudetkin.

Viidenneksi alkuperäinen asia oli kai lopulta se, että hallitus aikoo vähentää työlupamenettelyssä tarveharkintaa. Nykyisellään ajatuksena on, ettei työlupaa myönnetä henkilöille, joiden osaamista vastaava henkilö löytyy kotimaasta. Suurimmat ongelmat liittyvät lainsäädäntöön ja viranomaisvalvontaan. Näin päästäänkin itse kirjoitukseen.

Inari Juntumaa

* * *

Sosialidemokratia ei lietso epäluuloa

(Hesarissa otsikko muutettu muotoon: Heinäluoman näkemykset maahanmuutosta kyseenalaisia)

SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Eero Heinäluoma esitti (Hufvudstadsbladet 24.5.) kyseenalaisia näkemyksiä maahanmuutosta. Mikäli Heinäluoma halusi puhua A- ja B-luokan työmarkkinoiden syntymisestä ja kritisoida hallituksen kaavailemia uudistuksia työlupamenettelyyn (Uutispäivä Demari 26.5.), se olisi pitänyt sanoa selkeästi.

Nyt Heinäluoman haastattelu lähetti väärän viestin: maahanmuuttajat vievät suomalaisten työpaikat ja tekevät heistä työttömiä. Hän ei nähnyt, että Suomella olisi tarvetta työperäiselle maahanmuutolle tulevalla vaalikaudella, mahdollisesti ei seuraavallakaan.

Työperäisellä maahanmuuttajalla on työpaikka tänne tullessaan. Työnantaja on rekrytoinut hänet suoraan tai välillisesti. Suomalaisten työehtojen mukaan täällä työskentelevä maahanmuuttaja ei ole suomalaiset töistä syrjäyttävää halpatyövoimaa. Maahanmuuttajiin työmarkkinoilla kohdistuva hyväksikäyttö ja työehtojen polkeminen on hyväksikäyttävien työnantajien, ei maahanmuuttajien syytä.

EU-jäsenenä Suomi on sitoutunut työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen EU:n alueella. Työehtojen noudattamista on valvottava työntekijän kansalaisuudesta riippumatta. Perusteltu reaktio maahanmuuttajien työehtojen polkemiseen ei ole maahanmuuttajien syyttäminen vaan heidän auttamisensa vaatimalla samoja työehtoja kaikille ja valvomalla työehtojen toteutumista.

EU:n ulkopuolelta tapahtuva työperäinen maahanmuutto on marginaalista verrattuna EU:n sisäiseen työvoiman liikkuvuuteen. Pelottelu EU:n ulkopuolelta tulevien maahanmuuttajien aiheuttamalla työttömyydellä on asiatonta maassa, jonka ikärakenne muuttuu nopeammin kuin missään muualla.

On mahdotonta vaatia, että ensin hoidetaan oma työttömyys ennen kuin työperäinen maahanmuutto sallitaan. Työttömyyttä esiintyy aina hieman niin koko taloudessa kuin kaikilla aloillakin. Vaatimus siitä, että ensin hoidetaan oma työttömyys, on vaatimus rajojen sulkemisesta. Rajojen sulkeminen vain pahentaisi työttömyysongelmaamme. Sen esittäminen ratkaisuna työttömyyteen käyttää hyväksi ihmisten hämmennystä työttömyyden kasvun ja maailman kansainvälistymisen edessä.

Sosialidemokratia on maailmanlaajuinen solidaarisuusliike, joka puolustaa heikkoja ja sorrettuja kaikkialla, missä he puolustamista tarvitsevat. Sdp:n poliittisten johtajien julkisuudessa esittämien näkemyksien on oltava linjassa tämän kanssa. Maahanmuuttokeskusteluun liittyvä epämääräisyys korostaa poliittisten johtajien vastuuta selittää asioita ja ohjata ajattelua sen sijaan että ne pahimmillaan lisäävät aiheetonta epäluuloa maahanmuuttajia kohtaan.

Saija Jokela

Pilvii Torsti

Inari Juntumaa

Ulla-Maija Rajakangas

Riitta Seppälä

Sami Siltaloppi

Pertti Rauhio

Matti Silvonen

Kati Oksman

Anu Ylianttila

Irma Marttila

Kaarin Taipale

Heikki Koponen

Helsinkiläisten puolueosastojen puheenjohtajia

Seuraavat askeleet

SDP:n puheenjohtajakamppailun voittanut Jutta Urpilainen kampanjoi ”kisassa” kolmella abstraktilla teesillä. SDP:stä oli hänen johdollaan tuleva kokoava arvopuolue, avoin kansalaispuolue ja johtava tulevaisuuspuolue. Uusi SDP ei enää olisi kapeasti ajatteleva eturyhmäpuolue, vaan kaikille ihmisille avoin, turvallinen ja yhdistävä puolue, jonka tehtävänä on viitoittaa tietä Suomen ja jokaisen suomalaisen paremmalle tulevaisuudelle.

Lievistä nationalistisista vireistä huolimatta tavoitteet ovat hyviä. Yhteiseen ideologiaan nojaava aktiivisesti kansalaisyhteiskunnassa vaikuttava edistyksellinen puolue on varmasti jokaisen demokraattisessa yhteiskunnassa elävän kansalaisen mielestä erinomainen asia. Itseasiassa tällaisten puolueiden olemassaolo voisi pelastaa länsimaisen demokratian siltä kriisiltä, johon se on vääjämättömästi ajautumassa. Kansalaisten luottamuksen demokraattiseen järjestelmään ja politiikkaan voivat palauttaa sellaiset poliittiset liikkeet, jotka osoittavat todellisen muutoksen mahdolliseksi ja kansalaisten valinnat merkityksellisiksi.

Mutta onko Uudesta SDP:stä sittenkään kehkeytymässä osa edistyksellistä poliittista liikehdintää? Tässä vaiheessa tätä on tietysti mahdotonta sanoa, mutta Uuden SDP:n ensiaskeleiden arviointi voi kertoa jotain. Hallituksen toimien arvostelun lisäksi SDP:n uuden johdon suusta on saatu kuulla vielä tässä vaiheessa vähän konkreettisia poliittisia avauksia. Hyviä vaatimuksia ovat olleet verojärjestelmän uudistamista koskevat linjaukset, joissa verotuksen painopistettä on kaavailtu siirrettäväksi pääomaverotuksen suuntaan sekä talouden kasvua ja tuloerojen kaventumista tukevat pienituloisille kohdistettavat tulonsiirrot. Nämä ovat jääneet vielä yksittäisiksi ja irrallisiksi ehdotuksiksi ilman kokonaisvaltaista yhteiskuntapoliittista tavoitteenasettelua, mutta herättävät toivoa siitä, että tällaiseen tulevaisuudessa pyritään.

Selkein kokonaisvaltainen poliittinen avaus ja Uuden SDP:n lanseeraama tavoite on perhepolitiikan nostaminen puolueen käytännön politiikan keskiöön. Lapsiperheiden aseman parantaminen erilaisin keinoin on ollut selkeä sanoma puheenjohtajan kesäkiertueella. Samat tavoitteet nousivat esiin myös Hämeenlinnan puoluekokouksen päättäneessä linjapuheessa. Itseasiassa samat tavoitteet esitettiin sosialidemokraattisen liikkeen piirissä jo yli kymmenen vuotta aikaisemmin. Kun Tony Blairin New Labour voitti Britannian vaalit vuonna 1997, perhepolitiikan terävöittäminen oli yksi sen tärkeimpiä vaalilupauksia. Labour-vetoinen hallitus julkaisi ensitöikseen konkreettisen perhepoliittisen toimenpideohjelman, jossa lapsiperheiden kohtaamiin ongelmiin etsittiin laaja-alaisesti ratkaisuehdotuksia. Ei kai vain ole niin, että Uusi SDP olisi halpa kopio New Labourista nimikikkailusta ja poliittisista tavoitteista lähtien?

Tähän on mahdotonta uskoa, sillä kaikki tietävät, että kolmannen tien sosialidemokratian aika on ohi. 90-lukua kaihoisasti muistelevat ovat samalla tavoin historiaan takertuneita kuin 70-luvulle haikailevat. Lapsiperheiden yhteiskunnallisen aseman parantaminen on nähtävä tärkeänä yksittäisenä toimenpiteenä, mutta koko puolueen linjaa määrittäväksi tavoitteeksi siitä ei globaalin finanssikapitalismin aikakaudella ole. Tällaisena se sitä paitsi täyttäisi kaikki eturyhmäpolitikoinnin tunnusmerkit, sillä tuskin lapsiperheys voi olla ihmisiä poliittiseen liikkeeseen kokoava ”arvo”.

Onkin odotettavissa, että viimeistään syksyllä ja kunnallisvaalien alla SDP:llä on esittää julkisuuteen laajempi yhteiskuntapoliittinen tavoitekokonaisuus, jonka pohjalta myös kunnallisvaalityöhön löydetään tarvittava linjakkuus. Näissä tavoitteissa yhdistyvät demokraattisen sosialismin ideologia ja proaktiivinen käytännön politiikka, jonka tavoitteena on oikeudenmukainen sekä tasa-arvoinen yhteiskunta kaikkialla maailmassa. Käytännön poliittisissa tavoitteissa SDP ei enää jumiudu kansallisvaltion rajojen sisäpuolelle, vaan pyrkii löytämään keinoja vaikuttaa myös globaalilla tasolla muun muassa rahoitusmarkkinoiden ongelmien korjaamiseksi. SDP ottaa johtavan roolin sosiaalisen Euroopan rakennustyössä ja tuottaa jatkuvasti uusia ehdotuksia kansalaisten hyvinvoinnin kohottamiseksi.

Nämä ovat seuraavat askeleet, jotka Uusi SDP tulee ottamaan liittyessään osaksi 2010-luvun edistyksellistä sosialidemokraattista liikettä.

Jussi Ahokas

Reformimarginaali ja sosialidemokratian uudistavat kapinalliset

Puoluekokous on tosiaan takana, ja sosialidemokraatin lienee näinä päivinä soveliasta puhua muutoksesta: muutoshaluhan on kiistämättömästi ollut SDP:n käymisprosessin iskusana ja liikkeelle paneva voima. Muutospuhuri on ollut jopa niin voimakas, että useampi puolueen konservatiivisimmasta ja muutosvastarintaisimmista jäsenistä päätyi puheenjohtajaänestyksen toisella kierroksella ehdokkaaseen, joka oli aloittanut koko uudistumisprosessin lausumalla: ”Kaiken muun voimme muuttaa, paitsi nimen.”

Puolueessa on siis varmasti jokin muuttunut, mutta onko tapahtunut muutos ollut sellainen, joka kanavoi sosialidemokratian poliittista energiaa myös siihen, mitä me kaikki politiikassa viime kädessä haluamme tehdä: yhteiskunnan muuttamiseen? Tätä kysymystä käsitellessäni voin samalla avata erästä poliittisen ohjelman kysytyimmistä käsitteistä, reformimarginaalia.

Systemgrenze-keskustelu

Reformimarginaali, se raja, jolla yhteiskunnallisesti ”normaalin” hegemonisen kokonaisuuden transformatiivinen muuttaminen tapahtuu, on käsitteenä juurtunut järjestelmäteoriaan sekä Jürgen Habermasin ajatteluun. Sosialistiseen kieleen sen toi kuitenkin ensimmäisenä jo 40- ja 50-luvun ranskalainen trotskilainen Pierre Frank, joka kritisoi ajatusta ”uudistamisen mahdollisuudesta kapitalismin sisällä” – samaa ajatusta, joka oli tuohon aikaan ja sen jälkeen sosialidemokraattisen maltillisen reformismin ohjenuora. Frankin kyseenalaistama reformimarginaali oli tuolloin luonut yhteiskunnallista kysyntää sosialististen elementtien tuomiselle porvarillisen yhteiskunnan ja talouden sääntelyyn, kysyntää, johon sosialidemokraatit olivat innolla halunneet vastata Eduard Bernsteinin päivistä lähtien. Tuossa marginaalissa saatettiin silloin alulle ne reformit, jotka johtivat kultakauden hyvinvointivaltion syntyyn Lännessä.

Myöhemmin, 70-luvulla, saksalaisten ja itävaltalaisten sosialidemokraattien keskuudessa virisi keskustelu siitä, kuinka radikaali uudistaja sosialidemokratian tulisi olla. Senaikainen vasemmistososialidemokratia kritisoi valtavirtaa ottaen aseekseen Frankin argumentin: 70-luvun sosialidemokraatit, he väittivät, eivät pyrkineet todelliseen yhteiskunnalliseen kumoukseen vaan toimimaan kapitalismin reformimarginaalin sisällä. Vain tuon marginaalin ylittäminen ja (demokraattinen tai väkivaltainen, esittäjästä riippuen) vallankumous olisivat heistä olleet todellista, ylärakenteeseen asti ulottuvaa sosialismia, muu vain pikkuporvarillista puuhastelua. Vaikka tunnustaudunkin sosialistiksi ja olen eri yhteyksissä puhunut sosialistisesta yhteiskunnasta, jonka tavoitteena tulisi olla olla kumouksellinen kapitalistiseen nähden, Systemgrenze-keskustelussa sympatiani olisivat olleet ”keskustasosialidemokratian” puolella ja niin olivat myös tuon ajan sosialidemokraattien enemmistön. 70-luvun lopulle tultaessa ”järjestelmäsosialistit” olivat itse joutuneet ideologiseen marginaaliin ja sosialistisessa liikkeessä johtajuuden ottivat itsensä maltillisiksi, ”kapitalismin muuttajiksi” itsensä määritelleet tahot.

Kumouksettomuuden katastrofi

Tämän ideologisen ikäpolven johtajistoon kuului Suomessa Kalevi Sorsa, joka sosialidemokratian historiassa tunnetaan lausahduksestaan: ”Ei se demokraattinen sosialismi tämän kummempaa ole.” Suomen taloushistoriassa hänet tunnetaan SDP:n puheenjohtajana ja pääministerinä, jonka valtakaudella sosialidemokraattinen uudistaminen ja talouden sääntely Suomessa pysähtyi. Siirryttiin markkinatalouden reformimarginaalin piiriin: kuinka paljon voitiin vapauttaa markkinoita vaarantamatta hyvinvointivaltiota? Ja sittemmin vain: kuinka paljon voitiin vapauttaa markkinoita?

1970-luvun lopulta lähtien sosialidemokraattinen reformimarginaali suomalaisessa yhteiskunnassa, samoin kuin länsimaissa yleensä, on jatkuvasti kaventunut. Globalisoituva maailmantalous on tuonut mukanaan pakkorakenteita, joiden puristuksessa talouspolitiikan ns. mahdollisen rajat ovat entistä yksiviivaisempia ja joustamattomampia. Inflaatiota on hillittävä, koska investoinnin täytyy olla vapaata, koska yritysten on saatava jatkuvasti ulkoista rahoitusta, koska hintojen on oltava vakaat, koska palkankorotukset on pidettävä pieninä, koska inflaatiota on hillittävä. Nämä ja muut noidankehät ajavat ekspansiivista talouspolitiikkaa harjoittavaa hyvinvointivaltiota yhä pienempään nurkkaan, ja tuottavat yhä enemmän vasta-argumentteja sellaisille 70-luvulla normaaleiksi hyväksytyille yhteiskuntapolitiikan kulmakiville kuin säännelty talous ja tasainen tulonjako.

Muistelmiensa mukaan Kalevi Sorsa ymmärsi näiden rajoitteiden yhä enenevässä määrin säätelevän ”realistisen” talouspolitiikan tekoa 70- ja 80-lukujen vaihteessa. 2000-luvun lopulla ollaan edetty tilanteeseen, jossa Paavo Lipponen voi surullisenkuuluisassa Suomen Kuvalehti 21/2008:ssa ilmestyneessä kolumnissaan olla ylpeä hallitustensa ylläpitämästä talouden vakaudesta suurena sosialidemokraattisena saavutuksena, Siihen, mistä tämä käänne läntiseen talouspolitiikkaan tuli, on monta vastausta, mutta yksi syy on epäilemättä reformisminsa menettänyt sosialidemokratia itse: mitä vähemmän uudistuksia esitetään, sitä epätodennäköisemmältä yhteiskuntamme käännös sosialidemokraattiseen suuntaan on alkanut näyttää. Reformimarginaali on supistunut samassa tahdissa kuin Lipposen vyötärönympärys kasvanut.

”Suomalaiset pohjimmiltaan”

Samasta Suomen kuvalehden numerosta löytyy myös Pertti Rauhion, Tero Hirvilammin, Raimo Luoman ja Jari Luodon kolumni, johon olen ennenkin tällä palstalla perehtynyt. Se kelpaa hyväksi esimerkiksi reformimarginaalin kaventumisen seurauksista: siinä vakavalla naamalla, ja SK:n lukija- ja toimittajakunnan kannatuksella, esitetään sosialidemokratian muutoksen suunnaksi rakenteellisia veronalennuksia ja talousliberalisaation jatkamista, koska – suora lainaus – ”pääomatuloprosentin tuntuva korotus ei ole vapaiden pääomaliikkeiden maailmassa mielekästä”. Demokratian ala käy vähiin, kun reformimarginaaliin ei mahdu kuin yksi mielekäs talouspoliittinen tulevaisuus, kuuluipa sen hahmottelija sosialidemokraatteihin tai kokoomukseen.

Rauhion, et al, puheenvuoro rakentuu ”talouspopulismin” vastustamisen varaan, koska ”suomalaiset pohjimmiltaan arvostavat totuudenpuhujia helppoheikkejä enemmän”. Jos vasemmistolaiset näkemykset taloudesta tätä nykyä ovat pelkkää populistista sanahelinää, tällainen analyysi onkin pätevä. Mutta jos talous todellisuudessa onkin demokratian hallittavissa – kuten enenevä määrä finanssikriisiin uppoavan maailman kansalaisista haluaa ajatella – keskivertosuomalainen ottaa jatkuvan talouden lainalaisuuksista jankuttamisen helposti pakkosyöttönä, valinnanvapauden kaventamisena. Suomalaiseen kansanluonteeseen ei nimittäin kuulu riippumattomuus ja mäkitupalaisuus pelkästään taloudellisessa, vaan yhteiskunnallisessa mielessä: jos itsepäiselle suomalaiselle väitetään, että hän ei pysty rakentamaan sellaista yhteiskuntaa kuin haluaisi, hän ottaa helposti tämän haasteena ja ryhtyy rakentamaan.

Tutkainta vastaan

Tätä taustaa vasten on kummallista, että vaihtoehdottomuutta saarnaavia sosialidemokraatteja kuten Lipposta, Rauhiota, Hirvilammia, Luomaa, Luotoa ja Raimo Sailasta pidetään jonkinlaisina kapinallisina, antipopulistisina sankareina. Mitä sankarillista ja transformatiivista on siinä, että johtaa yhteiskuntapolitiikkaa vallitsevien pakkojen mukaan? Mitä populismin vastaista on yleisesti hyväksyttyjen totuuksien toistamisessa?

Sankarillista yhteiskuntapolitiikkaa olisi siirtyä takaisin reformimarginaaliin, sille rajalle, jonne enemmistön mielestä on vaarallista mennä, ja tehdä sellaista talouspolitiikkaa, joka toimii Sauli Niinistön ja Iiro Viinasen tapaisten ”talousmiesten” neuvoja vastaan. Suomalaiset pohjimmiltaan arvostaisivat onnistuneesti hyvinvointivaltiota kehittäviä enemmän kuin niitä, jotka toistelevat Milton Friedmanin kehittelemiä totuuksia. Sosialidemokratiaa reformimarginaalista pois pitävät eivät kamppaile populismia vastaan, kuten he kuvittelevat: tasaisen tulonjaon ja laajenevan sosiaalipolitiikan tielle heitä ei houkuttele kansan tahto vaan heidän oma omatuntonsa. Itsestään he tekevät sankareita tukahduttaessaan tuon reformimarginaalin moraalisen seireeninkutsun, joka on jokaisen sosialidemokraatin perimmäinen vaisto. Sitä vaistoa seuraamaan GSD toivoo sosialidemokratian palaavan.

Anssi Häkkinen

Tämän artikkelin sisältämä historiallinen analyysi pohjautuu kirjoittajan julkaisemattomaan proseminaarityöhön Korpilammelta konkurssipesiin – suomalaisen suunnitellun laissez-fairen poliittinen historia. Viiteluettelo saatavissa pyynnöstä tekijältä.

Sosialidemokraattinen projekti on vasta alussa

Sosialidemokraattisen projektin on katsottu alkaneen viime vuosisadan alussa työväen joukkoliikkeenä ja huipentuneen sotien jälkeen länsimaisten hyvinvointivaltioiden rakentamisena. Projektin myötä käsillämme on yhteiskunta, jossa materiaalista eriarvoisuutta yhteiskuntaluokkien välillä on pystytty vähentämään huomattavalla tavalla. Vaikka viimeaikainen yhteiskunnallinen kehitys on asettanut haasteita hyvinvointivaltioille, saamme tulevaisuudessakin elää Euroopassa tämän maailman muihin alueisiin verrattuna sosiaalisesti tasavertaisessa ja turvallisessa yhteiskunnassa. Kaiken kaikkiaan sosialidemokraattinen projekti näyttää onnistuneen hyvin niiden tavoitteiden toteuttamisessa, mitä se vuosisata sitten ohjelmissaan itselleen asetti.

Tarkemmin katsoessamme voimme kuitenkin huomata sosialidemokratian epäonnistuneen ehkä kaikkein tärkeimmässä sille asetetussa tehtävässä, nimittäin ihmisten emansipaation edistämisessä. Vapautuminen kapitalistisen järjestelmän valtarakenteista ei näytä olevan meille tänä päivänä missään määrin mahdollista. Maailman kohtaaminen kriittisesti ja vaihtoehtoisen maailmanjärjestyksen näkeminen todellisena mahdollisuutena ei todellakaan ole osa ihmisten arkiajattelua. Päinvastoin vallitsevan järjestelmän asettama todellisuus hyväksytään lähestulkoon kyseenalaistamatta eikä sen sisäisiä valtarakenteita kyetä välttämättä edes havaitsemaan. Vaikka kykenemme näkemään yksittäisiä epäkohtia, kuten kolmannen maailman hädän tai eriarvoisuuden kasvun kotimaassamme, emme kykene tavoittamaan yhteiskunnallisia valtasuhteita niiden takana. Tätä kautta alistumme vallitsevan todellisuuden meille tarjoamaan totuuteen ja kohtaamme maailman epäkohdat realiteetteina, joihin meidän on vain sopeuduttava.

Jotta tietoisuutemme maailman rakenteista kehittyisi, tarvitsemme monipuolista yhteiskunta-analyysia. Jotta voisimme saada aikaan todellisia muutoksia, tarvitsemme todellisia vaihtoehtoja. Sosialidemokratiaan nojautuen on mahdollista analysoida kriittisesti vallitsevaa järjestelmää ja määritellä rakenteet sellaiselle yhteiskunnalle, joka myös todellisuudessa mahdollistaa ihmisten vapautumisen. Siksi sosialidemokraattisten puolueiden on pyrittävä määrätietoisella teoreettisella työllä haastamaan vallitsevia ideologisia rakenteita. Näyttämällä suuntaa ja osoittamalla todellisuuden moniulotteisuus, puolue haastaa myös yksilöt kohtaamaan yhteiskunnan kriittisesti. Näin sosialidemokraattiset puolueet johtavat maailman jälleen edistyksen ja emansipaation tielle. Tässä valossa sosialidemokraattinen projekti on vasta alussa.

Jussi Ahokas