Posts Tagged ‘analyysi’

Matti Vanhanen työn asialla

joulukuu 1, 2008

masaVielä viime keväänä ja kesällä pääministeri Matti Vanhanen antoi julkisuuteen lukuisia palkkamalttilausuntoja, jotka voitiin osoittaa pääoman etua palveleviksi vaatimuksiksi. Melko selvää oli, ettei Vanhanen sinällään halunnut asettua pääoman ja työn välisessä kamppailussa ensimmäisen puolelle. Itseasiassa palkkamalttipuheilla Vanhanen halusi puolustaa suomalaista työtä ja suomalaisia työntekijöitä yhä kovenevassa globaalissa taloudellisessa kilpailussa. Puutteellinen analyysi globaalin talouden ja kapitalistisen yhteiskunnan mekanismeista  johti kuitenkin epäonnistumiseen poliittisten tavoitteiden asettelussa.

Globaalien rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisen myötä myös suomalaista työtä ja sen tulevaisuutta koskevat kysymykset ovat muuttuneet. Finanssikriisin siirtyessä osaksi reaalitaloutta Vanhasen palkkamalttivaatimukset tulevat toteutumaan kuin itsestään työttömyyden sekä lomautusten määrän kasvaessa ja ammattiliittojen yhteiskunnallisen vallan vähentyessä. Seuraavilla neuvottelukierroksilla suuret palkkavaatimukset on jätetty työntekijäjärjestöjen kassakaappeihin odottamaan parempia aikoja. Tällä hetkellä uhkakuvat suomalaiselle työlle tulevat muualta kuin työntekijöiden liian suurista palkkavaatimuksista (pääasiassa globaalin kysynnän hiipumisesta).

Myös Matti Vanhanen on ymmärtänyt tämän ja ryhtynyt esittämään toisenlaisia vaatimuksia suomalaisen työn pelastamiseksi. Nyt puhutaan elvytyksestä. Tarvitaan veronalennuksia ja muita julkisia toimenpiteitä kotimaisen kulutuksen ja yksityisen sektorin investointihalukkuuden kasvattamiseksi. Myös julkisten investointihankkeiden toteuttamisen nopeuttaminen ja julkisen asuntotuotannon kiihdyttäminen ovat tulleet esille elvytyspuheissa.

Eroja julkisuudessa esitettyjen elvytyssuunnitelmien välillä on voitu havaita.  Vertailu osoittaa, että Matti Vanhasen näkemykset elvytyksestä ovat Suomen työllisyyskehityksen kannalta erittäin järkeviä. Vanhanen tyrmää suuret menoleikkaukset ja ymmärtää, että nimenomaan tulevien 2-3 vuoden aikana julkista taloutta tarvitaan vastaamaan yksityisen sektorin taantumasta aiheutuneisiin ongelmiin. Vanhanen on erittäin hyvin selvillä vastasyklisen talouspolitiikan peruskysymyksistä, vaikka tässä vaiheessa hänen hallituksensa esittämät konkreettiset toimenpiteet ovatkin olleet hyvin pienimuotoisia uhkaavan taantuman oletettavaan syvyyteen suhteutettuna.

Vanhasen kamppailu suomalaisen työn puolesta ei pääty ekspansiivisen vastasyklisen talouspolitiikan ymmärtämiseen ja toimivien elvytystavoitteiden esittämiseen. Näiden lisäksi Vanhanen on ryhtynyt vaatimaan kotimaislta yrityksiltä yhteiskuntavastuuta vastapalveluksena Vanhasen hallitusten yrityssektoria suuresti hyödyttäneelle vero- ja tukipolitiikalle (1,2). Vaikeassa taloustilanteessa yritysten on puolestaan tultava hallitusta vastaan leikkaamalla voittotavoitteitaan ja taseitaan. Tällä tavalla suurilta irtisanomisilta voidaan säästyä ja työttömyyden kasvu saadaan pidettyä kohtuullisella tasolla. Vanhasen vaatimuksen radikaalisuudesta kertoo se, että käytännössä se voidaan rinnastaa yritys- ja pääomaverotuksen kiristämiseen, tosin yrityksille vapaaehtoisena toimenpiteenä (ja yritysten talkoohalukkuuden kaikki tietävät).

Tällä hetkellä Matti Vanhasen tavoitteet suomalaisen työn pelastamiseksi näyttävät olevan linjassa Vanhasen esittämien toimintamallien kanssa, kun vielä kesällä Vanhasen tavoitteiden ja toimintaesitysten välillä oli ilmeinen ristiriita. Koska Vanhasen tavoitteet eivät ole muuttuneet, on selitystä muuttuneelle tilanteelle etsittävä Vanhasen esittämien toimintamallien perusteista. Kun vielä kesällä Vanhasen taloudellinen ajattelu perustui pitkälti neoklassisen taloustieteen teoriaan, nousevat tämänhetkiset ideat keynesiläisestä teoriasta. Globaali talouskriisi on selkeästi heilauttanut talousteoreettista paradigmaa ja vielä puoli vuotta sitten hyljeksityt ajatukset talouspolitiikan perusteista ja talouspolitiikan käytännön toimenpiteistä ovat muuttuneet hetkessä hyväksytyiksi.

Tämä on loistava esimerkki yhteiskunnallisen kehityksen dialektisuudesta ja siitä, kuinka materiaalisessa rakenteessa tapahtuneet muutokset heijastuvat ideologisiin ja teoreettisiin rakenteisiin ja toisin päin. Kriisin hetkellä esiin nousevat ideat, jotka ovat saattaneet olleet syrjäytettyinä viimeiset vuosikymmenet. Myös kokonaan uudenlaiset teoreettiset näkemykset voivat lyödä läpi kriisien seurauksena, kuten Keynesin ajatukset 1930-luvulla. Kun uudet tai unohdetut ajatukset nousevat esiin, tarttuvat poliitikot ja taloustieteilijät niihin kuin pelastusrenkaisiin. Tällä tavalla on selitettävissä myös Matti Vanhasen taloudellisessa ajattelussa tapahtunut käänne.

Yhä useammin kuullun sanonnan mukaan politiikkaa on tehtävä ajassa. Politiikkaa ja talouspolitiikkaa ajassa tekee myös Matti Vanhanen. Itseasiassa ajassa toimivat lähestulkoon kaikki poliitikot, taloustieteilijät ja muut asiantuntijat, minkä vuoksi todellista muutoksellista potentiaalia globaalista yhteiskunnasta on löydettävissä vain hyvin rajallinen määrä. Liian usein yhteiskunnalliset toimijat perustavat toimintansa kriittisen yhteiskunnallisen analyysin sijasta kulloisenakin ajanjaksolla vallitsevista hegemonisista rakenteista kumpuaviin teorioihin ja ajatuksiin. Muutoksellisen politiikan mahdollisuus on tässä vaiheessa menetetty ja todelliset utopiat jäävät kerta toisensa jälkeen esittämättä.

Kriittisen ajattelun ja yhteiskunnallisen analyysin tulee murtaa tällainen kehitys ja nostaa Matti Vanhanen kaikkien hänen (poliittista) toimintaansa rajoittavien ideoiden yläpuolelle. Muuten vaarana on jäädä ikuisesti  John Maynard Keynesin kuvaamaan yhteiskunnalliseen tilaan:

Practical men, who believe themselves to be quite exempt from any intellectual influences, are usually the slaves of some defunct economist.

Sillä emmehän halua antaa materiaalisten ja ideologisten rakenteiden määrittää olemassaoloamme ja yhteiskuntamme tulevaisuutta oman aktiivisen toimintamme sijasta. Emmehän?

Jussi Ahokas

Mainokset

Kahdeksas pelaaja

lokakuu 27, 2008

Globaalisosialidemokraateilla on syytä tyytyväisyyteen: kunnallisvaaliprojektimme oli ehdokkaiden nuoruuteen ja resurssien vähyyteen nähden hyvin menestyksellinen. SDP:n laajemman helpotuksen eduskuntavaalien kaltaisen täydellisen katastrofin välttämisestä ei kuitenkaan pitäisi jättää varjoonsa sitä tosiseikkaa, että kunnallistason vaalitulos oli puolueelle huonoin 44 vuoteen. Martti Korhonen nosti vaali-iltana esiin vasemmiston kokonaiskannatuksen pitempiaikaisen laskevan trendin: näissä kunnallisvaaleissa se saavutti erään käännekohtansa, jota allekirjoittanut oli odottanutkin jo jonkin aikaa.

Elämme tällä viikolla erilaisessa suomalaisessa politiikassa kuin viime viikolla. Syy siihen on selvä: Suomessa on nyt kahdeksan merkittävää puoluetta. Perussuomalaisten kannatus on suurempi kuin RKP:lla ja kristillisdemokraateilla. Se ylittäisi muualla Euroopassa yleisen viiden prosentin äänikynnyksen. Yksittäisten kansanedustajien ja paikallisten agitaattorien sijasta Perussuomalaiset ovat nyt legitiimi valtakunnallinen verkosto, todellinen vaihtoehto, joka tavoittelee myös toimeenpanovaltaa.

Se, mihin tämä uusi voima poliittisella kartalla sijoittuu, jakaa tietysti mielipiteitä. Helsingin Sanomien Unto Hämäläisen mielipide – ”Jutta Urpilaisesta vasemmalle” – on sekin monitulkintainen. SDP:n suhteen Perussuomalaisiin ymmärtäminen vaatii itse sosialidemokratian monisyisempää ymmärrystä.

Kuten SDP:ssä vähänkään pitemmän aikaa toimineet tietävät, puolue on kolmipäinen khimaira. Oikeisto-, keskusta- ja vasemmistofraktio uskovat kaikki vetävänsä suunnilleen samaan suuntaan samalla, kun ne näykkivät toisiaan ja syyttelevät toisiaan kannatuksen vuotamisesta naapuripuolueille. Mutta jos tämä vaalitulos jotakin todistaa, niin sen, että veneen kaikki laidat vuotavat yhtä lailla: jokainen kilpailjapuolue on pystynyt lisäämään kannatustaan SDP:n kustannuksella.

SDP:n oikeistotendenssi pitää kohderyhmänään urbaania, keskiluokkaista toimihenkilöväestöä. Tätä kasvavaa osuutta palkansaajista yritetään viekoitella lupauksilla loivemmasta veroprogressiosta yhdistettynä tehostettuihin, tarpeen vaatiessa yksityistettyihin palveluihin. Oikeistofraktion ongelma on, että Kansallinen Kokoomus pystyy täyttämään sosiaalisen kysynnän tällaiselle puolueelle jokseenkin täysin. SDP:n tarjoama lisäporkkana, lupaus sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, ei toimihenkilöille tunnu konkreettiselta eikä yleensä oikeistotendenssin vaalilupauksissa konkretisoidukaan. Keskustasosialidemokraattinen tendenssi on vielä pahemmin hukassa: Sen unelmakampanjaan kiteytyvät yritykset sosialidemokraattisen imagon uudistamiseksi tuntuvat olevan suunnitellut vetoamaan sellaiseen äänestäjäkuntaan, jota kaikista todisteista päätellen ei ole olemassa lainkaan.

Vasemmistososialidemokratialla on raskas historiallinen painolasti. Sen tehtävänä tulisi olla emansipatorinen työväenluokan, sorretun proletariaatin, mobilisaatio: raskautettujen kansanjoukkojen kiihottaminen barrikadeille. Postmodernin suomalaisen vasemmiston kuva on kuitenkin kaikkea muuta kuin tätä. Sekä SDP:n vasemmistosiivellä että Vasemmistoliitossa on suuria vaikeuksia innostaa tätä oletettua tyytymättömien joukkoa marssimaan tai yleensä osallistumaan politiikkaan. Suuri osa vasemmiston kannatuksesta perustuu puhtaasti inertiaan: SDP:n ja SKDL:n entinen kannattajakunta äänestää elämänsä ehtoopuolella vanhan puolueidentiteettinsä perijöitä. Nuoret toimijat ovat molemmissa vasemmistopuolueissa järkyttävän usein näiden vanhojen kannattajien lapsia.

Paavo Arhinmäki on monessa suhteessa oikeassa puhuessaan betonilähiöissä itävästä tyytymättömyydestä nykyiseen yhteiskunnalliseen järjestykseen. Mutta edes Arhinmäki ei ole pystynyt kanavoimaan tätä tyytymättömyyttä poliittiseksi aktiivisuudeksi; hänen kannattajansa kyllä kampanjoivat näön vuoksi itäisessä Helsingissä, mutta hänen todellista kannatuspohjaansa ovat keskisen Helsingin puulähiöiden tiedostavat akateemiset kansalaiset. Tälle äänestäjäkunnalle vasemmistolaisuus on identiteettivalinta, ei sosioekonomisten olosuhteiden aikaansaama pakko. Se kannattajakunta, jota niin vasemmistoliittolaiset kuin vasemmistodemaritkin toivoisivat pystyvänsä mobilisoimaan, valuu vääjäämättä Perussuomalaisten laariin.

Siksi on historiallinen vääryys verrata Perussuomalaisia konservatiivis-kansalliseen fasistiseen liikehdintään tai edes eurooppalaiseen maahanmuuttajavastaiseen populistioikeistoon. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö esimerkiksi Jussi Halla-Aho olisi ”monikultturismin ja holtittoman maahanmuuttopolitiikan vastustaja”. Perussuomalaisten kannatus vain ei perustu siihen. Timo Soinin pitkäaikainen tavoite on ollut tehdä Perussuomalaisista jotain aivan muuta: perustaa uusi populistinen, vasemmistolainen luokkapuolue, johon markkinaohjattua yhteiskunnallista konsensusta kohtaan tunnettu tyytymättömyys voi kanavoitua. Maahanmuuttajavastaisuus, aivan samoin kuin ”rötösherrat kiinni”-retoriikka, ovat vain tapoja mainostaa tätä ulkopuolisen asemaa ja murtaa uusliberaalin hegemonian sementoimia diskursiivisia tabuja.

Nyt Soini on lähempänä tätä tavoitetta kuin koskaan. Perinteisen vasemmiston syrjäyttäminen vaihtoehtoja tarjoavan, radikaalin uudistajan asemasta on aivan kirjaimellisesti ovella; sen korvaajaksi uhkaa muodostua tarkoitushakuinen populismi ilman todellista yhteiskunnallista analyysiä tai sosiaalista omaatuntoa. Tämän uhkan torjuminen tulee vaatimaan vasemmiston täyden huomion. Sen on tehtävä suurempia uhrauksia kuin kenties koskaan aikaisemmin historiassaan yrittäessään tarjota kansalaisille todellista vaihtoehtoa sortumatta silti tasa-arvon ja solidaarisuuden periaatteiden pettämiseen. Mutta sen on onnistuttava: muuten kaiken emansipatorisen politiikan ydin, muutoksen toivo itse, valuu populistiseen viemäriin.

Anssi Häkkinen