Historiallinen sopimisen rajoitus

Pohjoismaissa ja Suomessa on ylpeilty yhteiskuntarauhalla, jonka sanomme pohjautuvan sopimusyhteiskuntaan. Kun yhdessä sovitaan, kaikki sitoutuvat. Työntekijöiden ja työnantajien yhteistyöllä pohjoismaissa on kuulemma selätetty työn ja pääoman ristiriita.

Työn, työntekijöiden ja pääoman, jota edustaa työnantaja, ristiriidan ydin on vallassa. Toiset myyvät työtään vailla päätösvaltaa siihen sekä vailla mahdollisuutta nauttia työnsä hedelmistä. Toiset omistavat ja päättävät ilman varsinaisen työn tekemistä. Työläiset eivät ole osallistuneet päätöksentekoon työssä – eivätkä yhteiskunnassa. Valta molemmissa on ollut samalla yhteiskuntaluokalla; pääoman haltijoilla.

Voimaa ja mallia työntekijöiden järjestäytymiseen on saatu tuontituotteena. Toki tehtaat tehdasolosuhteineen ja siten työväenluokan syntyminenkin on oikeastaan saatu tuontituotteena.

Ristiriita on siis täällä päin sanottu selätetyn. Jokseenkin tasaveroinen neuvotteluasetelma työntekijöiden ja –antajien välillä on rakennettu työlainsäädännöllä. Näin on tosiaan voitu taata yhteiskuntarauha, vakaat olot ja yhteiskunnan kehittymisen kokonaisuutena. Tasa-arvoinen yhteiskunta on rauhallinen jokaiselle yhteiskuntaluokalle.

Ensimmäisen kerran työntekijöiden ja työnantajien oikeuksista ja velvollisuuksista kirjattiin lakiin jo vuonna 1922. Tuolloin laadittiin ensimmäinen työsopimuslaki. Myöhemmin laadittiin myös työehtosopimuslaki. Vuoden 1919 perustuslaissa vahvistettiin jokaiselle laaja joukko kansalaisoikeuksia, aina oikeudesta vaikuttaa päätöksentekoon. Työväenluokkaa tämä alkoi koskea jo yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myötä, kun äänioikeus laajennettiin myös työtätekevään enemmistöön.

Vuonna 1939, kesken talvisodan, työnantajien keskusjärjestö ilmoitti, että ryhtyy neuvottelemaan työntekijöiden keskusjärjestön kanssa. Kansainvälinen tilanne varsin konkreettisesti, ellei hyvinkin pakottavasti, vaikutti sisäpoliittiseen käänteeseen. Tämän muistamme kuitenkin romanttisesti ”tammikuun kihlauksena”. Jo ennen tuota oli solmittu paljon paikallisia työehtosopimuksia, mutta ilmoitus ja siitä alkaneet neuvottelut mahdollistivat yleissitovat työehtosopimukset.

Kaiken tämän seurauksena pohjoismaissa on yhteiskuntaluokasta voinut siirtyä toiseen. 1960-luvun hyvinvointivaltion luomisaikaan ymmärrettiin, että sosiaalimenot vahvistavat talouskasvua, sillä ne luovat ostovoimaa. Niin ikään yhteiskuntarauhan, turvallisuuden ja luottamuksen kannalta on olennaista, että jokaisella on mahdollisuus ja tosiasiallinen vapaus ponnistaa haluamansa kaltainen elämä.

Ammattiliittojen sopimisoikeus vahvistaa talouskasvua – sopimisoikeuden rajoittaminen heikentää. Työehtojen minimiä määrittää työoikeus, minkä lisäksi työehtoja säännellään työntekijän ja työnantajan työsopimuksella, paikallisilla sopimuksilla, vakiintunein käytännöin sekä viimekätisesti työnantajan direktio-oikeudella – tai toisaalta viimekätisesti perustuslailla. On aina mahdollisuus sopia paremmin kuin lain minimitaso määrittää.

Oikeus sopia on keskeisimpiä oikeuskäytäntömme perusteita. Sitä rajoitetaan vain väärinkäytösten estämiseksi.

Tai no, vitsi vitsi, ei enää.

Historiallinen sopimisoikeuden (perustuslain vastaisesti) rajoittaminen lainsäädännöllä korjaa tilanteen kertaheitolla. Tässä sitä on kiinnostava uusi ulottuvuus 2010-luvun työn ja pääoman ristiriitaan esimerkiksi kansainvälisesti ja historiallisesti vertaillen.

Linkin takaa voimme vertailla eri maiden sopimuksia; toisissa työehdoista sovitaan kansallisesti, toisissa alakohtaisesti ja joissakin kokonaan paikallisesti. Vaikea sanoa, mihin kaavaillut lainsäädännölliset sopimusrajoitukset näistä kategorioista edes mahtuisivat.

Inari Juntumaa

Advertisement

Management-by-noise

Suuret puolueet syttyivät maahanmuuttokysymyksille hitaasti, mutta varmasti. Kokoomuksen yli vuoden takaisten tokausten motiivi oli ymmärrettävä: ai tällainen kiinnostaisi kannattajia? Nyt heitä tuskin haittaa keskustelualoitteen menetys.

Puolueet ajavat jäsenkuntansa asiaa; toimivat äänitorvina. Mutta keiden?

Suurten puolueiden vanhenevan jäsenkunnan enemmistöille lienee yhä merkitystä myös niillä syillä, joiden vuoksi he liittyivät puolueisiin 30, 50 ja 70 vuotta sitten. Esimerkiksi SDP:n tapauksessa näitä varmaan olivat ainakin rauha, vapaus, työelämän epäkohdat, kansainvälinen solidaarisuustyö ja ulkomaanmatkat, tulevaisuususko, hyvät bileet, hyvinvointivaltiotyö sekä luokkataistelu.

Näistä löytyy paljon samankaltaisuuksia ja eroja niihin syihin, joiden vuoksi kirkosta eroavat kulutushyödykkeiden tuottajille ja pankeille uskottomat hierarkioita vastustavat pätkäyhteiskunnan sukupolvet saattavat jollakin tavalla kiinnostua puolueista silloinkin, kun aate ei ole siirtynyt äidinmaidosta. Puoluetoimintaan liitytään esimerkiksi altruistisesta velvollisuudesta, halusta kompata ei-perinteisesti-valtavirtaisia ajatuksia ja vähän rähinöidä sekä silkasta vallanhalusta. Puolueilla ja niiden sisarjärjestöillä on myös sosiaalinen merkitys: on vapauttavaa voida vaihtaa ajatuksia samanhenkisessä seurassa ja toimia yhdessä. Paremman maailman rakentaminen yhdessä on innostavaa. Luottamus kasvaa. Luonnollisesti ryhmän yksipuolinen hierarkia ei tähän yhtälöön sovi. Kun erimielisiä uhataan poliittisen tulevaisuuden tuhoamisella, ollaan kaukana kansalaistoiminnan perusteista. ”Avoin kansalaispuolue” ei tällainen ole.

Jos demokraattisesti toimiva ryhmä valitsee itselleen johdon, tätä ei valita vain samaistumisen – vaan arvostamisen vuoksi, uskoen että johto tekee parhaan mahdollisen työn selvittäessään taustoja, suunnitellessaan, tutustuessaan saatavilla olevaan tietoon ja muodostaessaan niistä kokonaisuuksia. Ongelmia syntyy, jos prosessista tulee yksipuolinen – kumpaankaan suuntaan.

* * *

Esimerkiksi SDP:n jäsenkunnassa on epäilemättä joukko henkilöitä, joiden mielestä Suomeen ei pidä houkutella ulkomaalaisia töihin, kun maassa on paljon työttömiä. Lisäksi SDP:n jäsenkunnassa on joukkioittain henkilöitä, jotka esimerkiksi

• ihmettelevät, kenen ja millaisiin houkuttelutoimiin keskustelussa viitataan
• vastustavat poliittista kvartaaliajattelua
• vastustavat kaikkea kvartaaliajattelua
• pitävät työntekoa kaikkien oikeutena
• pitävät kansalaisuutta kaikkien oikeutena
• vastustavat vanhentunutta palkkatyöajattelua
• uskovat ulkomaisen työvoiman lisätarpeeseen
• suhtautuvat ”työvoimaan” joukkona ihmisiä
• vastustavat jatkuvan kasvun vaatimaa talousjärjestelmää
• asuvat tai ovat asuneet ulkomailla töiden vuoksi
• toteuttavat kansainvälistä solidaarisuutta arjessaan
• vastustavat kaikkien puolueiden omaksumaa talouspuhetta, jolla korvataan todelliset vaikuttimet paljastava ideologinen puhe

Lisäksi puolueen jäsenkunnassa on ulkomaalaisia, jotka ovat tulleet työn vuoksi Suomeen. On myös muilla perusteilla Suomeen tulleita ulkomaalaisia.

Puoluejohdon lausunnoilla ei käsittääkseni esimerkiksi ehdotettu määräaikaisten työlupien saamisen hankaloittamista. Hälyn alla onkin jäänyt pikkuisen epäselväksi, onko jotain konkreettista ehdotettu.

Periaate selkeni. Motiivi ei.

Syy SDP:n kannatuksen putoamiseen on löytynyt

Viimeaikaiset puolueiden kannatusarviot ovat osoittaneet pääoppositiopuolue SDP:n kannatuksen vajonneen alhaisimmalle tasolleen nykyisellä oppositiotaipaleella. 20 prosentin kannatusraja lähestyy uhkaavasti, vaikka tavoitteena on suurimman puolueen asema. Kannatuksen putoaminen on aiheuttanut hämmennystä sekä puolueen sisällä että ulkopuolisissa tarkkailijoissa. Selkeää vastausta alamäelle ei kuitenkaan ole onnistuttu löytämään.

GSD:n tutkimus- ja tilastoyksikön periksiantamaton työ on viimein tuottanut tulosta ja syy kannatuksen laskuun on selvinnyt. Loppujen lopuksi kannatuksen laskun aiheuttajan paikantaminen oli helppoa eikä lisäkysymyksiä ollut tarvetta esittää. Notkahdus SDP:n kannatuksessa ajoittuu tilastojen mukaan kesäkuun alkuun, jolloin puolue kokoontui Hämeenlinnassa kolmen vuoden tauon jälkeen linjaamaan politiikkansa ja valitsemaan uusia kasvoja puoluejohtoon.

Puoluekokouksessa on siis tehty jotain, mikä on saanut kansalaiset etääntymään SDP:stä ja harkitsemaan uudestaan poliittista kantaansa. Vain pieni silmäys puoluekokousten päätöksiin ja syyllinen on saatu satimeen. Kyllä. Kaiken takana on tämä surkea asiakirja. Sen hyväksymisen jälkeen (7.6.) SDP:n politiikan uskottavuus on rapissut kuin maali työväentalon seinistä. Vaikka asiakirjan vaarallisuudesta varoiteltiin (myös GSD:n) toimesta, ei puoluekokouksella riittänyt tahtoa tai ymmärrystä siirtää ”ohjelmaa” odottamaan parempaa tulevaisuutta mappiin ”Älä avaa – voi vaarantaa mielenterveytesi”.

Seuraavassa kuviossa on havainnollistettu tapahtunutta. Oranssi viiva kuvaa hetkeä, jolloin ”Ei vain leivästä” -ohjelma hyväksyttiin puoluekokouksessa ja punainen viiva kuvaa SDP:n kannatuksen kehitystä. Yhteys on kiistämätön.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja kannatuskehitykseen on enää vaikea vaikuttaa. Nähtäväksi jää, kuinka kauaskantoisia vaikutuksia onnellisuusohjelmalla lopulta on. Kunnallisvaalit voidaan joka tapauksessa unohtaa ja ensi kesän eurovaaleissa menestyminenkin vaatii jonkinlaista ihmettä. Nykyajan medi(k)alisoitunut ”politiikka” ei anna tällaisia virheitä anteeksi. Lyötyä lyödään ja vielä lopuksi potkaistaankin. SDP:n tulee nyt vain suojata kriittisimmät kohdat suurempien vahinkojen välttämiseksi.

Virheistä voidaan myös oppia. Jotain on tulevaisuudessa tehtävä toisin. SDP:lle voidaan suositella uudenlaista lähestymistapaa maailmaan. Se perustuu ajatteluun ja järjenkäyttöön. Puolue tarvitsee kriittistä ajattelua enemmän kuin koskaan. Tunne- ja tahtopolitiikka ei ole todellista politiikkaa. Tabermann voi olla (jonkun mielestä) hyvä runoilija, mutta älkää nyt herranjumala päästäkö miestä kirjoittamaan poliittisia ohjelmia. Ymmärtäkää järjen merkitys ja vapauttakaa itsenne ajattelemaan. Vapauttakaa itsenne näkemään. Vapauttakaa itsenne tekemään.

Lopuksi vielä varoituksen sanoja lähimenneisyydestä:

Kauppakorkeakoulun sosialidemokraatit ry:n huomioita SDP:n tulevaisuusohjelmasta ”Ei vain leivästä – kohti henkistä hyvinvointia”

SDP:n Ei vain leivästä -ohjelman tavoitteena on hahmotella politiikkaa, joka tarjoaa ”työvälineitä yksityisen elämän pulmatilanteiden ratkaisemiseen ja onnellisuuden tavoitteluun”. Tavoite on kiva. SDP:n politiikan tavoitteena tulisi kuitenkin olla sellaisen yhteiskunnan rakentaminen, jossa jokaisella yksilöllä olisi mahdollisuus hyvään koulutukseen toteuttaakseen itseään vapaasti valitsemallaan tavalla, turvattu toimeentulo, hyvinvoinnin takaavat palvelut ja ympärillä yhteiskuntarauha. Tasapainoinen ja ehkäpä jopa onnellinen yksityiselämä on mahdollista kunkin rakentaa tältä pohjalta.

Politiikan tehtävänä ei voi olla yksilöllisen onnellisuuden tuottaminen vaan sellaisten rakenteiden luominen, joiden perustalta jokainen voi lähteä tavoittelemaan onnellisuutta. Ohjelman käsitys onnesta on kyseenalainen. Lähinnä sillä näytetään viittaavaan subjektiivisen hyvänolon tavoitteluun. On totta, että SDP:n politiikan tuleekin tähdätä ihmisten hyvinvoinnin takaamiseen. Tämä saavutetaan universaalissa hyvinvointivaltiossa.

Todellinen onni ja onnellisuus ovat kuitenkin tavoitettavissa vain emansipaation kautta, rakenteista vapautumalla, tiedostamalla oman ja muiden toiminnan vaikutteet ja suhtautumalla yhteiskuntaan kriittisesti. Mikäli kaikille yhteiskunnan jäsenille halutaan mahdollisuus onneen, se edellyttää kollektiivista dialektista kasvamisprosessia.

Ei vain leivästä -ohjelmassa todetaan, että onnellisuus joka syntyy toisten ihmisten onnettomuudesta, ei ole aitoa tai arvokasta. Yhtä lailla onnellisuus, joka syntyy työpaikkojen hiljaisista huoneista ja pehmeistä nojatuoleista, ei ole aitoa. Mitä työelämään tulee, SDP:n tärkeimmän tavoitteen tulee olla palkkatyöstä vapautuminen.

Ohjelman lopussa vaaditaan kouluihin tunnekasvatusta ja erityistä ihmisenä olemisen oppiainetta. Mikäli tämä oppiaine sisältää dialektista kasvatusta ja emansipaation tukemista, kannatamme esitystä. Lopuksi haluamme kiittää työryhmää sivun viisi rivillä 38 esiintyvästä huomiosta koskien globaalia valuutanvaihtoveroa. Tähän kohtaan osastollamme ei ole huomautettavaa.

Sosialidemokraattinen projekti on vasta alussa

Sosialidemokraattisen projektin on katsottu alkaneen viime vuosisadan alussa työväen joukkoliikkeenä ja huipentuneen sotien jälkeen länsimaisten hyvinvointivaltioiden rakentamisena. Projektin myötä käsillämme on yhteiskunta, jossa materiaalista eriarvoisuutta yhteiskuntaluokkien välillä on pystytty vähentämään huomattavalla tavalla. Vaikka viimeaikainen yhteiskunnallinen kehitys on asettanut haasteita hyvinvointivaltioille, saamme tulevaisuudessakin elää Euroopassa tämän maailman muihin alueisiin verrattuna sosiaalisesti tasavertaisessa ja turvallisessa yhteiskunnassa. Kaiken kaikkiaan sosialidemokraattinen projekti näyttää onnistuneen hyvin niiden tavoitteiden toteuttamisessa, mitä se vuosisata sitten ohjelmissaan itselleen asetti.

Tarkemmin katsoessamme voimme kuitenkin huomata sosialidemokratian epäonnistuneen ehkä kaikkein tärkeimmässä sille asetetussa tehtävässä, nimittäin ihmisten emansipaation edistämisessä. Vapautuminen kapitalistisen järjestelmän valtarakenteista ei näytä olevan meille tänä päivänä missään määrin mahdollista. Maailman kohtaaminen kriittisesti ja vaihtoehtoisen maailmanjärjestyksen näkeminen todellisena mahdollisuutena ei todellakaan ole osa ihmisten arkiajattelua. Päinvastoin vallitsevan järjestelmän asettama todellisuus hyväksytään lähestulkoon kyseenalaistamatta eikä sen sisäisiä valtarakenteita kyetä välttämättä edes havaitsemaan. Vaikka kykenemme näkemään yksittäisiä epäkohtia, kuten kolmannen maailman hädän tai eriarvoisuuden kasvun kotimaassamme, emme kykene tavoittamaan yhteiskunnallisia valtasuhteita niiden takana. Tätä kautta alistumme vallitsevan todellisuuden meille tarjoamaan totuuteen ja kohtaamme maailman epäkohdat realiteetteina, joihin meidän on vain sopeuduttava.

Jotta tietoisuutemme maailman rakenteista kehittyisi, tarvitsemme monipuolista yhteiskunta-analyysia. Jotta voisimme saada aikaan todellisia muutoksia, tarvitsemme todellisia vaihtoehtoja. Sosialidemokratiaan nojautuen on mahdollista analysoida kriittisesti vallitsevaa järjestelmää ja määritellä rakenteet sellaiselle yhteiskunnalle, joka myös todellisuudessa mahdollistaa ihmisten vapautumisen. Siksi sosialidemokraattisten puolueiden on pyrittävä määrätietoisella teoreettisella työllä haastamaan vallitsevia ideologisia rakenteita. Näyttämällä suuntaa ja osoittamalla todellisuuden moniulotteisuus, puolue haastaa myös yksilöt kohtaamaan yhteiskunnan kriittisesti. Näin sosialidemokraattiset puolueet johtavat maailman jälleen edistyksen ja emansipaation tielle. Tässä valossa sosialidemokraattinen projekti on vasta alussa.

Jussi Ahokas