Posts Tagged ‘airbus’

Vero-Nalle ja valtio rahan perässä

kesäkuu 10, 2010

Kuva: KumppaniHiljaisen uutiskesän haaviin tarttuivat tällä kertaa Björn Wahlroosin misantrooppiset kommentit EU:n talouspolitiikasta Financial Timesissa sekä Keskuskauppakamarin veroselvitys, jossa suositellaan verotuksen painopisteen siirtämistä välillisiin veroihin ja julkisen talouden supistamista. Nallen moraalis-poliittista kannanottoa ehdittiin heti paheksumaan (eilen myös Mauri ”tällä viikolla Kepun vasemmistosiipi” Pekkarisen toimesta). Kauppakamarin taloudellis-teknistä selvitystä ei kukaan ole paheksunut – vaikka asiallisesti ottaen niillä on sama sisältö.

Elinkeinoministeri Pekkarisen tosin olisikin vaikea paheksua Kauppakamarin verokantaa, sillä hallitus, jonka johtoon hän viikonloppuna pyrkii, on kirjannut ohjelmaansa samaisen tavoitteen ja toteuttanut sitä: välitöntä verotusta, siis työn, pääoman ja yritysvoittojen verotusta, on leikattava. Tämä on itse asiassa ollut Suomen seitsemän viimeisen hallituksen tavoite, puoluepohjaan katsomatta – tosin aina eri perustein. Oikeisto on puhunut välittömän verotuksen kansainvälistä kilpailukykyä heikentävästä vaikutuksesta. Vasemmisto on hyväksynyt leikkaukset keventääkseen ”palkansaajan” verotaakkaa. Keskusta pelaa molempiin maaleihin. Ja vaihtoehtopuolue vihreät on allekirjoittanut tavoitteen tässä hallituksessa vastineeksi lupauksista, että ympäristöä kuormittavan kulutuksen verotusta sen sijaan kiristetään. (Muuten: eipä ole kiristetty.)

Progressiivinen tuloverotus on kerta toisensa jälkeen todettu tehokkaaksi keinoksi hallita tuloerojen kasvua ja siten vähentää yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Suomessa tuloverotuksen leikkaukset ja tuloerojen kasvu ovat tutkimusten mukaan kulkeneet käsi kädessä (tämä suhde on viimeksi osoitettu tässä VATTille viime vuonna tehdyssä väikkärissä). Välillinen verotus taas, kuten tiedämme, on regressiivistä: mitä vähemmän tuloja, sitä suuremman osan rahoistaan tulee käyttäneeksi kulutukseen. Mutta välillisiin veroihin liittyy toinenkin ongelma, jota on tutkittu vähemmän, vaikka arkijärjellä se tuntuu ilmiselvältä: niistä ei saa rahaa.

Superjumbon bisnesluokkaa.Tätä ehkä havainnollistaa parhaiten esimerkki nykypäivän liiketaloudesta. Kuka haluaisi sijoittaa urheilustadioniin, jossa on pelkästään satatuhatta halvinta C-katsomon istumapaikkaa? Ei kukaan; halvimmista tapahtumalipuista ei saa edes omiaan pois. Nykyisin lähes kaikki suuremmat yleisötapahtumat nojaavat katteen tekemiseksi kalliiden VIP-aitioiden myymiseen ja erikoishintaisiin yrityslippuihin. Samasta syystä Airbusin uuteen A380-superjumboon saa ahdettua vaikka 850 matkustajaa, jos myy pelkkiä ahtaita turistipenkkejä, mutta useimmat lentoyhtiöt varaavat koneissaan tilaa suurelle ykkös- ja bisnesluokalle. Tällöin lentokoneen kokonaispaikkamäärä putoaa 525:een, mutta täyteen myytyjen bisnespaikkojen kate on paljon parempi. (850-paikkaista ’bussia on oikeastaan tilattu vain Japanin kotimaanlentojen käyttöön; Japanissa sattuu olemaan Aasian tasaisin tulonjako.) Jopa niinkin halpaa peruspalvelua kuin postia tarjoavan yhtiön kotisivuilla on jo pitkään joutunut ensi töikseen valitsemaan, onko (haluttu ja arvostettu) yritysasiakas vai pelkkä tavallinen tallaaja.

Siis: hyvin harva firma haluaa 2000-luvulla köyhiä asiakkaikseen: he tietävät hyvin, että ylimpien tuloluokkien silmiinpistävässä kulutuksessa liikkuvat paljon isommat rahat. Keskuskauppakamari haluaa kuitenkin valtioiden hankkivan rahansa mieluummin köyhiltä kuin rikkailta – ja valtiot tottelevat kuuliaisesti. Miksi raha yhteiskunnassa on sitten valunut verokarhun valvovan silmän ohi? Miten näin on päässyt käymään?

Ensimmäinen syy on se, että tuloerojen kasvu on ylittänyt 30- ja 40-luvun hyvinvointivaltiosuunnittelijoiden hurjimmatkin odotukset. Ei ole ollenkaan liioiteltua sanoa, että vaikka maailma onkin vauraampi kuin koskaan aikaisemmin, tuo vauraus on myös jakautunut epätasaisemmin kuin missään aikaisemmassa historian vaiheessa. Rooman keisarikunnan myöhäisvaihetta pidetään historiankirjoissa joutilaan, ylivauraan rappioaateliston kulta-aikana, mutta silloinkin Rooman armeijan kenraalin reaalitulot olivat ”vain” 65-kertaiset tavalliseen sotilaan ansioihin nähden. Nykypäivän New York Cityssä hyvätuloisimmat ansaitsevat keskimäärin 95 kertaa niin paljon kuin pienituloiset; suuryrityksen johtajan palkka voi ylittää maan keskipalkan 350-kertaisesti.

Tätä tuloerojen kasvua – ja sen vaikutuksia yhteiskunnalliseen turvallisuuteen ja hyvinvointiin – ovat dokumentoineet Richard Wilkinson ja Kate Pickett kirjassaan The Spirit Level. Heidän monitahoisessa ratkaisussaan eriarvoisuuden vähentämiseen verot ovat tärkeä komponentti – ja etenkin sellaiset verot, jotka leikkaavat tehokkaasti kaikkein ylimmän desiilin palkkojen kasvua, joka 1990-luvulta asti on saanut jatkua rajatta. Saattaa kuulostaa pikkumaiselta ja pohjoismaisen universalismin vastaiselta säätää vero, joka lankeaa vain kaikkein hyvätuloisimmalle prosentille väestöstä, mutta yhä suurempi osa palkkojen kokonaissummasta kulkee vain tämän prosentin pusseihin. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa, tai riittävä, toimenpide.

Toinen, ja tärkeämpi, syy valtioiden verotulojen (suhteelliselle) tyrehtymiselle on se, että yhä suurempi osa kansantuotteessa ja kauppataseissa liikkuvasta rahasta ei enää kierrä palkkojen kautta lainkaan. Siihen ei voida puuttua välillistä verotusta korottamalla, sillä se on isänmaatonta rahaa, joka kuluttaa reaalitaloudessa vain välttämättömimpiin ylellisyyksiin ja vain sieltä, mistä halvimmalla saa. Suomalaisissa tilastoissa tämän rahan määrää mittaa suure nimeltä funktionaalinen tulonjako: se kertoo, kuinka suuri osa rahasta (oik. arvonlisäyksestä) on työn tulosta, kuinka suuri osa pääoman korkoa korolle. Suomessa pääoman osuus supistui 1990-luvun pankkikriisissä alle 10 prosenttiin, mutta on sen jälkeen jatkuvasti laajentunut: pian palkat ja työ edustavat absoluuttisestikin vähemmistöosaa siitä rahasta, joka yhteiskunnassamme liikkuu.

Kun porvarislehdissä puhutaan siitä, kuinka hyvinvointivaltion ja laajan sosiaaliturvan rahoittaminen ei ”enää” ole mahdollista, ja supistuksia on tehtävä, puhutaan viime kädessä juuri tästä. Hyvinvointivaltion rahoituskriisi on todellinen, mutta se ei johdu siitä, että hyvinvointi olisi tullut mahdottoman kalliiksi, vaan siitä, että pääoma on alkanut paeta valtioiden ohi. Tax Justice Networkin ja Attac-liikkeen tavoite, ”vero-oikeudenmukaisuus”, ymmärretään jopa näissä järjestöissä itsessään usein liian kapeasti veronkierron ja veroparatiisien kitkemiseksi. Todellisuudessa tarvitaan myös rakenteellisia muutoksia: uusia, globaaleja keinoja verottaa uusia, globaaleja pääoman muotoja. Jopa globaali valuutanvaihtovero on lähinnä maltillista näpertelyä verrattuna siihen, miten paljon rahaa verotuksen ulottumattomiin on siirretty.

Globaalin vallan näkökulmasta tätä ilmiötä on tarkastellut amerikkalainen maailmanpolitiikan tutkija David Rothkopf kirjassaan Superclass. Hänen mukaansa pääomien vapaa liikkuvuus yhdistettynä funktionaalisen tulonjaon pääomavaltaistumiseen on antanut pääoman haltijoille todellista valtaa päättää maailman kohtalosta. Rothkopfin mukaan uusliberaalin maailmantalouden mekanismit hyödyttävät viime kädessä eniten vain noin 6000 ihmisen suur-suurkapitalistijoukkoa; näitä ihmisiä hän kutsuu superluokaksi.

Kuuluvatko Nalle Wahlroos ja Keskuskauppakamari tähän superluokkaan? Tuskin. Itse asiassa siihen tuskin kuuluvat edes ne IMF:n johtajat, jotka mielellään neuvovat Suomea ja muita maita supistamaan julkista sektoriaan. Ainakin Nalle kuitenkin varmasti haluaisi kuulua. Ja Matti Tuomala on itse asiassa oikeassa kutsuessaan Wahlroosia ”wannabe-rikkaiden sankariksi”. Kuten esimerkiksi monien EU-maiden haluttomuus lähteä mukaan Saksan johtamaan finanssisääntelyregiimiin osoitti, aina löytyy niitä hyödyllisiä hölmöjä, jotka haluavat kirjoittaa säännöt parhaiten menestyviä suosiviksi siinä toivossa, että pääsisivät itse menestyksestä osallisiksi. Ja valkoiset länsimaiset miehet – jotka useimmiten näitä päätöksiä tekevät – ovat jo lähtökohtaisesti lähempänä sitä menestystä kuin kukaan muu.

Valtiolle ei kuitenkaan ole rationaalinen tavoite tulla rikkaaksi kapitalistiksi. Globaalissa talousjärjestelmässä, jossa egoistiset yksilötoimijat kilpailevat, myös valtioiden tulisi tavoitella valistuneesti omaa etuaan. Se etu on tehdä maailmantalouden rahavirrat näkyviksi ja panna ne verolle. Finanssikriisi on osoittanut, että pelätyt rahoitusmarkkinat tarvitsevat valtioita enemmän kuin se niitä. Tukipakettien ja välillisten verojen sijasta tarvitaan välitöntä puuttumista: progressiivisia pääoma- ja pörssiveroja ja johdannaiskaupan ankaraa rajoittamista. Uusliberalismin ajan verottaja on vuosikymmenten ajan hissutellut silkkihansikkaat käsissään, ”never wake a sleeping giant”, mutta nyt olisi aika tehdä kuten toinen englantilainen sananlasku sanoo: ”Follow the money.”

Anssi Häkkinen

Mainokset