Ei-kivasta varjosta kivaan valoon

SDP on valmistellut vuoteen 2020 katsovan asiakirjan, jonka luvut hyvinvointi, sivistys ja ympäristö on johdannossa kuvattu keskeltä päällekkäisinä palloina. Tässä päällekkäisessä osassa on työ. Viimeksi mainittu luku yksin kattaakin talouseetoksineen puolet asiakirjasta. Muutamia huomioita.

Työn luvussa jokseenkin liian useasti johdannaisineen mainittu sana innovaatio kuvaa luvun maalailuja: aktiivinen elinkeinoelämä, valtion hallintorooli, innostusta. Asiakirja on kauttaaltaan täynnä hyviä ehdotuksia, optimismia ja hyvää fiilistä. Kuva on tulevaisuuteen kohdistuvasta hetkestä, ei siihen johtavista prosesseista tai periaatteista. Prosessillekin olisi suonut tilaa, sillä liian usein pyrinnöt hyvinvoinnin vahvistamiseen käytännössä heikentävät sitä. Esimerkiksi uuden kasvun yhteydestä puuttuvat sukupuoli- ja ilmastovaikutusten huomioiminen.

Asiakirjassa on ”hyvinvointiyhteiskunta”, ei ”–valtio”, millä valinnalla yleisesti kuvataan sitä että julkinen sektori on virkeän elinkeinoelämän hallintopalvelu. Tai tällä kertaa ”hyvinvointijulkinensektori” olisi ehkä osuvampi. Kuka keksii uuden termin tähän?

Asiaan liittyy optimismia. Itsenäisistä kunnista ja julkisen sektorin hajauttamisesta huolimatta pitäisi samojen mahdollisuuksien ja tasa-arvon kattaa koko maa. Tasapainottelu aktiivisen ja passiivisen julkisen sektorin tai -valtioajatuksen välillä jatkuu kautta asiakirjan. Yleistyönjako on silti selkeä: sivistys-, hyvinvointi- ja ympäristö-luvuista ei taloudellinen eetos välity kuten työ-luvusta.

Laajempi tavoitetasapainottelu näkyy mm. siinä, että vaihtoehtoja BKT:lle -koontilaatikko löytyy puhtaan ympäristön Suomi –luvun kasvuosasta, ei suinkaan talousorientoituneesta työn luvusta tai jo johdannosta.

Toiseksi, paperin mukaan SDP:n vuoden 1995 eduskuntavaalivoitosta alkanut ”myönteinen kehitys perustui tavoitteelliseen yhteiskuntapolitiikkaan ”. Shokkihoidonomaisesti toteutetut julkisen sektorin leikkaukset ja esimerkiksi pankkien pelastaminen kymmenientuhansien velkavankeuteen syöstyjen kansalaisten kustannuksella olivat siis ”tavoitteellista yhteiskuntapolitiikkaa”. Kysymys kuuluu: mitä sillä tavoiteltiin? Tulokset tiedämme.

Olihan se informatiivista todeta, että eräisiin edellisen laman ja sen jälkeisen kasvun opetuksiin kuuluu se, ettei taloudellinen kasvu yksin kykene ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia. Itse olin luullut että tämä oivallus oli jo demokraattisen sosialismin ytimessä.

Kolmanneksi, globaali valuutanvaihtovero ja muutama muu hyvä ehdotus jäävät harmillisesti paperin yleiskansallistunnelman varjoon. Emme kuitenkaan ole vain globaalien reunaehtojen vastaanottaja vaan osa globaaliyhteisöä, johon myös vaikutamme.

Neljänneksi hyvästä työelämästä kirjoitetaan paljon, mutta tarkempi kuvailu ja prosessit jäävät taas pois. Nykymaailman luovuuden ”edistäminen” on ollut sen heikentämistä; kilpailun ja esimerkiksi palkkaepätasa-arvon lisäämistä avoimuuden, yhteistyön ja luottamuksen sijaan.

Henkilöstöstä tai avoimuudesta ei puhuta valtion omistajapolitiikan yhteydessä, kuten ei yhteiskunnallisuudestakaan. Valtion omistamien yritysten tulot kuitenkin mainitaan, mutta työ-luvussa ne ohjataan pitkälti elinkeinotoiminnan tukemiseen. Asiallinen olisi ollut visio, jossa yhteiskunnallisen arvon tuottamiseen tähtäävät yhteiskunnalliset yritykset ovat vuonna 2020 elinkeinoelämän veturi.

Työnteon kokonaistaloudellinen merkitys on paperissa keskeinen motiivi työelämän parantamiselle; harmillisesti ei työn merkitys työntekijälle ja siihen liittyvä vapaus. Ainoaksi esimerkiksi työelämästä poissakäymiseen löytyi muu (hoiva)työ.

Viidenneksi läpyskän kirjoitustyyli on etäännyttävää ja passiivista, rakenteissa. Ihmiset puuttuvat näistä kivan fiiliksen kuvituksista. Lisäksi tyyli on yksityiseltä sektorilta: palvelut ”tuotetaan”, ”palveluiden” ja ”tuotteiden” ”käyttäjät” ”integroidaan” täysivaltaisesti mukaan ”suunnitteluun ja kehitystyöhön”.

Pahoitellen puutun vielä muutamiin kukkasiin. Mitä pitää tehdä kun ”passiivinen kuluttaja muuttuu aktiiviseksi sisältöjen ja merkitysten tuottajaksi”? Ja onhan vähän hassua tukea ”vanhusten verkostoitumista”. ”Palveluiden laatua kehittää valinnanvapaus” – kuka mitä? Entä mikä abstraktio on uuteen kasvuun liittyvä ”hyvin hoidettu luontosuhde”?

Ympäristö-luvussa on esillä lukuisia hyviä asioita, mutta yleistunnelma on vähän sama kuin Vihreällä liitolla: luonto on ihan kiva ja niin joo se lisää viihtyvyyttä. Esimerkiksi näkemyksiä jakavat turve ja ydinvoima ohitetaan.

Erityiskiitoksen ansaitsevat asiakirjan lisälaatikot. Kuitenkin paljon muutakin kiitettävää on, kuten esimerkiksi julkisen sektorin vastuu palveluista ja sosiaaliturvajärjestelmän perustuminen niille, ilmastolaki, energiansäästö, asunnottomuuden ja palkkaköyhyyden poistaminen, kuntasektorin palkkakehitys, globaali demokratia, vaihtoehdot, poliittinen tahto. Lisää näitä ja niihin johtavia prosesseja ja periaatteita, joista demokraattinen sosialismi välittyy! Muutoin voi jäädä sellainen harha, ettei kaiken kivan käytännön toteuttamiseen liity ideologisia eroja; ettei politiikassa tarvita politiikkaa.

Inari Juntumaa

Advertisement

Management-by-noise

Suuret puolueet syttyivät maahanmuuttokysymyksille hitaasti, mutta varmasti. Kokoomuksen yli vuoden takaisten tokausten motiivi oli ymmärrettävä: ai tällainen kiinnostaisi kannattajia? Nyt heitä tuskin haittaa keskustelualoitteen menetys.

Puolueet ajavat jäsenkuntansa asiaa; toimivat äänitorvina. Mutta keiden?

Suurten puolueiden vanhenevan jäsenkunnan enemmistöille lienee yhä merkitystä myös niillä syillä, joiden vuoksi he liittyivät puolueisiin 30, 50 ja 70 vuotta sitten. Esimerkiksi SDP:n tapauksessa näitä varmaan olivat ainakin rauha, vapaus, työelämän epäkohdat, kansainvälinen solidaarisuustyö ja ulkomaanmatkat, tulevaisuususko, hyvät bileet, hyvinvointivaltiotyö sekä luokkataistelu.

Näistä löytyy paljon samankaltaisuuksia ja eroja niihin syihin, joiden vuoksi kirkosta eroavat kulutushyödykkeiden tuottajille ja pankeille uskottomat hierarkioita vastustavat pätkäyhteiskunnan sukupolvet saattavat jollakin tavalla kiinnostua puolueista silloinkin, kun aate ei ole siirtynyt äidinmaidosta. Puoluetoimintaan liitytään esimerkiksi altruistisesta velvollisuudesta, halusta kompata ei-perinteisesti-valtavirtaisia ajatuksia ja vähän rähinöidä sekä silkasta vallanhalusta. Puolueilla ja niiden sisarjärjestöillä on myös sosiaalinen merkitys: on vapauttavaa voida vaihtaa ajatuksia samanhenkisessä seurassa ja toimia yhdessä. Paremman maailman rakentaminen yhdessä on innostavaa. Luottamus kasvaa. Luonnollisesti ryhmän yksipuolinen hierarkia ei tähän yhtälöön sovi. Kun erimielisiä uhataan poliittisen tulevaisuuden tuhoamisella, ollaan kaukana kansalaistoiminnan perusteista. ”Avoin kansalaispuolue” ei tällainen ole.

Jos demokraattisesti toimiva ryhmä valitsee itselleen johdon, tätä ei valita vain samaistumisen – vaan arvostamisen vuoksi, uskoen että johto tekee parhaan mahdollisen työn selvittäessään taustoja, suunnitellessaan, tutustuessaan saatavilla olevaan tietoon ja muodostaessaan niistä kokonaisuuksia. Ongelmia syntyy, jos prosessista tulee yksipuolinen – kumpaankaan suuntaan.

* * *

Esimerkiksi SDP:n jäsenkunnassa on epäilemättä joukko henkilöitä, joiden mielestä Suomeen ei pidä houkutella ulkomaalaisia töihin, kun maassa on paljon työttömiä. Lisäksi SDP:n jäsenkunnassa on joukkioittain henkilöitä, jotka esimerkiksi

• ihmettelevät, kenen ja millaisiin houkuttelutoimiin keskustelussa viitataan
• vastustavat poliittista kvartaaliajattelua
• vastustavat kaikkea kvartaaliajattelua
• pitävät työntekoa kaikkien oikeutena
• pitävät kansalaisuutta kaikkien oikeutena
• vastustavat vanhentunutta palkkatyöajattelua
• uskovat ulkomaisen työvoiman lisätarpeeseen
• suhtautuvat ”työvoimaan” joukkona ihmisiä
• vastustavat jatkuvan kasvun vaatimaa talousjärjestelmää
• asuvat tai ovat asuneet ulkomailla töiden vuoksi
• toteuttavat kansainvälistä solidaarisuutta arjessaan
• vastustavat kaikkien puolueiden omaksumaa talouspuhetta, jolla korvataan todelliset vaikuttimet paljastava ideologinen puhe

Lisäksi puolueen jäsenkunnassa on ulkomaalaisia, jotka ovat tulleet työn vuoksi Suomeen. On myös muilla perusteilla Suomeen tulleita ulkomaalaisia.

Puoluejohdon lausunnoilla ei käsittääkseni esimerkiksi ehdotettu määräaikaisten työlupien saamisen hankaloittamista. Hälyn alla onkin jäänyt pikkuisen epäselväksi, onko jotain konkreettista ehdotettu.

Periaate selkeni. Motiivi ei.

Puolueet ideologisen kamppailun välineiksi

Poliittisessa puolueessa toimiminen on itsensä kiusaamisen muodoista yksi parhaimmista. Erityisesti tämä on totta silloin, jos on erehtynyt kuvittelemaan, että puolue voisi toimia työkaluna yhteiskunnallisen muutoksen saavuttamisessa. Epäilemättä tämänkaltaiset virhearvioinnit ovat suurimmillaan tilanteessa, jossa demokraattisen sosialismin maailmaa pyritään rakentamaan Suomen sosialidemokraattisen puolueen kautta.

Länsimaisten puolueiden kriisi ilmentyy sosialidemokraattisissa puolueissa erittäin voimakkaana. Alkuperäisestä ideologiasta on jäljellä vain rippeitä ja puolueissa politiikka ymmärretään tätä nykyä erittäin pragmaattisesti. Tällä tavalla liberalismin perinteestä juontuvat hegemoniset ideologiat ovat vallanneet sosialidemokraattisen politiikan, jonka käytännön tavoitteet eivät enää juurikaan eroa oikeistopuolueiden vastaavista.

Näyttää siltä, että politiikka puolueissa ymmärretään todellakin yhteisten asioiden hoitamisena. Puolueiden tehtävänä on tuoda yhteiseen konsensukseen oma hienosäätönsä esimerkiksi valitsemalla, mille eturyhmälle seuraavien vaalien alla luvataan kaikkea maan ja taivaan väliltä (SDP:n kunnallisvaalimainosehdotusten perusteella seuraavaksi luvataan lapsiperheille sekä eläkeläisille). Jos äänestäjät ostavat lupaukset, päästään omaa hienosäätöä toteuttamaan hallituksissa, osavaltioiden edustajistoissa tai paikallisissa valtuustoissa. Luonnollisesti mitään todellista muutosta yhteiskunnalliseen todellisuuteen ei tulla saavuttamaan, mikä ei toki ollut alunperin tarkoituksenakaan.

Sopiikin kysyä, miksi kukaan tällaisessa tilanteessa haluaisi toimia puolueessa. Rakentaakseen itselleen poliittisen identiteetin? Hankkiakseen itselleen työn tai parhaassa tapauksessa uran? Hallinnoidakseen? Löytääkseen kavereita ja pitääkseen hauskaa? Ehkäpä jotain näistä, mutta ei ainakaan siksi, että uskoisi puolueen kautta pystyvänsä edistämään yhteiskunnallista muutosta. Jotta se olisi mahdollista, täytyy puolueiden muuttua radikaalisti.

Puolueiden muutos voidaan nähdä kolmivaiheisena:

1. Irrottautuakseen vallitsevista ideologisista rakenteista puolueiden on harjoitettava jatkuvaa ideologista analyysia. Puolue voi olla yhteiskunnallinen voima vain silloin, kun sen käytännön toiminta perustuu moniulotteiselle teoreettiselle työlle. Filosofisen analyysin lisäksi tarvitaan analyysia yhteiskunnassa vallitsevista valtarakenteista. Valtarakenteet tulee tunnistaa ja niiden yhteys ideologisiin rakenteisiin havaita. Vain tätä kautta puolue voi käydä kamppailuun sortavien valtarakenteiden kumoamiseksi.
2. On selvää, että joukkopuolueen sisällä syntyy hyvin erilaisia analyyseja, joiden yhteensovittaminen ei ole mahdollista. Siksi kaikki analyysit ja niistä johdetut ideologiset sekä käytännön toimintaa määrittävät johdopäätökset tulee asettaa avoimen keskusteluprosessin alaisuuteen. Tämä deliberatiivinen tai kommunikatiivinen prosessi edustaa todellista demokratiaa, jossa kaikki argumentit punnitaan keskenään ja jossa lopulta paras argumentti voittaa. Avoin puolue ei tarkoita sitä, että kaikki saavat sanoa mielipiteensä, vaan sitä, että mielipiteet asetetaan toisiaan vasten arvioitaviksi. Tämän prosessin lopputuloksena syntyy demokraattisesti muodostettu linja, jossa kaikki mielipiteet on huomioitu ja tulos vastaa kollektiivista parasta.
3. Linjan muodostamisen jälkeen puolueen tehtävänä on välittää jäseniensä poliittinen tahto yhteiskuntaan. Noustakseen todelliseksi yhteiskunnalliseksi muutosvoimaksi puolueen on pystyttävä johtamaan yhteiskunnallista keskustelua tekemättä helppoja kompromisseja kilpailevien ideologisten näkemysten kanssa. Kuten puolueen sisällä, myös yhteiskunnassa demokratia toteutuu parhaalla tavalla avoimessa keskusteluprosessissa. Tämän rinnalla tapahtuviin parlamentaarisiin kamppailuihin on käytävä avoimin ja selkeästi perustelluin ohjelmin, jotka välittävät kansalaisille kaiken tiedon siitä muutoksesta, jota puolue yhteiskunnassa tavoittelee.

Puolueen kehittyessä myös politiikka muuttaa muotoaan. Yhteisten asioiden hoitamisen sijasta politiikka on jälleen ideologista valtakamppailua, jonka tavoitteena on muuttaa yhteiskuntaa. Toisenlaista maailmaa tavoittelevien aktivistien tulee nähdä puolueet välineenä tavoitteidensa toteuttamiseen, vaikka tällä hetkellä tilanne näyttääkin monilta osin toivottomalta. Puolueet tarvitsevat sisäisiä reformeja, joiden toteutuminen ei ole todellakaan itsestäänselvyys. Haastamalla kilpailevat ideologiat, osoittamalla sortavien valtarakenteiden olemassaolo, ja vaatimalla puolueilta avointa demokraattista keskusteluun nojautuvaa linjanmuodostusta puolueiden muuttaminen on kaikesta huolimatta mahdollista.

Jussi Ahokas

GSD Suomen sosiaalifoorumissa

Globaalisosialidemokraatit järjesti sunnuntaina 18.5. tapahtuman Suomen sosiaalifoorumissa Tampereella yhdessä SONK:n Internationalismi -työryhmän kanssa. Tilaisuus oli jatkoa seminaarisarjalle ”Gramsci, kapitalismi ja vastahegemonian mahdollisuudet”. Tämänkertaisessa sessiossa pohdittiin yhteiskunnallisten liikkeiden toiminnallisia mahdollisuuksia globaalin kapitalismin aikakaudella otsikolla ”Gramsci, yhteiskunnalliset liikkeet ja muutos”. Alustamassa ja keskustelemassa kanssamme olivat Teivo Teivainen ja Juha Koivisto, jotka kumpikin työskentelevät Helsingin yliopiston palveluksessa.

Alun perin round table -keskusteluna järjestettäväksi kaavailtu tapahtuma ajautui heti alussa positiivisen ongelman eteen. Paikalle saapui nimittäin niin suuri joukko osallistujia, ettei tilaisuudelle aluksi osoitettu tila vetänyt kaikkia halukkaita sisään. Sessio keskeytyikin hetkeksi koko porukan siirtyessä suurempaan auditoriotilaan.

Keskustelu tapahtumassa aaltoili monipuolisesti ja näkökulmia haettiin sekä Gramscin ajattelun ytimestä että yleisemmästä ekonomismin kritiikistä, jota Teivo Teivainen suositteli yhdistäväksi rajapinnaksi tämän päivän vastahegemonisille yhteiskunnallisille liikkeille. Juha Koivisto pohti kommentissaan muun muassa maailman valtahegemonian tilassa tapahtuneita muutoksia ja vastavoimien jatkuvaa voimistumista.

Osastomme puheenvuoroista vastasivat Anssi Häkkinen ja Lauri Holappa, jotka pohtivat puheenvuoroissaan poliittisten liikkeiden tilaa ja mahdollisuuksia globaalin kapitalismin puristuksissa erityisesti ideologisista lähtökohdista käsin. Yleisökeskustelun myötä esiin nousi käsitys teoreettisen ja analyyttisen työn tärkeydestä poliittisille liikkeille. Pohdittavaksi nousi myös kysymys siitä, millä tavoin yhteiskunnalliset massaliikkeet onnistuvat tavoitteissaan kohota merkittäväksi yhteiskunnalliseksi voimaksi. Tähän kysymykseen yksinkertaisen vastauksen löytäminen ei kuitenkaan ollut seminaarin puitteissa mahdollista.

Tilaisuus osoitti, että teoreettis-filosofiselle yhteiskunnalliselle analyysille näyttää löytyvän yhä suurempaa kysyntää, niin myös Gramscin ajattelulle. Tässä mielessä analyyttinen jatkokeskustelu näiden näkökulmien kautta näyttää olevan yhtä kiinnostavaa kuin Paavo Lipposen kirjan pohjalta käytävä keskustelu Ilkka Kanervan ( SK 22/08 ) mielestä. Seuraavassa seminaarisarjan tapahtumassa GSD tulee kohdistamaan huomion gramscilaisen teorian nykysuuntauksiin, jotka elävät voimakkaana muun muassa maailmanpolitiikan tutkimusperinteessä.