Historiallinen sopimisen rajoitus

Pohjoismaissa ja Suomessa on ylpeilty yhteiskuntarauhalla, jonka sanomme pohjautuvan sopimusyhteiskuntaan. Kun yhdessä sovitaan, kaikki sitoutuvat. Työntekijöiden ja työnantajien yhteistyöllä pohjoismaissa on kuulemma selätetty työn ja pääoman ristiriita.

Työn, työntekijöiden ja pääoman, jota edustaa työnantaja, ristiriidan ydin on vallassa. Toiset myyvät työtään vailla päätösvaltaa siihen sekä vailla mahdollisuutta nauttia työnsä hedelmistä. Toiset omistavat ja päättävät ilman varsinaisen työn tekemistä. Työläiset eivät ole osallistuneet päätöksentekoon työssä – eivätkä yhteiskunnassa. Valta molemmissa on ollut samalla yhteiskuntaluokalla; pääoman haltijoilla.

Voimaa ja mallia työntekijöiden järjestäytymiseen on saatu tuontituotteena. Toki tehtaat tehdasolosuhteineen ja siten työväenluokan syntyminenkin on oikeastaan saatu tuontituotteena.

Ristiriita on siis täällä päin sanottu selätetyn. Jokseenkin tasaveroinen neuvotteluasetelma työntekijöiden ja –antajien välillä on rakennettu työlainsäädännöllä. Näin on tosiaan voitu taata yhteiskuntarauha, vakaat olot ja yhteiskunnan kehittymisen kokonaisuutena. Tasa-arvoinen yhteiskunta on rauhallinen jokaiselle yhteiskuntaluokalle.

Ensimmäisen kerran työntekijöiden ja työnantajien oikeuksista ja velvollisuuksista kirjattiin lakiin jo vuonna 1922. Tuolloin laadittiin ensimmäinen työsopimuslaki. Myöhemmin laadittiin myös työehtosopimuslaki. Vuoden 1919 perustuslaissa vahvistettiin jokaiselle laaja joukko kansalaisoikeuksia, aina oikeudesta vaikuttaa päätöksentekoon. Työväenluokkaa tämä alkoi koskea jo yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myötä, kun äänioikeus laajennettiin myös työtätekevään enemmistöön.

Vuonna 1939, kesken talvisodan, työnantajien keskusjärjestö ilmoitti, että ryhtyy neuvottelemaan työntekijöiden keskusjärjestön kanssa. Kansainvälinen tilanne varsin konkreettisesti, ellei hyvinkin pakottavasti, vaikutti sisäpoliittiseen käänteeseen. Tämän muistamme kuitenkin romanttisesti ”tammikuun kihlauksena”. Jo ennen tuota oli solmittu paljon paikallisia työehtosopimuksia, mutta ilmoitus ja siitä alkaneet neuvottelut mahdollistivat yleissitovat työehtosopimukset.

Kaiken tämän seurauksena pohjoismaissa on yhteiskuntaluokasta voinut siirtyä toiseen. 1960-luvun hyvinvointivaltion luomisaikaan ymmärrettiin, että sosiaalimenot vahvistavat talouskasvua, sillä ne luovat ostovoimaa. Niin ikään yhteiskuntarauhan, turvallisuuden ja luottamuksen kannalta on olennaista, että jokaisella on mahdollisuus ja tosiasiallinen vapaus ponnistaa haluamansa kaltainen elämä.

Ammattiliittojen sopimisoikeus vahvistaa talouskasvua – sopimisoikeuden rajoittaminen heikentää. Työehtojen minimiä määrittää työoikeus, minkä lisäksi työehtoja säännellään työntekijän ja työnantajan työsopimuksella, paikallisilla sopimuksilla, vakiintunein käytännöin sekä viimekätisesti työnantajan direktio-oikeudella – tai toisaalta viimekätisesti perustuslailla. On aina mahdollisuus sopia paremmin kuin lain minimitaso määrittää.

Oikeus sopia on keskeisimpiä oikeuskäytäntömme perusteita. Sitä rajoitetaan vain väärinkäytösten estämiseksi.

Tai no, vitsi vitsi, ei enää.

Historiallinen sopimisoikeuden (perustuslain vastaisesti) rajoittaminen lainsäädännöllä korjaa tilanteen kertaheitolla. Tässä sitä on kiinnostava uusi ulottuvuus 2010-luvun työn ja pääoman ristiriitaan esimerkiksi kansainvälisesti ja historiallisesti vertaillen.

Linkin takaa voimme vertailla eri maiden sopimuksia; toisissa työehdoista sovitaan kansallisesti, toisissa alakohtaisesti ja joissakin kokonaan paikallisesti. Vaikea sanoa, mihin kaavaillut lainsäädännölliset sopimusrajoitukset näistä kategorioista edes mahtuisivat.

Inari Juntumaa

Advertisement

Reilun verotuksen merkki

Verotuksen epäoikeudenmukaisuus on ollut julkisen keskustelun keskeinen teema jo muutaman vuoden ajan, oli kyseessä Amazon Google tai Terveystalo. Julkisuudessa olleiden esimerkkitapausten keskeisenä teemana on ollut verotuksen läpinäkymättömyys, joka vaikeuttaa kansalaisten mahdollisuuksia selvittää yritysten verotoiminnan oikeudenmukaisuutta. Toiseksi, julkinen keskustelu on keskittynyt myös kansainvälisen verojärjestelmän sääntöjen epäoikeudenmukaisuuteen, jossa esimerkiksi siirtohinnoittelusäännöt ja valtioiden väliset verosopimukset edelleen tarjoavat mahdollisuuden haitalliseen verosuunnitteluun. Lisäksi veroparatiisiyhtiöt ovat olleet julkisuudessa, sillä niiden tarjoavat mahdollisuudet sekä liiketoimien salailuun, että alhaiseen verotukseen tarjoavat otolliset mahdollisuuden verosuunnitteluun.

Nyt keskustelussa on kolmas aloite. Siinä keskitytään kuluttajien ja kaupunkien mahdollisuuteen vaikuttaa sertifikaattien kautta verotuksen avoimuuteen sekä väärin rakennettujen verosääntöjen soveltamiseen. Aloite on osoitus verokeskustelun kypsymisestä yritysvastuuasiaksi. Britanniassa vuonna 2012 perustettu Fair Tax Mark (reilun verotuksen merkki) pyrkii sertifioimaan yrityksiä, joilla ei ole mitään peiteltävää omien veroasioiden suhteen, ja jotka haluavat mielellään avata kirjansa kolmannen osapuolen varmistettavaksi ja tarkistettavaksi. Fair Tax Mark on lähinnä avoimuusstandardi, eikä vielä itsessään ole vakuutus että verot on maksettu kaikkiin niihin maihin, jossa yritys tekee voittoja, sillä verolakien tulkinta kuuluu tietenkin vain veroviranomaisten tehtävänkuvaan. Fair Tax Mark kuitenkin auttaa veroviranomaisia merkittävästi tarjoamalla lisätietoja yrityksen verokäytännöistä. Lisäksi se pyrkii selventämään tulkinnanvaraisia asioita verotuksessa.

Jokaisen maan verojärjestelmät kun ovat erilaisia, niiden tarkastelu vaatisi erilaisia läpinäkyvyyskäytäntöjä. Siksi britannialainen Fair Tax Mark ei vielä sellaisenaan soveltuisi Suomen oloihin. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa työntekijöiden bonuksien maksaminen veroparatiisiyhtiöihin on mainittu veroparatiisikeskustelussa, mutta Suomessa taas pankkisektorilla tätä käytäntöä ei ole. Suomessa taas konserniavustuksessa on erilaisia tulkintoja kuin muissa EU-maissa, ja Suomessa ei ilmeisesti käytetä ennakkoverosopimuksia yhtä ahkerasti kuin Britanniassa. Jokaisessa maassa on myös erilaisia verokannustimia ja –vähennyksiä, joita joskus käytetään myös kansainvälisessä verosuunnittelussa.

Verojärjestelmät ovat varsin epäloogisia kansalaisten oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Esimerkiksi yritys pystyy siirtämään tulojaan eri maihin siirtäessään esimerkiksi patenttisalkkunsa tai sisäisiä lainojaan eri tytäryhtiöihin, joiden välistä kauppaa sääntelevät siirtohinnoittelusäädökset. Nämä säännöt perustuvat verrannollishintoihin, eli hintoihin joita joku muu on veloittanut toisistaan riippumattomien yritysten välisessä kaupassa. Periaatteessa hintojen siis pitäisi olla markkinahintaisia. Ongelma syntyykin kun tietyille palveluille tai patenteille ei yksinkertaisesti ole markkinahintaa (esim. Googlen hakukaava), tai kun verotuksen asuinperiaate määritellään esimerkiksi Amazon-yhtiön tietokonepalvelimen kotimaan mukaan, vaikka asiakas ei koskaan fyysisesti kävisikään Irlannin tai Luxemburgin veroparatiiseissa ostaessaan eri tavaroita.

Kansalaisille oikeudenmukainen verotus on myös monimutkainen asia, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana on syntynyt käsitys, että verot tulisi maksaa siellä missä voittoja myös tehdään. Keskustelu onkin ajautumassa siihen suuntaan, että tulisi tarkastella tarkemmin yritysten kirjanpitoa maakohtaisen raportoinnin näkökulmasta, jotta liikevaihto, voitot, pääomat, työntekijäkulut, verot, lainat, konserniavustukset ja muut taloudelliset indikaattorit pyrittäisiin raportoimaan maakohtaisesti. Tarkkaa tilivelvollisuutta yrityksillä tuskin koskaan on kuluttajilleen ja tavallisille kansalaisille, mutta tietynlainen avoimempi selvitys olisi tarpeellista ottaen huomioon monimutkaiset moraaliset kysymykset, joita verotus myös herättää. Raportoinnin osana pitäisi myös kertoa, jos on isoja satunnaiseriä tai muita puitteita, jotka vaikuttavat verotettavaan tuloon, jotta lukuja osattaisiin tulkita oikein.

Fair Tax Mark pyrki tarjoamaan tämän läpinäkyvyyden ja raportoinnin tason. Jotta raportointia voitaisiin käyttää kulutuksen ohjaamiseen verovastuullisiin yrityksiin Suomessakin, tulisi jonkin tahon perustaa sertifikaation järjestelmä Suomeenkin seuraten täten brittikansalaisaktiivien esimerkkiä. Sertifikaatti voisi myös ajan myötä toimia verovastuullisten julkisten hankintojen perustana, koska sitä kautta kunnat voisivat kirjoittaa reilun verotuksen merkin kriteerit julkisten hankintojensa vaatimuskriteereihin, jonka täyttämiseksi reilun verotuksen merkki hyväksyttäisiin osana julkisia hankintoja. Jotta tämä onnistuisi, pitäisi jo olla merkittävä osa yrityksiä, jotka vapaaehtoisesti suostuisivat raottamaan kirjojaan sertifikaatiota varten ja täten saavuttamaan reilun verotuksen merkin, jos sellainen Suomeen luotaisiin. Eli missä olisivat reilun verotuksen pioneerit, jotka ensin avaavat kirjansa?

Fair Tax Markin -liikkeen johtava asiantuntija Leonie Nimmo saapuu vierailulle Suomeen. Hän kertoo uutta tietoa veroparatiisiyhtiöiden vastaisen työn saavutuksista ja tilanteesta Euroopassa. Tilaisuus pidetään torstaina 9.4. klo 10-12 Sokos-hotellissa: kabinetti Hamsteri, Kluuvikatu 8. Tilaisuudessa puhuu myös Reijo Kostiainen (Ex-UPM:n talousjohtaja), joka on nostanut esiin Fortumin veroparatiisikytkentöjä. Asiantuntija Matti Ylösen moderoimassa keskustelussa ovat mukana lisäksi veroparatiisialoitteen Helsingin kaupungille tehnyt kaupunginvaltuutettu Thomas Wallgren ja hyvinvointipolitiikan tutkija VTT Johannes Kananen.

Matti Kohonen

Paremman maailman rakennuspalikoita

Lontoon G20-kokous päättyi huhtikuussa maailman suurimpien kansantalouksien johtajien juhlalliseen julkilausumaan. Kokouksen puheenjohtajana toiminut Iso-Britannian pääministeri Gordon Brown julisti, että valtiojohtajat tekivät historiallisia päätöksiä, joiden avulla globaali talous tullaan palauttamaan kasvu-uralle ja rahoitusvalvonnassa tullaan tekemään uudistuksia, jotta vastaavat finanssikriisit voidaan jatkossa välttää. Veroparatiisien ajan kerrottiin olevan ohi, samoin vääriä kannustimia antavien johdon palkkiojärjestelmien. Maailman järjestelypankin yhteyteen päätettiin perustaa Financial Stability Forum, joka ottaa vastuun systeemitason riskien valvonnasta. Varjopankkijärjestelmä ja luottoluokituslaitokset luvattiin tuoda pankkisäätelyn piiriin.

G20-kokouksessa annettiin suuria lupauksia, mutta muuttuiko finanssikapitalismi? Amerikkalainen talousnobelisti Paul Krugman ei usko, että todellista muutosta tapahtui. Krugmanin mukaan investointipankki Goldman Sachsin viimeaikainen menestys osoittaa, että Wall Street ei ole muuttanut tapojaan. Yhdysvallat pelasti pankit ja rahoitusjärjestelmän, mutta se ei ole puuttunut tehokkaasti finanssikriisiin johtaneisiin syihin. Kriisin jälkeen pankit voivat edelleen luottaa siihen, että riskit ovat kollektiivisia, mutta voitot jaetaan yksityisesti. Investointipankit jakavat jälleen jättibonuksia, jotka johtavat lyhytjänteiseen ja riskialttiiseen toimintaan koko järjestelmän vakauden uhalla. Goldman Sachsin tekemä voitto kasvavan työttömyyden keskellä symboloi tätä Wall Streetin toiminnan jatkuvuutta. Toisin kuin muut finanssi-instituutiot, Goldman Sachs ei uskonut itse luomaansa kuplaan, vaan se möi luottojohdannaisensa oikea-aikaisesti ennen kriisiä. Se oli myös suurin hyötyjä, kun maailman suurin vakuutuslaitos AIG sai huikeat 182.5 miljardia dollaria valtioapuja. Ei ole ihme, että pankkien pelastussuunnitelman toteuttanutta George W. Bushin valtiovarainministeriä Hank Paulsonia grillattiin Yhdysvaltojen senaatin finanssikriisiä valvovassa valiokunnassa. Ennen valtiovarainministerin pestiään Paulson toimi Goldman Sachsin pääjohtajana.

Joseph Stiglitz on toinen riittämättömiä finanssimarkkinauudistuksia kritisoiva amerikkalainen talousnobelisti. Talouskriisin aikana Stiglitz on toiminut sekä YK:n että Sosialistisen internationaalin uutta finanssiarkkitehtuuria pohtivien asiantuntijakomissioiden johdossa. Euroopassa ja Aasiassa Stiglitz nauttii supertähden statuksesta, mutta Newsweek kertoo kesäkuun numerossaan, että Yhdysvalloissa hänet on sivuutettu julkisuudessa ja Obaman hallinnon päätöksenteossa. Stiglitz pitää G20-kokouksessa aloitettuja uudistuksia hyvänä alkuna, mutta kokonaisuudessaan riittämättöminä. G20-kokouksen päätökset eivät olleet riittäviä talouden palauttamiseksi kasvu-uralle lyhyellä tähtäimellä, mutta toisaalta G20-kokous ei ole puuttunut myöskään rakenteellisiin syihin kriisin takana. Yhdysvallat ja Euroopan unionin suuret maat eivät innostuneet YK:n Stiglitzin komission ehdotuksista, sillä komissio ehdotti muun muassa dollarin korvaavaa globaalia reservivaluuttaa sekä globaalien rahoitusinstituutioiden demokratisoimista alueellisesti edustavampaan suuntaan. Kun YK järjesti suuren finanssikriisiä pohtivan kokouksen kesäkuussa, suurimpien talouksien johtajat eivät osallistuneet lainkaan kokoukseen.

Stiglitzin YK-raportin mielenkiintoisin osuus on sen finanssikriisin rakenteellisia syitä koskeva analyysi. Kyse ei ole ainoastaan rahoitusjärjestelmän säätelyn puutteiden tilkitsemisestä. Raportin mukaan kasvava eriarvoisuus niin globaalilla kuin kansallisellakin tasolla on johtanut globaalin kokonaiskysynnän romahtamiseen ja sitä kautta yksityisen velkaantumisen lisääntymiseen. Eriarvoistumisen taustalla Stiglitz näkee reaalipalkkojen huonon kehityksen sekä tuloerojen kasvun verotuksen progression keventymisen kautta. Tätä kautta nähtynä kasvaneesta eriarvoisuudesta johdonmukaisena seurauksena oli Federal Reserven Alan Greespanin löysä rahapolitiikka, jolla pyrittiin vastaamaan heikentyneen kokonaiskysynnän ongelmaan. Kuten finanssikriisi osoitti, yksityiselle velalle rakennettu kokonaiskysyntä ei ollut vakaalla pohjalla. Taantumassa tehdyistä julkisen sektorin leikkauksista on seurannut se, että automaattiset vakauttajat eivät enää tasapainota taloutta vanhaa malliin.

Vastaukseksi talouskriisiin rakenteellisiin ongelmiin Stiglitz ja Jean-Paul Fitoussi esittelevät The Ways Out of the Crisis and the Building of a More Cohesive World -paperissa seuraavanlaisen talouspoliittisen ohjelman:

1. Verojärjestelmän progression kasvattaminen, erityisesti suurituloisten tapauksessa.
Prosessin täytyy tapahtua koordinoidusti, ettei kilpailulla osaajista olisi negatiivisia vaikutuksia.
2. Kamppailu veroparatiiseja vastaan. Tähtäimenä on oltava resurssien lisääminen veroparatiisien vastaiseen kamppailuun ja veropaon estäminen.
3. Tarvitaan talouspoliittista koordinaatiota, jotta beggar-thy-neighbour – politiikkaan johtava, 1930-luvulle tyypillinen palkka- ja verokilpailu voidaan välttää.
4. Automaattisten vakauttajien ja sosiaalisen turvan merkitys on taas ymmärrettävä, jos halutaan harjoittaa talouskasvua ja työllisyyttä edistävää politiikkaa
5. Uudistetaan hyvinvointijärjestelmä inhimillistä pääomaa kasvattavaan suuntaan: on vaadittava ilmaista koulutusta ja terveydenhuoltoa. Sosiaaliturvan merkitystä tulojen uudelleenjaossa on korostettava.

Finanssipolitiikassa Stiglitz suosittelee globaalisti koordinoituja ratkaisuja, jotta joukkotyöttömyys ja sosiaalisten levottomuuksien vaarat voitaisiin välttää. Kaikkien pitäisi kantaa vastuunsa globaalin talouden elpymisestä. Kehittyvillä mailla ei usein ole omasta takaa mahdollisuuksia ekspansiiviseen finanssipolitiikkaan, joten OECD-maiden on tarjottava lainoja, joita ei ole ehdollistettu Kansainvälisen valuuttarahaston Washingtonin konsensuksen malliin. Miten länsimaat voivat vaatia kehittyviltä mailta budjettikuria, kun ne itse toimivat täysin päinvastoin kriisitilanteissa. Kehitysmaille olisi mahdollista myöntää lainoja globaalin SDR-valuutan muodossa.

Stiglitz ja Fitoussi suhtautuvat kriittisesti Yhdysvaltojen bailout-politiikkaan. Heidän mukaansa nykyiset bailoutit lähettävät väärän viestin finanssialan toimijoille. Pelkän pankkien pelastamisen sijaan kaatuvat pankit tulisi ainakin lyhyellä tähtäimellä ottaa valtion haltuun, jolloin luotonannon varmuus ei vaarantuisi. Rahoitusmarkkinasäätelyssä Stiglitz ja Fitoussi näkevät suurimmat haasteet systeemisen riskin valvonnassa ja ns. varjopankkisektorin säätelyssä. Rahoituslaitosten mahdollisuuksia käyttää velkavipua tulisi rajoittaa ja rahoituslaitosten oman pääoman vaatimuksia on kehitettävä vastasykliseen suuntaan niin, että pankkien pääomapuskureihin kerätään varoja nousukaudella. Ovatko rahoitussäätelyn uudistukset sittenkin kosmeettisia? Pankit ovat edelleen liian suuria epäonnistuakseen (too-big-to-fail), ja valvojien on edelleen liian vaikea kontrolloida suuria monimutkaisia rahoitusintrumenttejä käyttäviä rahoituslaitoksia.

Stiglitzin johtaman YK:n asiantuntijakomission analyysin ja politiikkasuositusten toivoisi saavan lisää huomiota Suomessa. YK:ssa keskustellaan maailman siteeratuimman taloustieteilijän suulla, että hyvinvointivaltiorakenteiden kehittäminen tasapainottaa globaalia talousjärjestelmää ja edistää talouskasvua.

Antti Alaja

Lähteet:

Report of the Commission of Experts of the President of the United Nations General Assembly on Reforms of the International Monetary and Financial System.

The Shadow Gn. The Ways Out of the Crisis and the Building of a More Cohesive World. Chair`s Summary Jean-Paul Fitoussi and Joseph Stiglitz.

Joseph Stiglitz. A Global Recovery for a Global Recession.

Paul Krugman. The Joy of Sachs.

Kansalliset ammattijärjestöt eivät näe globaalien rakenteiden taa

Suomalainen ammattiyhdistysliike on ajautunut kriisiin. Tämän kriisin puki sanoiksi SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen esittäessään näkemyksiään (HS 22.9.) työmarkkinoiden tulevaisuuden kehityksestä sekä ammattijärjestöjen suhtautumisesta tähän kehitykseen. Julkisessa keskustelussa tartuttiin kärkkäästi Ihalaisen kaavailemaan tulevaisuussopimukseen, jota pidettiin haikailuna menneisyyteen. Se, millä tavalla palkkaneuvotteluja käydään, on kuitenkin vain tekninen kysymys ja sinällään vähäpätöinen. Palkansaajien kannalta merkityksellisin esitys liittyi ammattiliittojen tulevaisuuden strategiaan, jonka Ihalainen niin ikään toi kirjoituksessaan julki.

Ihalaisen mukaan nimellispalkkojen korotukset on pidettävä tulevaisuudessakin matalina. Ajatusketju kulkee seuraavasti. Yleisen palkkatason määrittävät nykyisin maailmanmarkkinoiden asettamat reunaehdot. Jotta Suomessa toimivien yritysten kilpailukyky säilyy, on palkansaajien vaadittava vähemmän. Vain tällä tavalla työpaikat ovat edes jollain tavalla turvassa. Palkankorotusten sijaan kotitalouksien ostovoimasta voidaan huolehtia kokonaisratkaisuissa sovittavilla veronalennuksilla, jolloin valtiokin osallistuu yhteisiin globalisaatiotalkoisiin.

Tämänkaltaista sisäisen devalvaation työmarkkinapolitiikkaa on harjoitettu Suomessa pian kahdenkymmenen vuoden ajan. Tänä aikana pääoman osuus arvonlisäyksestä on kasvanut lähes 20 prosenttiyksikköä. SAK:nkin ihannoima nollakorotuslinja on muuttanut funktionaalista tulonjakoa radikaalisti. Samalla julkisen talouden resurssit ovat kasvaneet aikaisempaa hitaammin muun muassa suurten tuloveronalennusten vuoksi. Palkansaajille kehitys välittyy sekä pienempien palkkojen että vähäisempien julkisten palveluiden ja tulonsiirtojen muodossa. Matalista palkankorotuksista ja muista ammattiliittojen siunaamista joustoista huolimatta massairtisanomisia on tapahtunut tasaisin väliajoin. Ammattijärjestöjen strategia on osoittautunut täysin epäonnistuneeksi.

Kansallisten ammattijärjestöjen suurin ongelma on niiden kyvyttömyys nähdä globaalien rakenteiden taakse. Tätä kyvyttömyyttä kuvaa erinomaisesti näkemys, jonka mukaan globaalin talouden asettamille reunaehdoille ei voida tehdä mitään. Tällä hetkellä kansallista työmarkkinapolitiikkaa määrittävät ensisijaisesti vapaat pääomanliikkeet, spekulaatio ja rahoitusmarkkinoiden ylilikviditeetti. Vaikka pelko pääomapaosta on ay-liikkeen piirissä todella suuri, esityksiä globaalien pääomamarkkinoiden sääntelyn toteuttamiseksi ei ole kuultu. Sen sijaan kerta toisensa jälkeen tarraudutaan maltillisiin palkkavaatimuksiin ja annetaan pääomalle kaikki valta taloudellisen sekä yhteiskunnallisen kehityksen määrittelyyn.

Ay-liikkeen on ymmärrettävä, että kansallisten ratkaisujen aika on ohi. Pääomaa vastaan voidaan kamppailla vain globaalilla tasolla. Kansainvälisen ay-liikkeen on otettava agendalleen pääomamarkkinoiden sääntely, jolla spekulatiiviset pääomanliikkeet ja rahoitusmarkkinoiden ylilikviditeetti saadaan kitkettyä. Suomalaisen ay-liikkeen tulee toimia eturintamassa näiden reformien ajamisessa. Vain tällä tavalla se voi lunastaa takaisin työntekijöiden luottamuksen, joka massairtisanomisten ja matalien palkankorotusten jälkeen on koetuksella. Jos ay-liike pitäytyy kansallisissa ratkaisuissa ja nykyisissä tavoitteissaan, on se tehnyt itsestään tarpeettoman lopullisesti.

Jussi Ahokas
Helsinki

Mielipidekirjoitus julkaistu Helsingin Sanomissa 6.10.2008.

Eurooppalaiset sosialidemokraatit vaativat rahoitusmarkkinoiden uudelleenjärjestelyä

Rahoitusmarkkinakriisin vaikutukset ulottuvat yhä syvemmälle reaalitalouteen ja alkavat näkyä voimakkaammin globaalin kansalaisyhteiskunnan eri tasoilla. Tästä selkeänä merkkinä on se, että myös poliittiset puolueet ovat alkaneet ymmärtää rahoitusmarkkinoiden luomat ongelmat ja alkaneet etsiä niihin ratkaisuja.

Euroopan sosialidemokraattinen puolue (PES) on tarttunut erittäin aktiivisesti rahoitusmarkkinoiden ongelmiin ja vaatinut muutoksia rahoitusmarkkinoiden rakenteisiin. Ennen kaikkea vaatimuslistalla on ollut markkinoiden sääntelyn lisääminen ja rahoitusmarkkinoiden ”harmaan alueen” näkyväksi tekeminen. Rahoitusmarkkinoiden ongelmat ovat PES:n mukaan syntyneet pääasiassa vapaasti toimineiden rahoitusinstituutioiden ylilyöntien seurauksena, mikä on johtanut muun muassa velan määrän räjähdysmäiseen kasvuun maailmassa. Kun rahoitusmarkkinoiden riskejä on tietoisesti pyritty peittelemään, on markkinaeuforialle tarjottu täydelliset kehittymisolosuhteet. Kun maksun aika on viimein koittanut, on paljastunut myös karu todellisuus ja riskien todellinen taso. Vapaat rahoitusmarkkinat ovat aiheuttaneet globaaliin talouteen ennennäkemättömän syvän kriisin, josta selviämiseksi ovat hyvät neuvot kalliita.

PES on lähestynyt EU:n puheenjohtajamaita kirjeellä, jossa rahoitusmarkkinoille vaaditaan pikaista reformia. Kirjeen sanomana on vaatimus hallintasuhteen kääntämisestä. Kun viimeiset 20 vuotta rahoitusmarkkinat ovat hallinneet kansalaisten elämää, tulee nyt kansalaisten hallita rahoitusmarkkinoita. Suomalaisista poliitikoista kirjeen ovat allekirjoittaneet Paavo Lipponen, Eero Heinäluoma ja Anneli Jäätteenmäki.

PES:n proaktiivisuus ei rajoitu tähän. Puolue on käynnistänyt globaalin keskusteluryhmän, johon on kutsuttu Euroopan sosialidemokraattisten puolueiden edustajien lisäksi myös rahoitusmarkkinoiden asiantuntijoita. Tämän ryhmän tavoitteena on asettaa suuntaviivoja rahoitusmarkkinoiden reformeille. Suomalaista sosialidemokratiaa ryhmässä edustaa kansanedustaja Johannes Koskinen. On mielenkiintoista nähdä, millaisiin ehdotuksiin keskustelu lopulta johtaa.

PES:n aktiivisuus ja edistyksellisyys on erittäin positiivinen asia. Kuitenkin on esitettävä kysymys, miksi vasta nyt. Jotta tämänhetkinen kriisi olisi voitu välttää, olisi reformien pitänyt tapahtua ainakin kymmenen vuotta aikaisemmin. Tuolloin ilmapiiri oli otollinen Aasian talouskriisin jälkimainingeissa, mutta lopulta mitään rahoitusmarkkinoiden sääntelyyn johtavia toimenpiteitä ei saatu ajettua eteenpäin. Ilmeisesti shokin täytyy olla paljon suurempi ja kohdistua erityisesti länsimaihin, ennen kuin ”globaali yhteiskunta” edes havaitsee mitään ongelmia. Kyllähän Siperia opettaa, mutta eikö asioihin todellakaan voitu puuttua jo silloin, kun kriisi oli vielä vältettävissä. Ihmiskunta ei näytä oppivan aikaisemmista virheistään.

Kaikesta huolimatta on tärkeää, että rahoitusmarkkinoiden tulevaisuudesta käydään keskustelua. Ilahduttavaa on nähdä, että tätä keskustelua johtaa Euroopan sosialidemokraattinen puolue. Jos ja toivottavasti kun nykyisestä kriisistä selvitään, on sosialidemokraattien esitettävä omat poliittiset vaatimuksensa globaalin talouden demokratisoimiseksi. Rahoitusmarkkinoiden uudelleenjärjestely on tällä saralla tärkein yksittäinen tavoite.

Jussi Ahokas