Historiallinen sopimisen rajoitus

Pohjoismaissa ja Suomessa on ylpeilty yhteiskuntarauhalla, jonka sanomme pohjautuvan sopimusyhteiskuntaan. Kun yhdessä sovitaan, kaikki sitoutuvat. Työntekijöiden ja työnantajien yhteistyöllä pohjoismaissa on kuulemma selätetty työn ja pääoman ristiriita.

Työn, työntekijöiden ja pääoman, jota edustaa työnantaja, ristiriidan ydin on vallassa. Toiset myyvät työtään vailla päätösvaltaa siihen sekä vailla mahdollisuutta nauttia työnsä hedelmistä. Toiset omistavat ja päättävät ilman varsinaisen työn tekemistä. Työläiset eivät ole osallistuneet päätöksentekoon työssä – eivätkä yhteiskunnassa. Valta molemmissa on ollut samalla yhteiskuntaluokalla; pääoman haltijoilla.

Voimaa ja mallia työntekijöiden järjestäytymiseen on saatu tuontituotteena. Toki tehtaat tehdasolosuhteineen ja siten työväenluokan syntyminenkin on oikeastaan saatu tuontituotteena.

Ristiriita on siis täällä päin sanottu selätetyn. Jokseenkin tasaveroinen neuvotteluasetelma työntekijöiden ja –antajien välillä on rakennettu työlainsäädännöllä. Näin on tosiaan voitu taata yhteiskuntarauha, vakaat olot ja yhteiskunnan kehittymisen kokonaisuutena. Tasa-arvoinen yhteiskunta on rauhallinen jokaiselle yhteiskuntaluokalle.

Ensimmäisen kerran työntekijöiden ja työnantajien oikeuksista ja velvollisuuksista kirjattiin lakiin jo vuonna 1922. Tuolloin laadittiin ensimmäinen työsopimuslaki. Myöhemmin laadittiin myös työehtosopimuslaki. Vuoden 1919 perustuslaissa vahvistettiin jokaiselle laaja joukko kansalaisoikeuksia, aina oikeudesta vaikuttaa päätöksentekoon. Työväenluokkaa tämä alkoi koskea jo yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myötä, kun äänioikeus laajennettiin myös työtätekevään enemmistöön.

Vuonna 1939, kesken talvisodan, työnantajien keskusjärjestö ilmoitti, että ryhtyy neuvottelemaan työntekijöiden keskusjärjestön kanssa. Kansainvälinen tilanne varsin konkreettisesti, ellei hyvinkin pakottavasti, vaikutti sisäpoliittiseen käänteeseen. Tämän muistamme kuitenkin romanttisesti ”tammikuun kihlauksena”. Jo ennen tuota oli solmittu paljon paikallisia työehtosopimuksia, mutta ilmoitus ja siitä alkaneet neuvottelut mahdollistivat yleissitovat työehtosopimukset.

Kaiken tämän seurauksena pohjoismaissa on yhteiskuntaluokasta voinut siirtyä toiseen. 1960-luvun hyvinvointivaltion luomisaikaan ymmärrettiin, että sosiaalimenot vahvistavat talouskasvua, sillä ne luovat ostovoimaa. Niin ikään yhteiskuntarauhan, turvallisuuden ja luottamuksen kannalta on olennaista, että jokaisella on mahdollisuus ja tosiasiallinen vapaus ponnistaa haluamansa kaltainen elämä.

Ammattiliittojen sopimisoikeus vahvistaa talouskasvua – sopimisoikeuden rajoittaminen heikentää. Työehtojen minimiä määrittää työoikeus, minkä lisäksi työehtoja säännellään työntekijän ja työnantajan työsopimuksella, paikallisilla sopimuksilla, vakiintunein käytännöin sekä viimekätisesti työnantajan direktio-oikeudella – tai toisaalta viimekätisesti perustuslailla. On aina mahdollisuus sopia paremmin kuin lain minimitaso määrittää.

Oikeus sopia on keskeisimpiä oikeuskäytäntömme perusteita. Sitä rajoitetaan vain väärinkäytösten estämiseksi.

Tai no, vitsi vitsi, ei enää.

Historiallinen sopimisoikeuden (perustuslain vastaisesti) rajoittaminen lainsäädännöllä korjaa tilanteen kertaheitolla. Tässä sitä on kiinnostava uusi ulottuvuus 2010-luvun työn ja pääoman ristiriitaan esimerkiksi kansainvälisesti ja historiallisesti vertaillen.

Linkin takaa voimme vertailla eri maiden sopimuksia; toisissa työehdoista sovitaan kansallisesti, toisissa alakohtaisesti ja joissakin kokonaan paikallisesti. Vaikea sanoa, mihin kaavaillut lainsäädännölliset sopimusrajoitukset näistä kategorioista edes mahtuisivat.

Inari Juntumaa

Advertisement

Reilun verotuksen merkki

Verotuksen epäoikeudenmukaisuus on ollut julkisen keskustelun keskeinen teema jo muutaman vuoden ajan, oli kyseessä Amazon Google tai Terveystalo. Julkisuudessa olleiden esimerkkitapausten keskeisenä teemana on ollut verotuksen läpinäkymättömyys, joka vaikeuttaa kansalaisten mahdollisuuksia selvittää yritysten verotoiminnan oikeudenmukaisuutta. Toiseksi, julkinen keskustelu on keskittynyt myös kansainvälisen verojärjestelmän sääntöjen epäoikeudenmukaisuuteen, jossa esimerkiksi siirtohinnoittelusäännöt ja valtioiden väliset verosopimukset edelleen tarjoavat mahdollisuuden haitalliseen verosuunnitteluun. Lisäksi veroparatiisiyhtiöt ovat olleet julkisuudessa, sillä niiden tarjoavat mahdollisuudet sekä liiketoimien salailuun, että alhaiseen verotukseen tarjoavat otolliset mahdollisuuden verosuunnitteluun.

Nyt keskustelussa on kolmas aloite. Siinä keskitytään kuluttajien ja kaupunkien mahdollisuuteen vaikuttaa sertifikaattien kautta verotuksen avoimuuteen sekä väärin rakennettujen verosääntöjen soveltamiseen. Aloite on osoitus verokeskustelun kypsymisestä yritysvastuuasiaksi. Britanniassa vuonna 2012 perustettu Fair Tax Mark (reilun verotuksen merkki) pyrkii sertifioimaan yrityksiä, joilla ei ole mitään peiteltävää omien veroasioiden suhteen, ja jotka haluavat mielellään avata kirjansa kolmannen osapuolen varmistettavaksi ja tarkistettavaksi. Fair Tax Mark on lähinnä avoimuusstandardi, eikä vielä itsessään ole vakuutus että verot on maksettu kaikkiin niihin maihin, jossa yritys tekee voittoja, sillä verolakien tulkinta kuuluu tietenkin vain veroviranomaisten tehtävänkuvaan. Fair Tax Mark kuitenkin auttaa veroviranomaisia merkittävästi tarjoamalla lisätietoja yrityksen verokäytännöistä. Lisäksi se pyrkii selventämään tulkinnanvaraisia asioita verotuksessa.

Jokaisen maan verojärjestelmät kun ovat erilaisia, niiden tarkastelu vaatisi erilaisia läpinäkyvyyskäytäntöjä. Siksi britannialainen Fair Tax Mark ei vielä sellaisenaan soveltuisi Suomen oloihin. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa työntekijöiden bonuksien maksaminen veroparatiisiyhtiöihin on mainittu veroparatiisikeskustelussa, mutta Suomessa taas pankkisektorilla tätä käytäntöä ei ole. Suomessa taas konserniavustuksessa on erilaisia tulkintoja kuin muissa EU-maissa, ja Suomessa ei ilmeisesti käytetä ennakkoverosopimuksia yhtä ahkerasti kuin Britanniassa. Jokaisessa maassa on myös erilaisia verokannustimia ja –vähennyksiä, joita joskus käytetään myös kansainvälisessä verosuunnittelussa.

Verojärjestelmät ovat varsin epäloogisia kansalaisten oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Esimerkiksi yritys pystyy siirtämään tulojaan eri maihin siirtäessään esimerkiksi patenttisalkkunsa tai sisäisiä lainojaan eri tytäryhtiöihin, joiden välistä kauppaa sääntelevät siirtohinnoittelusäädökset. Nämä säännöt perustuvat verrannollishintoihin, eli hintoihin joita joku muu on veloittanut toisistaan riippumattomien yritysten välisessä kaupassa. Periaatteessa hintojen siis pitäisi olla markkinahintaisia. Ongelma syntyykin kun tietyille palveluille tai patenteille ei yksinkertaisesti ole markkinahintaa (esim. Googlen hakukaava), tai kun verotuksen asuinperiaate määritellään esimerkiksi Amazon-yhtiön tietokonepalvelimen kotimaan mukaan, vaikka asiakas ei koskaan fyysisesti kävisikään Irlannin tai Luxemburgin veroparatiiseissa ostaessaan eri tavaroita.

Kansalaisille oikeudenmukainen verotus on myös monimutkainen asia, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana on syntynyt käsitys, että verot tulisi maksaa siellä missä voittoja myös tehdään. Keskustelu onkin ajautumassa siihen suuntaan, että tulisi tarkastella tarkemmin yritysten kirjanpitoa maakohtaisen raportoinnin näkökulmasta, jotta liikevaihto, voitot, pääomat, työntekijäkulut, verot, lainat, konserniavustukset ja muut taloudelliset indikaattorit pyrittäisiin raportoimaan maakohtaisesti. Tarkkaa tilivelvollisuutta yrityksillä tuskin koskaan on kuluttajilleen ja tavallisille kansalaisille, mutta tietynlainen avoimempi selvitys olisi tarpeellista ottaen huomioon monimutkaiset moraaliset kysymykset, joita verotus myös herättää. Raportoinnin osana pitäisi myös kertoa, jos on isoja satunnaiseriä tai muita puitteita, jotka vaikuttavat verotettavaan tuloon, jotta lukuja osattaisiin tulkita oikein.

Fair Tax Mark pyrki tarjoamaan tämän läpinäkyvyyden ja raportoinnin tason. Jotta raportointia voitaisiin käyttää kulutuksen ohjaamiseen verovastuullisiin yrityksiin Suomessakin, tulisi jonkin tahon perustaa sertifikaation järjestelmä Suomeenkin seuraten täten brittikansalaisaktiivien esimerkkiä. Sertifikaatti voisi myös ajan myötä toimia verovastuullisten julkisten hankintojen perustana, koska sitä kautta kunnat voisivat kirjoittaa reilun verotuksen merkin kriteerit julkisten hankintojensa vaatimuskriteereihin, jonka täyttämiseksi reilun verotuksen merkki hyväksyttäisiin osana julkisia hankintoja. Jotta tämä onnistuisi, pitäisi jo olla merkittävä osa yrityksiä, jotka vapaaehtoisesti suostuisivat raottamaan kirjojaan sertifikaatiota varten ja täten saavuttamaan reilun verotuksen merkin, jos sellainen Suomeen luotaisiin. Eli missä olisivat reilun verotuksen pioneerit, jotka ensin avaavat kirjansa?

Fair Tax Markin -liikkeen johtava asiantuntija Leonie Nimmo saapuu vierailulle Suomeen. Hän kertoo uutta tietoa veroparatiisiyhtiöiden vastaisen työn saavutuksista ja tilanteesta Euroopassa. Tilaisuus pidetään torstaina 9.4. klo 10-12 Sokos-hotellissa: kabinetti Hamsteri, Kluuvikatu 8. Tilaisuudessa puhuu myös Reijo Kostiainen (Ex-UPM:n talousjohtaja), joka on nostanut esiin Fortumin veroparatiisikytkentöjä. Asiantuntija Matti Ylösen moderoimassa keskustelussa ovat mukana lisäksi veroparatiisialoitteen Helsingin kaupungille tehnyt kaupunginvaltuutettu Thomas Wallgren ja hyvinvointipolitiikan tutkija VTT Johannes Kananen.

Matti Kohonen

Win-win –situation?

Silloin tällöin kuulemme argumentteja, joiden mukaan taloudellinen eriarvoisuus tarkoittaa sosioekonomisesti heikommilla olevien osattomuutta, mutta paremmassa asemassa oleville tilanne olisi otollinen. Richard Wilkinson and Kate Pickett kuitenkin osoittavat tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan The Spirit Level. Why Equality is Better for Everyone että tämä ei pidä paikkaansa, vaan taloudellisesti eriarvoisissa yhteiskunnissa alempiosaisuus aiheuttaa fyysisiä ja psyykkisiä ongelmia läpi koko yhteiskunnan; koko ns. keskiluokkakin taistelee aina asemansa parantamiseksi, ja ainoat, jotka eivät suoranaisesti kärsi eriarvoisuudesta, ovat ne muutamat jotka ovat kaikkein parhaimmassa asemassa. He kärsivät tällaisessa yhteiskunnassa sen sijaan välillisesti; myös he voisivat paremmin yhteiskunnassa, jossa olisi mm. enemmän luottamusta ja vähemmän väkivaltaa.

Kirjassa käydään luku luvulta läpi, kuinka ylipaino, mielenterveysongelmat (mukaan lukien huume- ja alkoholiriippuvuus), sosiaaliseen liikkuvuuden hitaus, teiniraskaudet, väkivalta, heikot koululaisten oppimistulokset, alhaisempi elinikä sekä vankien osuus väestöstä esiintyvät runsaslukuisempina yhteiskunnissa, joiden taloudellinen eriarvoisuus on suurempaa. Kirjoittajat käyttävät kahta aineistoa:

1. Aineiston saatavuuden kautta valikoituneet parikymmentä valtiota maailman rikkaimpien valtioiden joukosta
2. Yhdysvaltojen osavaltiot

Kolmas maailma ei ole näissä aineistoissa siis edustettuna. Molemmat käytetyt aineistot todistavat samaa tarinaa.

Kirja pakottaakin kysymään, mitä voimme tällaisen todistusaineiston edessä väittää yksilöiden omista valinnoista rikkaimmissa länsimaissa ja Yhdysvalloissa, jos suoriudumme koulussa todennäköisesti paremmin norjalaisena kuin ranskalaisena tai jos todennäköisemmin päädymme teiniäidiksi saksalaisena kuin japanilaisena. Amerikkalaisen vapauden ihmeen, luokkakierron ja omalla työllä menestymisen, aika oli ja meni; nyt puheet yksilön vapaudesta ja mahdollisuudesta ovat lähinnä illuusiota ja vastuun siirtämistä sinne missä sitä ei ole: se on hiljentämistä ja syyllistämistä samalla kun vahvimmassa asemassa olevat voivat jatkaa vallitsevien rakenteiden ylläpitoa.

Onko tämä kehitys luonnonlain kaltainen? Miellyttävästi Wilkinson ja Pickett esittelevät kirjan loppuosassa, kuinka ihmiset ovat geneettisesti lähempänä sosiaalisia kuin väkivaltaisia ja kilpailullisia apinarotuja sekä että enemmistön ihmiskunnan historiasta olemme paria viimeistä tuhatta vuotta lukuun ottamatta eläneet tasa-arvoisissa yhteisöissä. Kirjoittajat myös kuvailevat esimerkkejä mekanismeista, joilla tasa-arvoa voidaan lisätä. Esimerkiksi työntekijöiden tulisi (ulkopuolisten sijoittajien sijaan) omistaa yritykset, sillä tällainen egalitarismi lisäisi emansipaatiota, tuottavuutta, yhteisöllisyyttä ja sosiaalisuutta sekä toisi tuloerot demokraattiseen kontrolliin ja jakaisi varallisuutta uudelleen (työntekijöille). Onkin aiheen kysyä, millainen orjuuden muoto on tämä, jossa työntekijöitä ostetaan ja myydään yrityskauppojen yhteydessä ja työn tulos kuuluu sijoittajille ja omistajille joilla ei ole yhteyttä työn tekemiseen. Kirjoittajat esittelevät, kuinka ammattiyhdistysliikkeen heikkous on yhdistävä tekijä maissa, joissa työehtoja ja –olosuhteita on heikennetty. Wilkinson ja Pickett jopa esittelevät, kuinka tasa-arvoa voidaan lisätä ilmastonmuutosta hidastaen.

Kirja pakottaa myös kysymään, minne me olemme menossa. Suomi esiintyy taulukoissa vähäisen taloudellisen eriarvoisuuden maana, mutta kuten tiedämme, että eriarvoisuutemme lisääntyy OECD-maiden kärkivauhtia.

Kirjoittajat eivät usko että eriarvoisuuden kasvusta voidaan syyttää uusliberalismia. Kuitenkin he toteavat että kilpailun lisääminen ja julkisen sektorin kaventaminen ovat uusliberalistisia tavoitteita sekä esittelevät kuinka eriarvoisuus räjähti Iso-Britanniassa Thactherin kaudella (eikä merkittävästi laskenut Majorin eikä Blairin kausina). Yleisesti ottaen kirjoittajat haluavat irtisanoutua poliittisista ideologioista peräänkuuluttaessaan, että tasa-arvon lisääminen hyödyttää yhteiskunnassa kaikissa asemissa olevia. Vastuullisina kansalaisina tutkijajoukko on perustanut sivuston, josta löytyy lisätietoa, esitelmäpohjia ja kampanjaideoita: The Equality Trust

Palataan vielä Suomeen. Täällä ulkomaisten sijoittajien omistamat ylikansalliset suuryritykset voittavat julkisen sektorin tarjouskilpailuja esimerkiksi mielenterveyspotilaiden hoidossa polkuhinnoillaan pakottaen paikalliset pienyrittäjät sivuun, vaikkei näillä suuryrityksillä olisi vielä edes toimintaa paikkakunnilla. Suomen julkinen sektori siis itse tukee toimintaa, jonka taloudellinen tuotto menee ulkomaisille suuromistajille sen sijaan että itse toiminta olisi pääosassa. Samalla kun tuloeromme kasvavat kiitovauhtia, julkinen sektori pakottaa pienomisteisia terveysalan paikallisyrityksiä lopulta myymään itsensä ylikansallisille sijoittajille. Suunta on siis ainakin kahdella tavalla vastoin Wilkinsonin ja Pickettin mallia. Näin ollen voimme olettaa että (jo nyt tuloeroihin nähden poikkeuksellisen korkeat) ylipainoisuus ja väkivalta lisääntyvät. Lisäksi voidaan olettaa että koulutulokset laskevat, sosiaalinen liikkuvuus hidastuu entisestään sekä teiniraskaudet ja mielenterveysongelmat lisääntyvät. Kuten kirjoittajat osoittavat, yhteiskuntien ei kuitenkaan olisi pakko muuttua tällaisiksi.

Wilkinson ja Pickett huomaavat Japanin pieniin tuloeroihin vedoten, että laaja julkinen sektori ei itsessään ole tasa-arvon edellytys, vaan myös ennen tulonsiirtoja saatavien tulojen pienet erot johtavat yhteiskuntaan, jossa tuloerot ovat pieniä. Muiden esimerkkien valossa kuitenkin nimenomaan tulonsiirrot ovat avainasemassa taloudellisen eriarvoisuuden alentamisessa.

Ollaanko vasemmistossakin jonkin kuvitteellisen ahneen keskiluokan edessä varpaillaan, eikä selkeästi yhteiskuntaa tasa-arvoittavia ratkaisuja uskalleta ehdottaa? Kuten kirjassa todetaan, tasa-arvoisempi yhteiskunta kuitenkin parantaa kaikkien hyvinvointia: siis myös koko laajan ns. keskiluokan. Sielläkin tunnetaan nahoissaan, mitä kiristynyt kilpailu merkitsee. Kuten tässäkin kirjassa tutkimuksin havainnoidaan, sosiaaliset suhteet lisäävät onnellisuutta ja jopa fyysistä terveyttä. Siksi statuskilpailu, johon eriarvoisuus pakottaa, johtaa ongelmiin. Siksi liika varovaisuus politiikan muutoksessa johtaa lyhyeen poliittiseen tulevaisuuteen, ja surullisempaa on vain se, jos päättäjät ovat huolissaan vielä lyhyemmästä tulevaisuudesta.

Kirjaa ollaan kuulemma kääntämässä suomeksi.

Muutamia linkkejä: Wikipedia, The Guardianin kirja-arvio sekä BBC:n uutinen aiheesta.

Inari Juntumaa

Ei-kivasta varjosta kivaan valoon

SDP on valmistellut vuoteen 2020 katsovan asiakirjan, jonka luvut hyvinvointi, sivistys ja ympäristö on johdannossa kuvattu keskeltä päällekkäisinä palloina. Tässä päällekkäisessä osassa on työ. Viimeksi mainittu luku yksin kattaakin talouseetoksineen puolet asiakirjasta. Muutamia huomioita.

Työn luvussa jokseenkin liian useasti johdannaisineen mainittu sana innovaatio kuvaa luvun maalailuja: aktiivinen elinkeinoelämä, valtion hallintorooli, innostusta. Asiakirja on kauttaaltaan täynnä hyviä ehdotuksia, optimismia ja hyvää fiilistä. Kuva on tulevaisuuteen kohdistuvasta hetkestä, ei siihen johtavista prosesseista tai periaatteista. Prosessillekin olisi suonut tilaa, sillä liian usein pyrinnöt hyvinvoinnin vahvistamiseen käytännössä heikentävät sitä. Esimerkiksi uuden kasvun yhteydestä puuttuvat sukupuoli- ja ilmastovaikutusten huomioiminen.

Asiakirjassa on ”hyvinvointiyhteiskunta”, ei ”–valtio”, millä valinnalla yleisesti kuvataan sitä että julkinen sektori on virkeän elinkeinoelämän hallintopalvelu. Tai tällä kertaa ”hyvinvointijulkinensektori” olisi ehkä osuvampi. Kuka keksii uuden termin tähän?

Asiaan liittyy optimismia. Itsenäisistä kunnista ja julkisen sektorin hajauttamisesta huolimatta pitäisi samojen mahdollisuuksien ja tasa-arvon kattaa koko maa. Tasapainottelu aktiivisen ja passiivisen julkisen sektorin tai -valtioajatuksen välillä jatkuu kautta asiakirjan. Yleistyönjako on silti selkeä: sivistys-, hyvinvointi- ja ympäristö-luvuista ei taloudellinen eetos välity kuten työ-luvusta.

Laajempi tavoitetasapainottelu näkyy mm. siinä, että vaihtoehtoja BKT:lle -koontilaatikko löytyy puhtaan ympäristön Suomi –luvun kasvuosasta, ei suinkaan talousorientoituneesta työn luvusta tai jo johdannosta.

Toiseksi, paperin mukaan SDP:n vuoden 1995 eduskuntavaalivoitosta alkanut ”myönteinen kehitys perustui tavoitteelliseen yhteiskuntapolitiikkaan ”. Shokkihoidonomaisesti toteutetut julkisen sektorin leikkaukset ja esimerkiksi pankkien pelastaminen kymmenientuhansien velkavankeuteen syöstyjen kansalaisten kustannuksella olivat siis ”tavoitteellista yhteiskuntapolitiikkaa”. Kysymys kuuluu: mitä sillä tavoiteltiin? Tulokset tiedämme.

Olihan se informatiivista todeta, että eräisiin edellisen laman ja sen jälkeisen kasvun opetuksiin kuuluu se, ettei taloudellinen kasvu yksin kykene ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia. Itse olin luullut että tämä oivallus oli jo demokraattisen sosialismin ytimessä.

Kolmanneksi, globaali valuutanvaihtovero ja muutama muu hyvä ehdotus jäävät harmillisesti paperin yleiskansallistunnelman varjoon. Emme kuitenkaan ole vain globaalien reunaehtojen vastaanottaja vaan osa globaaliyhteisöä, johon myös vaikutamme.

Neljänneksi hyvästä työelämästä kirjoitetaan paljon, mutta tarkempi kuvailu ja prosessit jäävät taas pois. Nykymaailman luovuuden ”edistäminen” on ollut sen heikentämistä; kilpailun ja esimerkiksi palkkaepätasa-arvon lisäämistä avoimuuden, yhteistyön ja luottamuksen sijaan.

Henkilöstöstä tai avoimuudesta ei puhuta valtion omistajapolitiikan yhteydessä, kuten ei yhteiskunnallisuudestakaan. Valtion omistamien yritysten tulot kuitenkin mainitaan, mutta työ-luvussa ne ohjataan pitkälti elinkeinotoiminnan tukemiseen. Asiallinen olisi ollut visio, jossa yhteiskunnallisen arvon tuottamiseen tähtäävät yhteiskunnalliset yritykset ovat vuonna 2020 elinkeinoelämän veturi.

Työnteon kokonaistaloudellinen merkitys on paperissa keskeinen motiivi työelämän parantamiselle; harmillisesti ei työn merkitys työntekijälle ja siihen liittyvä vapaus. Ainoaksi esimerkiksi työelämästä poissakäymiseen löytyi muu (hoiva)työ.

Viidenneksi läpyskän kirjoitustyyli on etäännyttävää ja passiivista, rakenteissa. Ihmiset puuttuvat näistä kivan fiiliksen kuvituksista. Lisäksi tyyli on yksityiseltä sektorilta: palvelut ”tuotetaan”, ”palveluiden” ja ”tuotteiden” ”käyttäjät” ”integroidaan” täysivaltaisesti mukaan ”suunnitteluun ja kehitystyöhön”.

Pahoitellen puutun vielä muutamiin kukkasiin. Mitä pitää tehdä kun ”passiivinen kuluttaja muuttuu aktiiviseksi sisältöjen ja merkitysten tuottajaksi”? Ja onhan vähän hassua tukea ”vanhusten verkostoitumista”. ”Palveluiden laatua kehittää valinnanvapaus” – kuka mitä? Entä mikä abstraktio on uuteen kasvuun liittyvä ”hyvin hoidettu luontosuhde”?

Ympäristö-luvussa on esillä lukuisia hyviä asioita, mutta yleistunnelma on vähän sama kuin Vihreällä liitolla: luonto on ihan kiva ja niin joo se lisää viihtyvyyttä. Esimerkiksi näkemyksiä jakavat turve ja ydinvoima ohitetaan.

Erityiskiitoksen ansaitsevat asiakirjan lisälaatikot. Kuitenkin paljon muutakin kiitettävää on, kuten esimerkiksi julkisen sektorin vastuu palveluista ja sosiaaliturvajärjestelmän perustuminen niille, ilmastolaki, energiansäästö, asunnottomuuden ja palkkaköyhyyden poistaminen, kuntasektorin palkkakehitys, globaali demokratia, vaihtoehdot, poliittinen tahto. Lisää näitä ja niihin johtavia prosesseja ja periaatteita, joista demokraattinen sosialismi välittyy! Muutoin voi jäädä sellainen harha, ettei kaiken kivan käytännön toteuttamiseen liity ideologisia eroja; ettei politiikassa tarvita politiikkaa.

Inari Juntumaa

Kiellä kaikki – suomalaista poliittista keskustelua 21. vuosisadalla

GSD:n blogi on viettänyt viime kuukaudet hiljaiseloa, mahdollisesti suomalaisen journalismin ruumiinvalvojaisten hengessä. Valitettavasti suomalaiset poliitikot ovat kuitenkin täyttäneet journalismin kuoleman aiheuttaman tyhjiön kommunikoimalla sähköisiä viestimiä käyttäen suoraan massoille, joten taas on kansalla aihetta olla kuohuksissaan – joku julkeaa edelleen olla jotain mieltä!

Tämän päivän kuohuttavana aiheena on se, että kokoomuslainen työryhmä opetusministeriössä on esittänyt kokoomuslaiselle opetusministerille, että suomalaisissa korkeakouluissa otettaisiin käyttöön lukukausimaksut. Vasemmiston ja ViNO ry.:n muodostama oppositioblokki on luonnollisesti noussut tästä takajaloilleen. Mutta Kansallisen Kokoomuksen reaktio tähän ”no shit” -tason paljastukseen – että jotkut puolueessa kannattavat joissain oloissa lukukausimaksuja – on ollut jännittävää seurattavaa.

Kokoomuksen puoluetoimistolta on sinkoillut joka suuntaan tiedotteita, joissa kielletään kaikki. Kaikki. Mitään lukukausimaksuja ei ole esitetty (ainakaan valkoisille ihmisille). Kukaan kokoomuksessa ei kannata asiaa. Kansanedustajien vaalikonevastausten ottaminen esille tässä yhteydessä on vääristelyä ja propagandaa. Itse asiassa koko lukukausimaksuaiheen keskusteluun tuominen on vain punikkien juonia.

Tässä, hyvät naiset ja herrat, on maan tapa, kirjaimellisesti päivittäinen ilmiö. Viimeksi törmäsimme siihen eilen, kun Helsingin Sanomat kritisoi Helsingin Vihreitä siitä, kuinka he ajavat kaupungin kouluihin kasvisruokapäivää. ”Kasvisruokapäivässä kyse ei ole lasten pakottamisesta tai kansanterveydestä, vaan politiikasta”, moittii lehti vaaleilla valitsemiamme poliittisia valtuutettuja siitä, että he uskaltavat tehdä politiikkaa. Tätä ”puolueiden välistä nokittelua” ei siis enää ymmärretä edes yhteisten asioittemme hoitamisen väistämättömänä lieveilmiönä, vaan haitallisena rikkakasvina, joka hallinnostamme pitäisi mitä pikimmin kitkeä pois.

Pahinta, mitä suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa voi tapahtua, on tulla leimatuksi poliittiseksi – ja toimivin tapa välttää sitä on kieltää kaikki. Viimeisen vuoden aikana olemme saaneet kuulla, että paitsi koulutuksessa, myöskään energiantuotannossa, vaalirahoituksessa tai verotuksessa ei ole mitään poliittista. Itse asiassa edes politiikassa ei ole mitään poliittista. Tämä kiellä kaikki -asenne kieltää samalla kansalaisilta osallistumisen todelliseen päätöksentekoon ja karsinoi puolueiden väliset poliittiset linjaerot ulos hallitsemisesta ja vallankäytöstä.

---

Rakkaat toverit, ystävät ja kylänmiehet! GSD:n johtokunta kokoontuu ensi viikon torstaina päättämään ehdokkaistamme seuraaviin eduskuntavaaleihin. Säännöissämme on kirjattu yhdistyksen tavoitteeksi ”demokratian laajentaminen ja sen monarkisoitumisen pysäyttäminen”. Tämä kryptinen lause tarkoittaa sitä, että kieltämisistä huolimatta valta on transformatiivista potentiaalia – vallalla muutetaan asioita. Me haluamme muuttaa asioita. Poliittisesti. Ja jokainen GSD:n nyt tai tulevaisuudessa valitsema kansan edustaja on omalta osaltaan velvollinen pelottelemaan poliitikkoja politiikalla.

Anssi Häkkinen

Kirjoittaja on GSD:n sihteeri, joka käyttää suuren osan vapaa-ajastaan ihmisten pilkkaamiseen sosiaalisessa mediassa.

GSD:n suunnasta

Eilen keskustelimme GSD:n johtokunnan kokouksessa GSD:n tulevasta toiminnasta ja roolista SDP:ssä. Esitin idean, jossa GSD voisi blogikirjoittelun lisäksi tuottaa tieteellisempää materiaalia yhteiskunnan nykytilasta. Tarkoitan tieteellisyydellä tässä kohtaa syy – seuraus suhteiden löytämistä, teorian muodostamiskykyä, kausaalisuutta. Oman näkemykseni mukaan nykyisin tavalliset kansalaiset ovat menettäneet kyvyn tulkita esimerkiksi maan hallituksen toimintaa ja arvioida sen vaikutusta omaan elämään.

Ikävä kyllä nykyisin törmää sangen usein eri yhteiskunnallisissa päätöksentekoelimissä valmisteltuihin asioihin, joita perustellaan julkisuudessa esimerkiksi niinkin nerokkaasti kuin ”Ilman tätä ei selvitä”, tai ”ellemme tee näin Suomi ei selviä” tai vastaavaa. Todelliset syyt ja vaikuttimet eri päätöksille jäävät usein varjoon, koska niiden esittäminen kansalle katsotaan poliittisesti epäedulliseksi ja toisaalta niistä selville pääseminen sisäpiirin ulkopuolelta on erittäin hankalaa.

Yksi esimerkki epäonnistuneesta poliittisten motiivien peittämisestä nähtiin lääkelaitoksen alueellistamisen yhteydessä. Tuon prosessin aikana lääkelaitoksen työntekijät nousivat melko menestyksekkäästi tehtyä alueellistamispäätöstä vastaan osoittaen, että mitään järkiperäistä syytä tuolle siirrolle ei ole, vaikka siirtoa yritettiinkin perustella muun muassa tehokkuuden nostamisella ja kustannusten karsimisella. Lääkelaitoksen väki kykeni kuitenkin kumoamaan esitetyt perustelut, jolloin laitoksen siirtämisen motiiviksi ei kerta kaikkiaan jäänyt mitään muuta kuin todellinen ”paljas” tavoite; vankistaa Keskustan asemaa tietyssä vaalipiirissä. Lääkelaitoksen henkilökunnan toiminnan motiivi oli huoli omista työpaikoista, mutta myös poliittiselle oppositiolle on aina voitto, kun voidaan selvästi nähdä hallituksen toimet tiettyä ryhmää suosiviksi, jolloin päästään pois siitä illuusiosta, että hallitus ajaa koko kansan asiaa.

Valitettavasti kaikkia ”kotiinpäinvetoja” ei tehdä yhtä tökerösti kuin lääkelaitoksen tapauksessa. Poliittiset motiivit voivat esimerkiksi hautautua erilaisten työryhmien taakse, joita usein käytännössä asetetaan etsimään sopivat perustelut halutuille tavoitteille, eikä tekemään oikeaa selvityspohjaista työtä. Omasta mielestäni SDP:n pitäisi uudistua puolueeksi, jonka tärkeimpänä tavoitteena on löytää ja ajaa niitä poliittisia linjauksia, jotka palvelevat Suomalaista yhteiskuntaa kokonaisuuden kannalta kaikista parhaiten ja jättää edunvalvontapolitiikka muille puolueille ja ammattiyhdistyksille. Tätä varten ei tarvitse hylätä sosialidemokraattisia arvoja, sillä itse asiassa on syytä olettaa, että näiden arvojen pohjalta johdettu politiikka johtaa parempaan ja kehittyneempään yhteiskuntaan kuin esimerkiksi oikeistolaisemmat arvot.

Ensimmäisen tavoitteen tulisi olla sellaisen yhteiskunnan tilaa mittaavaan mittarin (tai mittarien) rakentaminen, joka omasta mielestämme toimii yhteiskunnan kokonaisvaltaisen onnellisuuden, hyvinvoinnin, vaurauden ja kehittyneisyyden mittaajana. Tämän jälkeen meidän tulisi nostaa esiin ne poliittiset päätökset ja linjaukset, jotka vaarantavat yhteiskunnan suotuisan kehityksen. On tietysti muistettava, että jos mittarin tarkoituksena on mitata suurien linjauksien toimivuutta, ei se yksinään mahdollista yksittäisten tai paikallisten poliittisten ratkaisujen arvostelua. Minusta GSD:n tulisikin pysyä valtakunnallisten ja globaalien asioiden parissa ja jättää paikallispolitiikka pienemmälle huomiolle.

Toinen tapa muodostaa uskottava poliittinen näkemys on jo olemassa olevan tiedon hyväksikäyttäminen hallituksen toimintaa tai sen puutetta arvioitaessa. Omaan alaansa erikoistuneiden ihmisten näkemyksiä voitaisiin tuoda nykyistä näkyvämmin esille, jolloin ne saavat myös poliittisemman luonteen. Epäkohdat pysyvät piilossa, mikäli ongelmaa ei alan ulkopuolella huomata. Opposition yksi päätehtävistä on aina ollut yhteiskunnallisen tyytymättömyyden kanavointi julkisuuteen.

Tulevaisuus on siis täynnä haasteita. Toisaalta pitäisi auttaa omaa puoluetta löytämään uskottava näkemys yhteiskunnasta, tuoda esiin oman ja hallituspuolueiden väliset arvoerot ja kanavoida puolueen ulkopuolista tyytymättömyyttä vallalla olevaan politiikkaan. Kysymys kuuluu uskalletaanko haasteisiin tarttua.

Janne Viljanen

Yksi poliittinen kriisi

Jotain kummallista on tapahtunut. Suomessa puhutaan politiikasta. Tai ainakin poliitikkojen ja puolueiden toiminnasta. Vaalirahakohu on nostanut esiin ongelman suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä.

Henkilökeskeinen vaalitapa on vaatinut puolueilta ja ehdokkailta mittavia taloudellisia panostuksia. Puoluetuki ja jäsenmaksut eivät ole riittäneet vaaleissa menestymiseen. Ulkopuolista rahoitusta on ollut mahdollista kerätä lain puitteissa melko vapaasti. Puolueet ovat mahdollisuuteen tarttuneet pohtimatta syvemmin ulkopuolisen rahoituksen roolia poliittisisessa järjestelmässä.

Lopulta homma lähti käsistä. Puoluesihteereiksi alettiin valita hyviä ”rahankerääjiä”. Uusia tulonlähteitä etsittiin aktiivisesti ja niitä myös löydettiin. Yrityksiä, säätiöitä, etujärjestöjä, kansalaisjärjestöjä, yksityisiä lahjottajia. Rahaa ilman vastikkeita. Niin tietysti puolueet asian näkivät. Media ja kansalaiset näkivät toisin.

Suomalainen poliittinen järjestelmä on tällä hetkellä kriisissä. Pääministerin eroa vaaditaan. Hallituksen eroa vaaditaan. Eduskunnan hajoittamista vaaditaan. Ei se ole tätä päivää Suomessa. Ei meidän järjestelmässämme ole enää mitään vikaa. Kekkosen ajoista ja Neuvostoliitosta on päästy. Olemme demokratian mallivaltio.

Puolueet tekevät esityksiä puoluerahoituksen ja vaalirahoituksen uudistamiseksi. Odotetaan toimikunnan ehdotusta. Vaalirahoitustoimikunnan puheenjohtaja Tarasti, jumalasta seuraava, toppuuttelee radikaaleimpia ehdotuksia. Oikeistopuolueet pelkäävät AY-rahan kieltämisen vievän vasemmistopuolueiden toimintamahdollisuudet. Puolueiden rahallinen tukeminen nähdään kansalaisen perusoikeutena ja tärkeänä poliittisen vaikuttamisen muotona. Halutaan muutosta. Silti mikään ei saa muuttua.

Pääministeri ei eroa. Hallitus jatkaa. Eduskunta jatkaa. Vaalirahoituslaki säädetään. Samat toimijat jatkavat. Samalla vaalijärjestelmällä jatketaan. Ulkopuolista rahaa kerätään hiukan vähemmän ja hiukan avoimemmin. Media julistaa olevansa todellinen valtiomahti Suomessa. Kansalaiset eivät puhu politiikasta. Demokratia on pelastettu.

Jussi Ahokas

Kohti punamultaa

Kotimaisessa puoluepolitiikassa on ollut havaittavissa viime aikoina jännitteitä ja asemien hakua. Vaalikausi on lähestymässä puoliväliään ja finanssikriisin myötä syntynyt poliittinen pelitila näyttää viimein avautuneen myös suomalaisille puolueille. Kolmesta suuresta puolueesta kannatusvaikeuksissa olevien Keskustan ja SDP:n kannalta seuraavat kaksi vuotta tulevat olemaan katkeran kamppailun aikaa. Kahdessa vuodessa puolueiden on löydettävä keinot kannatuksensa kääntämiseksi, jotta ne pystyisivät edes haaveilemaan merkittävistä asemista tulevassa hallituksessa.

Ensimmäisiä viitteitä puolueiden strategioista on jo saatu. Keskusta on Matti Vanhasen.  Mauri Pekkarisen ja Timo Kallin johdolla tekemässä voimakasta irtiottoa nykyisestä hallituskumppanistaan Kokoomuksesta irrottautumalla uusliberalistisesta konsensuksesta. Tilalle kaavaillaan paluuta keynesiläiseen politiikkaan, jossa valtion rooli talouden ohjaajana, investointien tekijänä ja tulojen uudelleenjakajana on suuri. Tällä tavalla Keskusta on ottanut merkittävän harppauksen vasemmalle jättäen SDP:n vaikeaan tilanteeseen. Muuttuneessa tilanteessa puoluekokouksessa esitetty analyysi, jonka mukaan SDP on jäänyt yksin poliittiseen keskustaan kahden muun suuren puolueen siirryttyä oikealle on hetkessä vanhentunut.

SDP:n kannalta Keskustan linjanmuutoksen tekee vieläkin ongelmallisemmaksi se, ettei puolueen oma linja ole vieläkään kovin selkeä. Melkein kaikki SDP:n julkilausumat ovat viime aikoina viitanneet tavalla tai toisella hallituksen ja muiden puolueiden toimintaan. Perinteisen oppositiotoiminnan lisäksi tällä hetkellä kaivattaisiin kipeästi todellista poliittista linjanvetoa, jossa määriteltäisiin suunta maailmantalouden kriisin jälkeiselle sosialidemokratialle Suomessa ja maailmassa. Viime viikonlopun avaus globaalien rahoitusmarkkinoiden valvonnan lisäämiseksi, veroparatiisien sulkemiseksi sekä kansainvälisten verojen luomiseksi antaa olettaa, että poliittiseen linjanvetoon löytyy tahtoa ja uskallusta myös SDP:ssä. Puolueen on kuitenkin päästävä irti tyypillisestä kansallisen oppositiopuolueen ajattelusta, mikä vesitti osin tätäkin merkittävää avausta. Sen sijaan, että näitä toimia vaadittaisiin hallitukselta, olisi puolueen itse sitouduttava globaalin finanssireformin edistämiseen ja kerrottava julkisesti, millä keinoilla puolue tavoitteitaan tulee edistämään.

Lisäksi SDP:n tulisi rohkeammin myöntää muiden puolueiden ehdotusten edistyksellisyys ja analysoida tarkemmin niiden vaikutuksia omaan politiikkaansa ja strategisiin tavoitteisiinsa. Kun Keskustan avauksia ei enää voida arvostella markkinaliberaaleiksi, löydetään tilalle välittömästi syytös tahtopolitiikan (1,2) harrastamisesta. Epämääräisten leimaavien käsitteiden heittelyn sijasta energia olisi syytä kohdistaa pohtimalla niitä mahdollisuuksia, joita Keskustan ajattelutavan muutos tarjoaa sosialidemokraattiselle politiikalle kansallisella tasolla tulevaisuudessa. Yhteiskunnallista muutosta tavoitellessa ei ole millään tavalla järkevää antaa hallitus/oppositio-vastakkainasettelun estää yhteistyötä niiden tahojen kanssa, joiden näkemykset yhteiskunnan tulevaisuudesta ovat monessa suhteessa yhteneväisiä omien kanssa.

Itseasiassa poliittisten puolueiden ongelmat Suomessa ja muualla kiteytyvät paljolti tämän kysymyksen ympärille. Kun niiden kaikki toiminta rakentuu parlamentaarisen toiminnan kautta, jäävät useat poliittiset vaikutuskanavat huomioimatta ja hyödyntämättä. Samalla hämärtyy puolueen todellinen tarkoitus. Yhteiskunnallisen muutoksen tavoittelun sijasta puolueen toimintaa alkaa ensisijaisesti määrittämään vaalikannatuksen hankkiminen. Tästä ei ole enää pitkä matka tilanteeseen, jossa puolue toimii pelkästään säilyttääkseen itsensä. Jotta ajautuminen tähän kierteeseen voitaisiin katkaista, on puolueissa palattava peruskysymykseen: Miksi puolueemme on olemassa?

On ilmeistä, että tämä kysymys on esitetty Keskustan johtoportaassa. Nyt kysymys on aika esittää myös SDP:ssä. Kun kysymykseen on löydetty vastaus, on sen pohjalta muodostettava puolueen poliittinen linja, käytännön tavoitteet sekä niiden toteutuskeinot. Sitten nämä on esitettävä julkisuuteen arvioitavaksi. Jos omat tavoitteet ovat yhteneviä toisten puolueiden tavoitteiden kanssa, on ryhdyttävä yhteistyöhön yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi. Jos poliittinen projekti ei saa aikaiseksi vaalikannatusta, on tavoitteet ja tausta-analyysi pyrittävä argumentoimaan paremmin. Todellisessa julkisessa keskustelussa lopulta paras argumentti voittaa ja jotta poliittisessa toiminnassa olisi ylipäätään järkeä, on lähtökohtaisesti uskottava oman argumentin paremmuuteen.

On myös ymmärrettävä, ettei todellinen poliittinen kamppailu tapahdu rajatusti eduskunnassa, vaan avoimessa julkisessa keskustelussa. Tästä syystä SDP:nkin on kyettävä tuomaan julkisuuteen avauksia, joiden perustelut ovat täysin vapaita parlamentaarisesta tilanteesta. Sosialidemokraattisen politiikan on lisäksi ylitettävä kansalliset rajoitteet ja noustava globaalille tasolle hyödyntämällä sosialidemokraattisen liikkeen kansainväliset perinteet ja yhteistyömahdollisuudet. Kamppailussa taantumuksellisia voimia vastaan ainoa menestyksekäs strategia perustuu perusteelliseen yhteiskunnalliseen analyysiin ja sen taitavaan argumentointiin. Vastakkainasettelua ei tarvitse synnyttää keinotekoisin syytöksin, vaan se syntyy automaattisesti eriävien poliittisten ja ideologisten projektien välille. Jos suurta vastakkainasettelua ei synny, on olemassa mahdollisuus molempia osapuolia hyödyttävään kompromissiin. Tälla tavalla Suomessakin tullaan  palaamaan punamultahallitusten aikaan.

Jussi Ahokas

Matti Vanhanen sosialidemokratian asialla?

Matti Vanhanen yllätti lähes tulkoon kaikki poliittiset tahot voimakkaalla ulostulollaan Keskustan puoluehallituksen kokouksessa. Vanhasen esittämässä keskipitkälle aikavälille ulottuvassa visiossa Suomen kansantalouden kasvua ja suomalaista työllisyyttä lähdettäisiin tukemaan useiden miljardien eurojen investointipaketilla. Investoinnit kohdennettaisiin monipuolisesti sellaisiin kohteisiin, jotka stimuloivat suomalaisen talouden kehitystä parhaalla mahdollisella tavalla. Vetovastuun investointiohjelmasta ottaisi valtio, jonka lisäksi taloustalkoisiin houkuteltaisiin yksityisiä tahoja sekä eläkerahastoja.

Vanhasen avausta voidaan pitää hyvin merkittävänä yhteiskuntapoliittisena tekona ja suunnanmuutoksena, jollaista suomalaisessa poliittisessa kentässä ei ole pitkään aikaan nähty. Vielä merkittävämmäksi Vanhasen kaavailut tekee se, että ne perustuvat selkeästi pitkälliseen analyysin kapitalismista ja valtion roolista kapitalistisessa järjestelmässä. Markkinaliberaalin ajattelun kritiikki nousee eksplisiittisesti esiin Vanhasen pohdinnoissa. Tällä kertaa kyseessä ei ole yksittäinen kevyt toimenpide-ehdotus, joita päivänpolitiikka on ollut tulvillaan viimeisten vuosikymmenien aikana. Vanhasella on aito halu rakentaa uudenlaiselle taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle näkemykselle perustuvaa yhteiskuntaa, jossa julkisen roolia vahvistetaan ja joka tarjoaa todellisen vaihtoehdon uusliberalismille ja valtiososialismille.

Vanhasen herätyksen taustalla on epäilemättä globaalin finanssikapitalismin kriisiytyminen, jonka seurauksia vastaan kamppailu jatkuu vielä pitkään ympäri maailmaa. On hieman ironista, että finanssikriisin tarjoaman poliittisen pelitilan käyttää Suomessa ensimmäisenä hyväkseen juuri Matti Vanhanen ja keskustapuolue suomalaisen vasemmiston tyytyessä sivustakatsojan rooliin. Monilta osin Vanhasen avaus pitää sisällään niitä elementtejä, jotka on Suomessa totuttu yhdistämään ensisijaisesti vasemmistoon ja sosialidemokratiaan. Tietysti myös maalaisliiton piirissä valtion taloudellista osallistumista on pidetty arvossa ja rakennettiinhan suomalainen hyvinvointivaltio pitkälti Kekkosen/Kuusen-linjaa seuraten. Tässä mielessä Vanhasen ja keskustapuolueen uusi suunta ei ole täysin yllättävä.

Vanhasen avaus sai aikaan hämmennystä SDP:n ja Kokoomuksen piirissä. Lähtiessään Vanhasen viitoittamalle tielle keskustapuolue on tekemässä selkeää pesäeroa hallituskumppaniinsa. Samalla se on astumassa entistä voimakkaammin SDP:n reviirille jättäen myös pääoppositiopuolueen hankalaan asemaan. Jos keskustapuolue vetää 5-vaihteella vasemmalta ohi, alkaa sosialidemokraattisen puolueen olla vaikea perustella omaa olemassaoloaan. Tässä mielessä SDP:n varovainen myönteisyys Vanhasen avausta kohtaan saattaa osoittautua liian varman päälle pelaamiseksi, jos keskustapuolue todella lähtee kaavailtua ohjelmaa toteuttamaan. Nyt jos koskaan on suomalaisessa politiikassa pelitilaa tarjolla ja siihen myös SDP:n on osattava tarttua.

Suurin puute Vanhasen analyysissa ja siitä juontuvassa toimintaohjelmassa koskee edelleen sen täydellistä kansallisvaltiokeskeisyyttä. Vanhanen lausuu

”Keskustan tärkein tehtävä hallituksessa on puolustaa suomalaista työtä ja työntekijää. Me uskomme suomalaisiin. Me uskomme työhön. Työ luo perheille turvaa ja se turvaa suomalaisille tärkeät hyvinvointipalvelut, kun Suomi ikääntyy.”

ja rajaa jälleen kerran poliittisen ajattelunsa tiiviisti sinivalkoisilla pyykeillä merkityn rajan sisäpuolelle.

Politiikan globaalin luonteen ymmärtäminen on vapaiden pääomanliikkeiden määrittelemällä aikakaudella välttämätöntä, jotta todellisia reformeja työtätekevän luokan yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi voidaan saada aikaan. Vanhanen ei kuitenkaan näe, että globaalin talouden rakenteita voitaisiin muuttaa proaktiivisella politiikalla. Hän uskoo vilpittömästi, että vapaiden pääomanliikkeiden valta globaalissa taloudessa on koskematon. Näinhän ei tietenkään ole, vaikka globaalin demokratian prosessi eteneekin vielä varsin verkkaisesti.

Tämä on nimenomaisesti se sanoma, jonka kanssa SDP:n tulee lähteä tekemään yhteistyötä Matti Vanhasen ja keskustapuolueen kanssa. Kun keskustapuolue tavoittelee kansallisesti työtätekevän luokan aseman parantamista ja kapitalismin suurimpien epäkohtien korjaamista, on sosialidemokraattien tavoiteltava sitä globaalisti. Vasta globaalit reformit voivat saada aikaan todellisen muutoksen ja johtaa tilanteeseen, jossa Matti Vanhasenkaan ei enää tarvitse pelätä pääoman pakenemisesta suomalaisesta taloudesta kaavaillessan työllisyyttä edistäviä julkisen sektorin toimenpiteitä.

Juuri nyt SDP:llä on tilaisuus astua ulos liian pitkään kestäneestä sekaannuksen ja ymmälläänolon tilasta, kohti todellista muutoksellista politiikkaa. Tämän tilaisuuden tarjosi puolueelle nurmijärveläinen suomalaisen agraaripuolueen puheenjohtaja. Joskus globaalin demokratian prosessit etenevät kummallisten sattumien kautta.

Jussi Ahokas

Matti Vanhanen työn asialla

Vielä viime keväänä ja kesällä pääministeri Matti Vanhanen antoi julkisuuteen lukuisia palkkamalttilausuntoja, jotka voitiin osoittaa pääoman etua palveleviksi vaatimuksiksi. Melko selvää oli, ettei Vanhanen sinällään halunnut asettua pääoman ja työn välisessä kamppailussa ensimmäisen puolelle. Itseasiassa palkkamalttipuheilla Vanhanen halusi puolustaa suomalaista työtä ja suomalaisia työntekijöitä yhä kovenevassa globaalissa taloudellisessa kilpailussa. Puutteellinen analyysi globaalin talouden ja kapitalistisen yhteiskunnan mekanismeista  johti kuitenkin epäonnistumiseen poliittisten tavoitteiden asettelussa.

Globaalien rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisen myötä myös suomalaista työtä ja sen tulevaisuutta koskevat kysymykset ovat muuttuneet. Finanssikriisin siirtyessä osaksi reaalitaloutta Vanhasen palkkamalttivaatimukset tulevat toteutumaan kuin itsestään työttömyyden sekä lomautusten määrän kasvaessa ja ammattiliittojen yhteiskunnallisen vallan vähentyessä. Seuraavilla neuvottelukierroksilla suuret palkkavaatimukset on jätetty työntekijäjärjestöjen kassakaappeihin odottamaan parempia aikoja. Tällä hetkellä uhkakuvat suomalaiselle työlle tulevat muualta kuin työntekijöiden liian suurista palkkavaatimuksista (pääasiassa globaalin kysynnän hiipumisesta).

Myös Matti Vanhanen on ymmärtänyt tämän ja ryhtynyt esittämään toisenlaisia vaatimuksia suomalaisen työn pelastamiseksi. Nyt puhutaan elvytyksestä. Tarvitaan veronalennuksia ja muita julkisia toimenpiteitä kotimaisen kulutuksen ja yksityisen sektorin investointihalukkuuden kasvattamiseksi. Myös julkisten investointihankkeiden toteuttamisen nopeuttaminen ja julkisen asuntotuotannon kiihdyttäminen ovat tulleet esille elvytyspuheissa.

Eroja julkisuudessa esitettyjen elvytyssuunnitelmien välillä on voitu havaita.  Vertailu osoittaa, että Matti Vanhasen näkemykset elvytyksestä ovat Suomen työllisyyskehityksen kannalta erittäin järkeviä. Vanhanen tyrmää suuret menoleikkaukset ja ymmärtää, että nimenomaan tulevien 2-3 vuoden aikana julkista taloutta tarvitaan vastaamaan yksityisen sektorin taantumasta aiheutuneisiin ongelmiin. Vanhanen on erittäin hyvin selvillä vastasyklisen talouspolitiikan peruskysymyksistä, vaikka tässä vaiheessa hänen hallituksensa esittämät konkreettiset toimenpiteet ovatkin olleet hyvin pienimuotoisia uhkaavan taantuman oletettavaan syvyyteen suhteutettuna.

Vanhasen kamppailu suomalaisen työn puolesta ei pääty ekspansiivisen vastasyklisen talouspolitiikan ymmärtämiseen ja toimivien elvytystavoitteiden esittämiseen. Näiden lisäksi Vanhanen on ryhtynyt vaatimaan kotimaislta yrityksiltä yhteiskuntavastuuta vastapalveluksena Vanhasen hallitusten yrityssektoria suuresti hyödyttäneelle vero- ja tukipolitiikalle (1,2). Vaikeassa taloustilanteessa yritysten on puolestaan tultava hallitusta vastaan leikkaamalla voittotavoitteitaan ja taseitaan. Tällä tavalla suurilta irtisanomisilta voidaan säästyä ja työttömyyden kasvu saadaan pidettyä kohtuullisella tasolla. Vanhasen vaatimuksen radikaalisuudesta kertoo se, että käytännössä se voidaan rinnastaa yritys- ja pääomaverotuksen kiristämiseen, tosin yrityksille vapaaehtoisena toimenpiteenä (ja yritysten talkoohalukkuuden kaikki tietävät).

Tällä hetkellä Matti Vanhasen tavoitteet suomalaisen työn pelastamiseksi näyttävät olevan linjassa Vanhasen esittämien toimintamallien kanssa, kun vielä kesällä Vanhasen tavoitteiden ja toimintaesitysten välillä oli ilmeinen ristiriita. Koska Vanhasen tavoitteet eivät ole muuttuneet, on selitystä muuttuneelle tilanteelle etsittävä Vanhasen esittämien toimintamallien perusteista. Kun vielä kesällä Vanhasen taloudellinen ajattelu perustui pitkälti neoklassisen taloustieteen teoriaan, nousevat tämänhetkiset ideat keynesiläisestä teoriasta. Globaali talouskriisi on selkeästi heilauttanut talousteoreettista paradigmaa ja vielä puoli vuotta sitten hyljeksityt ajatukset talouspolitiikan perusteista ja talouspolitiikan käytännön toimenpiteistä ovat muuttuneet hetkessä hyväksytyiksi.

Tämä on loistava esimerkki yhteiskunnallisen kehityksen dialektisuudesta ja siitä, kuinka materiaalisessa rakenteessa tapahtuneet muutokset heijastuvat ideologisiin ja teoreettisiin rakenteisiin ja toisin päin. Kriisin hetkellä esiin nousevat ideat, jotka ovat saattaneet olleet syrjäytettyinä viimeiset vuosikymmenet. Myös kokonaan uudenlaiset teoreettiset näkemykset voivat lyödä läpi kriisien seurauksena, kuten Keynesin ajatukset 1930-luvulla. Kun uudet tai unohdetut ajatukset nousevat esiin, tarttuvat poliitikot ja taloustieteilijät niihin kuin pelastusrenkaisiin. Tällä tavalla on selitettävissä myös Matti Vanhasen taloudellisessa ajattelussa tapahtunut käänne.

Yhä useammin kuullun sanonnan mukaan politiikkaa on tehtävä ajassa. Politiikkaa ja talouspolitiikkaa ajassa tekee myös Matti Vanhanen. Itseasiassa ajassa toimivat lähestulkoon kaikki poliitikot, taloustieteilijät ja muut asiantuntijat, minkä vuoksi todellista muutoksellista potentiaalia globaalista yhteiskunnasta on löydettävissä vain hyvin rajallinen määrä. Liian usein yhteiskunnalliset toimijat perustavat toimintansa kriittisen yhteiskunnallisen analyysin sijasta kulloisenakin ajanjaksolla vallitsevista hegemonisista rakenteista kumpuaviin teorioihin ja ajatuksiin. Muutoksellisen politiikan mahdollisuus on tässä vaiheessa menetetty ja todelliset utopiat jäävät kerta toisensa jälkeen esittämättä.

Kriittisen ajattelun ja yhteiskunnallisen analyysin tulee murtaa tällainen kehitys ja nostaa Matti Vanhanen kaikkien hänen (poliittista) toimintaansa rajoittavien ideoiden yläpuolelle. Muuten vaarana on jäädä ikuisesti  John Maynard Keynesin kuvaamaan yhteiskunnalliseen tilaan:

”Practical men, who believe themselves to be quite exempt from any intellectual influences, are usually the slaves of some defunct economist.”

Sillä emmehän halua antaa materiaalisten ja ideologisten rakenteiden määrittää olemassaoloamme ja yhteiskuntamme tulevaisuutta oman aktiivisen toimintamme sijasta. Emmehän?

Jussi Ahokas