Reilun verotuksen merkki

Verotuksen epäoikeudenmukaisuus on ollut julkisen keskustelun keskeinen teema jo muutaman vuoden ajan, oli kyseessä Amazon Google tai Terveystalo. Julkisuudessa olleiden esimerkkitapausten keskeisenä teemana on ollut verotuksen läpinäkymättömyys, joka vaikeuttaa kansalaisten mahdollisuuksia selvittää yritysten verotoiminnan oikeudenmukaisuutta. Toiseksi, julkinen keskustelu on keskittynyt myös kansainvälisen verojärjestelmän sääntöjen epäoikeudenmukaisuuteen, jossa esimerkiksi siirtohinnoittelusäännöt ja valtioiden väliset verosopimukset edelleen tarjoavat mahdollisuuden haitalliseen verosuunnitteluun. Lisäksi veroparatiisiyhtiöt ovat olleet julkisuudessa, sillä niiden tarjoavat mahdollisuudet sekä liiketoimien salailuun, että alhaiseen verotukseen tarjoavat otolliset mahdollisuuden verosuunnitteluun.

Nyt keskustelussa on kolmas aloite. Siinä keskitytään kuluttajien ja kaupunkien mahdollisuuteen vaikuttaa sertifikaattien kautta verotuksen avoimuuteen sekä väärin rakennettujen verosääntöjen soveltamiseen. Aloite on osoitus verokeskustelun kypsymisestä yritysvastuuasiaksi. Britanniassa vuonna 2012 perustettu Fair Tax Mark (reilun verotuksen merkki) pyrkii sertifioimaan yrityksiä, joilla ei ole mitään peiteltävää omien veroasioiden suhteen, ja jotka haluavat mielellään avata kirjansa kolmannen osapuolen varmistettavaksi ja tarkistettavaksi. Fair Tax Mark on lähinnä avoimuusstandardi, eikä vielä itsessään ole vakuutus että verot on maksettu kaikkiin niihin maihin, jossa yritys tekee voittoja, sillä verolakien tulkinta kuuluu tietenkin vain veroviranomaisten tehtävänkuvaan. Fair Tax Mark kuitenkin auttaa veroviranomaisia merkittävästi tarjoamalla lisätietoja yrityksen verokäytännöistä. Lisäksi se pyrkii selventämään tulkinnanvaraisia asioita verotuksessa.

Jokaisen maan verojärjestelmät kun ovat erilaisia, niiden tarkastelu vaatisi erilaisia läpinäkyvyyskäytäntöjä. Siksi britannialainen Fair Tax Mark ei vielä sellaisenaan soveltuisi Suomen oloihin. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa työntekijöiden bonuksien maksaminen veroparatiisiyhtiöihin on mainittu veroparatiisikeskustelussa, mutta Suomessa taas pankkisektorilla tätä käytäntöä ei ole. Suomessa taas konserniavustuksessa on erilaisia tulkintoja kuin muissa EU-maissa, ja Suomessa ei ilmeisesti käytetä ennakkoverosopimuksia yhtä ahkerasti kuin Britanniassa. Jokaisessa maassa on myös erilaisia verokannustimia ja –vähennyksiä, joita joskus käytetään myös kansainvälisessä verosuunnittelussa.

Verojärjestelmät ovat varsin epäloogisia kansalaisten oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Esimerkiksi yritys pystyy siirtämään tulojaan eri maihin siirtäessään esimerkiksi patenttisalkkunsa tai sisäisiä lainojaan eri tytäryhtiöihin, joiden välistä kauppaa sääntelevät siirtohinnoittelusäädökset. Nämä säännöt perustuvat verrannollishintoihin, eli hintoihin joita joku muu on veloittanut toisistaan riippumattomien yritysten välisessä kaupassa. Periaatteessa hintojen siis pitäisi olla markkinahintaisia. Ongelma syntyykin kun tietyille palveluille tai patenteille ei yksinkertaisesti ole markkinahintaa (esim. Googlen hakukaava), tai kun verotuksen asuinperiaate määritellään esimerkiksi Amazon-yhtiön tietokonepalvelimen kotimaan mukaan, vaikka asiakas ei koskaan fyysisesti kävisikään Irlannin tai Luxemburgin veroparatiiseissa ostaessaan eri tavaroita.

Kansalaisille oikeudenmukainen verotus on myös monimutkainen asia, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana on syntynyt käsitys, että verot tulisi maksaa siellä missä voittoja myös tehdään. Keskustelu onkin ajautumassa siihen suuntaan, että tulisi tarkastella tarkemmin yritysten kirjanpitoa maakohtaisen raportoinnin näkökulmasta, jotta liikevaihto, voitot, pääomat, työntekijäkulut, verot, lainat, konserniavustukset ja muut taloudelliset indikaattorit pyrittäisiin raportoimaan maakohtaisesti. Tarkkaa tilivelvollisuutta yrityksillä tuskin koskaan on kuluttajilleen ja tavallisille kansalaisille, mutta tietynlainen avoimempi selvitys olisi tarpeellista ottaen huomioon monimutkaiset moraaliset kysymykset, joita verotus myös herättää. Raportoinnin osana pitäisi myös kertoa, jos on isoja satunnaiseriä tai muita puitteita, jotka vaikuttavat verotettavaan tuloon, jotta lukuja osattaisiin tulkita oikein.

Fair Tax Mark pyrki tarjoamaan tämän läpinäkyvyyden ja raportoinnin tason. Jotta raportointia voitaisiin käyttää kulutuksen ohjaamiseen verovastuullisiin yrityksiin Suomessakin, tulisi jonkin tahon perustaa sertifikaation järjestelmä Suomeenkin seuraten täten brittikansalaisaktiivien esimerkkiä. Sertifikaatti voisi myös ajan myötä toimia verovastuullisten julkisten hankintojen perustana, koska sitä kautta kunnat voisivat kirjoittaa reilun verotuksen merkin kriteerit julkisten hankintojensa vaatimuskriteereihin, jonka täyttämiseksi reilun verotuksen merkki hyväksyttäisiin osana julkisia hankintoja. Jotta tämä onnistuisi, pitäisi jo olla merkittävä osa yrityksiä, jotka vapaaehtoisesti suostuisivat raottamaan kirjojaan sertifikaatiota varten ja täten saavuttamaan reilun verotuksen merkin, jos sellainen Suomeen luotaisiin. Eli missä olisivat reilun verotuksen pioneerit, jotka ensin avaavat kirjansa?

Fair Tax Markin -liikkeen johtava asiantuntija Leonie Nimmo saapuu vierailulle Suomeen. Hän kertoo uutta tietoa veroparatiisiyhtiöiden vastaisen työn saavutuksista ja tilanteesta Euroopassa. Tilaisuus pidetään torstaina 9.4. klo 10-12 Sokos-hotellissa: kabinetti Hamsteri, Kluuvikatu 8. Tilaisuudessa puhuu myös Reijo Kostiainen (Ex-UPM:n talousjohtaja), joka on nostanut esiin Fortumin veroparatiisikytkentöjä. Asiantuntija Matti Ylösen moderoimassa keskustelussa ovat mukana lisäksi veroparatiisialoitteen Helsingin kaupungille tehnyt kaupunginvaltuutettu Thomas Wallgren ja hyvinvointipolitiikan tutkija VTT Johannes Kananen.

Matti Kohonen

Advertisement

Vapaat rahoitusmarkkinat ajoivat Kreikan kriisiin

Kreikan ajautuminen taloudelliseen ahdinkoon on ollut vain ajan kysymys siitä asti, kun globaali finanssijärjestelmä kriisiytyi vuoden 2008 aikana. Kreikan ongelmien taustalla on monia rakenteellisia syitä, jotka eivät ole toistaiseksi tulleet esiin julkisessa keskustelussa.

Julkisuudessa Kreikan talouskriisiä on selitetty ensisijaisesti tilastojen väärentämisellä ja poikkeuksellisilla työmarkkinakäytännöillä. Esimerkiksi toistuvasti on esitetty väitteitä kreikkalaisten alhaisesta eläköitymisiästä ja lyhyistä työpäivistä. Tosiasiassa kreikkalaisten keskimääräinen vuotuinen työmäärä on suurin koko Länsi-Euroopassa. Myös työn tuottavuus on kehittynyt Kreikassa viime vuosina suotuisasti. Todelliset syyt Kreikan ongelmiin liittyvätkin Euroopan talouden rakenteisiin ja maailman rahoitusmarkkinoiden epävakauteen.

Merkittävä tekijä kriisin taustalla on Kreikan talouden tuotantorakenne, jossa vientiin menevien tuotteiden osuus on vähäinen. Kreikan negatiivinen vaihtotase osoittaa, että kotimaista kysyntää suuntautuu ulkomaille enemmän kuin ulkomaista kysyntää Kreikkaan. Tämä vaikuttaa oleellisesti maan kokonaiskysynnän tasoon ja talouskasvun mahdollisuuksiin.

Vaihtotaseen alijäämä on tärkeä syy Kreikan valtion velkaantumisen taustalla. Jotta maan tuotanto on pystytty pitämään viime vuosina kasvu-uralla ja työllisyyskehitys suotuisana, on valtion täytynyt turvautua laajamittaisiin kysyntää lisääviin toimenpiteisiin. Vaikka julkisella kulutuksella on rahoitettu paljon tuontimaiden talouksia, on kysynnän lisäämisellä ollut selkeitä positiivisia vaikutuksia myös Kreikan talouteen.

Valtion velan kasvusta ei olisi seurannut merkittäviä ongelmia, jos Kreikan talous olisi pysynyt kasvu-uralla. Finanssikriisiä seurannut taantuma romahdutti kuitenkin yksityisen tuotannon myös Kreikassa, minkä seurauksena talous jäi entistä enemmän julkisen sektorin kannateltavaksi. Kun vuosittaiset alijäämät alkoivat paisua, alkoi myös velan kokonaismäärä kerätä uudenlaista huomiota osakseen.

Ennen kaikkea Kreikan velkaantumiseen kiinnitettiin huomiota globaaleilla velkamarkkinoilla, jotka olivat muun rahoitusmarkkinan tavoin toipuneet finanssikriisistä erittäin nopeasti ensisijaisesti Yhdysvaltojen ja Englannin keskuspankkien pelastustoimien seurauksena. Spekulaation yltyessä valtion velan hinta alkoi nousta aiheuttaen Kreikalle jatkuvasti enemmän ongelmia erääntymässä olevien velkojen maksun kanssa.

Pienenä taloutena ja Euroopan rahaliittoon sidottuna Kreikka ei ole pystynyt vastaamaan vaikeuksiinsa rahapolitiikalla. Finanssikriisin ydinalueilla Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa keskuspankkien toimet riittivät vakuuttamaan markkinat siitä, ettei mahdollisuutta valtiontalouden romahtamiseen ole. Euroopan keskuspankki ei sen sijaan ole ollut valmis tukemaan Kreikkaa ja muita velkakriisistä kärsiviä maita yhtä voimakkaasti eikä tarpeeksi aikaisin.

Tällä hetkellä Euroopassa eletään suuren epävarmuuden keskellä ja syyllisten etsintä on käynnistetty. Syyttävä sormi on osoittanut milloin kreikkalaisiin poliitikkoihin, milloin yltiöpäistä lainaamista harjoittaneisiin yksityisiin pankkeihin. Ongelmat liittyvät kuitenkin ensisijaisesti globaalin talouden rakenteisiin ja Kreikan epäedulliseen asemaan tässä järjestelmässä.

Epävakaa spekulatiiviseen sijoitustoimintaan perustuva rahoitusjärjestelmä, toimimaton rahajärjestelmä ja epätasapainoinen tuotantojärjestelmä ovat yhdessä aiheuttaneet Kreikan talouden kriisin. Ratkaisuja Kreikan tilanteeseen ja lääkkeitä vastaavien kriisien estämiseen tulevaisuudessa tuleekin etsiä näiden järjestelmien sisältä.

Ensimmäiseksi Euroopan keskuspankin on ryhdyttävä tukemaan velkaisia euroalueen maita ostamalla näiden velkakirjoja, samalla tavalla kuin Yhdysvaltain keskuspankki osti roskaksi muuttuneita arvopaperistettuja asuntolainoja. Näin spekulatiiviselle markkinalle annetaan signaali siitä, ettei valtion konkurssi ole mahdollinen.

Pidemmällä aikavälillä rahoitusmarkkinoiden epävakautta on vähennettävä pääomakontrolleja luomalla ja velalla tapahtuvaa spekulaatiota kitkemällä. Lisäksi eurooppalaista tuotantojärjestelmää on tasapainotettava EU-alueen laajuisella kysynnänsäätelyllä ja tulojen uudelleenjaolla. Ilman näitä reformeja Kreikan kriisi ei jää yksittäistapaukseksi.

Jussi Ahokas

Kirjoitusta ei julkaistu Helsingin Sanomien mielipideosiossa ennen Suomen eduskunnan päätöstä Kreikan tukemisesta.

Julkisen velan pelko

Julkisen velan nopea kasvu on aiheuttanut maassamme pienimuotoisen paniikin. Yksi velkapelkoisimmista ”talousmiehistämme” on entinen valtiovarainministeri, nykyinen eduskunnan puhemies ja seuraava presidentti (?) Sauli Niinistö, joka on useaan otteeseen (1,2) varoitellut julkisen velan kasvusta. Myös valtiovarainministeriössä on alettu huolestua entistä enemmän ”pitkän aikavälin kestävyysvajeesta”. Näyttääkin vahvasti siltä, että velkapelko tulee ennen pitkää ajamaan julkisen sektorin säästökuurille eli leikkaamaan menoja ja sitä myötä palveluita.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander on yrittänyt urhoollisesti kamppailla velkapelkoa vastaan (1,2). Hänen mukaansa oleellista on suhteuttaa velka tulevaisuuden talouskehitykseen. Lopultahan kansantalouden ja julkisen talouden kantokyky on riippuvainen vuotuisesta tuotannosta eli tilastollisin termein ilmaistuna bruttokansantuotteen suuruudesta. Jos kansantalouden kasvu on riittävän nopeaa taantuman jälkeisellä ajalla, ei julkinen velka pääse muodostumaan missään vaiheessa rasitteeksi.

Kansalaisten on ollut vaikea ymmärtää Kianderin näkemyksiä. Myöskään valtiovarainministeriössä niitä ei ole nielty purematta. VM:n ylijohtaja Jukka Pekkarinen vastasi Kianderille (ja Heikki Taimiolle) Helsingin Sanomien mielipidepalstalla (1.4.), varoittaen jälleen kerran  kansantalouttamme uhkaavasta kestävyysvajeesta, joka johtuu ennen kaikkea huoltosuhteen heikkenemisestä tulevina vuosikymmeninä. Väestön ikääntymisestä seuraa yhtä aikaa julkisten menojen kasvupaine sekä kansantalouden tuotannon alamäki, sillä työvoimaresurssit eivät enää riitä takaamaan menojen rahoittamiseksi vaadittavaa (3 prosentin) talouskasvua. VM:n arvio perustuu väestöennusteisiin sekä oletukseen siitä, etteivät mitkään talouden toimintaa määrittelevät rakenteet muutu seuraavien vuosikymmenien aikana.

Finanssikriisi on kuitenkin osoittanut, että talouden rakenteet muuttuvat joskus nopeasti ja että muutokset voivat olla erittäin suuria. Niinpä myös taantuman jälkeinen talouskehitys voi muodostua täysin erilaiseksi, kuin mitä VM:n ennustemalleihin syötetyt oletukset antavat odottaa. Jos esimerkiksi talouspolitiikkaa aletaan toteuttaa kasvuhakuisesti muun muassa kysynnänsäätelyn kautta ja jos rahoitusmarkkinat ohjataan pitkään kestäneen spekulatiivisen vaiheen jälkeen tukemaan ensisijaisesti reaalitaloudellista kehitystä, voidaan kaikki VM:n ennusteet heittää romukoppaan. Tehokkaasti toimivassa taloudessa 4 prosentin kasvuluvut ovat arkipäivää, eivätkä julkisten menojen kasvu tai julkisen velan korkomenot tuota julkiselle vallalle minkäänlaisia ongelmia.

Tähän skenaarioon valtiovarainministeriössä vastattaisiin, että siinä ei oteta huomioon heidän analyysinsä pääpremissiä – työvoiman tarjonnassa tapahtuvaa laskua, joka johtuu ennen kaikkea työikäisen väestön vähenemisestä. Todellisuudessa taloudellista kehitystä säätelee vain äärimmäisen harvoin työvoimarajoite. Täystyöllisyystilanteessa, johon kansantaloudessamme on matkaa vielä suurten ikäluokkien eläköitymisen jälkeenkin, yrityksillä on huomattavan paljon suuremmat insentiivit tuottavuuden parantamiselle. Tällä tavoin kiihtyvä tuottavuuskehitys mahdollistaa talouskasvun jatkumisen silloinkin, jos työvoimapula todella iskee koko talouteen (ei pelkästään yksittäisille sektoreille). Korkean tuottavuuden aloilla työvoiman saanti ei tule olemaan ongelma siitä syystä, että näillä aloilla palkat nousevat yksityisiä palvelualoja ja julkista sektoria suuremmiksi. Täystyöllisyystilanteessa myös työvoimaan osallistumisaste kasvaa, mikä myös kasvattaa työvoiman tarjontaa.

Seuraavaksi valtiovarainministeriöstä huomautettaisiin, että edellisestä seuraisi palkkojen nousukierre, joka johtaisi Suomen vientikilpailukyvyn laskuun tekemällä suomalaisesta tuotannosta kallista, mikä puolestaan aiheuttaisi pääomaresurssien vetäytymisen kansantaloudestamme voittoa tuovien sijoituskohteiden vähentyessä. Tämä pelko on aiheellinen vielä tällä hetkellä, kun spekulatiiviset pääomanliikkeet hallitsevat rahoitusmarkkinoiden toimintaa. Jos finanssikriisin opetuksena rahoitusmarkkinat järjestetään uudelleen siten, ettei spekulaatiolle jää liiemmin tilaa, muuttuu kuvio myös pääomaresurssien saatavuuden osalta. Jos tuotannolliset investoinnit ovat pääasiallinen sijoitusmuoto, on selvää, että myös Suomen talouteen riittää tarvittava määrä pääomaa. Uudessa tilanteessa nykyistä matalammat tuottoasteet tulevat riittämään rahoituksen houkuttelemiseksi. Myöskään pääomapakoa ei tarvitse pelätä, eikä pääomien riittämättömyyttä tarvitse olettaa kasvua hidastavaksi tekijäksi.

Sen sijaan, että Senaatintorin laidalla lietsotaan velkapelkoa, tulisi ponnistukset kohdistaa talousjärjestelmän reformin edistämiseksi. Näkemys, jonka mukaan talouskehitys tapahtuu annettuna sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä, on vanhanaikainen ja vahingollinen. Julkisen vallan tulee ottaa suurempi rooli kestävää talouskasvua tukevien rakenteiden luomisessa ja ymmärtää, että muun muassa aktiivisella finanssipolitiikalla ja oikeanlaisella rahoitusmarkkinoiden säätelyllä voidaan luoda talouskasvua. Tämä erottaa valtiontalouden kotitalouksista, jotka joutuvat ottamaan talouskehityksen annettuna. Talouskasvun kautta julkinen velka ja julkisten menojen kasvu voidaan rahoittaa ilman ”vaikeita ratkaisuja”. Ja niitähän tämän maan historiassa on tehty jo aivan riittävästi.

Jussi Ahokas

Kansalliset ammattijärjestöt eivät näe globaalien rakenteiden taa

Suomalainen ammattiyhdistysliike on ajautunut kriisiin. Tämän kriisin puki sanoiksi SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen esittäessään näkemyksiään (HS 22.9.) työmarkkinoiden tulevaisuuden kehityksestä sekä ammattijärjestöjen suhtautumisesta tähän kehitykseen. Julkisessa keskustelussa tartuttiin kärkkäästi Ihalaisen kaavailemaan tulevaisuussopimukseen, jota pidettiin haikailuna menneisyyteen. Se, millä tavalla palkkaneuvotteluja käydään, on kuitenkin vain tekninen kysymys ja sinällään vähäpätöinen. Palkansaajien kannalta merkityksellisin esitys liittyi ammattiliittojen tulevaisuuden strategiaan, jonka Ihalainen niin ikään toi kirjoituksessaan julki.

Ihalaisen mukaan nimellispalkkojen korotukset on pidettävä tulevaisuudessakin matalina. Ajatusketju kulkee seuraavasti. Yleisen palkkatason määrittävät nykyisin maailmanmarkkinoiden asettamat reunaehdot. Jotta Suomessa toimivien yritysten kilpailukyky säilyy, on palkansaajien vaadittava vähemmän. Vain tällä tavalla työpaikat ovat edes jollain tavalla turvassa. Palkankorotusten sijaan kotitalouksien ostovoimasta voidaan huolehtia kokonaisratkaisuissa sovittavilla veronalennuksilla, jolloin valtiokin osallistuu yhteisiin globalisaatiotalkoisiin.

Tämänkaltaista sisäisen devalvaation työmarkkinapolitiikkaa on harjoitettu Suomessa pian kahdenkymmenen vuoden ajan. Tänä aikana pääoman osuus arvonlisäyksestä on kasvanut lähes 20 prosenttiyksikköä. SAK:nkin ihannoima nollakorotuslinja on muuttanut funktionaalista tulonjakoa radikaalisti. Samalla julkisen talouden resurssit ovat kasvaneet aikaisempaa hitaammin muun muassa suurten tuloveronalennusten vuoksi. Palkansaajille kehitys välittyy sekä pienempien palkkojen että vähäisempien julkisten palveluiden ja tulonsiirtojen muodossa. Matalista palkankorotuksista ja muista ammattiliittojen siunaamista joustoista huolimatta massairtisanomisia on tapahtunut tasaisin väliajoin. Ammattijärjestöjen strategia on osoittautunut täysin epäonnistuneeksi.

Kansallisten ammattijärjestöjen suurin ongelma on niiden kyvyttömyys nähdä globaalien rakenteiden taakse. Tätä kyvyttömyyttä kuvaa erinomaisesti näkemys, jonka mukaan globaalin talouden asettamille reunaehdoille ei voida tehdä mitään. Tällä hetkellä kansallista työmarkkinapolitiikkaa määrittävät ensisijaisesti vapaat pääomanliikkeet, spekulaatio ja rahoitusmarkkinoiden ylilikviditeetti. Vaikka pelko pääomapaosta on ay-liikkeen piirissä todella suuri, esityksiä globaalien pääomamarkkinoiden sääntelyn toteuttamiseksi ei ole kuultu. Sen sijaan kerta toisensa jälkeen tarraudutaan maltillisiin palkkavaatimuksiin ja annetaan pääomalle kaikki valta taloudellisen sekä yhteiskunnallisen kehityksen määrittelyyn.

Ay-liikkeen on ymmärrettävä, että kansallisten ratkaisujen aika on ohi. Pääomaa vastaan voidaan kamppailla vain globaalilla tasolla. Kansainvälisen ay-liikkeen on otettava agendalleen pääomamarkkinoiden sääntely, jolla spekulatiiviset pääomanliikkeet ja rahoitusmarkkinoiden ylilikviditeetti saadaan kitkettyä. Suomalaisen ay-liikkeen tulee toimia eturintamassa näiden reformien ajamisessa. Vain tällä tavalla se voi lunastaa takaisin työntekijöiden luottamuksen, joka massairtisanomisten ja matalien palkankorotusten jälkeen on koetuksella. Jos ay-liike pitäytyy kansallisissa ratkaisuissa ja nykyisissä tavoitteissaan, on se tehnyt itsestään tarpeettoman lopullisesti.

Jussi Ahokas
Helsinki

Mielipidekirjoitus julkaistu Helsingin Sanomissa 6.10.2008.

Rahoitusmarkkinoiden tilanne puhuttaa

Hansjörg Herr ja Rainer Stachuletz kirjoittavat Internationale Politik und Gesellschaft –lehdessä rahoitusmarkkinakatastrofeista ja rahoitusmarkkinoiden regulaatiosta. Saksankielinen artikkeli on luettavissa täältä ja englanninkielinen lyhennelmä täältä.

Herrin ja Stachuletzin teesin mukaan meneillään oleva rahoitusmarkkinakriisi – joka on jo neljäs vuosikymmenen sisään – on horjuttanut kumoon ajattelumallin, joka uskoo vapaiden ja säätelemättömien rahoitusmarkkinoiden yleistä hyvinvointia kasvattavaan voimaan. Säätelyä kannattava näkökanta on taas vallannut sijaa, kun epärationaalisten markkinatoimijoiden ja asymmetrisen informaation ongelmien kanssa painiva rahoitusmaailma on ajanut itsensä kriisistä kriisiin.

Yhdysvaltojen subprime-asuntolainakriisi osoittaa, että jos lainanantajat eivät itse ota vastuuta asiakkaidensa maksukyvystä sekä laadusta ja myyvät riskit edelleen, edessä on väistämättä ongelmia. Pahimmassa tapauksessa ongelmat kasautuvat maailmanlaajuiseksi rahoitusmarkkinoiden kriisiksi, jonka seuraukset leviävät ennen pitkää myös reaalitalouteen.

Eurooppalaiset sosialidemokraatit vaativat rahoitusmarkkinoiden uudelleenjärjestelyä

Rahoitusmarkkinakriisin vaikutukset ulottuvat yhä syvemmälle reaalitalouteen ja alkavat näkyä voimakkaammin globaalin kansalaisyhteiskunnan eri tasoilla. Tästä selkeänä merkkinä on se, että myös poliittiset puolueet ovat alkaneet ymmärtää rahoitusmarkkinoiden luomat ongelmat ja alkaneet etsiä niihin ratkaisuja.

Euroopan sosialidemokraattinen puolue (PES) on tarttunut erittäin aktiivisesti rahoitusmarkkinoiden ongelmiin ja vaatinut muutoksia rahoitusmarkkinoiden rakenteisiin. Ennen kaikkea vaatimuslistalla on ollut markkinoiden sääntelyn lisääminen ja rahoitusmarkkinoiden ”harmaan alueen” näkyväksi tekeminen. Rahoitusmarkkinoiden ongelmat ovat PES:n mukaan syntyneet pääasiassa vapaasti toimineiden rahoitusinstituutioiden ylilyöntien seurauksena, mikä on johtanut muun muassa velan määrän räjähdysmäiseen kasvuun maailmassa. Kun rahoitusmarkkinoiden riskejä on tietoisesti pyritty peittelemään, on markkinaeuforialle tarjottu täydelliset kehittymisolosuhteet. Kun maksun aika on viimein koittanut, on paljastunut myös karu todellisuus ja riskien todellinen taso. Vapaat rahoitusmarkkinat ovat aiheuttaneet globaaliin talouteen ennennäkemättömän syvän kriisin, josta selviämiseksi ovat hyvät neuvot kalliita.

PES on lähestynyt EU:n puheenjohtajamaita kirjeellä, jossa rahoitusmarkkinoille vaaditaan pikaista reformia. Kirjeen sanomana on vaatimus hallintasuhteen kääntämisestä. Kun viimeiset 20 vuotta rahoitusmarkkinat ovat hallinneet kansalaisten elämää, tulee nyt kansalaisten hallita rahoitusmarkkinoita. Suomalaisista poliitikoista kirjeen ovat allekirjoittaneet Paavo Lipponen, Eero Heinäluoma ja Anneli Jäätteenmäki.

PES:n proaktiivisuus ei rajoitu tähän. Puolue on käynnistänyt globaalin keskusteluryhmän, johon on kutsuttu Euroopan sosialidemokraattisten puolueiden edustajien lisäksi myös rahoitusmarkkinoiden asiantuntijoita. Tämän ryhmän tavoitteena on asettaa suuntaviivoja rahoitusmarkkinoiden reformeille. Suomalaista sosialidemokratiaa ryhmässä edustaa kansanedustaja Johannes Koskinen. On mielenkiintoista nähdä, millaisiin ehdotuksiin keskustelu lopulta johtaa.

PES:n aktiivisuus ja edistyksellisyys on erittäin positiivinen asia. Kuitenkin on esitettävä kysymys, miksi vasta nyt. Jotta tämänhetkinen kriisi olisi voitu välttää, olisi reformien pitänyt tapahtua ainakin kymmenen vuotta aikaisemmin. Tuolloin ilmapiiri oli otollinen Aasian talouskriisin jälkimainingeissa, mutta lopulta mitään rahoitusmarkkinoiden sääntelyyn johtavia toimenpiteitä ei saatu ajettua eteenpäin. Ilmeisesti shokin täytyy olla paljon suurempi ja kohdistua erityisesti länsimaihin, ennen kuin ”globaali yhteiskunta” edes havaitsee mitään ongelmia. Kyllähän Siperia opettaa, mutta eikö asioihin todellakaan voitu puuttua jo silloin, kun kriisi oli vielä vältettävissä. Ihmiskunta ei näytä oppivan aikaisemmista virheistään.

Kaikesta huolimatta on tärkeää, että rahoitusmarkkinoiden tulevaisuudesta käydään keskustelua. Ilahduttavaa on nähdä, että tätä keskustelua johtaa Euroopan sosialidemokraattinen puolue. Jos ja toivottavasti kun nykyisestä kriisistä selvitään, on sosialidemokraattien esitettävä omat poliittiset vaatimuksensa globaalin talouden demokratisoimiseksi. Rahoitusmarkkinoiden uudelleenjärjestely on tällä saralla tärkein yksittäinen tavoite.

Jussi Ahokas