Posts Tagged ‘palkankorotukset’

Historiallinen sopimisen rajoitus

syyskuu 16, 2015

Pohjoismaissa ja Suomessa on ylpeilty yhteiskuntarauhalla, jonka sanomme pohjautuvan sopimusyhteiskuntaan. Kun yhdessä sovitaan, kaikki sitoutuvat. Työntekijöiden ja työnantajien yhteistyöllä pohjoismaissa on kuulemma selätetty työn ja pääoman ristiriita.

Työn, työntekijöiden ja pääoman, jota edustaa työnantaja, ristiriidan ydin on vallassa. Toiset myyvät työtään vailla päätösvaltaa siihen sekä vailla mahdollisuutta nauttia työnsä hedelmistä. Toiset omistavat ja päättävät ilman varsinaisen työn tekemistä. Työläiset eivät ole osallistuneet päätöksentekoon työssä – eivätkä yhteiskunnassa. Valta molemmissa on ollut samalla yhteiskuntaluokalla; pääoman haltijoilla.

Voimaa ja mallia työntekijöiden järjestäytymiseen on saatu tuontituotteena. Toki tehtaat tehdasolosuhteineen ja siten työväenluokan syntyminenkin on oikeastaan saatu tuontituotteena.

Ristiriita on siis täällä päin sanottu selätetyn. Jokseenkin tasaveroinen neuvotteluasetelma työntekijöiden ja –antajien välillä on rakennettu työlainsäädännöllä. Näin on tosiaan voitu taata yhteiskuntarauha, vakaat olot ja yhteiskunnan kehittymisen kokonaisuutena. Tasa-arvoinen yhteiskunta on rauhallinen jokaiselle yhteiskuntaluokalle.

Ensimmäisen kerran työntekijöiden ja työnantajien oikeuksista ja velvollisuuksista kirjattiin lakiin jo vuonna 1922. Tuolloin laadittiin ensimmäinen työsopimuslaki. Myöhemmin laadittiin myös työehtosopimuslaki. Vuoden 1919 perustuslaissa vahvistettiin jokaiselle laaja joukko kansalaisoikeuksia, aina oikeudesta vaikuttaa päätöksentekoon. Työväenluokkaa tämä alkoi koskea jo yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myötä, kun äänioikeus laajennettiin myös työtätekevään enemmistöön.

Vuonna 1939, kesken talvisodan, työnantajien keskusjärjestö ilmoitti, että ryhtyy neuvottelemaan työntekijöiden keskusjärjestön kanssa. Kansainvälinen tilanne varsin konkreettisesti, ellei hyvinkin pakottavasti, vaikutti sisäpoliittiseen käänteeseen. Tämän muistamme kuitenkin romanttisesti ”tammikuun kihlauksena”. Jo ennen tuota oli solmittu paljon paikallisia työehtosopimuksia, mutta ilmoitus ja siitä alkaneet neuvottelut mahdollistivat yleissitovat työehtosopimukset.

Kaiken tämän seurauksena pohjoismaissa on yhteiskuntaluokasta voinut siirtyä toiseen. 1960-luvun hyvinvointivaltion luomisaikaan ymmärrettiin, että sosiaalimenot vahvistavat talouskasvua, sillä ne luovat ostovoimaa. Niin ikään yhteiskuntarauhan, turvallisuuden ja luottamuksen kannalta on olennaista, että jokaisella on mahdollisuus ja tosiasiallinen vapaus ponnistaa haluamansa kaltainen elämä.

Ammattiliittojen sopimisoikeus vahvistaa talouskasvua – sopimisoikeuden rajoittaminen heikentää. Työehtojen minimiä määrittää työoikeus, minkä lisäksi työehtoja säännellään työntekijän ja työnantajan työsopimuksella, paikallisilla sopimuksilla, vakiintunein käytännöin sekä viimekätisesti työnantajan direktio-oikeudella – tai toisaalta viimekätisesti perustuslailla. On aina mahdollisuus sopia paremmin kuin lain minimitaso määrittää.

Oikeus sopia on keskeisimpiä oikeuskäytäntömme perusteita. Sitä rajoitetaan vain väärinkäytösten estämiseksi.

Tai no, vitsi vitsi, ei enää.

Historiallinen sopimisoikeuden (perustuslain vastaisesti) rajoittaminen lainsäädännöllä korjaa tilanteen kertaheitolla. Tässä sitä on kiinnostava uusi ulottuvuus 2010-luvun työn ja pääoman ristiriitaan esimerkiksi kansainvälisesti ja historiallisesti vertaillen.

Linkin takaa voimme vertailla eri maiden sopimuksia; toisissa työehdoista sovitaan kansallisesti, toisissa alakohtaisesti ja joissakin kokonaan paikallisesti. Vaikea sanoa, mihin kaavaillut lainsäädännölliset sopimusrajoitukset näistä kategorioista edes mahtuisivat.

Inari Juntumaa

Sosialidemokratia ei lietso epäluuloa

huhtikuu 27, 2010

Viikonlopun maahanmuuttoaiheinen keskustelu sai liikkeelle monia puolueen jäseniä, mukana myös Anssi. Itsekin osallistuin Helsingin Sanomissa tänään julkaistun kannanoton muokkaamiseen. Kannanotto löytyy alta. Versio on hyvä. Muutoin asiaan liittyy muitakin näkökulmia.

Ensinnäkään ajatusta siitä, että työnantajalle on edullisinta palkata halpatyövoimaa, ei saa ottaa annettuna. Nykyinen talousjärjestelmämme suosii tällaista toimintaa, ja varsinaisen tavoitteemme on tietenkin oltava vallitsevan talousjärjestelmän muuttaminen.

Toiseksi väestörakenteen muutoksen aiheuttamasta tulevasta työvoimapulasta on puhuttu iäisyyksiä. Uhkia liioitellaan. Vaikka joukolle työantajia sopii ajatus halpatyövoiman tuonnista, ovat tällaiset johtopäätökset vääriä.

Kolmanneksi työntekijöitä lähettävien maiden aivovienti lisää globaalia epätasa-arvoa. Näihin rakenteellisiin ongelmiin on kiinnitettävä huomiota eikä kyse ole vain siitä, minkä hinnan suomalaiset maksavat työntekijöille. Lisäksi niin suomalaisten kuin muunmaalaisten työnantajien on noudatettava asiallisia työehtoja niin Suomessa kuin muuallakin alaisten ollessa niin suomalaisia kuin muunmaalaisia. Kansallinen näkökulma näihin kysymyksiin on liian suppea.

Neljänneksi rekrytoitava työvoima koostuu ihmisistä eikä ole kvartaalittaista kauppatavaraa. Vastentahtoinen keikkatyöläisyys on näiden ihmisten kannalta yhtä ongelmallista kansainvälisesti kuin kotimaiset vastentahtoiset määräaikaisuudetkin.

Viidenneksi alkuperäinen asia oli kai lopulta se, että hallitus aikoo vähentää työlupamenettelyssä tarveharkintaa. Nykyisellään ajatuksena on, ettei työlupaa myönnetä henkilöille, joiden osaamista vastaava henkilö löytyy kotimaasta. Suurimmat ongelmat liittyvät lainsäädäntöön ja viranomaisvalvontaan. Näin päästäänkin itse kirjoitukseen.

Inari Juntumaa

* * *

Sosialidemokratia ei lietso epäluuloa

(Hesarissa otsikko muutettu muotoon: Heinäluoman näkemykset maahanmuutosta kyseenalaisia)

SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Eero Heinäluoma esitti (Hufvudstadsbladet 24.5.) kyseenalaisia näkemyksiä maahanmuutosta. Mikäli Heinäluoma halusi puhua A- ja B-luokan työmarkkinoiden syntymisestä ja kritisoida hallituksen kaavailemia uudistuksia työlupamenettelyyn (Uutispäivä Demari 26.5.), se olisi pitänyt sanoa selkeästi.

Nyt Heinäluoman haastattelu lähetti väärän viestin: maahanmuuttajat vievät suomalaisten työpaikat ja tekevät heistä työttömiä. Hän ei nähnyt, että Suomella olisi tarvetta työperäiselle maahanmuutolle tulevalla vaalikaudella, mahdollisesti ei seuraavallakaan.

Työperäisellä maahanmuuttajalla on työpaikka tänne tullessaan. Työnantaja on rekrytoinut hänet suoraan tai välillisesti. Suomalaisten työehtojen mukaan täällä työskentelevä maahanmuuttaja ei ole suomalaiset töistä syrjäyttävää halpatyövoimaa. Maahanmuuttajiin työmarkkinoilla kohdistuva hyväksikäyttö ja työehtojen polkeminen on hyväksikäyttävien työnantajien, ei maahanmuuttajien syytä.

EU-jäsenenä Suomi on sitoutunut työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen EU:n alueella. Työehtojen noudattamista on valvottava työntekijän kansalaisuudesta riippumatta. Perusteltu reaktio maahanmuuttajien työehtojen polkemiseen ei ole maahanmuuttajien syyttäminen vaan heidän auttamisensa vaatimalla samoja työehtoja kaikille ja valvomalla työehtojen toteutumista.

EU:n ulkopuolelta tapahtuva työperäinen maahanmuutto on marginaalista verrattuna EU:n sisäiseen työvoiman liikkuvuuteen. Pelottelu EU:n ulkopuolelta tulevien maahanmuuttajien aiheuttamalla työttömyydellä on asiatonta maassa, jonka ikärakenne muuttuu nopeammin kuin missään muualla.

On mahdotonta vaatia, että ensin hoidetaan oma työttömyys ennen kuin työperäinen maahanmuutto sallitaan. Työttömyyttä esiintyy aina hieman niin koko taloudessa kuin kaikilla aloillakin. Vaatimus siitä, että ensin hoidetaan oma työttömyys, on vaatimus rajojen sulkemisesta. Rajojen sulkeminen vain pahentaisi työttömyysongelmaamme. Sen esittäminen ratkaisuna työttömyyteen käyttää hyväksi ihmisten hämmennystä työttömyyden kasvun ja maailman kansainvälistymisen edessä.

Sosialidemokratia on maailmanlaajuinen solidaarisuusliike, joka puolustaa heikkoja ja sorrettuja kaikkialla, missä he puolustamista tarvitsevat. Sdp:n poliittisten johtajien julkisuudessa esittämien näkemyksien on oltava linjassa tämän kanssa. Maahanmuuttokeskusteluun liittyvä epämääräisyys korostaa poliittisten johtajien vastuuta selittää asioita ja ohjata ajattelua sen sijaan että ne pahimmillaan lisäävät aiheetonta epäluuloa maahanmuuttajia kohtaan.

Saija Jokela

Pilvii Torsti

Inari Juntumaa

Ulla-Maija Rajakangas

Riitta Seppälä

Sami Siltaloppi

Pertti Rauhio

Matti Silvonen

Kati Oksman

Anu Ylianttila

Irma Marttila

Kaarin Taipale

Heikki Koponen

Helsinkiläisten puolueosastojen puheenjohtajia

Sumeaa logiikkaa työmarkkinoilla

maaliskuu 18, 2009

mmlfSTTK:n puheenjohtaja Mikko Mäenpää avasi työmarkkinapelin ehdottamalla keskitettyä maltillista palkkaratkaisua seuraaville kolmelle vuodelle. Maailmantalouden taantuman vuoksi keskitetty palkkaratkaisu on Mäenpään mukaan välttämätön. Työnantajapuolta Mäenpää houkutteli mukaan puhumalla jopa nollakorotuslinjasta, joka sai muut työntekijäpuolen edustajat korottamaan ääntään. Heidän mukaansa nollakorotukset saattaisivat jopa voimistaa olemassa olevaa kriisiä leikkaamalla kotimaista kulutuskysyntää.

Olisi voinut odottaa, että Mäenpään kädenojennus kiinnostaisi ainakin EK:n edustajia. Nollakorotuslinjan luulisi olevan erittäin mieluinen tarjous palkanmaksajapuolen edustajille. Ensimmäisten joukossa Mäenpään avausta tyrmäämässä oli kuitenkin EK:n toimitusjohtaja Leif Fagernäs, jonka mukaan keskitettyyn ratkaisuun ei ole paluuta, vaikka se tuottaisi työnantajille erinomaisen sopimuksen.

Näyttää vahvasti siltä, ettei mikään työmarkkinakamppailuissa ole niin kuin ennen. Palkkakamppailun sijasta työmarkkinaosapuolet ovat alkaneet kamppailemaan niistä rakenteista, joiden piirissä neuvotteluja käydään. Neuvottelujärjestelmän muodosta on tullut päämäärä. Työntekijät vaativat laajapohjaista konsensusta ja työnantajat paikallista sopimista välittämättä siitä, millaisia sopimuksia näissä järjestelmissä tehtäisiin. Sen sijaan analyyttinen keskustelu palkankorotuksista ja niiden merkityksestä taloudellisen aktiivisuuden kannalta on jäänyt taka-alalle.

Maailmantalouden kriisin syventyessä on toivottavaa, että palkankorotuksista aletaan jälleen keskustella analyyttisemmin. Ammattiliittojen olisi kyettävä myös kansainväliseen yhteistyöhön palkkaneuvottelujen osalta. Jos esimerkiksi kaikissa Euroopan maissa pyritään lähes yhtä suuriin korotuksiin, voidaan pelot kärjistyvästä pääomapaosta haudata. Euroopan alueen sisäisen kilpailun sijaan olisi tärkeää pystyä voimistamaan talousalueen sisäistä kysyntää, mihin palkankorotukset ovat erittäin hyvä väline. Nyt olisi viimein aika ahdistaa pääoma nurkkaan ja rahoittaa talouskriisistä nousu sen kustannuksella. Tähän voidaan päästä vain laajoilla palkankorotuksilla sekä pääoman verotuksen kiristämisellä koko Euroopan talousalueella. Ammattiliittojen tehtävänä tulee olla edistää ensimmäistä tavoitetta ja edistyksellisten puolueiden jälkimmäistä. Onko kukaan mukana?

Jussi Ahokas

Kansalliset ammattijärjestöt eivät näe globaalien rakenteiden taa

lokakuu 6, 2008

Suomalainen ammattiyhdistysliike on ajautunut kriisiin. Tämän kriisin puki sanoiksi SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen esittäessään näkemyksiään (HS 22.9.) työmarkkinoiden tulevaisuuden kehityksestä sekä ammattijärjestöjen suhtautumisesta tähän kehitykseen. Julkisessa keskustelussa tartuttiin kärkkäästi Ihalaisen kaavailemaan tulevaisuussopimukseen, jota pidettiin haikailuna menneisyyteen. Se, millä tavalla palkkaneuvotteluja käydään, on kuitenkin vain tekninen kysymys ja sinällään vähäpätöinen. Palkansaajien kannalta merkityksellisin esitys liittyi ammattiliittojen tulevaisuuden strategiaan, jonka Ihalainen niin ikään toi kirjoituksessaan julki.

Ihalaisen mukaan nimellispalkkojen korotukset on pidettävä tulevaisuudessakin matalina. Ajatusketju kulkee seuraavasti. Yleisen palkkatason määrittävät nykyisin maailmanmarkkinoiden asettamat reunaehdot. Jotta Suomessa toimivien yritysten kilpailukyky säilyy, on palkansaajien vaadittava vähemmän. Vain tällä tavalla työpaikat ovat edes jollain tavalla turvassa. Palkankorotusten sijaan kotitalouksien ostovoimasta voidaan huolehtia kokonaisratkaisuissa sovittavilla veronalennuksilla, jolloin valtiokin osallistuu yhteisiin globalisaatiotalkoisiin.

Tämänkaltaista sisäisen devalvaation työmarkkinapolitiikkaa on harjoitettu Suomessa pian kahdenkymmenen vuoden ajan. Tänä aikana pääoman osuus arvonlisäyksestä on kasvanut lähes 20 prosenttiyksikköä. SAK:nkin ihannoima nollakorotuslinja on muuttanut funktionaalista tulonjakoa radikaalisti. Samalla julkisen talouden resurssit ovat kasvaneet aikaisempaa hitaammin muun muassa suurten tuloveronalennusten vuoksi. Palkansaajille kehitys välittyy sekä pienempien palkkojen että vähäisempien julkisten palveluiden ja tulonsiirtojen muodossa. Matalista palkankorotuksista ja muista ammattiliittojen siunaamista joustoista huolimatta massairtisanomisia on tapahtunut tasaisin väliajoin. Ammattijärjestöjen strategia on osoittautunut täysin epäonnistuneeksi.

Kansallisten ammattijärjestöjen suurin ongelma on niiden kyvyttömyys nähdä globaalien rakenteiden taakse. Tätä kyvyttömyyttä kuvaa erinomaisesti näkemys, jonka mukaan globaalin talouden asettamille reunaehdoille ei voida tehdä mitään. Tällä hetkellä kansallista työmarkkinapolitiikkaa määrittävät ensisijaisesti vapaat pääomanliikkeet, spekulaatio ja rahoitusmarkkinoiden ylilikviditeetti. Vaikka pelko pääomapaosta on ay-liikkeen piirissä todella suuri, esityksiä globaalien pääomamarkkinoiden sääntelyn toteuttamiseksi ei ole kuultu. Sen sijaan kerta toisensa jälkeen tarraudutaan maltillisiin palkkavaatimuksiin ja annetaan pääomalle kaikki valta taloudellisen sekä yhteiskunnallisen kehityksen määrittelyyn.

Ay-liikkeen on ymmärrettävä, että kansallisten ratkaisujen aika on ohi. Pääomaa vastaan voidaan kamppailla vain globaalilla tasolla. Kansainvälisen ay-liikkeen on otettava agendalleen pääomamarkkinoiden sääntely, jolla spekulatiiviset pääomanliikkeet ja rahoitusmarkkinoiden ylilikviditeetti saadaan kitkettyä. Suomalaisen ay-liikkeen tulee toimia eturintamassa näiden reformien ajamisessa. Vain tällä tavalla se voi lunastaa takaisin työntekijöiden luottamuksen, joka massairtisanomisten ja matalien palkankorotusten jälkeen on koetuksella. Jos ay-liike pitäytyy kansallisissa ratkaisuissa ja nykyisissä tavoitteissaan, on se tehnyt itsestään tarpeettoman lopullisesti.

Jussi Ahokas
Helsinki

Mielipidekirjoitus julkaistu Helsingin Sanomissa 6.10.2008.

Matti Vanhanen pääoman asialla

elokuu 26, 2008

Pääministeri Matti Vanhanen on ottanut viime aikoina useasti (1, 23, 4 ja 5 ) kantaa palkankorotusten tasoon vaatien muun muassa työmarkkinaosapuolilta jatkuvaa palkkamalttia. Vanhasen perusteluketju kuuluu: korkeat palkankorotukset nostavat suomalaisten yritysten kustannuksia, korkea kustannustaso pienentää suomalaisten yritysten kilpailukykyä kansainvälisillä markkinoilla, ilman kilpailukykyä ei synny kasvua, ilman kasvua ei synny uusia kotimaisia työpaikkoja, ilman uusia työpaikkoja ei synny hyvinvointia, siksi ainoa keino hyvinvoinnin kasvattamiseksi ovat maltilliset palkankorotukset. Näin Matti Vanhanen jatkaa 90-luvun alun vahvan markan vuosien aikana lanseeratun sisäisen devalvaation puolestapuhujana.

Matti Vanhasen esittämä perusteluketju vaikuttaa loogiselta. Samanlaisia perusteluja käyttävät lukuisat ”talousmiehet”, ekonomistit ja asiantuntijat sekä Suomessa, Europpassa että ympäri maailmaa. Siksikin perustelujen epäileminen olisi jokseenkin uskaliasta. Valitettavasti esitetty analyysi talouden mekanismeista on pahasti puutteellinen ja sivuuttaa kokonaan kapitalistisen järjestelmän toiminnan kannalta keskeisen rakenteen. Kun perusteluketjuun lisätään pääoman tuottoaste ja kapitalistin voitto-odotukset, vastaa se huomattavasti paremmin yhteiskunnallista todellisuuttamme.

Tässä tarkennettu perusteluketju: korkeat palkankorotukset nostavat yritysten kustannuksia, yritykset pyrkivät siirtämään kustannukset hintoihin, yritysten kansainvälinen kilpailukyky uhkaa alentua, yritykset pyrkivät säilyttämään hintakilpailukyvyn alentamalla tuotto-odotuksiaan, pääomasijoittajat uhkaavat hylätä yritykset ja tehdä tulevaisuuden investoinnit mahdottomiksi, yritykset joutuvat tasapainoilemaan laskevan kilpailukyvyn ja laskevien tuotto-odotusten välillä, yritysten kasvu pysähtyy hintakilpailukyvyn laskun ja/tai pääomapaon seurauksena, uusia työpaikkoja ei synny ja vanhojakin häviää, kansantalouden kasvu hidastuu ja kansalaisten hyvinvointi pienenee, aletaan esittää vaatimuksia maltillisille palkankorotuksille, jotka mahdollistavat sekä hintakilpailukyvyn säilymisen että riittävän korkeat voitto-odotukset sijoitetulle pääomalle, esiin astuu Matti Vanhanen.

Nyt huomataan, etteivät korkeat palkankorotukset an sich johda yritysten kasvuedellytysten heikkenemiseen. Palkankorotukset tekevät kuitenkin yrityksille vaikeaksi säilyttää yhtä aikaa hintakilpailukykynsä sekä korkeat voitto-odotukset. Vapaiden pääomanliikkeiden aikana tuotto- ja voitto-odotuksista on tullut tuotantoa ja siten myös työllisyyskehitystä määrittelevä rakenne. Pääoman exit-optio rajaa yritysten ja kansallisvaltioiden toimintamahdollisuudet vähäisiksi.  Tässä tilanteessa yritysten ja poliitikkojen on valittava puolustettavakseen pääomasijoittajien edut. Avoimesti tätä ei luonnollisestikaan haluta myöntää. Sitä vastoin kansalaisille ja työntekijöille esitetään puutteellisia perusteluketjuja, joilla heidät saadaan vakuuttuneeksi palkkamaltin siunauksellisuudesta.

Sen sijaan, että Matti Vanhanen saarnaa korkeiden palkankorotusten turmiollisuudesta, hänen tulisi hyökätä voimakkaasti vapautettuja pääoma- ja rahoitusmarkkinoita vastaan. Yhden valtion pääministerin vaikutusmahdollisuudet pääomamarkkinoiden uudelleenjärjestelyn edistämiseksi tuntuvat vähäisiltä. Tästä huolimatta olisi toivottavaa, että Vanhanen käyttäisi yhtä monta puheenvuoroa vaatimuksiin rahoitusmarkkinoiden reformista kuin hän on tähän mennessä käyttänyt vaatimuksiin maltillisista palkankorotuksta. Koska Matti Vanhanen edustaa taantumuksellista agraari-liberaalia puoluetta ja ideologiaa, emme varmastikaan tule koskaan näitä puheenvuoroja kuulemaan.

Rahoitusmarkkinoiden reformin jälkeisen tilanteen hahmottelu tuntuu monessakin mielessä kaukaiselta. Pedagogisesti on silti mielenkiintoista tarkastella tilannetta, jossa pääoman liikkuminen on säädeltyä ja jossa tätä kautta pääomasijoittajien valta talousjärjestelmässä on kaventunut oleellisesti. Tällöin perusteluketju voidaan esittää seuraavasti: korkeat palkankorotukset nostavat yritysten kustannuksia, yritykset pyrkivät siirtämään kustannukset hintoihin, yritysten kansainvälinen kilpailukyky uhkaa alentua hintojen noustessa kilpailijoiden hintoja nopeammin, yritykset siirtävät vain osan kustannuksista hintoihin laskien samalla tuottotavoitteitaan, yritysten tuotteiden hintakilpailukyky säilyy kansainvälisillä markkinoilla, yritysten kasvuedellytykset säilyvät, syntyy uusia työpaikkoja ja hyvinvointia.

Tässä tapauksessa palkansaajakorvausten osuus kansantulosta on kasvanut pääomatulojen kustannuksella. Tästä huolimatta talouskasvun ja hyvän työllisyyskehityksen edellytykset säilyvät. Samalla kotitalouksien reaalitulot kasvavat ja lisäävät kulutuskysyntää. Tämä puolestaan luo kasvua muun muassa kotimaiselle palvelusektorille ja kaupalle. Kasvun myötä myös pääoman tuotto-osuudet ja voitot kasvavat, vaikka niiden osuus kansantulosta onkin pienentynyt. Tälla tavoin myös yhteiskunnallisen valtansa menettäneet pääomasijoittajat hyötyvät palkankorotuksista.

Taloudellinen kehitys, jossa palkkojen osuus kansantulosta kasvaa suhteessa pääomatuloihin kuulostaa tällä hetkellä utopistiselta. Viimeiset vuosikymmenet kehitys on kulkenut jatkuvasti vastakkaiseen suuntaan. Tähän ovat vaikuttaneet oleellisesti matalat palkankorotukset hyvänkin talouskehityksen aikana. Matti Vanhasenkin tulisi ymmärtää, ettei tämä kehitys tule koskaan johtamaan oikeudenmukaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, vaikka palkansaajat ja työntekijät antaisivat pois viimeisen lanttinsa. Päin vastoin massojen hyvinvoinnin taso on suoraan verrannollinen siihen, kuinka suuren osan globaalista arvonlisäyksestä he saavat itselleen joko palkkoina, julkisina palveluina tai tulonsiirtoina. Perustamalla poliittiset vaatimuksensa puutteelliseen analyysiin Matti Vanhanen kääntää selkänsä hyvinvoinnille ja ojentaa kätensä pääomalle. Se, tekeekö Vanhanen tämän tiedostaen vai tiedostamattaan, on kysymys, jonka käsittelyyn on syytä varata oma artikkelinsa.

Jussi Ahokas