Posts Tagged ‘sdp’

Dynaaminen apatia

lokakuu 31, 2012

TOP 4 nyt: perussuomalaisten tussahdus, keskustalaisten ja vihreiden paluumuutot, tulisiko puolueiden tuloksia verrata edellisiin kunnallis- vai eduskuntavaaleihin sekä alhainen äänestysaktiivisuus. Muutoin tulos oli business as usual, eli Kokoomus jatkoi suurimpana ja SDP toiseksi suurimpana ja pienpuolueiden pienissä kannatusosuuksissa oli kokonaisuuteen nähden pieniä muutoksia.

Yleisesti ottaen en usko paljoakaan vaalikampanjoinnin merkitykseen, vaan nähdäkseni vaalituloksiin vaikuttavat hieman pidemmät arviot puolueen linjasta, luotettavuudesta, uskottavuudesta, johdosta ja yleisestä meiningistä. Eniten kampanjoilla on merkitystä jos ne ovat selvässä ristiriidassa muun puoluetta (tai ääntenlaskumenettelyä tuntemattomien äänestäjien tapauksessa ehdokasta, esim.) koskevan käsityksen kanssa tai jos kampanjan aikainen näkyvyys on erittäin suurta tai sitä ei ole juuri lainkaan tai jos puolueen puheenjohtaja epä- tai onnistuu selvästi paneeleissa. Kampanjaa ei siis kannata jättää väliinkään, mutta esim. ennen kampanjaa tuntemattomalla ehdokkaalla ei ole kovin paljoa tehtävissä.

Kirjoitin vähän myös eduskuntavaalien jälkeen. Juttuni olivat niin hyviä, että voisin suurimmaksi osaksi toistaa ne tässäkin, erityisesti osallistumisen merkityksestä jakolinjana sekä nukkuvista.

Tussahdus

Perussuomalaisten historiallisen, vuoden takaisen vaalivoiton jälkeen puolueen kannatus on jokseenkin tasaisesti laskenut (esim.). En voi olla liittämättä laskevaa kannatuskäyrää teemaan, joka on eduskuntavaalien jälkeen hallinnut perussuomalaista mediassa: maahanmuuttokysymykset. Ennen eduskuntavaaleja perussuomalaisten nousua selitettiin useilla seikoilla: miehen asia, duunarin asia, maahanmuuttokysymykset, EI, eriarvoisuus, karismaattinen puheenjohtaja. Näistä ainakin kolmas taitaa kuitenkin olla aiheuttamaansa hälinää huomattavasti vähäisempi. Kai kaikki huomasivat, kuinka puheenjohtaja vaali-iltana korosti perussuomalaisten eteenpäinmenoa todeten, että oli useita maahanmuuttajataustaisia ehdokkaita. Kyllä vain, Jussi Halla-aho sai mielettömän saaliin Helsingissä. Kyllä vain, Helsingin Sanomat luokitteli viime vuonna tuoreet 39 kansanedustajaa, ja yksi luokittelukriteeri oli jonkinlainen aktiivisuus maahanmuuttaja-asioissa. Tällaisen merkin sai neljäsosa tuoreista edustajista. Noin 3/4 ei saanut.

Ei-puolueelle on kuitenkin edelleen tilausta. 2000-luvun yhteiskunnallinen kehitys alhaisine luottamuksineen politiikkaan ja poliitikkoihin, julkisten instituutioiden aleneva kapasiteetti auttaa kun tarvitaan, ansiosidonnaiselta työttömyysturvalta perusturvalle putoavien jatkuva kasvu – ilman että ”kukaan” tekee ”mitään” kertovat joka päivä, että tyytymättömyydelle on painavia ja inhimillisiä järkisyitä.

Ennen eduskuntavaaleja kuulin, että kyselyjen tuloksia korjataan. Tuolloin monet vastaajat, jotka kertoivat aikovansa äänestää perussuomalaista, kertoivat tehneensä niin aiemminkin. Jälkimmäisiä vastauksia kuitenkin antoivat useammat, kuin vaalitulosten mukaan on mahdollista. Arveltiin, että osa näistä ei kuitenkaan äänestä puoluetta. Toisin kävi. En tiedä, oliko nyt kyselyissä tehty vastaavaa korjausta toisin päin, mikä selittäisi kannatuksen jäämisen oletuksia alhaisemmaksi – jotka nekin olisivat olleet häviö vuotta aiempaan.

Vihreän tunnusvärin puolueet

Jo aiemmin perussuomalasten leiriin siirryttiin sosialidemokraattien ja muun vasemmiston riveistä. Lähempänä eduskuntavaaleja liikennettä alkoi olla myös keskustasta ja kokoomuksesta. Tämä osuus olisi saattanut olla suurempi, jos vaalit olisivat olleet hieman myöhemmin. Keskustaan näytti jääneen liberaalisiipi. Paavo Väyrysen presidentinvaalikampanja toi kuitenkin monet konservatiivit takaisin. Myös puheenjohtajan vaihto auttoi tässä prosessissa, vaikkei tuon joukon leimallista edustajaa valittukaan tehtävään. Nykyinen puheenjohtaja oli kuitenkin jonkinlainen sopiva kompromissi.

Vihreät ovat kokoaan suurempia; varsinaisten jäsenten osuus on vanhempiin puolueisiin verrattuna alhainen. Eduskuntavaaleissa punavihersiipi siirtyi vasemmalle, mutta jokin ryhmä heistä palasi. Puolue vaikuttaa pysyvän pienehkönä. Mahtaisiko syynä puolueen pysyvään kokoon olla se, että vasemmisto-oikeisto –jaottelu on edelleen olennainen kaikissa keskeisissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä talous- ja sosiaalipolitiikasta ideologioiden jaotteluun ja maailman jäsentämiseen, jopa ihmiskuvaan? (Mm. siten jaottelun ideologisuus liittyy myös identiteettiin, kuten nykyisin muistetaan toistella)

”Hoppee ei oo häppee”

Kokoomuksen hiljaiset signaalit liittyvät puolueen keskilinjasta oikealla oleilevaan nuorisoon. Siellä oleilee myös perinteisiä ”kypäräpäisiä pappeja” ja muuta tällä hetkellä puolueen päätöksenteossa vähemmistössä olevaa joukkoa, mikä on mahdollistanut puoluekokoustasoa myöten nuorten saaman vastakaiun puolueen sisällä. Ryhmien sisällä valta aaltoilee ja aina jokin laita vuotaa. Tulevia johtajakisailuja odotellessa.

Myös SDP:ssa nuoriso sai vastakaikua, mutta meidän tapauksessamme kyseessä oli tällä kertaa pikemminkin vasemmistosiipi. Pelkillä nuorten äänillä ei varapuheenjohtajisto vaihtunut.

Kummassakaan tapauksessa muutokset eivät ole olennaisella tavalla heijastuneet puolueen linjassa tai johtamisessa. Vielä. Matti Niemen valinta Helsingin piirin puheenjohtajaksi ei muuttaisi keskeisesti piirin ideologista sijaintia, mutta sukupolvikysymyksenä heijastusvaikutuksineen valinta on olennaisempi. Tavallisesti tunnen epäluuloa, kun jonkun ehdokkaan taakse ryhmitytään sekä vasemmalta että oikealta, mutta tässä tapauksessa tulen äänestämään Mattia osastomme piirikokousedustajana luottavaisin mielin.

Puolueen kannatus on edelleen varsin alhainen. Keskeiset syyt kannatuksen alenemiselle eivät ole poistuneet ja ne ovat yhteiskunnallisia. Tilannetta ei paranna se, että nyt ollaan hallituksen kakkospuolue.

Muut, the others

Muidenkin pienten puolueiden kannatus pysyttelee samoissa sfääreissä. Erot eri puolilla maata ovat toki olennaisia niin suurilla kuin pienillä puolueilla, mikä korostuu kuntapuolella. Alueiden eroavaisuudet tulevat lisääntymään valtio-ohjauksen yhä vähetessä, jolloin kunnassa kulloinkin vallalla olevien päättäjien merkitys korostuu. Tämä ei tietenkään koske vain poliittista vastuuta kantavia päättäjiä, vaan myös virkamiesten merkitys on kasvanut ja kasvaa kunnallisen itsehallinnon aallon myötä.

Kristillisdemokraatit ovat hallituksessa myös kompensoidakseen sitä, että konservatiiviset perussuomalaiset eivät ole. Oli selvää, että perussuomalaisten kasvanut kunnalliskannatus oli lähes kaikkien muiden puolueiden tapaan kristillisiltä pois. Vasemmistoliitoltakin se oli pois, ei vähiten koska puolueessa on käynnissä sama demografinen muutos kuin SDP:ssäkin tunnetaan; edellisissä kunnallisvaaleissa keskiverto SDP:n helsinkiläinen kunnallisvaaliehdokas oli HS:n vertailun mukaan korkeakoulutettu nuori nainen.

Kokoomuksella vuotaa oikea laita, vasemmistossa päin vasen laita. Ahdasta on keskellä päin.

Yhtään en siis yhdy lässytyksiin vaaliväsymyksestä tai mitä niitä on. Osallistuminen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen palautuu yhteiskuntaan. Kun yhteiskunta muuttuu, muuttuu myös yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Jotkin aikatyhjiöön sijoitetut oikeistolaiset apatiaa ihannoivat puheenvuorot ovat niin älyttömiä, ettei tee mieli muuta kuin lyödä Wilkinsonilla & Picketillä päähän. Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Inari Juntumaa

Ps. Myös Esan arviot olivat oikein osuvia. Kunnollisen linkkilistan tekeminen on luettujen arvioiden vähäisestä määrästä johtuen laiskalle turhan vaikeaa.

Kesän saldoa

kesäkuu 21, 2010

Kesän 2010 puoluekokousletkajenkka on nyt tanssittu läpi. Keskusta on taas kerran siirtynyt uuteen, urbaanimpaan, liberaalimpaan aikaan, Kokoomuksessa on toteutettu jäsendemokratiaa ja SDP:n puoluetoimistoon on valittu Messias, josta tässä blogissa tullaan varmaan kuulemaan lisääkin.

Lisäksi jonkinlainen sukupolvenvaihdos on kiistämättä tapahtunut. Puoluesihteereitä Laaninen ja Puhakka lukuunottamatta yksikään kuuden suurimman eduskuntapuolueen johtajista ei enää kuulu suuriin ikäluokkiin. Tätä voisi kuvailla jopa muutokseksi – ellei olisi kahta asiaa.

Yksi, vaikka politiikantoimittajilla epäilemättä olikin hauskaa kepulogiasta blogatessaan ja paneeleita järjestäessään, kaikki ratkaisut kesän puoluekokouksissa olivat loppujen lopuksi täysin yllätyksettömiä. Se kuuluisa sokea kanakin osasi ennustaa tulokset jo puolitoista kuukautta takaperin. Innovaatioiden Suomi ei löydy järjestödemokratian Suomesta.

Kaksi, 40- ja 50-luvuilla syntyneistä puoluejohtajista on ehkä siirrytty 60- ja 70-luvuilla syntyneisiin – mutta joka tapauksessa kyse on ihmisistä, jotka ovat kasvaneet maailmaan, jossa idänkauppa veti ja ulkofilettä ostettiin lihakaupasta ruskeaan paperiin käärittynä. Uusliberaalin globalisaation maailma on heille edelleen jotain uutta ja ihmeellistä, kun sekä edeltävä että jälkeen tullut sukupolvi ovat siihen jo alkaneet kyllästyä. Todelliseen muutosliikkeen johtajiksi tarvittaisiin ihmisiä, jotka eivät ole niin loputtoman tyytyväisiä nykyisyyteen – mitä tämän päivän kolmi- nelikymppinen poliittinen eliitti tapaa olla. (Arhinmäkeen tämä luonnehdinta pätee vain varauksin, mutta nk. äärivasemmistossa täytyykin jo viran puolesta änkyröidä että olisi uskottava.)

Mutta jokin on muuttunut, jo ennen kuin yhtään puoluekokousta oli pidetty. Se muutos näkyy tässä:

Helsingin Sanomat 27.5.2010

Se ei toki ole muutos, että HS.fi:n lukijakunta ei vakuutu SDP:n politiikasta – näihin kyselyihin vastaavat ovat juuri niitä ihmisiä joiden viekoittelemiseen Joseph Goebbels kehitti pienimmän yhteisen nimittäjän.

Mutta se, että on olemassa käsite ”SDP:n entistä railakkaampi politiikka”, johon voidaan viitata myös muissa lehdissä kuin Demarissa ja ihmiset tietävät mitä se tarkoittaa, on vaalivoiton siemen. Jos kevään 2011 eduskuntavaalit todella ovat ”fiilisvaalit”, niin tämä on juuri sitä itteään. Mutta millaisessa maailmassa elämme tuon vaalivoiton seurauksena? Maailman muuttamiseen tarvitaan nimittäin muutakin kuin fiilistä.


Globaalisosialidemokraatit toivottaa hyvää kesää tutuille ja tuntemattomille tovereille. Yhdistyksen toiminta jatkuu syksyllä: johtokunnan ensimmäinen kokous on 26. elokuuta ja ehkä kehitämme jotain ex tempore -toimintaa jo ennen sitä.

Ei-kivasta varjosta kivaan valoon

Touko 7, 2010

SDP on valmistellut vuoteen 2020 katsovan asiakirjan, jonka luvut hyvinvointi, sivistys ja ympäristö on johdannossa kuvattu keskeltä päällekkäisinä palloina. Tässä päällekkäisessä osassa on työ. Viimeksi mainittu luku yksin kattaakin talouseetoksineen puolet asiakirjasta. Muutamia huomioita.

Työn luvussa jokseenkin liian useasti johdannaisineen mainittu sana innovaatio kuvaa luvun maalailuja: aktiivinen elinkeinoelämä, valtion hallintorooli, innostusta. Asiakirja on kauttaaltaan täynnä hyviä ehdotuksia, optimismia ja hyvää fiilistä. Kuva on tulevaisuuteen kohdistuvasta hetkestä, ei siihen johtavista prosesseista tai periaatteista. Prosessillekin olisi suonut tilaa, sillä liian usein pyrinnöt hyvinvoinnin vahvistamiseen käytännössä heikentävät sitä. Esimerkiksi uuden kasvun yhteydestä puuttuvat sukupuoli- ja ilmastovaikutusten huomioiminen.

Asiakirjassa on ”hyvinvointiyhteiskunta”, ei ”–valtio”, millä valinnalla yleisesti kuvataan sitä että julkinen sektori on virkeän elinkeinoelämän hallintopalvelu. Tai tällä kertaa ”hyvinvointijulkinensektori” olisi ehkä osuvampi. Kuka keksii uuden termin tähän?

Asiaan liittyy optimismia. Itsenäisistä kunnista ja julkisen sektorin hajauttamisesta huolimatta pitäisi samojen mahdollisuuksien ja tasa-arvon kattaa koko maa. Tasapainottelu aktiivisen ja passiivisen julkisen sektorin tai -valtioajatuksen välillä jatkuu kautta asiakirjan. Yleistyönjako on silti selkeä: sivistys-, hyvinvointi- ja ympäristö-luvuista ei taloudellinen eetos välity kuten työ-luvusta.

Laajempi tavoitetasapainottelu näkyy mm. siinä, että vaihtoehtoja BKT:lle -koontilaatikko löytyy puhtaan ympäristön Suomi –luvun kasvuosasta, ei suinkaan talousorientoituneesta työn luvusta tai jo johdannosta.

Toiseksi, paperin mukaan SDP:n vuoden 1995 eduskuntavaalivoitosta alkanut ”myönteinen kehitys perustui tavoitteelliseen yhteiskuntapolitiikkaan ”. Shokkihoidonomaisesti toteutetut julkisen sektorin leikkaukset ja esimerkiksi pankkien pelastaminen kymmenientuhansien velkavankeuteen syöstyjen kansalaisten kustannuksella olivat siis ”tavoitteellista yhteiskuntapolitiikkaa”. Kysymys kuuluu: mitä sillä tavoiteltiin? Tulokset tiedämme.

Olihan se informatiivista todeta, että eräisiin edellisen laman ja sen jälkeisen kasvun opetuksiin kuuluu se, ettei taloudellinen kasvu yksin kykene ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia. Itse olin luullut että tämä oivallus oli jo demokraattisen sosialismin ytimessä.

Kolmanneksi, globaali valuutanvaihtovero ja muutama muu hyvä ehdotus jäävät harmillisesti paperin yleiskansallistunnelman varjoon. Emme kuitenkaan ole vain globaalien reunaehtojen vastaanottaja vaan osa globaaliyhteisöä, johon myös vaikutamme.

Neljänneksi hyvästä työelämästä kirjoitetaan paljon, mutta tarkempi kuvailu ja prosessit jäävät taas pois. Nykymaailman luovuuden ”edistäminen” on ollut sen heikentämistä; kilpailun ja esimerkiksi palkkaepätasa-arvon lisäämistä avoimuuden, yhteistyön ja luottamuksen sijaan.

Henkilöstöstä tai avoimuudesta ei puhuta valtion omistajapolitiikan yhteydessä, kuten ei yhteiskunnallisuudestakaan. Valtion omistamien yritysten tulot kuitenkin mainitaan, mutta työ-luvussa ne ohjataan pitkälti elinkeinotoiminnan tukemiseen. Asiallinen olisi ollut visio, jossa yhteiskunnallisen arvon tuottamiseen tähtäävät yhteiskunnalliset yritykset ovat vuonna 2020 elinkeinoelämän veturi.

Työnteon kokonaistaloudellinen merkitys on paperissa keskeinen motiivi työelämän parantamiselle; harmillisesti ei työn merkitys työntekijälle ja siihen liittyvä vapaus. Ainoaksi esimerkiksi työelämästä poissakäymiseen löytyi muu (hoiva)työ.

Viidenneksi läpyskän kirjoitustyyli on etäännyttävää ja passiivista, rakenteissa. Ihmiset puuttuvat näistä kivan fiiliksen kuvituksista. Lisäksi tyyli on yksityiseltä sektorilta: palvelut ”tuotetaan”, ”palveluiden” ja ”tuotteiden” ”käyttäjät” ”integroidaan” täysivaltaisesti mukaan ”suunnitteluun ja kehitystyöhön”.

Pahoitellen puutun vielä muutamiin kukkasiin. Mitä pitää tehdä kun ”passiivinen kuluttaja muuttuu aktiiviseksi sisältöjen ja merkitysten tuottajaksi”? Ja onhan vähän hassua tukea ”vanhusten verkostoitumista”. ”Palveluiden laatua kehittää valinnanvapaus” – kuka mitä? Entä mikä abstraktio on uuteen kasvuun liittyvä ”hyvin hoidettu luontosuhde”?

Ympäristö-luvussa on esillä lukuisia hyviä asioita, mutta yleistunnelma on vähän sama kuin Vihreällä liitolla: luonto on ihan kiva ja niin joo se lisää viihtyvyyttä. Esimerkiksi näkemyksiä jakavat turve ja ydinvoima ohitetaan.

Erityiskiitoksen ansaitsevat asiakirjan lisälaatikot. Kuitenkin paljon muutakin kiitettävää on, kuten esimerkiksi julkisen sektorin vastuu palveluista ja sosiaaliturvajärjestelmän perustuminen niille, ilmastolaki, energiansäästö, asunnottomuuden ja palkkaköyhyyden poistaminen, kuntasektorin palkkakehitys, globaali demokratia, vaihtoehdot, poliittinen tahto. Lisää näitä ja niihin johtavia prosesseja ja periaatteita, joista demokraattinen sosialismi välittyy! Muutoin voi jäädä sellainen harha, ettei kaiken kivan käytännön toteuttamiseen liity ideologisia eroja; ettei politiikassa tarvita politiikkaa.

Inari Juntumaa

Sosialidemokratia ei lietso epäluuloa

huhtikuu 27, 2010

Viikonlopun maahanmuuttoaiheinen keskustelu sai liikkeelle monia puolueen jäseniä, mukana myös Anssi. Itsekin osallistuin Helsingin Sanomissa tänään julkaistun kannanoton muokkaamiseen. Kannanotto löytyy alta. Versio on hyvä. Muutoin asiaan liittyy muitakin näkökulmia.

Ensinnäkään ajatusta siitä, että työnantajalle on edullisinta palkata halpatyövoimaa, ei saa ottaa annettuna. Nykyinen talousjärjestelmämme suosii tällaista toimintaa, ja varsinaisen tavoitteemme on tietenkin oltava vallitsevan talousjärjestelmän muuttaminen.

Toiseksi väestörakenteen muutoksen aiheuttamasta tulevasta työvoimapulasta on puhuttu iäisyyksiä. Uhkia liioitellaan. Vaikka joukolle työantajia sopii ajatus halpatyövoiman tuonnista, ovat tällaiset johtopäätökset vääriä.

Kolmanneksi työntekijöitä lähettävien maiden aivovienti lisää globaalia epätasa-arvoa. Näihin rakenteellisiin ongelmiin on kiinnitettävä huomiota eikä kyse ole vain siitä, minkä hinnan suomalaiset maksavat työntekijöille. Lisäksi niin suomalaisten kuin muunmaalaisten työnantajien on noudatettava asiallisia työehtoja niin Suomessa kuin muuallakin alaisten ollessa niin suomalaisia kuin muunmaalaisia. Kansallinen näkökulma näihin kysymyksiin on liian suppea.

Neljänneksi rekrytoitava työvoima koostuu ihmisistä eikä ole kvartaalittaista kauppatavaraa. Vastentahtoinen keikkatyöläisyys on näiden ihmisten kannalta yhtä ongelmallista kansainvälisesti kuin kotimaiset vastentahtoiset määräaikaisuudetkin.

Viidenneksi alkuperäinen asia oli kai lopulta se, että hallitus aikoo vähentää työlupamenettelyssä tarveharkintaa. Nykyisellään ajatuksena on, ettei työlupaa myönnetä henkilöille, joiden osaamista vastaava henkilö löytyy kotimaasta. Suurimmat ongelmat liittyvät lainsäädäntöön ja viranomaisvalvontaan. Näin päästäänkin itse kirjoitukseen.

Inari Juntumaa

* * *

Sosialidemokratia ei lietso epäluuloa

(Hesarissa otsikko muutettu muotoon: Heinäluoman näkemykset maahanmuutosta kyseenalaisia)

SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Eero Heinäluoma esitti (Hufvudstadsbladet 24.5.) kyseenalaisia näkemyksiä maahanmuutosta. Mikäli Heinäluoma halusi puhua A- ja B-luokan työmarkkinoiden syntymisestä ja kritisoida hallituksen kaavailemia uudistuksia työlupamenettelyyn (Uutispäivä Demari 26.5.), se olisi pitänyt sanoa selkeästi.

Nyt Heinäluoman haastattelu lähetti väärän viestin: maahanmuuttajat vievät suomalaisten työpaikat ja tekevät heistä työttömiä. Hän ei nähnyt, että Suomella olisi tarvetta työperäiselle maahanmuutolle tulevalla vaalikaudella, mahdollisesti ei seuraavallakaan.

Työperäisellä maahanmuuttajalla on työpaikka tänne tullessaan. Työnantaja on rekrytoinut hänet suoraan tai välillisesti. Suomalaisten työehtojen mukaan täällä työskentelevä maahanmuuttaja ei ole suomalaiset töistä syrjäyttävää halpatyövoimaa. Maahanmuuttajiin työmarkkinoilla kohdistuva hyväksikäyttö ja työehtojen polkeminen on hyväksikäyttävien työnantajien, ei maahanmuuttajien syytä.

EU-jäsenenä Suomi on sitoutunut työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen EU:n alueella. Työehtojen noudattamista on valvottava työntekijän kansalaisuudesta riippumatta. Perusteltu reaktio maahanmuuttajien työehtojen polkemiseen ei ole maahanmuuttajien syyttäminen vaan heidän auttamisensa vaatimalla samoja työehtoja kaikille ja valvomalla työehtojen toteutumista.

EU:n ulkopuolelta tapahtuva työperäinen maahanmuutto on marginaalista verrattuna EU:n sisäiseen työvoiman liikkuvuuteen. Pelottelu EU:n ulkopuolelta tulevien maahanmuuttajien aiheuttamalla työttömyydellä on asiatonta maassa, jonka ikärakenne muuttuu nopeammin kuin missään muualla.

On mahdotonta vaatia, että ensin hoidetaan oma työttömyys ennen kuin työperäinen maahanmuutto sallitaan. Työttömyyttä esiintyy aina hieman niin koko taloudessa kuin kaikilla aloillakin. Vaatimus siitä, että ensin hoidetaan oma työttömyys, on vaatimus rajojen sulkemisesta. Rajojen sulkeminen vain pahentaisi työttömyysongelmaamme. Sen esittäminen ratkaisuna työttömyyteen käyttää hyväksi ihmisten hämmennystä työttömyyden kasvun ja maailman kansainvälistymisen edessä.

Sosialidemokratia on maailmanlaajuinen solidaarisuusliike, joka puolustaa heikkoja ja sorrettuja kaikkialla, missä he puolustamista tarvitsevat. Sdp:n poliittisten johtajien julkisuudessa esittämien näkemyksien on oltava linjassa tämän kanssa. Maahanmuuttokeskusteluun liittyvä epämääräisyys korostaa poliittisten johtajien vastuuta selittää asioita ja ohjata ajattelua sen sijaan että ne pahimmillaan lisäävät aiheetonta epäluuloa maahanmuuttajia kohtaan.

Saija Jokela

Pilvii Torsti

Inari Juntumaa

Ulla-Maija Rajakangas

Riitta Seppälä

Sami Siltaloppi

Pertti Rauhio

Matti Silvonen

Kati Oksman

Anu Ylianttila

Irma Marttila

Kaarin Taipale

Heikki Koponen

Helsinkiläisten puolueosastojen puheenjohtajia

Tendenssi

maaliskuu 10, 2010

Onko SDP:ssä sosialisteja?!

Jokainen, joka on koskaan yrittänyt olla SDP:ssä eri mieltä mistään, on törmännyt puoluehajaannusnuijaan. Se heilahtaa usein, ellei aina, kun puolueessa yrittää keikauttaa venettä kurssin muuttamiseksi edes pari piirua järjen suuntaan. Joku 60-80-vuotias vapaajäsen kurtistaa kulmiaan ja murahtaa: ”Tässähän tehdään puoluehajaannusta!” Tasaisinkin sielu hermostuu tähän välillä, ja tekee mieli vastata: ”Niin perkele tehdäänkin.” Mutta yleensä se ei ole totta.

Suomalaisen vasemmiston on uudistuttava, mutta uutta puoluetta sitä tekemään on turha haikailla. Kannatusta ja aktivisteja ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi, että mikään rifondazione-tyyppinen ryhmittymä voisi kasvaa Juhani Tanskin Työväenpuolueen tapaista farssia kummemmaksi. Sitäkin pontevammin pitäisi olemassaolevissa puolueissa kuitenkin pystyä herättelemään uutta ajattelua ja ideologista ja metodista keskustelua, sekä myös näiden mukanaan tuomaa sisäistä konfliktia, tarvitsematta pelätä skogilaisuuden haamuja.

Puolueemme etabloituneemmat sedät – ajoittain myös tädit – kiittelevät kyllä GSD:tä sisällöllisestä panoksestamme, mutta moittivat samalla siitä, että toiminnassamme, ja siten myös tässä blogissamme, esiintyy usein puoluetta kohtaan ikävää ironiaa, oman pesän likaamista tai jopa suoranaista ilkeyttä. Tämä kritiikki toteaa tosiasian mutta tekee siitä väärän päätelmän: että GSD olisi parempi ja kivempi, jos se voisi näytellä asiantuntija- ja arvioijarooliaan ilman julmuutta ja kriittisyyttä, loukkaamatta ketään. Mutta ei GSD olisi GSD ilman Liityn SDP:hen -laulua tai sitä, että joku välillä käskee Facebook-statuksessaan kaikkia haistamaan paskan.

Kaikki 2000-luvun menestyneet vasemmistopuolueet (joihin en tässä yhteydessä laske Kreikan PASOKia, ei sillä että siitä paljon tietäisinkään) ovat oppineet arvostamaan sosialismin ja vasemmistolaisuuden monimuotoisuutta, hyväksyneet ja kääntäneet vahvuudeksi sen vanhan aforismin, että vasemmisto lisääntyy jakautumalla. Norjan työväenpuolue luopui yksinvaltiaan asemastaan ja sai vastineeksi kestävän ja suositun hallituskoalition. Saksan Die Linke nousi tuhkasta voimatekijäksi vetämällä yhteen ex-stalinistit, identiteettivasemmiston ja tyytymättömät demarit samalla, kun SPD taistelee ortodoksiansa kanssa. Espanjan PSOE edustaa laajaa kokoomusta, johon kuuluu kaikkea sosiaaliliberaaleista ja katalaaninationalisteista anarkistien perillisiin. Ja Brasilian Partido dos Trabalhadores – joka ainakin allekirjoittaneen mielestä lienee maailman paras vasemmistopuolue tällä hetkellä – on avoimesti lukemattomien erilaisten tendenssien yhteenliittymä.

Myös GSD on tendenssi. GSD ry. on SDP:n puolueosasto, mutta GSD yhteisönä on suunta – suunta puolueen sisällä, puolueen suhteen ja puolueen ulkopuolella. Tämä poikkikansallinen, poikkikansanliikkeellinen, demokraattinen, sosialistinen ja kriittinen tendenssi on enemmän kuin paikka, jossa puolueen kanssa voi olla myös eri mieltä: se on olemassa juuri siksi, että puolueen kanssa oltaisiin eri mieltä, ainakin joissain asioissa. Suomessa sosialidemokratia ymmärretään sympaattiseksi, hyvää tarkoittavaksi poliittiseksi liikkeeksi, jota edustavassa puolueessa on paljon kritisoitavaa (edustavat sitä kritisoitavaa sitten kunkin mielestä paksut pääministerit, pitkät ay-johtajat tai takkutukkaiset intellektuellit). GSD on suomalaisen politiikan mielekkäin paikka: paikka, jossa voi olla osa demokraattista sosialismia tarvitsematta täysin allekirjoittaa SDP:n edustamia historian painolasteja.

Ja onhan poliittinen toiminta muutoksen tekemistä. Olen vakavasti sitä mieltä, että ihmisiä on helpompi innostaa muuttamaan puoluetta (politiikkaa, Suomea, Eurooppaa, maailmaa) kuin siihen, että puolue (politiikka, Suomi, Eurooppa, maailma) säilytettäisiin mahdollisimman samankaltaisena. Ja jos vaihtoehtona on itsetarkoituksellinen nykytilan vaalinta, tämä muutos voi olla myös itsetarkoituksellista. Säilyttämisellekin on aikansa ja paikkansa, mutta siinä ei ole todellisen uuden kasvun siementä.

Siksi GSD aikoo lähitulevaisuudessa julkaista nimenomaan kriittisiä arvioita SDP:n tänään julkaisemasta globalisaatiolinjapaperista. Ohjelma on arvostettava projekti joka sisältää monia erinomaisia aloitteita, ja myös GSD:n jäseniä on ollut mukana sen valmistelutyössä, mutta sen jälkeen se on käsitelty sekä SDP:n puoluehallituksessa että puoluevaltuustossa, joissa GSD:llä ei (vielä) ole osaa. Mutta vaikka olisimme kirjoittaneet itse ohjelman itsellemme, joku meistä löytäisi siitä varmasti jotain nokan koputtamista. Maailma ei ole valmis, mutta parempaan suuntaan se muuttuu vain kamppailun kautta.

Anssi Häkkinen

Kohti puoluekokousta

maaliskuu 1, 2010

Suomen sosialidemokraattisen puolueen (SDP) 42. puoluekokous järjestetään Joensuussa 27.-29. toukokuuta 2010. Puoluekokous pidetään edellisessä Hämeenlinnan kokouksessa tehtyjen päätösten jälkeen joka toinen vuosi, ja kokoukseen valitaan 500 puoluekokousedustajaa puolueen jäsenten keskuudesta.

Helsingin piirissä puoluekokousedustajista äänestetään postiäänestyksellä 12.-26.3.2010. GSD:n ehdokkaita äänestämällä olet rakentamassa globaalia demokratiaa ja tavoittelemassa kollektiivista emansipaatiota – laaja-alaista vapautta kaikille ihmisille.

GSD:n ja Osyn (Opiskelijademarit) ehdokkaat edustajaksi puoluekokoukseen löydät täältä.

GSD teki puoluekokoukselle seitsemän (7) aloitetta, jotka tullaan esittelemään blogissa seuraavien viikkojen aikana.

Historian loppu

kesäkuu 9, 2009

liputVuosi sitten SDP:n puoluekokouksessa Hämeenlinnassa tehtiin historiaa: Jutta Urpilainen valittiin SDP:n ensimmäiseksi naispuheenjohtajaksi. Nyt olemme tämän puheenjohtajan johdolla tehneet jälleen historiaa: Alustavan laskennan mukaan SDP sai europarlamenttivaaleissa 17.5 prosenttia annetuista äänistä. Lukuunottamatta 60-luvun kekkosvaaleja kyseessä on puolueen huonoin ääniosuus valtakunnallisissa vaaleissa koskaan sen 110-vuotisen taipaleen aikana. En varmasti puhu vain itseni puolesta kun sanon, että tällainen historian tekeminen voitaisiin vähitellen lopettaa.

Maailman ainoiden ylikansallisten parlamenttivaalien seuranta on täällä Globaalisosialidemokraattien blogissa ollut luvattoman heikkoa. Emme valitettavasti ole suomalaisessa mediassa yksin: kirjoittaessani tätä vaalien jälkeisenä iltapäivänä Yleisradion ja Helsingin totuuden sivuilla on vaalien kokonaistuloksesta edelleen saatavilla vain eilisiä ovensuukyselytuloksia. Tarkempaa analyysia eurooppalaisen ja globaalin sosialismin tilasta joudutaan siis odottamaan vielä jonkin aikaa. Ajattelin kuitenkin, että jonkinlainen jälkipyykin pesu pelkästään Suomen vaalipiirinkin tuloksista olisi paikallaan, sillä aihe sivuaa läheisesti kansallisen puolueemme tilaa, joka perinteisesti on kiinnostanut blogin lukijoita.

En surukseni ole itse päässyt osallistumaan vaalityöhön siinä määrin kuin olisin halunnut (ja olisi pitänyt), mutta sen verran tiedän, ettei vaali-innosta ja ahkeruudesta kentällä ole ollut pulaa. Aktiivit, suomalaisen sosialidemokratian kaaderikärki, ottivat nämä vaalit vähintään yhtä vakavasti kuin mitkä tahansa muut ja ponnistelivat herkeämättä menestyksen hyväksi. Siksi tätä analyysia ei pidä ottaa besserwisseröintinä puoluetoiminnan takarivistä, eikä se myöskään ole sitä kuuluisaa itseruoskintaa. Suomalaisen sosialidemokratian ahdinko johtuu suurista rakenteellisista tekijöistä. Niitä käsittelin jo aikaisemmassa kirjoituksessani kunnallisvaaleista, mutta tämän vaalin yksiselitteisempi tulos tarjoaa tilaisuuden tarkastella niiden vaikutuksia myös vaalitaktisella tasolla. Eteenpäin siis, Tarmo Ropposen viitoittamalla tiellä.

Vaalilistoista

Aivan aluksi on todettava, että median kritiikki sosialidemokraattien ja vasemmistoliiton listojen heikkoudesta oli tavallaan sittenkin oikeassa. Tavallaan, sillä kummaltakaan listalta ei toki puuttunut pätevyyttä, hyviä ajatuksia tai aitoa intoa. Erityisesti SDP:n lista oli täynnään hienoa MEP-materiaalia. Se oli lähes kauttaaltaan sosiaalisesti edistyksellinen, ja demarien eurovaalilistoja aikaisemmin leimannut nurkkakuntaisen nationalismin ja lipposlaisen ytimiin-hurmoksen sekamelska oli korvautunut kypsällä ja asiantuntevalla, mutta silti kriittisellä uskolla EU:n mahdollisuuksiin. Näissä vaaleissa uudenlaiset listat kuitenkin kohtasivat samat vanhat äänestäjät.

Vaalitulos osoittaa, että istuvat mepit tarjosivat suurille puolueille helpon keinon motivoida äänestäjiä uurnille. Kaikki muut suuria äänimääriä keränneet ehdokkaat olivat merkittäviä kansallisia poliittisia julkkiksia (paitsi vaalien ainoa todellinen poikkeusehdokas, Riikka Manner, johon palaan myöhemmin). Eurovaalit ovat menettäneet uutuudenviehätyksensä ja yllätyksellisyytensä sitten 90-luvun, mutta äänestysprosentti ei ole noussut; ainoa selitys tälle ilmiölle on se, että viime vuosikymmenen vaalien suuret liikkuvat äänestäjämassat ovat korvautuneet tapaäänestäjillä.

Siksi on väärä vaalianalyysi sanoa vain, että vasemmisto ei saanut kannattajiaan liikkeelle. Nimenomaan peruskannattajat olivat liikkeellä. Vasemmisto ei kuitenkaan, toisin kuin suuret porvaripuolueet, pystynyt tarjoamaan tälle konservatiiviselle ja mielipiteistään varmalle väelle samanlaista tuttua ja turvallista ehdokaspakettia kuin mitä vaikkapa eduskuntavaaleissa on totuttu odottamaan. Tämä vieraantuminen, odotusten ja puolueen tarjoaman vaihtoehdon epäsuhta, johti tapauksesta riippuen joko kotiin jäämiseen tai äänen luisumiseen tutummalle ja turvallisemmalle vaihtoehdolle.

Timo Soinin työväenluokan keskuudesta niittämä äänivyöry oli varmasti osittain protestiääniä, mutta osittain täysin päinvastaista: Soini pystyi tarjoamaan ymmärrettävämmän, poliittisesti yksiselitteisemmän ja siksi turvallisemman tuntuisen vaihtoehdon kuin nahkaansa luova ”varsinainen vasemmisto”. Sama ilmiö ulottui myös urbaaniin, liberaaliin keskiluokkaan. Vihreiden ex-ministereillä ryyditetty lista pyyhkäisi vasemmiston tuoreempien kasvojen ohitse etelän suurissa kaupungeissa. Tämä ei ole puheenvuoro uudistumista vastaan, sillä entinen linja olisi tasan sama hitaasti hiipuvan kannatuksen linja. Vaalitulos kuitenkin osoittaa kiistattomasti, että tämän äänestäjäkunnan keskuudessa vasemmiston kasvojenpesu on jäänyt vieraaksi prosessiksi. Suomessa ei (ainakaan vielä) ole Obama-ilmiötä.

Demarimeiningistä

Yksittäisistä ehdokkaista puhuttaessa ei käyne sivuuttaminen pääsiäisen ihmettä, Alithós Anésti vaan teillekin. Vaikka ortodoksinen kirkko onkin minulle sattuneesta syystä tuttu, ja uskovien mukanaolosta työväenliikkeessä olen pelkästään hyvilläni (kansa näes kaipaa oopiumiaan), en ole ollut kovin kannustava Mitro Revon ehdokkuutta kohtaan. Feministinä en ymmärrä hänen sukupuoliperspektiiviään ja hänen sosialistista, modernistista vakaumustaankin epäilen. Uskon kuitenkin, että hän tulee tekemään europarlamentissa vilpitöntä työtä paremman yhteiskunnan tavoitteiden eteen kaikkien kykyjensä mukaan. Ei hän ole sosialismille häviö, jos kohta ei voittokaan.

Sen sijaan kiistän voimakkaasti sen käsityksen, että Repo olisi pelastanut SDP:n suuremmalta tappiolta näissä vaaleissa, ja tuohon käsitykseen liittyvän SDP:n pelastajan viitan asettelun Jyrki Konolan harteille. En nimittäin etsinnöistä huolimatta ole löytänyt yhtään henkilöä, joka olisi äänestänyt SDP:tä Revon takia. Sen sijaan olen löytänyt paljon tapademareita, joihin Revon lämpö ja karisma on purrut – ja miksei. Onhan Repo joviaalina kansanmiehenä varmasti lähimpänä perinteisen työväenpoliitikon imagoa, mitä SDP:n listalta löytyi. Tuttua ja turvallista.

Luvut tukevat tätä johtopäätöstä. Revon kannatus on suurin juuri SDP:n perinteisillä metsästysmailla: pääkaupunkiseudulla, Turussa, Tampereen-Hämeenlinnan akselilla ja Kymijokilaaksossa. Jos joku luuli Keski- ja Itä-Suomen ortodoksien lämpenevän pappismiehelle, niin selvästi luuli väärin. Mikäli tämän joku vaalitutkija vääräksi osoittaa, sitten uskon, mutta tässä istuessani minun on oikeastaan vaikea edes kuvitella ihmistä, joka kääntyisi äänestämään demareita Mitro Revon takia; mitä sellaista hän tarjosi, mitä puolue ei muutenkin tarjoa?

Tästä samasta ilmiöstä piikittelin puoluejohtoa jo kunnallisvaalien jälkeen, mutta nyt alkaisi olla aika tehdäkin asialle jotain. Ei nimittäin ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta, kun SDP:lle myydään kyynelsilmin ”hienoa, ihanaa” miestä/naista, jolla on suuri sydän ja mahdollisesti suuret saappaat ja leveät hartiat – ja kaikki myyjät ovat aina ikidemareita. Ensi kerralla kannattaa vilkaista myös kvantitatiivista faktaa. Hyvä puolue osaa pitää ovensa auki siten, että mukaan pääsee ajatuksia ja ehdokkaita, jotka vetoavat muihinkin kuin puolueen ydinkannattajakuntaan. En edelleenkään kannata B-kokoomukseksi, B-vihreiksi tai, paratkoon, B-vassareiksi ryhtymistä, mutta vain demareihin vetoavalla politiikalla saa vain demariäänet. Ja ne tulevat laariin muutenkin.

Muista ehdokastyypeistä

Julkkisehdokkaista on puhuttu paljon, mutta tulosten valossa Brysseliin lähtevien urheilijoiden ja missien aika lienee Suomessa ohi. Kokoomus tarjosi näitä jos jonkinlaisia, mutta ainoat mainittavammin menestyneet ”ei-poliitikot” olivat juuri poliittisessa julkisuudessa profiloituneet Petri Sarvamaa ja Risto E.J. Penttilä (hänkin sitä paitsi ex-kansanedustaja). SDP:kin on nyt varmaan läksynsä oppinut.

Mielenkiintoisempi ehdokaskategoria ovat minusta niin sanotut toivoehdokkaat. Kaikkien puolueiden listoilta yritti nimittäin läpi nuoria, valtakunnanpolitiikassa vielä ryvettymättömiä poliittisia aktivisteja, ja monista on puolue-establishment antanut ymmärtää, että heistä on odotettavissa suuria tuloksesta riippumatta. Lähes kaikki nuoret toivot joutuivat kuitenkin pettymään, sillä näiden vaalien äänestäjäkunta ei jaksanut innostua tulevaisuusperspektiivistä samassa määrin kuin puolueiden oma väki. Vasemmisto oli panostanut näihin ehdokkaisiin eniten – esimerkiksi Pilvi Torstista (sd.) ja Jussi Saramosta (vas.) kohistiin kovasti etukäteen – ja siksi myös kärsi heidän tappioistaan eniten.

Tämä ei kuitenkaan ole ehdokkaiden omaa syytä. Mainitut Torsti ja Saramo edustavat molemmat puolueidensa ehdotonta parhaimmistoa älyllisesti ja ideologisesti. Varsinkaan vasemmistopuolueet eivät silti onnistuneet välittämään ehdokkaiden ympärille kehittämäänsä innostusta äänestäjille. Syy siihen on jälleen kerran vieraantuminen. Poliittinen, etenkin vasemmistolainen, aktivismi on Suomessa pienen piirin harrastus, jossa kaikki tuntevat toisensa, mutta harvoja kuvion ulkopuolelta. Tästä eliitiksi ymmärretystä joukosta käsin on vaikeaa esitellä ehdokasta, vaikka hyvääkin, kansan ”syvien rivien” keskuuteen ja odottaa heidän hyväksyntäänsä tuosta vain, vaikka käytettävissä olisi paljonkin resursseja. Sen saivat kokea myös ay-liikkeen ehdokkaat Reijo Paananen (sd.) ja Kyösti Suokas (vas.). Uusista vasemmistolaisista kasvoista ehkä parhaiten menestyi Petra Paasilinna, joka tosin myös selvimmin esiintyi ”vanhan SDP:n” historiallisen jatkuvuuden edustajana – merkki sekin näiden vaalien tunnelmasta. Nuorelle poliitikolle on täysin legitiimi reitti hankkia kannatuksensa ensin puolueen olemassaolevien äänestäjien keskuudesta. Samalla on kuitenkin varottava sitä, ettei tule imaistuksi puolueen olemassaolevaan imagoon ja menetä tuoreus- ja kiinnostavuusarvoaan.

Mutta olihan näissä vaaleissa myös läpi mennyt nuori toivo, Keskustan Riikka Manner. Vaikka keskustanuoret ovatkin hänestä innoissaan, Manner ei kuitenkaan juuri kampanjoinut ”nuorena”. Puoluetoimisto ei myöskään yrittänytkään kruunata häntä valitukseen, vaan tuki häntä paljon konkreettisemmalla tavalla. Mannerista tehtiin alueellinen ehdokas kotiseudulleen Itä-Suomeen: kaikki muut keskustalaiset ehdokkaat alueelta rajattiin pois listalta, ja koko Savo-Karjalan maaseudun keskustalainen puoluekoneisto valjastettiin Mannerin vaalivankkurien eteen Paavo Väyrysen ja kaikkien itäsuomalaisten keskustakansanedustajien painavalla tuella. Tämä antoi Mannerille jo vaalien lähtökuopissa horjuttamattoman tukialueen, joka poiki paitsi äänivyöryn kolmessa vaalipiirissä, myös runsaasti valtakunnallista huomiota. Vaikea noilla eväillä oli epäonnistua.

Yksikään muu puolue ei onnistunut hyödyntämään alueellisuutta näin hyvin. SDP:n Liisa Jaakonsaari kampanjoi pohjoissuomalaisuudellaan, mutta pystyi kansallisesti tunnettuna hahmona tekemään myös hyvän valtakunnallisen vaalikampanjan; hänen äänisaaliinsa Helsingin vaalipiirissä itse asiassa päihitti SDP:n kolmosen, Kimmo Kiljusen, joka sentään on kotoisin naapurikaupungista. Valtakunnallisissa vaaleissa kannattaa alueellisiakin äänisaaliita miettiessä asettaa ehdokkaita, joilla kuitenkin on jonkinlaista kansallista vetovoimaa. SDP asetti sen sijaan keskisuomalaisen ex-kansanedustajan Kalevi Olinin, joka keräsi omasta entisestä vaalipiiristään yli yksitoista kertaa niin paljon ääniä kuin seuraavaksi parhaastaan. Jopa vihreät olivat kompastua aluepolitiikkaan: heidän 20 ehdokkaastaan peräti kahdeksan oli helsinkiläisiä ja kolme lisää lähialueilta, vaikka Heidi Hautala osoittautui Helsingin vaalipiirissä täysin suvereeniksi. Toisen paikan jääminen niin tiukoille kuin se heillä jäi johtui epäilemättä pääkaupunkiseudun ylitarjonnasta.

Keskustan operaatio Manner osoittaa, että hupenevasta kannattajakunnasta huolimatta puolueesta löytyy vielä iskukykyä. Huonojen galluptulosten ja Matti Vanhasen horjuvan suosion takana piilee edelleen tehokas koneisto, jonka taakse SDP:n oli auttamatta jääminen suurten puolueiden jumboksi.

Tulevaisuudesta

Puutun vielä yhteen epäkohtaan, joka minua näissä vaaleissa jäi kaivelemaan, nimittäin RKP:n odottamattomaan vaalimenestykseen. RKP meni vaaleihin ”Mångfald ger mervärde” -ohjelmalla, joka samalla korosti sekä puolueen itselleen ottamaa kielipoliittista erityisstatusta että, kuin sen takaa kieltä näyttäen, oikeistoliberaalia talousohjelmaa. On kerrassaan käsittämätöntä, että finanssikapitalismin kriisin keskellä näin avoimen uusliberaalia agendaa edustava puolue voi saada ”automaattisen” europarlamenttipaikan tulematta vakavasti haastetuksi median tai vasemmiston taholta. Tiedän, että RKP halutaan nähdä harmittomana vapaamielisenä kielipuolueena, mutta tämä puolue kuitenkin konkreettisesti punkee esimerkiksi EU-parlamenttiin ehdokkaita, jotka vastustavat työaikadirektiivin sijasta työajan yhteiskunnallista sääntelyä yleensä. Juuri RKP:n aseman tapaisia tabuja pitäisi vähitellen opetella murtamaan, jos Suomessa halutaan oikeasti tehdä uudenlaista politiikkaa eikä vain palvella samaa yhteiskunnallista konsensusta eri vaatteissa.

Mitä siis jää käteen? Sosialidemokraattien keskuudessa muutenkin harvinainen muutos-optimismi on näissä vaaleissa törmännyt vaihtoehdottomuuden muuriin. SDP:n ja Vasemmistoliiton kannatus jatkaa hupenemistaan vanhan duunari-ikäluokan kuoleman mukana ilman merkkiäkään siitä, että päänavausta uusien sukupolvien kannattajakuntiin olisi tapahtumassa. Ja niin kauan kuin puoluetoiminnan elitisoitumista ei saada käännettyä, ei hyvilläkään ehdokkailla kyetä välittämään uutta imagoa. Nyt on kaksi vuotta aikaa vetää johtopäätöksiä, mutta SDP voi kokemuksesta neuvoa Vasemmistoliittoa siinä, että pelkkä keulakuvan vaihto ei uudistumiseksi riitä.

Näistä vaaleista on kuitenkin opittu se, että jos työväestön äänistä kilpaileekin kolme puoluetta, demografisista ja maailmanpoliittisista syistä niistä kaksi on erottamattomasti samassa veneessä. Vasemmistoliitto ei tule pystymään, Arhinmäenkään johdolla, punavihreään irtiottoon jos SDP:n stagnaatio painaa edelleen vasemmistolaisuutta yleensä kohti pohjaa. Toisaalta SDP itse ei kykene muuttamaan kurssiaan – oikealle tai vasemmalle – ilman sellaista radikaalia heräämistä äänestäjäkunnassaan, jonka vain todellinen poliittinen murros pystyy tuottamaan.

Mutta todellista murrosta tarvitaankin, sillä poliittinen historia ei suinkaan lopu tähän. Finanssikriisin aikaansaamat myrskyt maailmanpolitiikassa ovat vasta lähdössä liikkeelle. Kukaan ei vielä voi ennustaa, millaiseksi maailman uusi järjestys tulee muotoutumaan. Kokemukseni perusteella tarvitaan muutaman vuoden viive, mutta muutos tulee lopulta herättämään pohjoisen lintukotommekin unestaan. Ja siihen ei soinilainen populismi kykene vastaamaan, sillä perussuomalaisuuteen kiteytyy vallitsevan järjestelmän kritiikki, mutta todellisella muutoksella on jo sataviisikymmentä vuotta ollut nimi. Se on sosialismi.

Anssi Häkkinen

Kohti punamultaa

tammikuu 30, 2009

punamultaKotimaisessa puoluepolitiikassa on ollut havaittavissa viime aikoina jännitteitä ja asemien hakua. Vaalikausi on lähestymässä puoliväliään ja finanssikriisin myötä syntynyt poliittinen pelitila näyttää viimein avautuneen myös suomalaisille puolueille. Kolmesta suuresta puolueesta kannatusvaikeuksissa olevien Keskustan ja SDP:n kannalta seuraavat kaksi vuotta tulevat olemaan katkeran kamppailun aikaa. Kahdessa vuodessa puolueiden on löydettävä keinot kannatuksensa kääntämiseksi, jotta ne pystyisivät edes haaveilemaan merkittävistä asemista tulevassa hallituksessa.

Ensimmäisiä viitteitä puolueiden strategioista on jo saatu. Keskusta on Matti VanhasenMauri Pekkarisen ja Timo Kallin johdolla tekemässä voimakasta irtiottoa nykyisestä hallituskumppanistaan Kokoomuksesta irrottautumalla uusliberalistisesta konsensuksesta. Tilalle kaavaillaan paluuta keynesiläiseen politiikkaan, jossa valtion rooli talouden ohjaajana, investointien tekijänä ja tulojen uudelleenjakajana on suuri. Tällä tavalla Keskusta on ottanut merkittävän harppauksen vasemmalle jättäen SDP:n vaikeaan tilanteeseen. Muuttuneessa tilanteessa puoluekokouksessa esitetty analyysi, jonka mukaan SDP on jäänyt yksin poliittiseen keskustaan kahden muun suuren puolueen siirryttyä oikealle on hetkessä vanhentunut.

SDP:n kannalta Keskustan linjanmuutoksen tekee vieläkin ongelmallisemmaksi se, ettei puolueen oma linja ole vieläkään kovin selkeä. Melkein kaikki SDP:n julkilausumat ovat viime aikoina viitanneet tavalla tai toisella hallituksen ja muiden puolueiden toimintaan. Perinteisen oppositiotoiminnan lisäksi tällä hetkellä kaivattaisiin kipeästi todellista poliittista linjanvetoa, jossa määriteltäisiin suunta maailmantalouden kriisin jälkeiselle sosialidemokratialle Suomessa ja maailmassa. Viime viikonlopun avaus globaalien rahoitusmarkkinoiden valvonnan lisäämiseksi, veroparatiisien sulkemiseksi sekä kansainvälisten verojen luomiseksi antaa olettaa, että poliittiseen linjanvetoon löytyy tahtoa ja uskallusta myös SDP:ssä. Puolueen on kuitenkin päästävä irti tyypillisestä kansallisen oppositiopuolueen ajattelusta, mikä vesitti osin tätäkin merkittävää avausta. Sen sijaan, että näitä toimia vaadittaisiin hallitukselta, olisi puolueen itse sitouduttava globaalin finanssireformin edistämiseen ja kerrottava julkisesti, millä keinoilla puolue tavoitteitaan tulee edistämään.

Lisäksi SDP:n tulisi rohkeammin myöntää muiden puolueiden ehdotusten edistyksellisyys ja analysoida tarkemmin niiden vaikutuksia omaan politiikkaansa ja strategisiin tavoitteisiinsa. Kun Keskustan avauksia ei enää voida arvostella markkinaliberaaleiksi, löydetään tilalle välittömästi syytös tahtopolitiikan (1,2) harrastamisesta. Epämääräisten leimaavien käsitteiden heittelyn sijasta energia olisi syytä kohdistaa pohtimalla niitä mahdollisuuksia, joita Keskustan ajattelutavan muutos tarjoaa sosialidemokraattiselle politiikalle kansallisella tasolla tulevaisuudessa. Yhteiskunnallista muutosta tavoitellessa ei ole millään tavalla järkevää antaa hallitus/oppositio-vastakkainasettelun estää yhteistyötä niiden tahojen kanssa, joiden näkemykset yhteiskunnan tulevaisuudesta ovat monessa suhteessa yhteneväisiä omien kanssa.

Itseasiassa poliittisten puolueiden ongelmat Suomessa ja muualla kiteytyvät paljolti tämän kysymyksen ympärille. Kun niiden kaikki toiminta rakentuu parlamentaarisen toiminnan kautta, jäävät useat poliittiset vaikutuskanavat huomioimatta ja hyödyntämättä. Samalla hämärtyy puolueen todellinen tarkoitus. Yhteiskunnallisen muutoksen tavoittelun sijasta puolueen toimintaa alkaa ensisijaisesti määrittämään vaalikannatuksen hankkiminen. Tästä ei ole enää pitkä matka tilanteeseen, jossa puolue toimii pelkästään säilyttääkseen itsensä. Jotta ajautuminen tähän kierteeseen voitaisiin katkaista, on puolueissa palattava peruskysymykseen: Miksi puolueemme on olemassa?

On ilmeistä, että tämä kysymys on esitetty Keskustan johtoportaassa. Nyt kysymys on aika esittää myös SDP:ssä. Kun kysymykseen on löydetty vastaus, on sen pohjalta muodostettava puolueen poliittinen linja, käytännön tavoitteet sekä niiden toteutuskeinot. Sitten nämä on esitettävä julkisuuteen arvioitavaksi. Jos omat tavoitteet ovat yhteneviä toisten puolueiden tavoitteiden kanssa, on ryhdyttävä yhteistyöhön yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi. Jos poliittinen projekti ei saa aikaiseksi vaalikannatusta, on tavoitteet ja tausta-analyysi pyrittävä argumentoimaan paremmin. Todellisessa julkisessa keskustelussa lopulta paras argumentti voittaa ja jotta poliittisessa toiminnassa olisi ylipäätään järkeä, on lähtökohtaisesti uskottava oman argumentin paremmuuteen.

On myös ymmärrettävä, ettei todellinen poliittinen kamppailu tapahdu rajatusti eduskunnassa, vaan avoimessa julkisessa keskustelussa. Tästä syystä SDP:nkin on kyettävä tuomaan julkisuuteen avauksia, joiden perustelut ovat täysin vapaita parlamentaarisesta tilanteesta. Sosialidemokraattisen politiikan on lisäksi ylitettävä kansalliset rajoitteet ja noustava globaalille tasolle hyödyntämällä sosialidemokraattisen liikkeen kansainväliset perinteet ja yhteistyömahdollisuudet. Kamppailussa taantumuksellisia voimia vastaan ainoa menestyksekäs strategia perustuu perusteelliseen yhteiskunnalliseen analyysiin ja sen taitavaan argumentointiin. Vastakkainasettelua ei tarvitse synnyttää keinotekoisin syytöksin, vaan se syntyy automaattisesti eriävien poliittisten ja ideologisten projektien välille. Jos suurta vastakkainasettelua ei synny, on olemassa mahdollisuus molempia osapuolia hyödyttävään kompromissiin. Tälla tavalla Suomessakin tullaan  palaamaan punamultahallitusten aikaan.

Jussi Ahokas

Matti Vanhanen sosialidemokratian asialla?

tammikuu 15, 2009

masa3Matti Vanhanen yllätti lähes tulkoon kaikki poliittiset tahot voimakkaalla ulostulollaan Keskustan puoluehallituksen kokouksessa. Vanhasen esittämässä keskipitkälle aikavälille ulottuvassa visiossa Suomen kansantalouden kasvua ja suomalaista työllisyyttä lähdettäisiin tukemaan useiden miljardien eurojen investointipaketilla. Investoinnit kohdennettaisiin monipuolisesti sellaisiin kohteisiin, jotka stimuloivat suomalaisen talouden kehitystä parhaalla mahdollisella tavalla. Vetovastuun investointiohjelmasta ottaisi valtio, jonka lisäksi taloustalkoisiin houkuteltaisiin yksityisiä tahoja sekä eläkerahastoja.

Vanhasen avausta voidaan pitää hyvin merkittävänä yhteiskuntapoliittisena tekona ja suunnanmuutoksena, jollaista suomalaisessa poliittisessa kentässä ei ole pitkään aikaan nähty. Vielä merkittävämmäksi Vanhasen kaavailut tekee se, että ne perustuvat selkeästi pitkälliseen analyysin kapitalismista ja valtion roolista kapitalistisessa järjestelmässä. Markkinaliberaalin ajattelun kritiikki nousee eksplisiittisesti esiin Vanhasen pohdinnoissa. Tällä kertaa kyseessä ei ole yksittäinen kevyt toimenpide-ehdotus, joita päivänpolitiikka on ollut tulvillaan viimeisten vuosikymmenien aikana. Vanhasella on aito halu rakentaa uudenlaiselle taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle näkemykselle perustuvaa yhteiskuntaa, jossa julkisen roolia vahvistetaan ja joka tarjoaa todellisen vaihtoehdon uusliberalismille ja valtiososialismille.

Vanhasen herätyksen taustalla on epäilemättä globaalin finanssikapitalismin kriisiytyminen, jonka seurauksia vastaan kamppailu jatkuu vielä pitkään ympäri maailmaa. On hieman ironista, että finanssikriisin tarjoaman poliittisen pelitilan käyttää Suomessa ensimmäisenä hyväkseen juuri Matti Vanhanen ja keskustapuolue suomalaisen vasemmiston tyytyessä sivustakatsojan rooliin. Monilta osin Vanhasen avaus pitää sisällään niitä elementtejä, jotka on Suomessa totuttu yhdistämään ensisijaisesti vasemmistoon ja sosialidemokratiaan. Tietysti myös maalaisliiton piirissä valtion taloudellista osallistumista on pidetty arvossa ja rakennettiinhan suomalainen hyvinvointivaltio pitkälti Kekkosen/Kuusen-linjaa seuraten. Tässä mielessä Vanhasen ja keskustapuolueen uusi suunta ei ole täysin yllättävä.

Vanhasen avaus sai aikaan hämmennystä SDP:n ja Kokoomuksen piirissä. Lähtiessään Vanhasen viitoittamalle tielle keskustapuolue on tekemässä selkeää pesäeroa hallituskumppaniinsa. Samalla se on astumassa entistä voimakkaammin SDP:n reviirille jättäen myös pääoppositiopuolueen hankalaan asemaan. Jos keskustapuolue vetää 5-vaihteella vasemmalta ohi, alkaa sosialidemokraattisen puolueen olla vaikea perustella omaa olemassaoloaan. Tässä mielessä SDP:n varovainen myönteisyys Vanhasen avausta kohtaan saattaa osoittautua liian varman päälle pelaamiseksi, jos keskustapuolue todella lähtee kaavailtua ohjelmaa toteuttamaan. Nyt jos koskaan on suomalaisessa politiikassa pelitilaa tarjolla ja siihen myös SDP:n on osattava tarttua.

Suurin puute Vanhasen analyysissa ja siitä juontuvassa toimintaohjelmassa koskee edelleen sen täydellistä kansallisvaltiokeskeisyyttä. Vanhanen lausuu

Keskustan tärkein tehtävä hallituksessa on puolustaa suomalaista työtä ja työntekijää. Me uskomme suomalaisiin. Me uskomme työhön. Työ luo perheille turvaa ja se turvaa suomalaisille tärkeät hyvinvointipalvelut, kun Suomi ikääntyy.”

ja rajaa jälleen kerran poliittisen ajattelunsa tiiviisti sinivalkoisilla pyykeillä merkityn rajan sisäpuolelle.

Politiikan globaalin luonteen ymmärtäminen on vapaiden pääomanliikkeiden määrittelemällä aikakaudella välttämätöntä, jotta todellisia reformeja työtätekevän luokan yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi voidaan saada aikaan. Vanhanen ei kuitenkaan näe, että globaalin talouden rakenteita voitaisiin muuttaa proaktiivisella politiikalla. Hän uskoo vilpittömästi, että vapaiden pääomanliikkeiden valta globaalissa taloudessa on koskematon. Näinhän ei tietenkään ole, vaikka globaalin demokratian prosessi eteneekin vielä varsin verkkaisesti.

Tämä on nimenomaisesti se sanoma, jonka kanssa SDP:n tulee lähteä tekemään yhteistyötä Matti Vanhasen ja keskustapuolueen kanssa. Kun keskustapuolue tavoittelee kansallisesti työtätekevän luokan aseman parantamista ja kapitalismin suurimpien epäkohtien korjaamista, on sosialidemokraattien tavoiteltava sitä globaalisti. Vasta globaalit reformit voivat saada aikaan todellisen muutoksen ja johtaa tilanteeseen, jossa Matti Vanhasenkaan ei enää tarvitse pelätä pääoman pakenemisesta suomalaisesta taloudesta kaavaillessan työllisyyttä edistäviä julkisen sektorin toimenpiteitä.

Juuri nyt SDP:llä on tilaisuus astua ulos liian pitkään kestäneestä sekaannuksen ja ymmälläänolon tilasta, kohti todellista muutoksellista politiikkaa. Tämän tilaisuuden tarjosi puolueelle nurmijärveläinen suomalaisen agraaripuolueen puheenjohtaja. Joskus globaalin demokratian prosessit etenevät kummallisten sattumien kautta.

Jussi Ahokas

Demokraattisen puolueen sallittava kritiikkiä

marraskuu 6, 2008

demariVaalit osoittivat politiikan raadollisuuden, kuten Uutispäivä Demarissakin (29.10.08) todettiin. Raadolliselta voi tuntua se, että harjoitettua politiikkaa ja kampanjan sisällöllistä antia tarkastellaan vaalien jälkeen kriittisesti. Tämä on kuitenkin aivan välttämätöntä, mikäli puolue ei halua hiljaa näivettyä pois.

On selvää, että SDP:ssä on jotain vikaa, kun se ei enää houkuta ihmisiä jäsenikseen tai äänestäjikseen. Raadollista on myös se, että kansa hylkää – riippumatta vuosikymmenten takaisista urotöistä. Tämän ei pitäisi olla yllättävää. Ei 2000-luvulla auta enää ratsastaa viime vuosisadan sosialidemokraattisilla saavutuksilla. Ihmisiä kiinnostaa se, millaista politiikkaa harjoitetaan tällä hetkellä, ja näissä vaaleissa SDP sai mitä ansaitsi. Nyt saatu kunnallisvaalitulos oli huonoin sitten vuoden 1960, ja puolueen

suhteellinen ääniosuus vielä laski toissa kevään eduskuntavaalien rökäletappiosta. Suurimmat menetykset koettiin vahvimmilla ja tärkeimmillä kannatusalueilla.Vaalitappion karvaus on saanut toverit etsimään syyllisiä. Erilaisia näkemyksiä kampanjan epäonnistumisesta on esitetty. Unelmakampanjaa on syytetty kepeäksi, vaalimökkiä pieneksi tai vanhoja konkareita epälojaaleiksi. On vieläpä todettu, että niiden, jotka eivät olleet ehdolla tai saaneet tarpeeksi ääniä, ei pitäisi kommentoida lopputulosta. Puolueen toimintaan osallistumiseksi on näin ollen määritelty onnistunut vaalikampanjointi, ei pyrkimys ottaa osaa poliittisten suuntaviivojen määrittämiseen.

Onko todellakin niin, että puolueelle suurin osa jäsenistä kelpaa vain kulisseiksi ja ahkeraksi talkooväeksi, mutta ei ottamaan kantaa politiikan sisältöihin? Minne on kadonnut puoluekokouksessa esitetty vaatimus avoimesta keskustelusta?

On erittäin surullista, että SDP:stä on tullut organisaatio, jonka tavoitteeksi on muodostunut itsesäilytys. Jos kuka tahansa poliittisista näkemyksistä riippumatta tai niiden puutteesta huolimatta kelpaa ehdokkaaksi, kunhan vain nostaa kannatuslukuja, on selvää, ettei puolueen toiminnassa ole kyse enää poliittisista sisällöistä vaan ulkokohtaisista seikoista: kannatuksesta, mikä pitää pyörät pyörimässä ja turvaa työpaikat puoluekoneistossa.

Oman toiminnan kriittinen tarkasteleminen on aina vaikeinta. Nyt on kuitenkin pakko. Nykyinen uudistuslinja ei ole uskottava. Muiden kuin demarimaailmassa elävien puolueaktiivien tai uskollisimpien tukijoiden joukossa se herättää lähinnä hilpeyttä. Jos puolueen sisäistä kritiikkiä ja ehdotuksia uusiksi toimintatavoiksi ja poliittisiksi sisällöiksi ei haluta kuulla, on syytä miettiä, mitä sana ”demokratia” tekee puolueen nimessä.

Elina Aaltio
Jussi Ahokas
Lauri Holappa
Anssi Häkkinen
Marja Lahtinen
Sonia Meltti
Joonas Rahkola
Piia Vaara

Kirjoitus on julkaistu Uutispäivä Demarissa 5.11.2008 väittäen virheellisesti, että allekirjoittajana olisi ainoastaan Elina Aaltio. Myös muut kirjoituksen laatimiseen osallistuneet ja sen KASO ry:n kokouksessa hyväksyneet haluavat kantaa oman vastuunsa kirjoituksen sisällöstä.