Historiallinen sopimisen rajoitus

Pohjoismaissa ja Suomessa on ylpeilty yhteiskuntarauhalla, jonka sanomme pohjautuvan sopimusyhteiskuntaan. Kun yhdessä sovitaan, kaikki sitoutuvat. Työntekijöiden ja työnantajien yhteistyöllä pohjoismaissa on kuulemma selätetty työn ja pääoman ristiriita.

Työn, työntekijöiden ja pääoman, jota edustaa työnantaja, ristiriidan ydin on vallassa. Toiset myyvät työtään vailla päätösvaltaa siihen sekä vailla mahdollisuutta nauttia työnsä hedelmistä. Toiset omistavat ja päättävät ilman varsinaisen työn tekemistä. Työläiset eivät ole osallistuneet päätöksentekoon työssä – eivätkä yhteiskunnassa. Valta molemmissa on ollut samalla yhteiskuntaluokalla; pääoman haltijoilla.

Voimaa ja mallia työntekijöiden järjestäytymiseen on saatu tuontituotteena. Toki tehtaat tehdasolosuhteineen ja siten työväenluokan syntyminenkin on oikeastaan saatu tuontituotteena.

Ristiriita on siis täällä päin sanottu selätetyn. Jokseenkin tasaveroinen neuvotteluasetelma työntekijöiden ja –antajien välillä on rakennettu työlainsäädännöllä. Näin on tosiaan voitu taata yhteiskuntarauha, vakaat olot ja yhteiskunnan kehittymisen kokonaisuutena. Tasa-arvoinen yhteiskunta on rauhallinen jokaiselle yhteiskuntaluokalle.

Ensimmäisen kerran työntekijöiden ja työnantajien oikeuksista ja velvollisuuksista kirjattiin lakiin jo vuonna 1922. Tuolloin laadittiin ensimmäinen työsopimuslaki. Myöhemmin laadittiin myös työehtosopimuslaki. Vuoden 1919 perustuslaissa vahvistettiin jokaiselle laaja joukko kansalaisoikeuksia, aina oikeudesta vaikuttaa päätöksentekoon. Työväenluokkaa tämä alkoi koskea jo yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myötä, kun äänioikeus laajennettiin myös työtätekevään enemmistöön.

Vuonna 1939, kesken talvisodan, työnantajien keskusjärjestö ilmoitti, että ryhtyy neuvottelemaan työntekijöiden keskusjärjestön kanssa. Kansainvälinen tilanne varsin konkreettisesti, ellei hyvinkin pakottavasti, vaikutti sisäpoliittiseen käänteeseen. Tämän muistamme kuitenkin romanttisesti ”tammikuun kihlauksena”. Jo ennen tuota oli solmittu paljon paikallisia työehtosopimuksia, mutta ilmoitus ja siitä alkaneet neuvottelut mahdollistivat yleissitovat työehtosopimukset.

Kaiken tämän seurauksena pohjoismaissa on yhteiskuntaluokasta voinut siirtyä toiseen. 1960-luvun hyvinvointivaltion luomisaikaan ymmärrettiin, että sosiaalimenot vahvistavat talouskasvua, sillä ne luovat ostovoimaa. Niin ikään yhteiskuntarauhan, turvallisuuden ja luottamuksen kannalta on olennaista, että jokaisella on mahdollisuus ja tosiasiallinen vapaus ponnistaa haluamansa kaltainen elämä.

Ammattiliittojen sopimisoikeus vahvistaa talouskasvua – sopimisoikeuden rajoittaminen heikentää. Työehtojen minimiä määrittää työoikeus, minkä lisäksi työehtoja säännellään työntekijän ja työnantajan työsopimuksella, paikallisilla sopimuksilla, vakiintunein käytännöin sekä viimekätisesti työnantajan direktio-oikeudella – tai toisaalta viimekätisesti perustuslailla. On aina mahdollisuus sopia paremmin kuin lain minimitaso määrittää.

Oikeus sopia on keskeisimpiä oikeuskäytäntömme perusteita. Sitä rajoitetaan vain väärinkäytösten estämiseksi.

Tai no, vitsi vitsi, ei enää.

Historiallinen sopimisoikeuden (perustuslain vastaisesti) rajoittaminen lainsäädännöllä korjaa tilanteen kertaheitolla. Tässä sitä on kiinnostava uusi ulottuvuus 2010-luvun työn ja pääoman ristiriitaan esimerkiksi kansainvälisesti ja historiallisesti vertaillen.

Linkin takaa voimme vertailla eri maiden sopimuksia; toisissa työehdoista sovitaan kansallisesti, toisissa alakohtaisesti ja joissakin kokonaan paikallisesti. Vaikea sanoa, mihin kaavaillut lainsäädännölliset sopimusrajoitukset näistä kategorioista edes mahtuisivat.

Inari Juntumaa

Advertisement

Win-win –situation?

Silloin tällöin kuulemme argumentteja, joiden mukaan taloudellinen eriarvoisuus tarkoittaa sosioekonomisesti heikommilla olevien osattomuutta, mutta paremmassa asemassa oleville tilanne olisi otollinen. Richard Wilkinson and Kate Pickett kuitenkin osoittavat tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan The Spirit Level. Why Equality is Better for Everyone että tämä ei pidä paikkaansa, vaan taloudellisesti eriarvoisissa yhteiskunnissa alempiosaisuus aiheuttaa fyysisiä ja psyykkisiä ongelmia läpi koko yhteiskunnan; koko ns. keskiluokkakin taistelee aina asemansa parantamiseksi, ja ainoat, jotka eivät suoranaisesti kärsi eriarvoisuudesta, ovat ne muutamat jotka ovat kaikkein parhaimmassa asemassa. He kärsivät tällaisessa yhteiskunnassa sen sijaan välillisesti; myös he voisivat paremmin yhteiskunnassa, jossa olisi mm. enemmän luottamusta ja vähemmän väkivaltaa.

Kirjassa käydään luku luvulta läpi, kuinka ylipaino, mielenterveysongelmat (mukaan lukien huume- ja alkoholiriippuvuus), sosiaaliseen liikkuvuuden hitaus, teiniraskaudet, väkivalta, heikot koululaisten oppimistulokset, alhaisempi elinikä sekä vankien osuus väestöstä esiintyvät runsaslukuisempina yhteiskunnissa, joiden taloudellinen eriarvoisuus on suurempaa. Kirjoittajat käyttävät kahta aineistoa:

1. Aineiston saatavuuden kautta valikoituneet parikymmentä valtiota maailman rikkaimpien valtioiden joukosta
2. Yhdysvaltojen osavaltiot

Kolmas maailma ei ole näissä aineistoissa siis edustettuna. Molemmat käytetyt aineistot todistavat samaa tarinaa.

Kirja pakottaakin kysymään, mitä voimme tällaisen todistusaineiston edessä väittää yksilöiden omista valinnoista rikkaimmissa länsimaissa ja Yhdysvalloissa, jos suoriudumme koulussa todennäköisesti paremmin norjalaisena kuin ranskalaisena tai jos todennäköisemmin päädymme teiniäidiksi saksalaisena kuin japanilaisena. Amerikkalaisen vapauden ihmeen, luokkakierron ja omalla työllä menestymisen, aika oli ja meni; nyt puheet yksilön vapaudesta ja mahdollisuudesta ovat lähinnä illuusiota ja vastuun siirtämistä sinne missä sitä ei ole: se on hiljentämistä ja syyllistämistä samalla kun vahvimmassa asemassa olevat voivat jatkaa vallitsevien rakenteiden ylläpitoa.

Onko tämä kehitys luonnonlain kaltainen? Miellyttävästi Wilkinson ja Pickett esittelevät kirjan loppuosassa, kuinka ihmiset ovat geneettisesti lähempänä sosiaalisia kuin väkivaltaisia ja kilpailullisia apinarotuja sekä että enemmistön ihmiskunnan historiasta olemme paria viimeistä tuhatta vuotta lukuun ottamatta eläneet tasa-arvoisissa yhteisöissä. Kirjoittajat myös kuvailevat esimerkkejä mekanismeista, joilla tasa-arvoa voidaan lisätä. Esimerkiksi työntekijöiden tulisi (ulkopuolisten sijoittajien sijaan) omistaa yritykset, sillä tällainen egalitarismi lisäisi emansipaatiota, tuottavuutta, yhteisöllisyyttä ja sosiaalisuutta sekä toisi tuloerot demokraattiseen kontrolliin ja jakaisi varallisuutta uudelleen (työntekijöille). Onkin aiheen kysyä, millainen orjuuden muoto on tämä, jossa työntekijöitä ostetaan ja myydään yrityskauppojen yhteydessä ja työn tulos kuuluu sijoittajille ja omistajille joilla ei ole yhteyttä työn tekemiseen. Kirjoittajat esittelevät, kuinka ammattiyhdistysliikkeen heikkous on yhdistävä tekijä maissa, joissa työehtoja ja –olosuhteita on heikennetty. Wilkinson ja Pickett jopa esittelevät, kuinka tasa-arvoa voidaan lisätä ilmastonmuutosta hidastaen.

Kirja pakottaa myös kysymään, minne me olemme menossa. Suomi esiintyy taulukoissa vähäisen taloudellisen eriarvoisuuden maana, mutta kuten tiedämme, että eriarvoisuutemme lisääntyy OECD-maiden kärkivauhtia.

Kirjoittajat eivät usko että eriarvoisuuden kasvusta voidaan syyttää uusliberalismia. Kuitenkin he toteavat että kilpailun lisääminen ja julkisen sektorin kaventaminen ovat uusliberalistisia tavoitteita sekä esittelevät kuinka eriarvoisuus räjähti Iso-Britanniassa Thactherin kaudella (eikä merkittävästi laskenut Majorin eikä Blairin kausina). Yleisesti ottaen kirjoittajat haluavat irtisanoutua poliittisista ideologioista peräänkuuluttaessaan, että tasa-arvon lisääminen hyödyttää yhteiskunnassa kaikissa asemissa olevia. Vastuullisina kansalaisina tutkijajoukko on perustanut sivuston, josta löytyy lisätietoa, esitelmäpohjia ja kampanjaideoita: The Equality Trust

Palataan vielä Suomeen. Täällä ulkomaisten sijoittajien omistamat ylikansalliset suuryritykset voittavat julkisen sektorin tarjouskilpailuja esimerkiksi mielenterveyspotilaiden hoidossa polkuhinnoillaan pakottaen paikalliset pienyrittäjät sivuun, vaikkei näillä suuryrityksillä olisi vielä edes toimintaa paikkakunnilla. Suomen julkinen sektori siis itse tukee toimintaa, jonka taloudellinen tuotto menee ulkomaisille suuromistajille sen sijaan että itse toiminta olisi pääosassa. Samalla kun tuloeromme kasvavat kiitovauhtia, julkinen sektori pakottaa pienomisteisia terveysalan paikallisyrityksiä lopulta myymään itsensä ylikansallisille sijoittajille. Suunta on siis ainakin kahdella tavalla vastoin Wilkinsonin ja Pickettin mallia. Näin ollen voimme olettaa että (jo nyt tuloeroihin nähden poikkeuksellisen korkeat) ylipainoisuus ja väkivalta lisääntyvät. Lisäksi voidaan olettaa että koulutulokset laskevat, sosiaalinen liikkuvuus hidastuu entisestään sekä teiniraskaudet ja mielenterveysongelmat lisääntyvät. Kuten kirjoittajat osoittavat, yhteiskuntien ei kuitenkaan olisi pakko muuttua tällaisiksi.

Wilkinson ja Pickett huomaavat Japanin pieniin tuloeroihin vedoten, että laaja julkinen sektori ei itsessään ole tasa-arvon edellytys, vaan myös ennen tulonsiirtoja saatavien tulojen pienet erot johtavat yhteiskuntaan, jossa tuloerot ovat pieniä. Muiden esimerkkien valossa kuitenkin nimenomaan tulonsiirrot ovat avainasemassa taloudellisen eriarvoisuuden alentamisessa.

Ollaanko vasemmistossakin jonkin kuvitteellisen ahneen keskiluokan edessä varpaillaan, eikä selkeästi yhteiskuntaa tasa-arvoittavia ratkaisuja uskalleta ehdottaa? Kuten kirjassa todetaan, tasa-arvoisempi yhteiskunta kuitenkin parantaa kaikkien hyvinvointia: siis myös koko laajan ns. keskiluokan. Sielläkin tunnetaan nahoissaan, mitä kiristynyt kilpailu merkitsee. Kuten tässäkin kirjassa tutkimuksin havainnoidaan, sosiaaliset suhteet lisäävät onnellisuutta ja jopa fyysistä terveyttä. Siksi statuskilpailu, johon eriarvoisuus pakottaa, johtaa ongelmiin. Siksi liika varovaisuus politiikan muutoksessa johtaa lyhyeen poliittiseen tulevaisuuteen, ja surullisempaa on vain se, jos päättäjät ovat huolissaan vielä lyhyemmästä tulevaisuudesta.

Kirjaa ollaan kuulemma kääntämässä suomeksi.

Muutamia linkkejä: Wikipedia, The Guardianin kirja-arvio sekä BBC:n uutinen aiheesta.

Inari Juntumaa

Ei-kivasta varjosta kivaan valoon

SDP on valmistellut vuoteen 2020 katsovan asiakirjan, jonka luvut hyvinvointi, sivistys ja ympäristö on johdannossa kuvattu keskeltä päällekkäisinä palloina. Tässä päällekkäisessä osassa on työ. Viimeksi mainittu luku yksin kattaakin talouseetoksineen puolet asiakirjasta. Muutamia huomioita.

Työn luvussa jokseenkin liian useasti johdannaisineen mainittu sana innovaatio kuvaa luvun maalailuja: aktiivinen elinkeinoelämä, valtion hallintorooli, innostusta. Asiakirja on kauttaaltaan täynnä hyviä ehdotuksia, optimismia ja hyvää fiilistä. Kuva on tulevaisuuteen kohdistuvasta hetkestä, ei siihen johtavista prosesseista tai periaatteista. Prosessillekin olisi suonut tilaa, sillä liian usein pyrinnöt hyvinvoinnin vahvistamiseen käytännössä heikentävät sitä. Esimerkiksi uuden kasvun yhteydestä puuttuvat sukupuoli- ja ilmastovaikutusten huomioiminen.

Asiakirjassa on ”hyvinvointiyhteiskunta”, ei ”–valtio”, millä valinnalla yleisesti kuvataan sitä että julkinen sektori on virkeän elinkeinoelämän hallintopalvelu. Tai tällä kertaa ”hyvinvointijulkinensektori” olisi ehkä osuvampi. Kuka keksii uuden termin tähän?

Asiaan liittyy optimismia. Itsenäisistä kunnista ja julkisen sektorin hajauttamisesta huolimatta pitäisi samojen mahdollisuuksien ja tasa-arvon kattaa koko maa. Tasapainottelu aktiivisen ja passiivisen julkisen sektorin tai -valtioajatuksen välillä jatkuu kautta asiakirjan. Yleistyönjako on silti selkeä: sivistys-, hyvinvointi- ja ympäristö-luvuista ei taloudellinen eetos välity kuten työ-luvusta.

Laajempi tavoitetasapainottelu näkyy mm. siinä, että vaihtoehtoja BKT:lle -koontilaatikko löytyy puhtaan ympäristön Suomi –luvun kasvuosasta, ei suinkaan talousorientoituneesta työn luvusta tai jo johdannosta.

Toiseksi, paperin mukaan SDP:n vuoden 1995 eduskuntavaalivoitosta alkanut ”myönteinen kehitys perustui tavoitteelliseen yhteiskuntapolitiikkaan ”. Shokkihoidonomaisesti toteutetut julkisen sektorin leikkaukset ja esimerkiksi pankkien pelastaminen kymmenientuhansien velkavankeuteen syöstyjen kansalaisten kustannuksella olivat siis ”tavoitteellista yhteiskuntapolitiikkaa”. Kysymys kuuluu: mitä sillä tavoiteltiin? Tulokset tiedämme.

Olihan se informatiivista todeta, että eräisiin edellisen laman ja sen jälkeisen kasvun opetuksiin kuuluu se, ettei taloudellinen kasvu yksin kykene ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia. Itse olin luullut että tämä oivallus oli jo demokraattisen sosialismin ytimessä.

Kolmanneksi, globaali valuutanvaihtovero ja muutama muu hyvä ehdotus jäävät harmillisesti paperin yleiskansallistunnelman varjoon. Emme kuitenkaan ole vain globaalien reunaehtojen vastaanottaja vaan osa globaaliyhteisöä, johon myös vaikutamme.

Neljänneksi hyvästä työelämästä kirjoitetaan paljon, mutta tarkempi kuvailu ja prosessit jäävät taas pois. Nykymaailman luovuuden ”edistäminen” on ollut sen heikentämistä; kilpailun ja esimerkiksi palkkaepätasa-arvon lisäämistä avoimuuden, yhteistyön ja luottamuksen sijaan.

Henkilöstöstä tai avoimuudesta ei puhuta valtion omistajapolitiikan yhteydessä, kuten ei yhteiskunnallisuudestakaan. Valtion omistamien yritysten tulot kuitenkin mainitaan, mutta työ-luvussa ne ohjataan pitkälti elinkeinotoiminnan tukemiseen. Asiallinen olisi ollut visio, jossa yhteiskunnallisen arvon tuottamiseen tähtäävät yhteiskunnalliset yritykset ovat vuonna 2020 elinkeinoelämän veturi.

Työnteon kokonaistaloudellinen merkitys on paperissa keskeinen motiivi työelämän parantamiselle; harmillisesti ei työn merkitys työntekijälle ja siihen liittyvä vapaus. Ainoaksi esimerkiksi työelämästä poissakäymiseen löytyi muu (hoiva)työ.

Viidenneksi läpyskän kirjoitustyyli on etäännyttävää ja passiivista, rakenteissa. Ihmiset puuttuvat näistä kivan fiiliksen kuvituksista. Lisäksi tyyli on yksityiseltä sektorilta: palvelut ”tuotetaan”, ”palveluiden” ja ”tuotteiden” ”käyttäjät” ”integroidaan” täysivaltaisesti mukaan ”suunnitteluun ja kehitystyöhön”.

Pahoitellen puutun vielä muutamiin kukkasiin. Mitä pitää tehdä kun ”passiivinen kuluttaja muuttuu aktiiviseksi sisältöjen ja merkitysten tuottajaksi”? Ja onhan vähän hassua tukea ”vanhusten verkostoitumista”. ”Palveluiden laatua kehittää valinnanvapaus” – kuka mitä? Entä mikä abstraktio on uuteen kasvuun liittyvä ”hyvin hoidettu luontosuhde”?

Ympäristö-luvussa on esillä lukuisia hyviä asioita, mutta yleistunnelma on vähän sama kuin Vihreällä liitolla: luonto on ihan kiva ja niin joo se lisää viihtyvyyttä. Esimerkiksi näkemyksiä jakavat turve ja ydinvoima ohitetaan.

Erityiskiitoksen ansaitsevat asiakirjan lisälaatikot. Kuitenkin paljon muutakin kiitettävää on, kuten esimerkiksi julkisen sektorin vastuu palveluista ja sosiaaliturvajärjestelmän perustuminen niille, ilmastolaki, energiansäästö, asunnottomuuden ja palkkaköyhyyden poistaminen, kuntasektorin palkkakehitys, globaali demokratia, vaihtoehdot, poliittinen tahto. Lisää näitä ja niihin johtavia prosesseja ja periaatteita, joista demokraattinen sosialismi välittyy! Muutoin voi jäädä sellainen harha, ettei kaiken kivan käytännön toteuttamiseen liity ideologisia eroja; ettei politiikassa tarvita politiikkaa.

Inari Juntumaa

Sosialidemokratia ei lietso epäluuloa

Viikonlopun maahanmuuttoaiheinen keskustelu sai liikkeelle monia puolueen jäseniä, mukana myös Anssi. Itsekin osallistuin Helsingin Sanomissa tänään julkaistun kannanoton muokkaamiseen. Kannanotto löytyy alta. Versio on hyvä. Muutoin asiaan liittyy muitakin näkökulmia.

Ensinnäkään ajatusta siitä, että työnantajalle on edullisinta palkata halpatyövoimaa, ei saa ottaa annettuna. Nykyinen talousjärjestelmämme suosii tällaista toimintaa, ja varsinaisen tavoitteemme on tietenkin oltava vallitsevan talousjärjestelmän muuttaminen.

Toiseksi väestörakenteen muutoksen aiheuttamasta tulevasta työvoimapulasta on puhuttu iäisyyksiä. Uhkia liioitellaan. Vaikka joukolle työantajia sopii ajatus halpatyövoiman tuonnista, ovat tällaiset johtopäätökset vääriä.

Kolmanneksi työntekijöitä lähettävien maiden aivovienti lisää globaalia epätasa-arvoa. Näihin rakenteellisiin ongelmiin on kiinnitettävä huomiota eikä kyse ole vain siitä, minkä hinnan suomalaiset maksavat työntekijöille. Lisäksi niin suomalaisten kuin muunmaalaisten työnantajien on noudatettava asiallisia työehtoja niin Suomessa kuin muuallakin alaisten ollessa niin suomalaisia kuin muunmaalaisia. Kansallinen näkökulma näihin kysymyksiin on liian suppea.

Neljänneksi rekrytoitava työvoima koostuu ihmisistä eikä ole kvartaalittaista kauppatavaraa. Vastentahtoinen keikkatyöläisyys on näiden ihmisten kannalta yhtä ongelmallista kansainvälisesti kuin kotimaiset vastentahtoiset määräaikaisuudetkin.

Viidenneksi alkuperäinen asia oli kai lopulta se, että hallitus aikoo vähentää työlupamenettelyssä tarveharkintaa. Nykyisellään ajatuksena on, ettei työlupaa myönnetä henkilöille, joiden osaamista vastaava henkilö löytyy kotimaasta. Suurimmat ongelmat liittyvät lainsäädäntöön ja viranomaisvalvontaan. Näin päästäänkin itse kirjoitukseen.

Inari Juntumaa

* * *

Sosialidemokratia ei lietso epäluuloa

(Hesarissa otsikko muutettu muotoon: Heinäluoman näkemykset maahanmuutosta kyseenalaisia)

SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Eero Heinäluoma esitti (Hufvudstadsbladet 24.5.) kyseenalaisia näkemyksiä maahanmuutosta. Mikäli Heinäluoma halusi puhua A- ja B-luokan työmarkkinoiden syntymisestä ja kritisoida hallituksen kaavailemia uudistuksia työlupamenettelyyn (Uutispäivä Demari 26.5.), se olisi pitänyt sanoa selkeästi.

Nyt Heinäluoman haastattelu lähetti väärän viestin: maahanmuuttajat vievät suomalaisten työpaikat ja tekevät heistä työttömiä. Hän ei nähnyt, että Suomella olisi tarvetta työperäiselle maahanmuutolle tulevalla vaalikaudella, mahdollisesti ei seuraavallakaan.

Työperäisellä maahanmuuttajalla on työpaikka tänne tullessaan. Työnantaja on rekrytoinut hänet suoraan tai välillisesti. Suomalaisten työehtojen mukaan täällä työskentelevä maahanmuuttaja ei ole suomalaiset töistä syrjäyttävää halpatyövoimaa. Maahanmuuttajiin työmarkkinoilla kohdistuva hyväksikäyttö ja työehtojen polkeminen on hyväksikäyttävien työnantajien, ei maahanmuuttajien syytä.

EU-jäsenenä Suomi on sitoutunut työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen EU:n alueella. Työehtojen noudattamista on valvottava työntekijän kansalaisuudesta riippumatta. Perusteltu reaktio maahanmuuttajien työehtojen polkemiseen ei ole maahanmuuttajien syyttäminen vaan heidän auttamisensa vaatimalla samoja työehtoja kaikille ja valvomalla työehtojen toteutumista.

EU:n ulkopuolelta tapahtuva työperäinen maahanmuutto on marginaalista verrattuna EU:n sisäiseen työvoiman liikkuvuuteen. Pelottelu EU:n ulkopuolelta tulevien maahanmuuttajien aiheuttamalla työttömyydellä on asiatonta maassa, jonka ikärakenne muuttuu nopeammin kuin missään muualla.

On mahdotonta vaatia, että ensin hoidetaan oma työttömyys ennen kuin työperäinen maahanmuutto sallitaan. Työttömyyttä esiintyy aina hieman niin koko taloudessa kuin kaikilla aloillakin. Vaatimus siitä, että ensin hoidetaan oma työttömyys, on vaatimus rajojen sulkemisesta. Rajojen sulkeminen vain pahentaisi työttömyysongelmaamme. Sen esittäminen ratkaisuna työttömyyteen käyttää hyväksi ihmisten hämmennystä työttömyyden kasvun ja maailman kansainvälistymisen edessä.

Sosialidemokratia on maailmanlaajuinen solidaarisuusliike, joka puolustaa heikkoja ja sorrettuja kaikkialla, missä he puolustamista tarvitsevat. Sdp:n poliittisten johtajien julkisuudessa esittämien näkemyksien on oltava linjassa tämän kanssa. Maahanmuuttokeskusteluun liittyvä epämääräisyys korostaa poliittisten johtajien vastuuta selittää asioita ja ohjata ajattelua sen sijaan että ne pahimmillaan lisäävät aiheetonta epäluuloa maahanmuuttajia kohtaan.

Saija Jokela

Pilvii Torsti

Inari Juntumaa

Ulla-Maija Rajakangas

Riitta Seppälä

Sami Siltaloppi

Pertti Rauhio

Matti Silvonen

Kati Oksman

Anu Ylianttila

Irma Marttila

Kaarin Taipale

Heikki Koponen

Helsinkiläisten puolueosastojen puheenjohtajia

Deflaatio tulee – oletko valmis?

Euroalueen hintatiedot osoittivat maaliskuussa enää 0,6 prosentin kasvua. Espanjassa, jossa yksityiseen velkaan nojautunut talous yskii pahemman kerran, päädyttiin ensimmäisenä negatiiviseen inflaatioon vuositasolla. Seuraavina kuukausina negatiivisia inflaatiolukuja nähdään myös muissa Euroopan maissa. Näiden takana on ennen kaikkea öljyn ja muiden raaka-aineiden viimekeväinen hintapiikki, joka nopeutti inflaatiota erityisesti touko-, kesä- ja heinäkuussa.

Viime kevään ja kesän spekulatiivinen raaka-aineiden hintojen nousu ei kuitenkaan selitä koko kuvaa. Tärkeämpi syy hintojen putoamiseen löytyy yleisestä kokonaiskysynnän vähenemisestä.  Kun yksityisen velan osuus kulutuksesta ja investointikysynnästä pienenee nopeasti, syntyy sekä kulutushyödyke- että investointihyödykemarkkinoille ylitarjontatilanne, jonka seurauksena hinnat lähtevät laskemaan. Negatiivinen hintakehitys, jota olemme todistaneet pääoma- ja varallisuusmarkkinoilla jo vuoden 2007 lopulta asti, on viimein siirtymässä myös hyödykemarkkinoille.

Varallisuusarvojen deflaatiosyklin rinnalle on kehittymässä hyvää vauhtia hyödyke- ja investointimarkkinoiden deflaatio, joka aloittaa rahoitusmarkkinoilta käynnistyneen kriisin viimeisen vaiheen. Jos hinnat laskevat pitkän aikaa kaikilla markkinoilla, tulee globaali talous kohtamaan runsain mitoin uusia haasteita. Ensinnäkin deflaatio heikentää oleellisesti velallisten asemaa, joiden reaalinen velkataakka kasvaa hintojen laskun myötä. Koska ylivelkaantuminen on yksi tärkeimmistä kriisiä ylläpitävistä voimista, pitkittää deflaatio kriisistä nousua väistämättä pidentämällä velkojen maksuaikaa ja rahoitusmarkkinoiden toipumista.

Toiseksi deflaatio asettaa haasteita reaalitalouden toiminnalle. Jos kuluttajat ja investoijat uskovat hintojen laskun jatkuvan, siirtävät he kulutus- ja investointipäätöksiään kauemmas tulevaisuuteen. Tällä tavalla deflaatio kannustaa säästämään ja säästämisasteen kasvu puolestaan pienentää reaalitalouden toiminnan kannalta elintärkeää kysyntää. Näin psykologiset vaikuttimet voimistavat deflaatiosykliä, sillä kysynnän hiipumisesta seuraa hintojen laskua niin kauan, kunnes tuotantomäärät sopeutuvat uuteen kysynnän tasoon. Tuotannon supistukset puolestaan näkyvät irtisanomisina, työttömyyden kasvuna ja kuluttajien tulotason laskuna. Tulojen lasku puolestaan pienentää taas kysyntää  ja negatiivinen sykli voimistuu entisestään.

Myös muita deflaatiota vahvistavia ja talouden toipumista hidastavia mekanismeja voidaan havaita. Yksi merkittävimmistä on palkkakamppailu, jossa neuvotteluasemat muuttuvat työttömyyden kasvaessa työnantajien eduksi. Nollakorotukset tai palkkojen koordinoidut alennukset tulevat mahdollisiksi ja työntekijöiden palkkatulot kääntyvät laskuun. Jälleen kulutuskysynnästä lohkeaa merkittävä siivu ja deflaatiokierre voimistuu. Myös julkinen sektori voi kiihdyttää deflaatiota. Kun julkinen valta kriisin edetessä havaitsee kassatilanteensa heikkenevän ja julkisen velan määrän kasvavan nopeasti, ovat paniikkiratkaisut mahdollisia. Julkisten menojen leikkaaminen sekä kulutusta vähentävien veroratkaisujen toteuttaminen eivät ole historian saatossa ennennäkemättömiä ratkaisuja. Tasapainoisen budjetin tavoittelu kysynnän ja tuotannon romahtaessa on erittäin huonoa talouspolitiikkaa ja se tulee väistämättä johtamaan deflaatiosyklin voimistumiseen.

Edellä esitetyt kehityskulut ovat erittäin todennäköisiä. Deflaatiokierteen välttäminen näyttää tässä valossa mahdottomalta. Jotta deflaatiokierre saataisiin katkaistua, tarvitaan erityisesti julkiselta vallalta mittavia toimenpiteitä. Tärkein tehtävä on riittävän kokonaiskysynnän tason saavuttaminen. Tämä edellyttää voimakasta tulojen uudelleenjakoa, jonka kautta yksityinen kulutus saadaan elpymään. Resursseja on siirrettävä niille kotitalouksille, jotka kuluttavat lähes kaiken saamistaan tuloista. Säästämisasteen nousua tulee hillitä myös muunlaisin veroratkaisuin. Julkisten tulonsiirtojen lisäksi julkiset investoinnit, julkinen tuotanto sekä julkinen työllistäminen ovat deflaatiokierteen katkaisussa välttämättömiä toimenpiteitä. Jos yksityinen sektori on lamaantunut, on julkisen sektorin kannettava vastuu taloudesta. Julkinen tuotanto voi pitää sisällään hyvinvointipalveluita, kulttuuripalveluita, infrastruktuurihankkeita ja monia muita sosiaalisesti kestävää kehitystä tukevia toimintoja.

Mitä enemmän julkinen sektori tuottaa, sitä vähemmän ennen kaikkea yksityisen sektorin viimeisten vuosikymmenien aikana luoma velka muodostuu talouden rasitteeksi. Talouskasvusta huolehtiminen on ainoa keino pienentää velan määrää taloudessa ja julkisen sektorin toimet ovat ainoa tapa saada talous liikkeelle. Talous on viimeistään tässä vaihessa ymmärrettävä sosiaalisena kokonaisuutena, jossa kaikki toimijat ovat riippuvaisia toisistaan. Siksi julkisen sektorin toimien vastustaminen ideologisista syistä on naurettavaa ja tässä tilanteessa erittäin vahingollista.

Jussi Ahokas

Suomi reagoi

Myös Suomessa valtiovarainministeriö ilmoitti kansallisesta pankkipaketista maanantai-iltapäivänä. Suomessa paketti otetaan käyttöön tarvittaessa. Toistaiseksi kansallinen pankkisektori ei ole julkisen rahoituksen tarpeessa. Kuten muuallakin Euroopassa, myös Suomessa paketin tarkoitus on vähentää rahoitusmarkkinoiden epävarmuutta ja ”turhaa” pelkoa.

Tarkkoja laskelmia Suomen pankkipaketin suuruusluokasta ei vielä tässä vaiheessa esitetty, mutta GSD:n arvioiden mukaan paketin koko on 20-30 miljardia euroa. Tämä on jotakuinkin puolet tämänhetkisestä valtionvelasta sekä valtion ensi vuoden budjetista. Rahoitusmarkkinoiden pelastamisella on näin ollen kohtalaisen kova hintalappu.

Rahoitussektorin turvaamisen lisäksi julkisen vallan olisi panostettava huomattavia resursseja julkisiin investointeihin, tulonsiirtoihin sekä julkiseen työllistämiseen. Vain tätä kautta kaikki kansalaiset voivat osallistua rahoitusmarkkinoiden kriisistä syntyvän laskun maksamiseen. Nykyisessä tilanteessa kannattaa muistaa John Maynard Keynesin järkevät sanat: ”Katso työttömyyden perään, niin budjetti huolehtii itse itsestään.”

Jussi Ahokas

Kuka maksaa viulut?

Epävarmuus globaalissa taloudessa voimistuu, kun rahoitusmarkkinoiden kriisi syvenee syvenemistään. Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden kylmentymisen ja asuntojen hintojen jatkuvan laskun myötä pulaan ovat ajautuneet odotetusti maan suurimmat asuntoluotottajat Fanny Mae ja Freddie Mac. Alun perin julkisina toimineet ja 60-luvun lopulla yksityistetyt ”pankit” ovat välittänneet yli puolet Yhdysvaltojen asuntolainoista. Molemmat rahoituslaitokset ajautuivat viime viikon lopulla pisteeseen, jossa molempien kaatuminen ja konkurssi oli enemmän kuin varteenotettava vaihtoehto.

Tässä tilanteessa paikalle ratsastivat Yhdysvaltojen hallitus ja keskuspankki FED, jotka yhteisten neuvottelujen jälkeen laativat Fannylle ja Freddielle pelastussuunnitelman, jolla rahoituslaitokset lassottaisiin ylös juoksuhiekasta. Yhtiöiden rahoitustilanne ratkaistaisiin valtion kassasta juoksutettavilla pääomavirroilla ja velkojien saatavat turvattaisiin julkisen vallan toimesta. Tarvittaessa myös yhtiöiden osakkeita voitaisiin kirjata valtion omistukseen. Velkojien lisäksi siis myös osakkeenomistajien tilanteesta oltiin huolissaan. Ainoa ryhmä, jonka puolesta ei näytetty olevan huolissaan oli veronmaksajat, joiden maksettavaksi tukipotti suurimmilta osiltaan jää.

Perustelut julkisen vallan toimille olivat tyypillisiä. Ongelmapankkien romahtaminen saisi aikaan tuhoisaa jälkeä rahoitusmarkkinoilla, minkä vuoksi niiden pelastaminen on prioriteettilistalla ensimmäisenä. Kun muistetaan, että juuri nämä rahoitusyhtiöt ovat olleet ruokkimassa asuntobuumia ja aiheuttamassa itse oman ahdinkonsa (ja muiden ahdingon), on jälleen kysyttävä, eikö jotain olisi pitänyt tehdä silloin, kun kriisi oli vielä vältettävissä. Jos julkisella vallalla on vastuu lopullisten riskien kantamisesta, tulisi sillä kai olla myös valtaa puuttua asioiden kehitykseen silloin, kun se on tarpeellista suurten kriisien välttämiseksi.

Itseasiassa tällä hetkellä tarjolla on erinomaista todistusaineistoa siitä, kenen (tai minkä) ehdoilla maailmantalous toimii ja kenen kelkkaan jopa julkiset tahot ovat viime vuosikymmenten aikana siirtyneet. Kansalaisten hyvinvoinnin, työllisyyden ja reaalitalouden vakaan kehityksen sijaan julkisilla toimilla on edistetty rahoitusmarkkinoiden ekspansiota, sijoittajien voitto-osuuksien sekä pääoman tuottoasteen kasvua. Näillä ratkaisuilla on aiheutettu maailmanhistorian suurin rahoitusmarkkinakriisi, jonka rinnalla 1930-luvun pörssiromahdus ja siitä seurannut lama tuntuvat pian mitättömiltä.

Asuntoluotottajien pelastusoperaatio ei näytä tuottaneen juurikaan levollisuutta markkinoille. Kun tulevaisuudessa yhä useammat rahoituslaitokset tulevat ajautumaan F:n & F:n tavoin konkurssikypsiksi, on varmaa, ettei julkisella vallalla riitä resursseja näiden kaikkien pelastamiseen. Rahoitusmarkkinoiden toimijoiden riippuvaisuus toisistaan on niin suuri, että pienen lumipallon lähtiessä liikkeelle syntyy nopeasti lumivyöry. Lumivyöryn alle ei varmastikaan ole mukava jäädä, mutta tässä tilanteessa se näyttää olevan meidän kaikkien kohtalona.