Edellisessä kirjoituksessa pohdittiin täystyöllisyyden saavuttamisen vaikeutta ja haikailtiin Keynesin ajatuksiin perustuvan talouden ohjauksen perään. Viimeaikaisessa eurooppalaisen vasemmiston sisäisessä keskustelussa työn ja tuotannon kysymyksiä on problematisoitu laajemminkin. Suomessa merkittävin julkinen pamfletti työn tulevaisuudesta on ehdottomasti General Intellectin Vasemmisto etsii työtä. Teos käsittelee pääasiassa työn muutosta ja analysoi siitä juontuvaa siirtymää fordistisesta teollisuusyhteiskunnasta postfordistiseen tietokykykapitalismiin. Tästä näkökulmasta katsottuna täystyöllisyys, palkkatyökeskeisyys ja kontrolloiva hyvinvointivaltio ovat suurimpia esteitä pääomaa vastaan käytävän kamppailun tiellä. Traditionaalisen vasemmiston perustavoitteet todetaan haitallisiksi tai oikeastaan typeriksi yksi toisensa jälkeen. Myös syytös vasemmiston vastarinnan moraalisesta luonteesta esitetään useaan otteeseen.
”Uuden” vasemmiston mielestä poliittinen taistelu käydään kulttuurisella tasolla ja se saa voimansa yksilöiden haluista sekä pyrkimyksistä kohti parempaa tulevaisuutta. Ihmisten itsenäisyys ja moniulotteinen autonomia on tavoite, jonka perustalle yhä mielekkäämpää ja sosiaalisesti rikkaampaa elämää voidaan rakentaa. Koska taloudelliset suhteet ovat kapitalistisessa järjestelmässä laajimmin itsenäisyyttämme rajoittavia, on autonomien poliittiseksi tavoitteeksi rakentunut perustulo ja jokaiselle yksilölle taattu toimeentulo. Perustulon oikeutus syntyy työn muutoksesta kohti yhteiskunnallista työtä, jossa tuottavia suoritteita ei enää arvioida tavaramäärien vaan tuotetun tiedon perusteella.
Näkemykset ovat traditionaalisen vasemmiston näkökulmasta utopistisia. Vanha vasemmisto vannoo edelleen perinteisten poliittisten kamppailujen nimeen. Vaikka hyvinvointivaltion ja palkkatyötaisteluiden olisi pitänyt olla ennen kaikkea työvälineitä työväen emansipaatioon ja taloudellisesta riistosta vapautumiseen, muodostui niistä hyvin nopeasti vasemmistolle itsetarkoitus. Kapitalistiluokan tehokkaan vastakamppailun seurauksena sekä hyvinvointivaltio että ay-liikkeen yhteiskunnallinen valta ovat murentuneet ja vapauttaneet pääoman rakentamaan uudenlaisia ja entistä kattavampia sortorakenteita. Myös uusi yhteiskunnallinen työ on pystytty rajaamaan mitä suurimmissa määrin pääoman logiikkaa noudattavan tilan sisäpuolelle. Muutamat autonomiset tilat on ymmärretty vain nuorison sukupolvikamppailuna eikä todellisena vaihtoehtona kapitalistiselle todellisuudelle.
Näyttää siltä, etteivät uusi eikä vanha vasemmisto ole onnistuneet valtaamaan alaa jatkuvasti viime vuosikymmeninä vahvistuneelta kapitalismilta. Päin vastoin. Pääomanliikkeiden jatkuva vapauttamien 1970-luvun alusta lähtien saattaa ulospäin näyttää pelkältä tekniseltä ratkaisulta, mutta todellisuudessa tämä on ollut yhteiskunnallisen kamppailun kannalta käänteentekevä muutos. Marxin Pääoman toisen osan teoreettiset havainnot pääoman luonteesta ja kapitalismin logiikasta ovat näyttäytyneet empiirisessä todellisuudessamme uskomattoman selkeästi. Yhteiskunnallinen muutos ei olekaan peräisin pelkästään työläisten haluista. Itseasiassa kapitalistin halut lisäarvon kertymisen kiihdyttämiselle ovat muokanneet historiallista todellisuuttamme paljon voimakkaammin.
Nyt on aika iskeä takaisin. Vasemmiston on löydettävä keinot kamppailuun pääomaa vastaan ja keinoja on syytä etsiä laaja-alaisesti. Traditionaalisen ja uuden vasemmiston polittiset tavoitteet eivät ole yhdistettävissä lyhyellä tähtäimellä. Vaikeuksia kamppailulle tuottaa erityisesti perinteisen vasemmiston älyllinen kriisi, josta on seurannut tärkeimpien yhteiskunnallisten tavoitteiden karkaaminen vasemmiston harjoittaman politiikan näköpiiristä. Täystyöllisyyttä ja hyvinvointivaltiota tarvitaan edelleen välineinä yhteiskunnallisen vallan hankkimiseen ja tuotantosuhteiden uudelleenmäärittämiseen. Vaikka ne samalla parantavat ihmisten jokapäiväisiä elämän mahdollisuuksia hyvinvointia kasvattaen, ei tämä saa hämärtää käsitystä siitä, että todelliset kamppailut ovat vasta alkamassa. Hyvinvointivaltio ilman jokaisen yksilön emansipaatioprosessia osoittautuu lopulta historialliseksi välivaiheeksi uusien kamppailujen murskatessa sen tieltään.
Emansipoiva hyvinvointivaltio puolestaan mahdollistaa pääoman lopullisen syrjäyttämisen ja uudenlaisten tuotantosuhteiden määrittelyn. Voimakas hyvinvointivaltio on osoitus työväen kamppailusta ja vain sen kautta on luotavissa perustuloon perustuva yhteiskunnallinen järjestelmä. Emansipoiva hyvinvointivaltio kiihdyttää työläisten kamppailua ja on poliittisesti ratkaisevassa roolissa työn ja pääoman välisessä taistelussa. Pääoman alaisuudesta vapautettu työ on pelkästään yhteiskunnallista ja Keynesin täystyöllisyys saa uudenlaisen muodon. Yksilöiden taloudellinen autonomia ja vapaus toteutuvat täysimääräisinä ja julkinen valta muistuttaa vähemmän kontrolloivaa kansallisvaltiota. Poliittisten valtasuhteiden muutos muuttaa julkisen rakenteita muutoinkin vähemmän kontrolloiviksi ja lopulta hävittää valtion siinä muodossa kuin se tänä päivänä ymmärretään.
Vaikka uuden ja traditionaalisen vasemmiston halut vaikuttavat ensitarkastelulla yhteensovittamattomilta, löytyy tarpeeksi syvälle kaivautumalla yhteinen ydin. Vaikka antiteettinen lähestymistapa onkin epämuodikasta, kiteytyy kapitalistisen järjestelmän analyysi työläisten kohdalla aina pääoman vastaiseen kamppailuun. Vasemmiston on hyödynnettävä kaikki mahdolliset keinot pääoman vallan murskaamiseksi. Ongelmallista kieltämättä on, että eri vasemmistolaisten ajatussuuntien keinot näyttäytyvät tällä hetkellä syvästi ristiriitaisina. Kapitalistille vasemmiston kahtiajako ja sisäinen kamppailu kelpaa enemmän kuin mainiosti.
Jussi Ahokas
Keskustelua Vasemmisto etsii työtä -teoksesta sekä vasemmiston sisäisestä vastakkainasettelusta löytyy muun muassa Vasemmistofoorumin verkkosivuilta: Pertti Honkanen esittää huomioita perinteisen vasemmiston näkökulmasta ja Teppo Eskelinen pohdiskelee vasemmiston eriäviä vastarinnan muotoja.
gsdsuomi.wordpress.com 