Historiallinen sopimisen rajoitus

Pohjoismaissa ja Suomessa on ylpeilty yhteiskuntarauhalla, jonka sanomme pohjautuvan sopimusyhteiskuntaan. Kun yhdessä sovitaan, kaikki sitoutuvat. Työntekijöiden ja työnantajien yhteistyöllä pohjoismaissa on kuulemma selätetty työn ja pääoman ristiriita.

Työn, työntekijöiden ja pääoman, jota edustaa työnantaja, ristiriidan ydin on vallassa. Toiset myyvät työtään vailla päätösvaltaa siihen sekä vailla mahdollisuutta nauttia työnsä hedelmistä. Toiset omistavat ja päättävät ilman varsinaisen työn tekemistä. Työläiset eivät ole osallistuneet päätöksentekoon työssä – eivätkä yhteiskunnassa. Valta molemmissa on ollut samalla yhteiskuntaluokalla; pääoman haltijoilla.

Voimaa ja mallia työntekijöiden järjestäytymiseen on saatu tuontituotteena. Toki tehtaat tehdasolosuhteineen ja siten työväenluokan syntyminenkin on oikeastaan saatu tuontituotteena.

Ristiriita on siis täällä päin sanottu selätetyn. Jokseenkin tasaveroinen neuvotteluasetelma työntekijöiden ja –antajien välillä on rakennettu työlainsäädännöllä. Näin on tosiaan voitu taata yhteiskuntarauha, vakaat olot ja yhteiskunnan kehittymisen kokonaisuutena. Tasa-arvoinen yhteiskunta on rauhallinen jokaiselle yhteiskuntaluokalle.

Ensimmäisen kerran työntekijöiden ja työnantajien oikeuksista ja velvollisuuksista kirjattiin lakiin jo vuonna 1922. Tuolloin laadittiin ensimmäinen työsopimuslaki. Myöhemmin laadittiin myös työehtosopimuslaki. Vuoden 1919 perustuslaissa vahvistettiin jokaiselle laaja joukko kansalaisoikeuksia, aina oikeudesta vaikuttaa päätöksentekoon. Työväenluokkaa tämä alkoi koskea jo yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myötä, kun äänioikeus laajennettiin myös työtätekevään enemmistöön.

Vuonna 1939, kesken talvisodan, työnantajien keskusjärjestö ilmoitti, että ryhtyy neuvottelemaan työntekijöiden keskusjärjestön kanssa. Kansainvälinen tilanne varsin konkreettisesti, ellei hyvinkin pakottavasti, vaikutti sisäpoliittiseen käänteeseen. Tämän muistamme kuitenkin romanttisesti ”tammikuun kihlauksena”. Jo ennen tuota oli solmittu paljon paikallisia työehtosopimuksia, mutta ilmoitus ja siitä alkaneet neuvottelut mahdollistivat yleissitovat työehtosopimukset.

Kaiken tämän seurauksena pohjoismaissa on yhteiskuntaluokasta voinut siirtyä toiseen. 1960-luvun hyvinvointivaltion luomisaikaan ymmärrettiin, että sosiaalimenot vahvistavat talouskasvua, sillä ne luovat ostovoimaa. Niin ikään yhteiskuntarauhan, turvallisuuden ja luottamuksen kannalta on olennaista, että jokaisella on mahdollisuus ja tosiasiallinen vapaus ponnistaa haluamansa kaltainen elämä.

Ammattiliittojen sopimisoikeus vahvistaa talouskasvua – sopimisoikeuden rajoittaminen heikentää. Työehtojen minimiä määrittää työoikeus, minkä lisäksi työehtoja säännellään työntekijän ja työnantajan työsopimuksella, paikallisilla sopimuksilla, vakiintunein käytännöin sekä viimekätisesti työnantajan direktio-oikeudella – tai toisaalta viimekätisesti perustuslailla. On aina mahdollisuus sopia paremmin kuin lain minimitaso määrittää.

Oikeus sopia on keskeisimpiä oikeuskäytäntömme perusteita. Sitä rajoitetaan vain väärinkäytösten estämiseksi.

Tai no, vitsi vitsi, ei enää.

Historiallinen sopimisoikeuden (perustuslain vastaisesti) rajoittaminen lainsäädännöllä korjaa tilanteen kertaheitolla. Tässä sitä on kiinnostava uusi ulottuvuus 2010-luvun työn ja pääoman ristiriitaan esimerkiksi kansainvälisesti ja historiallisesti vertaillen.

Linkin takaa voimme vertailla eri maiden sopimuksia; toisissa työehdoista sovitaan kansallisesti, toisissa alakohtaisesti ja joissakin kokonaan paikallisesti. Vaikea sanoa, mihin kaavaillut lainsäädännölliset sopimusrajoitukset näistä kategorioista edes mahtuisivat.

Inari Juntumaa

Advertisement

Julkisen velan pelko

Julkisen velan nopea kasvu on aiheuttanut maassamme pienimuotoisen paniikin. Yksi velkapelkoisimmista ”talousmiehistämme” on entinen valtiovarainministeri, nykyinen eduskunnan puhemies ja seuraava presidentti (?) Sauli Niinistö, joka on useaan otteeseen (1,2) varoitellut julkisen velan kasvusta. Myös valtiovarainministeriössä on alettu huolestua entistä enemmän ”pitkän aikavälin kestävyysvajeesta”. Näyttääkin vahvasti siltä, että velkapelko tulee ennen pitkää ajamaan julkisen sektorin säästökuurille eli leikkaamaan menoja ja sitä myötä palveluita.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander on yrittänyt urhoollisesti kamppailla velkapelkoa vastaan (1,2). Hänen mukaansa oleellista on suhteuttaa velka tulevaisuuden talouskehitykseen. Lopultahan kansantalouden ja julkisen talouden kantokyky on riippuvainen vuotuisesta tuotannosta eli tilastollisin termein ilmaistuna bruttokansantuotteen suuruudesta. Jos kansantalouden kasvu on riittävän nopeaa taantuman jälkeisellä ajalla, ei julkinen velka pääse muodostumaan missään vaiheessa rasitteeksi.

Kansalaisten on ollut vaikea ymmärtää Kianderin näkemyksiä. Myöskään valtiovarainministeriössä niitä ei ole nielty purematta. VM:n ylijohtaja Jukka Pekkarinen vastasi Kianderille (ja Heikki Taimiolle) Helsingin Sanomien mielipidepalstalla (1.4.), varoittaen jälleen kerran  kansantalouttamme uhkaavasta kestävyysvajeesta, joka johtuu ennen kaikkea huoltosuhteen heikkenemisestä tulevina vuosikymmeninä. Väestön ikääntymisestä seuraa yhtä aikaa julkisten menojen kasvupaine sekä kansantalouden tuotannon alamäki, sillä työvoimaresurssit eivät enää riitä takaamaan menojen rahoittamiseksi vaadittavaa (3 prosentin) talouskasvua. VM:n arvio perustuu väestöennusteisiin sekä oletukseen siitä, etteivät mitkään talouden toimintaa määrittelevät rakenteet muutu seuraavien vuosikymmenien aikana.

Finanssikriisi on kuitenkin osoittanut, että talouden rakenteet muuttuvat joskus nopeasti ja että muutokset voivat olla erittäin suuria. Niinpä myös taantuman jälkeinen talouskehitys voi muodostua täysin erilaiseksi, kuin mitä VM:n ennustemalleihin syötetyt oletukset antavat odottaa. Jos esimerkiksi talouspolitiikkaa aletaan toteuttaa kasvuhakuisesti muun muassa kysynnänsäätelyn kautta ja jos rahoitusmarkkinat ohjataan pitkään kestäneen spekulatiivisen vaiheen jälkeen tukemaan ensisijaisesti reaalitaloudellista kehitystä, voidaan kaikki VM:n ennusteet heittää romukoppaan. Tehokkaasti toimivassa taloudessa 4 prosentin kasvuluvut ovat arkipäivää, eivätkä julkisten menojen kasvu tai julkisen velan korkomenot tuota julkiselle vallalle minkäänlaisia ongelmia.

Tähän skenaarioon valtiovarainministeriössä vastattaisiin, että siinä ei oteta huomioon heidän analyysinsä pääpremissiä – työvoiman tarjonnassa tapahtuvaa laskua, joka johtuu ennen kaikkea työikäisen väestön vähenemisestä. Todellisuudessa taloudellista kehitystä säätelee vain äärimmäisen harvoin työvoimarajoite. Täystyöllisyystilanteessa, johon kansantaloudessamme on matkaa vielä suurten ikäluokkien eläköitymisen jälkeenkin, yrityksillä on huomattavan paljon suuremmat insentiivit tuottavuuden parantamiselle. Tällä tavoin kiihtyvä tuottavuuskehitys mahdollistaa talouskasvun jatkumisen silloinkin, jos työvoimapula todella iskee koko talouteen (ei pelkästään yksittäisille sektoreille). Korkean tuottavuuden aloilla työvoiman saanti ei tule olemaan ongelma siitä syystä, että näillä aloilla palkat nousevat yksityisiä palvelualoja ja julkista sektoria suuremmiksi. Täystyöllisyystilanteessa myös työvoimaan osallistumisaste kasvaa, mikä myös kasvattaa työvoiman tarjontaa.

Seuraavaksi valtiovarainministeriöstä huomautettaisiin, että edellisestä seuraisi palkkojen nousukierre, joka johtaisi Suomen vientikilpailukyvyn laskuun tekemällä suomalaisesta tuotannosta kallista, mikä puolestaan aiheuttaisi pääomaresurssien vetäytymisen kansantaloudestamme voittoa tuovien sijoituskohteiden vähentyessä. Tämä pelko on aiheellinen vielä tällä hetkellä, kun spekulatiiviset pääomanliikkeet hallitsevat rahoitusmarkkinoiden toimintaa. Jos finanssikriisin opetuksena rahoitusmarkkinat järjestetään uudelleen siten, ettei spekulaatiolle jää liiemmin tilaa, muuttuu kuvio myös pääomaresurssien saatavuuden osalta. Jos tuotannolliset investoinnit ovat pääasiallinen sijoitusmuoto, on selvää, että myös Suomen talouteen riittää tarvittava määrä pääomaa. Uudessa tilanteessa nykyistä matalammat tuottoasteet tulevat riittämään rahoituksen houkuttelemiseksi. Myöskään pääomapakoa ei tarvitse pelätä, eikä pääomien riittämättömyyttä tarvitse olettaa kasvua hidastavaksi tekijäksi.

Sen sijaan, että Senaatintorin laidalla lietsotaan velkapelkoa, tulisi ponnistukset kohdistaa talousjärjestelmän reformin edistämiseksi. Näkemys, jonka mukaan talouskehitys tapahtuu annettuna sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä, on vanhanaikainen ja vahingollinen. Julkisen vallan tulee ottaa suurempi rooli kestävää talouskasvua tukevien rakenteiden luomisessa ja ymmärtää, että muun muassa aktiivisella finanssipolitiikalla ja oikeanlaisella rahoitusmarkkinoiden säätelyllä voidaan luoda talouskasvua. Tämä erottaa valtiontalouden kotitalouksista, jotka joutuvat ottamaan talouskehityksen annettuna. Talouskasvun kautta julkinen velka ja julkisten menojen kasvu voidaan rahoittaa ilman ”vaikeita ratkaisuja”. Ja niitähän tämän maan historiassa on tehty jo aivan riittävästi.

Jussi Ahokas

Mistä todella syntyy julkisen talouden tasapainottamisen tarve?

Edellisessä kirjoituksessa Jussi arvioi keinoja julkisen talouden tasapainottamiseksi. Tarkastellaan hieman tarkemmin, miksi Suomen julkisessa taloudessa pitkään ollut rakenteellinen ylijäämä on ihan yhtäkkiä vaihtunut vaikeasti paikattavaksi massiiviseksi alijäämäksi. Akuutti talouskriisi ja elvytys ovat tietysti yksi syy, ja niistä syntyvän alijäämän kattamisella hallituskin on toimenpiteitään perustellut.

Hallitus ei sen sijaan ole ihan kauheasti mainostanut omia rakenteellisia julkisen sektorin tulojen leikkaustoimenpiteitään tasapainotustarpeen taustalla. Kuluvan hallituskauden aikana veroja ym. maksuja on alennettu n. 3 miljardilla eurolla, joka on yli 1,5 % BKT:stä. Se on aika paljon. Nämä veronalennustoimenpiteet hallitus on tehnyt:

Ruuan ja rehun ALV:n alennus         500 milj.
Yleinen tuloveronkevennys               870 milj.
Eläkkeiden verotuksen kevennys     200 milj.
Kotitalousvähennyksen laajennus   75 milj.
Metsäverotuksen huojennukset       110 milj.
Osinkojen lähdeveron huojennus    15 milj.
Perintö- ja lahjaveron alennus        140 milj.
Autoveron muutokset                      216 milj.
Kela-maksun poisto                         833 milj.

Yhteensä                                       2 959 milj.

Osa muutoksista on toki ihan suotaviakin. Mutta silti suurin osa tuosta summasta on talouskasvun edistämisen kannalta yhtä tyhjän kanssa, ja hyöty valuu lähinnä erilaisten hallituksen taustaryhmien taskuihin. Nämä sitten rahoitetaan tarjoamalla keppiä palkansaajille.

Joonas Rahkola

Elvytystä vai julkisen sektorin alasajoa?

Palkansaajien tutkimuslaitos julkaisi tänään tähän asti synkimmän talousennusteen. PT:n julkistuksen suhdanne-ennustetta mielenkiintoisempi anti liittyy kuitenkin hallituksen tähänastisen elvytyspolitiikan analyysiin. Sen mukaan hallituksen elvytyspolitiikka ei ole todellisuudessa niin massiivista, kuin on esitetty, ja lisäksi se on suunnattu tehottomasti. Pieni lisäanalyysi osoittaa, että elvytyksen sijasta meneillään näyttäisi olevan laaja julkisen sektorin rakenteellisen supistamisen projekti.

Hallituksen harjoittaman elvytyksen todellisesta suuruudesta on ollut vaikea saada selkoa. Julkisuudessa esillä olleet suuruusarviot ovat olleet mitä sattuu, esittäjästä ja tarkoitusperistä riippuen. PT:n nyt esittämän arvion mukaan finanssipolitiikan aktiiviset elvyttävät päätökset ovat suuruudeltaan n. 1 % BKT:sta. Tästä menoelvytyksen (julkinen kysyntä ja investoinnit sekä tulonsiirrot) osuus on n. 0,1 % BKT:sta, eli menopolitiikka on kaikesta kohkaamisesta huolimatta lähes neutraalia. Laskelmassa menojen muutos on tulkittu elvyttäväksi, mikäli se ylittää julkisten menojen trendikasvun (1,5 %), mikä on ainoa järkevä tapa mitata elvytyksen suuruutta. Loput n. 0,9 % BKT:sta syntyy verojen ja maksujen alennuksista (ml. työnantajan kela-maksun poisto ja tuloveron alennus).

Kuten PT:n analyysissäkin todetaan, elvyttäminen alentamalla veroja ja maksuja on tehotonta. Niiden avulla saatava kokonaiskysynnän lisäys on huomattavasti menoelvytyksen avulla aikaan saatavaa pienempi, jolloin myös vaikutus työllisyyteen jää heikoksi. Yritysten ongelmana on nyt tilauskirjojen tyhjyys, eivätkä ne täyty sosiaalivakuutusmaksuja alentamalla. Samoin kansalaisten säästämisalttius on taantumassa korkeampi, joten veroelvytys ei lisää yksityistä kulutusta kovinkaan tehokkaasti. Lisäksi veroelvytys kohdentuu enemmän suurituloisille, joilla jo lähtökohtaisesti pienempi osa tulon lisäyksestä lisää kulutusta.

Tehokkain elvyttävä vaikutus saataisiin suoraan julkista kulutusta ja investointeja sekä tulonsiirtoja kasvattamalla. Jos elvytys olisi toteutettu pelkästään menoja lisäämällä, työllisyys olisi PT:n mukaan voinut kasvaa jopa 60 000 henkilöllä. Nyt tehtävien toimenpiteiden työllisyysvaikutus on hallituksen ylioptimistisen arvion mukaan 25 000. Todellinen vaikutus lienee huomattavasti tätäkin pienempi.

Hallitus on ilmoittanut, että elvytyksen nojalla tehtävien julkisten menojen lisäysten on oltava luonteeltaan tilapäisiä. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla tehtävien verojen ym. maksujen alentamisen kohdalla, vaan ne ovat lähes kaikki luonteeltaan pysyviä. Näin ollen tehdyt elvytysratkaisut tuottavat julkisen sektorin tuloihin pysyvästi noin 1,6 miljardin euron aukon. Toistaiseksi tämä täytetään lainarahalla. Pian on alettava kuitenkin miettiä, miten syntynyt rahoitusalijäämä paikataan. Ei ole vaikea arvata, että silloin lääkkeeksi tarjotaan menoleikkauksia, eli pidemmällä aikavälillä nyt tehtävä elvytys johtaakin julkisen sektorin pienenemiseen.

Elvytyksen nojalla toteutettava julkisen sektorin supistaminen on itse asiassa aika kätevää, jos halutaan saada huomio pois siitä, mitä todella on tapahtumassa: elvytetään ensin pienentämällä tuloja rakenteellisesti, ja suoritetaan tasapainotus karsimalla menoja. Näin harjoitettava talouspolitiikka näyttää vastuulliselta ja aktiiviselta, ja julkinen sektori pienenee kuin huomaamatta!

Kuvaavaa hallituksen ”elvytyspolitiikalle” on se, että sen nojalla on kyllä perusteltu milloin mitäkin verojen ja maksujen alennusta, mutta tulonsiirtojen kasvattaminen ei siihen millään sovi. Esimerkiksi sosiaaliturvaan tehtävät parannukset (takuueläke, lapsilisien ym. tukien indeksiin sitominen) toteutetaan vasta kahden vuoden kuluttua, vaikka niiden synnyttämä kokonaiskysynnän lisäys olisi nyt paljon merkittävämpi kuin minkään tehdyn veronalennustoimenpiteen.

Joonas Rahkola

Julkisen talouden rakenteelliset uudistukset käyntiin Euroopassa

Maailmantalouden alamäki voimistuu voimistumistaan. Kasvuennusteet Euroopassa povaavat yhä syvempää taantumaa ja prosenttien pudotusta vuotuisessa BKT:ssa. On selvää, että tämänhetkiset ennusteet talouden tulevaisuudesta ovat vielä paljon todellisuutta optimistisempia. Euroalueen talous tulee todennäköisesti supistumaan tänä vuonna 5-10 prosenttia. Jos tätä pienempään pudotukseen päästään, on julkinen valta onnistunut erittäin hyvin taloutta elvyttävissä toimissaan.

Elvytyspaketteja on kasattu ahkerasti ympäri maailmaa, mutta toistaiseksi julkisen vallan toimet eivät ole onnistuneet kääntämään kehityksen suuntaa. Julkista taloutta on voimistettava jatkossakin. Myös Suomen valtiovarainministeriössä ollaan pian valmiita esittämään ensimmäinen konkreettinen elvytysohjelma, joka on valmisteltu pelkästään maailmantalouden kriisiä silmälläpitäen. Ohjelma tulee sisältämään julkisia investointeja ja muita työllisyyttä edistäviä hankkeita satojen miljoonien eurojen edestä. Tämän kokoisena elvytyspaketti ei kuitenkaan tule jäämään viimeiseksi, sillä tarvetta julkisille panostuksille on huomattavasti enemmän.

Pahimmissa skenaarioissa kansantuotteemme tulee putoamaan tänä vuonna yli 10 miljardia euroa vuodesta 2008. Tällaisen pudotuksen paikkaamiseksi vaadittaisiin  useiden miljardien julkisia panostuksia kerroinvaikutuksen suuruudesta riippuen. Tietysti elvyttävien toimien tulisi olla jo käynnissä, että ne ehtisivät vaikuttaa tämän vuoden talouskehitykseen. Taantumasta on kuitenkin tulossa niin pitkä, etteivät selitykset elvytyksen myöhästymisen vaaroista ole millään tavalla uskottavia. Myös tulevina vuosina julkisen vallan toimenpiteitä tarvitaan taloudellisen kehityksen suunnan kääntämiseksi.

Tulevien elvytyspakettien suuruudesta riippumatta valtio tulee velkaantumaan seuraavien vuosien aikana runsaasti. Verotulojen lasku on ollut viime vuoden lopusta asti erittäin jyrkkää. Ensimmäiset ennusteet valtion velan kehityksestä on esitetty ja niiden mukaan seuraavien kolmen vuoden aikana velkataakka lisääntyy 30 miljardilla eurolla. Velan osuus BKT:sta tulee nousemaan lähelle 50 prosenttia BKT:n tulevien vuosien kehityksestä paljolti riippuen. Mahdollisuus myös suurempaan velkaantumiseen on olemassa (ks. Japani 1990-luvun laman jälkeen). Maailmantalouden kriisin hellitettyä edessä tulee olemaan pitkä julkisen velan maksun aika, joka tulee koskemaan kaikkia kansantalouksia.

Kriisin aikana velkaantumista ja siitä aiheutuvia korkomenoja on turha pelätä. Korkomenot tulevat helposti katettua julkisen vallan toimien aikaansaamalla työllisyyden ja talouden kasvulla. Myöskään velkojen maksu ei tule olemaan ongelma, jos reaalitalous saadaan takaisin kestävälle kasvu-uralle. Kestävän kasvun tilanteessa verotulot nousevat ja pitkällä aikavälillä velkojen kuolettaminen onnistuu jopa ilman suuria veronkorotuksia tai menonleikkauksia. Tämä edellyttää kuitenkin Jyrki Kataisenkin mainitsemia rakenteellisia uudistuksia julkiseen talouteen. Ilmeisesti Katainen tarkoittaa (ei tarkoita) näillä julkisen vallan roolin kasvattamista talouden ohjauksessa ja täystyöllisyyspolitiikkaa, jolla talouden resurssit ohjattaisiin tehokkaaseen käyttöön sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä.

Tämä tarkoittaisi ennen kaikkea julkisen vallan toteuttamaa kysynnänsäätelyä, joka koostuisi julkisista investointiohjelmista, julkisesta työllistämisestä sekä mittavista tulonsiirroista. Näillä keinoilla kapitalistisen tuotantojärjestelmän perustavat ongelmat voitaisiin voittaa. Kokonaiskysynnän riittävyyden turvaaminen vaatii myös rahoitusmarkkinoiden reformia, sillä reaalitalouden investoinnit eivät ole mahdollisia ilman toimivaa rahoitusjärjestelmää. Yksityisten sijoitusten ohjaaminen reaalitaloudellisiin ja kestävän kehityksen mukaisiin kohteisiin on tärkeää. Spekulaation kitkeminen, finanssitalouden lopettaminen  ja rahoitusmarkkinoiden palauttaminen reaalitalouden rengiksi ovat välttämättömiä toimenpiteitä toimivan globaalin talousjärjestelmän rakentamisessa.

Yksittäisten kansallisvaltioiden rajojen sisäpuolella kaavaillut reformit ovat globaalien pääomavirtojen määrittelemällä aikakaudella voimattomia tai tuhoontuomittuja. Siksi julkisen talouden rakenteellisia uudistuksia tulisi edistää ylikansallisella tasolla. Ensimmäinen askel kestävämmän talousjärjestelmän luomisessa voisi olla Euroopan unionin maiden yhteinen talouspolitiikka, jonka kautta edellä esitettyjä toimenpiteitä voitaisiin ohjata laajemmalla alueella. Yhteinen budjetti ja harmonisoitu verotus, yhteiset ja demokraattiset talouden ohjaamisen instituutiot sekä yhteinen sosiaaliturvajärjestelmä ovat tavoitteita, joiden ympärille uutta eurooppalaista projektia voidaan lähteä rakentamaan. Vaikka poliittinen tilanne ei vielä tänään mahdollistaisi näistä ainoatakaan, on tulevaisuus maailmantalouden kriisin myötä avoin myös Euroopassa.

Jussi Ahokas