Posts Tagged ‘kysynnänsäätely’

Vapaat rahoitusmarkkinat ajoivat Kreikan kriisiin

Touko 20, 2010

Kreikan ajautuminen taloudelliseen ahdinkoon on ollut vain ajan kysymys siitä asti, kun globaali finanssijärjestelmä kriisiytyi vuoden 2008 aikana. Kreikan ongelmien taustalla on monia rakenteellisia syitä, jotka eivät ole toistaiseksi tulleet esiin julkisessa keskustelussa.

Julkisuudessa Kreikan talouskriisiä on selitetty ensisijaisesti tilastojen väärentämisellä ja poikkeuksellisilla työmarkkinakäytännöillä. Esimerkiksi toistuvasti on esitetty väitteitä kreikkalaisten alhaisesta eläköitymisiästä ja lyhyistä työpäivistä. Tosiasiassa kreikkalaisten keskimääräinen vuotuinen työmäärä on suurin koko Länsi-Euroopassa. Myös työn tuottavuus on kehittynyt Kreikassa viime vuosina suotuisasti. Todelliset syyt Kreikan ongelmiin liittyvätkin Euroopan talouden rakenteisiin ja maailman rahoitusmarkkinoiden epävakauteen.

Merkittävä tekijä kriisin taustalla on Kreikan talouden tuotantorakenne, jossa vientiin menevien tuotteiden osuus on vähäinen. Kreikan negatiivinen vaihtotase osoittaa, että kotimaista kysyntää suuntautuu ulkomaille enemmän kuin ulkomaista kysyntää Kreikkaan. Tämä vaikuttaa oleellisesti maan kokonaiskysynnän tasoon ja talouskasvun mahdollisuuksiin.

Vaihtotaseen alijäämä on tärkeä syy Kreikan valtion velkaantumisen taustalla. Jotta maan tuotanto on pystytty pitämään viime vuosina kasvu-uralla ja työllisyyskehitys suotuisana, on valtion täytynyt turvautua laajamittaisiin kysyntää lisääviin toimenpiteisiin. Vaikka julkisella kulutuksella on rahoitettu paljon tuontimaiden talouksia, on kysynnän lisäämisellä ollut selkeitä positiivisia vaikutuksia myös Kreikan talouteen.

Valtion velan kasvusta ei olisi seurannut merkittäviä ongelmia, jos Kreikan talous olisi pysynyt kasvu-uralla. Finanssikriisiä seurannut taantuma romahdutti kuitenkin yksityisen tuotannon myös Kreikassa, minkä seurauksena talous jäi entistä enemmän julkisen sektorin kannateltavaksi. Kun vuosittaiset alijäämät alkoivat paisua, alkoi myös velan kokonaismäärä kerätä uudenlaista huomiota osakseen.

Ennen kaikkea Kreikan velkaantumiseen kiinnitettiin huomiota globaaleilla velkamarkkinoilla, jotka olivat muun rahoitusmarkkinan tavoin toipuneet finanssikriisistä erittäin nopeasti ensisijaisesti Yhdysvaltojen ja Englannin keskuspankkien pelastustoimien seurauksena. Spekulaation yltyessä valtion velan hinta alkoi nousta aiheuttaen Kreikalle jatkuvasti enemmän ongelmia erääntymässä olevien velkojen maksun kanssa.

Pienenä taloutena ja Euroopan rahaliittoon sidottuna Kreikka ei ole pystynyt vastaamaan vaikeuksiinsa rahapolitiikalla. Finanssikriisin ydinalueilla Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa keskuspankkien toimet riittivät vakuuttamaan markkinat siitä, ettei mahdollisuutta valtiontalouden romahtamiseen ole. Euroopan keskuspankki ei sen sijaan ole ollut valmis tukemaan Kreikkaa ja muita velkakriisistä kärsiviä maita yhtä voimakkaasti eikä tarpeeksi aikaisin.

Tällä hetkellä Euroopassa eletään suuren epävarmuuden keskellä ja syyllisten etsintä on käynnistetty. Syyttävä sormi on osoittanut milloin kreikkalaisiin poliitikkoihin, milloin yltiöpäistä lainaamista harjoittaneisiin yksityisiin pankkeihin. Ongelmat liittyvät kuitenkin ensisijaisesti globaalin talouden rakenteisiin ja Kreikan epäedulliseen asemaan tässä järjestelmässä.

Epävakaa spekulatiiviseen sijoitustoimintaan perustuva rahoitusjärjestelmä, toimimaton rahajärjestelmä ja epätasapainoinen tuotantojärjestelmä ovat yhdessä aiheuttaneet Kreikan talouden kriisin. Ratkaisuja Kreikan tilanteeseen ja lääkkeitä vastaavien kriisien estämiseen tulevaisuudessa tuleekin etsiä näiden järjestelmien sisältä.

Ensimmäiseksi Euroopan keskuspankin on ryhdyttävä tukemaan velkaisia euroalueen maita ostamalla näiden velkakirjoja, samalla tavalla kuin Yhdysvaltain keskuspankki osti roskaksi muuttuneita arvopaperistettuja asuntolainoja. Näin spekulatiiviselle markkinalle annetaan signaali siitä, ettei valtion konkurssi ole mahdollinen.

Pidemmällä aikavälillä rahoitusmarkkinoiden epävakautta on vähennettävä pääomakontrolleja luomalla ja velalla tapahtuvaa spekulaatiota kitkemällä. Lisäksi eurooppalaista tuotantojärjestelmää on tasapainotettava EU-alueen laajuisella kysynnänsäätelyllä ja tulojen uudelleenjaolla. Ilman näitä reformeja Kreikan kriisi ei jää yksittäistapaukseksi.

Jussi Ahokas

Kirjoitusta ei julkaistu Helsingin Sanomien mielipideosiossa ennen Suomen eduskunnan päätöstä Kreikan tukemisesta.

Mainokset

Julkisen velan pelko

huhtikuu 2, 2009

velanpelkoJulkisen velan nopea kasvu on aiheuttanut maassamme pienimuotoisen paniikin. Yksi velkapelkoisimmista ”talousmiehistämme” on entinen valtiovarainministeri, nykyinen eduskunnan puhemies ja seuraava presidentti (?) Sauli Niinistö, joka on useaan otteeseen (1,2) varoitellut julkisen velan kasvusta. Myös valtiovarainministeriössä on alettu huolestua entistä enemmän ”pitkän aikavälin kestävyysvajeesta”. Näyttääkin vahvasti siltä, että velkapelko tulee ennen pitkää ajamaan julkisen sektorin säästökuurille eli leikkaamaan menoja ja sitä myötä palveluita.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander on yrittänyt urhoollisesti kamppailla velkapelkoa vastaan (1,2). Hänen mukaansa oleellista on suhteuttaa velka tulevaisuuden talouskehitykseen. Lopultahan kansantalouden ja julkisen talouden kantokyky on riippuvainen vuotuisesta tuotannosta eli tilastollisin termein ilmaistuna bruttokansantuotteen suuruudesta. Jos kansantalouden kasvu on riittävän nopeaa taantuman jälkeisellä ajalla, ei julkinen velka pääse muodostumaan missään vaiheessa rasitteeksi.

Kansalaisten on ollut vaikea ymmärtää Kianderin näkemyksiä. Myöskään valtiovarainministeriössä niitä ei ole nielty purematta. VM:n ylijohtaja Jukka Pekkarinen vastasi Kianderille (ja Heikki Taimiolle) Helsingin Sanomien mielipidepalstalla (1.4.), varoittaen jälleen kerran  kansantalouttamme uhkaavasta kestävyysvajeesta, joka johtuu ennen kaikkea huoltosuhteen heikkenemisestä tulevina vuosikymmeninä. Väestön ikääntymisestä seuraa yhtä aikaa julkisten menojen kasvupaine sekä kansantalouden tuotannon alamäki, sillä työvoimaresurssit eivät enää riitä takaamaan menojen rahoittamiseksi vaadittavaa (3 prosentin) talouskasvua. VM:n arvio perustuu väestöennusteisiin sekä oletukseen siitä, etteivät mitkään talouden toimintaa määrittelevät rakenteet muutu seuraavien vuosikymmenien aikana.

Finanssikriisi on kuitenkin osoittanut, että talouden rakenteet muuttuvat joskus nopeasti ja että muutokset voivat olla erittäin suuria. Niinpä myös taantuman jälkeinen talouskehitys voi muodostua täysin erilaiseksi, kuin mitä VM:n ennustemalleihin syötetyt oletukset antavat odottaa. Jos esimerkiksi talouspolitiikkaa aletaan toteuttaa kasvuhakuisesti muun muassa kysynnänsäätelyn kautta ja jos rahoitusmarkkinat ohjataan pitkään kestäneen spekulatiivisen vaiheen jälkeen tukemaan ensisijaisesti reaalitaloudellista kehitystä, voidaan kaikki VM:n ennusteet heittää romukoppaan. Tehokkaasti toimivassa taloudessa 4 prosentin kasvuluvut ovat arkipäivää, eivätkä julkisten menojen kasvu tai julkisen velan korkomenot tuota julkiselle vallalle minkäänlaisia ongelmia.

Tähän skenaarioon valtiovarainministeriössä vastattaisiin, että siinä ei oteta huomioon heidän analyysinsä pääpremissiä – työvoiman tarjonnassa tapahtuvaa laskua, joka johtuu ennen kaikkea työikäisen väestön vähenemisestä. Todellisuudessa taloudellista kehitystä säätelee vain äärimmäisen harvoin työvoimarajoite. Täystyöllisyystilanteessa, johon kansantaloudessamme on matkaa vielä suurten ikäluokkien eläköitymisen jälkeenkin, yrityksillä on huomattavan paljon suuremmat insentiivit tuottavuuden parantamiselle. Tällä tavoin kiihtyvä tuottavuuskehitys mahdollistaa talouskasvun jatkumisen silloinkin, jos työvoimapula todella iskee koko talouteen (ei pelkästään yksittäisille sektoreille). Korkean tuottavuuden aloilla työvoiman saanti ei tule olemaan ongelma siitä syystä, että näillä aloilla palkat nousevat yksityisiä palvelualoja ja julkista sektoria suuremmiksi. Täystyöllisyystilanteessa myös työvoimaan osallistumisaste kasvaa, mikä myös kasvattaa työvoiman tarjontaa.

Seuraavaksi valtiovarainministeriöstä huomautettaisiin, että edellisestä seuraisi palkkojen nousukierre, joka johtaisi Suomen vientikilpailukyvyn laskuun tekemällä suomalaisesta tuotannosta kallista, mikä puolestaan aiheuttaisi pääomaresurssien vetäytymisen kansantaloudestamme voittoa tuovien sijoituskohteiden vähentyessä. Tämä pelko on aiheellinen vielä tällä hetkellä, kun spekulatiiviset pääomanliikkeet hallitsevat rahoitusmarkkinoiden toimintaa. Jos finanssikriisin opetuksena rahoitusmarkkinat järjestetään uudelleen siten, ettei spekulaatiolle jää liiemmin tilaa, muuttuu kuvio myös pääomaresurssien saatavuuden osalta. Jos tuotannolliset investoinnit ovat pääasiallinen sijoitusmuoto, on selvää, että myös Suomen talouteen riittää tarvittava määrä pääomaa. Uudessa tilanteessa nykyistä matalammat tuottoasteet tulevat riittämään rahoituksen houkuttelemiseksi. Myöskään pääomapakoa ei tarvitse pelätä, eikä pääomien riittämättömyyttä tarvitse olettaa kasvua hidastavaksi tekijäksi.

Sen sijaan, että Senaatintorin laidalla lietsotaan velkapelkoa, tulisi ponnistukset kohdistaa talousjärjestelmän reformin edistämiseksi. Näkemys, jonka mukaan talouskehitys tapahtuu annettuna sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä, on vanhanaikainen ja vahingollinen. Julkisen vallan tulee ottaa suurempi rooli kestävää talouskasvua tukevien rakenteiden luomisessa ja ymmärtää, että muun muassa aktiivisella finanssipolitiikalla ja oikeanlaisella rahoitusmarkkinoiden säätelyllä voidaan luoda talouskasvua. Tämä erottaa valtiontalouden kotitalouksista, jotka joutuvat ottamaan talouskehityksen annettuna. Talouskasvun kautta julkinen velka ja julkisten menojen kasvu voidaan rahoittaa ilman ”vaikeita ratkaisuja”. Ja niitähän tämän maan historiassa on tehty jo aivan riittävästi.

Jussi Ahokas

Erilaisia ratkaisuja ”julkisen talouden tasapainottamiseen pitkällä aikavälillä”

helmikuu 25, 2009

portaatHallituspuolueiden vaalikauden puolivälin politiikkariihessä päätettiin eläkeiän porrasteisesta korotuksesta 65 vuoteen. Tämän toimenpiteen tarkoituksena on varmistaa tulevaisuuden julkiset palveluntuotantoresurssit sekä tämänhetkisestä taantumasta aiheutuvien velkamenojen asteittainen kuolettaminen turvaamalla riittävän nopea talouskasvu pitkällä aikavälillä.

Mitään uutta hallituksen tavoitteessa ei ole, ja olikin vain ajan kysymys, milloin tähän toimenpiteeseen ryhdyttäisiin. Ihmisten eliniän kasvu ja työikäisen väestönosan pieneminen aiheuttaa väistämättä tarpeen rakenteellisille uudistuksille julkisen talouden rahoituksen turvaamiseksi. Kun näitä uudistuksia ovat suunnittelemassa porvaripuolueet (tai mitkä puolueet hyvänsä), on keinovalikoima hyvin rajallinen.

Lähtökohtana ja perusprinsiippinä on edelleen ajatus siitä, että talouden haasteet tulevat pelkästään tarjontapuolelta. Siis, että työvoiman tarjonta tulee rajoittamaan talouskasvua ja siten julkisen talouden tasapainoa, kun työikäisten määrä vähenee suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä. Missään vaiheessa ei ole osoitettu kiinnostusta työvoiman kysynnän riittämättömyyteen ja pohdittu aktiivisesti sitä, millä tavalla kysyntää voitaisiin nostaa myös pitkällä aikavälillä ja mitä tästä voisi seurata.

Kokonaiskysynnän riittämättömyys ei ole pelkästään kriisiajan ongelma, vaikka silloin puuttellisesta kysynnästä seuraavat ongelmat näyttäytyvätkin kaikista selkeimmin. Kysynnän riittämättömyys on kapitalistisen tuotantojärjestelmän krooninen ongelma, jonka korjaamiseksi tarvitaan kysyntää lisäävää talouspolitiikkaa. Jos siirrämme tuloja niille ihmisryhmille, jotka kuluttavat suhteellisesti eniten ja jos täytämme julkisilla investoinneilla toteutuneiden yksityisten investointien jälkeen jäljelle jääneen kysyntäkuopan, voimme puhua rakenteellisista uudistuksista, joilla työvoiman kysyntää lisätään merkittävästi ja nopeasti. Lisääntynyt kysyntä johtaa työllisyyden kasvuun ja tätä kautta nopeampaan talouskasvuun. Kysynnän kasvu lisää myös työvoimaan osallistuvien määrää, mikä poistaa osaltaan liiallisia paineita tarjontapuolelta.

Kysynnän lisääminen vaikuttaa työvoimapulaan myös toista kautta. Nopea kasvu ja täystyöllisyys kasvattavat intensiivejä tuottavuutta kehittävien toimien luomiselle, sillä täystyöllisyystilanteessa työvoiman loppuminen on todellinen uhka. On vaikea kuvitella, että hallituksen puheet työvoiman loppumisesta 20 vuoden päästä saisivat aikaan suurta reaktiota kvartaaliajatteluun tottuneissa yrityksissä. Jos puolestaan koko taloudesta (ei vain yksittäisiltä sektoreilta) alkaa loppua työvoima ja palkkakustannukset alkavat kasvaa, on yrityksillä välitön motiivi etsiä ratkaisuja tuottavuuden kasvattamiseksi.

Täystyöllisyystilanteessa julkiset tulot olisivat huomattavasti korkeammalla tasolla, mikä mahdollistaisi laajan julkisen sektorin ylläpitämisen menojen kasvupaineesta huolimatta. Yksittäisten ihmisten eläkkeelle siirtymistä ei myöskään tarvitsisi pidentää, jos kaikkien työurat olisivat yhtenäisiä, mihin täystyöllisyys luonnollisesti johtaisi. Jossain mitassa voitaisiin puhua jopa työajan ja -uran lyhentämisestä. Kysynnänsäätely ja aktiivinen talouspolitiikka johtaisivat talouden resurssien tehokkaaseen käyttöön, eikä nykyisen kaltaista kysynnän vähyydestä johtuvaa ”rakenteellista” työttömyyttä olisi.

Parhaalla mahdollisella tavalla kysynnänsäätely toimisi, jos se pystyttäisiin toteuttamaan ensiksi esimerkiksi Euroopan ja lopulta koko maailman tasolla. Vapaiden pääomanliikkeiden aikakaudella yksittäisten kansallisvaltioiden on mahdotonta pyrkiä täystyöllisyyteen pääomapaon pelossa. Koska työllisyyden kasvu lisää inflaatiopaineita, myös Euroopan unionin anti-inflatorinen talouspolitiikka asettaa aktiiviselle talouspolitiikalle rajoitteita.

Näiden rajoitteiden purkamisen tuleekin olla keskeinen osa niitä rakenteellisia uudistuksia, joita Suomenkin hallitus pyrkii toteuttamaan. Pääomanliikkeiden hillitseminen esimerkiksi globaalilla verojärjestelmällä on yksi vaihtoehto kansallisvaltioiden talouspoliittisen päätöksenteon palauttamiseksi. Tätäkin paremmin toimisi järjestelmä, jossa kansallisvaltiot luopuisivat omasta talouspolitiikastaan globaalin demokraattisen instituution hyväksi. (Tässä kappaleessa esitetyt reformit ovat tietysti jo niin utopistisia, ettei niitä kannata ottaa vakavasti, jos tavoitteena on pitäytyä päivänpoliittisessa orientaatiossa.)

Kysynnänsäätelyä ja aktiivista talouspolitiikkaa vastassa on nationalismin sekä pääoman lisäksi eräs merkittävä instituutio, nimittäin uusklassinen taloustiede. Tämä myös tarjonnan taloustieteeksi tituleerattu valtavirtainen teoreettinen suuntaus sokaisee edelleen valtiovarainministeriöiden virkamiesten ja sitä kautta taloudesta päättävien poliitikkojen näkökenttää. Parhaillaan käynnissä olevan kriisin taustalla ovat juuri tämän talousteoreettisen suuntauksen pohjalta johdetut ”politiikkasuositukset”. Olisiko viimein aika avata silmät ja etsiä vaihtoehtoisia näkemyksiä kapitalistisen talouden mekanismien ymmärtämiseksi? Porvarihallituksen, kuten niin monien muidenkin maiden poliittisten tahojen vastaus tähän kysymykseen näyttää olevan kielteinen.

Jussi Ahokas

Julkisen talouden rakenteelliset uudistukset käyntiin Euroopassa

tammikuu 24, 2009

rakenneMaailmantalouden alamäki voimistuu voimistumistaan. Kasvuennusteet Euroopassa povaavat yhä syvempää taantumaa ja prosenttien pudotusta vuotuisessa BKT:ssa. On selvää, että tämänhetkiset ennusteet talouden tulevaisuudesta ovat vielä paljon todellisuutta optimistisempia. Euroalueen talous tulee todennäköisesti supistumaan tänä vuonna 5-10 prosenttia. Jos tätä pienempään pudotukseen päästään, on julkinen valta onnistunut erittäin hyvin taloutta elvyttävissä toimissaan.

Elvytyspaketteja on kasattu ahkerasti ympäri maailmaa, mutta toistaiseksi julkisen vallan toimet eivät ole onnistuneet kääntämään kehityksen suuntaa. Julkista taloutta on voimistettava jatkossakin. Myös Suomen valtiovarainministeriössä ollaan pian valmiita esittämään ensimmäinen konkreettinen elvytysohjelma, joka on valmisteltu pelkästään maailmantalouden kriisiä silmälläpitäen. Ohjelma tulee sisältämään julkisia investointeja ja muita työllisyyttä edistäviä hankkeita satojen miljoonien eurojen edestä. Tämän kokoisena elvytyspaketti ei kuitenkaan tule jäämään viimeiseksi, sillä tarvetta julkisille panostuksille on huomattavasti enemmän.

Pahimmissa skenaarioissa kansantuotteemme tulee putoamaan tänä vuonna yli 10 miljardia euroa vuodesta 2008. Tällaisen pudotuksen paikkaamiseksi vaadittaisiin  useiden miljardien julkisia panostuksia kerroinvaikutuksen suuruudesta riippuen. Tietysti elvyttävien toimien tulisi olla jo käynnissä, että ne ehtisivät vaikuttaa tämän vuoden talouskehitykseen. Taantumasta on kuitenkin tulossa niin pitkä, etteivät selitykset elvytyksen myöhästymisen vaaroista ole millään tavalla uskottavia. Myös tulevina vuosina julkisen vallan toimenpiteitä tarvitaan taloudellisen kehityksen suunnan kääntämiseksi.

Tulevien elvytyspakettien suuruudesta riippumatta valtio tulee velkaantumaan seuraavien vuosien aikana runsaasti. Verotulojen lasku on ollut viime vuoden lopusta asti erittäin jyrkkää. Ensimmäiset ennusteet valtion velan kehityksestä on esitetty ja niiden mukaan seuraavien kolmen vuoden aikana velkataakka lisääntyy 30 miljardilla eurolla. Velan osuus BKT:sta tulee nousemaan lähelle 50 prosenttia BKT:n tulevien vuosien kehityksestä paljolti riippuen. Mahdollisuus myös suurempaan velkaantumiseen on olemassa (ks. Japani 1990-luvun laman jälkeen). Maailmantalouden kriisin hellitettyä edessä tulee olemaan pitkä julkisen velan maksun aika, joka tulee koskemaan kaikkia kansantalouksia.

Kriisin aikana velkaantumista ja siitä aiheutuvia korkomenoja on turha pelätä. Korkomenot tulevat helposti katettua julkisen vallan toimien aikaansaamalla työllisyyden ja talouden kasvulla. Myöskään velkojen maksu ei tule olemaan ongelma, jos reaalitalous saadaan takaisin kestävälle kasvu-uralle. Kestävän kasvun tilanteessa verotulot nousevat ja pitkällä aikavälillä velkojen kuolettaminen onnistuu jopa ilman suuria veronkorotuksia tai menonleikkauksia. Tämä edellyttää kuitenkin Jyrki Kataisenkin mainitsemia rakenteellisia uudistuksia julkiseen talouteen. Ilmeisesti Katainen tarkoittaa (ei tarkoita) näillä julkisen vallan roolin kasvattamista talouden ohjauksessa ja täystyöllisyyspolitiikkaa, jolla talouden resurssit ohjattaisiin tehokkaaseen käyttöön sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä.

Tämä tarkoittaisi ennen kaikkea julkisen vallan toteuttamaa kysynnänsäätelyä, joka koostuisi julkisista investointiohjelmista, julkisesta työllistämisestä sekä mittavista tulonsiirroista. Näillä keinoilla kapitalistisen tuotantojärjestelmän perustavat ongelmat voitaisiin voittaa. Kokonaiskysynnän riittävyyden turvaaminen vaatii myös rahoitusmarkkinoiden reformia, sillä reaalitalouden investoinnit eivät ole mahdollisia ilman toimivaa rahoitusjärjestelmää. Yksityisten sijoitusten ohjaaminen reaalitaloudellisiin ja kestävän kehityksen mukaisiin kohteisiin on tärkeää. Spekulaation kitkeminen, finanssitalouden lopettaminen  ja rahoitusmarkkinoiden palauttaminen reaalitalouden rengiksi ovat välttämättömiä toimenpiteitä toimivan globaalin talousjärjestelmän rakentamisessa.

Yksittäisten kansallisvaltioiden rajojen sisäpuolella kaavaillut reformit ovat globaalien pääomavirtojen määrittelemällä aikakaudella voimattomia tai tuhoontuomittuja. Siksi julkisen talouden rakenteellisia uudistuksia tulisi edistää ylikansallisella tasolla. Ensimmäinen askel kestävämmän talousjärjestelmän luomisessa voisi olla Euroopan unionin maiden yhteinen talouspolitiikka, jonka kautta edellä esitettyjä toimenpiteitä voitaisiin ohjata laajemmalla alueella. Yhteinen budjetti ja harmonisoitu verotus, yhteiset ja demokraattiset talouden ohjaamisen instituutiot sekä yhteinen sosiaaliturvajärjestelmä ovat tavoitteita, joiden ympärille uutta eurooppalaista projektia voidaan lähteä rakentamaan. Vaikka poliittinen tilanne ei vielä tänään mahdollistaisi näistä ainoatakaan, on tulevaisuus maailmantalouden kriisin myötä avoin myös Euroopassa.

Jussi Ahokas

Globaalin talouskriisin syyt ja seuraukset

marraskuu 12, 2008

GSD:n talouskriisiä tarkasteleva kirjoitussarja jatkuu tällä Jussi Ahokkaan analyysilla globaalien rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisen syistä ja seurauksista. Kirjoituksessa verrataan nykyistä kriisiä Hyman P. Minskyn teoriaan rahoitusmarkkinoiden epävakaudesta. Minskyn teorian perusolettamukset rahoitusmarkkinoiden historiallisesta kehityksestä näyttävät toteutuvan nykyisen kriisin kohdalla uskomattoman tarkasti. Lisäksi kirjoituksessa pohditaan niitä toimenpiteitä, joilla uhkaava talouskatastrofi voitaisiin muuttaa hallituksi taantumaksi. Kirjoituksen lopussa pohditaan globaalin talousjärjestelmän tulevaisuuden näkymiä ja hahmotellaan mahdollisia kehityskulkuja. Kirjoitussarjan viimeinen osa julkaistaan ensi viikolla ja se käsittelee globaalin finanssikapitalismin noususta seuranneita muutoksia taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa rakenteissa.

kriisi3Globaali talouskriisi on saavuttanut vaiheen, jossa rahoitusmarkkinoiden ongelmat siirtyvät osaksi reaalitaloutta. Vaikka finanssikriisistä on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia liuskoja tekstiä, vain harvoissa analyyseissa on pystytty valottamaan viimeaikaisen kehityksen taustalla olevia mekanismeja. Analyysin puutteellisuus on johtanut myös siihen, että kriisin ratkaisemiseksi ei ole löydetty oikeanlaisia työkaluja. Julkisen vallan toiminta ympäri maailmaa on ollut lähinnä viimehetken reagointia, jonka avulla kriisiä on pystytty vain jossain määrin hillitsemään. Kriisin ratkaisemiseksi ja maailmantalouden ongelmien voittamiseksi hallitusten ja muiden julkisten tahojen toimet eivät ole olleet riittäviä. Tämän tekstin tarkoituksena on pureutua syvemmälle kriisin taustoihin ja pohtia niitä toimenpiteitä, joilla seuraavina vuosina kohdattavasta maailmantalouden lamasta selvitään mahdollisimman vähin vaurioin.

Ylivelkaantuminen, spekulaatio ja innovatiiviset rahoitusmarkkinat

Yleisesti on ymmärretty. että rahoitusmarkkinoiden kriisin aiheuttivat Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden subprime-roskalainat, jotka levisivät erityyppisten paketoitujen rahoitusinstrumenttien sisällä ympäri maailmaa. Käytyään arvottomiksi lainapaperit saastuttivat investointipankkien ja tavallisten liikepankkien taseet romahduttaen edelleen rahoitusmarkkinoiden luottamuksen. On totta, että subprime-lainat toimivat kriisin laukaisevana tekijänä, mutta kylvötyöt kriisille oli tehty jo huomattavasti aikaisemmin. Kriisin tärkeimpinä tekijöinä voidaan pitää maailmantaloudessa jo 1960-luvun lopulla käynnistynyttä yksityisen sektorin velkaantumiskehitystä ja viimeisten vuosikymmenien aikana rahoitusmarkkinoilla yhä rajummaksi käynyttä spekulaatiota. Jälkimmäistä on voimistanut entisestään 1970-luvun alusta alkaen jatkuvasti vapautuneet rahoitusmarkkinat, jotka teknologisen kehityksen myötä tarjosivat 2000-luvulle tultaessa sijoittajien käyttöön suunnattoman suuren määrän erilaisia rahoitusinnovaatioita.

Innovatiivisten rahoitusinstrumenttien avulla pääoman nopeasta kerryttämisestä ja tähtitieteellisten voittojen tekemisestä tuli arkipäivää ja euforinen usko rahoitusmarkkinoiden ikuiseen kasvuun tarttui yhä useampiin yksilöihin ja instituutioihin. Lopulta globaaliin talouskriisiin johtanutta kehitystä ovat olleet ruokkimassa investointipankkien ja muiden rahoitusinstituutioiden lisäksi sekä keskuspankit että valtioiden finanssiministeriöt. Jatkuva rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkaminen, lainoittajien vapaa ja holtiton toiminta sekä sijoittajien etuja palveleva raha- ja finanssipolitiikka ovat olleet erityisesti viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan maailmantalouden kehitystä määritteleviä trendejä. Seurauksena näistä kehityskuluista olemme päässeet todistamaan maailmanhistorian suurimman velkakuplan syntymistä ja nyt myös sen puhkeamista. Kapitalistisen järjestelmän laajenemisen rajat ovat jälleen kerran tulleet ylitetyiksi.

Minsky ja mekanismi rahoitusmarkkinoiden kriisin takana

Rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisen takana olevista tekijöistä merkittävin on ehdottomasti velkarahalla tapahtunut spekulatiivinen sijoitustoiminta. 1930-luvun lamaa tutkineen Hyman P. Minskyn (1980,1982) mukaan rahoitusmarkkinoilla on tendenssi siirtyä spekulatiiviseen vaiheeseen tietynlaisen historiallinen prosessin kautta. Rahoitusmarkkinoiden ollessa terveellä pohjalla sijoitukset kohdistuvat reaalitaloudellisiin investointeihin, joiden myötä syntyvä talouskasvu toimii samalla tarvittavan velkarahoituksen takuuna. Talouden kasvaessa nopeasti yritysten arvo kasvaa, mikä tekee arvopapereilla spekuloinnin kannattavaksi. Yhä enemmän spekulaatiota tehdään velkarahalla ja kasvavien voittojen toivossa myös rahoituslaitosten lainananto lisääntyy.

Käynnistynyt kehitys johtaa yhä riskialttiimpiin sijoituksiin sekä investointeihin ja arvopaperispekulaatio lisääntyy lisääntymistään. Markkinoille ilmestyy yhä enemmän nk. ponzi-sijoittajia, joiden kassavirta on jatkuvasti velanhoitokuluja pienempi, mutta jotka arvopapereiden hintojen noustessa pystyvät tekemään voittoja laajenevilla rahoitusmarkkinoilla. Kun laajeneminen lopulta pysähtyy, alkavat vaikeudet. Hintojen kasvun taittuessa useat sijoittajat joutuvat myymään arvopapereitaan selvitäkseen lainojensa lyhennyksistä.

Tässä vaiheessa ponzi-sijoittajien tilanne on jo toivoton ja ensimmäiset konkurssit tapahtuvat nopeasti. Yhä useampi sijoittaja joutuu pakkomyynteihin ja arvopapereiden hinnat laskevat radikaalisti. Velan ja vastaavien suhde kasvaa. Uusia lainoja tarjotaan vähemmän ja rahoitusmarkkinoiden likviditeetti supistuu rajusti. Pian uusia investointeja reaalitalouteen tehdään vain murto-osa velkakuplan huipputasoon verrattuna ja talouden kasvu hidastuu. Syntyy taantuma, jota usein seuraa hintojen jatkuva lasku. Matalan inflaation tai deflaation tilanteessa velkojen maksu tulee lopullisesti mahdottomaksi ja aikaisemmin kestävällä pohjalla tehdyt sijoituksetkin tulevat tappiollisiksi. Lopputuloksena on syvä ja pitkäkestoinen lama.

Mitä on tehtävä?

Kun Minskyn havaintoja 1930-luvun lamasta verrataan tähän päivään, voidaan huomata, että kaikki palaset näyttävät loksahtavan paikoilleen. Vaikka vielä viime kesänä oltiin vakuuttuneita maailmaa uhkaavasta inflaation ja stagnaation yhdistelmästä, ovat viimeaikaiset näkymät vahvistaneet deflaation riskin olevan erittäin suuri. Pankkisektorin tukipaketit ja rahoitusmarkkinoiden likviditeetin jatkuva lisääminen eivät ole saaneet aikaan inflatorista painetta, joka vielä viime keväänä oli pääoman paniikkiliikkeiden myötä tietyillä markkinasegmenteillä erittäin suuri. Päinvastoin likviditeetin lisääminen ja rahapoliittinen elvyttäminen näyttävät välttämättömiltä toimilta jatkossakin deflaation voittamiseksi.

Näistä lähtökohdista on hyvä jatkaa pohtien niitä keinoja, joilla maailmantaloutta kohtaavasta taantuman, deflaation sekä ylivelkaantumisen yhdistelmästä selvitään ilman katastrofia. Kuten arvata saattaa, yksinkertaista ratkaisua tilanteeseen on vaikea löytää. Mahdollisuus myös täysin vääränlaisille toimenpiteille on olemassa, mistä 1930-luvulla tehdyt virheet muistuttavat. Kuten silloin, myös tällä kertaa vastuu maailmantalouden tilanteesta on sysätty julkisen vallan harteille. Ekspansiivisen rahapolitiikan ja keskuspankkien ohjauskorkojen intensiivisen laskemisen lisäksi julkisen vallan on pidettävä huolta kokonaiskysynnän riittävyydestä reaalitaloudessa. On selvää, että yksityisen velan vaikutus kokonaiskysyntään tulee vähenemään rajusti lähitulevaisuudessa. Kokonaiskysynnän pieneneminen on tärkein tekijä hidastuvan talouskasvun ja kasvavan työttömyyden takana. Kun yksityiset investoinnit jäätyvät, on julkisen talouden laajennuttava sekä julkisten investointien että julkisten työllisyysohjelmien kautta.

Myös julkisia tulonsiirtoja on lisättävä ja tulonjakoa on muutettava niiden ryhmien eduksi, joiden rajakulutusalttius on kaikista suurin. Täystyöllisyyteen pyrkivän talouspolitiikan keinot on viimein otettava käyttöön täysimääräisinä. On myös ymmärrettävä, ettei syntynyttä tilannetta voida ratkaista ilman julkisen sektorin velkaantumista. Yksityisen talouden kaivamaa kuoppaa ei voida tasoittaa pitämällä julkinen talous tasapainossa tulojen ja menojen suhteen. Julkisen talouden säästöt ja leikkaukset ovat tulevien vuosien aikana huonointa mahdollista talouspolitiikkaa. Julkisen sektorin pitkän aikavälin velkaantumista ehkäistään parhaiten palauttamalla reaalitalous mahdollisimman nopeasti kasvu-uralle, mikä vaatii seuraavien vuosien aikana maailman tasolla tuhansien miljardien eurojen edestä julkisia investointeja, tulonsiirtoja sekä muita työllisyyttä edistäviä toimia.

Myös yksityisen sektorin velkaongelman ratkaisemiseen paras ja itse asiassa ainoa lääke löytyy reaalitalouden kasvusta. Mitä suurempi velan määrä on suhteessa vuotuiseen arvonlisäykseen, sitä pidempi aika velan kuolettamiseen menee. Jos reaalitalouden kasvu pysähtyy useiksi vuosiksi eteenpäin, velan suhteellinen osuus tulee nousemaan entisestään. Erityisesti korkeiden korkojen tilanteessa yksityiset toimijat joutuvat ahdinkoon ja seurauksena on jatkuva konkurssiaalto. Markkinakorkojen pitäminen kohtuullisella tasolla tulee olla jatkossakin keskuspankkien toimintaa ohjaavalla tavoitelistalla korkealla sijalla. Jos konkursseja kaikesta huolimatta tapahtuu, on julkisen vallan taattava riittävä osa velkojien saatavista. Muussa tapauksessa kumulatiivinen kehitys kaataa yhä uusia yrityksiä ja rahoittajia, mahdollisesti jopa eläkeyhtiöitä. Velkojen takaaminen tuottaa globaalisti julkiselle sektorille seuraavan tuhansien miljardien eurojen menoerän. Tämän sekä reaalitalouden tukipakettien rahoittamiseksi verotusta on korotettava useiksi vuosiksi eteenpäin. Erityisesti varallisuuden ja pääoman verotusta on lisättävä. Näillä toimenpiteillä yksityisen sektorin velkaongelmasta voidaan selvitä seuraavien 10-15 vuoden kuluessa. Julkista velkaa tullaan maksamaan pois vielä pitkään tämän jälkeen.

Globaalin talousjärjestelmän tulevaisuus

Kuten edellä esitetyt ratkaisumallit osoittavat, maailma on kulkemassa hetkellisesti kohti julkisen vallan voimakkaasti säätelevää taloudellista järjestelmää. Siirtymävaiheeseen ja kriisin jälkihoitoon esitetyt toimenpiteet ovat enemmän tai vähemmän välttämättömiä. Luottamalla ortodoksisen taloustieteen tarjoamiin kokonaiskysynnän kehitystä rajoittaviin talouspoliittisiin ratkaisuihin, kuten julkisten menojen leikkauksiin, rakenteellisin veronalennuksiin sekä nimellispalkkojen alennuksiin kriisi reaalitaloudessa tulee pitkittymään entisestään. On viimein ymmärrettävä ja myönnettävä, että kapitalistisen talousjärjestelmän sisäänrakennettu ongelma on kokonaiskysynnän riittämättömyys. Asia, jonka Keynes (1936) ja Kalecki (1937) toivat kaikkien meidän – myös uusklassisten taloustieteilijöiden – tietoon jo 1930-luvulla.

Globaali finanssikapitalismi näyttää tulleen karulla tavalla tiensä päähän ja sen aikaansaamat ongelmat vaativat monilta osin talouden siirtämistä julkisen vallan ohjaukseen. Tästä ei kuitenkaan voida päätellä, millainen globaali talousjärjestelmä seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana muodostuu. Joka tapauksessa on selvää, ettei säätelemättömien rahoitusmarkkinoiden aikakauden virheitä haluta toistaa ainakaan lähitulevaisuudessa. Rahoitusmarkkinoiden reformi on jo tässä vaiheessa todennäköinen ja kysymys liittyykin siihen, millä tavalla globaalit rahoitusmarkkinat järjestetään uudelleen. Spekulaation kitkemiseksi on esitetty ainakin valuutanvaihtoverojen sekä globaalien pääomaverojen käyttöönottoa sekä arvopaperikaupan kokonaisvaltaista uudelleenjärjestelyä.

Käytännössä viimeksi mainittu tarkoittaisi sitä, että nykyisestä osakejärjestelmästä luovuttaisiin ja se korvattaisiin velkakirjajärjestelmällä, jossa yritysten velkapapereiden arvolle asetettaisiin erääntymispäivä, jolloin velkakirjat lunastettaisiin takaisin ennalta määritellyllä hinnalla. Tällaisessa tilanteessa sijoittajien tehtäväksi jäisi pelkästään yritysten reaalitaloudellisten menestyksen arviointi, jolloin sijoituspäätökset heijastelisivat yritysten todellisia toimintaedellytyksiä. Globaalien rahoitusmarkkinoiden ja maailmankaupan rahoituksen tasapainottamiseksi kaavailtu globaalin reservivaluutan käyttöönotto olisi niin ikään oivallinen askel kohti vakaampaa globaalia talousjärjestelmää. Huomiota on kiinnitettävä myös lainamarkkinoille ja lainanantajien toimintaan. Lainamarkkinoille on luotava säännöksiä, joilla myös lainanantajat joutuvat kantamaan osansa riskeistä. Roskalainojen viimeaikainen historia osoittaa, ettei lainanantajien kyky arvioida lainanottajien maksukykyä ole riittävä markkinaeuforian vallitessa.

Se, kuinka voimakkaasti julkinen valta tulee säätelemään reaalitaloutta, riippuu ennen kaikkea siitä, miten voimakkaasti kriisin jälkihoidossa nojaudutaan julkisen talouden varaan. Tarttumalla jo tässä vaiheessa täystyöllisyyspolitiikkaan ja ymmärtämällä kysynnänsäätelyn merkitys on selvää, että myös tulevaisuuden talousjärjestelmä perustuu lähtökohtaisesti julkisen vallan aktiiviselle ohjaukselle. Ideologiset kamppailut voivat kuitenkin kääntää kehityksen uudelleen markkinaehtoiseksi ja pääoman tällä hetkellä pienenevä valta yhteiskunnallisessa kehityksessä voi pian olla uudestaan kasvamassa. Pahimmassa tapauksessa tämä kehitys avaa ovet uudelle velkaantumis- ja spekulaatiokierteelle ja ihmiskunta tulee kohtamaan samanlaisen tai entistä suuremman taloudellisen kriisin vielä tämän vuosisadan aikana. Jo tällä hetkellä ja erityisesti tulevien vuosien kokemusten jälkeen on vaikea uskoa, että tällainen kehitys voisi päästä uudestaan käyntiin. Ihmiskunnan muisti on kuitenkin erittäin lyhyt ja kapitalistisen järjestelmän sisäiset voimat saattavat olla jälleen kerran liian voimakkaita vastustettaviksi.

Jussi Ahokas

Niinistön-Kataisen ja Vanhasen linjoista

marraskuu 4, 2008

pojat

Sauli Niinistö esitti taannoin hallituksen ehdottamista veronkevennyksistä luopumista. Häntä on ehditty kiittelemään tästä, ja joissain yhteyksissä Niinistön vaatimus on tulkittu jopa vasemmistolaiseksi. Vaikka rakenteellisista veronkevennyksistä luopumista voidaan sinänsä pitää erittäin positiivisena, Niinistön vaatimus on kuitenkin syytä nähdä laajemmin osana hänen ajamaansa talouspoliittista linjaa. Tälle linjalle on oleellista pyrkimys julkisen talouden tasapainoon kaikissa tilanteissa. Niinistön vaatimus on nähtävä osana tätä pyrkimystä: kun julkisen talouden rahoitusasema on taantuman uhatessa heikkenemässä, veronalennuksista on luovuttava, jotta julkinen talous ei painuisi alijäämäiseksi. Niinistö ei siis usko elvyttävään talouspolitiikkaan.

Valtiovarainministeri Katainen on samoilla linjoilla. Viime viikkojen keskustelussa hän on toistuvasti vaatinut valtion tulojen ja menojen pitämistä tasapainossa. Niinistöstä poiketen Katainen on kuitenkin puolustanut sovittuja veronkevennyksiä, mikä tekee hänen linjastaan suorastaan pelottavan. Yhdessä uhkaavan taantuman kanssa Kataisen vaatimukset tasapainoisesta julkisesta taloudesta ja veronkevennyksistä tarkoittavat julkisten menojen leikkauksia. Ilman niitä yhtälö olisi mahdoton. Kokoomus onkin alkanut puhua jo julkisen talouden säästöistä.

Pääministeri Vanhanen on sen sijaan sanoutunut irti tasapainoisen julkisen talouden vaatimuksesta. Hän on todennut, että taantumassa valtion tulojen ja menojen ei tarvitse olla tasapainossa, vaan julkisen vallan on syytä harjoittaa elvyttävää politiikkaa. Veronalennuksiakin Vanhanen on perustellut niiden elvyttävällä vaikutuksella. Lisäksi Vanhanen on todennut, että myös muita elvyttäviä instrumentteja on tarvittaessa syytä käyttää. Tämä on se oleellinen Vanhasen ja Niinistön-Kataisen linjan ero: edellinen uskoo keynesiläiseen kysynnänsäätelypolitiikkaan, jälkimmäinen on vanhanaikaista suu säkkiä -myöten politiikkaa, joka olisi nykyisessä taloustilanteessa suoranaisesti haitallista.

Vanhanen on siis oikeassa siinä, että elvyttävä talouspolitiikka on nykyisessä tilanteessa järkevää ja vastuullista. Nyt aloitettava massiivinen veroelvytys ei kuitenkaan ole paras keino. Seuraava taulukko valottaa asiaa. Taulukossa on esitetty veronkevennysten ja julkisten menojen lisäämisen vaikutus reaaliseen Bkt:hen muutamien politiikkainstrumenttien osalta. Luvut ovat arvioita Yhdysvalloista, mutta ovat täälläkin suuntaa-antavia.

fiscaltaul

Luvut kertovat sen, että kustannustehokkain vaikutus kokonaiskysyntään saadaan joko lisäämällä suoraan julkista kulutusta ja investointeja tai lisäämällä tulonsiirtoja pienituloisille. Veronalennusten tehot ovat huomattavasti heikommat. Tätä taustaa vasten erityisesti Kataisen linja massiivisista veronkevennyksistä yhdistettynä julkisten menojen leikkauksiin olisi nykytilanteessa myrkkyä: veronkevennykset lisäisivät kokonaiskysyntää vähemmän kuin menoleikkaukset pienentäisivät sitä.

Joonas Rahkola