Posts Tagged ‘puolueet’

Historiallinen sopimisen rajoitus

syyskuu 16, 2015

Pohjoismaissa ja Suomessa on ylpeilty yhteiskuntarauhalla, jonka sanomme pohjautuvan sopimusyhteiskuntaan. Kun yhdessä sovitaan, kaikki sitoutuvat. Työntekijöiden ja työnantajien yhteistyöllä pohjoismaissa on kuulemma selätetty työn ja pääoman ristiriita.

Työn, työntekijöiden ja pääoman, jota edustaa työnantaja, ristiriidan ydin on vallassa. Toiset myyvät työtään vailla päätösvaltaa siihen sekä vailla mahdollisuutta nauttia työnsä hedelmistä. Toiset omistavat ja päättävät ilman varsinaisen työn tekemistä. Työläiset eivät ole osallistuneet päätöksentekoon työssä – eivätkä yhteiskunnassa. Valta molemmissa on ollut samalla yhteiskuntaluokalla; pääoman haltijoilla.

Voimaa ja mallia työntekijöiden järjestäytymiseen on saatu tuontituotteena. Toki tehtaat tehdasolosuhteineen ja siten työväenluokan syntyminenkin on oikeastaan saatu tuontituotteena.

Ristiriita on siis täällä päin sanottu selätetyn. Jokseenkin tasaveroinen neuvotteluasetelma työntekijöiden ja –antajien välillä on rakennettu työlainsäädännöllä. Näin on tosiaan voitu taata yhteiskuntarauha, vakaat olot ja yhteiskunnan kehittymisen kokonaisuutena. Tasa-arvoinen yhteiskunta on rauhallinen jokaiselle yhteiskuntaluokalle.

Ensimmäisen kerran työntekijöiden ja työnantajien oikeuksista ja velvollisuuksista kirjattiin lakiin jo vuonna 1922. Tuolloin laadittiin ensimmäinen työsopimuslaki. Myöhemmin laadittiin myös työehtosopimuslaki. Vuoden 1919 perustuslaissa vahvistettiin jokaiselle laaja joukko kansalaisoikeuksia, aina oikeudesta vaikuttaa päätöksentekoon. Työväenluokkaa tämä alkoi koskea jo yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myötä, kun äänioikeus laajennettiin myös työtätekevään enemmistöön.

Vuonna 1939, kesken talvisodan, työnantajien keskusjärjestö ilmoitti, että ryhtyy neuvottelemaan työntekijöiden keskusjärjestön kanssa. Kansainvälinen tilanne varsin konkreettisesti, ellei hyvinkin pakottavasti, vaikutti sisäpoliittiseen käänteeseen. Tämän muistamme kuitenkin romanttisesti ”tammikuun kihlauksena”. Jo ennen tuota oli solmittu paljon paikallisia työehtosopimuksia, mutta ilmoitus ja siitä alkaneet neuvottelut mahdollistivat yleissitovat työehtosopimukset.

Kaiken tämän seurauksena pohjoismaissa on yhteiskuntaluokasta voinut siirtyä toiseen. 1960-luvun hyvinvointivaltion luomisaikaan ymmärrettiin, että sosiaalimenot vahvistavat talouskasvua, sillä ne luovat ostovoimaa. Niin ikään yhteiskuntarauhan, turvallisuuden ja luottamuksen kannalta on olennaista, että jokaisella on mahdollisuus ja tosiasiallinen vapaus ponnistaa haluamansa kaltainen elämä.

Ammattiliittojen sopimisoikeus vahvistaa talouskasvua – sopimisoikeuden rajoittaminen heikentää. Työehtojen minimiä määrittää työoikeus, minkä lisäksi työehtoja säännellään työntekijän ja työnantajan työsopimuksella, paikallisilla sopimuksilla, vakiintunein käytännöin sekä viimekätisesti työnantajan direktio-oikeudella – tai toisaalta viimekätisesti perustuslailla. On aina mahdollisuus sopia paremmin kuin lain minimitaso määrittää.

Oikeus sopia on keskeisimpiä oikeuskäytäntömme perusteita. Sitä rajoitetaan vain väärinkäytösten estämiseksi.

Tai no, vitsi vitsi, ei enää.

Historiallinen sopimisoikeuden (perustuslain vastaisesti) rajoittaminen lainsäädännöllä korjaa tilanteen kertaheitolla. Tässä sitä on kiinnostava uusi ulottuvuus 2010-luvun työn ja pääoman ristiriitaan esimerkiksi kansainvälisesti ja historiallisesti vertaillen.

Linkin takaa voimme vertailla eri maiden sopimuksia; toisissa työehdoista sovitaan kansallisesti, toisissa alakohtaisesti ja joissakin kokonaan paikallisesti. Vaikea sanoa, mihin kaavaillut lainsäädännölliset sopimusrajoitukset näistä kategorioista edes mahtuisivat.

Inari Juntumaa

Dynaaminen apatia

lokakuu 31, 2012

TOP 4 nyt: perussuomalaisten tussahdus, keskustalaisten ja vihreiden paluumuutot, tulisiko puolueiden tuloksia verrata edellisiin kunnallis- vai eduskuntavaaleihin sekä alhainen äänestysaktiivisuus. Muutoin tulos oli business as usual, eli Kokoomus jatkoi suurimpana ja SDP toiseksi suurimpana ja pienpuolueiden pienissä kannatusosuuksissa oli kokonaisuuteen nähden pieniä muutoksia.

Yleisesti ottaen en usko paljoakaan vaalikampanjoinnin merkitykseen, vaan nähdäkseni vaalituloksiin vaikuttavat hieman pidemmät arviot puolueen linjasta, luotettavuudesta, uskottavuudesta, johdosta ja yleisestä meiningistä. Eniten kampanjoilla on merkitystä jos ne ovat selvässä ristiriidassa muun puoluetta (tai ääntenlaskumenettelyä tuntemattomien äänestäjien tapauksessa ehdokasta, esim.) koskevan käsityksen kanssa tai jos kampanjan aikainen näkyvyys on erittäin suurta tai sitä ei ole juuri lainkaan tai jos puolueen puheenjohtaja epä- tai onnistuu selvästi paneeleissa. Kampanjaa ei siis kannata jättää väliinkään, mutta esim. ennen kampanjaa tuntemattomalla ehdokkaalla ei ole kovin paljoa tehtävissä.

Kirjoitin vähän myös eduskuntavaalien jälkeen. Juttuni olivat niin hyviä, että voisin suurimmaksi osaksi toistaa ne tässäkin, erityisesti osallistumisen merkityksestä jakolinjana sekä nukkuvista.

Tussahdus

Perussuomalaisten historiallisen, vuoden takaisen vaalivoiton jälkeen puolueen kannatus on jokseenkin tasaisesti laskenut (esim.). En voi olla liittämättä laskevaa kannatuskäyrää teemaan, joka on eduskuntavaalien jälkeen hallinnut perussuomalaista mediassa: maahanmuuttokysymykset. Ennen eduskuntavaaleja perussuomalaisten nousua selitettiin useilla seikoilla: miehen asia, duunarin asia, maahanmuuttokysymykset, EI, eriarvoisuus, karismaattinen puheenjohtaja. Näistä ainakin kolmas taitaa kuitenkin olla aiheuttamaansa hälinää huomattavasti vähäisempi. Kai kaikki huomasivat, kuinka puheenjohtaja vaali-iltana korosti perussuomalaisten eteenpäinmenoa todeten, että oli useita maahanmuuttajataustaisia ehdokkaita. Kyllä vain, Jussi Halla-aho sai mielettömän saaliin Helsingissä. Kyllä vain, Helsingin Sanomat luokitteli viime vuonna tuoreet 39 kansanedustajaa, ja yksi luokittelukriteeri oli jonkinlainen aktiivisuus maahanmuuttaja-asioissa. Tällaisen merkin sai neljäsosa tuoreista edustajista. Noin 3/4 ei saanut.

Ei-puolueelle on kuitenkin edelleen tilausta. 2000-luvun yhteiskunnallinen kehitys alhaisine luottamuksineen politiikkaan ja poliitikkoihin, julkisten instituutioiden aleneva kapasiteetti auttaa kun tarvitaan, ansiosidonnaiselta työttömyysturvalta perusturvalle putoavien jatkuva kasvu – ilman että ”kukaan” tekee ”mitään” kertovat joka päivä, että tyytymättömyydelle on painavia ja inhimillisiä järkisyitä.

Ennen eduskuntavaaleja kuulin, että kyselyjen tuloksia korjataan. Tuolloin monet vastaajat, jotka kertoivat aikovansa äänestää perussuomalaista, kertoivat tehneensä niin aiemminkin. Jälkimmäisiä vastauksia kuitenkin antoivat useammat, kuin vaalitulosten mukaan on mahdollista. Arveltiin, että osa näistä ei kuitenkaan äänestä puoluetta. Toisin kävi. En tiedä, oliko nyt kyselyissä tehty vastaavaa korjausta toisin päin, mikä selittäisi kannatuksen jäämisen oletuksia alhaisemmaksi – jotka nekin olisivat olleet häviö vuotta aiempaan.

Vihreän tunnusvärin puolueet

Jo aiemmin perussuomalasten leiriin siirryttiin sosialidemokraattien ja muun vasemmiston riveistä. Lähempänä eduskuntavaaleja liikennettä alkoi olla myös keskustasta ja kokoomuksesta. Tämä osuus olisi saattanut olla suurempi, jos vaalit olisivat olleet hieman myöhemmin. Keskustaan näytti jääneen liberaalisiipi. Paavo Väyrysen presidentinvaalikampanja toi kuitenkin monet konservatiivit takaisin. Myös puheenjohtajan vaihto auttoi tässä prosessissa, vaikkei tuon joukon leimallista edustajaa valittukaan tehtävään. Nykyinen puheenjohtaja oli kuitenkin jonkinlainen sopiva kompromissi.

Vihreät ovat kokoaan suurempia; varsinaisten jäsenten osuus on vanhempiin puolueisiin verrattuna alhainen. Eduskuntavaaleissa punavihersiipi siirtyi vasemmalle, mutta jokin ryhmä heistä palasi. Puolue vaikuttaa pysyvän pienehkönä. Mahtaisiko syynä puolueen pysyvään kokoon olla se, että vasemmisto-oikeisto –jaottelu on edelleen olennainen kaikissa keskeisissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä talous- ja sosiaalipolitiikasta ideologioiden jaotteluun ja maailman jäsentämiseen, jopa ihmiskuvaan? (Mm. siten jaottelun ideologisuus liittyy myös identiteettiin, kuten nykyisin muistetaan toistella)

”Hoppee ei oo häppee”

Kokoomuksen hiljaiset signaalit liittyvät puolueen keskilinjasta oikealla oleilevaan nuorisoon. Siellä oleilee myös perinteisiä ”kypäräpäisiä pappeja” ja muuta tällä hetkellä puolueen päätöksenteossa vähemmistössä olevaa joukkoa, mikä on mahdollistanut puoluekokoustasoa myöten nuorten saaman vastakaiun puolueen sisällä. Ryhmien sisällä valta aaltoilee ja aina jokin laita vuotaa. Tulevia johtajakisailuja odotellessa.

Myös SDP:ssa nuoriso sai vastakaikua, mutta meidän tapauksessamme kyseessä oli tällä kertaa pikemminkin vasemmistosiipi. Pelkillä nuorten äänillä ei varapuheenjohtajisto vaihtunut.

Kummassakaan tapauksessa muutokset eivät ole olennaisella tavalla heijastuneet puolueen linjassa tai johtamisessa. Vielä. Matti Niemen valinta Helsingin piirin puheenjohtajaksi ei muuttaisi keskeisesti piirin ideologista sijaintia, mutta sukupolvikysymyksenä heijastusvaikutuksineen valinta on olennaisempi. Tavallisesti tunnen epäluuloa, kun jonkun ehdokkaan taakse ryhmitytään sekä vasemmalta että oikealta, mutta tässä tapauksessa tulen äänestämään Mattia osastomme piirikokousedustajana luottavaisin mielin.

Puolueen kannatus on edelleen varsin alhainen. Keskeiset syyt kannatuksen alenemiselle eivät ole poistuneet ja ne ovat yhteiskunnallisia. Tilannetta ei paranna se, että nyt ollaan hallituksen kakkospuolue.

Muut, the others

Muidenkin pienten puolueiden kannatus pysyttelee samoissa sfääreissä. Erot eri puolilla maata ovat toki olennaisia niin suurilla kuin pienillä puolueilla, mikä korostuu kuntapuolella. Alueiden eroavaisuudet tulevat lisääntymään valtio-ohjauksen yhä vähetessä, jolloin kunnassa kulloinkin vallalla olevien päättäjien merkitys korostuu. Tämä ei tietenkään koske vain poliittista vastuuta kantavia päättäjiä, vaan myös virkamiesten merkitys on kasvanut ja kasvaa kunnallisen itsehallinnon aallon myötä.

Kristillisdemokraatit ovat hallituksessa myös kompensoidakseen sitä, että konservatiiviset perussuomalaiset eivät ole. Oli selvää, että perussuomalaisten kasvanut kunnalliskannatus oli lähes kaikkien muiden puolueiden tapaan kristillisiltä pois. Vasemmistoliitoltakin se oli pois, ei vähiten koska puolueessa on käynnissä sama demografinen muutos kuin SDP:ssäkin tunnetaan; edellisissä kunnallisvaaleissa keskiverto SDP:n helsinkiläinen kunnallisvaaliehdokas oli HS:n vertailun mukaan korkeakoulutettu nuori nainen.

Kokoomuksella vuotaa oikea laita, vasemmistossa päin vasen laita. Ahdasta on keskellä päin.

Yhtään en siis yhdy lässytyksiin vaaliväsymyksestä tai mitä niitä on. Osallistuminen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen palautuu yhteiskuntaan. Kun yhteiskunta muuttuu, muuttuu myös yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Jotkin aikatyhjiöön sijoitetut oikeistolaiset apatiaa ihannoivat puheenvuorot ovat niin älyttömiä, ettei tee mieli muuta kuin lyödä Wilkinsonilla & Picketillä päähän. Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Inari Juntumaa

Ps. Myös Esan arviot olivat oikein osuvia. Kunnollisen linkkilistan tekeminen on luettujen arvioiden vähäisestä määrästä johtuen laiskalle turhan vaikeaa.

Kesän saldoa

kesäkuu 21, 2010

Kesän 2010 puoluekokousletkajenkka on nyt tanssittu läpi. Keskusta on taas kerran siirtynyt uuteen, urbaanimpaan, liberaalimpaan aikaan, Kokoomuksessa on toteutettu jäsendemokratiaa ja SDP:n puoluetoimistoon on valittu Messias, josta tässä blogissa tullaan varmaan kuulemaan lisääkin.

Lisäksi jonkinlainen sukupolvenvaihdos on kiistämättä tapahtunut. Puoluesihteereitä Laaninen ja Puhakka lukuunottamatta yksikään kuuden suurimman eduskuntapuolueen johtajista ei enää kuulu suuriin ikäluokkiin. Tätä voisi kuvailla jopa muutokseksi – ellei olisi kahta asiaa.

Yksi, vaikka politiikantoimittajilla epäilemättä olikin hauskaa kepulogiasta blogatessaan ja paneeleita järjestäessään, kaikki ratkaisut kesän puoluekokouksissa olivat loppujen lopuksi täysin yllätyksettömiä. Se kuuluisa sokea kanakin osasi ennustaa tulokset jo puolitoista kuukautta takaperin. Innovaatioiden Suomi ei löydy järjestödemokratian Suomesta.

Kaksi, 40- ja 50-luvuilla syntyneistä puoluejohtajista on ehkä siirrytty 60- ja 70-luvuilla syntyneisiin – mutta joka tapauksessa kyse on ihmisistä, jotka ovat kasvaneet maailmaan, jossa idänkauppa veti ja ulkofilettä ostettiin lihakaupasta ruskeaan paperiin käärittynä. Uusliberaalin globalisaation maailma on heille edelleen jotain uutta ja ihmeellistä, kun sekä edeltävä että jälkeen tullut sukupolvi ovat siihen jo alkaneet kyllästyä. Todelliseen muutosliikkeen johtajiksi tarvittaisiin ihmisiä, jotka eivät ole niin loputtoman tyytyväisiä nykyisyyteen – mitä tämän päivän kolmi- nelikymppinen poliittinen eliitti tapaa olla. (Arhinmäkeen tämä luonnehdinta pätee vain varauksin, mutta nk. äärivasemmistossa täytyykin jo viran puolesta änkyröidä että olisi uskottava.)

Mutta jokin on muuttunut, jo ennen kuin yhtään puoluekokousta oli pidetty. Se muutos näkyy tässä:

Helsingin Sanomat 27.5.2010

Se ei toki ole muutos, että HS.fi:n lukijakunta ei vakuutu SDP:n politiikasta – näihin kyselyihin vastaavat ovat juuri niitä ihmisiä joiden viekoittelemiseen Joseph Goebbels kehitti pienimmän yhteisen nimittäjän.

Mutta se, että on olemassa käsite ”SDP:n entistä railakkaampi politiikka”, johon voidaan viitata myös muissa lehdissä kuin Demarissa ja ihmiset tietävät mitä se tarkoittaa, on vaalivoiton siemen. Jos kevään 2011 eduskuntavaalit todella ovat ”fiilisvaalit”, niin tämä on juuri sitä itteään. Mutta millaisessa maailmassa elämme tuon vaalivoiton seurauksena? Maailman muuttamiseen tarvitaan nimittäin muutakin kuin fiilistä.


Globaalisosialidemokraatit toivottaa hyvää kesää tutuille ja tuntemattomille tovereille. Yhdistyksen toiminta jatkuu syksyllä: johtokunnan ensimmäinen kokous on 26. elokuuta ja ehkä kehitämme jotain ex tempore -toimintaa jo ennen sitä.

Kahdeksas pelaaja

lokakuu 27, 2008

Globaalisosialidemokraateilla on syytä tyytyväisyyteen: kunnallisvaaliprojektimme oli ehdokkaiden nuoruuteen ja resurssien vähyyteen nähden hyvin menestyksellinen. SDP:n laajemman helpotuksen eduskuntavaalien kaltaisen täydellisen katastrofin välttämisestä ei kuitenkaan pitäisi jättää varjoonsa sitä tosiseikkaa, että kunnallistason vaalitulos oli puolueelle huonoin 44 vuoteen. Martti Korhonen nosti vaali-iltana esiin vasemmiston kokonaiskannatuksen pitempiaikaisen laskevan trendin: näissä kunnallisvaaleissa se saavutti erään käännekohtansa, jota allekirjoittanut oli odottanutkin jo jonkin aikaa.

Elämme tällä viikolla erilaisessa suomalaisessa politiikassa kuin viime viikolla. Syy siihen on selvä: Suomessa on nyt kahdeksan merkittävää puoluetta. Perussuomalaisten kannatus on suurempi kuin RKP:lla ja kristillisdemokraateilla. Se ylittäisi muualla Euroopassa yleisen viiden prosentin äänikynnyksen. Yksittäisten kansanedustajien ja paikallisten agitaattorien sijasta Perussuomalaiset ovat nyt legitiimi valtakunnallinen verkosto, todellinen vaihtoehto, joka tavoittelee myös toimeenpanovaltaa.

Se, mihin tämä uusi voima poliittisella kartalla sijoittuu, jakaa tietysti mielipiteitä. Helsingin Sanomien Unto Hämäläisen mielipide – ”Jutta Urpilaisesta vasemmalle” – on sekin monitulkintainen. SDP:n suhteen Perussuomalaisiin ymmärtäminen vaatii itse sosialidemokratian monisyisempää ymmärrystä.

Kuten SDP:ssä vähänkään pitemmän aikaa toimineet tietävät, puolue on kolmipäinen khimaira. Oikeisto-, keskusta- ja vasemmistofraktio uskovat kaikki vetävänsä suunnilleen samaan suuntaan samalla, kun ne näykkivät toisiaan ja syyttelevät toisiaan kannatuksen vuotamisesta naapuripuolueille. Mutta jos tämä vaalitulos jotakin todistaa, niin sen, että veneen kaikki laidat vuotavat yhtä lailla: jokainen kilpailjapuolue on pystynyt lisäämään kannatustaan SDP:n kustannuksella.

SDP:n oikeistotendenssi pitää kohderyhmänään urbaania, keskiluokkaista toimihenkilöväestöä. Tätä kasvavaa osuutta palkansaajista yritetään viekoitella lupauksilla loivemmasta veroprogressiosta yhdistettynä tehostettuihin, tarpeen vaatiessa yksityistettyihin palveluihin. Oikeistofraktion ongelma on, että Kansallinen Kokoomus pystyy täyttämään sosiaalisen kysynnän tällaiselle puolueelle jokseenkin täysin. SDP:n tarjoama lisäporkkana, lupaus sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, ei toimihenkilöille tunnu konkreettiselta eikä yleensä oikeistotendenssin vaalilupauksissa konkretisoidukaan. Keskustasosialidemokraattinen tendenssi on vielä pahemmin hukassa: Sen unelmakampanjaan kiteytyvät yritykset sosialidemokraattisen imagon uudistamiseksi tuntuvat olevan suunnitellut vetoamaan sellaiseen äänestäjäkuntaan, jota kaikista todisteista päätellen ei ole olemassa lainkaan.

Vasemmistososialidemokratialla on raskas historiallinen painolasti. Sen tehtävänä tulisi olla emansipatorinen työväenluokan, sorretun proletariaatin, mobilisaatio: raskautettujen kansanjoukkojen kiihottaminen barrikadeille. Postmodernin suomalaisen vasemmiston kuva on kuitenkin kaikkea muuta kuin tätä. Sekä SDP:n vasemmistosiivellä että Vasemmistoliitossa on suuria vaikeuksia innostaa tätä oletettua tyytymättömien joukkoa marssimaan tai yleensä osallistumaan politiikkaan. Suuri osa vasemmiston kannatuksesta perustuu puhtaasti inertiaan: SDP:n ja SKDL:n entinen kannattajakunta äänestää elämänsä ehtoopuolella vanhan puolueidentiteettinsä perijöitä. Nuoret toimijat ovat molemmissa vasemmistopuolueissa järkyttävän usein näiden vanhojen kannattajien lapsia.

Paavo Arhinmäki on monessa suhteessa oikeassa puhuessaan betonilähiöissä itävästä tyytymättömyydestä nykyiseen yhteiskunnalliseen järjestykseen. Mutta edes Arhinmäki ei ole pystynyt kanavoimaan tätä tyytymättömyyttä poliittiseksi aktiivisuudeksi; hänen kannattajansa kyllä kampanjoivat näön vuoksi itäisessä Helsingissä, mutta hänen todellista kannatuspohjaansa ovat keskisen Helsingin puulähiöiden tiedostavat akateemiset kansalaiset. Tälle äänestäjäkunnalle vasemmistolaisuus on identiteettivalinta, ei sosioekonomisten olosuhteiden aikaansaama pakko. Se kannattajakunta, jota niin vasemmistoliittolaiset kuin vasemmistodemaritkin toivoisivat pystyvänsä mobilisoimaan, valuu vääjäämättä Perussuomalaisten laariin.

Siksi on historiallinen vääryys verrata Perussuomalaisia konservatiivis-kansalliseen fasistiseen liikehdintään tai edes eurooppalaiseen maahanmuuttajavastaiseen populistioikeistoon. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö esimerkiksi Jussi Halla-Aho olisi ”monikultturismin ja holtittoman maahanmuuttopolitiikan vastustaja”. Perussuomalaisten kannatus vain ei perustu siihen. Timo Soinin pitkäaikainen tavoite on ollut tehdä Perussuomalaisista jotain aivan muuta: perustaa uusi populistinen, vasemmistolainen luokkapuolue, johon markkinaohjattua yhteiskunnallista konsensusta kohtaan tunnettu tyytymättömyys voi kanavoitua. Maahanmuuttajavastaisuus, aivan samoin kuin ”rötösherrat kiinni”-retoriikka, ovat vain tapoja mainostaa tätä ulkopuolisen asemaa ja murtaa uusliberaalin hegemonian sementoimia diskursiivisia tabuja.

Nyt Soini on lähempänä tätä tavoitetta kuin koskaan. Perinteisen vasemmiston syrjäyttäminen vaihtoehtoja tarjoavan, radikaalin uudistajan asemasta on aivan kirjaimellisesti ovella; sen korvaajaksi uhkaa muodostua tarkoitushakuinen populismi ilman todellista yhteiskunnallista analyysiä tai sosiaalista omaatuntoa. Tämän uhkan torjuminen tulee vaatimaan vasemmiston täyden huomion. Sen on tehtävä suurempia uhrauksia kuin kenties koskaan aikaisemmin historiassaan yrittäessään tarjota kansalaisille todellista vaihtoehtoa sortumatta silti tasa-arvon ja solidaarisuuden periaatteiden pettämiseen. Mutta sen on onnistuttava: muuten kaiken emansipatorisen politiikan ydin, muutoksen toivo itse, valuu populistiseen viemäriin.

Anssi Häkkinen