Kesän saldoa

Kesän 2010 puoluekokousletkajenkka on nyt tanssittu läpi. Keskusta on taas kerran siirtynyt uuteen, urbaanimpaan, liberaalimpaan aikaan, Kokoomuksessa on toteutettu jäsendemokratiaa ja SDP:n puoluetoimistoon on valittu Messias, josta tässä blogissa tullaan varmaan kuulemaan lisääkin.

Lisäksi jonkinlainen sukupolvenvaihdos on kiistämättä tapahtunut. Puoluesihteereitä Laaninen ja Puhakka lukuunottamatta yksikään kuuden suurimman eduskuntapuolueen johtajista ei enää kuulu suuriin ikäluokkiin. Tätä voisi kuvailla jopa muutokseksi – ellei olisi kahta asiaa.

Yksi, vaikka politiikantoimittajilla epäilemättä olikin hauskaa kepulogiasta blogatessaan ja paneeleita järjestäessään, kaikki ratkaisut kesän puoluekokouksissa olivat loppujen lopuksi täysin yllätyksettömiä. Se kuuluisa sokea kanakin osasi ennustaa tulokset jo puolitoista kuukautta takaperin. Innovaatioiden Suomi ei löydy järjestödemokratian Suomesta.

Kaksi, 40- ja 50-luvuilla syntyneistä puoluejohtajista on ehkä siirrytty 60- ja 70-luvuilla syntyneisiin – mutta joka tapauksessa kyse on ihmisistä, jotka ovat kasvaneet maailmaan, jossa idänkauppa veti ja ulkofilettä ostettiin lihakaupasta ruskeaan paperiin käärittynä. Uusliberaalin globalisaation maailma on heille edelleen jotain uutta ja ihmeellistä, kun sekä edeltävä että jälkeen tullut sukupolvi ovat siihen jo alkaneet kyllästyä. Todelliseen muutosliikkeen johtajiksi tarvittaisiin ihmisiä, jotka eivät ole niin loputtoman tyytyväisiä nykyisyyteen – mitä tämän päivän kolmi- nelikymppinen poliittinen eliitti tapaa olla. (Arhinmäkeen tämä luonnehdinta pätee vain varauksin, mutta nk. äärivasemmistossa täytyykin jo viran puolesta änkyröidä että olisi uskottava.)

Mutta jokin on muuttunut, jo ennen kuin yhtään puoluekokousta oli pidetty. Se muutos näkyy tässä:

Se ei toki ole muutos, että HS.fi:n lukijakunta ei vakuutu SDP:n politiikasta – näihin kyselyihin vastaavat ovat juuri niitä ihmisiä joiden viekoittelemiseen Joseph Goebbels kehitti pienimmän yhteisen nimittäjän.

Mutta se, että on olemassa käsite ”SDP:n entistä railakkaampi politiikka”, johon voidaan viitata myös muissa lehdissä kuin Demarissa ja ihmiset tietävät mitä se tarkoittaa, on vaalivoiton siemen. Jos kevään 2011 eduskuntavaalit todella ovat ”fiilisvaalit”, niin tämä on juuri sitä itteään. Mutta millaisessa maailmassa elämme tuon vaalivoiton seurauksena? Maailman muuttamiseen tarvitaan nimittäin muutakin kuin fiilistä.

---

Globaalisosialidemokraatit toivottaa hyvää kesää tutuille ja tuntemattomille tovereille. Yhdistyksen toiminta jatkuu syksyllä: johtokunnan ensimmäinen kokous on 26. elokuuta ja ehkä kehitämme jotain ex tempore -toimintaa jo ennen sitä.

Advertisement

Tää on mulle ihan kreikkaa, tai vastuullinen ja kosmopoliittinen Suomi Euroopan talouskriisissä

Helvettiin Kreikka ja kreikkalaiset! Eikö niin? Poliittisessa viestinnässä kerrotaan tarinoita, ja viime viikolla meille kerrottiin, kuinka Kreikan hallitus tuhlaa rahaa, kuinka kreikkalaisille virkamiehille maksetaan hyvää palkkaa, kuinka irtissanomissuoja Olympic Airwaysilla oli hyvä, kuinka siellä on vielä valtiollisia yrityksiä! Tämä oli tarina EU:n julkistalouksien rahoituskriisistä (”Kreikan kriisistä”).

En muista, kerrottiinko missään iltapäivälehdessä, että kreikkalaiset ovat niin laiskoja, että pitävät keskellä päivää siestoja. Olisi ehdottomasti pitänyt, se olisi istunut tähän diskurssiin saumattomasti. Syyllistä ei tarvinnut etsiä, sillä se oli jokaisen tiedossa heti: tuo taloudessaan leväperäinen ja ahkeruudessaan puuttellinen Välimeren ihminen, ruskea ja karvainen – toinen! Me täällä järkevässä, ilmastoltaankin kohtuullisessa pohjoisessa emme koskaan voisi joutua moiseen kriisiin, sillä meillä on kuri ja järjestys. Jonkin verran tämä erosi siitä kansanomaisemmasta rasismista, joka velloo Suomessa vastaanottokeskusten sijoittamiskeskusteluissa ja raiskausuutisten nettikommenteissa, mutta eivätpä nämä Etelä-Eurooppa-stereotypiat myöskään kohdanneet juuri ollenkaan poliittisen korrektiuden filtteriä. Siksi Uuden SDP:n ja Uuden Vasemmistoliiton oli erinomaisen helppo antaa äänensä Kreikka-lainaa vastaan: kyllä kansa nämä tietää.

Reiluuden nimissä, toki vasemmistolla oli myös positiivinen agenda Kreikka-lainan suhteen. Keskustelun kannalta siitä ei kuitenkaan tullut uskottavaa ja relevanttia. Hallitus nimittäin otti nimenomaan nuivuuden ja tylyyden Kreikkaa kohtaan myös omiin nimiinsä: Jyrki Kataisen viesti joukoilleen lainasta oli nimenomaan ”Kreikka ei ansaitsisi mitään, mutta ollaksemme vastuullisia eurooppalaisia on meidän pankeille laina annettava”. Hän korosti Suomen ajaneen asiassa mahdollisimman tiukkaa linjaa (jopa poikkeuksellisen tiukkaa: suomalaisesta poikkeuksellisuudesta muuten suosittelen tätä Anna Rastaan artikkelia). Tässä on nähtävissä selviä yhtymäkohtia kokoomuksen maahanmuuttopoliittiseen linjaan: kukaan ei väitä, että puolue olisi suvaitsevainen, mutta työperäinen maahanmuutto on kuitenkin nenää pidellen hyväksyttävä, sillä hegemonia määrää meidät hoitamaan työvoimapulaa sillä tavoin. Parasta mahdollista uusliberaalia postpolitiikkaa: ymmärrämme kansan huolen, mutta olemme niin vastuullisia ettemme tee sille mitään.

Vastuulliset eurooppalaiset talousmiehet ovatkin dominoineet keskustelua EU:n tämänhetkisen kriisin taloudellisesta puolesta miten tahtovat. Ehkä eniten huomiota on herättänyt EU-komission suomalaisen suomalaistalousasian suomalaiskomissaarin Olli ”Suomi” Rehnin esitys, että komissio tästälähin tarkkailisi euromaiden budjetteja ja huomauttaisi lipsumisista. Lakiteknisesti kyse on niin merkittävästä puuttumisesta jäsenmaiden suvereniteettiin, ettei sellaista olisi voitu kuvitellakaan nykyisiä perussopimuksia laadittaessa. Nyt Suomen hallitus kuitenkin antaa hankkeelle täyden tukensa. Jotkut ovat jopa uskaltaneet toivoa, että talouskriisin hoito veisi EU:ta pitemmälle demokraattisen liittovaltion suuntaan.

Kuinka vastuullista talouskurin tiukentaminen vastauksena rahoituskriisiin sitten on? Ei kovin. EKP:lta oli hyvä päätös suostua setelirahoittamaan lainoja jäsenmaiden likviditeetin ylläpitämiseksi, mutta se olisi ollut täysin perusteltua jo viime vuonna, kun maailmantalouden rahavarannon pohja alkoi häämöttää. Jos kriisi oltaisiin toden teolla haluttu ehkäistä, tämänsuuruinen setelirahoitus olisi pitänyt järjestää reaalitaloudelliseen elvytykseen jo toissa vuonna, jolloin käynnissä pidetyllä kasvumoottorilla oltaisiin voitu ruokkia velkaantumisasteen hallittua vähentämistä. Tämän kevään elvytyspaketti oli auttamattomasti myöhässä, ja lähinnä osoitti markkinoille, että euroalueen velkaantuneita kansantalouksia voidaan uhata spekuloimalla. Eilen Kreikka, tänään Espanja, huomenna ehkä Belgia?

Kuten tässä blogissa on jo vuosia kerrottu, nykytalouden kriisissä on kysymys ennen kaikkea velasta. Nyt muutkin alkavat sen havaita. Velan tason on mahdollistanut hillitön spekulatiivinen finanssipääoman laajeneminen, joka on lyhyessä ajassa tehnyt kansallisvaltioista toisen luokan pelaajia. Jos kansallista talouspolitiikkaa halutaan ylipäätään vielä tehdä, on ensiarvoisen tärkeää rakentaa ylikansallisia keinoja säännellä näitä finanssimarkkinoita ja kehittää uusia verotuksellisia ja laillisia keinoja rahavirtojen kanavoimiseksi demokraattisen hallinnan piiriin. Siihen ei auta budjettivajeiden kieltäminen perustuslaissa, eikä ainakaan se, että Suomi samalla vastustaa yritystäkin eurooppalaisen tason sääntelyyn.

En ole tämän porukan kansantalousekspertti, enkä viitsi laatia kriisiennusteita. EU:n kehityksestä olen kiinnostunut, ja rahaliitto selvästi kaipaa kipeästi vahvempia instituutioita. Suhtaudun kuitenkin suurella epäilyllä sellaiseen eurooppalaiseen projektiin, joka rakentuu uusliberaalin talousortodoksian ja arjalaisen ylemmyydentunteen pilareille. Kysymys on kreikkalaisesta käsitteestä, demokratiasta: ylikansallisessa yhteisössä meidän on hyväksyttävä toisemme samanarvoisiksi ihmisiksi olemme sitten pohjoisesta tai etelästä kotoisin, ja kenenkään meistä ei tarvitse alistua jumalallisten markkinavoimien imperialismille. Muuten rakentamamme yhteisö ei ole agora vaan mausoleumi.

Anssi Häkkinen

Kiellä kaikki – suomalaista poliittista keskustelua 21. vuosisadalla

GSD:n blogi on viettänyt viime kuukaudet hiljaiseloa, mahdollisesti suomalaisen journalismin ruumiinvalvojaisten hengessä. Valitettavasti suomalaiset poliitikot ovat kuitenkin täyttäneet journalismin kuoleman aiheuttaman tyhjiön kommunikoimalla sähköisiä viestimiä käyttäen suoraan massoille, joten taas on kansalla aihetta olla kuohuksissaan – joku julkeaa edelleen olla jotain mieltä!

Tämän päivän kuohuttavana aiheena on se, että kokoomuslainen työryhmä opetusministeriössä on esittänyt kokoomuslaiselle opetusministerille, että suomalaisissa korkeakouluissa otettaisiin käyttöön lukukausimaksut. Vasemmiston ja ViNO ry.:n muodostama oppositioblokki on luonnollisesti noussut tästä takajaloilleen. Mutta Kansallisen Kokoomuksen reaktio tähän ”no shit” -tason paljastukseen – että jotkut puolueessa kannattavat joissain oloissa lukukausimaksuja – on ollut jännittävää seurattavaa.

Kokoomuksen puoluetoimistolta on sinkoillut joka suuntaan tiedotteita, joissa kielletään kaikki. Kaikki. Mitään lukukausimaksuja ei ole esitetty (ainakaan valkoisille ihmisille). Kukaan kokoomuksessa ei kannata asiaa. Kansanedustajien vaalikonevastausten ottaminen esille tässä yhteydessä on vääristelyä ja propagandaa. Itse asiassa koko lukukausimaksuaiheen keskusteluun tuominen on vain punikkien juonia.

Tässä, hyvät naiset ja herrat, on maan tapa, kirjaimellisesti päivittäinen ilmiö. Viimeksi törmäsimme siihen eilen, kun Helsingin Sanomat kritisoi Helsingin Vihreitä siitä, kuinka he ajavat kaupungin kouluihin kasvisruokapäivää. ”Kasvisruokapäivässä kyse ei ole lasten pakottamisesta tai kansanterveydestä, vaan politiikasta”, moittii lehti vaaleilla valitsemiamme poliittisia valtuutettuja siitä, että he uskaltavat tehdä politiikkaa. Tätä ”puolueiden välistä nokittelua” ei siis enää ymmärretä edes yhteisten asioittemme hoitamisen väistämättömänä lieveilmiönä, vaan haitallisena rikkakasvina, joka hallinnostamme pitäisi mitä pikimmin kitkeä pois.

Pahinta, mitä suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa voi tapahtua, on tulla leimatuksi poliittiseksi – ja toimivin tapa välttää sitä on kieltää kaikki. Viimeisen vuoden aikana olemme saaneet kuulla, että paitsi koulutuksessa, myöskään energiantuotannossa, vaalirahoituksessa tai verotuksessa ei ole mitään poliittista. Itse asiassa edes politiikassa ei ole mitään poliittista. Tämä kiellä kaikki -asenne kieltää samalla kansalaisilta osallistumisen todelliseen päätöksentekoon ja karsinoi puolueiden väliset poliittiset linjaerot ulos hallitsemisesta ja vallankäytöstä.

---

Rakkaat toverit, ystävät ja kylänmiehet! GSD:n johtokunta kokoontuu ensi viikon torstaina päättämään ehdokkaistamme seuraaviin eduskuntavaaleihin. Säännöissämme on kirjattu yhdistyksen tavoitteeksi ”demokratian laajentaminen ja sen monarkisoitumisen pysäyttäminen”. Tämä kryptinen lause tarkoittaa sitä, että kieltämisistä huolimatta valta on transformatiivista potentiaalia – vallalla muutetaan asioita. Me haluamme muuttaa asioita. Poliittisesti. Ja jokainen GSD:n nyt tai tulevaisuudessa valitsema kansan edustaja on omalta osaltaan velvollinen pelottelemaan poliitikkoja politiikalla.

Anssi Häkkinen

Kirjoittaja on GSD:n sihteeri, joka käyttää suuren osan vapaa-ajastaan ihmisten pilkkaamiseen sosiaalisessa mediassa.