Posts Tagged ‘kansallisvaltio’

Ei-kivasta varjosta kivaan valoon

7 toukokuun, 2010

SDP on valmistellut vuoteen 2020 katsovan asiakirjan, jonka luvut hyvinvointi, sivistys ja ympäristö on johdannossa kuvattu keskeltä päällekkäisinä palloina. Tässä päällekkäisessä osassa on työ. Viimeksi mainittu luku yksin kattaakin talouseetoksineen puolet asiakirjasta. Muutamia huomioita.

Työn luvussa jokseenkin liian useasti johdannaisineen mainittu sana innovaatio kuvaa luvun maalailuja: aktiivinen elinkeinoelämä, valtion hallintorooli, innostusta. Asiakirja on kauttaaltaan täynnä hyviä ehdotuksia, optimismia ja hyvää fiilistä. Kuva on tulevaisuuteen kohdistuvasta hetkestä, ei siihen johtavista prosesseista tai periaatteista. Prosessillekin olisi suonut tilaa, sillä liian usein pyrinnöt hyvinvoinnin vahvistamiseen käytännössä heikentävät sitä. Esimerkiksi uuden kasvun yhteydestä puuttuvat sukupuoli- ja ilmastovaikutusten huomioiminen.

Asiakirjassa on ”hyvinvointiyhteiskunta”, ei ”–valtio”, millä valinnalla yleisesti kuvataan sitä että julkinen sektori on virkeän elinkeinoelämän hallintopalvelu. Tai tällä kertaa ”hyvinvointijulkinensektori” olisi ehkä osuvampi. Kuka keksii uuden termin tähän?

Asiaan liittyy optimismia. Itsenäisistä kunnista ja julkisen sektorin hajauttamisesta huolimatta pitäisi samojen mahdollisuuksien ja tasa-arvon kattaa koko maa. Tasapainottelu aktiivisen ja passiivisen julkisen sektorin tai -valtioajatuksen välillä jatkuu kautta asiakirjan. Yleistyönjako on silti selkeä: sivistys-, hyvinvointi- ja ympäristö-luvuista ei taloudellinen eetos välity kuten työ-luvusta.

Laajempi tavoitetasapainottelu näkyy mm. siinä, että vaihtoehtoja BKT:lle -koontilaatikko löytyy puhtaan ympäristön Suomi –luvun kasvuosasta, ei suinkaan talousorientoituneesta työn luvusta tai jo johdannosta.

Toiseksi, paperin mukaan SDP:n vuoden 1995 eduskuntavaalivoitosta alkanut ”myönteinen kehitys perustui tavoitteelliseen yhteiskuntapolitiikkaan ”. Shokkihoidonomaisesti toteutetut julkisen sektorin leikkaukset ja esimerkiksi pankkien pelastaminen kymmenientuhansien velkavankeuteen syöstyjen kansalaisten kustannuksella olivat siis ”tavoitteellista yhteiskuntapolitiikkaa”. Kysymys kuuluu: mitä sillä tavoiteltiin? Tulokset tiedämme.

Olihan se informatiivista todeta, että eräisiin edellisen laman ja sen jälkeisen kasvun opetuksiin kuuluu se, ettei taloudellinen kasvu yksin kykene ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia. Itse olin luullut että tämä oivallus oli jo demokraattisen sosialismin ytimessä.

Kolmanneksi, globaali valuutanvaihtovero ja muutama muu hyvä ehdotus jäävät harmillisesti paperin yleiskansallistunnelman varjoon. Emme kuitenkaan ole vain globaalien reunaehtojen vastaanottaja vaan osa globaaliyhteisöä, johon myös vaikutamme.

Neljänneksi hyvästä työelämästä kirjoitetaan paljon, mutta tarkempi kuvailu ja prosessit jäävät taas pois. Nykymaailman luovuuden ”edistäminen” on ollut sen heikentämistä; kilpailun ja esimerkiksi palkkaepätasa-arvon lisäämistä avoimuuden, yhteistyön ja luottamuksen sijaan.

Henkilöstöstä tai avoimuudesta ei puhuta valtion omistajapolitiikan yhteydessä, kuten ei yhteiskunnallisuudestakaan. Valtion omistamien yritysten tulot kuitenkin mainitaan, mutta työ-luvussa ne ohjataan pitkälti elinkeinotoiminnan tukemiseen. Asiallinen olisi ollut visio, jossa yhteiskunnallisen arvon tuottamiseen tähtäävät yhteiskunnalliset yritykset ovat vuonna 2020 elinkeinoelämän veturi.

Työnteon kokonaistaloudellinen merkitys on paperissa keskeinen motiivi työelämän parantamiselle; harmillisesti ei työn merkitys työntekijälle ja siihen liittyvä vapaus. Ainoaksi esimerkiksi työelämästä poissakäymiseen löytyi muu (hoiva)työ.

Viidenneksi läpyskän kirjoitustyyli on etäännyttävää ja passiivista, rakenteissa. Ihmiset puuttuvat näistä kivan fiiliksen kuvituksista. Lisäksi tyyli on yksityiseltä sektorilta: palvelut ”tuotetaan”, ”palveluiden” ja ”tuotteiden” ”käyttäjät” ”integroidaan” täysivaltaisesti mukaan ”suunnitteluun ja kehitystyöhön”.

Pahoitellen puutun vielä muutamiin kukkasiin. Mitä pitää tehdä kun ”passiivinen kuluttaja muuttuu aktiiviseksi sisältöjen ja merkitysten tuottajaksi”? Ja onhan vähän hassua tukea ”vanhusten verkostoitumista”. ”Palveluiden laatua kehittää valinnanvapaus” – kuka mitä? Entä mikä abstraktio on uuteen kasvuun liittyvä ”hyvin hoidettu luontosuhde”?

Ympäristö-luvussa on esillä lukuisia hyviä asioita, mutta yleistunnelma on vähän sama kuin Vihreällä liitolla: luonto on ihan kiva ja niin joo se lisää viihtyvyyttä. Esimerkiksi näkemyksiä jakavat turve ja ydinvoima ohitetaan.

Erityiskiitoksen ansaitsevat asiakirjan lisälaatikot. Kuitenkin paljon muutakin kiitettävää on, kuten esimerkiksi julkisen sektorin vastuu palveluista ja sosiaaliturvajärjestelmän perustuminen niille, ilmastolaki, energiansäästö, asunnottomuuden ja palkkaköyhyyden poistaminen, kuntasektorin palkkakehitys, globaali demokratia, vaihtoehdot, poliittinen tahto. Lisää näitä ja niihin johtavia prosesseja ja periaatteita, joista demokraattinen sosialismi välittyy! Muutoin voi jäädä sellainen harha, ettei kaiken kivan käytännön toteuttamiseen liity ideologisia eroja; ettei politiikassa tarvita politiikkaa.

Inari Juntumaa

Advertisement

Management-by-noise

25 huhtikuun, 2010

Suuret puolueet syttyivät maahanmuuttokysymyksille hitaasti, mutta varmasti. Kokoomuksen yli vuoden takaisten tokausten motiivi oli ymmärrettävä: ai tällainen kiinnostaisi kannattajia? Nyt heitä tuskin haittaa keskustelualoitteen menetys.

Puolueet ajavat jäsenkuntansa asiaa; toimivat äänitorvina. Mutta keiden?

Suurten puolueiden vanhenevan jäsenkunnan enemmistöille lienee yhä merkitystä myös niillä syillä, joiden vuoksi he liittyivät puolueisiin 30, 50 ja 70 vuotta sitten. Esimerkiksi SDP:n tapauksessa näitä varmaan olivat ainakin rauha, vapaus, työelämän epäkohdat, kansainvälinen solidaarisuustyö ja ulkomaanmatkat, tulevaisuususko, hyvät bileet, hyvinvointivaltiotyö sekä luokkataistelu.

Näistä löytyy paljon samankaltaisuuksia ja eroja niihin syihin, joiden vuoksi kirkosta eroavat kulutushyödykkeiden tuottajille ja pankeille uskottomat hierarkioita vastustavat pätkäyhteiskunnan sukupolvet saattavat jollakin tavalla kiinnostua puolueista silloinkin, kun aate ei ole siirtynyt äidinmaidosta. Puoluetoimintaan liitytään esimerkiksi altruistisesta velvollisuudesta, halusta kompata ei-perinteisesti-valtavirtaisia ajatuksia ja vähän rähinöidä sekä silkasta vallanhalusta. Puolueilla ja niiden sisarjärjestöillä on myös sosiaalinen merkitys: on vapauttavaa voida vaihtaa ajatuksia samanhenkisessä seurassa ja toimia yhdessä. Paremman maailman rakentaminen yhdessä on innostavaa. Luottamus kasvaa. Luonnollisesti ryhmän yksipuolinen hierarkia ei tähän yhtälöön sovi. Kun erimielisiä uhataan poliittisen tulevaisuuden tuhoamisella, ollaan kaukana kansalaistoiminnan perusteista. ”Avoin kansalaispuolue” ei tällainen ole.

Jos demokraattisesti toimiva ryhmä valitsee itselleen johdon, tätä ei valita vain samaistumisen – vaan arvostamisen vuoksi, uskoen että johto tekee parhaan mahdollisen työn selvittäessään taustoja, suunnitellessaan, tutustuessaan saatavilla olevaan tietoon ja muodostaessaan niistä kokonaisuuksia. Ongelmia syntyy, jos prosessista tulee yksipuolinen – kumpaankaan suuntaan.

* * *

Esimerkiksi SDP:n jäsenkunnassa on epäilemättä joukko henkilöitä, joiden mielestä Suomeen ei pidä houkutella ulkomaalaisia töihin, kun maassa on paljon työttömiä. Lisäksi SDP:n jäsenkunnassa on joukkioittain henkilöitä, jotka esimerkiksi

  • ihmettelevät, kenen ja millaisiin houkuttelutoimiin keskustelussa viitataan
  • vastustavat poliittista kvartaaliajattelua
  • vastustavat kaikkea kvartaaliajattelua
  • pitävät työntekoa kaikkien oikeutena
  • pitävät kansalaisuutta kaikkien oikeutena
  • vastustavat vanhentunutta palkkatyöajattelua
  • uskovat ulkomaisen työvoiman lisätarpeeseen
  • suhtautuvat ”työvoimaan” joukkona ihmisiä
  • vastustavat jatkuvan kasvun vaatimaa talousjärjestelmää
  • asuvat tai ovat asuneet ulkomailla töiden vuoksi
  • toteuttavat kansainvälistä solidaarisuutta arjessaan
  • vastustavat kaikkien puolueiden omaksumaa talouspuhetta, jolla korvataan todelliset vaikuttimet paljastava ideologinen puhe

Lisäksi puolueen jäsenkunnassa on ulkomaalaisia, jotka ovat tulleet työn vuoksi Suomeen. On myös muilla perusteilla Suomeen tulleita ulkomaalaisia.

Puoluejohdon lausunnoilla ei käsittääkseni esimerkiksi ehdotettu määräaikaisten työlupien saamisen hankaloittamista. Hälyn alla onkin jäänyt pikkuisen epäselväksi, onko jotain konkreettista ehdotettu.

Periaate selkeni. Motiivi ei.

Taloudellinen nationalismi ymmärrettyä suurempi uhka

17 maaliskuun, 2009

nationalismi1Finanssikriisin kärjistyttyä maailmanlaajuiseksi reaalitaloudelliseksi kriisiksi useissa puheenvuoroissa on alettu varoittelemaan nousevasta ”taloudellisesta nationalismista” tai protektionismista. Erityisesti kansallisvaltiolähtöisen ajattelun lisääntyminen on kiristänyt vapaiden markkinoiden ylivertaisuuteen uskovien yhteiskunnallisten toimijoiden mieliä.

Todellisuudessa taloudellisen nationalismin nousu talouskriisin edetessä ei ole mitenkään yllättävää. Vaikka tärkeimmät viime vuosikymmenien yhteiskunnalliset kehityskulut ovat olleet luonteeltaan globaaleja, on globalisaation ulkopuolelle jäänyt monia yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen kannalta merkittäviä rakenteita.

Globalisaation ytimessä on ollut ennen kaikkea rahoitusmarkkinoiden ja finanssitalouden laajeneminen. Pääoman vapaa liikkuminen on irrottanut rahoitusmarkkinat aikaisemmista rajoitteistaan. Kansallisvaltioiden rajat ovat tulleet merkityksettömiksi finanssitodellisuudessa. Samaan aikaan kuitenkin demokraattiset instituutiot, poliittinen sääntely, hyvinvointijärjestelmät ja työmarkkinat ovat edelleen rajautuneet tiukasti kansallisvaltioiden rajojen sisään.

Kansallisvaltioiden yhteistyö on lisääntynyt vain näennäisesti. Euroopan unioni on tästä oivallinen esimerkki. Käytännössä Eurooppa-projekti on rakennettu pelkästään pääoman ja eurooppalaisen markkina-alueen voimistamisen ehdoilla. Muun muassa yhteinen finanssipolitiikka, sosiaalijärjestelmä ja työmarkkinalainsäädäntö puuttuvat. ”Eurooppalaista politiikkaa” ei ole olemassa muualla kuin juhlallisissa julistuksissa.

Myös reaalitalous ja tuotantorakenteet ovat jäsentyneet kansallisvaltioiden perustalle. Itse asiassa kansallisvaltioista on tullut hyödykemarkkinoilla keskenään kilpailevia yrityksiä. Markkinoilla voidaan asettaa vastakkain Suomen ja muiden maiden etu. Vaikka yritysten omistajuus onkin levinnyt ympäri maailmaa, ymmärretään tuotantolaitokset edelleen kansalliseksi omaisuudeksi, joiden toimintaedellytyksistä on taisteltava kynsin hampain.

Viimeaikaisten puheenvuorojen nationalistiset sävyt perustuvatkin politiikan ja tuotannon hahmottamiseen alueellisesti rajattuina rakenteina. Kun finanssikapitalismi on tuhoutumisen partaalla, on katse kääntynyt jälleen kohti politiikkaa sekä reaalitaloutta ja sitä myötä yhteiskunnan kansallisvaltiokeskeinen hahmottaminen on yleistynyt.

On erittäin valitettavaa, että politiikkaa ja tuotantoa ei ymmärretä globaaleina rakenteita, sillä käsillä olevan kriisin voittamiseksi tarvitaan globaaleja toimenpiteitä. Nyt tarvitaan kipeästi globaalisti ohjattua talouspolitiikkaa, jolla globaali tuotanto saadaan pelastettua ja globaali suurtyöttömyys estettyä. Jos tässä ei onnistuta, muodostuvat tulevaisuuden uhkakuvat pelottaviksi. Nationalismi ja kansallisvaltiokeskeinen ajattelu eivät olekaan uhka pelkästään markkinaideologialle vaan myös demokratialle, yksilönvapaudelle ja maailmanrauhalle.

Jussi Ahokas

Mielipidekirjoitus julkaistu Helsingin Sanomissa 14.3.

Ei sua pelasta ulkomaatkaan, ei USA ei Gruusia

13 elokuun, 2008

Kuten kaikki, jotka seuraavat maailman tapahtumia muutenkin kuin sosialidemokraattisten blogien kautta, ovat voineet huomata, Kaukasuksella syttyi pieni sodanpoikanen. Se on ensimmäinen tavanomainen valtioiden välinen sota vuosikymmeneen, jota ei ole aloittanut Yhdysvallat. Ainakaan allekirjoittaneelle ei tullut yllätyksenä, että konfliktin toinen osapuoli on sen sijaan Venäjä – vaikka Etelä-Ossetian miehityksen aloittikin Georgian kansansuosiotaan paikkaileva presidentti Mikheil Saakašvili ja tiedot vaihtelevat siitä, miten paljon häntä tähän provosoitiin, tähän mennessä kaikki valtionrajoja ylittäneet panssarivaunut ovat olleet venäläisiä. Ja mikä hieno sota se olikaan, näin ”turvallisuuspoliittisesta” (eli kaukana kaikesta istuvan akateemisen kommentaattorin) näkökulmasta.

Tilanne on jotakuinkin tämä: Muutaman Etelä-Ossetiassa (sopivasti) olleen venäläisen rauhanturvaajan kuoltua georgialaisten varsin vapaamielisesti Tskhinvaliin suuntaamissa tykistökeskityksissä Puna… ei kun Venäjän armeijan 58. armeija ylitti rajan keihäänkärkenään 19. moottoroitu kivääridivisioona. Runsaan ilmatuen avulla se on ajanut Georgian armeijan puolustusasemiin Gorin kaupungin eteläpuolelle Tbilisiin johtavan tien varrelle. Koska vakinaiset venäläiset joukot pysyttelevät Dimitri Medvedevin määräyksestä Etelä-Ossetian puolella, Gori on tällä hetkellä puolisotilaallisten ossetialaisten joukkojen tai venäläisten kasakoiden armoilla. Abhasian rintamalla abhaasien ”presidentti” Sergei Bagapsh jatkaa tätä kirjoitettaessa edelleen hyökkäystään Kodorin solaan motitettuja georgialaisia vastaan, eikä kenelläkään tunnu olevan tietoa siitä, tukeeko alueella oleva venäläinen 76. Kaartin ilmarynnäkködivisioona tätä taistelua vai ei. Georgian kansalaiset ovat joka tapauksessa vähintään yhtä peloissaan ja uhanalaisia kuin eteläossetialaiset, venäläisten panssaritiedusteluosastojen kylvettyä paniikkia maan keskiosiin asti.

Kansojen itsemääräämisoikeus on ollut sosialidemokratian, etenkin suomalaisen sellaisen, perusperiaatteita (opiskelijaliiton sääntöihin se on jopa kirjattu sellaisenaan). Vaikka sen juuret ovatkin 1900-luvun alun suurten imperiumien hajoamisessa, tämä nationalismin kevytversio on monella tapaa merkityksellinen nykyaikanakin suurten monikansallisten kehitysmaiden sortaessa etnisiä ja kulttuurisia vähemmistöjään. Samankielisen ryhmän oikeus muodostaa keskinäinen, autonominen kansallinen yksikkö on paitsi toimivien julkisten palvelujen tarjoamisen perusta, myös tärkeä askel kohti ensin kansainvälisen ja sitten ylikansallisen demokraattisen yhteisön muotoutumista. Vaikka GSD pyrkiikin globaaliin maailmaan, sen yhtenä edellytyksenä on keskinäinen tasa-arvo tällä hetkellä kansallisiin osiin jakautuneessa, olemassaolevassa maailmassa.

Georgialaiset ja osseetit ovat molemmat kansakuntia, joille oikeudenmukaisessa maailmassa kuuluisi itsemääräämisoikeus. Tämä maailma vain ei ole oikeudenmukainen, ja sekä georgialaiset että osseetit halusivat enemmän: kostoa toisen osapuolen joskus historian hämärissä (tai viime vuosikymmenellä) tekemistä vääryyksistä. Sen vuoksi molemmat kansakunnat olivat valmiit asettumaan johtajan taakse, joka halusi liittoutua jonkin ulkopuolisen voiman kanssa tehdäkseen näistä haaveista totta. Ossetian tapauksessa tämä liittolainen oli Venäjä, joka on liittolaisena ollut juuri niin luotettava kuin voi odottaa: osseettien muinaista, Rooman valtakunnan aikaisiin alaaneihin ulottuvaa kulttuuria on venäläistetty peruskouluista ja passeista lähtien, ja Saakašvilin hyökättyä Ossetiaan ensimmäisen kerran 2004 venäläiset rauhanturvajoukot ovat reagoineet georgialaisiin iskuihin vain hitaasti ja ajoittain.

Georgian valitsema liittolainen on vuoden 2002 ruusuvallankumouksesta, jossa Saakašvili nousi valtaan, ollut Yhdysvallat ja Länsi. Pettymys siihen on, jos mahdollista, ollut vieläkin katkerampi. Georgia on ollut kaikista entisen Neuvostoliiton maista länsimielisin: Saakašvili on luvannut saada maan sekä NATOn että EU:n jäseneksi ja lähettänyt Irakiin Yhdysvaltain tueksi enemmän joukkoja kuin mikään muu maa Ison-Britannian jälkeen. Tbilisissä on George W. Bushin mukaan nimetty katu ja Rupert Murdoch omistaa maan lehdistöä. Kaikki nämä toiveet ovat tähdänneet tähän hetkeen: hetkeen, jona isovenäläinen aave palaa uhkaamaan entisiä alamaisiaan, jolloin amerikkalaiset sotilaskoneet toisivat avun ja läntisten demokratioiden turvan mukanaan. Ne toiveet eivät koskaan toteutuneet, eikä apu saapunut, sillä Yhdysvallat ei tehnyt mitään.

Georgia on nöyryytetty maa: edes sen toive saada YK:n mandaatin alaisia rauhanturvaajia valvomaan separatistisia alueitaan ei toteutune, vaan nuo maakunnat on pysyvästi menetetty Venäjän sateenvarjon alle ja niiden kymmenet tuhannet georgialaiset asukkaat on uudelleenasutettava. Vielä Saakašvilia pahemmankin kolhun ovat kuitenkin kärsineet hänen passiivisten liittolaistensa, Yhdysvaltain ja NATOn maine Georgiassa, ja sen myötä kaikkialla Itä-Euroopassa. Yhdessä yössä Yhdysvalloista on tullut savijaloilla seisova jättiläinen, joka olisi puuttunut konfliktiin vain Bakun-Tbilisin-Ceyhanin öljyjohdon ollessa uhattuna ja joka salli lähimmän liittolaisensa tulla häväistyksi.

Kysymys jokaisen georgialaisen huulilla on: ”Miksi meitä ei autettu?” Jokainen virolainen, latvialainen, liettualainen tai puolalainen voi esittää kysymyksen: ”Autettaisiinko meitäkään?” Sillä näiden maiden hinku NATOn suojan alle ei ole koskaan perustunut haluun ”kuulua eurooppalaiseen turvallisuusyhteisöön” vaan yksinkertaiseen, todelliseen Venäjän pelkoon. Mutta, kuten jokainen strategiaan perehtynyt tietää, NATOlla ei koskaan ole ollut konkreettista suunnitelmaa puolustaa yhtään aluetta keskisen Saksan itäpuolella. Nyt kun on nähty, että se ei niitä myöskään puolusta, koko järjestön arvovalta ja olemassaolon perusta on kärsinyt peruuttamattoman iskun.

Anssi Häkkinen

Anti-Lindblom

22 toukokuun, 2008

Yhteiskunnallisten liikkeiden toiminta perustuu aina itseymmärrykselle liikkeen olemassaolon syistä. SDP:n itseymmärrys on jo pitkään pohjautunut realismin käsitteelle. Olen todistanut useita kertoja, kuinka sosialidemokraatit saunailloissaan luovat yhteisöllisyyttä nauramalla hipeille, aktivisteille ja muille porkkananpurijoille. Vaihtoehto heidän haihatteluilleen löytyy uskottavasta ja maltillisesta sosialidemokratiasta.

Tämä asenne kiteytyy Seppo Lindblomin viime vuonna ilmestyneessä kirjassa Politiikka karkumatkalla. Postipankin entinen pääjohtaja Lindblom on eläkepäivillään ryhtynyt kolmastieläisen sosiaaliliberalismin keulakuvaksi Suomessa. Lindblomin teesit ovat selkeitä sekä usein kuultuja: hyvinvointivaltion ekspansio on tullut tiensä päähän, oikeiston ja vasemmiston erottelu on menettänyt merkityksensä ja poliittinen pragmaattisuus on palautettava kunniaan. Näiden heittojen varaan Lindblom on rakentanut niin väitöskirjansa kuin tuoreen pamflettinsakin. Ne ovat lumonneet hänen hengenheimolaisensa ja monet ovatkin olleet valmiita kanonisoimaan Lindblomin SDP:n Viralliseksi Ideologiksi.

Politiikka karkumatkalla eroaa perinteisestä realismin saarnaamisesta sen radikaalin luonteen vuoksi. Lindblomin kirja ei ole suomalaisen yhteiskuntapolitiikan tai sosialidemokratian puolustuspuhe. Päinvastoin. Pikemminkin se on aggressiivinen hyökkäys vallassa olevaa utooppista ja yli-idealistista sosialidemokratiaa kohtaan.

Kyllä. Luitte aivan oikein.

Mahtaileva Hakaniemi

Lindblomin mukaan suomalaisen politiikan kriisi on seurausta puolueiden epärealistisista lupauksista ja mahtailusta suurilla yhteiskunnallisilla reformeilla. Lindblomin mukaan suomalaiset puolueet rakentavat mahtipontisia visioita tulevaisuuden yhteiskunnasta, vaikka mitään mahdollisuuksia tällaisille reformeille ei ole.

Lindblom toistelee pamfletissaan väitteitä hyvinvointivaltion epäonnistumisista. Erityisesti Lindblomia kismittää epäonnistunut talouspolitiikka, jota hän tuntuu pitävän liian vasemmistolaisena (sic!). Näkemyksiään Lindblom perustelee ennen kaikkea heikohkolla työllisyyskehityksellä.

Lindblom ei kuitenkaan syyllisty liialliseen empiriaan. Suurin osa hänen heitoistaan perustellaan joko jankkaamisella tai viittauksilla johdantokurssitason yhteiskuntateoriaan. Hän kirjoittaa individualismin noususta, globalisaatiosta ja ”rationaalisesta” talouspolitiikasta. Tuntuu siltä, että nämä kaikki ovat syitä uusliberalisoida yhteiskuntapolitiikkaa.

Syiden ja seurausten välisiä tarkkoja vaikutussuhteita Lindblom ei vaivaudu analysoimaan. Kirjoitelmansa alussa hän itsekin myöntää tekstissään olevan ”jotakin vaistonvaraista… kun ei itsekään pysty tarkoin erittelemään ja kirjaamaan pohdiskelujensa syyn ja seurauksen ketjuja”. Minkäänlainen ongelma tämä ei tietenkään ole Lindblomin mielestä.

Suomi – pieni poloinen

Lindblomin kirja on vain yksi puheenvuoro viime vuosina ilmestyneiden EVAn raporttien, pekkahimasten innovaatioselvitysten ja muiden Uutta Suomea konstruoineiden kirjoitusten joukossa. Tärkeäksi Lindblomin kirjan tekee se, että sen teksti on suunnattu vasemmistolle. Sitä voidaan pitää kolmastieläisen uudistusohjelman koosteena ja ikonisena mallina.

Lindblomin kirjan kantavana teesinä on Paavo Lipposen tunnetuksi tekemä hokema ”politiikkaa on tehtävä ajassa”. Iskulauseen taustalla on ajatus politiikan tasoista. Politiikan aika muovautuu ”kansainvälisellä tasolla”, jossa uudet taloudelliset pakkorakenteet, elämäntavat ja ideat syntyvät. ”Kansallinen taso” taas on politiikan ja yhteiskunnallisen toiminnan tila.

Politiikan kriisi on tällaisessa ajattelussa seurausta siitä, että kansainvälisellä tasolla on tapahtunut muutoksia, jotka ovat kaventaneet kansallisen tason liikkumatilaa. Näin ollen on realismin nimissä luovuttava ekspansiivisesta yhteiskuntapolitiikasta ja taloudellisen demokratian tavoittelusta.

Tämän poliittisen realismin opin suurin ongelma on siinä, että se on luonteeltaan fundamentaalisen epärealistinen. Ajatus politiikan tasoista on lähtöisin 1500-luvulta. Se kehitettiin turvaamaan liberaalikapitalistinen maailmanjärjestys – ei kuvaamaan maailmaa sellaisena kuin se tosiasiassa on.

Kapitalismi nojautuu possessiivisen individualismin ajatukselle. Tämän mukaan yksilöiden vapaus perustuu koskemattomuuteen. Tästä juontaa juurensa myös ajatus omistusoikeuksista: vain yksilöt itse saavat määrätä omaisuutensa käytöstä. Tällainen vapausajattelu edellyttää privatisoitujen tilojen perustamista.

Käännekohta privatisaatioprosessissa tapahtui noin 500 vuotta sitten. Tuolloin modernin kartografian avulla alettiin erottaa omistuksellisia entiteettejä toisistaan. Kartografian kehittymisen myötä syntyi alueellisesti jakautunut valtiojärjestelmä. Järjestelmä noudatti possessiivisen individualismin logiikkaa: jokaisella yksiköllä on luovuttamaton päätäntävalta omaisuuteensa liittyvissä kysymyksissä.

Kapitalistinen talousjärjestelmä ei kuitenkaan missään vaiheessa eriytynyt alueellisesti. Kapitalistiset tuotantoketjut muotoutuivat jo kolonialismin kaudella globaaleiksi – maailmankaupan historia on vieläkin pidempi. Myös pääomamarkkinat rupesivat toimimaan maailmanlaajuisesti heti järjestäytyneiden valuuttamarkkinoiden kehittymisen jälkeen. Kapitalistiset poliittiset prosessit ovat niin ikään olleet maailmanlaajuisia jo kapitalismin alkuajoista lähtien. Rothschildin pankkisuvun kaltaiset kapitalistiset eliitit ovat toimineet 1700-luvulta lähtien kapitalistisessa pehmeässä tilassa, joka on määrittynyt pääoman toimintalogiikan – eikä territoriaalisuuden – mukaan.

Realistinen vaihtoehto

Luonnollisena politiikan tilana ”kansallista tasoa” on alettu pitää vasta 1900-luvulta lähtien. Nationalismin nousu on muuttanut poliittisten liikkeiden itseymmärrystä. Internationalistinen sosialismikin sai lopulta irvokkaan päätöksen, kun proletaarit massamittaisesti tappoivat toisiaan isänmaallisuuden nimissä kahdessa maailmansodassa.

Nationalismi on kuitenkin vain ideologia muiden joukossa. Sen vahvuus perustuu siihen, että se ei esitä normatiivisia väitteitä tulevaisuuden yhteiskunnasta ja politiikasta. Se pyrkii kuvaamaan sitä, mikä on normaalia ja mikä luonnollista. Nationalismi perustuu uhille ja toiseudelle. Se pelottelee meitä vierailla tavoilla, jotka voivat uhata kaikkea sitä mitä kansakuntamme on rakentanut.

Nationalistisella politiikalla ei ole kuitenkaan koskaan saavutettu muutosta yhteiskunnan taloudellisessa rakenteessa. Hyvinvointivaltioiden nousu toisen maailmansodan jälkeen oli seurausta niistä globaaleista valtakamppailuista, jotka sosialistit ja keynesiläiset onnistuivat voittamaan suuren laman jälkeen. Näiden valtakamppailujen seurauksena rakennettiin Bretton Woods -järjestelmä reguloimaan maailmantaloutta. Ilman pääomataseiden sulkemista ja Bretton Woods -järjestelmän kaksoissuojausmekanismia ”kansallisen tason” kamppailut olisivat jääneet merkityksettömiksi.

Todella realistinen vaihtoehto kansallisvaltiokeskeiselle puuhastelulle on globaali demokratisaatio. Politiikka on aina ollut maailmanpolitiikkaa. Keskeisimmät poliittiset kamppailut on käyty tasottomissa pehmeissä tiloissa. Tärkeimpien poliittisten päätösten vaikutussuhteet eivät ole koskaan rajautuneet kansallisiksi. Kansallisvaltiotason vaikuttaminen on politiikan skientologiaa: fiktiivistä hölynpölyä, johon kuitenkin uskotaan sokeasti.

Voidaan tietenkin kysyä, missä tiloissa vaikkapa globaalia sosiaalipolitiikkaa voidaan toteuttaa. ”Kansallisella tasolla” kun olisi parlamentit ja kaikki. Juuri tämä on kuitenkin poliittisen toiminnan ydintä. Nykyisenkaltaista parlamentaarista demokratiaa ei olisi ilman sosialistista työväenliikettä. Sen taistelu avasi ja demokratisoi uusia poliittisia tiloja. Nämä tilat eivät kuitenkaan riitä. Myös maailmantalouden rakenteet on politisoitava. Erityisesti globaalien rahoitusmarkkinoiden ehdollistamisvalta on purettava.

Politiikka on karkumatkalla. Seppo Lindblomin eväillä sitä ei kuitenkaan koskaan saada kiinni.

Lauri Holappa

Artikkeli julkaistu SONK:n kuukauden kolumnina toukokuussa 2008.