Posts Tagged ‘rakenne’

Matti Vanhanen työn asialla

1 joulukuun, 2008

masaVielä viime keväänä ja kesällä pääministeri Matti Vanhanen antoi julkisuuteen lukuisia palkkamalttilausuntoja, jotka voitiin osoittaa pääoman etua palveleviksi vaatimuksiksi. Melko selvää oli, ettei Vanhanen sinällään halunnut asettua pääoman ja työn välisessä kamppailussa ensimmäisen puolelle. Itseasiassa palkkamalttipuheilla Vanhanen halusi puolustaa suomalaista työtä ja suomalaisia työntekijöitä yhä kovenevassa globaalissa taloudellisessa kilpailussa. Puutteellinen analyysi globaalin talouden ja kapitalistisen yhteiskunnan mekanismeista  johti kuitenkin epäonnistumiseen poliittisten tavoitteiden asettelussa.

Globaalien rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisen myötä myös suomalaista työtä ja sen tulevaisuutta koskevat kysymykset ovat muuttuneet. Finanssikriisin siirtyessä osaksi reaalitaloutta Vanhasen palkkamalttivaatimukset tulevat toteutumaan kuin itsestään työttömyyden sekä lomautusten määrän kasvaessa ja ammattiliittojen yhteiskunnallisen vallan vähentyessä. Seuraavilla neuvottelukierroksilla suuret palkkavaatimukset on jätetty työntekijäjärjestöjen kassakaappeihin odottamaan parempia aikoja. Tällä hetkellä uhkakuvat suomalaiselle työlle tulevat muualta kuin työntekijöiden liian suurista palkkavaatimuksista (pääasiassa globaalin kysynnän hiipumisesta).

Myös Matti Vanhanen on ymmärtänyt tämän ja ryhtynyt esittämään toisenlaisia vaatimuksia suomalaisen työn pelastamiseksi. Nyt puhutaan elvytyksestä. Tarvitaan veronalennuksia ja muita julkisia toimenpiteitä kotimaisen kulutuksen ja yksityisen sektorin investointihalukkuuden kasvattamiseksi. Myös julkisten investointihankkeiden toteuttamisen nopeuttaminen ja julkisen asuntotuotannon kiihdyttäminen ovat tulleet esille elvytyspuheissa.

Eroja julkisuudessa esitettyjen elvytyssuunnitelmien välillä on voitu havaita.  Vertailu osoittaa, että Matti Vanhasen näkemykset elvytyksestä ovat Suomen työllisyyskehityksen kannalta erittäin järkeviä. Vanhanen tyrmää suuret menoleikkaukset ja ymmärtää, että nimenomaan tulevien 2-3 vuoden aikana julkista taloutta tarvitaan vastaamaan yksityisen sektorin taantumasta aiheutuneisiin ongelmiin. Vanhanen on erittäin hyvin selvillä vastasyklisen talouspolitiikan peruskysymyksistä, vaikka tässä vaiheessa hänen hallituksensa esittämät konkreettiset toimenpiteet ovatkin olleet hyvin pienimuotoisia uhkaavan taantuman oletettavaan syvyyteen suhteutettuna.

Vanhasen kamppailu suomalaisen työn puolesta ei pääty ekspansiivisen vastasyklisen talouspolitiikan ymmärtämiseen ja toimivien elvytystavoitteiden esittämiseen. Näiden lisäksi Vanhanen on ryhtynyt vaatimaan kotimaislta yrityksiltä yhteiskuntavastuuta vastapalveluksena Vanhasen hallitusten yrityssektoria suuresti hyödyttäneelle vero- ja tukipolitiikalle (1,2). Vaikeassa taloustilanteessa yritysten on puolestaan tultava hallitusta vastaan leikkaamalla voittotavoitteitaan ja taseitaan. Tällä tavalla suurilta irtisanomisilta voidaan säästyä ja työttömyyden kasvu saadaan pidettyä kohtuullisella tasolla. Vanhasen vaatimuksen radikaalisuudesta kertoo se, että käytännössä se voidaan rinnastaa yritys- ja pääomaverotuksen kiristämiseen, tosin yrityksille vapaaehtoisena toimenpiteenä (ja yritysten talkoohalukkuuden kaikki tietävät).

Tällä hetkellä Matti Vanhasen tavoitteet suomalaisen työn pelastamiseksi näyttävät olevan linjassa Vanhasen esittämien toimintamallien kanssa, kun vielä kesällä Vanhasen tavoitteiden ja toimintaesitysten välillä oli ilmeinen ristiriita. Koska Vanhasen tavoitteet eivät ole muuttuneet, on selitystä muuttuneelle tilanteelle etsittävä Vanhasen esittämien toimintamallien perusteista. Kun vielä kesällä Vanhasen taloudellinen ajattelu perustui pitkälti neoklassisen taloustieteen teoriaan, nousevat tämänhetkiset ideat keynesiläisestä teoriasta. Globaali talouskriisi on selkeästi heilauttanut talousteoreettista paradigmaa ja vielä puoli vuotta sitten hyljeksityt ajatukset talouspolitiikan perusteista ja talouspolitiikan käytännön toimenpiteistä ovat muuttuneet hetkessä hyväksytyiksi.

Tämä on loistava esimerkki yhteiskunnallisen kehityksen dialektisuudesta ja siitä, kuinka materiaalisessa rakenteessa tapahtuneet muutokset heijastuvat ideologisiin ja teoreettisiin rakenteisiin ja toisin päin. Kriisin hetkellä esiin nousevat ideat, jotka ovat saattaneet olleet syrjäytettyinä viimeiset vuosikymmenet. Myös kokonaan uudenlaiset teoreettiset näkemykset voivat lyödä läpi kriisien seurauksena, kuten Keynesin ajatukset 1930-luvulla. Kun uudet tai unohdetut ajatukset nousevat esiin, tarttuvat poliitikot ja taloustieteilijät niihin kuin pelastusrenkaisiin. Tällä tavalla on selitettävissä myös Matti Vanhasen taloudellisessa ajattelussa tapahtunut käänne.

Yhä useammin kuullun sanonnan mukaan politiikkaa on tehtävä ajassa. Politiikkaa ja talouspolitiikkaa ajassa tekee myös Matti Vanhanen. Itseasiassa ajassa toimivat lähestulkoon kaikki poliitikot, taloustieteilijät ja muut asiantuntijat, minkä vuoksi todellista muutoksellista potentiaalia globaalista yhteiskunnasta on löydettävissä vain hyvin rajallinen määrä. Liian usein yhteiskunnalliset toimijat perustavat toimintansa kriittisen yhteiskunnallisen analyysin sijasta kulloisenakin ajanjaksolla vallitsevista hegemonisista rakenteista kumpuaviin teorioihin ja ajatuksiin. Muutoksellisen politiikan mahdollisuus on tässä vaiheessa menetetty ja todelliset utopiat jäävät kerta toisensa jälkeen esittämättä.

Kriittisen ajattelun ja yhteiskunnallisen analyysin tulee murtaa tällainen kehitys ja nostaa Matti Vanhanen kaikkien hänen (poliittista) toimintaansa rajoittavien ideoiden yläpuolelle. Muuten vaarana on jäädä ikuisesti  John Maynard Keynesin kuvaamaan yhteiskunnalliseen tilaan:

Practical men, who believe themselves to be quite exempt from any intellectual influences, are usually the slaves of some defunct economist.

Sillä emmehän halua antaa materiaalisten ja ideologisten rakenteiden määrittää olemassaoloamme ja yhteiskuntamme tulevaisuutta oman aktiivisen toimintamme sijasta. Emmehän?

Jussi Ahokas

Advertisement

Taloudellisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden murros globaalin finanssikapitalismin taustalla

19 marraskuun, 2008

GSD:n kolmiosainen kirjoitussarja rahoitusmarkkinoiden kriisistä päättyy tähän Jussi Ahokkaan kirjoitukseen globaalin finanssikapitalismin nousun taustalla tapahtuneista taloudellisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden muutoksista. Rahoitusmarkkinoiden kriisiin johtaneen kehityksen ymmärtäminen laajempana yhteiskunnallisena murroksena on ensiarvoisen tärkeää tulevien poliittisten kamppailujen kannalta. Ilman selkeää ja kokonaisvaltaista käsitystä finanssikapitalismin rakenteista toisenlaisen, globaalille finanssikapitlsmille vaihtoehtoisen kehityksen hahmottaminen ei ole mahdollista.

Kirjoitussarjassa julkaistut analyysit ovat luettavissa hieman laajempina joulukuussa julkaistavassa GSD:n rahoitusmarkkinoiden kriisiä käsittelevässä työpaperissa.

murrosGlobaalin finanssikapitalismin nousun myötä sekä taloudelliset että yhteiskunnalliset rakenteet ovat muuttuneet radikaalisti. Taloudellinen todellisuus on muuttunut talouden finansoitumisen myötä kaksijakoiseksi. Talous voidaan tällä hetkellä jakaa rahoitusmarkkinoiden määrittelemään finanssitalouteen sekä tuotannon määrittelemään reaalitalouteen. Myös kapitalistisen yhteiskunnan valtarakenteessa on tapahtunut käänteentekevä muutos. Aikaisemmin kapitalistinen yhteiskunta ja sen sisällä ilmenevät vastakkainasettelut voitiin ymmärtää teollisuuskapitalistien (tuotantovälineiden omistajien) sekä työläisten (tuotantovälineitä omistamattomien, työvoiman myyjien) välisinä kamppailuina. Globaalin finanssikapitalismin aikakaudella yhteiskunnallinen valta on siirtynyt kolmannelle osapuolelle, poikkikansalliselle sijoittajaluokalle (finanssipääoman tuotoilla ja koroilla eläjät). Molempia edellä mainittuja kehityskulkuja on syytä tarkastella yksityiskohtaisemmin.

Reaalitaloudesta finanssitalouteen ja takaisin

Yksityisen sektorin ylivelkaantumisen, rahoitusmarkkinoiden ja pääomanliikkeiden vapautumisen, rahoitusinnovaatioiden sekä rahoitusmarkkinoilla räjähdysmäisesti levinneen spekulatiivisen toiminnan seurauksena syntyi uusi taloudellinen todellisuus, jota voidaan kutsua finanssitaloudeksi. 2000-luvun loppua kohti kuljettaessa yhä suurempi osa finanssitalouden toiminnasta oli tullut täysin riippumattomaksi reaalitalouden kehityksestä. Uudenlaiset rahoitusinstrumentit ja niiden ympärille kehittyneet riskimarkkinat alkoivat elää omaa elämäänsä ja näillä markkinoilla toimineet tahot uskoivat riskimarkkinoiden olevan hyvin pitkälle riippumattomia reaalitalouden tapahtumista. Tämä oli tietysti virheellinen arvio ja reaalitaloudesta lähtenyt shokki käynnistikin vuoden 2007 elokuussa riskimarkkinoiden ja finanssitalouden kriisin, jonka pahimmat seuraukset ovat vielä tässä vaiheessa edessä.

Kun spekulaation ilmentämät riskimarkkinat laajenivat, ajautui reaalitalous samanaikaisesti finanssitalouden rengiksi. Koska reaalitaloudessa toimivat yritykset tarvitsevat rahoitusta investointeihinsa, oli niiden toimittava rahoitusmarkkinoiden ehdoilla, jotka useimmissa tapauksissa olivat menestyksekkään liiketoiminnan vastaisia. Kun yritysten toimintaa tulisi arvioida useampien kymmenien vuosien perspektiivillä, sijoittajien ja investointien potentiaalisten rahoittajien perspektiivi oli yhä useammin muutama viikko ja pahimmassa tapauksessa muutama päivä tai tunti. Toisen ongelman yritysten toiminnalle oli asettanut tuotto-odotusten vääjäämättömästi jatkunut kasvu. Kun aikaisemmin reaalitaloudessa toimivaan yritykseen sijoitetulle pääomalle vaadittiin 3-5 prosentin tuottoa, olivat tuotto-odotukset nousseet 2000-luvun lopulla 15-20 prosenttiin. Koska riskimarkkinoilla tällaiset tuotot olivat arkipäivää, oli myös yritysten sopeuduttava rahoitusmarkkinoiden asettamalle vaatimustasolle. Tuotantolaitosten lakkauttaminen läntisissä korkeiden palkansaajakorvausten maissa ja uusien perustaminen Kiinan ja Intian kaltaisissa matalan palkkatason maissa on ollut yritysten ainoa mahdollisuus vastata rahoitusmarkkinoiden vaatimuksiin. Teollisuuden äärimmäisen nopea rakennemuutos Suomessa, Euroopassa ja muissa läntisissä teollisuusmaissa on ollut seurausta ennen kaikkea finanssitalouden laajentumisen aiheuttamista reaalitaloudellisista komplikaatioista.

Investointien rahoittamisen vaikeus ja pääoman siirtyminen yhä suuremmassa määrin imaginaarisille riskimarkkinoille on johtanut osaltaan myös siihen, että läntisissä teollisuusmaissa talouskasvu on hiipunut hiipumistaan 1970-luvun alusta alkaen. Samalla työttömyysaste on kivunnut näissä maissa ja talouden resurssit ovat olleet jatkuvasti vajaakäytössä. Pitkälti investoinneista riippuvainen kokonaiskysynnän taso on jäänyt kauas täystyöllisyystasosta, lukuun ottamatta viimeisiä 3-5 vuotta. Valitettavasti tällä ajanjaksolla kokonaiskysynnän kasvun takana on ollut epäterveellinen ja monilta osin holtiton yksityisen sektorin velkaantumiskierre. Kotitalouksien ja yksityisten yritysten, erityisesti pankkien ja muiden rahoituslaitosten, velkaantuminen on ollut ekspansiivista.

Kun velkakupla alkaa viimein tyhjentyä, myös kokonaiskysynnässä tapahtuvat muutokset ovat dramaattisia. Yksityisten investointien ja yksityisen kulutuksen romahtaminen tulee aiheuttamaan reaalitaloudelle pitkäkestoisia ongelmia. Kotitalouksien velanmaksukyky tulee heikkenemään sekä korkotason nousun että työllisyystilanteen heikkenemisen seurauksena. Vaikka ongelmat eivät alun perin liittyneet ainakaan suoranaisesti reaalitalouteen, aiheuttaa finanssitalouden romahtaminen äärimmäisen voimakasta heiluntaa myös reaalitaloudessa. Imaginaarisen finanssitalouden kerryttämän laskun maksavat lopulta reaalitalouden toimijat, ennen kaikkea kotitaloudet sekä julkinen valta.

Yhteiskunnallisten valta-asemien muuttuminen

Globaalin finanssikapitalismin syntyä ja kehitystä voidaan tarkastella myös laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä. Kapitalismi voidaan ymmärtää luokkajärjestelmänä, jonka sisäinen dynamiikka perustuu taloudellisten luokkien valta-asemissa tapahtuviin muutoksiin. Muutosten takana ovat sekä ideologiset kamppailut että materiaalisessa todellisuudessa tapahtuvat murrokset. Finanssikapitalismin kehitystä määrittelevät molemmat. Ideologinen kamppailu kulminoituu ennen kaikkea 1970-luvun alussa tapahtuneeseen talousteoreettiseen murrokseen, jossa sodan jälkeistä aikaa määritellyt keynesiläinen talousparadigma korvautui Milton Friedmanin ja kumppaneiden edistämällä monetaristisella paradigmalla. Tästä eteenpäin myös materiaalista todellisuutta lähdettiin muokkaamaan uudenlaisen taloudellisen näkemyksen varassa, mikä johti muun muassa pääomanliikkeiden vapauttamiseen ja rahoitusmarkkinoiden jatkuvaan laajenemiseen. Näiden kehityskulkujen seurauksena syntyivät myös reaalitaloudesta irrallinen finanssitalous ja sen rinnalla tällä hetkellä kapitalistista järjestelmää vavisuttava maailmanlaajuinen velkakupla.

1970-luvulle asti reaalitalous määritteli yhteiskunnallista todellisuutta ja taloudellisien luokkien välinen jännite kohdistui teollisuuskapitalistien sekä työläisten luokan välille. Sijoittajien ja korolla eläjien luokka oli pitkälti suljettuna yhteiskunnallisen kamppailun ulkopuolelle. Ennen kaikkea tähän oli syynä keynesiläisen talousideologian ylivoima ja keynesiläiseen talousteoriaan perustuneet toimenpiteet, jotka olivat johtaneet rahoitusmarkkinoiden säätelyyn ja julkisen vallan roolin kasvattamiseen talouden ohjauksessa. Nixonin shokin ja Bretton Woods -järjestelmän purkamisen jälkeen (1971) yhteiskunnallinen kenttä oli jälleen avoinna sijoittajaluokan toiminnalle. Tämän tilan voimakkaimmin poikkikansalliseksi taloudelliseksi luokaksi muodostunut sijoittajaluokka hyödynsi äärimmäisen tehokkaalla tavalla. Sekä ideologisen kamppailun (uusliberalismi) voitot että materiaalisessa todellisuudessa aikaansaadut reformit (mm. rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen ja matalan inflaation talouspolitiikka) tukivat sijoittajaluokan pyrkimyksiä ja yhteiskunnallinen todellisuus alkoi lopulta toimia lähes täydellisesti sijoittajaluokan tahdon mukaisesti.

Sijoittajaluokan yhteiskunnallisen vallan kasvu tarkoitti teollisuuskapitalistien ja työläisten luokan yhteiskunnallisen vallan vähenemistä. Yritysten joustavuus sijoittajien tahdon edessä ja ammattiyhdistysliikkeen hampaattomuus työläisten etujen ajamisessa ovat tätä kehitystä hyvin kuvaavia ilmiöitä. Ay-liike kävi työtaistelua enää välillisesti teollisuuskapitalistia vastaan, sillä todelliset rajat neuvotteluille asetettiin sijoittajaluokan toimesta. Työläisten luokan etuliikkeen yksi suurimmista ongelmista on ollut se, ettei yhteiskunnallisten valtasuhteiden muutosta ole ymmärretty, minkä vuoksi ammattiyhdistysliikkeen käytännön toimintamallit vastaavat edelleen 60-luvun tilannetta. Yhtälailla suuryritykset ovat olleet voimattomia vastustamaan spekulatiivisia pääomanliikkeitä ja rahoitusmarkkinoiden ylivaltaa, minkä vuoksi myös niiden toiminta on vaikeutunut huomattavasti.

On selvää, että tämänhetkinen finanssitalouden kriisiytyminen tulee muuttamaan taloudellisten luokkien yhteiskunnallista asemaa. Tällä kertaa, kuten myös 1930-luvulla, muutos tulee olemaan nopea ja se on peräisin ennen kaikkea materiaalisten olosuhteiden muutoksesta. Velkakuplan puhkeaminen tulee koettelemaan sijoittajaluokkaa sen olemassaolon rajoille asti. Luonnollisesti tämä avaa tilaisuuden muille taloudellisille luokille voimistaa yhteiskunnallista asemaansa ja muokata taloudellisesta todellisuudesta omia tarkoitusperiään vastaava. Tähän työhön tarvitaan sekä teoreettista ja ideologista näkemystä että poliittista voimaa ajaa läpi tarvittavia käytännön reformeja. Tässä vaiheessa on epäselvää, löytyykö esimerkiksi työläisten luokalta ja sen tämänhetkisiltä edustajilta valmiuksia tarttua tarjoutuvaan yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuteen.

Takaisin reaalitalouteen työläisten luokan ehdoilla

1940-luvulla toteutetut reformit eivät sellaisenaan toimi 2000-luvun globaalissa yhteiskunnassa. Ideologiset ja teoreettiset näkemykset, joihin toisen maailmansodan jälkeinen taloudellinen järjestelmä perustui, ovat kuitenkin edelleen käyttökelpoista lähestulkoon sellaisinaan. Kapitalistisen talousjärjestelmän krooninen ongelma on edelleen riittämätön kokonaiskysyntä ja taloudellisten resurssien vajaakäyttö. Jos haluamme luoda toimivan talousjärjestelmän, meidän on pidettävä huoli kokonaiskysynnän riittävän korkeasta tasosta. Tällä tavalla voimme saavuttaa täystyöllisyystilanteen, jossa yksikään taloudelliseen työläisten luokkaan kuuluva ei ole tahtonsa vastaisesti työttömänä (kitkatyöttömyyttä lukuun ottamatta). Täystyöllisyys ja taloudellisten resurssien täysimääräinen hyödyntäminen on kannatettava asia myös teollisuuskapitalistien näkökulmasta, sillä korkea taloudellisen aktiivisuuden taso tarkoittaa tälle luokalle suurempia voittoja.

Huomio on kiinnitettävä reaalitalouteen ja kaikki ihmiskunnan taloudelliset resurssit on laitettava palvelemaan reaalitalouden etua. Tällä tavalla voimme tuottaa nopeammin ja tehokkaammin ne materiaaliset tarpeet, jotka ovat välttämättömiä kaikkien ihmisten hyvinvoinnille. Rahoitusmarkkinoiden tulee olla olemassa pelkästään reaalitalouden ehdoilla ja sijoittajaluokkaa sinällään ei tarvita. Jos ja kun reaalitalouden kehitys kasvattaa työläisten luokan yhteiskunnallista valtaa, mahdollistaa se muun muassa jatkuvan työajan lyhentämisen ja lopulta jopa tuotantosuhteiden uudelleenmäärittelyn. Tässä mielessä toimivan kapitalistisen talousjärjestelmän emansipatorinen potentiaali on valtava.

Edelliset kaavailut jäävät kuitenkin toteutumatta, jos yhteiskunnallinen valtakamppailu kääntyy tässäkin finanssitalouden kriisitilanteessa sijoittajaluokan eduksi. Mitään ei tule ottaa annettuna, sillä ideologinen vastustus taloudellisen työläisten luokan hallitsevalle valta-asemalle on edelleenkin äärimmäisen suuri. Sen vuoksi työläisten luokan etuja ajavien tahojen, ennen kaikkea ay-liikkeen, vasemmistopuolueiden ja lukuisten erilaisten kansalaisjärjestöjen, on oltava valmiita esittämään poliittiset vaatimuksensa perusteellisesti ja riittävään syvälliseen analyysiin perustuen. Muutoin tämänhetkinen maailmantalouden kriisi voidaan liittää kapitalismin ja ihmiskunnan historiaan yhtenä epäonnistumisena edellisten ja sitä seuraavien joukossa. Ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta tämä voidaan nähdä lohduttomana kuvana.

Jussi Ahokas