Posts Tagged ‘julkinen velka’

Tää on mulle ihan kreikkaa, tai vastuullinen ja kosmopoliittinen Suomi Euroopan talouskriisissä

Touko 19, 2010

[NOT RACIST]Helvettiin Kreikka ja kreikkalaiset! Eikö niin? Poliittisessa viestinnässä kerrotaan tarinoita, ja viime viikolla meille kerrottiin, kuinka Kreikan hallitus tuhlaa rahaa, kuinka kreikkalaisille virkamiehille maksetaan hyvää palkkaa, kuinka irtissanomissuoja Olympic Airwaysilla oli hyvä, kuinka siellä on vielä valtiollisia yrityksiä! Tämä oli tarina EU:n julkistalouksien rahoituskriisistä (”Kreikan kriisistä”).

En muista, kerrottiinko missään iltapäivälehdessä, että kreikkalaiset ovat niin laiskoja, että pitävät keskellä päivää siestoja. Olisi ehdottomasti pitänyt, se olisi istunut tähän diskurssiin saumattomasti. Syyllistä ei tarvinnut etsiä, sillä se oli jokaisen tiedossa heti: tuo taloudessaan leväperäinen ja ahkeruudessaan puuttellinen Välimeren ihminen, ruskea ja karvainen – toinen! Me täällä järkevässä, ilmastoltaankin kohtuullisessa pohjoisessa emme koskaan voisi joutua moiseen kriisiin, sillä meillä on kuri ja järjestys. Jonkin verran tämä erosi siitä kansanomaisemmasta rasismista, joka velloo Suomessa vastaanottokeskusten sijoittamiskeskusteluissa ja raiskausuutisten nettikommenteissa, mutta eivätpä nämä Etelä-Eurooppa-stereotypiat myöskään kohdanneet juuri ollenkaan poliittisen korrektiuden filtteriä. Siksi Uuden SDP:n ja Uuden Vasemmistoliiton oli erinomaisen helppo antaa äänensä Kreikka-lainaa vastaan: kyllä kansa nämä tietää.

Reiluuden nimissä, toki vasemmistolla oli myös positiivinen agenda Kreikka-lainan suhteen. Keskustelun kannalta siitä ei kuitenkaan tullut uskottavaa ja relevanttia. Hallitus nimittäin otti nimenomaan nuivuuden ja tylyyden Kreikkaa kohtaan myös omiin nimiinsä: Jyrki Kataisen viesti joukoilleen lainasta oli nimenomaan ”Kreikka ei ansaitsisi mitään, mutta ollaksemme vastuullisia eurooppalaisia on meidän pankeille laina annettava”. Hän korosti Suomen ajaneen asiassa mahdollisimman tiukkaa linjaa (jopa poikkeuksellisen tiukkaa: suomalaisesta poikkeuksellisuudesta muuten suosittelen tätä Anna Rastaan artikkelia). Tässä on nähtävissä selviä yhtymäkohtia kokoomuksen maahanmuuttopoliittiseen linjaan: kukaan ei väitä, että puolue olisi suvaitsevainen, mutta työperäinen maahanmuutto on kuitenkin nenää pidellen hyväksyttävä, sillä hegemonia määrää meidät hoitamaan työvoimapulaa sillä tavoin. Parasta mahdollista uusliberaalia postpolitiikkaa: ymmärrämme kansan huolen, mutta olemme niin vastuullisia ettemme tee sille mitään.

Vastuulliset eurooppalaiset talousmiehet ovatkin dominoineet keskustelua EU:n tämänhetkisen kriisin taloudellisesta puolesta miten tahtovat. Ehkä eniten huomiota on herättänyt EU-komission suomalaisen suomalaistalousasian suomalaiskomissaarin Olli ”Suomi” Rehnin esitys, että komissio tästälähin tarkkailisi euromaiden budjetteja ja huomauttaisi lipsumisista. Lakiteknisesti kyse on niin merkittävästä puuttumisesta jäsenmaiden suvereniteettiin, ettei sellaista olisi voitu kuvitellakaan nykyisiä perussopimuksia laadittaessa. Nyt Suomen hallitus kuitenkin antaa hankkeelle täyden tukensa. Jotkut ovat jopa uskaltaneet toivoa, että talouskriisin hoito veisi EU:ta pitemmälle demokraattisen liittovaltion suuntaan.

Kuinka vastuullista talouskurin tiukentaminen vastauksena rahoituskriisiin sitten on? Ei kovin. EKP:lta oli hyvä päätös suostua setelirahoittamaan lainoja jäsenmaiden likviditeetin ylläpitämiseksi, mutta se olisi ollut täysin perusteltua jo viime vuonna, kun maailmantalouden rahavarannon pohja alkoi häämöttää. Jos kriisi oltaisiin toden teolla haluttu ehkäistä, tämänsuuruinen setelirahoitus olisi pitänyt järjestää reaalitaloudelliseen elvytykseen jo toissa vuonna, jolloin käynnissä pidetyllä kasvumoottorilla oltaisiin voitu ruokkia velkaantumisasteen hallittua vähentämistä. Tämän kevään elvytyspaketti oli auttamattomasti myöhässä, ja lähinnä osoitti markkinoille, että euroalueen velkaantuneita kansantalouksia voidaan uhata spekuloimalla. Eilen Kreikka, tänään Espanja, huomenna ehkä Belgia?

Kuten tässä blogissa on jo vuosia kerrottu, nykytalouden kriisissä on kysymys ennen kaikkea velasta. Nyt muutkin alkavat sen havaita. Velan tason on mahdollistanut hillitön spekulatiivinen finanssipääoman laajeneminen, joka on lyhyessä ajassa tehnyt kansallisvaltioista toisen luokan pelaajia. Jos kansallista talouspolitiikkaa halutaan ylipäätään vielä tehdä, on ensiarvoisen tärkeää rakentaa ylikansallisia keinoja säännellä näitä finanssimarkkinoita ja kehittää uusia verotuksellisia ja laillisia keinoja rahavirtojen kanavoimiseksi demokraattisen hallinnan piiriin. Siihen ei auta budjettivajeiden kieltäminen perustuslaissa, eikä ainakaan se, että Suomi samalla vastustaa yritystäkin eurooppalaisen tason sääntelyyn.

En ole tämän porukan kansantalousekspertti, enkä viitsi laatia kriisiennusteita. EU:n kehityksestä olen kiinnostunut, ja rahaliitto selvästi kaipaa kipeästi vahvempia instituutioita. Suhtaudun kuitenkin suurella epäilyllä sellaiseen eurooppalaiseen projektiin, joka rakentuu uusliberaalin talousortodoksian ja arjalaisen ylemmyydentunteen pilareille. Kysymys on kreikkalaisesta käsitteestä, demokratiasta: ylikansallisessa yhteisössä meidän on hyväksyttävä toisemme samanarvoisiksi ihmisiksi olemme sitten pohjoisesta tai etelästä kotoisin, ja kenenkään meistä ei tarvitse alistua jumalallisten markkinavoimien imperialismille. Muuten rakentamamme yhteisö ei ole agora vaan mausoleumi.

Anssi Häkkinen

Mainokset

Julkisen velan pelko

huhtikuu 2, 2009

velanpelkoJulkisen velan nopea kasvu on aiheuttanut maassamme pienimuotoisen paniikin. Yksi velkapelkoisimmista ”talousmiehistämme” on entinen valtiovarainministeri, nykyinen eduskunnan puhemies ja seuraava presidentti (?) Sauli Niinistö, joka on useaan otteeseen (1,2) varoitellut julkisen velan kasvusta. Myös valtiovarainministeriössä on alettu huolestua entistä enemmän ”pitkän aikavälin kestävyysvajeesta”. Näyttääkin vahvasti siltä, että velkapelko tulee ennen pitkää ajamaan julkisen sektorin säästökuurille eli leikkaamaan menoja ja sitä myötä palveluita.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander on yrittänyt urhoollisesti kamppailla velkapelkoa vastaan (1,2). Hänen mukaansa oleellista on suhteuttaa velka tulevaisuuden talouskehitykseen. Lopultahan kansantalouden ja julkisen talouden kantokyky on riippuvainen vuotuisesta tuotannosta eli tilastollisin termein ilmaistuna bruttokansantuotteen suuruudesta. Jos kansantalouden kasvu on riittävän nopeaa taantuman jälkeisellä ajalla, ei julkinen velka pääse muodostumaan missään vaiheessa rasitteeksi.

Kansalaisten on ollut vaikea ymmärtää Kianderin näkemyksiä. Myöskään valtiovarainministeriössä niitä ei ole nielty purematta. VM:n ylijohtaja Jukka Pekkarinen vastasi Kianderille (ja Heikki Taimiolle) Helsingin Sanomien mielipidepalstalla (1.4.), varoittaen jälleen kerran  kansantalouttamme uhkaavasta kestävyysvajeesta, joka johtuu ennen kaikkea huoltosuhteen heikkenemisestä tulevina vuosikymmeninä. Väestön ikääntymisestä seuraa yhtä aikaa julkisten menojen kasvupaine sekä kansantalouden tuotannon alamäki, sillä työvoimaresurssit eivät enää riitä takaamaan menojen rahoittamiseksi vaadittavaa (3 prosentin) talouskasvua. VM:n arvio perustuu väestöennusteisiin sekä oletukseen siitä, etteivät mitkään talouden toimintaa määrittelevät rakenteet muutu seuraavien vuosikymmenien aikana.

Finanssikriisi on kuitenkin osoittanut, että talouden rakenteet muuttuvat joskus nopeasti ja että muutokset voivat olla erittäin suuria. Niinpä myös taantuman jälkeinen talouskehitys voi muodostua täysin erilaiseksi, kuin mitä VM:n ennustemalleihin syötetyt oletukset antavat odottaa. Jos esimerkiksi talouspolitiikkaa aletaan toteuttaa kasvuhakuisesti muun muassa kysynnänsäätelyn kautta ja jos rahoitusmarkkinat ohjataan pitkään kestäneen spekulatiivisen vaiheen jälkeen tukemaan ensisijaisesti reaalitaloudellista kehitystä, voidaan kaikki VM:n ennusteet heittää romukoppaan. Tehokkaasti toimivassa taloudessa 4 prosentin kasvuluvut ovat arkipäivää, eivätkä julkisten menojen kasvu tai julkisen velan korkomenot tuota julkiselle vallalle minkäänlaisia ongelmia.

Tähän skenaarioon valtiovarainministeriössä vastattaisiin, että siinä ei oteta huomioon heidän analyysinsä pääpremissiä – työvoiman tarjonnassa tapahtuvaa laskua, joka johtuu ennen kaikkea työikäisen väestön vähenemisestä. Todellisuudessa taloudellista kehitystä säätelee vain äärimmäisen harvoin työvoimarajoite. Täystyöllisyystilanteessa, johon kansantaloudessamme on matkaa vielä suurten ikäluokkien eläköitymisen jälkeenkin, yrityksillä on huomattavan paljon suuremmat insentiivit tuottavuuden parantamiselle. Tällä tavoin kiihtyvä tuottavuuskehitys mahdollistaa talouskasvun jatkumisen silloinkin, jos työvoimapula todella iskee koko talouteen (ei pelkästään yksittäisille sektoreille). Korkean tuottavuuden aloilla työvoiman saanti ei tule olemaan ongelma siitä syystä, että näillä aloilla palkat nousevat yksityisiä palvelualoja ja julkista sektoria suuremmiksi. Täystyöllisyystilanteessa myös työvoimaan osallistumisaste kasvaa, mikä myös kasvattaa työvoiman tarjontaa.

Seuraavaksi valtiovarainministeriöstä huomautettaisiin, että edellisestä seuraisi palkkojen nousukierre, joka johtaisi Suomen vientikilpailukyvyn laskuun tekemällä suomalaisesta tuotannosta kallista, mikä puolestaan aiheuttaisi pääomaresurssien vetäytymisen kansantaloudestamme voittoa tuovien sijoituskohteiden vähentyessä. Tämä pelko on aiheellinen vielä tällä hetkellä, kun spekulatiiviset pääomanliikkeet hallitsevat rahoitusmarkkinoiden toimintaa. Jos finanssikriisin opetuksena rahoitusmarkkinat järjestetään uudelleen siten, ettei spekulaatiolle jää liiemmin tilaa, muuttuu kuvio myös pääomaresurssien saatavuuden osalta. Jos tuotannolliset investoinnit ovat pääasiallinen sijoitusmuoto, on selvää, että myös Suomen talouteen riittää tarvittava määrä pääomaa. Uudessa tilanteessa nykyistä matalammat tuottoasteet tulevat riittämään rahoituksen houkuttelemiseksi. Myöskään pääomapakoa ei tarvitse pelätä, eikä pääomien riittämättömyyttä tarvitse olettaa kasvua hidastavaksi tekijäksi.

Sen sijaan, että Senaatintorin laidalla lietsotaan velkapelkoa, tulisi ponnistukset kohdistaa talousjärjestelmän reformin edistämiseksi. Näkemys, jonka mukaan talouskehitys tapahtuu annettuna sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä, on vanhanaikainen ja vahingollinen. Julkisen vallan tulee ottaa suurempi rooli kestävää talouskasvua tukevien rakenteiden luomisessa ja ymmärtää, että muun muassa aktiivisella finanssipolitiikalla ja oikeanlaisella rahoitusmarkkinoiden säätelyllä voidaan luoda talouskasvua. Tämä erottaa valtiontalouden kotitalouksista, jotka joutuvat ottamaan talouskehityksen annettuna. Talouskasvun kautta julkinen velka ja julkisten menojen kasvu voidaan rahoittaa ilman ”vaikeita ratkaisuja”. Ja niitähän tämän maan historiassa on tehty jo aivan riittävästi.

Jussi Ahokas