Matti Vanhanen sosialidemokratian asialla?

Matti Vanhanen yllätti lähes tulkoon kaikki poliittiset tahot voimakkaalla ulostulollaan Keskustan puoluehallituksen kokouksessa. Vanhasen esittämässä keskipitkälle aikavälille ulottuvassa visiossa Suomen kansantalouden kasvua ja suomalaista työllisyyttä lähdettäisiin tukemaan useiden miljardien eurojen investointipaketilla. Investoinnit kohdennettaisiin monipuolisesti sellaisiin kohteisiin, jotka stimuloivat suomalaisen talouden kehitystä parhaalla mahdollisella tavalla. Vetovastuun investointiohjelmasta ottaisi valtio, jonka lisäksi taloustalkoisiin houkuteltaisiin yksityisiä tahoja sekä eläkerahastoja.

Vanhasen avausta voidaan pitää hyvin merkittävänä yhteiskuntapoliittisena tekona ja suunnanmuutoksena, jollaista suomalaisessa poliittisessa kentässä ei ole pitkään aikaan nähty. Vielä merkittävämmäksi Vanhasen kaavailut tekee se, että ne perustuvat selkeästi pitkälliseen analyysin kapitalismista ja valtion roolista kapitalistisessa järjestelmässä. Markkinaliberaalin ajattelun kritiikki nousee eksplisiittisesti esiin Vanhasen pohdinnoissa. Tällä kertaa kyseessä ei ole yksittäinen kevyt toimenpide-ehdotus, joita päivänpolitiikka on ollut tulvillaan viimeisten vuosikymmenien aikana. Vanhasella on aito halu rakentaa uudenlaiselle taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle näkemykselle perustuvaa yhteiskuntaa, jossa julkisen roolia vahvistetaan ja joka tarjoaa todellisen vaihtoehdon uusliberalismille ja valtiososialismille.

Vanhasen herätyksen taustalla on epäilemättä globaalin finanssikapitalismin kriisiytyminen, jonka seurauksia vastaan kamppailu jatkuu vielä pitkään ympäri maailmaa. On hieman ironista, että finanssikriisin tarjoaman poliittisen pelitilan käyttää Suomessa ensimmäisenä hyväkseen juuri Matti Vanhanen ja keskustapuolue suomalaisen vasemmiston tyytyessä sivustakatsojan rooliin. Monilta osin Vanhasen avaus pitää sisällään niitä elementtejä, jotka on Suomessa totuttu yhdistämään ensisijaisesti vasemmistoon ja sosialidemokratiaan. Tietysti myös maalaisliiton piirissä valtion taloudellista osallistumista on pidetty arvossa ja rakennettiinhan suomalainen hyvinvointivaltio pitkälti Kekkosen/Kuusen-linjaa seuraten. Tässä mielessä Vanhasen ja keskustapuolueen uusi suunta ei ole täysin yllättävä.

Vanhasen avaus sai aikaan hämmennystä SDP:n ja Kokoomuksen piirissä. Lähtiessään Vanhasen viitoittamalle tielle keskustapuolue on tekemässä selkeää pesäeroa hallituskumppaniinsa. Samalla se on astumassa entistä voimakkaammin SDP:n reviirille jättäen myös pääoppositiopuolueen hankalaan asemaan. Jos keskustapuolue vetää 5-vaihteella vasemmalta ohi, alkaa sosialidemokraattisen puolueen olla vaikea perustella omaa olemassaoloaan. Tässä mielessä SDP:n varovainen myönteisyys Vanhasen avausta kohtaan saattaa osoittautua liian varman päälle pelaamiseksi, jos keskustapuolue todella lähtee kaavailtua ohjelmaa toteuttamaan. Nyt jos koskaan on suomalaisessa politiikassa pelitilaa tarjolla ja siihen myös SDP:n on osattava tarttua.

Suurin puute Vanhasen analyysissa ja siitä juontuvassa toimintaohjelmassa koskee edelleen sen täydellistä kansallisvaltiokeskeisyyttä. Vanhanen lausuu

”Keskustan tärkein tehtävä hallituksessa on puolustaa suomalaista työtä ja työntekijää. Me uskomme suomalaisiin. Me uskomme työhön. Työ luo perheille turvaa ja se turvaa suomalaisille tärkeät hyvinvointipalvelut, kun Suomi ikääntyy.”

ja rajaa jälleen kerran poliittisen ajattelunsa tiiviisti sinivalkoisilla pyykeillä merkityn rajan sisäpuolelle.

Politiikan globaalin luonteen ymmärtäminen on vapaiden pääomanliikkeiden määrittelemällä aikakaudella välttämätöntä, jotta todellisia reformeja työtätekevän luokan yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi voidaan saada aikaan. Vanhanen ei kuitenkaan näe, että globaalin talouden rakenteita voitaisiin muuttaa proaktiivisella politiikalla. Hän uskoo vilpittömästi, että vapaiden pääomanliikkeiden valta globaalissa taloudessa on koskematon. Näinhän ei tietenkään ole, vaikka globaalin demokratian prosessi eteneekin vielä varsin verkkaisesti.

Tämä on nimenomaisesti se sanoma, jonka kanssa SDP:n tulee lähteä tekemään yhteistyötä Matti Vanhasen ja keskustapuolueen kanssa. Kun keskustapuolue tavoittelee kansallisesti työtätekevän luokan aseman parantamista ja kapitalismin suurimpien epäkohtien korjaamista, on sosialidemokraattien tavoiteltava sitä globaalisti. Vasta globaalit reformit voivat saada aikaan todellisen muutoksen ja johtaa tilanteeseen, jossa Matti Vanhasenkaan ei enää tarvitse pelätä pääoman pakenemisesta suomalaisesta taloudesta kaavaillessan työllisyyttä edistäviä julkisen sektorin toimenpiteitä.

Juuri nyt SDP:llä on tilaisuus astua ulos liian pitkään kestäneestä sekaannuksen ja ymmälläänolon tilasta, kohti todellista muutoksellista politiikkaa. Tämän tilaisuuden tarjosi puolueelle nurmijärveläinen suomalaisen agraaripuolueen puheenjohtaja. Joskus globaalin demokratian prosessit etenevät kummallisten sattumien kautta.

Jussi Ahokas

Advertisement

Matti Vanhanen työn asialla

Vielä viime keväänä ja kesällä pääministeri Matti Vanhanen antoi julkisuuteen lukuisia palkkamalttilausuntoja, jotka voitiin osoittaa pääoman etua palveleviksi vaatimuksiksi. Melko selvää oli, ettei Vanhanen sinällään halunnut asettua pääoman ja työn välisessä kamppailussa ensimmäisen puolelle. Itseasiassa palkkamalttipuheilla Vanhanen halusi puolustaa suomalaista työtä ja suomalaisia työntekijöitä yhä kovenevassa globaalissa taloudellisessa kilpailussa. Puutteellinen analyysi globaalin talouden ja kapitalistisen yhteiskunnan mekanismeista  johti kuitenkin epäonnistumiseen poliittisten tavoitteiden asettelussa.

Globaalien rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisen myötä myös suomalaista työtä ja sen tulevaisuutta koskevat kysymykset ovat muuttuneet. Finanssikriisin siirtyessä osaksi reaalitaloutta Vanhasen palkkamalttivaatimukset tulevat toteutumaan kuin itsestään työttömyyden sekä lomautusten määrän kasvaessa ja ammattiliittojen yhteiskunnallisen vallan vähentyessä. Seuraavilla neuvottelukierroksilla suuret palkkavaatimukset on jätetty työntekijäjärjestöjen kassakaappeihin odottamaan parempia aikoja. Tällä hetkellä uhkakuvat suomalaiselle työlle tulevat muualta kuin työntekijöiden liian suurista palkkavaatimuksista (pääasiassa globaalin kysynnän hiipumisesta).

Myös Matti Vanhanen on ymmärtänyt tämän ja ryhtynyt esittämään toisenlaisia vaatimuksia suomalaisen työn pelastamiseksi. Nyt puhutaan elvytyksestä. Tarvitaan veronalennuksia ja muita julkisia toimenpiteitä kotimaisen kulutuksen ja yksityisen sektorin investointihalukkuuden kasvattamiseksi. Myös julkisten investointihankkeiden toteuttamisen nopeuttaminen ja julkisen asuntotuotannon kiihdyttäminen ovat tulleet esille elvytyspuheissa.

Eroja julkisuudessa esitettyjen elvytyssuunnitelmien välillä on voitu havaita.  Vertailu osoittaa, että Matti Vanhasen näkemykset elvytyksestä ovat Suomen työllisyyskehityksen kannalta erittäin järkeviä. Vanhanen tyrmää suuret menoleikkaukset ja ymmärtää, että nimenomaan tulevien 2-3 vuoden aikana julkista taloutta tarvitaan vastaamaan yksityisen sektorin taantumasta aiheutuneisiin ongelmiin. Vanhanen on erittäin hyvin selvillä vastasyklisen talouspolitiikan peruskysymyksistä, vaikka tässä vaiheessa hänen hallituksensa esittämät konkreettiset toimenpiteet ovatkin olleet hyvin pienimuotoisia uhkaavan taantuman oletettavaan syvyyteen suhteutettuna.

Vanhasen kamppailu suomalaisen työn puolesta ei pääty ekspansiivisen vastasyklisen talouspolitiikan ymmärtämiseen ja toimivien elvytystavoitteiden esittämiseen. Näiden lisäksi Vanhanen on ryhtynyt vaatimaan kotimaislta yrityksiltä yhteiskuntavastuuta vastapalveluksena Vanhasen hallitusten yrityssektoria suuresti hyödyttäneelle vero- ja tukipolitiikalle (1,2). Vaikeassa taloustilanteessa yritysten on puolestaan tultava hallitusta vastaan leikkaamalla voittotavoitteitaan ja taseitaan. Tällä tavalla suurilta irtisanomisilta voidaan säästyä ja työttömyyden kasvu saadaan pidettyä kohtuullisella tasolla. Vanhasen vaatimuksen radikaalisuudesta kertoo se, että käytännössä se voidaan rinnastaa yritys- ja pääomaverotuksen kiristämiseen, tosin yrityksille vapaaehtoisena toimenpiteenä (ja yritysten talkoohalukkuuden kaikki tietävät).

Tällä hetkellä Matti Vanhasen tavoitteet suomalaisen työn pelastamiseksi näyttävät olevan linjassa Vanhasen esittämien toimintamallien kanssa, kun vielä kesällä Vanhasen tavoitteiden ja toimintaesitysten välillä oli ilmeinen ristiriita. Koska Vanhasen tavoitteet eivät ole muuttuneet, on selitystä muuttuneelle tilanteelle etsittävä Vanhasen esittämien toimintamallien perusteista. Kun vielä kesällä Vanhasen taloudellinen ajattelu perustui pitkälti neoklassisen taloustieteen teoriaan, nousevat tämänhetkiset ideat keynesiläisestä teoriasta. Globaali talouskriisi on selkeästi heilauttanut talousteoreettista paradigmaa ja vielä puoli vuotta sitten hyljeksityt ajatukset talouspolitiikan perusteista ja talouspolitiikan käytännön toimenpiteistä ovat muuttuneet hetkessä hyväksytyiksi.

Tämä on loistava esimerkki yhteiskunnallisen kehityksen dialektisuudesta ja siitä, kuinka materiaalisessa rakenteessa tapahtuneet muutokset heijastuvat ideologisiin ja teoreettisiin rakenteisiin ja toisin päin. Kriisin hetkellä esiin nousevat ideat, jotka ovat saattaneet olleet syrjäytettyinä viimeiset vuosikymmenet. Myös kokonaan uudenlaiset teoreettiset näkemykset voivat lyödä läpi kriisien seurauksena, kuten Keynesin ajatukset 1930-luvulla. Kun uudet tai unohdetut ajatukset nousevat esiin, tarttuvat poliitikot ja taloustieteilijät niihin kuin pelastusrenkaisiin. Tällä tavalla on selitettävissä myös Matti Vanhasen taloudellisessa ajattelussa tapahtunut käänne.

Yhä useammin kuullun sanonnan mukaan politiikkaa on tehtävä ajassa. Politiikkaa ja talouspolitiikkaa ajassa tekee myös Matti Vanhanen. Itseasiassa ajassa toimivat lähestulkoon kaikki poliitikot, taloustieteilijät ja muut asiantuntijat, minkä vuoksi todellista muutoksellista potentiaalia globaalista yhteiskunnasta on löydettävissä vain hyvin rajallinen määrä. Liian usein yhteiskunnalliset toimijat perustavat toimintansa kriittisen yhteiskunnallisen analyysin sijasta kulloisenakin ajanjaksolla vallitsevista hegemonisista rakenteista kumpuaviin teorioihin ja ajatuksiin. Muutoksellisen politiikan mahdollisuus on tässä vaiheessa menetetty ja todelliset utopiat jäävät kerta toisensa jälkeen esittämättä.

Kriittisen ajattelun ja yhteiskunnallisen analyysin tulee murtaa tällainen kehitys ja nostaa Matti Vanhanen kaikkien hänen (poliittista) toimintaansa rajoittavien ideoiden yläpuolelle. Muuten vaarana on jäädä ikuisesti  John Maynard Keynesin kuvaamaan yhteiskunnalliseen tilaan:

”Practical men, who believe themselves to be quite exempt from any intellectual influences, are usually the slaves of some defunct economist.”

Sillä emmehän halua antaa materiaalisten ja ideologisten rakenteiden määrittää olemassaoloamme ja yhteiskuntamme tulevaisuutta oman aktiivisen toimintamme sijasta. Emmehän?

Jussi Ahokas

Matti Vanhanen pääoman asialla

Pääministeri Matti Vanhanen on ottanut viime aikoina useasti (1, 2,  3, 4 ja 5 ) kantaa palkankorotusten tasoon vaatien muun muassa työmarkkinaosapuolilta jatkuvaa palkkamalttia. Vanhasen perusteluketju kuuluu: korkeat palkankorotukset nostavat suomalaisten yritysten kustannuksia, korkea kustannustaso pienentää suomalaisten yritysten kilpailukykyä kansainvälisillä markkinoilla, ilman kilpailukykyä ei synny kasvua, ilman kasvua ei synny uusia kotimaisia työpaikkoja, ilman uusia työpaikkoja ei synny hyvinvointia, siksi ainoa keino hyvinvoinnin kasvattamiseksi ovat maltilliset palkankorotukset. Näin Matti Vanhanen jatkaa 90-luvun alun vahvan markan vuosien aikana lanseeratun sisäisen devalvaation puolestapuhujana.

Matti Vanhasen esittämä perusteluketju vaikuttaa loogiselta. Samanlaisia perusteluja käyttävät lukuisat ”talousmiehet”, ekonomistit ja asiantuntijat sekä Suomessa, Europpassa että ympäri maailmaa. Siksikin perustelujen epäileminen olisi jokseenkin uskaliasta. Valitettavasti esitetty analyysi talouden mekanismeista on pahasti puutteellinen ja sivuuttaa kokonaan kapitalistisen järjestelmän toiminnan kannalta keskeisen rakenteen. Kun perusteluketjuun lisätään pääoman tuottoaste ja kapitalistin voitto-odotukset, vastaa se huomattavasti paremmin yhteiskunnallista todellisuuttamme.

Tässä tarkennettu perusteluketju: korkeat palkankorotukset nostavat yritysten kustannuksia, yritykset pyrkivät siirtämään kustannukset hintoihin, yritysten kansainvälinen kilpailukyky uhkaa alentua, yritykset pyrkivät säilyttämään hintakilpailukyvyn alentamalla tuotto-odotuksiaan, pääomasijoittajat uhkaavat hylätä yritykset ja tehdä tulevaisuuden investoinnit mahdottomiksi, yritykset joutuvat tasapainoilemaan laskevan kilpailukyvyn ja laskevien tuotto-odotusten välillä, yritysten kasvu pysähtyy hintakilpailukyvyn laskun ja/tai pääomapaon seurauksena, uusia työpaikkoja ei synny ja vanhojakin häviää, kansantalouden kasvu hidastuu ja kansalaisten hyvinvointi pienenee, aletaan esittää vaatimuksia maltillisille palkankorotuksille, jotka mahdollistavat sekä hintakilpailukyvyn säilymisen että riittävän korkeat voitto-odotukset sijoitetulle pääomalle, esiin astuu Matti Vanhanen.

Nyt huomataan, etteivät korkeat palkankorotukset an sich johda yritysten kasvuedellytysten heikkenemiseen. Palkankorotukset tekevät kuitenkin yrityksille vaikeaksi säilyttää yhtä aikaa hintakilpailukykynsä sekä korkeat voitto-odotukset. Vapaiden pääomanliikkeiden aikana tuotto- ja voitto-odotuksista on tullut tuotantoa ja siten myös työllisyyskehitystä määrittelevä rakenne. Pääoman exit-optio rajaa yritysten ja kansallisvaltioiden toimintamahdollisuudet vähäisiksi.  Tässä tilanteessa yritysten ja poliitikkojen on valittava puolustettavakseen pääomasijoittajien edut. Avoimesti tätä ei luonnollisestikaan haluta myöntää. Sitä vastoin kansalaisille ja työntekijöille esitetään puutteellisia perusteluketjuja, joilla heidät saadaan vakuuttuneeksi palkkamaltin siunauksellisuudesta.

Sen sijaan, että Matti Vanhanen saarnaa korkeiden palkankorotusten turmiollisuudesta, hänen tulisi hyökätä voimakkaasti vapautettuja pääoma- ja rahoitusmarkkinoita vastaan. Yhden valtion pääministerin vaikutusmahdollisuudet pääomamarkkinoiden uudelleenjärjestelyn edistämiseksi tuntuvat vähäisiltä. Tästä huolimatta olisi toivottavaa, että Vanhanen käyttäisi yhtä monta puheenvuoroa vaatimuksiin rahoitusmarkkinoiden reformista kuin hän on tähän mennessä käyttänyt vaatimuksiin maltillisista palkankorotuksta. Koska Matti Vanhanen edustaa taantumuksellista agraari-liberaalia puoluetta ja ideologiaa, emme varmastikaan tule koskaan näitä puheenvuoroja kuulemaan.

Rahoitusmarkkinoiden reformin jälkeisen tilanteen hahmottelu tuntuu monessakin mielessä kaukaiselta. Pedagogisesti on silti mielenkiintoista tarkastella tilannetta, jossa pääoman liikkuminen on säädeltyä ja jossa tätä kautta pääomasijoittajien valta talousjärjestelmässä on kaventunut oleellisesti. Tällöin perusteluketju voidaan esittää seuraavasti: korkeat palkankorotukset nostavat yritysten kustannuksia, yritykset pyrkivät siirtämään kustannukset hintoihin, yritysten kansainvälinen kilpailukyky uhkaa alentua hintojen noustessa kilpailijoiden hintoja nopeammin, yritykset siirtävät vain osan kustannuksista hintoihin laskien samalla tuottotavoitteitaan, yritysten tuotteiden hintakilpailukyky säilyy kansainvälisillä markkinoilla, yritysten kasvuedellytykset säilyvät, syntyy uusia työpaikkoja ja hyvinvointia.

Tässä tapauksessa palkansaajakorvausten osuus kansantulosta on kasvanut pääomatulojen kustannuksella. Tästä huolimatta talouskasvun ja hyvän työllisyyskehityksen edellytykset säilyvät. Samalla kotitalouksien reaalitulot kasvavat ja lisäävät kulutuskysyntää. Tämä puolestaan luo kasvua muun muassa kotimaiselle palvelusektorille ja kaupalle. Kasvun myötä myös pääoman tuotto-osuudet ja voitot kasvavat, vaikka niiden osuus kansantulosta onkin pienentynyt. Tälla tavoin myös yhteiskunnallisen valtansa menettäneet pääomasijoittajat hyötyvät palkankorotuksista.

Taloudellinen kehitys, jossa palkkojen osuus kansantulosta kasvaa suhteessa pääomatuloihin kuulostaa tällä hetkellä utopistiselta. Viimeiset vuosikymmenet kehitys on kulkenut jatkuvasti vastakkaiseen suuntaan. Tähän ovat vaikuttaneet oleellisesti matalat palkankorotukset hyvänkin talouskehityksen aikana. Matti Vanhasenkin tulisi ymmärtää, ettei tämä kehitys tule koskaan johtamaan oikeudenmukaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, vaikka palkansaajat ja työntekijät antaisivat pois viimeisen lanttinsa. Päin vastoin massojen hyvinvoinnin taso on suoraan verrannollinen siihen, kuinka suuren osan globaalista arvonlisäyksestä he saavat itselleen joko palkkoina, julkisina palveluina tai tulonsiirtoina. Perustamalla poliittiset vaatimuksensa puutteelliseen analyysiin Matti Vanhanen kääntää selkänsä hyvinvoinnille ja ojentaa kätensä pääomalle. Se, tekeekö Vanhanen tämän tiedostaen vai tiedostamattaan, on kysymys, jonka käsittelyyn on syytä varata oma artikkelinsa.

Jussi Ahokas