Öljyn hinta finanssikriisin indikaattorina, osa 3

Finanssikriisin vaikutukset reaalitalouteen voimistuvat voimistumistaan. Taantumaan ovat ajautuneet tai ovat lähitulevaisuudessa ajautumassa lähes tulkoon kaikki läntiset teollisuusmaat. Kasvu on hiipumassa myös kehittyvissä maissa, kuten Kiinassa ja Intiassa. Globaali kokonaiskysyntä on laskemassa tasolle, jollaista esimerkiksi Suomen vientiteollisuus ei ole kohdannut sitten neuvostomarkkinoiden romahduksen (jos silloinkaan). Kun kaikki läntiset teollisuusmaat vajoavat yhtä aikaa taantumaan, on vientialojen tukeminen erittäin haasteellista, sillä ostajia maailmanmarkkinoilta on kertakaikkisen vaikea löytää. Tuotannon supistaminen ja irtisanomiset ovat yhä useammalle yritykselle välttämättömiä toimenpiteitä.

Kokonaiskysynnän romahtaminen näkyy myös raaka-aineiden kysynnässä. Tällä hetkellä raakaöljyn hinta on painunut alle 50 dollarin tynnyriltä, jota voidaan pitää jonkinlaisena haamurajana. Kun öljyntuottajamaiden tavoitteena on pitää raakaöljyn barrelihinta 75 dollarin tasolla, ovat tuotannon vähennykset varmoja lähitulevaisuudessa. Jos kysyntäkehitys jatkuu nykyisen kaltaisena, tuotannon leikkausten tulee olla erittäin suuria, jotta hintojen putoaminen saadaan pysäytettyä.

Seuraavassa kuviossa on esitetty raakaöljyn (WTI) kuukausihintojen kehitys joulukuusta 2005 tämän vuoden marraskuuhun:

Marraskuun keskihinnaksi muodostui 57,62 dollaria tynnyriltä ja lokakuun tarkistettu hinta oli 76,65 dollaria tynnyriltä. Hintojen laskukierre jatkuu vaikkakin kaikkein jyrkin pudotusvaihe on jäänyt jo taakse. Spekulaatio vaikuttaa tällä hetkellä öljyn hintaan erittäin vähän, joskin päivittäisessä kaupankäynnissä hintaheilahtelut voivat olla edelleen kohtalaisen suuria. Marraskuun tieto kertoo öljyn hinnan laskeneen viimeisen kymmenen vuoden kasvutrendin alapuolelle, mikä on selkeä osoitus raaka-aineiden kysynnän hiipumisesta myös reaalitaloudellisista syistä johtuen.

Näyttää siltä, että raaka-aineiden hintojen laskun säestämänä useita kansallisia talouksia uhkaa tällä hetkellä deflaatiokehitys. Kuten moneen kertaan on tullut todettua, velkaongelmaan yhdistettynä deflaatio tulee saamaan vielä paljon pahaa aikaan maailmantaloudessa. Vaikka tämänhetkiset talousuutiset kertovat jo hyvin synkkiä tarinoita, voi hyvinkin olla, että todellinen synkkyys on vasta edessä. Kotitalouksien, yritysten ja sijoittajien usko talouteen näyttää olevan hiipumassa entisestään. Tämä ei lupaa hyvää, sillä ainoa keino kriisistä nousemiseen on positiivisen (taloudellisen) tulevaisuususkon palautuminen.

Ainoa taho, joka voi tällä hetkellä saada aikaan tarvittavan psykologisen käännöksen on julkinen valta. Pitämällä talouden pyörät pyörimässä kokonaiskysyntää lisäämällä ja huolehtimalla työllisyydestä julkinen valta voi ruokkia uskoa myös yksityisellä sektorilla. Tarvittaviin toimenpiteisiin vaaditaan kuitenkin erittäin paljon resursseja, joiden kerääminen on suoritettava pitkällä tähtäimellä verotusta kiristämällä. Suuret taloudelliset kriisit ja niistä selviämiseksi tarvittavat toimenpiteet osoittavat kerta toisensa jälkeen, että loppujen lopuksi kaikki taloudellinen toiminta on sosiaalista. Tämä on erittäin hyvä peruste sille, miksi talouden pitäisi olla niin ikään julkista ja demokraattista.

Jussi Ahokas

Advertisement

Globaalin talouskriisin syyt ja seuraukset

GSD:n talouskriisiä tarkasteleva kirjoitussarja jatkuu tällä Jussi Ahokkaan analyysilla globaalien rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisen syistä ja seurauksista. Kirjoituksessa verrataan nykyistä kriisiä Hyman P. Minskyn teoriaan rahoitusmarkkinoiden epävakaudesta. Minskyn teorian perusolettamukset rahoitusmarkkinoiden historiallisesta kehityksestä näyttävät toteutuvan nykyisen kriisin kohdalla uskomattoman tarkasti. Lisäksi kirjoituksessa pohditaan niitä toimenpiteitä, joilla uhkaava talouskatastrofi voitaisiin muuttaa hallituksi taantumaksi. Kirjoituksen lopussa pohditaan globaalin talousjärjestelmän tulevaisuuden näkymiä ja hahmotellaan mahdollisia kehityskulkuja. Kirjoitussarjan viimeinen osa julkaistaan ensi viikolla ja se käsittelee globaalin finanssikapitalismin noususta seuranneita muutoksia taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa rakenteissa.

Globaali talouskriisi on saavuttanut vaiheen, jossa rahoitusmarkkinoiden ongelmat siirtyvät osaksi reaalitaloutta. Vaikka finanssikriisistä on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia liuskoja tekstiä, vain harvoissa analyyseissa on pystytty valottamaan viimeaikaisen kehityksen taustalla olevia mekanismeja. Analyysin puutteellisuus on johtanut myös siihen, että kriisin ratkaisemiseksi ei ole löydetty oikeanlaisia työkaluja. Julkisen vallan toiminta ympäri maailmaa on ollut lähinnä viimehetken reagointia, jonka avulla kriisiä on pystytty vain jossain määrin hillitsemään. Kriisin ratkaisemiseksi ja maailmantalouden ongelmien voittamiseksi hallitusten ja muiden julkisten tahojen toimet eivät ole olleet riittäviä. Tämän tekstin tarkoituksena on pureutua syvemmälle kriisin taustoihin ja pohtia niitä toimenpiteitä, joilla seuraavina vuosina kohdattavasta maailmantalouden lamasta selvitään mahdollisimman vähin vaurioin.

Ylivelkaantuminen, spekulaatio ja innovatiiviset rahoitusmarkkinat

Yleisesti on ymmärretty. että rahoitusmarkkinoiden kriisin aiheuttivat Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden subprime-roskalainat, jotka levisivät erityyppisten paketoitujen rahoitusinstrumenttien sisällä ympäri maailmaa. Käytyään arvottomiksi lainapaperit saastuttivat investointipankkien ja tavallisten liikepankkien taseet romahduttaen edelleen rahoitusmarkkinoiden luottamuksen. On totta, että subprime-lainat toimivat kriisin laukaisevana tekijänä, mutta kylvötyöt kriisille oli tehty jo huomattavasti aikaisemmin. Kriisin tärkeimpinä tekijöinä voidaan pitää maailmantaloudessa jo 1960-luvun lopulla käynnistynyttä yksityisen sektorin velkaantumiskehitystä ja viimeisten vuosikymmenien aikana rahoitusmarkkinoilla yhä rajummaksi käynyttä spekulaatiota. Jälkimmäistä on voimistanut entisestään 1970-luvun alusta alkaen jatkuvasti vapautuneet rahoitusmarkkinat, jotka teknologisen kehityksen myötä tarjosivat 2000-luvulle tultaessa sijoittajien käyttöön suunnattoman suuren määrän erilaisia rahoitusinnovaatioita.

Innovatiivisten rahoitusinstrumenttien avulla pääoman nopeasta kerryttämisestä ja tähtitieteellisten voittojen tekemisestä tuli arkipäivää ja euforinen usko rahoitusmarkkinoiden ikuiseen kasvuun tarttui yhä useampiin yksilöihin ja instituutioihin. Lopulta globaaliin talouskriisiin johtanutta kehitystä ovat olleet ruokkimassa investointipankkien ja muiden rahoitusinstituutioiden lisäksi sekä keskuspankit että valtioiden finanssiministeriöt. Jatkuva rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkaminen, lainoittajien vapaa ja holtiton toiminta sekä sijoittajien etuja palveleva raha- ja finanssipolitiikka ovat olleet erityisesti viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan maailmantalouden kehitystä määritteleviä trendejä. Seurauksena näistä kehityskuluista olemme päässeet todistamaan maailmanhistorian suurimman velkakuplan syntymistä ja nyt myös sen puhkeamista. Kapitalistisen järjestelmän laajenemisen rajat ovat jälleen kerran tulleet ylitetyiksi.

Minsky ja mekanismi rahoitusmarkkinoiden kriisin takana

Rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisen takana olevista tekijöistä merkittävin on ehdottomasti velkarahalla tapahtunut spekulatiivinen sijoitustoiminta. 1930-luvun lamaa tutkineen Hyman P. Minskyn (1980,1982) mukaan rahoitusmarkkinoilla on tendenssi siirtyä spekulatiiviseen vaiheeseen tietynlaisen historiallinen prosessin kautta. Rahoitusmarkkinoiden ollessa terveellä pohjalla sijoitukset kohdistuvat reaalitaloudellisiin investointeihin, joiden myötä syntyvä talouskasvu toimii samalla tarvittavan velkarahoituksen takuuna. Talouden kasvaessa nopeasti yritysten arvo kasvaa, mikä tekee arvopapereilla spekuloinnin kannattavaksi. Yhä enemmän spekulaatiota tehdään velkarahalla ja kasvavien voittojen toivossa myös rahoituslaitosten lainananto lisääntyy.

Käynnistynyt kehitys johtaa yhä riskialttiimpiin sijoituksiin sekä investointeihin ja arvopaperispekulaatio lisääntyy lisääntymistään. Markkinoille ilmestyy yhä enemmän nk. ponzi-sijoittajia, joiden kassavirta on jatkuvasti velanhoitokuluja pienempi, mutta jotka arvopapereiden hintojen noustessa pystyvät tekemään voittoja laajenevilla rahoitusmarkkinoilla. Kun laajeneminen lopulta pysähtyy, alkavat vaikeudet. Hintojen kasvun taittuessa useat sijoittajat joutuvat myymään arvopapereitaan selvitäkseen lainojensa lyhennyksistä.

Tässä vaiheessa ponzi-sijoittajien tilanne on jo toivoton ja ensimmäiset konkurssit tapahtuvat nopeasti. Yhä useampi sijoittaja joutuu pakkomyynteihin ja arvopapereiden hinnat laskevat radikaalisti. Velan ja vastaavien suhde kasvaa. Uusia lainoja tarjotaan vähemmän ja rahoitusmarkkinoiden likviditeetti supistuu rajusti. Pian uusia investointeja reaalitalouteen tehdään vain murto-osa velkakuplan huipputasoon verrattuna ja talouden kasvu hidastuu. Syntyy taantuma, jota usein seuraa hintojen jatkuva lasku. Matalan inflaation tai deflaation tilanteessa velkojen maksu tulee lopullisesti mahdottomaksi ja aikaisemmin kestävällä pohjalla tehdyt sijoituksetkin tulevat tappiollisiksi. Lopputuloksena on syvä ja pitkäkestoinen lama.

Mitä on tehtävä?

Kun Minskyn havaintoja 1930-luvun lamasta verrataan tähän päivään, voidaan huomata, että kaikki palaset näyttävät loksahtavan paikoilleen. Vaikka vielä viime kesänä oltiin vakuuttuneita maailmaa uhkaavasta inflaation ja stagnaation yhdistelmästä, ovat viimeaikaiset näkymät vahvistaneet deflaation riskin olevan erittäin suuri. Pankkisektorin tukipaketit ja rahoitusmarkkinoiden likviditeetin jatkuva lisääminen eivät ole saaneet aikaan inflatorista painetta, joka vielä viime keväänä oli pääoman paniikkiliikkeiden myötä tietyillä markkinasegmenteillä erittäin suuri. Päinvastoin likviditeetin lisääminen ja rahapoliittinen elvyttäminen näyttävät välttämättömiltä toimilta jatkossakin deflaation voittamiseksi.

Näistä lähtökohdista on hyvä jatkaa pohtien niitä keinoja, joilla maailmantaloutta kohtaavasta taantuman, deflaation sekä ylivelkaantumisen yhdistelmästä selvitään ilman katastrofia. Kuten arvata saattaa, yksinkertaista ratkaisua tilanteeseen on vaikea löytää. Mahdollisuus myös täysin vääränlaisille toimenpiteille on olemassa, mistä 1930-luvulla tehdyt virheet muistuttavat. Kuten silloin, myös tällä kertaa vastuu maailmantalouden tilanteesta on sysätty julkisen vallan harteille. Ekspansiivisen rahapolitiikan ja keskuspankkien ohjauskorkojen intensiivisen laskemisen lisäksi julkisen vallan on pidettävä huolta kokonaiskysynnän riittävyydestä reaalitaloudessa. On selvää, että yksityisen velan vaikutus kokonaiskysyntään tulee vähenemään rajusti lähitulevaisuudessa. Kokonaiskysynnän pieneneminen on tärkein tekijä hidastuvan talouskasvun ja kasvavan työttömyyden takana. Kun yksityiset investoinnit jäätyvät, on julkisen talouden laajennuttava sekä julkisten investointien että julkisten työllisyysohjelmien kautta.

Myös julkisia tulonsiirtoja on lisättävä ja tulonjakoa on muutettava niiden ryhmien eduksi, joiden rajakulutusalttius on kaikista suurin. Täystyöllisyyteen pyrkivän talouspolitiikan keinot on viimein otettava käyttöön täysimääräisinä. On myös ymmärrettävä, ettei syntynyttä tilannetta voida ratkaista ilman julkisen sektorin velkaantumista. Yksityisen talouden kaivamaa kuoppaa ei voida tasoittaa pitämällä julkinen talous tasapainossa tulojen ja menojen suhteen. Julkisen talouden säästöt ja leikkaukset ovat tulevien vuosien aikana huonointa mahdollista talouspolitiikkaa. Julkisen sektorin pitkän aikavälin velkaantumista ehkäistään parhaiten palauttamalla reaalitalous mahdollisimman nopeasti kasvu-uralle, mikä vaatii seuraavien vuosien aikana maailman tasolla tuhansien miljardien eurojen edestä julkisia investointeja, tulonsiirtoja sekä muita työllisyyttä edistäviä toimia.

Myös yksityisen sektorin velkaongelman ratkaisemiseen paras ja itse asiassa ainoa lääke löytyy reaalitalouden kasvusta. Mitä suurempi velan määrä on suhteessa vuotuiseen arvonlisäykseen, sitä pidempi aika velan kuolettamiseen menee. Jos reaalitalouden kasvu pysähtyy useiksi vuosiksi eteenpäin, velan suhteellinen osuus tulee nousemaan entisestään. Erityisesti korkeiden korkojen tilanteessa yksityiset toimijat joutuvat ahdinkoon ja seurauksena on jatkuva konkurssiaalto. Markkinakorkojen pitäminen kohtuullisella tasolla tulee olla jatkossakin keskuspankkien toimintaa ohjaavalla tavoitelistalla korkealla sijalla. Jos konkursseja kaikesta huolimatta tapahtuu, on julkisen vallan taattava riittävä osa velkojien saatavista. Muussa tapauksessa kumulatiivinen kehitys kaataa yhä uusia yrityksiä ja rahoittajia, mahdollisesti jopa eläkeyhtiöitä. Velkojen takaaminen tuottaa globaalisti julkiselle sektorille seuraavan tuhansien miljardien eurojen menoerän. Tämän sekä reaalitalouden tukipakettien rahoittamiseksi verotusta on korotettava useiksi vuosiksi eteenpäin. Erityisesti varallisuuden ja pääoman verotusta on lisättävä. Näillä toimenpiteillä yksityisen sektorin velkaongelmasta voidaan selvitä seuraavien 10-15 vuoden kuluessa. Julkista velkaa tullaan maksamaan pois vielä pitkään tämän jälkeen.

Globaalin talousjärjestelmän tulevaisuus

Kuten edellä esitetyt ratkaisumallit osoittavat, maailma on kulkemassa hetkellisesti kohti julkisen vallan voimakkaasti säätelevää taloudellista järjestelmää. Siirtymävaiheeseen ja kriisin jälkihoitoon esitetyt toimenpiteet ovat enemmän tai vähemmän välttämättömiä. Luottamalla ortodoksisen taloustieteen tarjoamiin kokonaiskysynnän kehitystä rajoittaviin talouspoliittisiin ratkaisuihin, kuten julkisten menojen leikkauksiin, rakenteellisin veronalennuksiin sekä nimellispalkkojen alennuksiin kriisi reaalitaloudessa tulee pitkittymään entisestään. On viimein ymmärrettävä ja myönnettävä, että kapitalistisen talousjärjestelmän sisäänrakennettu ongelma on kokonaiskysynnän riittämättömyys. Asia, jonka Keynes (1936) ja Kalecki (1937) toivat kaikkien meidän – myös uusklassisten taloustieteilijöiden – tietoon jo 1930-luvulla.

Globaali finanssikapitalismi näyttää tulleen karulla tavalla tiensä päähän ja sen aikaansaamat ongelmat vaativat monilta osin talouden siirtämistä julkisen vallan ohjaukseen. Tästä ei kuitenkaan voida päätellä, millainen globaali talousjärjestelmä seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana muodostuu. Joka tapauksessa on selvää, ettei säätelemättömien rahoitusmarkkinoiden aikakauden virheitä haluta toistaa ainakaan lähitulevaisuudessa. Rahoitusmarkkinoiden reformi on jo tässä vaiheessa todennäköinen ja kysymys liittyykin siihen, millä tavalla globaalit rahoitusmarkkinat järjestetään uudelleen. Spekulaation kitkemiseksi on esitetty ainakin valuutanvaihtoverojen sekä globaalien pääomaverojen käyttöönottoa sekä arvopaperikaupan kokonaisvaltaista uudelleenjärjestelyä.

Käytännössä viimeksi mainittu tarkoittaisi sitä, että nykyisestä osakejärjestelmästä luovuttaisiin ja se korvattaisiin velkakirjajärjestelmällä, jossa yritysten velkapapereiden arvolle asetettaisiin erääntymispäivä, jolloin velkakirjat lunastettaisiin takaisin ennalta määritellyllä hinnalla. Tällaisessa tilanteessa sijoittajien tehtäväksi jäisi pelkästään yritysten reaalitaloudellisten menestyksen arviointi, jolloin sijoituspäätökset heijastelisivat yritysten todellisia toimintaedellytyksiä. Globaalien rahoitusmarkkinoiden ja maailmankaupan rahoituksen tasapainottamiseksi kaavailtu globaalin reservivaluutan käyttöönotto olisi niin ikään oivallinen askel kohti vakaampaa globaalia talousjärjestelmää. Huomiota on kiinnitettävä myös lainamarkkinoille ja lainanantajien toimintaan. Lainamarkkinoille on luotava säännöksiä, joilla myös lainanantajat joutuvat kantamaan osansa riskeistä. Roskalainojen viimeaikainen historia osoittaa, ettei lainanantajien kyky arvioida lainanottajien maksukykyä ole riittävä markkinaeuforian vallitessa.

Se, kuinka voimakkaasti julkinen valta tulee säätelemään reaalitaloutta, riippuu ennen kaikkea siitä, miten voimakkaasti kriisin jälkihoidossa nojaudutaan julkisen talouden varaan. Tarttumalla jo tässä vaiheessa täystyöllisyyspolitiikkaan ja ymmärtämällä kysynnänsäätelyn merkitys on selvää, että myös tulevaisuuden talousjärjestelmä perustuu lähtökohtaisesti julkisen vallan aktiiviselle ohjaukselle. Ideologiset kamppailut voivat kuitenkin kääntää kehityksen uudelleen markkinaehtoiseksi ja pääoman tällä hetkellä pienenevä valta yhteiskunnallisessa kehityksessä voi pian olla uudestaan kasvamassa. Pahimmassa tapauksessa tämä kehitys avaa ovet uudelle velkaantumis- ja spekulaatiokierteelle ja ihmiskunta tulee kohtamaan samanlaisen tai entistä suuremman taloudellisen kriisin vielä tämän vuosisadan aikana. Jo tällä hetkellä ja erityisesti tulevien vuosien kokemusten jälkeen on vaikea uskoa, että tällainen kehitys voisi päästä uudestaan käyntiin. Ihmiskunnan muisti on kuitenkin erittäin lyhyt ja kapitalistisen järjestelmän sisäiset voimat saattavat olla jälleen kerran liian voimakkaita vastustettaviksi.

Jussi Ahokas

Leikin loppu

Ennakkotiedoista poiketen kirjoitussarja rahoitusmarkkinoiden kriisistä alkaa jo tänään tällä Lauri Holapan kirjoituksella. Kirjoituksessa käsitellään laaja-alaisesti finanssikriisiin johtaneita historiallisia kehityskulkuja ja pohditaan ratkaisuja sekä maailmantalouden tämänhetkisiin ongelmiin että rahoitusmarkkinoiden tulevaisuuden järjestelyihin. Kirjoitussarjan seuraava osa ilmestyy ensi viikolla ja siinä syvennetään tässä kirjoituksessa esitettävää analyysia erityisesti rahoitusmarkkinoiden kriisiytymistendenssin sekä reaalitalouden pelastamiseksi vaadittavien toimenpiteiden osalta.

Finanssimarkkinoita ryhdyttiin liberalisoimaan innokkkaasti 1970-luvun alussa, kun Richard Nixonin hallinto päätti yksipuolisesti romahduttaa kiinteisiin valuuttakursseihin ja pääomakontrolleihin perustuneen Bretton Woods -järjestelmän. Nixon perusti päätöksensä Chicagon koulukunnan oppeihin, joita erityisesti taloustieteilijät Milton Friedman ja George Stigler markkinoivat republikaanihallitukselle. Heidän mukaansa julkisen vallan piti vetäytyä markkinoiden sääntelemisestä, jotta hintamekanismi ei ajautuisi pitkän aikavälin epätasapainoon.

1970-luvun alussa Friedmanin ja Stiglerin kollega Chicagon yliopistosta, Eugene Fama, sovelsi monetaristisen talousteorian perusolettamuksia rahoitusmarkkinoiden teoretisointiin. Fama kehitti niin sanotun tehokkaiden markkinoiden hypoteesin (EMH), johon valtavirtaisen taloustieteen rahoitusmarkkinamallinnukset edelleen perustuvat. EMH:n mukaan arvopapereiden hinnat heijastavat informaatiota ”markkinafundamenteista”. Fundamenteilla tarkoitetaan yritysten liiketoiminnan kannalta keskeisiä tekijöitä. Toisin sanoen hyvin hoidettujen ja kysyttyjä hyödykkeitä myyvien yritysten osakkeet arvostetaan korkealle. Näin ollen myös osakkeista väännettyjen johdannaisten hinnat heijastavat vain saatavilla olevaa informaatiota.

Faman järkeilyn seuraukset ovat ilmeisiä: markkinat on riisuttava turhasta sääntelystä, jotta hintainformaatio ei vääristy. Julkisen vallan tehtäväksi jää ainoastaan markkinoiden avoimuuden ja hyvien juridisten käytäntöjen turvaaminen.

EMH ja sen jatkosovellukset ovat kuitenkin epäonnistuneet toistuvien finanssikriisien selittämisessä. Jostain syystä hintamekanismi ei tunnu toimivan niin jouhevasti kuin valtavirtataloustiede olettaa. Selitys hintamekanismin epäonnistumiselle voidaan löytää 1930-luvun puolivälistä. Tuolloin John Maynard Keynes julkaisi Yleisen teoriansa, jossa hän korosti rahoitusmarkkinoiden fundamentaalista epävakautta. Keynesin mukaan kapitalistisen talouden kriisit juontuvat finanssimarkkinoiden ja reaalitalouden erkaantumisesta.

Keynesin mielestä sijoittajien on lähes mahdotonta arvioida yritysten tulevaisuuden menestystä. Sen sijaan on helpompaa analysoida muiden sijoittajien näkemyksiä. Arvaamalla oikein muiden sijoittajien odotuksia voidaan rahoitusmarkkinoilla tehdä huimia spekulatiivisia voittoja. Tämän vuoksi spekulaatio – eikä reaalitaloudellinen harkinta – on sijoitustoiminnan peruspiirre.

Keynes kuvasi aikanaan finanssimarkkinoiden mielettömyyttä osuvasti: ”Olemme saavuttaneet kolmannen asteen, jossa omistamme älymme ennustamaan, mitä keskimääräinen mielipide olettaa keskimääräisen mielipiteen olevan.”

Velka ja deflaatio

Spekulaatio on aina haitallista, koska se kohdentaa pääomaa epätehokkaasti ja näin rakenteellisesti heikentää esimerkiksi työllisyystilannetta. Jättimäiseksi ongelmaksi spekulaatio muotoutuu kuitenkin vasta, kun se yhdistyy liialliseen velanottoon.

Keynesin työn jatkaja Hyman P. Minsky kehitti 1970-luvun lopussa finanssimarkkinoiden epävakaisuushypoteesin, jolla hän kuvasi velan ja spekulaation yhteyttä. Minsky havaitsi, että talouden palatessa kasvu-uralle kriisin jälkeen alkavat rahoituslaitokset ja muut suursijoittajat höllentää vakavaraisuussuojauksiaan. Ne hyväksyvät uudenlaisia velkarakenteita, koska arvopapereiden hinnat kehittyvät suotuisasti.

Buumin jatkuessa lainaa hankitaan arvopapereiden tulevaa hintakehitystä vastaan. Arvopapereiden hinnat eivät voi kuitenkaan loputtomasti nojata kolmannen asteen spekulatiiviseen päättelyyn, vaan lopulta myös reaalitalouden tapahtumat alkavat vaikuttaa hinnanmuodostukseen. Esimerkiksi subprime-johdannaiset olivat niin kauan houkuttelevia sijoituskohteita, kunnes ensimmäiset tiedot amerikkalaisten asuntovelallisten maksuvaikeuksista alkoivat kantautua rahoittajien korviin.

Tällä hetkellä finanssikriisissä ollaankin astumassa sen dramaattisimpaan vaiheeseen. Nykytilanteessa velkaa ei enää voida rahoittaa lisävelanotolla, koska luottamus arvopapereiden hinnan nousuun on kadonnut. Parhaillaan on käynnistymässä prosessi, jota suuren laman aikaan oman omaisuutensa menettänyt taloustieteilijä Irving Fisher nimitti velka–deflaatio-mekanismiksi.

Lähtötilanteessa finanssialan yritykset eivät suoriudu enää velkasitoumuksistaan. Tämän vuoksi ne joutuvat paniikkimyymään omistuksiaan. Paniikkimyynti taas johtaa hintojen alentumiseen eli deflaatioon. Tämä puolestaan johtaa dollarin ja muutamien muiden kriisistä kärsineiden valuuttojen arvon menetykseen. Yritysten taseita ryhtyy painamaan dollarimääräisten arvopapereiden hinnan alentuminen, mikä johtaa rahoituslaitosten tulosten heikentymiseen ja konkursseihin. Samalla deflaatio syö yritysten voittoja, minkä takia niiden on leikattava tuotantoaan.

Tästä kaikesta seuraa ensinnäkin suora kokonaiskysynnän alentuminen työttömyyden lisääntymisen myötä. Toiseksi kokonaiskysyntä alenee vielä lisää, kun luottamus tulevaisuuden näkymiin romahtaa eikä pääomia kohdennu investointeihin. Tilannetta heikentää vielä se, että reaalikorot nousevat tällaisessa tapauksessa helposti pilviin.

Useiden rahoitusalan jättiyritysten maksuvaikeudet ja investointipankki Lehman Brothersin konkurssi kertovat siitä, että syöksykierre deflaatiota kohden on jo käynnistynyt. Yhdysvaltain yksityissektorilla on velkaa noin 41 biljoonaa dollaria. Vaikka osa velasta onkin tuotannollisiin investointeihin sidottua tai hävinnyt jo savuna ilmaan, on jäljelle jäävä velkapotti poskettoman kokoinen. Maineikas rahoitustaloustieteilijä Steve Keen on arvioinut, että spekulatiivisen velkakuplan puhkeaminen johtaa Yhdysvaltojen kokonaiskysynnän alentumiseen 30 prosentilla. Lähes saman kokoluokan pommi odottaa myös Eurooppaa.

Jos Keenin arvio on edes lähellä totuutta, maailmantalous on syöksymässä kaikkien aikojen pahimpaan kriisiin. Siitä selviäminen edellyttää poikkeuksellisia toimia. Muutamien satojen miljardien pääomitusohjelmat tai pankkivalvonnan tehostaminen eivät pelasta maailmaa massatyöttömyydeltä ja mittaamattomalta inhimilliseltä hädältä. Länsimainen talous- ja yhteiskuntajärjestys sellaisena kuin me sen nyt tunnemme on kuilun partaalla.

Kapitalismin pelastaminen…

Massiivinen kysyntästimulaatio on ainoa tapa taistella uhkaavaa deflaatiota vastaan. Ongelmana on kuitenkin se, että velkarahalla elvyttäminen ei tässä tilanteessa onnistu, koska lainaa on saatavilla heikosti ulkomailta. Tehokkain tapa tukea kokonaiskysyntää on vaikuttaa funktionaaliseen (eli työn ja pääoman väliseen) tulonjakoon.

Ennen kaikkea varallisuutta olisi pystyttävä verottamaan nykyistä aggressiivisemmin. Laiska pääoma on verotuksen avulla saatava siirrettyä investointeihin. Toinen tehokas keino olisi väliaikainen pääomatuloverotuksen korotus. Merkittävällä veronkorotuksella voittojen kotiuttamista voitaisiin siirtää tulevaisuuteen ja nyt kannustaa pääoman uudelleeninvestointeihin. Myös korkeimpien ansiotulojen verotuksessa on kiristämisvaraa kaikkialla.

Uusilla julkisilla varoilla on tuettava kysyntää ja työllisyyttä mahdollisimman tehokkaasti. Tämä edellyttää niiden kohdentamista lähes täysimääräisesti julkisiin investointeihin. Esimerkiksi uusiutuvan energian tuotantoon voidaan globaalisti suunnata huomattavia resursseja. Kysyntäoperaatio olisi toteutettava globaalisti koordinoiden, jotta pääomapaolta vältyttäisiin. Operaatioon tarvittaisiin maailmanlaajuisesti kymmeniä biljoonia euroja. Nykyiset pelastuspaketit eivät riitä kuin töyssyjen tasoittamiseen.

…ja mullistaminen

Rahoituskriisi kertoo kuitenkin siitä, että maailman finanssiarkkitehtuuri on uudistettava perinpohjaisesti. Keskeisintä olisi vaikuttaa hinnanmuodostukseen arvopaperimarkkinoilla. Spekulatiiviset kuplat johtavat liialliseen velkaantumiseen, mikä taas synnyttää deflaation.

Erään kiinnostavan ratkaisun ovat kehittäneet Steve Keen ja systeemiteoreetikko Trond Andresen. He ovat esittäneet, että osakkeet pitäisi määritellä uudelleen joukkovelkakirjojen kaltaisiksi instrumenteiksi. Keenin ja Andresenin mallissa osakkeilla olisi kiinteä voimassaoloaika, jonka umpeuduttua osakkeet liikkeellelaskenut yritys ostaisi ne takaisin sovitulla hinnalla. Tällaisessa järjestelmässä osakkeiden hinta vastaisi ainoastaan yrityksen odotettua liikevoittoa.

Kannustavuusongelmien poistamiseksi järjestelmää voitaisiin muuttaa siten, että ostajilla olisi mahdollisuus ostaa osakkeet myös perinteisessä muodossa. Tällöin osakkeille asetettaisiin transaktiovero, joka perittäisiin niiden myynnin yhteydessä. Veroaste alenisi sen myötä, kuinka pitkään ostaja pitäisi osaketta itsellään.

Tällaisella reformilla osakkeiden spekulatiivinen yliarvostus saataisiin kuriin. Samalla pääoma kohdentuisi niille aloille, joilla on aitoa tuotannollista potentiaalia. Tällä tavalla myös maailman työllisyyskehitys saataisiin pitkästä aikaa palautettua positiiviselle uralle.

Spekulaation kitkeminen myös hyödyke- ja valuuttamarkkinoilta on välttämätöntä. Finanssikriisin seuraukset ovat olleet nähtävissä esimerkiksi ruoka- ja öljyfutuurimarkkinoilla. Hedge-rahastot ovat siirtäneet sijoituksiaan romahtaneilta it- ja asuntolainamarkkinoilta ruokaan ja raaka-aineisiin. Tämän seurauksena muun muassa riisin ja soijan hinnat ovat karanneet käsistä. Myös valuuttamarkkinat ovat reagoineet kriisiin nopeasti. Esimerkiksi Islannin kruunun arvo on romahtanut lähes 50 prosentilla vuoden alkuun verrattuna.

Transaktioveroa voitaisiin käyttää sekä hyödyke- että valuuttamarkkinoiden hillitsemiseen. Valuutanvaihtoveron käyttöönotto olisi helpointa, koska verosta on kehitetty lukuisia konkreettisesti toimeenpantavissa olevia malleja. Professorit Heikki Patomäki ja Lieven Denys ovat jopa laatineet kansainvälisen sopimusluonnoksen valuutanvaihtoveron toimeenpanemista varten.
Veroilla kerättäisiin varoja myös globaalin kokonaiskysynnän säätelemiseksi. Tällä tavalla finanssimarkkinoiden jäljelle jäävää epävakaisuutta voitaisiin tasata. Tällainen ratkaisu avaisi tilaa myös muille globaaleille veromuodoille, kuten vaikkapa ympäristöveroille.

Lauri Holappa

Kirjoitus perustuu osittain Lauri Holapan ja Otto Bruunin Voima-lehden numerossa 9/2008 ilmestyneeseen finanssikriisikatsaukseen.

Mistä rahoitusmarkkinoiden kriisissä on oikeasti kysymys?

Ensi viikolla GSD:n blogissa käynnistyy kolmiosainen kirjoitussarja otsikolla ”Mistä rahoitusmarkkinoiden kriisissä on oikeasti kysymys?”. Finanssikriisiä ja globaalia finanssikapitalismia käsittelevät kirjoitukset ilmestyvät viikon välein. Blogikirjoitukset perustuvat joulukuussa julkaistavaan GSD:n työpaperiin, jossa rahoitusmarkkinoiden kriisin syitä ja seurauksia käsitellään vieläkin laajemmin.

Öljyn hinta finanssikriisin indikaattorina, osa 2

Globaali finanssikriisi on varttunut kuukauden verran edellisestä raakaöljyn hintakehitystä tarkastelleesta kirjoituksesta. Kuten tuossa kyseisessä kirjoituksessa arvioin, on öljyn hinta jatkanut edelleen alamäessä. Tällä hetkellä hinta lähentelee 65 dollaria barrelilta, mikä on selvästi alle puolet viime kesän huippuhinnoista. Seuraavassa kuviossa on esitetty raakaöljyn (West Texas Intermediate) keskimääräiset kuukausihinnat vuoden 2005 marraskuusta vuoden 2008 lokakuuhun:

Lokakuun keskihinnaksi muodostui 80,70 $/tynnyri, joka on yli 20 prosenttia syyskuun hintaa alhaisempi (syyskuun keskihinta oli 103,7 eikä 98,2 $/tynnyri, kuten edellisen kirjoituksen kuviossa virheellisesti väitettiin). Lokakuun hintataso vastaa jokseenkin viime vuoden syyskuun hintatasoa. Spekulatiivisen hintakuplan jälkeen on palattu keskipitkän aikavälin (10 vuotta) trendin mukaiselle hintatasolle.

Oletettavaa on, että raakaöljyn hinta tulee tästä eteenpäin laskemaan selvästi viimeisten vuosien pitkän noususuhdanteen määrittelemän trendin alapuolelle. Viimeisen kuukauden aikana finanssikriisin vaikutukset ovat alkaneet näkyä yhä voimakkaammin reaalitaloudessa. Yhdysvalloissa kotitalouksien kulutus on romahtanut, mikä vaikuttaa suuresti bensiinin ja sitä kautta raakaöljyn kysyntään. Myös Euroopassa kuluttajien luottamus talouteen on hiipumassa, mikä enteilee kulutuskysynnän laskua myös vanhalla mantereella.

Teollisuustuotannon ja kokonaistuotannon supistuminen vaikuttavat niin ikään raakaöljyn kysyntään negatiivisesti. Reaalitalouden ajautuminen taantumaan vähentää kaikkien raaka-aineiden kysyntää, kun teollisuuden tuotantomäärät laskevat. Taantuma vaikuttaa myös kuljetussektoriin, mikä näkyy suoraan polttoaineiden kysynnässä. Raakaöljyn kysynnän voidaan olettaa laskevan seuraavien kuukausien aikana useita kymmeniä prosentteja. Hinnan laskua tulee lähitulevaisuudessa jarruttamaan öljyntuottajien leikkaukset tuotantomäärissä. Tätä kautta öljyn liikatarjontaa pyritään hillitsemään.

Öljyn hintakehitys toimii edelleen erinomaisena finanssikriisin indikaattorina. Tällä hetkellä erittäin voimakas hintojen lasku kuvaa maailmantalouden ajautumista deflaatioon rahoitusmarkkinoiden ongelmien siirtyessä reaalitalouteen. Tämä antaa olettaa, että maailmantalouden taantumasta on tulossa syvä ja pitkäkestoinen. Kun hinnat kauttaaltaan laskevat, tulee velkojen lyhentäminen lainarahalla sijoittaneille yhä vaikeammaksi. Kun kriisin taustalla velloo yksityisen sektorin historiallisen korkea velkaantuminen, on deflaatio tässä tilanteessa pahinta myrkkyä. Rahotusmarkkinoiden ongelmat tulevat jatkumaan ja jopa pahenemaan reaalitalouden kompastellessa. Finanssitalouden ongelmat ja investointirahoituksen puute puolestaan hidastavat reaalitalouden toipumista. Maailmantalous on kulkemassa hyvää vauhtia kohti negatiivisen kehityksen noidankehää.

Jussi Ahokas

Suomi reagoi

Myös Suomessa valtiovarainministeriö ilmoitti kansallisesta pankkipaketista maanantai-iltapäivänä. Suomessa paketti otetaan käyttöön tarvittaessa. Toistaiseksi kansallinen pankkisektori ei ole julkisen rahoituksen tarpeessa. Kuten muuallakin Euroopassa, myös Suomessa paketin tarkoitus on vähentää rahoitusmarkkinoiden epävarmuutta ja ”turhaa” pelkoa.

Tarkkoja laskelmia Suomen pankkipaketin suuruusluokasta ei vielä tässä vaiheessa esitetty, mutta GSD:n arvioiden mukaan paketin koko on 20-30 miljardia euroa. Tämä on jotakuinkin puolet tämänhetkisestä valtionvelasta sekä valtion ensi vuoden budjetista. Rahoitusmarkkinoiden pelastamisella on näin ollen kohtalaisen kova hintalappu.

Rahoitussektorin turvaamisen lisäksi julkisen vallan olisi panostettava huomattavia resursseja julkisiin investointeihin, tulonsiirtoihin sekä julkiseen työllistämiseen. Vain tätä kautta kaikki kansalaiset voivat osallistua rahoitusmarkkinoiden kriisistä syntyvän laskun maksamiseen. Nykyisessä tilanteessa kannattaa muistaa John Maynard Keynesin järkevät sanat: ”Katso työttömyyden perään, niin budjetti huolehtii itse itsestään.”

Jussi Ahokas

Eurooppa reagoi

Viikonlopun aikana Euroopan maat runnasivat kasaan rahoitusmarkkinoiden pelastuspaketin, johon on tällä hetkellä ladattu paljon odotuksia. Pääviestinä oli, ettei suuria pankkeja ja rahoituslaitoksia päästetä Euroopassa kaatumaan. Ongelmapankeille on luvattu ohjata julkista pääomaa niin paljon kuin niiden selviäminen edellyttää. Samalla julkinen valta ottaa omistukseen heikoimmassa tilassa olevat pankit. Elvytys tullaan suorittamaan maakohtaisesti, eikä Ranskan alunperin kaavailemaa yhteisrahastoa perusteta.

Seuraavat päivät näyttävät, mihin suuntaan kriisi Euroopassa lähtee kehittymään. Positiivisista vireistä huolimatta mustat pilvet varjostavat edelleen Euroopan ja koko maailman rahoitusmarkkinoita. Kriisin taustalla oleva velkaongelma ei tule ratkeamaan pankkien pelastamisenkaan jälkeen. Hintojen putoaminen on tällä hetkellä eniten kriisiä vahvistava tekijä ja tämän kehityksen katkaisemiseksi pankkipakettikin on ensisijaisesti suunnattu. Tappiokierre pörsseissä ja muualla kuitenkin jatkuu, mikä ajaa yhä useammat velkarahalla sijoittaneet tahot pakkomyynteihin. Tämä entisestään syventää deflaatiokierrettä, joka määrittelee suoraan kriisin kestoa. Jos maailmantalouden kehityksen suunta halutaan muuttaa, on löydettävä ratkaisu deflaatiokierteen katkaisuun. Valitettavasti inflatoriset rakenteet ovat tällä hetkellä vähissä maailmantaloudessa.

Jussi Ahokas

Öljyn hinta finanssikriisin indikaattorina

Yhdysvaltojen rahoitusmarkkinoilta käynnistynyt globaali finanssikriisi jatkaa laajentumistaan. Subprime-asuntoluottojen maksuongelmista käyntiin lähtenyt kehitys on sittemmin saanut aikaan monia ennennäkemättömän voimakkaita ilmiöitä globaalissa taloudessa.  Hyvänä esimerkkinä rahoitusmarkkinoiden ongelmien vaikutuksista reaalitalouteen toimivat elintarvikkeiden sekä raaka-aineiden hinnoissa tapahtuneet muutokset.

Seuraavassa kuviossa on esitetty raakaöljyn hinnan kehitys vuoden 2005 lokakuusta tähän hetkeen:

Kuviosta voidaan havaita rahoitusmarkkinoiden ongelmien ja öljyn hinnan nousun selkeä yhteys. Subprime-kriisin ensimmäiset reaaliset tapahtumat sijoittuivat vuoden 2007 elokuun loppuun, jonka jälkeen pääoman siirtyminen pois asuntomarkkinoilta kohti riskittömämpiä sijoituskohteita alkoi kiihtyä. Usko reaalitalouteen ja raaka-aineiden tulevaisuuden kysyntään oli vielä tuossa vaiheessa kova. Vuoden vaihteessa tilanne hieman rauhoittui asuntomarkkinoiden paineiden näyttäessä helpottavan.

Vuoden 2008 alun kuukausina kävi kuitenkin selväksi, että pääoman oli hakeuduttava mahdollisimman nopeasti pois asuntolainamarkkinoilta, josta positiivisia uutisia saataisiin seuraavan kerran vasta useiden vuosien päästä. Tasaisesti kasvaneet öljyn hinnat tarjosivat pääomasijoittajille tässä vaiheessa erinomaisen mahdollisuuden tehdä voittoja kompensoimaan jo tapahtuneita sekä tiedossa olevia tulevaisuuden tappioita. Helmikuusta kesäkuuhun öljyn hinta kipusi yli 40 prosenttia ja maailma pääsi todistamaan historian suurinta öljykuplaa.

Heinäkuun ja elokuun aikana rahoitusmarkkinoiden ongelmat alkoivat kasautua entistä voimakkaammin. Viimeistään tässä vaiheessa myös kaikki sijoittajat ymmärisvät, että edessä tulee olemaan globaali taantuma eikä reaalitalous tule selviämään rahoitusmarkkinoiden kriisistä ilman vakavia vaurioita. Kasvavat omaisuustappiot alkoivat pienentää rahoitusmarkkinoiden likviditeettiä, mikä johti pääoman pakenemiseen myös raaka-ainemarkkinoilta. Heinäkuusta syyskuun loppuun öljyn hinta on pudonnut melkein 30 prosenttia ja laskun voidaan olettaa jatkuvan. Spekulatiivinen öljykupla on puhjennut ja tästä eteenpäin öljyn hintaa määrittävät jälleen reaalitaloudellinen kysyntä sekä tarjonta.

Öljyn hinnan kehityksestä voidaan havaita selkeästi finanssikriisin eri kehitysvaiheet. Kriisi näyttää kulkeneen sijoittajien hapuilevasta epävarmuudesta yltiöoptimistisuuden kautta täydelliseen epävarmuuteen ja rahoitussektorin turmioon. Tämä on erinomainen esimerkki siitä joukkoeuforiasta, mikä rahoitusmarkkinoilla on viimeisen 20 vuoden aikana kehittynyt. Vaikka ennusmerkit tulevasta ovat kaikkien nähtävillä, uskoa uuteen nousuun (tässä tapauksessa raaka-ainekuplaan) pystytään vahvistamaan uskomattomalla tavalla. Vielä kesällä esitetyt puheet öljyn hinnan pysyvästä kasvusta 150 dollariin tynnyriltä ja sen yläpuolelle tuntuvat jo pari kuukautta myöhemmin naurettavilta. Kuitenkin vain harvat analyytikot pystyivät näkemään kesällä, mistä öljyn hinnan kehityksessä oikeasti oli kysymys.

Jussi Ahokas

Keinot vähissä

Yhdysvaltojen taloutta ja rahoitusmarkkinoita yritetään pelastaa suomalaisille jo 1990-luvun laman aikana tutuksi tulleen roskapankkijärjestelyn avulla. Viikonloppuna päättyneet neuvottelut johtivat tuloksiin ja muodostunut lakipaketti antaa US Treasurylle valtuudet ostaa markkinoilta roskalainoja 700 miljardin dollarin arvosta. Näillä toimilla pyritään palauttamaan usko rahoitusmarkkinoille ja pienentämään vallitsevaa epävarmuutta.

Valtiovarainministeriön toiminta saattaa näyttää ulospäin rohkealta ja uskottavalta. Todellisuus on kuitenkin huomattavasti karumpi. Useat julkisuuteen tihkuneet tiedot ja lausunnot kertovat siitä, ettei suorittavalla taholla ole juurikaan aavistusta siitä, mitä he ovat tekemässä eikä siitä, onko heidän toimillaan mitään vaikutusta rahoitusmarkkinoiden tilaan. Yksi kuvaavimmista kommenteista saatiin valtiovarainministeriön tiedottajalta kysyttäessä perusteita pankkipaketin koolle: ”It’s not based on any particular data point. We just wanted to choose a really large number.” (Forbes)

On hyvin todennäköistä, että perstuntumalla tehdyt elvytysyritykset eivät tule tuomaan ratkaisua USA:n rahoitusmarkkinoiden tilanteeseen. Samaan aikaan ongelmat lisääntyvät myös Euroopassa, jossa liikepankkeja kaatuu yhä lyhenevin väliajoin. Euroopan keskuspankki pyrkii helpottamaan pankkien tilannetta lisäämällä rahoitusmarkkinoiden likviditettiä lisärahoitusta myöntämällä. Tässä vaiheessa on vielä vaikea arvioida eurooppalaisten toimijoiden kykyä operoida tilanteessa, jossa pankkikriisi puhkeaa täydessä mitassaan. Jos EKP:n rahoituspolitiikka osoittautuu riittämättömäksi, monet Euroopan alueet tulevat kohtaamaan ongelmia, jotka ovat jo nyt realisoituneet Yhdysvalloissa.

Kaikki merkit viittaavat siihen, että Suomen 1990-luvun alun lamaa ei enää tulevaisuudessa ole syytä pitää yksittäistapauksena ja mallina erityisen syvästä sekä pitkäkestoisesta taloudellisesta kriisistä. Käsillämme on tällä hetkellä globaalilla tasolla ilmenevä kriisi, johon on johtanut vuosikymmeniä kestänyt velkaantuminen, spekulaatio ja joukkoeuforia. Tähän kehityskulkuun on osunut aikaisemminkin kuplia ja niiden puhkeamisesta seuranneita lyhytaikaisia taantumia, joista on aina selvitty lisäämällä velanottoa ja rakentamalla tilalle uusia yhä suurempia kuplia. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että globaalin finanssikapitalismin laajenemisen rajat ovat viimeinkin tulleet vastaan.

Jussi Ahokas

Miksi metsäteollisuus loppuu Suomesta?

UPM:n ja Stora Enson viimeisimmät irtisanomiset ovat jälleen kerran osoittaneet globaalin finanssikapitalismin tuhovoimaisuuden. Kansantaloudet, pienemmät aluetaloudet ja kotitaloudet ovat täydellisesti globaalien rahoitusmarkkinoiden armoilla. Kaikenlainen tuotannollinen toiminta korkean palkkatason maissa on muodostunut viime vuosikymmenten aikana rasitteeksi poikkikansalliselle sijoittajaluokalle, jonka pillin tahdissa yritykset tätä nykyä tanssivat. Jos yrityksillä ei ole tarjota 20 prosentin tuottolupauksia sijoitetulle pääomalle, rahoitusta on turha odottaa.

Vapaiden pääomanliikkeiden ja uusien innovatiivisten rahoitusinstrumenttien aikakaudella pääoman tuotto-odotukset ovat nousseet huimasti. Kun aikaisemmin reaalitaloudessa toimivalle yritykselle 5-10 prosentin tuotto oli erinomainen ja tulevaisuuden investoinnit turvaava taso, luokiteltaisiin samainen yritys tai tuotantoyksikkö tänä päivänä heikosti menestyväksi. Tähän kategoriaan ovat erityisesti maailmantalouden jäähtymisen jälkeen siirtyneet lähes kaikki Suomen metsäteollisuuden yksiköt. On alkanut pudotusleikki, jossa ei tällä kertaa ole yhtään voittajaa.

Kun aletaan etsiä vastausta kysymykseen, mikä pelastaisi suomalaisen metsäteollisuuden tai ylipäätään suomalaisen teollisuuden, vaihtelevat vastaukset laajasti. Metsäteollisuuden ahdingosta on tällä kertaa syytetty puun saatavuudesta seuranneita ongelmia. Raaka-aineiden hinnannousu kasvattaa tuotantohintoja ja pienentää katteita, mutta näilläkin muutoksilla lähes kaikki yksiköt pysyisivät tuottavina, jos globaalissa kysynnässä ei tapahtuisi suuria muutoksia. Ilman globaalia kysynnänsäätelyä muutoksia tapahtuu välttämättä. Käynnistynyt globaali matalasuhdanne leikkaa kysyntää, mikä johtaa tilanteeseen, jossa riittävien tuottojen puristaminen yhdestäkään yksiköstä on vaikeaa tai mahdotonta.

Koska vapaiden pääomanliikkeiden aikakaudella tuottojen pieneneminen johtaa välittömästi yhtiöiden arvonalentumiseen ja rahoituspohjan kaventumiseen, on yhtiöiden näytettävä tasaisin väliajoin markkinoille, ettei ole mitään syytä pelätä yhtiön saamattomuutta ja tuottojen putoamista. Vain tällä tavalla yhtiöt voivat pitää huolen pitkän aikavälin rahoituksestaan, joka on niille ylivoimaisesti tärkein yksittäinen tavoite. Kun sijoittajat toimivat lyhyellä tähtäimellä ja yritykset pitkällä tähtäimellä, tarvitaan mekanismia, joka yhdistää eri kapitalistiluokkien tavoitteet. Tämän mekanismin aiheuttamat seuraukset kantaa työläisten luokka.

Metsäteollisuus ja sen työpaikat voivat pelastua vain pääomamarkkinoiden uudelleenjärjestelyllä. Poistamalla markkinoiden ylilikvidisyys ja spekulaation mahdollistavat elementit, palataan rahoitusmarkkinoilla tilanteeseen, jossa tuotto-odotukset suuntautuvat pitkälle aikavälille. Tällä tavalla ne ovat tasapainossa yritysten tavoitteiden kanssa ja pääomanliikkeitä säätelisi pelkästään reaalituotannon kilpailukyky maailmanmarkkinoilla. Tällaisessa tilanteessa suomalainen metsäteollisuus olisi edelleen markkinajohtaja pitkien perinteiden, korkean teknologisen tason, raaka-aineiden saatavuuden ja ennen kaikkea osaavan työvoiman ansiosta. Globaalin finanssikapitalismin aikakaudella edelliset seikat ovat kirjattuna alaviitteeseen tuotto-odotusten tuomitessa suomalaisen metsäteollisuuden tuhoon.

Pääoman vallalle on tehtävä jotain. Rahoitusmarkkinoiden tämänhetkinen kriisi tarjoaa reformeille oivallisen mahdollisuuden. Voiko sosialidemokraattinen liike olla käyttämättä hyväkseen tätä mahdollisuutta?

Jussi Ahokas