Posts Tagged ‘globaali finanssikapitalismi’

Reilun verotuksen merkki

huhtikuu 8, 2015

Verotuksen epäoikeudenmukaisuus on ollut julkisen keskustelun keskeinen teema jo muutaman vuoden ajan, oli kyseessä Amazon Google tai Terveystalo. Julkisuudessa olleiden esimerkkitapausten keskeisenä teemana on ollut verotuksen läpinäkymättömyys, joka vaikeuttaa kansalaisten mahdollisuuksia selvittää yritysten verotoiminnan oikeudenmukaisuutta. Toiseksi, julkinen keskustelu on keskittynyt myös kansainvälisen verojärjestelmän sääntöjen epäoikeudenmukaisuuteen, jossa esimerkiksi siirtohinnoittelusäännöt ja valtioiden väliset verosopimukset edelleen tarjoavat mahdollisuuden haitalliseen verosuunnitteluun. Lisäksi veroparatiisiyhtiöt ovat olleet julkisuudessa, sillä niiden tarjoavat mahdollisuudet sekä liiketoimien salailuun, että alhaiseen verotukseen tarjoavat otolliset mahdollisuuden verosuunnitteluun.

Nyt keskustelussa on kolmas aloite. Siinä keskitytään kuluttajien ja kaupunkien mahdollisuuteen vaikuttaa sertifikaattien kautta verotuksen avoimuuteen sekä väärin rakennettujen verosääntöjen soveltamiseen. Aloite on osoitus verokeskustelun kypsymisestä yritysvastuuasiaksi. Britanniassa vuonna 2012 perustettu Fair Tax Mark (reilun verotuksen merkki) pyrkii sertifioimaan yrityksiä, joilla ei ole mitään peiteltävää omien veroasioiden suhteen, ja jotka haluavat mielellään avata kirjansa kolmannen osapuolen varmistettavaksi ja tarkistettavaksi. Fair Tax Mark on lähinnä avoimuusstandardi, eikä vielä itsessään ole vakuutus että verot on maksettu kaikkiin niihin maihin, jossa yritys tekee voittoja, sillä verolakien tulkinta kuuluu tietenkin vain veroviranomaisten tehtävänkuvaan. Fair Tax Mark kuitenkin auttaa veroviranomaisia merkittävästi tarjoamalla lisätietoja yrityksen verokäytännöistä. Lisäksi se pyrkii selventämään tulkinnanvaraisia asioita verotuksessa.

Jokaisen maan verojärjestelmät kun ovat erilaisia, niiden tarkastelu vaatisi erilaisia läpinäkyvyyskäytäntöjä. Siksi britannialainen Fair Tax Mark ei vielä sellaisenaan soveltuisi Suomen oloihin. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa työntekijöiden bonuksien maksaminen veroparatiisiyhtiöihin on mainittu veroparatiisikeskustelussa, mutta Suomessa taas pankkisektorilla tätä käytäntöä ei ole. Suomessa taas konserniavustuksessa on erilaisia tulkintoja kuin muissa EU-maissa, ja Suomessa ei ilmeisesti käytetä ennakkoverosopimuksia yhtä ahkerasti kuin Britanniassa. Jokaisessa maassa on myös erilaisia verokannustimia ja –vähennyksiä, joita joskus käytetään myös kansainvälisessä verosuunnittelussa.

Verojärjestelmät ovat varsin epäloogisia kansalaisten oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Esimerkiksi yritys pystyy siirtämään tulojaan eri maihin siirtäessään esimerkiksi patenttisalkkunsa tai sisäisiä lainojaan eri tytäryhtiöihin, joiden välistä kauppaa sääntelevät siirtohinnoittelusäädökset. Nämä säännöt perustuvat verrannollishintoihin, eli hintoihin joita joku muu on veloittanut toisistaan riippumattomien yritysten välisessä kaupassa. Periaatteessa hintojen siis pitäisi olla markkinahintaisia. Ongelma syntyykin kun tietyille palveluille tai patenteille ei yksinkertaisesti ole markkinahintaa (esim. Googlen hakukaava), tai kun verotuksen asuinperiaate määritellään esimerkiksi Amazon-yhtiön tietokonepalvelimen kotimaan mukaan, vaikka asiakas ei koskaan fyysisesti kävisikään Irlannin tai Luxemburgin veroparatiiseissa ostaessaan eri tavaroita.

Kansalaisille oikeudenmukainen verotus on myös monimutkainen asia, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana on syntynyt käsitys, että verot tulisi maksaa siellä missä voittoja myös tehdään. Keskustelu onkin ajautumassa siihen suuntaan, että tulisi tarkastella tarkemmin yritysten kirjanpitoa maakohtaisen raportoinnin näkökulmasta, jotta liikevaihto, voitot, pääomat, työntekijäkulut, verot, lainat, konserniavustukset ja muut taloudelliset indikaattorit pyrittäisiin raportoimaan maakohtaisesti. Tarkkaa tilivelvollisuutta yrityksillä tuskin koskaan on kuluttajilleen ja tavallisille kansalaisille, mutta tietynlainen avoimempi selvitys olisi tarpeellista ottaen huomioon monimutkaiset moraaliset kysymykset, joita verotus myös herättää. Raportoinnin osana pitäisi myös kertoa, jos on isoja satunnaiseriä tai muita puitteita, jotka vaikuttavat verotettavaan tuloon, jotta lukuja osattaisiin tulkita oikein.

Fair Tax Mark pyrki tarjoamaan tämän läpinäkyvyyden ja raportoinnin tason. Jotta raportointia voitaisiin käyttää kulutuksen ohjaamiseen verovastuullisiin yrityksiin Suomessakin, tulisi jonkin tahon perustaa sertifikaation järjestelmä Suomeenkin seuraten täten brittikansalaisaktiivien esimerkkiä. Sertifikaatti voisi myös ajan myötä toimia verovastuullisten julkisten hankintojen perustana, koska sitä kautta kunnat voisivat kirjoittaa reilun verotuksen merkin kriteerit julkisten hankintojensa vaatimuskriteereihin, jonka täyttämiseksi reilun verotuksen merkki hyväksyttäisiin osana julkisia hankintoja. Jotta tämä onnistuisi, pitäisi jo olla merkittävä osa yrityksiä, jotka vapaaehtoisesti suostuisivat raottamaan kirjojaan sertifikaatiota varten ja täten saavuttamaan reilun verotuksen merkin, jos sellainen Suomeen luotaisiin. Eli missä olisivat reilun verotuksen pioneerit, jotka ensin avaavat kirjansa?

Fair Tax Markin -liikkeen johtava asiantuntija Leonie Nimmo saapuu vierailulle Suomeen. Hän kertoo uutta tietoa veroparatiisiyhtiöiden vastaisen työn saavutuksista ja tilanteesta Euroopassa. Tilaisuus pidetään torstaina 9.4. klo 10-12 Sokos-hotellissa: kabinetti Hamsteri, Kluuvikatu 8. Tilaisuudessa puhuu myös Reijo Kostiainen (Ex-UPM:n talousjohtaja), joka on nostanut esiin Fortumin veroparatiisikytkentöjä. Asiantuntija Matti Ylösen moderoimassa keskustelussa ovat mukana lisäksi veroparatiisialoitteen Helsingin kaupungille tehnyt kaupunginvaltuutettu Thomas Wallgren ja hyvinvointipolitiikan tutkija VTT Johannes Kananen.

Matti Kohonen

Taloudellisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden murros globaalin finanssikapitalismin taustalla

marraskuu 19, 2008

GSD:n kolmiosainen kirjoitussarja rahoitusmarkkinoiden kriisistä päättyy tähän Jussi Ahokkaan kirjoitukseen globaalin finanssikapitalismin nousun taustalla tapahtuneista taloudellisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden muutoksista. Rahoitusmarkkinoiden kriisiin johtaneen kehityksen ymmärtäminen laajempana yhteiskunnallisena murroksena on ensiarvoisen tärkeää tulevien poliittisten kamppailujen kannalta. Ilman selkeää ja kokonaisvaltaista käsitystä finanssikapitalismin rakenteista toisenlaisen, globaalille finanssikapitlsmille vaihtoehtoisen kehityksen hahmottaminen ei ole mahdollista.

Kirjoitussarjassa julkaistut analyysit ovat luettavissa hieman laajempina joulukuussa julkaistavassa GSD:n rahoitusmarkkinoiden kriisiä käsittelevässä työpaperissa.

murrosGlobaalin finanssikapitalismin nousun myötä sekä taloudelliset että yhteiskunnalliset rakenteet ovat muuttuneet radikaalisti. Taloudellinen todellisuus on muuttunut talouden finansoitumisen myötä kaksijakoiseksi. Talous voidaan tällä hetkellä jakaa rahoitusmarkkinoiden määrittelemään finanssitalouteen sekä tuotannon määrittelemään reaalitalouteen. Myös kapitalistisen yhteiskunnan valtarakenteessa on tapahtunut käänteentekevä muutos. Aikaisemmin kapitalistinen yhteiskunta ja sen sisällä ilmenevät vastakkainasettelut voitiin ymmärtää teollisuuskapitalistien (tuotantovälineiden omistajien) sekä työläisten (tuotantovälineitä omistamattomien, työvoiman myyjien) välisinä kamppailuina. Globaalin finanssikapitalismin aikakaudella yhteiskunnallinen valta on siirtynyt kolmannelle osapuolelle, poikkikansalliselle sijoittajaluokalle (finanssipääoman tuotoilla ja koroilla eläjät). Molempia edellä mainittuja kehityskulkuja on syytä tarkastella yksityiskohtaisemmin.

Reaalitaloudesta finanssitalouteen ja takaisin

Yksityisen sektorin ylivelkaantumisen, rahoitusmarkkinoiden ja pääomanliikkeiden vapautumisen, rahoitusinnovaatioiden sekä rahoitusmarkkinoilla räjähdysmäisesti levinneen spekulatiivisen toiminnan seurauksena syntyi uusi taloudellinen todellisuus, jota voidaan kutsua finanssitaloudeksi. 2000-luvun loppua kohti kuljettaessa yhä suurempi osa finanssitalouden toiminnasta oli tullut täysin riippumattomaksi reaalitalouden kehityksestä. Uudenlaiset rahoitusinstrumentit ja niiden ympärille kehittyneet riskimarkkinat alkoivat elää omaa elämäänsä ja näillä markkinoilla toimineet tahot uskoivat riskimarkkinoiden olevan hyvin pitkälle riippumattomia reaalitalouden tapahtumista. Tämä oli tietysti virheellinen arvio ja reaalitaloudesta lähtenyt shokki käynnistikin vuoden 2007 elokuussa riskimarkkinoiden ja finanssitalouden kriisin, jonka pahimmat seuraukset ovat vielä tässä vaiheessa edessä.

Kun spekulaation ilmentämät riskimarkkinat laajenivat, ajautui reaalitalous samanaikaisesti finanssitalouden rengiksi. Koska reaalitaloudessa toimivat yritykset tarvitsevat rahoitusta investointeihinsa, oli niiden toimittava rahoitusmarkkinoiden ehdoilla, jotka useimmissa tapauksissa olivat menestyksekkään liiketoiminnan vastaisia. Kun yritysten toimintaa tulisi arvioida useampien kymmenien vuosien perspektiivillä, sijoittajien ja investointien potentiaalisten rahoittajien perspektiivi oli yhä useammin muutama viikko ja pahimmassa tapauksessa muutama päivä tai tunti. Toisen ongelman yritysten toiminnalle oli asettanut tuotto-odotusten vääjäämättömästi jatkunut kasvu. Kun aikaisemmin reaalitaloudessa toimivaan yritykseen sijoitetulle pääomalle vaadittiin 3-5 prosentin tuottoa, olivat tuotto-odotukset nousseet 2000-luvun lopulla 15-20 prosenttiin. Koska riskimarkkinoilla tällaiset tuotot olivat arkipäivää, oli myös yritysten sopeuduttava rahoitusmarkkinoiden asettamalle vaatimustasolle. Tuotantolaitosten lakkauttaminen läntisissä korkeiden palkansaajakorvausten maissa ja uusien perustaminen Kiinan ja Intian kaltaisissa matalan palkkatason maissa on ollut yritysten ainoa mahdollisuus vastata rahoitusmarkkinoiden vaatimuksiin. Teollisuuden äärimmäisen nopea rakennemuutos Suomessa, Euroopassa ja muissa läntisissä teollisuusmaissa on ollut seurausta ennen kaikkea finanssitalouden laajentumisen aiheuttamista reaalitaloudellisista komplikaatioista.

Investointien rahoittamisen vaikeus ja pääoman siirtyminen yhä suuremmassa määrin imaginaarisille riskimarkkinoille on johtanut osaltaan myös siihen, että läntisissä teollisuusmaissa talouskasvu on hiipunut hiipumistaan 1970-luvun alusta alkaen. Samalla työttömyysaste on kivunnut näissä maissa ja talouden resurssit ovat olleet jatkuvasti vajaakäytössä. Pitkälti investoinneista riippuvainen kokonaiskysynnän taso on jäänyt kauas täystyöllisyystasosta, lukuun ottamatta viimeisiä 3-5 vuotta. Valitettavasti tällä ajanjaksolla kokonaiskysynnän kasvun takana on ollut epäterveellinen ja monilta osin holtiton yksityisen sektorin velkaantumiskierre. Kotitalouksien ja yksityisten yritysten, erityisesti pankkien ja muiden rahoituslaitosten, velkaantuminen on ollut ekspansiivista.

Kun velkakupla alkaa viimein tyhjentyä, myös kokonaiskysynnässä tapahtuvat muutokset ovat dramaattisia. Yksityisten investointien ja yksityisen kulutuksen romahtaminen tulee aiheuttamaan reaalitaloudelle pitkäkestoisia ongelmia. Kotitalouksien velanmaksukyky tulee heikkenemään sekä korkotason nousun että työllisyystilanteen heikkenemisen seurauksena. Vaikka ongelmat eivät alun perin liittyneet ainakaan suoranaisesti reaalitalouteen, aiheuttaa finanssitalouden romahtaminen äärimmäisen voimakasta heiluntaa myös reaalitaloudessa. Imaginaarisen finanssitalouden kerryttämän laskun maksavat lopulta reaalitalouden toimijat, ennen kaikkea kotitaloudet sekä julkinen valta.

Yhteiskunnallisten valta-asemien muuttuminen

Globaalin finanssikapitalismin syntyä ja kehitystä voidaan tarkastella myös laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä. Kapitalismi voidaan ymmärtää luokkajärjestelmänä, jonka sisäinen dynamiikka perustuu taloudellisten luokkien valta-asemissa tapahtuviin muutoksiin. Muutosten takana ovat sekä ideologiset kamppailut että materiaalisessa todellisuudessa tapahtuvat murrokset. Finanssikapitalismin kehitystä määrittelevät molemmat. Ideologinen kamppailu kulminoituu ennen kaikkea 1970-luvun alussa tapahtuneeseen talousteoreettiseen murrokseen, jossa sodan jälkeistä aikaa määritellyt keynesiläinen talousparadigma korvautui Milton Friedmanin ja kumppaneiden edistämällä monetaristisella paradigmalla. Tästä eteenpäin myös materiaalista todellisuutta lähdettiin muokkaamaan uudenlaisen taloudellisen näkemyksen varassa, mikä johti muun muassa pääomanliikkeiden vapauttamiseen ja rahoitusmarkkinoiden jatkuvaan laajenemiseen. Näiden kehityskulkujen seurauksena syntyivät myös reaalitaloudesta irrallinen finanssitalous ja sen rinnalla tällä hetkellä kapitalistista järjestelmää vavisuttava maailmanlaajuinen velkakupla.

1970-luvulle asti reaalitalous määritteli yhteiskunnallista todellisuutta ja taloudellisien luokkien välinen jännite kohdistui teollisuuskapitalistien sekä työläisten luokan välille. Sijoittajien ja korolla eläjien luokka oli pitkälti suljettuna yhteiskunnallisen kamppailun ulkopuolelle. Ennen kaikkea tähän oli syynä keynesiläisen talousideologian ylivoima ja keynesiläiseen talousteoriaan perustuneet toimenpiteet, jotka olivat johtaneet rahoitusmarkkinoiden säätelyyn ja julkisen vallan roolin kasvattamiseen talouden ohjauksessa. Nixonin shokin ja Bretton Woods -järjestelmän purkamisen jälkeen (1971) yhteiskunnallinen kenttä oli jälleen avoinna sijoittajaluokan toiminnalle. Tämän tilan voimakkaimmin poikkikansalliseksi taloudelliseksi luokaksi muodostunut sijoittajaluokka hyödynsi äärimmäisen tehokkaalla tavalla. Sekä ideologisen kamppailun (uusliberalismi) voitot että materiaalisessa todellisuudessa aikaansaadut reformit (mm. rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen ja matalan inflaation talouspolitiikka) tukivat sijoittajaluokan pyrkimyksiä ja yhteiskunnallinen todellisuus alkoi lopulta toimia lähes täydellisesti sijoittajaluokan tahdon mukaisesti.

Sijoittajaluokan yhteiskunnallisen vallan kasvu tarkoitti teollisuuskapitalistien ja työläisten luokan yhteiskunnallisen vallan vähenemistä. Yritysten joustavuus sijoittajien tahdon edessä ja ammattiyhdistysliikkeen hampaattomuus työläisten etujen ajamisessa ovat tätä kehitystä hyvin kuvaavia ilmiöitä. Ay-liike kävi työtaistelua enää välillisesti teollisuuskapitalistia vastaan, sillä todelliset rajat neuvotteluille asetettiin sijoittajaluokan toimesta. Työläisten luokan etuliikkeen yksi suurimmista ongelmista on ollut se, ettei yhteiskunnallisten valtasuhteiden muutosta ole ymmärretty, minkä vuoksi ammattiyhdistysliikkeen käytännön toimintamallit vastaavat edelleen 60-luvun tilannetta. Yhtälailla suuryritykset ovat olleet voimattomia vastustamaan spekulatiivisia pääomanliikkeitä ja rahoitusmarkkinoiden ylivaltaa, minkä vuoksi myös niiden toiminta on vaikeutunut huomattavasti.

On selvää, että tämänhetkinen finanssitalouden kriisiytyminen tulee muuttamaan taloudellisten luokkien yhteiskunnallista asemaa. Tällä kertaa, kuten myös 1930-luvulla, muutos tulee olemaan nopea ja se on peräisin ennen kaikkea materiaalisten olosuhteiden muutoksesta. Velkakuplan puhkeaminen tulee koettelemaan sijoittajaluokkaa sen olemassaolon rajoille asti. Luonnollisesti tämä avaa tilaisuuden muille taloudellisille luokille voimistaa yhteiskunnallista asemaansa ja muokata taloudellisesta todellisuudesta omia tarkoitusperiään vastaava. Tähän työhön tarvitaan sekä teoreettista ja ideologista näkemystä että poliittista voimaa ajaa läpi tarvittavia käytännön reformeja. Tässä vaiheessa on epäselvää, löytyykö esimerkiksi työläisten luokalta ja sen tämänhetkisiltä edustajilta valmiuksia tarttua tarjoutuvaan yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuteen.

Takaisin reaalitalouteen työläisten luokan ehdoilla

1940-luvulla toteutetut reformit eivät sellaisenaan toimi 2000-luvun globaalissa yhteiskunnassa. Ideologiset ja teoreettiset näkemykset, joihin toisen maailmansodan jälkeinen taloudellinen järjestelmä perustui, ovat kuitenkin edelleen käyttökelpoista lähestulkoon sellaisinaan. Kapitalistisen talousjärjestelmän krooninen ongelma on edelleen riittämätön kokonaiskysyntä ja taloudellisten resurssien vajaakäyttö. Jos haluamme luoda toimivan talousjärjestelmän, meidän on pidettävä huoli kokonaiskysynnän riittävän korkeasta tasosta. Tällä tavalla voimme saavuttaa täystyöllisyystilanteen, jossa yksikään taloudelliseen työläisten luokkaan kuuluva ei ole tahtonsa vastaisesti työttömänä (kitkatyöttömyyttä lukuun ottamatta). Täystyöllisyys ja taloudellisten resurssien täysimääräinen hyödyntäminen on kannatettava asia myös teollisuuskapitalistien näkökulmasta, sillä korkea taloudellisen aktiivisuuden taso tarkoittaa tälle luokalle suurempia voittoja.

Huomio on kiinnitettävä reaalitalouteen ja kaikki ihmiskunnan taloudelliset resurssit on laitettava palvelemaan reaalitalouden etua. Tällä tavalla voimme tuottaa nopeammin ja tehokkaammin ne materiaaliset tarpeet, jotka ovat välttämättömiä kaikkien ihmisten hyvinvoinnille. Rahoitusmarkkinoiden tulee olla olemassa pelkästään reaalitalouden ehdoilla ja sijoittajaluokkaa sinällään ei tarvita. Jos ja kun reaalitalouden kehitys kasvattaa työläisten luokan yhteiskunnallista valtaa, mahdollistaa se muun muassa jatkuvan työajan lyhentämisen ja lopulta jopa tuotantosuhteiden uudelleenmäärittelyn. Tässä mielessä toimivan kapitalistisen talousjärjestelmän emansipatorinen potentiaali on valtava.

Edelliset kaavailut jäävät kuitenkin toteutumatta, jos yhteiskunnallinen valtakamppailu kääntyy tässäkin finanssitalouden kriisitilanteessa sijoittajaluokan eduksi. Mitään ei tule ottaa annettuna, sillä ideologinen vastustus taloudellisen työläisten luokan hallitsevalle valta-asemalle on edelleenkin äärimmäisen suuri. Sen vuoksi työläisten luokan etuja ajavien tahojen, ennen kaikkea ay-liikkeen, vasemmistopuolueiden ja lukuisten erilaisten kansalaisjärjestöjen, on oltava valmiita esittämään poliittiset vaatimuksensa perusteellisesti ja riittävään syvälliseen analyysiin perustuen. Muutoin tämänhetkinen maailmantalouden kriisi voidaan liittää kapitalismin ja ihmiskunnan historiaan yhtenä epäonnistumisena edellisten ja sitä seuraavien joukossa. Ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta tämä voidaan nähdä lohduttomana kuvana.

Jussi Ahokas

Keinot vähissä

syyskuu 29, 2008

Yhdysvaltojen taloutta ja rahoitusmarkkinoita yritetään pelastaa suomalaisille jo 1990-luvun laman aikana tutuksi tulleen roskapankkijärjestelyn avulla. Viikonloppuna päättyneet neuvottelut johtivat tuloksiin ja muodostunut lakipaketti antaa US Treasurylle valtuudet ostaa markkinoilta roskalainoja 700 miljardin dollarin arvosta. Näillä toimilla pyritään palauttamaan usko rahoitusmarkkinoille ja pienentämään vallitsevaa epävarmuutta.

Valtiovarainministeriön toiminta saattaa näyttää ulospäin rohkealta ja uskottavalta. Todellisuus on kuitenkin huomattavasti karumpi. Useat julkisuuteen tihkuneet tiedot ja lausunnot kertovat siitä, ettei suorittavalla taholla ole juurikaan aavistusta siitä, mitä he ovat tekemässä eikä siitä, onko heidän toimillaan mitään vaikutusta rahoitusmarkkinoiden tilaan. Yksi kuvaavimmista kommenteista saatiin valtiovarainministeriön tiedottajalta kysyttäessä perusteita pankkipaketin koolle: ”It’s not based on any particular data point. We just wanted to choose a really large number.” (Forbes)

On hyvin todennäköistä, että perstuntumalla tehdyt elvytysyritykset eivät tule tuomaan ratkaisua USA:n rahoitusmarkkinoiden tilanteeseen. Samaan aikaan ongelmat lisääntyvät myös Euroopassa, jossa liikepankkeja kaatuu yhä lyhenevin väliajoin. Euroopan keskuspankki pyrkii helpottamaan pankkien tilannetta lisäämällä rahoitusmarkkinoiden likviditettiä lisärahoitusta myöntämällä. Tässä vaiheessa on vielä vaikea arvioida eurooppalaisten toimijoiden kykyä operoida tilanteessa, jossa pankkikriisi puhkeaa täydessä mitassaan. Jos EKP:n rahoituspolitiikka osoittautuu riittämättömäksi, monet Euroopan alueet tulevat kohtaamaan ongelmia, jotka ovat jo nyt realisoituneet Yhdysvalloissa.

Kaikki merkit viittaavat siihen, että Suomen 1990-luvun alun lamaa ei enää tulevaisuudessa ole syytä pitää yksittäistapauksena ja mallina erityisen syvästä sekä pitkäkestoisesta taloudellisesta kriisistä. Käsillämme on tällä hetkellä globaalilla tasolla ilmenevä kriisi, johon on johtanut vuosikymmeniä kestänyt velkaantuminen, spekulaatio ja joukkoeuforia. Tähän kehityskulkuun on osunut aikaisemminkin kuplia ja niiden puhkeamisesta seuranneita lyhytaikaisia taantumia, joista on aina selvitty lisäämällä velanottoa ja rakentamalla tilalle uusia yhä suurempia kuplia. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että globaalin finanssikapitalismin laajenemisen rajat ovat viimeinkin tulleet vastaan.

Jussi Ahokas

Miksi metsäteollisuus loppuu Suomesta?

syyskuu 12, 2008

UPM:n ja Stora Enson viimeisimmät irtisanomiset ovat jälleen kerran osoittaneet globaalin finanssikapitalismin tuhovoimaisuuden. Kansantaloudet, pienemmät aluetaloudet ja kotitaloudet ovat täydellisesti globaalien rahoitusmarkkinoiden armoilla. Kaikenlainen tuotannollinen toiminta korkean palkkatason maissa on muodostunut viime vuosikymmenten aikana rasitteeksi poikkikansalliselle sijoittajaluokalle, jonka pillin tahdissa yritykset tätä nykyä tanssivat. Jos yrityksillä ei ole tarjota 20 prosentin tuottolupauksia sijoitetulle pääomalle, rahoitusta on turha odottaa.

Vapaiden pääomanliikkeiden ja uusien innovatiivisten rahoitusinstrumenttien aikakaudella pääoman tuotto-odotukset ovat nousseet huimasti. Kun aikaisemmin reaalitaloudessa toimivalle yritykselle 5-10 prosentin tuotto oli erinomainen ja tulevaisuuden investoinnit turvaava taso, luokiteltaisiin samainen yritys tai tuotantoyksikkö tänä päivänä heikosti menestyväksi. Tähän kategoriaan ovat erityisesti maailmantalouden jäähtymisen jälkeen siirtyneet lähes kaikki Suomen metsäteollisuuden yksiköt. On alkanut pudotusleikki, jossa ei tällä kertaa ole yhtään voittajaa.

Kun aletaan etsiä vastausta kysymykseen, mikä pelastaisi suomalaisen metsäteollisuuden tai ylipäätään suomalaisen teollisuuden, vaihtelevat vastaukset laajasti. Metsäteollisuuden ahdingosta on tällä kertaa syytetty puun saatavuudesta seuranneita ongelmia. Raaka-aineiden hinnannousu kasvattaa tuotantohintoja ja pienentää katteita, mutta näilläkin muutoksilla lähes kaikki yksiköt pysyisivät tuottavina, jos globaalissa kysynnässä ei tapahtuisi suuria muutoksia. Ilman globaalia kysynnänsäätelyä muutoksia tapahtuu välttämättä. Käynnistynyt globaali matalasuhdanne leikkaa kysyntää, mikä johtaa tilanteeseen, jossa riittävien tuottojen puristaminen yhdestäkään yksiköstä on vaikeaa tai mahdotonta.

Koska vapaiden pääomanliikkeiden aikakaudella tuottojen pieneneminen johtaa välittömästi yhtiöiden arvonalentumiseen ja rahoituspohjan kaventumiseen, on yhtiöiden näytettävä tasaisin väliajoin markkinoille, ettei ole mitään syytä pelätä yhtiön saamattomuutta ja tuottojen putoamista. Vain tällä tavalla yhtiöt voivat pitää huolen pitkän aikavälin rahoituksestaan, joka on niille ylivoimaisesti tärkein yksittäinen tavoite. Kun sijoittajat toimivat lyhyellä tähtäimellä ja yritykset pitkällä tähtäimellä, tarvitaan mekanismia, joka yhdistää eri kapitalistiluokkien tavoitteet. Tämän mekanismin aiheuttamat seuraukset kantaa työläisten luokka.

Metsäteollisuus ja sen työpaikat voivat pelastua vain pääomamarkkinoiden uudelleenjärjestelyllä. Poistamalla markkinoiden ylilikvidisyys ja spekulaation mahdollistavat elementit, palataan rahoitusmarkkinoilla tilanteeseen, jossa tuotto-odotukset suuntautuvat pitkälle aikavälille. Tällä tavalla ne ovat tasapainossa yritysten tavoitteiden kanssa ja pääomanliikkeitä säätelisi pelkästään reaalituotannon kilpailukyky maailmanmarkkinoilla. Tällaisessa tilanteessa suomalainen metsäteollisuus olisi edelleen markkinajohtaja pitkien perinteiden, korkean teknologisen tason, raaka-aineiden saatavuuden ja ennen kaikkea osaavan työvoiman ansiosta. Globaalin finanssikapitalismin aikakaudella edelliset seikat ovat kirjattuna alaviitteeseen tuotto-odotusten tuomitessa suomalaisen metsäteollisuuden tuhoon.

Pääoman vallalle on tehtävä jotain. Rahoitusmarkkinoiden tämänhetkinen kriisi tarjoaa reformeille oivallisen mahdollisuuden. Voiko sosialidemokraattinen liike olla käyttämättä hyväkseen tätä mahdollisuutta?

Jussi Ahokas

Finanssikapitalismi tappaa jo ihmisiä nälkään

Touko 20, 2008

Maailmanlaajuinen inflaatio on johtanut nopeasti syvenevään ruokakriisiin. Monenlaisia selityksiä on esitetty ilmiön perimmäisistä syistä, mutta vain harvat puheenvuorot ovat nostaneet esiin spekulaation merkityksen tässä globaalissa taloudellisessa kriisissä. Itse asiassa monissa puheenvuoroissa on ehditty jo kiistämäänkin sijoittajien osallisuus hintojen yhä nopeutuvaan kasvuun.

Selitykset, joissa ruokakriisi on asetettu yksiselitteisesti ruoan tarjonnan riittämättömyydestä johtuvaksi ongelmaksi, ovat puutteellisia. Biopolttoaineiden valmistaminen elintarvikkeista on vähentänyt ruoan tarjontaa vain marginaalisesti. Viimeaikaiset sadot maailmassa eivät ole olleet katastrofaalisen huonoja. Ruoan tarjonnassa ei siis ole tapahtunut sellaisia muutoksia, jotka selittäisivät nykyistä vauhtia kohoavat hinnat. Vastauksen on tällöin löydyttävä kysyntäpuolelta.

Ruoan kysyntää ovat pitkällä aikavälillä kasvattaneet maailman väestönkasvu ja talouskasvu. Lyhyellä aikavälillä kysynnän kasvu ei kuitenkaan juonnu näistä. On täysin epärealistista kuvitella, että viimeisten kuukausien aikana väestön kasvu olisi nopeutunut huomattavasti ja ihmisten kulutusmahdollisuudet kehitysmaissa olisivat kasvaneet radikaalisti. Ruoan, kuten muidenkin raaka-aineiden, kysynnän nopea kasvu on seurausta globaalista rahoitusmarkkinoiden kriisistä ja sijoittajien lisääntyneestä kysynnästä näitä hyödykkeitä kohtaan.

Kun epävarmuus rahoitusmarkkinoilla on kasvanut Yhdysvaltain asuntoluottokriisin jälkeen, ovat sijoittajat etsineet kuumeisesti itselleen uusia markkinoita ja sijoituskohteita. Koska myös reaalitaloutta varjostavat odotukset taantumasta, ovat raaka-ainemarkkinat tällä hetkellä paras mahdollinen sijoituskohde. Rahoitusmarkkinoiden viime vuosien laajentuminen on johtanut maailmanlaajuisesti rahan ja velan määrän räjähdysmäiseen kasvuun. Siksi myös sijoituskysyntä on tällä hetkellä voimakkaampaa kuin koskaan aikaisemmin. Kohdistuessaan rajalliselle maailmanmarkkinoiden sektorille tämä kysyntä saa aikaan suuria ongelmia, joita juuri nyt olemme joutuneet inflaation muodossa todistamaan.

Ensimmäistä kertaa globaali finanssikapitalismi on päätynyt tilanteeseen, jossa sen voidaan selkeästi osoittaa tappavan ihmisiä nälkään spekulaation ja voitontavoittelun nimissä. Järjestelmä on asettanut itsensä perimmäisten kysymysten äärelle. Jos globaali yhteisö ei ala toimenpiteisiin spekulaation kitkemiseksi esimerkiksi ruokafutuurikaupan kieltämisellä ja elintarvikkeiden hintojen maailmanlaajuisella sääntelyllä, tulevat nälkäisten ihmisten väkivaltaisuudet ja mielenosoitukset leviämään pian ympäri maailman. Jälleen kerran mitataan länsimaiden solidaarisuuden tasoa muuta maailmaa kohtaan. Tällä kertaa on vastattava selkeään ja yksinkertaiseen kysymykseen: sijoittajien voitot vai ihmisten elämä?

Jussi Ahokas

Mielipidekirjoitus julkaistu Helsingin Sanomissa 17.5.2008.