Kotimaisessa puoluepolitiikassa on ollut havaittavissa viime aikoina jännitteitä ja asemien hakua. Vaalikausi on lähestymässä puoliväliään ja finanssikriisin myötä syntynyt poliittinen pelitila näyttää viimein avautuneen myös suomalaisille puolueille. Kolmesta suuresta puolueesta kannatusvaikeuksissa olevien Keskustan ja SDP:n kannalta seuraavat kaksi vuotta tulevat olemaan katkeran kamppailun aikaa. Kahdessa vuodessa puolueiden on löydettävä keinot kannatuksensa kääntämiseksi, jotta ne pystyisivät edes haaveilemaan merkittävistä asemista tulevassa hallituksessa.
Ensimmäisiä viitteitä puolueiden strategioista on jo saatu. Keskusta on Matti Vanhasen. Mauri Pekkarisen ja Timo Kallin johdolla tekemässä voimakasta irtiottoa nykyisestä hallituskumppanistaan Kokoomuksesta irrottautumalla uusliberalistisesta konsensuksesta. Tilalle kaavaillaan paluuta keynesiläiseen politiikkaan, jossa valtion rooli talouden ohjaajana, investointien tekijänä ja tulojen uudelleenjakajana on suuri. Tällä tavalla Keskusta on ottanut merkittävän harppauksen vasemmalle jättäen SDP:n vaikeaan tilanteeseen. Muuttuneessa tilanteessa puoluekokouksessa esitetty analyysi, jonka mukaan SDP on jäänyt yksin poliittiseen keskustaan kahden muun suuren puolueen siirryttyä oikealle on hetkessä vanhentunut.
SDP:n kannalta Keskustan linjanmuutoksen tekee vieläkin ongelmallisemmaksi se, ettei puolueen oma linja ole vieläkään kovin selkeä. Melkein kaikki SDP:n julkilausumat ovat viime aikoina viitanneet tavalla tai toisella hallituksen ja muiden puolueiden toimintaan. Perinteisen oppositiotoiminnan lisäksi tällä hetkellä kaivattaisiin kipeästi todellista poliittista linjanvetoa, jossa määriteltäisiin suunta maailmantalouden kriisin jälkeiselle sosialidemokratialle Suomessa ja maailmassa. Viime viikonlopun avaus globaalien rahoitusmarkkinoiden valvonnan lisäämiseksi, veroparatiisien sulkemiseksi sekä kansainvälisten verojen luomiseksi antaa olettaa, että poliittiseen linjanvetoon löytyy tahtoa ja uskallusta myös SDP:ssä. Puolueen on kuitenkin päästävä irti tyypillisestä kansallisen oppositiopuolueen ajattelusta, mikä vesitti osin tätäkin merkittävää avausta. Sen sijaan, että näitä toimia vaadittaisiin hallitukselta, olisi puolueen itse sitouduttava globaalin finanssireformin edistämiseen ja kerrottava julkisesti, millä keinoilla puolue tavoitteitaan tulee edistämään.
Lisäksi SDP:n tulisi rohkeammin myöntää muiden puolueiden ehdotusten edistyksellisyys ja analysoida tarkemmin niiden vaikutuksia omaan politiikkaansa ja strategisiin tavoitteisiinsa. Kun Keskustan avauksia ei enää voida arvostella markkinaliberaaleiksi, löydetään tilalle välittömästi syytös tahtopolitiikan (1,2) harrastamisesta. Epämääräisten leimaavien käsitteiden heittelyn sijasta energia olisi syytä kohdistaa pohtimalla niitä mahdollisuuksia, joita Keskustan ajattelutavan muutos tarjoaa sosialidemokraattiselle politiikalle kansallisella tasolla tulevaisuudessa. Yhteiskunnallista muutosta tavoitellessa ei ole millään tavalla järkevää antaa hallitus/oppositio-vastakkainasettelun estää yhteistyötä niiden tahojen kanssa, joiden näkemykset yhteiskunnan tulevaisuudesta ovat monessa suhteessa yhteneväisiä omien kanssa.
Itseasiassa poliittisten puolueiden ongelmat Suomessa ja muualla kiteytyvät paljolti tämän kysymyksen ympärille. Kun niiden kaikki toiminta rakentuu parlamentaarisen toiminnan kautta, jäävät useat poliittiset vaikutuskanavat huomioimatta ja hyödyntämättä. Samalla hämärtyy puolueen todellinen tarkoitus. Yhteiskunnallisen muutoksen tavoittelun sijasta puolueen toimintaa alkaa ensisijaisesti määrittämään vaalikannatuksen hankkiminen. Tästä ei ole enää pitkä matka tilanteeseen, jossa puolue toimii pelkästään säilyttääkseen itsensä. Jotta ajautuminen tähän kierteeseen voitaisiin katkaista, on puolueissa palattava peruskysymykseen: Miksi puolueemme on olemassa?
On ilmeistä, että tämä kysymys on esitetty Keskustan johtoportaassa. Nyt kysymys on aika esittää myös SDP:ssä. Kun kysymykseen on löydetty vastaus, on sen pohjalta muodostettava puolueen poliittinen linja, käytännön tavoitteet sekä niiden toteutuskeinot. Sitten nämä on esitettävä julkisuuteen arvioitavaksi. Jos omat tavoitteet ovat yhteneviä toisten puolueiden tavoitteiden kanssa, on ryhdyttävä yhteistyöhön yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi. Jos poliittinen projekti ei saa aikaiseksi vaalikannatusta, on tavoitteet ja tausta-analyysi pyrittävä argumentoimaan paremmin. Todellisessa julkisessa keskustelussa lopulta paras argumentti voittaa ja jotta poliittisessa toiminnassa olisi ylipäätään järkeä, on lähtökohtaisesti uskottava oman argumentin paremmuuteen.
On myös ymmärrettävä, ettei todellinen poliittinen kamppailu tapahdu rajatusti eduskunnassa, vaan avoimessa julkisessa keskustelussa. Tästä syystä SDP:nkin on kyettävä tuomaan julkisuuteen avauksia, joiden perustelut ovat täysin vapaita parlamentaarisesta tilanteesta. Sosialidemokraattisen politiikan on lisäksi ylitettävä kansalliset rajoitteet ja noustava globaalille tasolle hyödyntämällä sosialidemokraattisen liikkeen kansainväliset perinteet ja yhteistyömahdollisuudet. Kamppailussa taantumuksellisia voimia vastaan ainoa menestyksekäs strategia perustuu perusteelliseen yhteiskunnalliseen analyysiin ja sen taitavaan argumentointiin. Vastakkainasettelua ei tarvitse synnyttää keinotekoisin syytöksin, vaan se syntyy automaattisesti eriävien poliittisten ja ideologisten projektien välille. Jos suurta vastakkainasettelua ei synny, on olemassa mahdollisuus molempia osapuolia hyödyttävään kompromissiin. Tälla tavalla Suomessakin tullaan palaamaan punamultahallitusten aikaan.
Jussi Ahokas
gsdsuomi.wordpress.com 